Kauniita päiviä Kokkolassa ja Suomenlinnassa

Heissan,

viime viikonloppuna jäi blogi päivittämättä, kun mulla oli 4 päivän miniloma ja suuntasin lataamaan akkujani Pohjanmaalle, eikä lyhyttä aikaa siellä luonnollisesti halua käyttää läppärin ääressä kököttäen. Säät sattuivat suosimaan ja mittari oli lähes koko visiittini ajan lähes 30 asteessa. Aiemmista Kokkolan vierailuista poiketen en tällä kertaa halunnut änkeä kalenteriani täyteen metodilla "näe kaikki mahdolliset ihmiset", sillä halusin nimenomaan ottaa nämä päivät lepäämisen ja perheen parissa olemisen kannalta. Elokuussa, kun mulla on 9 päivän loma, niin sitten toivottavasti osuu aikatauluja yksiin muiden kanssa sen verran, että ehditään treffailemaan. 

"Perhekuva" Laajalahdesta, oli yllättävän ihanaa seistä vedessä

Mun loma alkoi ärsyttävissä merkeissä, työpäivä kesti oletettua pitempään ja pääsin lähtemään Helsingistä vasta kuuden aikaan illalla. Ajoin siis Kirpun Pohjanmaalle, jossa arvelin sen käyvän paremmin kaupaksi kuin täällä Helsingissä, missä kukaan ei oikeasti tarvitse autoa, koska julkisilla pääsee joka paikkaan. Oli ihan sikakuuma ajaa ja Seinäjoella säikähdin kuoliaaksi, kun jarrutuksesta huolimatta peltipoliisi päätti välähtää. Siinä sitten enemmän tai vähemmän koko loppu loman pohdiskelin, että minkähänlainen pikavoitto sieltä on tulossa, kun ei oikein ole varaa yhtään mihinkään ylimääräiseen. Asia ratkesi kuitenkin onneksi jo tämän viikon keskiviikkona, kun postissa tuli kirjallinen huomautus poliisilta. Ylinopeus oli ollut 5 km/h, joten ne oli sitten armahtaneet mut. Mutta huh, että mä sain noista pöntöistä kammon. Ihan typerää laittaa niitä välittömästi nopeusrajoituksen muutoksen jälkeen niin, että ei voi edes moottorijarruttaa. Onneksi mä en näillä näppylöillä aja autoa enää jatkossa kuin ehkä pari kertaa vuodessa. 

 

Ainakin kerran kesässä on käytävä Pietarsaaressa

Ensimmäisenä kokonaisena lomapäivänä tuli pyöräiltyä, valokuvailtua ja muuten vaan hengattua Kokkolassa äitini ja veljeni kanssa ja sitten perjantaina me suunnattiin äidin kanssa kahdestaan Pietarsaareen. Siellä on sellainen ihana Koulupuisto, missä on kauniita kukkia, puita ja lampi suihkulähteineen. Siellä oli tosi mukava istuskella ja jutella. Myöskin päivitetyn bannerin kaksi kuvaa on kyseiseltä reissulta. Tuo puun juurella istumiskuva vaati suuria uhrauksia multa ja äidiltä, sillä kun siirryttiin auringosta varjoon, oli kimpussa välittömästi miljoona todella äkäistä hyttystä. Se oli ihan uskomatonta, miten ne hyökkäs niin nopeasti ja niin suurella voimalla. Otettiin kaksi kuvaa (onneksi onnistui jo toisella, normaalistihan pitää ottaa 500 kuvaa, josta yksi onnistuu...) ja juostiin karkuun. Lauantai meni pitkälti serkkuni ylioppilasjuhlatunnelmissa ja sunnuntaina istuinkin sitten kaverini kanssa puoli päivää junassa takaisin Helsinkiin. 

 

 Se on vaan niin kaunis paikka :)

Helsinkiin oli kamalan haikea palata, kun siinä kohtaa näytti, että seuraavan kerran ehdin Pohjanmaalle tyyliin jouluna tai jotain vastaavaa. Tällä viikolla sitten työnantajani kuitenkin ilmoitti, että mun pitäis pitää myös muut mun määräaikaisuuden aikana kertyvät lomat. Eli 10 päivää pitäis johonkin tunkea. Tää on kaksipiippuinen juttu, toisaalta hirveen kiva saada pitää lomaa ja käydä uudemmankin kerran Pohjanmaalla (viikolla 34, eli oon siellä 17.8.-25.8.), mutta toisaalta pelottaa jo nyt, että miten se vaikuttaa mun tuloihin, kun mulla on provisiopalkkaus, niin en luonnollisestikaan saa senttiäkään rahaa lomani ajalta. Mikä tarkoittaa, että elokuussa mä tienaan vain 3 viikkoa. Ongelma ei realisoidu vielä elokuussa, koska provisiot maksetaan jälkikäteen, mutta jossain kohtaa se kyllä realisoituu. Sormet ristiin, että tulis elokuun muille viikoille hirveesti oikeudenkäyntejä/muuten vaan töitä, että kompensoituisi tuo loman pitäminen mahdollisimman optimaalisesti. 

 

 Näiden Pohjanmaan kuvien kankaiden jälkeen Helsingin vehreät metsät ovat olleet hyvää vaihtelua

Tämän viikon keskiviikkona mua odotti postissa myös seuraavanlainen ilouutinen: 

Haa! Mä tein sen. Ykkösellä läpi. (Muokkasin kuvasta pois sukunimeni, koska "puoli anonyymisti" tätä blogia pidän) Voi vitsit mä olen onnellinen tästä. Oli ihan todella tuskainen työ valmistautua asianajajatutkinnon kirjalliseen kokeeseen samalla, kun oli juuri aloittanut uudessa vaativassa työpaikassa ja ammatissa. Tuohon kokeeseen koealue oli sinänsä varsin maltillinen 1200 sivua, mutta vaikean siitä teki se, että se tosiaan piti sitten osata samanlaisella tarkkuudella, kuin esimerkiksi pääsykokeissa pitää osata. Yksi kysymys oli esimerkiksi "piirrä koeaineistossa ollut malli sisäpiirirekisterilomakkeeksi". Voitte vaan arvata, että esim. minä (ja varmaan monet muutkin) oli sivuuttaneet kyseisen lomakkeen "ei tätä tartte kuitenkaan osata, mä opettelen mikä sisäpiirinrekisteri on ja miksi se pitää olla"-ajatuksin. Kokeen läpipääsyyn piti saada oikein vähintään 50% ja esimerkiksi tammikuun kierroksella puolet osallistujista hylättiin ja ne oli joutuneet jopa laskemaan pisterajoja, että edes puolet pääsi läpi. Ja vaikka kokeeseen voikin nykyään osallistua myös oikeusnotaarit, eli käytännössä oikiksessa vielä olevat, joilta puuttuu oikeustieteen maisterin paperit, niin veikkaisin silti, että suurin osa osallistujista on valmiita juristeja. Kuin vaikea on koe, jos juristeistakaan ei pääse kuin puolet läpi? Mutta mun osalta vaikein osuus on nyt takana. Nyt pitäisi vain keksiä, mistä taion 1500 euroa, että voin osallistua niille koulutusosioille. Sormet tässäkin asiassa ristiin, että saan jatkaa työpaikassani ja että työnantaja maksais ne... 

 

 Kaikkea sitä Helsingissä näkeekin. Luulis, että jos on varaa tuollaiseen autoon ja Louis Vuittonin matka-arkkuun, niin ois varaa pitää koirakin turvallisesti auton sisällä...

Työjutuista sen verran mainittakoon vielä, että mä tässä ihmettelin tällä viikolla työnantajalleni, että mitä ihmettä, oon ollut työpaikassani jo 3 kk ja silti tuntuu, että oon vieläkin ihan pihalla. Kaikissa aiemmissa työpaikoissani olen 3 kuukauden kohdalla osannut jo hommani ihan suvereenisti ja työteho on luonnollisesti sen mukainen. Työnantajani vain tokaisi tähän, että tämä on hirveän vaikea ammatti. Olen samaa mieltä.

 Esplanadin puisto. Kauniina kesälauantaina keskustassa riittää väkeä. Ilmeisesti oli joku sambakulkuekin.

Silti ärsyttää suunnattomasti, kun aina on ongelma joko kohdassa "mitä" eli en tiedä mitä pitäis tehdä tai sitten kohdassa "miten" eli tiedän, että joku asia pitäis tehdä, mutta mulla ei ole hajuakaan, että miten. Ärsyttää, kun en pysty olemaan niin tehokas kuin haluaisin olla. Ärsyttää, että vaikka kuinka yrittää tehdä parhaansa ja yrittää oppia asioita, niin silti on aina joku ongelma. Tosin tällä viikolla oli myös minusta riippumattomia ongelmia. Maanantaina ei toiminut verkkoasema ja työohjelma ollenkaan, mikä tarkoittaa, että minä olin sitten noin 8 tuntia töissä saamatta siitä senttiäkään rahaa. Provision paska puoli: se että jollain ulkopuolisella taholla ongelma, etkä sen vuoksi voi tehdä töitäsi, tarkoittaa, ettet saa palkkaa ollenkaan. Uransa alussa olevat ihmiset: yrittäkää välttää provisiopalkkausta, se ei oikein ole vielä tässä vaiheessa itselle edullisin vaihtoehto. 

 

Kauniilla säällä myös meri oli valkoisenaan purjelaivoja/optimistijollia/no tuollaisia

Tänä viikonloppuna olen taas aktivoitunut Helsingin tutkimisessa. Tänään oli upea aurinkoinen sää, joten suuntasin Suomenlinnaan. Tosi huippua, että sinne pääsee sillä samalla HSL:n kausikortilla, mikä mulla on pakko olla muutenkin työmatkojen takia. Eli käytännössä mä pystyin lompsimaan sinne "ilmaiseksi". Historia ei ole minua koskaan juurikaan kiinnostanut, mutta Suomenlinna on "oikein ihana puisto keskellä merta". Siellä oli ihan mielettömän paljon kukkia maassa, isoja syreenipensaita, kauniita lehtipuita ja merelläkin oli tosi paljon purjeveneitä. Se oli siis oikein ihana paikka sellaiseen "kulje ympäriinsä, nauti auringosta, maisemista ja luonnosta ja valokuvaile"-aktiviteettiin, mitä mä mielelläni teen. Voisi taas laittaa tähän pienen kuvakollaasin sieltä. 

 

 

Istuskellessani lautassa takaisin kauppatorille, sain hyvät naurut, kun vieressä oleva lapsi sanoi "Äiti, katso, vauvalaiva!". Tässä kohtaa mäkin aloin etsimään jotain optimistijollaa tms. pientä "laivaa". Ja sitten lapsen äiti kääntyy katsomaan mitä lapsi osoittaa. "Vauvalaiva? Tuo Silja Line on kyllä aika iso laiva..." :D 

Hassua asua kaupungissa, jossa käy viikot normaalisti töissä ja sitten viikonloppuna voi "turisteilla". Jossain mielessä tää on tosi kivaa. Pitää vaan yrittää kiertää kaikki paikat ja "ottaa kaupunki haltuun", niin kauan kuin tätä riemua riittää. Jos olen jotain tässä elämässä oppinut, niin kotoa pois muuton jälkeen elämä on heitellyt todella kovasti kaupungista toiseen ja taloudelliselle turvallisuudentunteelle yms. muulle luksukselle, jota mulla oli kotona, on todellakin saanut heittää hyvästit. Vaikka olen saanut todella paljon tukea äidiltäni ja isovanhemmiltani, enkä ilman sitä olisi selvinnyt yhtään mitenkään, niin silti on ollut jo vuosia sellainen mörkö väijymässä tietoisuuden rajamailla, että oksat pois. Nyt se mörkö on niin lähellä, että mä heräilen aamuyöllä neljältä miettimään, miten saisin laskuni maksettua. Tästä onkin saanut hyvin perspektiiviä siihen, miten elämä voi mennä joskus vaikeaksi ilman, että oot itse suoranaisesti syypää. 

Esim. meikäläisen ongelmien syy on suurinpiirtein tällainen kehityskulku: et saa vuosikausiin kesätöitä yrityksistäsi huolimatta, nostat opintolainaa ajatellen, että valmistut ammattiin, jossa pitäisi teoriassa olla hyvä työllistyminen ja sellainen tulotaso, jolla opintolainat voi maksaa pois. Työllistyminen ei kuitenkaan valmistumisen jälkeen menekään ihan putkeen ja kun lopulta saat työpaikan, joudut ostamaan auton, koska työmatka on niin pitkä ja julkisilla ei pääse työpaikalle. Sitten siinä autossa tulee kaikkia ongelmia, vaihdat toiseen autoon ja siitä tulee autolaina lyhennyksineen taloudelliseksi rasitteeksi. Sitten asiat menee mahdottomiksi ja joudut purkamaan työsuhteesi, että pysyt järjissäsi. 4 kk työttömyys ennen uutta työpaikkaa. Uudessa työpaikassa annetaan olettaa, että saat palkkaa tietyn summan ja sitten teet sen mukaisia valintoja esim. asunnon suhteen (muutin kivaan yksiöön, jossa on ei-kiva vuokra 700 e/kk). Ja sitten käy ilmi, että hyvä jos saat palkkaa edes puoliakaan siitä mitä on annettu ymmärtää. Vertailukohdaksi kerrottakoon, että arvelisin tällaiset tulot olevan vaikkapa kokeneella kaupan myyjällä. (niin että miettikää kuin reilua on tehdä provisiolla töitä vastavalmistuneena, kun se johtaa siihen, että saat lakimiehen törkeän vaikeiden tehtävien tekemisestä palkkaa saman verran, ku joku toinen saa kaupan myyjänä toimimisesta. Oon nimittäin kokeillut sitäkin ja se on todella paljon helpompaa hommaa joka tasolla.) 

Ja näin meillä on tilanne, jossa totuus on, että työssäkäyvänä lakimiehenä mulla on huonompi taloudellinen tilanne, kuin mitä mulla oli, kun mä olin työttömänä (ei autoa ja pienempi vuokra). Life is a bitch. Mutta yritän ottaa tämän kehittymis/kasvamiskokemuksena. Jos mulla joskus on taas asiat hyvin, niin osaanpahan arvostaa ihan eri tavalla. Halusin oikeastaan kertoa tämän siksi, että blogeissa, tässäkin, yleensä kerrotaan elämästä vain niitä onnellisia puolia ja sitten jotkut siellä ruudun toisella puolella saattaa ajatella, että kaikki on kunnossa ja ok. Ei aina ole. 

Elämä voi potkia yllättävän pahasti niitäkin, joiden näennäisesti pitäisi olla hyvässä asemassa. Niin kuin vaikka se lähijunassa vieressäsi istuva jakkupukuinen töissäkäyvä juristi, jonka on pidettävä huoli siitä, että ruokaan ei kulu viikossa 30 euroa enempää rahaa, että tulot riittäisivät sellaisten menojen maksamiseen, joita ei ainakaan välittömästi saa poiskaan. Oon kyllä miettinyt, että pitäiskö muuttaa Vantaalle tai muuten vaan johonkin koirankoppiin, että sais asumiskulut pienemmäksi. Olen myös yrittänyt myydä autoani jo 3 kk, että pääsisin menoista, joita se aiheuttaa. Mutta kun elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee. Ehkä tää tästä joskus, yritetään pysyä pääosin positiivisena.

Luonto virkistää kiireisen arjen keskellä

Hei,

kertonee ihan tarpeeksi paljon mun tilanteesta, kun tätäkään blogia en ole ehtinyt päivittämään 3 viikkoon. On ollut aika rankka työrupeama taas ja viikonloput on sitten menneet palautuessa ja kaikki vähänkään velvollisuudelta tuntuva, esimerkiksi blogin päivittäminen, johon menee aina vähintään 2-3 tuntia, on jäänyt tekemättä. Töissä on tullut vastaan uusia tilanteita, joissa en ole ennen ollut (esim. vangitsemisoikeudenkäynti, esitutkinnassa kuulusteluissa avustaminen, perunkirjoitus ja perinnönjako) ja sitten tein myös oman ennätykseni olemalla yli 12 tuntia kestäneessä oikeudenkäynnissä yksi päivä. Se olikin kiva, kun oikeudenkäynnin loputtua illalla klo 22.10 tajusi, että Helsinkiin ei pääse enää mitenkään. Ei mitenkään. Siitä sitten vaan hotelliin firman piikkiin ja mukana oli siis vain päällä olevat vaatteet ja työsalkku. Näin naisihmisenä ei kivoin mahdollinen yhtälö. Onneksi mulla oli sinä päivänä hiukset nutturalla, niin pystyin nukkumaan se päässä ja aamulla ei ollut hiusongelmaa, mutta meikittähän  siinä sitten  joutui töihin lompsimaan. Onneksi en ole luonteeltani kovin neiti :D

 

Mun nimellä varustettu cokis-pullo! Yllätyin niin paljon, että nimeni on 75 suosituimman tytön nimen listalla. Koska kohtasin muita Kristoja vasta aikuisena, luulin aina, että nimeni olisi jotenkin harvinaisempi.

Härdelli on ollut niin paha, että sekä minä, että työnantajani tultiin molemmat välittömästi sairaiksi, kun pahin osuus oli takana. Mutta nyt on siis takana monta isoa juttua ja ainakin hetkisen voi huokaista helpotuksesta.  Helpotusta tuo myös ensi viikolla oleva vuosilomani, hurjat kaksi päivää, joten lähden keskiviikkona töiden jälkeen ajamaan Pohjanmaalle. Normaalista poiketen, mä en tällä kertaa aio änkeä visiittiäni täpötäyteen metodilla "näe kaikki kaverit ja sukulaiset" vaan nyt on ihan pakko vaan latailla akkuja perheen parissa. Mietiskelin, että tämä on ollut sikäli itselleni poikkeava vuosi, että kohta alkaa kesäkuu ja mä en oo käynyt Pohjanmaalla kuin ainoastaan pääsiäisenä. En oo ikinä käynyt siellä näin harvoin. Mutta minkäs teet, junaliput (tai autolla ajaminen, mikä maksaa ihan yhtä paljon) on törkeän kalliita, kun ei ole enää käytössä opiskelija-alennusta. Toisekseen, jos pääsee perjantaina töistä kotiin vasta kuuden maissa illalla, ja siitä sitten suhaisi Pohjanmaalle, jäisi viikonloppu todella lyhyeksi, joten keskitän vierailuni jo ihan senkin takia niihin hetkiin, kun kyseeseen tulee pidennetty viikonloppu. 

 Asuinalueeni on niin vehreä ja kaunis kesäisin, että voisin tuijotella ikkunasta ulos tuntikausia

 

2 viikkoa sitten viikonloppu meni lähinnä nukkuessa ja sitten tein lenkkejä ja valokuvausreissuja tuohon keskuspuistoon, joka oli kukkeimmillaan. Siellä oli niin ihana tunnelma, että oli aivan pakko ottaa musiikit pois korvilta ja kuunnella lintujen laulua. Istahdin hetkeksi puron varrelle ja se oli kyllä niin hyvä hetki. Aurinko paistoi lämpimästi, tuoksui ihanan metsältä, puro solisi ja linnut lauloivat. Rauhaa rikkoi vain ajoittain taustalta kuuluvat lähijunien suhahtelut. Ja se valkovuokkojen määrä siellä metsässä. Ihan uskomaton. Niitä oli varmaan tuhansia. Ihan valkoisena koko metsäpohja. Se sattui olemaan vielä äitienpäivä, harmi ettei äiti voinut olla siellä kulkemassa kanssani. Mutta siksi otin valokuvia näyttääkseni miten kaunista siellä oli.

 

 

 

 

 

Viikko sitten viikonloppuna suuntasin kaverini kanssa erääseen keskustan baariin katsomaan Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelun. Ihan surkea peli. Harmitti, että tuli valittua just tuo peli, siksi ainoaksi peliksi, minkä katsoin. Olis varmaan ollut tosi siistiä nähdä siellä joku jännempi ja ennen kaikkea voitokkaampi peli. Tunnelma oli näet surkeasta pelistä huolimatta olennaisesti parempi, kuin mitä se on jos kotisohvalla löhöäisi. Ei sillä, että minulla edelleenkään olisi sohvaa... 

Tämän viikonlopun kohokohta oli lauantai-aamuna PMMP:n ilmainen keikka Kaisaniemen puistossa. En olisi edes tiennyt siitä, ellei työnantajani olisi maininnut siitä perjantai-iltana joskus 22.00 aikoihin. Oltiin siis perjantai-iltana nuorten lakimiesten kvartaalikaljoilla Kappeli-nimisessä paikassa Esplanadin puistossa. Rankkaa tämä homma, ensin oot töissä koko ajan ja sitten se mitä et oo töissä, niin siitäkin menee paljon aikaa samassa seurassa ku töissä, ku tähän on nyt sattunut näitä häppeninkejä. Koulutuksia, firman 1-vuotisbileet ja nyt tämä nuorten lakimiesten tilaisuus.

 

PMMP:n keikka oli kyllä hyvä veto, uskomattomalla energialla ja lava-olemuksella vetivät. Ja oli tämä ilmaisuuden lisäksi hyvä siinäkin mielessä, että ilmeisesti kyseinen yhtye aikoo pistää pillejä pussiin ja tietoa paluusta ei ainakaan tällä hetkellä ole. Soittivat he muutamia munkin lemppareita siellä, mutta siinä kohtaa, ku he vetivät sen "Jeesus ei tule, oletko valmis"-lyriikat sisältävän kappaleen, oli kyllä pakko revetä nauramaan. Siellä kun oli festarialueella kaiken maailman kristillistenkin tahojen pisteitä. Niitä varmaan harmitti tuon kappaleen esittäminen. 

 

Toi oli hassu tilanne ja ihmesuoritus molemmilta. Mira kiipes basistin olkapäille samalla ku basisti soitti. En oo ikinä ennen nähnyt, että aikuinen voi kiivetä seisovan aikuisen olkapäille seisomaan ilman, että kukaan auttaa siinä ja tukea ei ole saatavilla.

Tää Helsinki on kyllä hassu paikka verrattuna muihin Suomen kaupunkeihin. Yksi osuus on, että kadulla voi seistä tyyppi, joka soittaa huilulla Oopperan kummitus-oopperan tunnaria ja eilen junan ikkunasta näkyi myös miehiä konepistoolien kanssa vr:n makasiineilla. Mielestäni ne ei näyttäneet poliiseilta. Sitten toinen juttu on, että täällä ihmiset istuskelee puistoissa paljon enemmän kuin missään muualla. Jos on vaan vähänkin hyvä päivä, niin esimerkiksi työmatkani varrella olevassa puistossa on varmaan vähintään pari sataa ihmistä istumassa ja nauttimassa säästä. Ja ihmiset kipittää joka paikkaan kädessään take-away kahvit. Esim. R-kioskien tarjonta eroaa tosi paljon muun Suomen tarjonnasta juuri tästä syystä. Niin ja kaiken maailman smoothiet, niitä on kans joka paikassa. Ja joka toisella tytöllä/naisella Louis Vuittonin käsilaukku. Hassu paikka, olen alkanut kallistua ystäväni  kannalle, kun hän totesi, että on varmaan ihan elämys asua edes vähän aikaa Helsingissä. Oikeassa oli. 

Keskuspuisto ja banaanilättyjä!

Moi, 

Nyt on tulossa taas sellaista kuvaoksennusta, että saapa nähdä kuin kauan tämän postauksen tekemiseen menee. Olen nyt kolmesti käynyt lenkkeilemässä keskuspuistossa, joista kahdella kerralla eksyin. Kuvamateriaalia on siis keskuspuistosta. Sitten keskellä viikkoa oli vappu ja nyt tän viikonlopun osalta pakollinen raportointi on banaanilätyt. Melkein karppiresepti ja yksi helppo itsevalmistettava herkku lisää repertuaariin. 

 

 Kaivopuistossa oli todella paljon porukkaa, kiitos auringonpaisteen ja +14 asteen lämpötilan

Tämä oli tosi oudon tuntuinen viikko, kun keskiviikko oli vapaapäivä. Minulla oli suunnitelmissa mennä katsomaan vappuaattona Mantan lakitusta, mutta eihän siitä mitään tullut. Itse asiassa tiistai oli huonoin päiväni pitkään aikaan. Aamu alkoi sillä, että puuteri tippui lattialle ja meni tuhannen palasiksi. Sitten töissä ei onnistunut mikään. Joko en tiennyt tarpeeksi taustoja voidakseni tehdä juttuja ja toisten juttujen kohdalla mulla ei kertakaikkiaan ollut mitään hajua, miten homma tehdään. Ehdoton kirsikka kakun päälle oli kuitenkin, kun lähdin töistä ajoissa ehtiäkseni vaihtamaan talvirenkaani sovittuna aikana euromasterilla. Varasin puoli tuntia noin 7 minuutin ajomatkaan. Vaan kuinkas kävikään, tie oli tukossa! Siinä sitten kökin tunnin kilometrin matkalla ja tein heti u-käännöksen vastaantulijoiden kaistan kautta, kunhan pystyin, mutta en ehtinyt vaihtamaan renkaita. Enkä näkemään Mantan lakitusta, sillä juuri niitä aikoja olin jumissa autossa. En muista milloin viimeksi olisin ollut noin raivoissani. Teki mieli työntää auto mereen. 

Mun kamera ei meinannut suostua yhteistyöhön sitten millään. Oikeastaan tää on aika taiteellinen kuva, kaikessa ylivalottuneisuudessaan...

Vappupäivä sujui hieman paremmin, pyörittiin ensin kavereiden kanssa kaupungilla ja suunnattiin sitten Kaivopuistoon ihmettelemään menoa. Ei meillä mitään piknik-värkkejä ollut, kun ei oltu suunniteltu asiaa, mutta tulipahan nyt kuitenkin fiilisteltyä. Valitettavasti oon huomannut, että töiden päälle saa todella surkeasti mitään aikaiseksi. Sitä vaan ajattelee koko ajan työ, työ ja työ ja sitten tulee ihan puskista sellaiset asiat kuin vappu ja se, että olisi ehkä kannattanut ennakolta suunnitella jotain, eikä vasta tiistai-iltana 21.30 laittaa tekstareita kavereille... Muutenkin oli puhetta eilen kylässä olleen ystäväni kanssa siitä, että kaikki valmistuneet, ei heistä enää kuulu mitään, kun ne käyvät vain töissä ja nukkuvat. Kaikki on ihan törkeän väsyneitä koko ajan. 

 

 Minä ja mun kaverit otettiin asemapaikaksi sellainen korkea kallio. Tuolla tuulen puolella oli huomattavasti vähemmän jengiä, kuin kallion suojaisalla puolella, jossa osa otti ilman paitaa aurinkoakin.

En siis ole ainoa! Mietin jo, että onko terveydessäni joku ongelmakohta vai mistä on kyse, kun väsyttää ihan törkeästi ja silmien ympärillä on sellaiset mustat pallot, että kävisin pandasta. Mulla ei varmaan koskaan ole ollut näin mustia silmänympäryksiä. Mutta jos sama ongelma on kaikilla muillakin vastavalmistuneilla juristeilla, niin ehkä ongelma on siinä, että hyppäys rennosta opiskelijaelämästä äärimmäiseen vaativaan aivotyöhön on liian iso. Menee varmaan aikaa tottua tähän. 

 

 Ei varsinaisesti pururata, mutta parempi kuin asfaltti

Sitäkin me mietittiin ystäväni kanssa, että jossain muualla varmaan voisi päästä vähän helpommalla. Ystävänikin sanoi, että lähes joka päivä on niin vaikeita työtehtäviä, että tekisi mieli hakata päätä seinään. Itselläni on vähän vaihtelevaa. Jos tiedän taustat ja kyse on jostain mitä olen ennenkin tehnyt, työpäivä saattaa olla ihan mukavakin. Minun luokitukseni mukaan parhaita työpäiviä on ne, kun tietää koko ajan mitä pitää tehdä ja miten se pitää tehdä. Karseimpia on sitten ne, kun ei joko tiedä mitä pitäisi tehdä tai sitten ei osaa tehdä sitä, mikä pitäisi tehdä. Noh, vastapainoksi pitää kai sitten ajatella, että ei sellaisella henkisesti helpolla työllä (vaikkapa siivous tai kaupankassa) hirveästi leiviksi lyö, palkka on varmasti niin matala, että vaikuttaa jo elämänlaatuun. Että ehkä näistä kahdesta kuitenkin vielä tämä aivot syövä työ kunnollisella palkalla.

Viitoista huolimatta, mä aina eksyn tuonne...

Arjen aherrukselle on ollut mukavaa vastapainoa painua läheiseen metsään. Sen nimi on keskuspuisto ja se alkaa Helsingin keskustasta ja jatkuu ihan Vantaan rajalle. Mun kotoa on kävellen 15 min ja juosten 10 minuuttia sen metsän reunaan. Se on oikein kaunis metsä. Siellä on muun muassa kallioita ja valkovuokkoja. Siellä ei ole varsinaista pururataa, mutta joku hiekkapohja siinä on, eli se on ystävällisempi jaloille, kuin asfaltti. Mutta siellä on niitä polkuja miljoona. Ja mä en oo vielä kertaakaan osannut sieltä pois eksymättä silloin, kun olen yrittänyt takaisin kotiin kävellen. Ensimmäisellä kerralla päätin, että kävelen keskustaan tai pasilaan ja tulen junalla takaisin kotiin, niin se oli ainut kerta, kun en eksynyt. 

 

 Tuolla kalliolla oli kiva istuskella ja kuunnella lintujen laulua

Esimerkiksi eilen olin ihan tuhannen eksyksissä. Olin ajatellut, että kuljen ensin pohjoiseen, sitten länteen ja sitten etelään, kunnes tulisin takaisin junaradan varteen. No ei mennyt kuin strömsössä, polkuja meni ja risteyksiä tuli, eikä mulla ollut enää hajuakaan missä olin. Sitten menin ulos metsästä ja aloin etsimään bussipysäkkejä, koska niissä on aina kartta. Bussipysäkkien karttoja lukien löysin lopulta takaisin kotiin. Että on vaikeaa :D Pakko ottaa ensi kerralla kompassi mukaan. Mutta on se sen verran hieno metsä, että pakko löytää sieltä joku sopiva ympyrä lenkiksi.

 

 Ensimmäiset kukat valtaa alaa, kauniita ovat

Ja sitten on aivan pakko mainita uusi ruokaohje. Tai oikeastaan herkkuresepti. Banaanilätyt. 

Tarvitset vain:

 

 2 raakaa kananmunaa, 1 banaanin, kanelia ja tehosekoittimen. Ainekset kannuun ja wrum, sinulla on valmis taikina. Sopii mainiosti karpillekin, sillä epäkarpeinta tässä on tuo banaani, eikä se ole ainakaan minun mielestäni ollenkaan niin suuri rikos, kuin vaikkapa sokeri olisi. Tai karkki tai suklaa tai ihan mikä tahansa muu herkku. Banaani on kuitenkin vielä hedelmä! Se on osan väestöstä mielestä täysin terveellinen :D 

Kyseisillä aineksilla saa aikaiseksi 3 noin 10 cm läpimitaltaan olevaa lättyä, mikä oli ainakin minun kaltaiselleni possulle ihan helppo määrä tuhota itsekseen, sivistyneille ihmisille tästä kai riittäisi 2 pienempää lättyä per henkilö eli annos olisi kahdelle. Näyttää ensin vähän jännältä tuossa pannulla ja sitä ajattelee, että paistuuko se ollenkaan. Mutta kun sen kääntää...

 Se näyttää itseasiassa varsin normaalilta. Suosittelen kyllä kaatamaan pannulle kerrallaan vain pienen määrän taikinaa, että lätyn koko pysyy pienenä, koska isompaa lättyä on vaikea kääntää ilman, että se menisi palasiksi. Eli tämän tuotoksen rakenne ei ole ihan niin kestävä, kuin mitä normaalilla lättytaikinalla tehtynä olisi. 

Tarjoilla voi sitten minkä kanssa haluaa. Jäätelö voisi toimia, minulla oli banaania ja vaahterasiirappia (hyi, hyi minä, epäkarppimaista...). Oli muuten hyvää. Tällaisia voinee sitten tarjota jälkiruokana tai miksei kahvipöydässäkin. Tai aamupalalla, jos on oikein kunnon kermaperse, niin kuin minä tänä aamuna... 

Nam nam. Kuvassa siis vain 2 banaania ja 2 kananmunaa. Ja vaahterasiirappia... Ootteko koskaan nähneet paremman näköistä kahta banaania ja kahta kananmunaa? :D (ja oli muuten hyvä banaanikin! Oli varmaan ensimmäinen kerta yli vuoteen, kun söin banaania)

Pitää laittaa tämä banaanilättyjen ohje tuonne karpin ruuat-sivulle, minne kokoan toimivia juttuja. Siitä on oikeastaan tullut mun henkilökohtainen keittokirja, käyn itsekin joskus selailemassa sitä, kun mietin, että mitä tekisin ruuaksi. 

Nyt varmaan pitäis alkaa sitten siivoilemaan konetta. Mulla on kiintolevyt täynnä, pakko varmaan käydä valokuvia tiukalla seulalla läpi ja poistaa kaikki ylimääräiset. Digikameralla kun on niin helppo ottaa valtava määrä kuvia ja sitten niitä kuvia aina jää tukkimaan konettakin. 

Rentouttavaa sunnuntaita kaikille! 

Dropbox, pelastajani!

Hei,

miten tää aika menee näin nopeasti. Mitään kerkeä ja niinpä edellisestä postauksesta vierähti taas kaksi viikkoa. Viikko sitten perjantaina oli viimeinkin se asianajajatutkinnon kirjallinen koe ja elämä meni heti kertaheitolla paljon mukavammaksi. Hatunnostoni vaan kaikille, jotka noin 40 tunnin työviikon ohessa opiskelevat. Minusta se oli aivan hirveää ja hyvin pitkälti kävi niin, että arkisin en pysynyt lukutavoitteissani ja viikonloppuna jouduin lukemaan sitten senkin edestä. 

Tosin, kuten oikiksessakin, silloinkin, kun ei lue, sitä kuitenkin stressaa siitä, että ei lue. Lopputuloksena siis se, että ikinä ei ole stressivapaata vapaa-aikaa. Vaan nyt se on ohi! Menee läpi tai ei, niin joka tapauksessa mun ei tartte opiskella useampaan kuukauteen, vaan työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin saan tehdä mitä haluan. Ah autuutta. 

Lumet lähti rytinällä, metsäpohjista tuli lammikoita

Viime lauantai meni lähinnä nukkuessa univelkoja pois ja sunnuntaina käytiin ystävän kanssa Ateneumissa katsastamassa Linnan aarteita-näyttely, jossa siis taidetta presidentin linnasta ja lisäksi siellä oli myös Eero Järnefjeltin näyttely. Lähes kolme tuntia me niitä ihmeteltiin ja ihasteltiin. Oli hassua nähdä livenä maalauksia, joita muistan nähneeni ainakin äidinkielen ja historian oppikirjoissa koulussa. Samalla tuli vähän kipinää myös itsekin taiteilla taas.

Aktiivisimmin minä olen taiteillut yläasteikäisenä, mutta sitten elämä on ollut niin kiireistä, ettei ole oikein jäänyt sille aikaa. Aikuisena vapaa-aika on mennyt lähinnä kirjojen, liikunnan ja netin parissa niinä hetkinä, kun olen yksin. Nyt kuitenkin ystäväni kanssa suunniteltiin, että lähdetään joku kaunis kesäpäivä (toivottavasti sellaisia osuu viikonlopuille!) Suomenlinnaan ja otetaan mukaan taiteilutarvikkeet ja sitten vaan maalataan yhdessä ja nautitaan. Oi että, eikö kuulostakin hyvältä? 

Läheinen metsä on yllättäen täynnä alppiruusuja, joku kasvitieteellinen kokeilu. Suomalaiseksi metsäksi näyttää oudolta.

Viime viikko meni tietysti töitä tehdessä, pitkiä päiviä oli ainakin maanantai ja torstai. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, miten hankala ammatti mulla on vapaa-ajan suhteen. Vaikka lähes 95% ajasta olen töissä arkipäivisin 9-17, joskus tulee yllättäviä tilanteita. Mulla oli torstaiksi sovittuna autonrenkaiden vaihto täällä Helsingissä. Olin oikein kantanut keskiviikkona renkaatkin autoon, että voisin suoraan töistä surffata renkaiden vaihtoon. Vaan miten kävi? Poliisi soitti aamulla, että olisi vangitsemisoikeudenkäynti toisessa kaupungissa ja tarvitaan avustajaa. Työnantaja koulutuksessa, päätös asiasta jäi meikälle ja mahdollinen lähteminen myös minulle. Päätin sitten lähteä, kun ajattelin, että vangitsemisoikeudenkäynnit kestää normaalisti 15 min, niin mulle jää 1,5 tuntia aikaa ehtiä junaan, jolla kerkeän takaisin Helsinkiin siten, että ehdin vaihtamaan auton renkaat. No eipä mennyt niin kuin Strömsössä. Oikeudenkäynti kesti 2 tuntia ja minä olin Helsingissä iltakahdeksalta. Arvaatte varmaan, että jouduin jo oikeuden päätöstä odottaessani soittamaan Euromasterille ja siirtämään aikaa. Ja jos olisin ottanut puolustajan määräyksen itselleni, enkä työnantajalleni (tämäkin päätös jäi minulle), olisin nyt, lauantaina, vankilassa keskustelemassa päämiehen kanssa jatkosta. 

Tämä on nyt siinä mielessä surullista, etten voi harrastaa mitään, mikä vaatii tiettyyn aikaan viikossa jossakin paikassa olemista. Ja minä kun niin kaipaan mukaan takaisin aktiiviseen partiotoimintaan! Kaipaan eniten nimenomaan ryhmän vetämistä ja se olisi sellaista hommaa, että tarttis olla joka viikko tiettyyn aikaan vetämässä sitä ryhmää. Haluaisin myös jatkaa kuntonyrkkeilyn harrastamista ja se myös on sellainen, että tunnit olisivat varmasti kiinteinä aikoina. Kaikkein rasittavinta tässä on se, että kuitenkin 95% ajasta mulla on kuitenkin suhteellisen säännölliset työajat. Tai ainakin vielä on. Saa nyt sitten nähdä, että jos noita oikeudenkäyntejä alkaa tippumaan enemmän, ku ne on just niitä, joista ei ikinä tiedä miten käy. 

Pinkki on edelleen in. Jännä miten tää pinkki-turkoosi-smaragdinvihreä-innostus on kestänyt jo yli vuoden. Oon kyllä heti niin viehättävä tässä kuvassa, mutta asu siinä nyt onkin pääasia eikä meikäläinen.

Noh, vapaa-ajan käyttöä koskevat murheet eivät suinkaan ole olleet mun ainoita murheita viime aikoina. Mullehan on elämäni aikana käynyt 3 kertaa niin, että tietokoneen kovalevy on mennyt rikki ja olen menettänyt kaikki siihen astiset tiedostoni. Hommasin sitten tuossa noin 8 vuotta (8 VUOTTA! Miettikää miten pitkä aika) sitten ulkoisen kovalevyn, jonne aloin suhteellisen neuroottisesti panemaan talteen tiedostojani. Ja kun kyseinen tsydeemi vetää sisäänsä muistaakseni 360 Gt ja mun läppärin asemat (jotka on muuten tällä hetkellä täynnä...) 55 Gt, niin nyt on tilanne, että iso osa tiedoista oli vain ulkoisella kovalevyllä. Joka päätti viime sunnuntaina, että hän EI KÄYNNISTY! Olin niin paniikissa. Niin paniikissa, 8 vuotta mun elämästä, mm. kaikki oikeustieteellisen muistiinpanot ja valokuvat 8 vuoden ajalta, menetetty. Taas. Ei hemmetti. 

Voitte kuvitella, että 8 vuodesta oot jo valmis maksamaan ja niin jouduin lisäämään tietojen palautus 1000 euroa, hankintalistalleni ja soimaamaan itseäni siitä, että olin niin tyhmä, että kyseiset tiedostot olivat vain ja ainoastaan ulkoisella kovalevyllä. Yhdellä sellaisella. Yksi tekninen vempele, joka voi hajota, joka voidaan varastaa tai joka voi vaan muuten lakata toimimasta. Yhdellä sellaisella koko elämä.

Ja ihana turkoosi trenssi taas kaivettu kaapeista, jei. Heti niin paljon pirteämpi meininki kuin mustan villakangastakin kanssa.

Vaan sitten tapahtui ihme! En tajua, mutta maanantaina illalla päätin vielä yrittää ja se vaan käynnistyi. Alkoi jumalaton copy-pastettaminen. Minkä seurauksena mun läppärin kiintolevyt on nyt täynnä. Ja tein nyt sen, minkä mun setä mulle vinkkasi. Hommasin paikan, jonne laittaa tiedostot talteen. Dropboxin. Ja nyt mun tiedostot on tallessa netissä, mun ikiomalla Dropbox-tilillä. Aion hommata vielä kasan muistitikkuja ja laittaa niillekin asioita, sillä niiden ei pitäis mennä niin helposti rikki, kuin ulkoinen kovalevy voi mennä rikki. 

Mutta tää Dropbox. Ai että miten fiksu systeemi. Asiasta voi katsoa valaisevan videon täältä : https://www.dropbox.com/ Se on englanninkielinen, mutta kuvitus on niin tikku-ukko mallia, että englantia ymmärtämättömätkin (tai englantia jonkin verran osaavat kuten äitini) voivat ymmärtää mistä on kyse. Ilmaiseksi tuonne saa tehtyä 2 Gt:n tilin, itse maksan 9,90 dollaria (vähän päälle 7 euroa/kk), siitä että mulla on käytössäni 100 Gt. Tosin, just nyt en pääse täysin hyödyntämään tuota kapasiteettia, koska se dropbox-kansio vie tietysti tilaa myös mun omalta koneelta, jonka kapasiteetti rajoittuu D-aseman osalta 26 gigatavuun. Mutta se 2 Gt olisi ollut riittämätön mulle ja 7 euroa kuussa on mun mielestä pieni "vakuutusmaksu" siitä, että mä voin olla varma, että tiedostoni (ja siten tavallaan muistiinpanoni elämästäni ja tehdyistä töistä yms. vaiheistani) ovat turvassa. 

Dropbox on siitä kätevä, että kun on asennettuna se ohjelma koneelle ja tietokone on nettiyhteydessä, niin kaikki mitä mä dropbox-kansioon tallennan, päivittyy myös sinne verkkoasemalle ja edelleen kaikkiin muihin koneisiin. Eli jos mulla olisi läppärin lisäksi esimerkiksi älykännykkä ja pöytäkone, niin mä pääsisin myös niistä käsiksi tiedostoihin, joita mulla on läppärin dropbox-kansiossa. Nyt voin myös mennä esimerkiksi äitini tai veljeni koneella nettiin ja päästä dropboxin kautta käsiksi omiin tiedostoihini, jos tällainen tarve joskus tulisi. 

 

Lähikuva nassusta. Eikös vaan pinkki olekin mun väri? Passaa mun omiin värityksiin :)

Ainut haitta tässä on se, että Dropbox-kansio tietenkin vie tilaa myös koneen kiintolevyltä. Eli mä en voi heittää sinne 10 gigatavun edestä valokuvia ja olettaa, että en tarttis siihen 10 gigatavua vapaata tilaa myös koneeltani. Joten, kun mulla nyt on vaan tää läppäri, niin mä en voi dropboxiini laittaa sen enempää tiedostoja, kuin mitä mun läppärin kapasiteetti on. Eli se alle 55 Gt (koska c-asemalla on kaikkea muutakin hässäkkää, kuin mun tiedostoja). Että nyt tajuu varmaan äitikin, miksi mä tartten uuden läppärin. Ekassa gigantin sivuilta tsekkaamassani läppärissä on 750 Gt:n kovalevy. Se on yli 10 kertaa enemmän tallennustilaa, kuin tässä mun nykyisessä...

No mutta, ei kai mulla kummempia. Nautin vapaa-ajasta ja kirjoittelen ensi kerralla mun toisesta uudesta rakkaudesta, Keskuspuistosta! Se on mun uusi "Santahaka". Santahaan ollessa siis paras lenkkeilypaikka kotikaupungissani Kokkolassa. 

Ottakaahan oppia mun virheistä ja varmistakaa, että tärkeät tiedostonne ovat tallella useammassa paikassa kerrallaan :) 

Helsingin sumuinen puoli

Hei, 

tässä yksi aamu huomasin, että ulkona oli sumu, joten päätin hieman valokuvailla työmatkallani. Oli tosi leppoisa fiilis kuunnella iPodista musiikkia ja valokuvata. Se ei olisi edes tuntunut töihin menemiseltä, ellei olalla olisi heilunut miljoona kiloa painava salkku. Oikeasti jos mä ikinä joudun työkyvyttömyyseläkkeelle se johtuu siitä, että hartiat meni salkun kantamisesta niin jumiin, etteivät ne ikinä auenneet ja käsivarret lakkasivat toimimasta, kun niihin ei mennyt enää verta... 

Siihen nähden, että aurinko oli paistanut aika pitkälti 6 viikkoa, oli yllättävän virkistävää, kun oli välillä toisenlainen sää. Itse asiassa tämä lauantainen vesisadekin oli oikein jees. Tästä kuvasta tulikin mieleen, että jännää, että tällaisella pikku asemallakin kuin Huopalahti on 4 raidetta aktiivisesti käytössä ja siitä suhaa junia koko ajan edestakaisin. Ja päärautatieasemalla vilskettä vasta riittääkin, siellä on 19 raidetta, joilla menee koko ajan junia. Tää menee kai sarjaan maalaistollo ihmettelee kaupungin menoa :D

Mä olin silloin liikkeellä sellaiseen aikaan (noin 8.15) että oli asemalla todella hiljaista. Se siitä suunnitelmasta havainnollistaa äidille, että aamulla on sikana ihmisiä asemalla. Ois pitänyt olla kamera mukana sinä päivänä, kun en meinannut päästä junaan edes sisään, kun se oli niin täynnä, että piti väkisin tukkia itsensä käytävällä seisovien ihmisten sekana. Silloin junan kuljettajakin kuulutti, että koittakaapa nyt tukkia itsenne, että päästään eteenpäin :D Noista kuvissa näkyvistä junista sanottakoon, että mä tykkään eniten noista Flirt-junista. Ne on niin uusia ja kivoja. Sen sijaan nuo vanhat punaiset on sellaisia rupukasoja, että niillä liikun yleensä vain Helsinkiin päin, eli kun sellainen ilmestyy mutkan takaa Huopalahden asemalle. Helsingin päässä hyppään aina Flirt-junaan, kun junia lähtee aina niin monta, että pystyy valitsemaan.

Huomaan kotiutuneeni Helsinkiin yllättävän hyvin. Näyttää siltä, että hyvän asuinalueen valinta oli kaiken a ja o viihtyisyyden kannalta. Ystäväni muutti Kallioon, niin hänellä kesti aikoinaan 2 vuotta tottua pääkaupungin menoon. Sittemmin hän siirtyi Viikkiin ja on viihtynyt siellä paljon paremmin. Jos nyt itse tänne jään pidemmäksi aikaa (eli jos on yrityksellä taloudellisia edellytyksiä ja mun työsopimusta jatketaan elokuun jälkeenkin), aattelin kyllä jäädä tänne Haagaan. Tää on tarpeeksi luonnonläheinen mulle, mutta kulman takaa löytyy Siwa ja Suomen toisiksi suurin Prismakin on tuossa 2 km päässä. Ja keskustaan pääsee halutessaan 9 minuutissa. Sen sijaan esimerkiksi mun ystävällä kestää puoli tuntia tulla keskustaan sieltä Viikistä, vaikka se on yhtä kaukana kuin Haaga, mutta hän tulee bussilla, eikä bussit voi ajaa 120 km/h niin kuin nuo junat millä minä suhailen

.

Oikeastaan hieman otsikkoa mukaillen, ei tää Helsinki kuitenkaan pelkkää riemua ole. On täällä ikäviäkin puolia. Mä esimerkiksi kävelen töihin aina rautatieaseman ali kulkevaa tunnelia pitkin. Jostain syystä jotkut älypäät kuseskelee sinne ja siinä alkupäässä haisee tympäisevästi virtsa. Yksi päivä näin, kun joku siivooja oli levitellyt sinne sahanpuruja nappaamaan hajua ja imeyttämään virtsaa itseensä. Sitten toinen ärsyttävä asia on kerjäläiset. Niitä on etenkin siinä rautatieaseman ympäristössä varmaan 30. Osa soittaa jotain instrumenttia, yleensä haitaria, osa istuu kipponsa kanssa, osa leikkii patsasta ja osa myy jotain lehteä. Mua harmittaa niiden kohtalot, tulee ikävä olo kun koko ajan pitää sanoa ei ihmiselle, jolla selvästikin menee huonosti ja sitten mua myös ärsyttää, että mikä oikeus niillä on siellä kulkea mua häiritsemässä. Eniten ärsyttää se, että mulle tulee niistä kohtaamisista joka tapauksessa aina huono mieli. Ei tuollaista oo tarttenut missään muussa Suomen kaupungissa sietää. Eri asia on sitten esimerkiksi ne pari tyyppiä, jotka soittivat klassisen musiikin klassikoita pianolla ja viululla Stockmannin edessä. Siis eivät häirinneet ketään, soittivat vaan uskomattoman kaunista musiikkia, josta tunnistin muutamia omia lemppareitakin. Jos olisi ollut käteistä, heille olisin varmaan pari euroa antanutkin. 

Onhan täällä sitten toki todella paljon maahanmuuttajiakin. Aivan älyttömän paljon enemmän kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Mutta heidän kanssaan minulla ei ole ollut ongelmia. Päinvastoin, oikein kohteliaita tuntuvat olevan ja esimerkiksi auttavan lastenvaunujen kanssa kulkevia naisia julkisissa kulkuvälineissä. Ja jollain tavalla on oikeastaan kivaa, kun ihmiset eivät ole niin homogeenisiä kuin Pohjanmaalla ja Lapissa, jotka molemmat ovat omalla tavallaan raivostettavuuteen asti sellaisia Suomen "raamattuvyöhykkeitä", joissa hyväksytään vain hyvin tiukkoihin normeihin mahtuva käytös. Oikeastaan kummassakin hyväksytään vain se käytös, minkä mä vedän päälle lähtiessäni töihin lakimiehenä. Kaikkea erilaista katsotaan oudoksuen ja lehtien mielipidepalstat ovat täynnä vääntöä raamatusta. Siellä on ainoastaan ok olla valkoinen, hetero, kristitty ja äänestää keskustaa. Tai ehkä perussuomalaisia, paitsi että näiden maine on kyllä sellainen, että en ole tavannut ketään, joka kehtaisi myöntää äänestävänsä perussuomalaisia :D Helsinki liberaaleine viherhippeineen passaapi mulle paljon paremmin. 

Tälle viikolle osui tärkeä tapahtuma. Stockmannin Hullut Päivät! Sieltä voi löytää vaikka mitä jännää. Tänä vuonna minä jätin hankintani tähän herkkuun. Aaverahka! Nam. En tiedä tuleeko tämän houkutus siitä, että sitä saa vain 2 kertaa vuodessa vai että sen nimi on noin hauska, mutta tätä on nyt tullut vedettyä pari rasiaa. Onneksi se asianajajatutkinnon koe on jo ensi viikolla, niin pääsee sitten taas harrastamaan liikuntaa, niin voipi kulutella aaverahkaherkutteluita pois...

Viime kerralla oli puhetta hiuksista ja valittelin niiden kurittomuutta. Siitä tuli mieleen, että kovin moni ei olekaan nähnyt mun hiuksia luonnontilassa, kun ne on aina joko kiinni tai suoristettu. Siksi tämä kuva. Tuollaiset. Katsokaa nyt, oikeasti korkkiruuvit.

Siis mitä mä oon tehnyt väärin? Ei ne aina oo tällaiset olleet, vaan aloittivat tän touhun vasta joku 3-4 vuotta sitten. Haluisin pitemmät hiukset, mutta kun ei nää kasva ja ne vähätkin mitä mulla on, niin ne menee rullalle... 

No joo, eipä mulla varmaan ihmeempiä kuulumisia ole kerrottavaksi, suuntailen seuraavaksi saunaan ja sitten yhdeksältä tuleekin Amazing Race, jonka katselen läppäriltä, koska en edelleenkään omista tv:tä. Joskus aattelin, että ostan sellaisen, kun alan kunnon palkkoja saamaan, mutta nyt kun katsoo tätä järjestystä, niin mä en tiedä mihin mä sen laittaisin. Keskellä tätä huonetta on kyllä 4 neliötä tyhjää tilaa, mutta kun ei tv:tä oikein viitsis keskelle huonetta laittaa :D Toisaalta, ehkä on vaan parempi jos ei omista tv:tä, en kyllä netin lisäksi tarvitse enää mitään passivoivaa juttua elämääni, kun aikaa pitäis töiden jälkeen jäädä liikunnalle, ystäville, kirjoille, valokuvaukselle yms. aktiiviselle puuhastelulle. 

Okei nyt sinne saunaan, toivottavasti tänne palailee ensi viikolla helpottunut bloggailija, jolla olisi takana hyvin mennyt koe...