Uusvanhoja suuntia arkeen

Hei,

ensimmäinen viikko uudessa kaupungissa alkaa olla takana. Suurimmaksi osaksi olin töissä (taas ja kuten aina) ja iltojakin meni lähinnä kotona latautuessa, osittain ihan puhtaan uupumuksen toisaalta rikkonaisen jalan takia. Mutta nyt on "uusvanhoja" suuntia edessä ja en voisi olla niistä innostuneempi. Hommaan 10 kerran kortin ryhmäliikuntatunneille ja mikä tärkeintä, menen takaisin viikottaiseen partiotoimintaan! Jippii! Elämä saa muutakin sisältöä kuin työ. 

 

Muuttoviikonloppunani täällä oli tapahtuma Sataman valot, paikallinen versio Venetsialaisista selvästikin

Pidän työstäni, mutta suoraan sanottuna kyllä minua jo näin puolen vuoden jälkeen kyllästytti, ettei arjessani ole mitään muuta kuin työ, satunnaiset yksin tehdyt liikuntasuoritukset (lähinnä lenkit) ja illat läppärin äärellä koomaamista. Muistan olleeni elämässäni kaikkein onnellisin silloin, kun tein kaikista eniten pakollisten hässäköiden ulkopuolellakin. Se oli sitä yläaste-lukioaikaa, kun oli maanantaisin partio ja sen lisäksi useana päivänä ryhmäliikuntatunteja. Se oli kiireistä, mutta elämällä oli sisältöä, eikä tietokoneella tullut näin paljon istuskeltua. Ja nyt mä saan sen takaisin! 

Ihmisiä oli paljon ja tunnelma mukava, illassa soi jokin keskiaikaistyylinen musiikki

Tietenkin työ edelleen rajoittaa vähän sen suhteen, että voiko kovin monena arki-iltana ilmoittautua ryhmäliikuntatunneille, jotka alkavat vain pienen marginaalin päässä mun "todennäköisestä työajan loppumisajasta", mutta eiköhän tää tästä. Sitä paitsi mun työnantaja kritisoi niin paljon kaikkien ihmisten kokoja ja on kannustanut mua hankkimaan salijäsenyyden, että tuskin se rupeaa mahdottoman hankalaksi, jos mä ilmoitan, että nyt ois varattuna tää tunti, sori ei pysty... :D On sekin muuten kettu. Tai en tiedä, voihan olla, että mä kuvittelen ja sillä ei oikeasti ole mitään taka-ajatuksia, mutta joskus kyllä tekis mieli pamauttaa suoraan, että tiedätkö miltä tuntuu, ku sinä koko ajan kritisoit minun näkövinkkelistäni normaalipainoisten ihmisten kokoja, kun minä itse oon niitä kritisoimiasi ihmisiä paljon isompi? Että jos on jotain sanottavaa, sano suoraan vaan, kyllä minä kestän ja tiukkaa vastakommenttia on tulossa.

 

 Puistossa oli tällaisia hienoja tuikkuhärdelleitä....

Mutta eniveis, suunnitelma on nyt se, että maanantai-iltaisin mulla on vedettävänä sudenpentulauma yhden toisen vetäjän kanssa. Sitten katsoin tuossa 200 m päässä olevan kuntosalin (mun perusarki näköjään pysyttelee tiukasti tämän yhden korttelin sisällä, hassua) ohjelmasta, että tiistaisin ja torstaisin bodycombat-tunnit vois olla mun tän syksyn juttu. 10 kerran kortti maksais 48 euroa ja jos käyn kahdesti viikossa, niin se riittäis 5 viikkoa. Tämän lisäksi ajattelin hommata jonkin sortin kortin paikalliseen uimahalliin ja ottaa uinnin viikonloppuaktiviteetiksi. 

Näin viikko-ohjelma näyttäis tältä: maanantai - partio, tiistai - bodycombat, keskiviikko- vapaa-ilta/oman saunan lämmitys, torstai - bodycombat, perjantai ja viikonloppu vapaat, mutta uinti viikonlopulle. Oi tää on niin hyvä parannus nykyiseen koomaa koneella kaikki illat-systeemiin. Kattelin myös, että siellä ois passelisti pump-tunteja viikonlopulla ja pitää muutenkin katsoa miten innostus lähtee käyntiin, että tuleeko jossain kohtaa ajankohtaiseksi alkaa maksamaan sitä 60 euroa kuussa rajoittamattomasta käyttöoikeudesta.

 ...ne muodostivat erilaisia kuvioita. Oli esim. sydän, rasti ja tähti.

En voi sanoin kuvata miten innoissani oon tuosta partiojutusta. Mä niin kaipaan samanhenkisiä ihmisiä ja oon niin kyllästynyt juristien jäykkyyteen. Sillä tavalla oon maanläheinen ihminen, että en jaksa koko ajan pelkästään tuota jäykistelevää ja muodollista ympäristöä. Ihanaa saada siihen vastapainoksi partiolaisten ja sudenpentujen kanssa leikkimistä ja touhuamista. 

Tänään myös katselin useamman jakson Partiomestaria Yle Areenasta. Yhdessä jaksossa kerrottiin tarinoita ihmisistä, jotka oli tehneet Explorer Beltin Benelux-maissa. Eli siis sellainen seikkailu, jossa vaelletaan 10 päivän aikana 200 km ilman ruokaa ja rahaa vieraassa maassa parin kanssa. Reitti ilmeisesti selvisi matkan varrella ja siinä piti jotain tehtäviäkin suorittaa ja ruoat ja yöpymiset oli paikallisten vieraanvaraisuuden varassa. Varsinaisen vaellusosion jälkeen oli 2,5 viikkoa bussilla kiertämistä koko Explorer Belt ryhmän kanssa. Ja sitten siellä kerrottiin toisista, jotka oli kiivenneet vuorelle Nepalissa ja tehneet siellä muutenkin kaikkia aktiviteetteja mm. benjihypyn. Ja ainut mitä mä pystyin miettimään oli kaksi asiaa: a) mäkin haluan! Mä haluan ihan sikana osallistua tuollaiseen seikkailuun! b) mitenkähän tuollaiset seikkailut sopii tähän mun nykyiseen kokoon ja painoon?

 

 Ylipäätään aivan ihana tunnelma, parhaat "Kokkolan ulkopuoliset Venetsialaiset"

Mä olen kerran ollut ulkomailla (tosin vain Ruotsissa, mutta kuitenkin) partioleirillä ja se oli yhden (myöskin Ruotsissa olleen) armeijaleirin ohella mun elämäni suurin seikkailu. Suomen Partio on nyt mainostanut partiota ja partiolaisuutta aika näkyvästi esimerkiksi facebookissa ja tehnyt sen ennen kaikkea seikkailun kautta ja mä oon ollut ihan että, voi että, voi että... minä kans! Ja sitten tänään kun katselin noita Partiomestarin jaksoja, mulla napsahti päässä. Mun pitää pienentyä. Ei siksi, että näyttäisin paremmalta, ei siksi, että miellyttäisin ketään miespuolista, ei siksi, että mahtuisin yhteiskunnan normeihin, ei siksi, että olisin terveempi, vaan siksi, että mä pystyn taas seikkailemaan! 

 

 Vehreä ja mäkinen kaupunki vaikuttaa olevan

Partio on mun elämän suurin intohimo ja partion sisällä mä pidän eniten seikkailusta. Joko pienistä leirien tai kisojen muodossa tai sitten isoista ulkomaan leirien muodossa. Mutta sen oon huomannut, että tässä mun nykykoossa, seikkailut ei ole niin helppoja. Kilkkeellä jalat oli todellisessa hädässä, kun piti olla metsässä 15 päivää ja suurin osa siitä ajasta oli seisomista. Niin sen jälkeen, ku olin about 3 vuotta istunut perseelläni yliopisto-opintojen muodossa. Ollessani ainejärjestöni kanssa vaelluksella Lapissa, pystyin kyllä kävelemään rinkka selässä 40 kilometriä, mutta en kävelemään niin nopeasti kuin muut, enkä suoriutumaan tunturien ylityksistä niin uljaasti kuin muut. Ylös kyllä pääsi, mutta vasta kolmen tauon, höyryveturin lailla puuskuttamisen ja 10 litran hikoilun jälkeen. Kummissakin tapauksissa oli surkeaa olla sisäisesti se suuri seikkailija, mutta ulkoisesti sohvaperuna (vaikken ironisesti omista edes sohvaa), joka kovasti yrittää jotain, mikä on sen kunnon ulottumattomissa ja näyttää siksi lähinnä nololta. 

Mun painoissa suurimmat vuodet on olleet näitä ei-aktiivivuosia partion kannalta. Siksi sitä ei ole kauheasti päässyt saamaan kosketuspintaa siihen, mitä mun nykyinen koko tarkoittaa mun rakkaalle harrastukselle. Mutta jos jo tunturin päälle kiipeäminen teki rankkaa, niin voin päätellä, etten mä millekään vuorelle pysty kiipeämään. 

 

 Mun kotoa Saimaan rantaan on joku 200-300 metriä

Mussa on ollut jo aika pitkään sellaista turhautumisesta ja suoranaisesta vihasta kumpuavaa kapinahenkeä yhteiskunnan ja etenkin pinnallisten ihmisten vaatimuksia kohtaan. Ja vaikka sinänsä olisi kivaa mahtua kauniisiin vaatteisiin, niin kun niihin ei ole koskaan mahtunut, niin ei sekään ole koskaan toiminut tarpeeksi isona motivaationa pienentymiselle. Mutta nyt kun mä tänään tajusin, että kokoni vaarantaa kykyni seikkailla, niin siinä on jo motivaatiota! Jos kokoni on este tehdä sitä, mitä mä kaikista mieluiten tekisin, niin mulla on ongelma ja silloin ne herkut saa oikeasti lentää pellolle. Tai ainakin vähentyä sen verran, että paino tulee alas.  Vaikka mun suurimpia nautintoja onkin lukea kirjaa tai katsella jotain sarjaa ja syödä samalla herkkuja, niin en mä niitä hetkiä kiikkustuolissa mieti. Mä mietin niitä hetkiä, kun ylitin itseni, kun uskalsin tehdä sen ramboradan 4 metrin korkeudella puussa ja hypätä sen turvaköyteni varaan. Mietin niitä hetkiä, kun yritettiin yöllä päästä kahdelle rastille hakemaan koodia ilman että jäätiin kiinni. Mä muistan, kun kanootti kaatui koskessa ja mä muistan, kun 10 000 ihmistä lauloi yhdessä leirilaulua. 

 

 Vastapäisen talon seinässä oleva taideteos, hirvi ja karhu, äiti, ei enkeli...

Jos mun tämän elämän taistelu on taistelu läskejä ja ennen kaikkea nautinnonhaluani vastaan, niin mikään vähempi ei liene riitä siksi asiaksi minkä vuoksi taistella, kuin nämä muistot ja kokemukset ja kaikki tulevat vastaavat muistot ja kokemukset.

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon. Huomenna käyn töiden tekemässä tiedustelun siihen kuntokeskukseen ja tiistaina tapaan sen ihmisen, jonka kanssa rupean sudenpentuja vetämään, eiköhän tämä elämä tästä taas lähde käyntiin.

Lappeenrannan kotikolo

Hei,

kirjoittaja on nyt hyvin hyvin väsynyt, joten pidän tekstin määrän nyt minimissä, että saan ylipäätään näytettyä kuvat tästä uudesta asunnostani. Takana on äärimmäisen raskaat 4 päivää ja nyt alkaa motivaatio oikeasti loppua ja hirvittää, että huomenna alkaa työviikko. Asunto on nyt muuten valmis, mutta mun pitää vielä kytkeä mun tietokoneen kaiutinjärjestelmä. Pieni asia, jonka tekemiseen menee ehkä 10 min, mutta sitäkään ei nyt jaksa. Tän postauksen kirjoitan, koska on enemmän tai vähemmän "pakko". 

Muutto sujui muuten hyvin, mutta mun vasen polvi otti todella pahaa damagea, koska kaaduin kerran asfaltille Helsingissä (jalassani oli lyhyet shortsit) ja toisen kerran asfaltille täällä Lappeenrannassa, jolloinka jo kertaalleen osumaa saanut polvi sai uuden pahan kolhun. Lopputulos on nyt, että mulla ehkä 2 cm x 2 cm alue, jossa ei oo ihoa ollenkaan ja se märkii ja en tiedä vielä mitä mä sen kanssa teen. Se on nyt ollut auki 3 päivää eikä näytä parantumisen merkkejä. Yritin kysellä facebookissa sairaanhoitajaystäviltäni, mitä sen kanssa pitää tehdä, odottelen pelolla vastausta. Jos tuohon pitää laittaa desinfiointiainetta, mä kuolen kipuun, koska tuo alue on ihan jäätävän iso. JA LAITAN SIITÄ VALOKUVAN TÄMÄN POSTAUKSEN LOPPUUN, JOTEN HERKIMMÄT ÄLKÄÄ LUKEKO SINNE ASTI.

Tää kolhu on ollut luonnollisesti ihan karmean kipeä ja huono yhtälö tän muuttamistouhun kanssa. Mun oikea polvi on leikattu ja sitä mä oon varonut jo 8 vuotta, joten meinaan koko ajan vaistomaisesti mennä lattialle vasemman polven varaan ja sitten onnellisesti itken kivusta minuutin, ku niin on käynyt. Mutta nyt siihen asuntoon. 

Käytävillä on tuollaisia tekokasveja, joten talon sisäinen yleisilme on yllättävän ylellinen. Katossa on myös jotkut liikekamerat tms. että valot menee automaattisesti päälle, ku tuolla käppäilee. 

Tässä on siis 36 neliötä ja tää tuntuu todella isolta asunnolta. Tässä näkymä ovelle. Vasemmalla tän huoneiston ainoat kaapit ja oikealla heti ulko-oven jälkeen on sitten kylpyhuone ja sauna. En tiedä näkyykö se kuvasta kuinka hyvin, mutta tuon käytävä on ehkä joku 1,5 metriä leveä ja tuosta ovesta tähän työpöydän ääreen mun mielestä aika pitkä matka. 

Tärähtänyt kuva kylpyhuoneen ovelta. Vasemmalla wc-istuin ja suihkunurkka, suoraan edessä sauna, oikealla kaappi, pesukone ja lavuaari.

Suihkunurkkaus. Seinät ja lattia tyylikkäästi laatoitettu, mutta hieman lisää tilaa olisin kaiken maailman purkeille kaivannut. 

Saunan kunnossa ei valittamista. Oikeastaan tosi mukavaa, että mulla on taas oma sauna. Jos pitää valita parveekkeesta ja saunasta, niin mieluummin kait sauna, ni saa olla vapaammin aikataulujen kanssa. Helsingissä mulla oli saunavuoro lauantaisin seiskalta ja se oli liian aikaisin ja monesti ei tehnyt yhtään mieli mennä saunaan niin aikaisin ja se jäikin monesti siksi välistä. Nyt voi mennä saunaan silloin ku itse haluaa. 

Vielä näkymä suihkunurkkauksesta tuohon lavuaarille. Sain muuten itse kytkettyä tuon pesukoneen, vaikka se edellytti, että piti käydä ostamassa prismasta yksi kappale siihen väliin. Ja mä osasin jopa ostaa ihan itse oikean osan! Hyvä minä.

Sitten on näkymä ovelta asuntoon. Keittiö jää tuohon vasemmalle ennen tuota kirjahyllyä ja tuolla ikkunan vieressä nurkassa on "työpisteeni". Ja siinä istuessa näkee ikkunasta siihen rakennukseen, missä mä oon töissä... Tuo kirjahyllyn laittaminen noin oli ehkä ratkaisu, jota kaikki eivät olisi tehneet, mutta minä halusin jakaa tilaa ja loppujen lopuksi olen niin vähän aikaa keittiössä, että ei haittaa, vaikka se nyt vähän "varjostuukin". Suurimman osan ajasta kotona mä kökötän tässä työpöytäni äärellä, toiseksi eniten nukun ja sitten mä saatan istuskella nojatuolissa fiilistelemässä tai lukemassa kirjaa. Joten tärkeintä oli saada nämä kolme pistettä mahdollisimman viihtyisiksi. 

Keittiöstä tuli siis tällainen nurkkaus. Pidän siitä, että tää on nyt tavallaan keittiö, eikä pelkkä keittokomero, nyt kun kirjahylly on asetettu näin. Mua on aina tympäissyt, kun oon joutunut pitämään keittiönpöytää samassa tilassa, kuin mun "työnurkkaus" ja "oleskelunurkkaus". Keittokomero on tässä asunnossa pieni, mutta ei mielestäni ahdas.

Tuohon kirjahyllyjen taakse mä kötöstän vielä sellaisen beigen värisen lakanan, niin se on sitten siistimmän näköinen. Tänään en yksinkertaisesti jaksanut sitä tehdä. 

Tuosta seinustasta tuli nyt tän asunnon se osa, johon mä oon tyytymättömin. Se ei näytä yhtään harmoniselta vaan on vähän liian "tässä on nyt tavaraa läjässä"-kohta. Mutta oli vähän pakon sanelemia ratkaisuja taas. Peilin oli oltava tuossa, tuo nuo cd-tornit ja ipod-telakka sen päällä oli saatava tuolle seinälle ja tuon peilin viereen, ku niissä on saman väristä materiaalia. Lipastolle ja vaarin tekemälle arkulle puolestaan ei ollut muita sijoituspaikkoja. Sitten on vielä se seikka, että tuossa seinässä on pari ikävän näköistä ruuvin jälkeä. Mä yritin niitä vähän paikata valkoisella muovailumassalla, mutta koska seinä on luonnonvalkoinen ja mun massa vitivalkoista, pitäis kai vielä vähän vaikka vesivärillä tai jollakin korjata sävyeroa. Helsingin kämpässä oli niin helppo, ku oli vitivalkoiset seinät, niin pystyin sillä massalla kadottamaan kokonaan vaikka kuinka monta rumaa ruuvin jälkeä. 

Työnurkkaus lähempää. Mä yritän aina saada laitettua työpöydän tuohon asemaan suhteessa ikkunaan, että saisin maksimoitua sen, ettei aurinko paista näyttöön :D Siinä on sitten kukkapöytä vieressä ja myös palikka. Palikan kohdalla mä mietin hetken, että veisinkö sen varastoon, mutta sitten aattelin, että on se mukavampi olla täällä asunnossa, niin sitä voi käyttää jalkarahina, kun lukee kirjaa nojatuolissa.

Tähän osaan asuntoani olen kaikkein tyytyväisin. Siinä on ensin 4 neliötä "olohuonetta" ja sitten 2 neliötä "makuuhuonetta". Mietin tosi kauan, että miten laitan noi verhot, mutta päädyin tähän ratkaisuun, koska halusin tuosta tilasta levollisen. Harmillista tässä asunnossa on se, että huonekorkeus on ihan jäätävä. Mun oli seistävä pöydällä että yletyin laittamaan lamput kattoon ja verhot kiinni. Jotenkin hassua, ku Helsingissä mä jouduin käärimään verhoja joku 20 cm, niin nyt ne on niin lyhyet, että loppuu noin 40 cm korkeudelle maasta. Mutta menkööt. Mä pidän noista verhoista ihan sikana, joten saa luvan kelvata.

Tänne paistaa aika kauniisti aurinko sisään illasta. Ikkunat siis ovat länteen. Ja katsokaa nyt miten mukava sisustuselementti on kirjahylly täynnä kirjoja :) Muuttaessa äärimmäistä tuskaa omistaa näin paljon kirjoja, mutta voi että ku on hienoa käpertyä tuohon nojatuoliin, ku näkymänä on kirjahylly. Ihan ku ois se kirjastohuone, mistä mä oon aina haaveillut.

Nämä valkoiset verhot on kyllä mun parhaat verhot ikinä. Näin pienellä yksityiskohdalla saa niin siistin ja tyylikkään yleisilmeen. Me likes. Tuossa nappulan takana on muuten ranskalainen parveke. Härdelli jota mulla ei olekaan aiemmin ollut. 

Siitä siis aukeaa tuolleen ovi sisäänpäin ja siihen pääsee haistelemaan ilmaa ja kuikuilemaan ulos. Tosin ei tässä hirveästi tee mieli niin tehdä, tuossa on alhaalla tosi vilkas katu, joka ei näytä hiljenevän näin sunnuntai-iltanakaan. Liikenteen ääniä tähän asuntoon tuleekin aika paljon ja se on tän suurin miinuspuoli, mutta noh, kaikkea ei voi saada, mutta mä nyt vaihdoin hienot näkymät ja rauhallisen ympäristön ydinkeskustaan, koska autottomana arvostan melkoisesti tuota 100 metrin työmatkaa ja kiittelen varmasti itseäni joka kerta kun on pakkasta -30 astetta tai muuten tulee taivaalta kissoja ja koiria vaakatasossa. 

Näkymä ikkunasta on sitten toinen tän asunnon miinus. Tämä on ehkä surkein näkymä mitä mulla on koskaan ollut. Tuollainen tyhjä tontti (siihen aiotaan rakentaa talo, mutta joku on valittanut hallinto-oikeuteen), sitten kaksi taloa, jotka kaipaisivat kipeästi julkisivuremonttia. Onneksi on edes vähän vihreätä näkyvissä ja aika paljon taivasta, joten ihan toivoton tapaus tää ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi sängylläni maatessa ainut mitä ikkunasta näkyy on taivas, joten se on ihan jees. Ja on tuossa vastapäisessä aidassa näköjään saimaannorpan kuva, joten sekin on kiva yksityiskohta. (tää vaikuttaa muuten oikein sopivalta mun kaupungiksi, täällä tulee koko ajan saimaannorppa vastaan. Tai siis ei elävä, mutta täällä on saimaannorppa-patsas, muovipusseissa on saimaannorpan kuva ja ainakin tuossa aidassakin on. 

Tää kuva ei nyt oo maailman selkein, mutta tuossa vastapäätä on tuommoinen ihmeellinen talo, jossa on päätyseinässä kuva hirvestä ja karhusta kahvikupposen äärellä :D Otan siitä joskus paremman kuvan. 

Verhoista piti vielä mainita, että tuossapa on sitten tuollainen vähän alle metrin pätkä, joka mua haittaa. Argh. Tuo sininen ois ehkä riittänyt tuonne valkoiseen asti, jos sen olisi vetänyt suoraksi, mutta sitten se ois näyttänyt typerältä. Typerältä näytti myös valkoisten verhojen vetäminen täysin suoriksi tuonne siniseen saakka ja siinä ratkaisussa jäi myös tuo ovi ja yksi ikkuna kokonaan verhojen taakse enkä mä niinkään halunnut olevan. Mutta noh, ehkä mä vaan yritän olla katsomatta ylös... 

Mutta tämä tässä asunnossa on huippua. Valkoiset pimennysverhot, jotka tulee alas, kun vetää tuollaisesta "helminauhasta". Eipä kätevää. Kerrankin saa asunnon niin pimeäksi, kuin se valoisalla ylipäätään on mahdollista. 

Tässäpä tämä asunto tällä erää. SITTEN VIELÄ KUVA SIITÄ JALASTA, KATSOMINEN OMALLA VASTUULLA.

Aika ikävä eikö totta? Tympeä sijainti tuo polvi, ku sattuu ku koukistaa ja suoristaa ja tuntuu ettei tää mee millään umpeen. Se näyttää tässä kuvassa jotenkin tosi paljon kesymmältä, kuin mitä se näyttää tuossa jalassa. Tässä kuvassa ei nyt välity ollenkaan se keltainen mönjä mitä siitä tulee. Ja toi alue mistä iho puuttuu, se on noin 2 cm x 2 cm. Että ai saakeli. Tää on taas niitä hetkiä ku tekis mieli ampua tuo oikean jalan nilkka kuuhun... Ei hajuakaan mitä mä teen huomenna. Jos jätän sen paljaaksi, mun jakkupuvun housut tarttuu siihen. Jos laitan siihen taas laastarin, niin se vaan hautuu, niinku se teki jo 3 päivää... 

Mutta näin, näillä uuteen viikkoon. Toivottavasti mä saan ensi viikonloppuna vaan lojua ja olla tekemättä mitään.

Kiirettä, lomaa ja muutosta

Hups,

piti oikein kalenterista laskea, etten ole päivittänyt blogia lähes 5 viikkoon. Pisimpiä bloggaamistaukoja varmaan pariin vuoteen. Yritin kalenterista myös katsella miksi näin on. Kääntäen taaksepäin mentäessä: tämän viikon olen ollut vuosilomalla, edellisen viikon tein 16-tuntista työpäivää, sitä edeltävän viikon järkkäilin itselleni asuntoa ja treffasin melkein kaikki Helsingissä asuvat ystäväni (koska olen muuttamassa sieltä pois) ja sinä yhtenä viikkona neuvoteltiin useampana arki-iltana työnantajan kanssa jatkosta. Enempiä syitä mä en kalenteriin vilkaisemalla keksi ja aivot ei voi muistaa. 

Yleisesti ottaen tilanne on siis elämässäni edelleenkin se, että arjet menee töissä ja iltoja ja viikonloppuja ei ole joko ehtinyt, halunnut tai puhtaasti vain jaksanut käyttää bloggaamiseen. Osaltaan syynä haluttomuuteen on se, että tämä tuntuu ajoittain velvollisuudelta. Ikään kuin olisi pakko kirjoittaa, vaikka ei kiinnostaisi kirjoittaa. Osittain syynä on myös se, että tulossa olisi "mammuttimainen" teksti, enkä ole oikein missään välissä saanut itseäni istumaan alas siksi kolmeksi tunniksi, mikä näiden ajatusten kirjoituksen muotoon laittaminen vaatisi. 

Tällä hetkellä on tämän itse blogin kanssakin vähän ristiriitaisia ajatuksia, että minne suuntaan tätä kiskoisi. Silloin kun tämä oli aktiivisesti laihdutusblogi, asia oli helppoa. Senkus kertoi elämästään siltä osin, kuin se liittyi laihduttamiseen ja välillä myös laihduttamiseen liittyvistä ajatuksista ylipäätään. Nykyään tätä blogia lukee useampi sukulaiseni, joten välillä huomaan kirjoittavani heille ikäänkuin kuulumisia omasta elämästäni, maantieteellisesti kaukana suvustani. Välillä kuitenkin havahdun huomaamaan, lähinnä yksittäisten kommenttien ansioista, että tätähän lukevat myös muutamat minulle ventovieraat ihmiset, niin kuin nyt blogeja ylipäätään luetaan. Ja sitä taustaa vasten tämä blogi on nykyisellään hyvin hassu kombinaatio. 

Yritän miettiä sitä suuntaa tässä jollakin väliajalla (jota minulla ei ole), mutta nyt asiaan. Tai asioihin. 

Ensin minun elämästäni. Kuten tuosta otsikosta ja ensimmäisestä kappaleesta voi päätellä, tässä ollaan taas isojen linjojen äärellä. Olemme nyt tulleet neuvotteluissa siihen tulokseen, että työsuhteeni jatkuu vakituisena. Mutta se jatkuu Lappeenrannassa. Puolen vuoden helsinkiläisyyden jälkeen taas on aika ottaa haltuun uusi kaupunki ja valitettavasti jättää Helsingin syke ja ystävät taakseen. Pääni sisällä on ollut aika ristiriitaiset tunteet tämän asian kanssa. 

Uusi asuintaloni näyttää tältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni muutan minkään kaupungin ydinkeskustaan

Ylipäätään on mahtavaa, että minulla on nyt vakituinen työ sellaisessa työpaikassa, jossa työnteko on siedettävää ja kokemukseni mukaan käy koko ajan siedettävämmäksi oppiessani asioita enemmän. Tämä tarkoittaa, että yhä vähemmän on tilanteita, joissa olen ihan hukassa, koska en tiedä mitä tai miten. Ja kun kokemus karttuu, työnantajani tarvitsee opastaa minua yhä vähemmän. Lopputuloksena siis, että pystyn koko ajan paremmin ja paremmin tekemään itsenäisesti sen, mitä minulta työssäni vaaditaan. 

Työni ylipäätään on minulle sopivaa, sillä se ei useasti edes tunnu työltä. Se on sellaista asioiden järjestelyä. Paitsi oikeudenkäyntien osalta, jolloin yritetään saada niistä "palikoista" mitkä on käytettävissä aikaan päämiehelle edullisin lopputulos. Sekin on äärimmäisen mielenkiintoista hommaa. Mietin tässä, että koska vielä 50 % työstä on sikavaikeaa ja vaatii paljon ihmettelyä, lain ja kirjojen lukemista ennen kuin keksii ratkaisut, niin siksi se 50 % kun tietää mitä tekee, tuntuu niin mukavalta, ettei se edes tunnu työltä. 

 Näkymä Jyväskylään

Yksikään työpäivä ei ole samanlainen ja toisinaan on mukava tehdä "no-brainereita" kuten vaikkapa perukirjaa, jossa on pointtina lähinnä kirjata ylös perilliset, varat ja velat. Ja vastapainoksi toisinaan on mukavaa pohtia, miten jotain näkökantaa perustelisi oikeudenkäynnissä. Äärimmäisen hyviä hetkiä on ne, kun juttu voitetaan tai asiakas muusta syystä on kiitollinen tehdystä työstä. Olenkin huomannut, että olen sitä ihmistyyppiä, joka ensisijaisesti haluaa auttaa muita. Muut asiat ovat enemmän tai vähemmän sivuseikkoja.

Näistä pointeista on siis mahtavaa, että jatkan työssäni vakituisena ja saan lähtökohtaisesti (jos en itse töppää pahasti tai tule taloudellisia syitä) olla niin kauan kuin haluan samassa työpaikassa. Toisessa päässä vaakaa on sitten se, että taas pitää vaihtaa kaupunkia. Ensinnäkin vihaan muuttamista. Toisekseen siitä aiheutuu "turhia kuluja", taas kerran hieman yli 500 euron arvosta. Kolmanneksi olisin halunnut asua kauemmin Helsingissä, ihan vain kokemuksen ja ystävien takia. Neljänneksi nyt on edessä muutto paikkakunnalle, jossa minulla on vain yksi ystävä. Joudun siis aika pitkälti tilanteeseen, että sosialisointi on aloitettava lähes nollasta. Eikä se ole aikuisena niin helppoa, kuin se oli opiskelijana, jolloin oltiin jatkuvasti samanikäisten kanssa tekemisissä. 

 
 Idyllisiä suomalaismaisemia Päijänteeltä

Ristiriitaisin fiiliksin siis lähdössä. Helsingistä jään kaipaamaan ennen kaikkea ystäviäni, mutta lisäksi myös lähijunia, ylipäätään kaupungin sykettä, citykaneja, katoilla kurnuttavia kyyhkysiä ja keskuspuistoa lenkkipaikkana. En jää kaipaamaan kuitenkaan sitä 1,5 km kävelyä, varsinkaan ylämäen osalta, mikä minulla oli työmatkana per suunta. Enkä jää kaipaamaan Helsingin toimistoa. Lappeenrannassa on paljon kivempi. Lisäksi nyt mun tarttee oletettavasti istua vähemmän junassa. Helsingistä joutui loppuunsa tosi usein lähtemään Lappeenrantaan, esimerkiksi lomaani edeltävällä viikolla olin siellä 4 työpäivää.

Lappeenrannasta odotan sitä mukavempaa toimistoa, 100 metrin työmatkaa, vuorokauteeni ilmestyvää 1,5 lisätuntia, kun työmatka supistuu olemattomaksi ja salijäsenyyttä jonka voin hommata, koska se maksaa suunnilleen saman verran, kuin Helsingissä maksoi julkisen liikenteen kuukausimaksu. Lappeenrannassa asun työpaikkani vieressä ja kaikkialle muualle pääsen pyörällä. Lappeenrannassa menen mukaan myös partiotoimintaan! Jee! Tästähän minä olen valitellut aiemmin, kun se on jäänyt. Nyt kun tiedän, että olen samalla paikkakunnalla ainakin pari vuotta, voin mennä toimintaan mukaan. Partiotoimintaan mukaan meneminen on myös ykkössuunnitelmani hankkia uusia ystäviä ja ihmiskontakteja uudelta paikkakunnalta. Eikä se Helsinkikään ole kuin 2 tunnin junamatkan päässä. Jos varallisuustilanne sen sallii, saatan tehdä joitakin viikonloppuvisiittejä ystävien treffaamisen merkeissä pääkaupunkiin. 

 Eläimellistä menoa Ähtärissä, pääosassa Ahma

Ensi viikosta tulee hässäkkä, sillä muutan perjantaina ja alkuviikon laittelen työpäivieni jälkeen asuntoani siihen pisteeseen, että tavarat ovat siirrettävissä ja kämppä luovutettavissa. Siksi onkin hyvä, että tämän viikon sai rentoutua loman merkeissä. Olimme perheeni kanssa 3 päivää reissussa (Oulu, Jyväskylä ja Ähtäri), ja niinä päivinä mitä olen Kokkolassa ollut, olen tapaillut ystäviäni ja isovanhempiani. Laskin, että yhteensä 8 eri treffiä Kokkolassa. Aikamoista aikataulun perässä juoksemista tämä on ollut, mutta onpahan taas nähty ihmisiä siinä määrin, että pärjätään 4 kk sinne jouluun saakka. 

Lomareissusta mainittakoon, että se oli aivan ihana. Olimme viimeksi perheeni kanssa reissussa syksyllä 2011, joten oli pitkästä aikaa kiva käydä yhdessä reissussa. Oulussa oli nostalgista käydä, olenhan asunut siellä ja jollain tasolla kaivannut sitä. Veljeni asunnossa käydessä oli myös hassu olo, se oli ehkä viimeinen kerta, kun siellä käyn. Veljeni on kortteerannut 3 vuotta samassa opiskelija-asunnossa ja nyt lähtee käyntiin viimeinen vuosi. Kun itse asuin Oulussa, kävimme paljon veljeni kanssa lenkkeilemässä yhdessä ja katselimme myös leffoja hänen luonaan. Vaikkei Oulussa siis tavallista pyörimistä ihmeellisempää ohjelmaa ollut, se oli kuitenkin mukava.

 
 Saukko, lutra lutra, patsasteli kivellään

Tiistai-aamuna suuntasimme Jyväskylään. Ensin kamat hotellille ja sitten risteily Päijänteellä. Ilma oli tosi hyvä ja oli leppoisaa istuskella siinä peräkannella ja katsella kauniita järvimaisemia. Illalla sitten polskittiin hotellin kylpylässä. Suosittelen kyllä lämpimästi Jyväskylän Rantasipiä. Se on siellä Laajavuorella sellaisella sijainnilla, että kylpylästä ja ruokailusalista, joissa on molemmissa yksi seinä lasia, avautuu aivan uskomattoman ihana näkymä puiden latvojen tasolle ja ylle. Allasosastolle kun meni, niin ensimmäisenä piti vain huokaista ihastuksesta ja mennä äkkiä altaaseen lillumaan ikkunan luo ja katsella maisemaa. Kaikenlaisten porealtaiden ja hierovien vesisuihkujen lisäksi siellä oli myös kuntouintiallas, missä pystyi halutessaan uimaan tai vesijuoksemaan. 

Erityismaininta on myös annettava paikan saunoille. Naisten puolella oli (jokseenkin tylsästi, kun vertaa miesten saunoihin) kristallisauna, jossa oli kristalleja ja taustaäänenä veden solinaa, sekä ruususauna, jossa oli ruusuja ja yhdellä seinällä iso ikkuna, josta näki allasosastolle ja maisemat puun latvoineen. Miesten puolella oli veljeni kertoman mukaan citysauna, jossa oli pleksin takana tv, mökkisauna, jossa kuului nauhalta ääniä puiden hakkaamisesta, veden liplatuksesta laituriin ja käen kukuntaa ja äärimmäisenä parhautena korpisauna. Korpisauna oli tehty keloista ja siellä kuului karhun murinaa, huuhkajan huhuilua ja muita metsän ääniä. Nyt harmittaa, olisin ehdottomasti halunnut itsekin kokea mökki- ja korpisaunan. Tyytymän piti sitten turkkilaiseen saunaan, kristallisaunaan ja ruususaunaan. Olisi siellä ollut infrapunasaunakin, mutta niistä en niin perusta. 

Tunturipöllö vetää ilmeellä

Keskiviikkona sitten suunnattiin auton nokka kohti Ähtäriä ja mentiin ihailemaan eläimiä Ähtärin eläinpuistoon. Se olikin hyvä reissu. Sää oli täydellinen ja eläimet aktiivisia. Ainoastaan majava nukkui ja lumileopardi oli aika aneeminen. Ahmat leikkivät, uivat ja tappelivat keskenään, saukotkin ryntäilivät ympyrää ja karhu kiipesi puuhun. Oli siellä toki muitakin eläimiä, mutta nämä, sekä hilleri ja mäyrä jäivät erityisesti minun mieleeni. 

Tällaista siis arkielämän puolelle. Ajatusten puolella on myös eletty pohdiskelevia aikoja. Olen aika paljon heilahdellut painoon liittyvien ajatusteni kanssa laidasta toiseen. Välillä haluan laihtua (ennen kaikkea vaatteisiin mahtumisen takia) ja pohdiskelen alkaisinko tekemään asialle jotain. Välillä minussa on kapinahenkeä, enkä edes halua laihtua. Toisaalta siksi, että en ole valmis luopumaan herkutteluistani siinä määrin, kuin niistä pitäisi luopua, jotta laihtuminen olisi mahdollista. Toisaalta siksi, että olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että tämän yhteiskunnan mielestä kaikkien pitäisi olla normaalipainoisia ja sitä joka taholta toitotetaan. Todellinen syy kuitenkin on se, että monet ihmiset ovat niin itsekkäitä, että suurin syy läskin ja läskien vastaiseen kampanjaan on se, että he eivät yksinkertaisesti halua katsella näköpiirissään ällöttävän ulkomuodon omaavaa läskiä ihmistä. Ja tästä asenteesta minussa kumpuaa vastareaktio, perkele, minähän en muotteihinne itseäni änge. Minä olen just tällainen ja tällaisena kelpaan itselleni ja sillä hyvä. Minä kun olen hyvin korostetusti sellainen ihminen, että viimeiseen asti yritän olla miellyttämästä ihmisiä pelkästään miellyttämisen takia. Ystävällinen ja mukava yritän aina olla ja auttaa ihmisiä parhaan kykyni mukaan, mutta miellyttämään en koskaan rupea. 

 
 Mäyrä oli varsin sympaattinen otus

Toinen syy sille, miksi en haluaisi laihtua on se, että olen liian tyytyväinen näkymättömyyteen, jossa saan nykyisin olla. Lihava nainen on tietyllä tapaa näkymätön ja näkymättömänä immuuni kaikelle esineellistävälle paskalle, jota olen huomannut kauniiden ystävien saavan osakseen tuon tuostakin. Se epätoivotun huomion määrä miespuolisilta otuksilta on ihan käsittämätöntä. Hyi. Mitä siitäkin nyt sitten tulis, jos minä olisin kaunis? Kertoa vähän väliä jollekin, että älä suotta lähesty, minua eivät miehet kiinnosta? Jolloinka kaikki luulisivat että olen lesbo, mitä en siis ole. Aseksuaalin elämä on niin rankkaa, harvat tietävät mistä siinä on kyse ja nekin jotka tietävät, niistä ei kukaan ymmärrä, vaan aina saa kuunnella "kyllä se sitten, ku se oikea tulee vastaan...". Argh! 

Kun on koko ikänsä ollut se, jonka kaikkien katseet vain ohittavat pysähtymättä, en haluaisi mistään hinnasta olla yksi niistä, joiden kohdalle katseet pysähtyisivät. Tai jota arvotettaisiin ensisijaisesti ulkonäön kautta. En haluaisi, että kukaan kiinnostuisi minusta ulkonäköni takia. Ulkonäkö on katoava ominaisuus, jo ihan iän perusteella ja aina on joku, joka on kauniimpi. Nytkin meni jo ärsytyksen rajalla, kun erään päämieheni kaveri totesi käräjäoikeudessa "no mä varmaan voin lähteä, ku sulla on noin kaunis asianajaja, ni se varmaan pitää susta huolta". Se oli varmaan tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta vituttamaan pisti. Siellä salissa menestymiseen ei ulkonäkö vaikuta mitenkään. 

 Olen pieni nalle vain, pullea...

Veljeni ihmetteli, että miksi kohteliaisuudeksi tarkoitettua ilmaisua pitäisi tulkita millään muulla tavalla ja ottaa siitä herneitä nenään. Mietiskelin, että miehet ylipäätään ei varmaankaan asiaa voi koskaan täysin ymmärtää, koska heitä ei samalla tavalla arvoteta ulkonäön perusteella kuin naisia. Onko kenenkään miehen taitoja, älykkyyttä tai luonnetta tuomittu joksikin hänen ulkomuotonsa takia? Onkohan veljeni joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, että kehonrakentajat ovat tyhmiä? Tai jos joku on häntä pitänyt automaattisesti tyhmänä hänen ulkomuotonsa takia, onkohan se koskaan tullut veljeni tietoon? Tai miltä jostakin miehestä tuntuisi, jos hän olisi vaivalla kerryttänyt osaamisen ja taidon vaikkapa johonkin ammattiin tai tehtävään ja sitten joku toteaisi, että "voi olet varmaan niin hyvä tuossa, koska olet komea". Eikö siinä samalla mitätöidä ne lukemattomat työtunnit, mitä se henkilö on käyttänyt osaamisensa hankkimiseen. 

Päällimmäisenä kysymyksenä, mikä oikeus kenelläkään on kommentoida toisen ulkomuotoa? Mihinkään suuntaan? Se on ihan tarpeeksi tuskaa, että pitää sietää katseita, ketään kun tuskin voi kieltää katsomasta. Ja vaikka itse olen säästynyt paljolta lihavan naisen olemukseni kanssa, niin kaikkein kuvaavin on mielestäni erään kauniin bloggaajan kirjoitus lentomatkustamisen ongelmakohdista. Yksi hänen listansa kohta oli suunnilleen näin "jos istut miehen vieressä, olet automaattisesti hänen yksityisviihdykkeensä lennon aikana. Ei mene kauaakaan, kun sana kymppikerho tulee esiin...". Voi järkytys. Itselleni ei näin lihavana ollut koskaan tullut mieleenkään, että jos olet niin kaunis kuin hän on, joudut ihan koko ajan kestämään kaikenlaisia ehdotteluita lähes jokaikiseltä mieheltä, jonka kanssa koskaan olet tekemisissä. Voi ressukkaa :( 

 Kettu ei ilahtunut, ku me hänen unta häirittiin

Näin loppukaneetiksi täytyy sanoa, että tässä postauksessa ei tainnut olla päätä eikä häntää. Tajunnanvirtapostaus mentaliteetillä pakko kirjoittaa nää pois, mutta tähän menee taas niin paljon aikaa muutenkin, etten tasan rupea miettimään loogista järjestystä. Ehkä jatkossa saamme sellaisia. Tämä postaus oli sillisalaatti elämäntilanteestani ja ajatuksistani liittyen painoon. Ja ehkä joillekin hoikille yllättävänä tämä näkökanta, että on todella olemassa vahvojakin syitä sille, että joku ei edes halua laihtua. Minulla on syitä joiden vuoksi haluan laihtua ja syitä joiden vuoksi en halua laihtua. Siksi minä varmaan tällainen jojo olenkin aina ollut.

Kipuaa kipuaa, hitaasti mutta varmasti

Hei,

täällä yritetään murtautua huonosta kierteestä (josta oli puhetta viime postauksessa). Nukkuminen kiinnostaa edelleen, oikeudenkäyntejä tippuu kulman takaa yllättävästi (vaikuttaa työaikoihin ennalta-arvaamattomasti) ja tuntuu, että vaikeaa on. Edistys ei ole ollut täysin toivotulla tasolla (4 liikuntakertaa viikossa), mutta sitä on tapahtunut. Hei 3 on enemmän kuin 0! Tänään tempaisin ja tein hyvin pitkästä aikaa ensimmäisen kahvakuultatreenini. Koko keho tärisee vieläkin. Kuolen huomenna. Venyttelyistä huolimatta.

 Seurasaari oli ensimmäinen kohde veljeni visiitin yhteydessä, kesyjä oravia oli täälläkin

Olen kuitenkin tehnyt tässä jännän huomion. Pätee sekä juoksuun että kahvakuulaan. Kumpikin ovat sellaisia lajeja, että mulla on aina ennen suoritus ollut kiinni ns. "hapen riittävyydestä" eli ts. "kunto" on ollut huono. Nyt kun on ollut pitkä vähempi liikunnallinen jakso ja varmaan pisin lihaskuntoa sisältämätön jakso koko elämässäni (mitäs pitää olla näin köyhä, ettei oo varaa kuntosalijäsenyyteen), niin huomasin, että sekä juoksussa että kahvakuulassa, homma oli kiinni lihaskunnosta. Happea olisi kyllä riittänyt, mutta ensimmäisenä alkaa sattumaan lihaksiin ja sattumaan todella. Apua, en edes halua ajatella kuinka paljon lihasmassaa olen menettänyt. Pitää ehdottomasti liikutella kahvakuulaa jatkossakin.

 

 Hassun muotoinen talo, Seurasaaresta tämäkin

Kahvakuulan mä vielä ymmärrän keskivartalon ja käsien osalta, ne kun ei mitään kauppakasseja kummempaa aktiviteettia mun arjessa saa, mutta että jalkojen lihakset pistää vastaan? What is this? Never happened before in my life. Tosi outoa. Mähän kävelen 15 km viikossa joka tapauksessa, miten niistä muka yhtäkkiä katois lihakset jonnekin niin, että juostessa ongelma onkin lihaksissa eikä hapenottokyvyssä? No oli mikä oli, yritetään palauttaa lihaskuntoakin.

 

 Tsekkailtiin Tornista näkymiä Helsingin keskustaan

Muuten elämään kuuluu edelleen töitä töitä ja töitä. Ystäväni kanssa juttelinkin, että eihän mulla muuta elämää enää olekaan. Tiedättekö mistä sen huomaa? Siitä että tekisi mieli päivittää facebookiin lähes pelkästään kaikkea hassua töissä sattunutta (tänäänkin oli sellainen oikeudenkäynti että oksat pois). Ystävien kanssa puhuessa ei juuri muusta tule puhuttua kuin töistä. Jokseenkin sama alkaa olla myös perheen kanssa (vaikka on meillä onneksi vielä muutama muukin puheenaihe). Olen aina ollut äärimmäisen urakeskeinen ihminen, mutta jotenkin on silti jännää löytää itsensä tästä pisteestä. Oikeastaan tää on myös aika surullista, sillä tiedän, että ihmiset aina sanovat vanhoina/kuolinvuoteellaan että kumpa olisivat tehneet vähemmän töitä. Eli työ ei ole sellainen asia, jonka pitäisi olla näin keskeisellä sijalla elämässä, kuin mitä se mulla just nyt on. 

 

Ajeltiin ympyrää raitiovaunulla

Mutta en vaan tiedä, että mistä ihmeestä mä repisin sisältöä elämääni? Parisuhdetta en halua, ystäviä näen kyllä silloin tällöin, arvaamattomien työaikojeni ja epätietoisuuteni asuinpaikkakunnasta takia en voi aloittaa taas aktiivipartiota, rahatilanteen takia en voi ostaa salijäsenyyttä ja lähteä ryhmäliikuntatunneille (joita rakastan kuuhun ja takaisin), vaan joudun tyytymään kahvakuulan heilutteluun ja yksin ympyrän juoksemiseen. Kirjoja mä luen aina iltaisin. Mutta ku mä haluisin toimintaa mun elämään. 

 Korkeasaaressa tultiin siihen tulokseen, että riikinkukot osaa lentää. Tää oli varmaan 5 metrissä puussa.

Havahduin tuossa jokin aika sitten siihen, että mä elän hirveästi menneessä. Mä muistelen kaikkia huippuja partiojuttuja, koska ne oli mun elämän parhaita hetkiä. Mutta tiedättekö miltä se tuntuu 26-vuotiaana muistella aikaväliä 9-20 wee ja miettiä että ne oli parhaita juttuja ikinä. Mitään ei oo tapahtunut sen jälkeen. No yksittäisiä valopilkkuja (Kilke 2010 ja muutamat hetket liittyen oikikseen), mutta suurella mittakaavalla mä olen elänyt äärimmäisen tylsää elämää siitä asti, kun aloitin yliopisto-opinnot. Mun elämä on ollut vaan kamalaa suorittamista, vailla ollenkaan seikkailua. Vaikka seikkailu on mulle maailman tärkeimpiä juttuja. 

 Tää ei ollut kenguru, vaikka se siltä mun mielestä näyttääkin :D

Haluan tuntea olevani elossa, haluan tehdä asioita, joita voin muistella vanhana kiikkustuolissa. En halua vain joka päivä syödä aamupalaa, mennä töihin, istua iltaa koneella/harrastaa satunnaisesti liikuntaa ja mennä nukkumaan. Päivästä ja viikosta toiseen vailla mitään seikkailua. Ja elämäni suurin "seikkailuntuottaja" on aina ollut partio. Mulla on nyt pahoja vieroitusoireita siitä. Tekee näin kesällä pahaa lukea facebookista, kun koko ajan muut on leireillä milloin missäkin ja kokee hienoja asioita. Ihan sellaisia yksinkertaisia, niinkuin tällä viikolla oli telttasaunaa ja pareittain laudan palasilla hiihtämistä dyyneillä (kotilippukunnallani oli leiri).

 

 Nyt lupasi kyllä kyltti liikoja... Yhtään haltiaa ei näkynyt

Voi että kun tämä elämä vakiintuisi. Voi että kun tietäisin, että olisin jollakin paikkakunnalla edes vuoden. Mutta kun ei. Helsingissä oon ollut kohta 5 kuukautta, en vielä tiedä, muutanko täältä ihan kohta pois. Tätä ennen olin Oulussa 8 kuukautta ja sitä ennen vuoden Kokkolassa. Kauheata matkalaukkuelämää :( Mutta tälle nyt ei vielä paljoa voi, kun työura on näin alkuvaiheessa. Ehkä sitten joskus nappaan tuomarin viran jostain perähikiältä minne kukaan muu ei halua ja pysyttelen onnellisena siellä. 

 

 Aarniometsä oli ihan jees, mutta ei mielestäni mitenkään erityinen

Meanwhile, pitäis yrittää saada paras mahdollinen irti siitä, mitä on jo nyt, eikä vain surkutella sitä mitä oli joskus, mutta ei ole nyt. Viikko sitten mun veli oli täällä viikonlopun. Oli aika intensiivinen viikonloppu, ku saavuttiin Helsinkiin samaan aikaan junalla (minä Lappeenrannasta ja veljeni Pohjanmaalta) ja sitten hän lähti vasta maanantai-aamuna, minä painelin suoraan häntä saattelemasta töihin. Viikonloppuna tuli odotetusti paljon kävelyä, mutta täytyy kyllä sanoa, että yksi luonnonsuojelualue oli pettymys. Helsingin kaupungin nettisivuilla keskuspuiston pohjois-osaa mainostetaan jonakin suurimpana aarniometsänä mailla halmeilla ja kaikilla muillakin ylisanoilla. No ei ollut sen väärti. Tai no oli se ihan mukava peruskävelyreissuksi, mutta ollaan me hienomman näköisissä luontopaikoissa oltu. Korkeasaaressa puolestaan eläimiä kiinnosti nukkua piiloissaan sen sijaan, että olisivat pistäneet meille showta pystyyn. 

 Aiemmasta postauksesta tuttu orava seikkailee taas. Mihin se mansikka menikään? (mulla on paljon näitä oravakuvia, tulee varmaan muutaman postauksen ajan vierailevana tähtenä)

Mutta säät oli aivan mahtavat, syötiin hyvin ja kyllähän me kerettiin paljon pyöriä ympyrää, sekä katsella parina iltana leffat. Se viikonloppu tuntui ihan lomalta. Jälleen kerran olin lomalla kotikaupungissani. Jotenkin yhdistän aina tuollaiset sekuntiaikataulut, ulkonasyömiset ja nähtävyyksien ihmettelyt lomaan, ku sellaista lomareissumme ovat pitkälti aina olleet. Etukäteen olin vähän huolissani, että miten mä jaksan, kun en saa nukkua kuin yöllä, mutta hyvin se meni ja ihan hyvin pysyin hereillä jopa maanantaina töissä. 

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Yritetäänpä palailla viikonloppuna :) 

Huonon kierteen vankina

Hei,

viime viikonloppu vain katosi jonnekin ja tulevana viikonloppuna veljeni tulee tänne Helsinkiin, niin se on ihan varmaa, ettei mitään blogikirjoitusta silloin saa aikaiseksi, joten pakko kirjoittaa näin poikkeuksellisesti keskellä viikkoa, ettei tule 3 viikon taukoa kirjoitteluun. Etenkään, kun viime postauksen jälkeen jäi avoimeksi, että miten meni viime viikon liikunnat. 

 

Haa, noilla on selvästikin ruokaa... mitenköhän minä saisin kans?

No eihän ne hyvin menneet. Oli oikein vastoinkäymistä vastoinkäymisen perään ja sitten ihan puhdasta laiskuutta. Maanantaiaamuksi olin laittanut kellon herättämään kuudelta ajatuksenani käydä juoksemassa ennen töihin lähtemistä. Heräsin viideltä siihen, että jalkaan sattui niin paljon, että oli pakko käydä ottamassa burana ja laittaa kylmävoidetta jalkaan. Voitte varmaan arvata, ettei tullut lähdettyä lenkille kuudelta... Ihan ufoa tuollainen yhtäkkinen kipu, eikä se edes ollut kramppi. (Niitä mulla on ollut tosi paljon sen jälkeen, kun lopetin leivän syömisen vähän yli vuosi sitten.)

Jos yrittäisin näyttää mahdollisimman söpöltä...

Noh, tarkoitus oli sitten, että uusi yritys, kun tulen töistä. Ja no just siihen sitten tuli autokauppojen väkertäminen, missä meni koko ilta, kun piti laatia kauppakirja, valtakirja, soitella puheluita ja sitten poistella netistä ilmoitukset. Tiistaiaamuna heräsin ennen kuutta, mutta en lenkin takia, vain ollakseni junassa kello 7.18. Meillä oli siis firman tyky-päivä Imatralla Imatra Big Band Festivalin merkeissä. Äärimmäisen alkoholipitoisen päivän ja aika pitkälti valvotun yön jälkeen keskiviikko meni krapulaa nukkuessa. Harvinaista minulle, oli ehkä 3. kerta elämässäni ja ensimmäinen kerta keskellä työviikkoa. Mutta työnantajani lupasi yöllä, ettei mun tartte tehdä töitä sinä päivänä ja mä tein sellaisen kompromissin, että nukuin toimiston sohvalla, että jos tulis jotain äärimmäisen kiireellistä, niin mä olisin valmiiksi jo työpaikalla ja voisin yrittää tehdä sen. Sen enemmän tänne ei oikein voi eikä viitsi kertoa, mutta voin sanoa, että keskiviikon ja torstain välinen yö ja se keskiviikko päivä olivat ehkä elämäni absurdeimmat. Kirjaimellisesti täynnä tilanteita, joihin en koskaan uskonut joutuvani. 

Lähestytään kohdetta, hei huomatkaa mut, antakaa mulle jotain!

Minähän olen niin tunnollinen, että en ole ikinä ollut pois töistä tai koulusta siksi että mulla olisi paha olo. Oksennustautia ei ole koskaan sattunut arkipäiville ja mikään muu sairaus ei ole tarpeeksi vakava töistä poissa olemiseen. Ja muutenkin oon tehnyt enemmän tai vähemmän aina niin kuin käsketään. Joten on mulle hyvin outoa mennä työpaikalle pelkästään nukkumaan ja ilmoittaa työnantajalle, että en tee töitä ja käännän kaikki puhelut hänelle. Mutta työnantajani ei pistänyt vastaan, kun näin ilmoitin, niin ei siitä sitten tullut ongelmaa :D (tässä kohtaa kerrottakoon, että mun työnantajani on vain mua 3 vuotta vanhempi, meillä on tästä johtuen hyvin rento meininki muutenkin)

Ne heitti mulle mansikan! Nam nam...

Noh, yhden yön valvomisesta johtuen oli sitten univelkoja paikattavana. Torstaina ja perjantaina mä vain nukuin töiden jälkeen. Lauantai oli sitten sellainen "hoida kaikki asiat"-päivä, kauppareissuineen, pyykkäyksineen, seuraavan viikon ruokien valmistamisineen yms. Lauantaina oli aikaa liikunnalle ja mä kävinkin aamulenkillä. Aattelin siinä kohtaa urheasti, että tekisin toisen treenin illalla ja kolmannen sunnuntaina. Mutta en mä kerennyt lauantaina. Oisin halunnut tehdä treennin ennen saunaani (klo.19.00), mutta ei onnistunut, ku meni niin kauan aikaa muihin juttuihin. Sunnuntaina puolestaan olin reissussa koko päivän. Lähdin Helsingistä aamuysiltä ja palasin iltakasilta tuhannen väsyneenä. 

 En aina ollut tarpeeksi nopea hakemaan mansikoita, tuli varis osingoille...

Näin meillä on lopputulos, että aiottu 4 treeniä kutistui 1 treeniin. Ei varsinaisesti mahtava lopputulos. En rehellisesti tiedä kuinka paljon tuossa on tekosyitä ja kuinka paljon on oikeaa syytä. Mutta oon niin unikeko, että mulle yhden yön valvomisesta tulee aina ongelmaksi se, että mä nukun 4 tunnin päiväunia seuraavina päivinä. Oli myös ehkä huono viikko suunnitella mitään näin kunnianhimoista. Ensinnäkin 3 päivää reissussa ja ois kai se pitänyt arvata, että tykypäivästä seuraa työkyvyttömyyttä ja erityisen paljon unentarvetta seuraaville päiville. Kyllä mä tiesin etukäteen mikä suhtautuminen alkoholiin oli porukalla, jonka kanssa mä olin. Mun on ihan pakko kyllä varmistaa, etten joudu koskaan vastaaviin tilanteisiin. Ärsyttää ihan suunnattomasti, että suomalaisessa kulttuurissa vedetään yhtäläisyys viiva alkoholin ja rentoutumisen sekä juhlimisen välille. Ihan perseestä tällaiselle, joka muuten ei lähes ikinä juo alkoholia.

 

 Lopulta uskalsin myös hakea mansikan tuon yhden kädestä sekä ottaa tuon suoraan minulle tarjotun mansikan, ruuan etsiminen ei ole koskaan ollut näin helppoa!

Tämän viikon maanantaina olisi voinut periaatteessa käydä lenkillä, niin olisi voinut tehdä myös tänään tiistaina. Tänään ja eilen ongelma oli ihan suoraan sanottuna laiskuus. Aamulla ei mitenkään jaksanut herätä ja työpäivän jälkeen ei vaan tullut lähdettyä. Mutta huomenna, keskiviikkona on ihan pakko. Torstaina siivoan sitten asunnon (veljeni nukkuu lattialla sellaisella patjalla, pakko varmistaa, että lattialla ei ole mitään mikä uhkaisi hänen terveyttään :D Esim. elämää isompia villakoiria). Ja viikonloppu pelastaa kyllä tämän viikonlopun liikunnat joka tapauksessa 6-0. Aika pitkälti koko veljeni vierailun ajaksi, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan, ollaan suunniteltu vaikka missä kiertelyä. Eli koko viikonloppu menee jalkojen päällä, siitä saa hyvät treenimerkinnät :D Muuten en normaalisti arkiliikuntaa ottaisi mukaan treeneihin, mutta jos kävelyn määrä alkaa olla 6 tuntia päivässä, niin kyllä sen saa mun mielestä jo laskea. 

 Hahaa, suunnitelma toimi täydellisesti! *hykertelee*

Mistä tulikin mieleeni, että olenko maininnut arkiliikunnoistani? Kuntoliikuntani ovat olleet ihan kuutamolla siitä asti, kun muutin Helsinkiin, mutta työmatkakävelyä mulla on 15 km per viikko ja ne matkat roudaan 7 kilon painoista salkkua. Ne kai on vähän pelastaneet, että paino ei ole lähtenyt nousuun, vaikka liikunta muuten on ollutkin melkein kokonaan tauolla jo 4 kuukautta. 

 

Masu täynnä mansikoita, alkoi nukuttaa. Luotan mansikoita tarjonneisiin ihmisiin, joten jään tähän alaoksalle (170 cm maasta) heidän viereensä nukkumaan. Aurinkokin lämmittää niin kivasti... 

Mutta joka tapauksessa tiedostan olevani liikuntojen kanssa huonon kierteen vankina. Mun pääsyy liikkumattomuudelle on se, että olen väsynyt. Kuten aiemmin totesinkin, mua kiinnostaa nukkua aamulla ja mua kiinnostaa nukkua töiden jälkeen. Ja pääsyy mun väsymykselle on se, että liikkumattomuudesta on varmasti aiheutunut fyysisen kunnon laskemista. Tää pitäis jossain kohtaa ihan oikeasti katkaista tää kierre. Saada se sellaiseksi positiiviseksi kierteeksi, että jaksaisin harrastaa liikuntaa, koska mua väsyttäis vähemmän ja mua väsyttäis vähemmän, koska harrastaisin aktiivisesti liikuntaa. Suurin ongelma just nyt on se, että mihin kohtaan mä haluan/olen valmis ottamaan sen univelan käsiteltäväkseni?

 

 Hei mää nukun nyt, etkö sä muka ole ennen nukkuvaa oravaa nähnyt? Kato tälleen käppyrällä pää hännän alla.

Toisaalta, nyt vois olla aika hyvä kohta lätkiä ohjelmaan niitä aamulenkkejä. Työnantajani jää tällä viikolla lomalle ja mä pyöritän firmaa yksin seuraavat 3 viikkoa. Tämä tarkoittaa, että joudun käymään toisessa kaupungissa olevalla toimistollamme 2 päivänä viikossa. Eli joudun heräämään joka tapauksessa ennen kuutta kahtena päivänä viikossa. Näin ollen, voisi teoriassa olla ihan mahdollista ottaa niille kolmelle viikottaiselle Helsinginpäivälle aamutreenit, jolloin lopputulos olisi, että heräisin joka arkiaamu kuudelta. Ehkä sitten jos sen rytmin saa käännettyä sellaiseksi, se univelkojen määrä ei muodostuisi niin hankalaksi. 

 Tuossa sillan toisella puolella viihdyttiin monta tuntia jutellen, eväistä ja oravan seurasta nauttien

No juu, sounds like a plan. Yritetään. Toivottavasti tällä kertaa paremmin tuloksin. Tässä postauksessa muuten kuvituksena sunnuntain reissun satoa. Pidän kovasti söpöistä eläimistä, joten jos oravanpoikasta kiinnostaa mun seura, niin sitten mulla on 50 kuvaa siitä koneellani. Ei oo kyllä ikinä mikään villieläin ollut noin monta tuntia lähettyvillä. Tää orava jäi siis syömisen jälkeen vielä nukkumaankin meidän viereen!

(Yksi pakollinen teinimetodilla nappaistu omakuva :D )