Sadetta, teetä ja kynttilöiden valoa - syksyn ytimessä

Hei,

taas on vierähtänyt kaksiviikkoinen. Asianajajatutkinto, jota stressasin keväällä 4 kuukautta kokeen muodossa ja nyt syksyllä 3 kuukautta oikeudenkäyntiosan muodossa, on viimein loppumetreillään. Ensi viikko on viimeinen viikko ja sitten homma on paketissa ja saa lähettää valtioneuvostolle loputkin paperit, että antakaahan se oikeudenkäyntiavustaja lupa. Jippii! Melkein epätodellinen olo. Voitteko kuvitella, lähtökohtaisesti ei enää ikinä tarvitse tehdä mitään tutkintoa, koetta tai muutenkaan opiskella työn ohella, muuten kuin ammattikirjallisuutta lukemalla. Ennen kuin menen tarkemmin uusiin vapauden tuntemuksiini, muutama katsaus pariin viime viikkoon.

 

Näissä tunnelmissa meni vielä toissaviikon illat. Lukemista ja etätehtäviä.

Toissaviikolla piti tehdä viimeinen isompi tehtävä, oikeudenkäyntisuunnitelma ja kanteen täsmennys sekä valmistautua suulliseen valmisteluun ja siinä kohtaa meinasi ihan todella kamelinselkä katketa. Alkoi jo näkyä se takana oleva 10 viikon putki, jonka olin edennyt kaavalla "herää, töissä 8 tuntia, kahvi, asianajajatutkinnon tehtävien tekoa, joko lukemisen tai kirjallisen tuotoksen laatimisen muodossa puoleen yöhön asti, nukkumaan, herää...". Kaiken lisäksi minua pisti tuossa loppumetreillä turhauttamaan aivan äärettömästi, kun ryhmäjakoja muutettiin sen jälkeen, kun vastaukset haasteisiin oli tehty. Oli sitten "tuomarina" tosi mahtavaa laatia yhteenveto, kun esimerkiksi haasteessa sanottiin X Y Z ja vastauksessa A B C. Normaalitapauksessa ne menis enemmänkin "haaste X Y Z, vastaus -X -Y -Z". Eli jos haasteessa sanotaan että jokin asia tarkoittaa jotain, niin vastauksessa sitten sanotaan, että eipäs tarkoita. Nyt oli ryhmäjakojen muuttumisen takia sitten sellaista, että vastauksessa ei välttämättä otettu kantaa kaikkiin haasteessa olleisiin seikkoihin ja toisaalta vastauksessa saatettiin perustella vastausta sellaiseen asiaan, mihin kanteessa ei oltu edes vedottu. Että teepä siinä sitten yhteenveto siitä, mistä asiassa on kysymys, mitkä ovat vaatimukset ja vastaukset niihin. 

 Tunnelmavalaistusta kirjahyllyn päältä

Myös tuon toissaviikon tehtävät hiersivät ihan todella, kun siinä yhteydessä tuli uusia todisteita, jotka veivät loputkin pohjat kantajan vaatimuksilta. Tosi absurdia, että ohje on, että "toimikaa kuin olisitte oikeasti menossa oikeudenkäyntiin näillä spekseillä ja näyttäkää paras osaamisenne" ja sitten annetaan sellainen tehtävä, jossa kanteella ei ole mitään mahiksia menestyä. Mä en ikinä oikeasti lähtisi tuollaisilla pohjilla oikeudenkäyntiin, koska turpaanhan sieltä vain tulisi. Mun henkilökohtainen onni ja epäonni oli, että mä löysin sen Korkeimman oikeuden tapauksen, mistä tämä meidän case oli tehty. Ne on melkein yks yhteen ja KKO on jo tämän kerran ratkaisut hyläten kanteen. Ihan kaikki oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus on tätä vastaan ja laissa ei säädetä juuri mitään sopimuksista liikesuhteissa. Ei tasan mitään pelinappuloita. Että tee siinä sitten oikeudenkäyntisuunnitelma. Vastaajan näkövinkkelistähän homma on äärettömän helppo, mutta kantajana on vähän vaikeaa.

 

Flunssassa mentiin taas tämäkin viikko

Mutta niin vain siitäkin selvittiin ja kaikki illat ja koko viikonlopun tehtäviä väännettyäni ne olivat valmiita sunnuntaina puoli yhdeltätoista illalla. Ja tällä viikolla minulla onkin sitten ollut työpäivien jälkeen "vapaata". Ainoastaan tänään käytin noin puolitoista tuntia tehdessäni viimeisetkit pikkutehtävät pois. Valitettavasti en ole kuitenkaan vapaitani päässyt hyödyntämään täysimääräisesti, sillä olen ollut koko viikon flunssassa. Kyllä, taas. Kertoo mielestäni jotakin homman rankkuudesta, kun mä olen tän 12 viikon aikana ollut kolmesti flunssassa ja lisäksi mulla oli melkein viikon migreeni joka päivä. Normaalisti olen ehkä kerran vuodessa flunssassa. 

 

 Lisää tunnelmavalaistusta...

Nyt alkavalla viikolla maanantai menee taas partiossa, tiistaina pakkaan ja keskiviikkona lähden suoraan töistä Helsinkiin. Viime lakosta oppineena, tällä kertaa yövyn Töölössä asuvalla ystävälläni, niin pääsen sieltä vaikka kävellen bussille, jos tulee yleinen lakko. Torstai ja perjantai koulutuspäivät ja sitten vapaus! Voi että. Tää flunssakin on jo varmaan siihen mennessä ohi ja mä pääsen harrastamaan liikuntaa! Tämä vuosi ylipäätään on ollut tosi surkea liikunnan kannalta ja nämä 12 viikkoa ihan katastrofaaliset. 

 Sateen ropinaa. Ikkunat on muuten taas siinä kunnossa niin kuin niitä ei olisi koskaan pestykään :D Hurjaa miten nopeasti ne liikaantuvat, kun asuu ydinkeskustassa.

Tänä vuonna on mennyt niin paljon aikaa ja energiaa uuden työn oppimiseen ja tuohon asianajajatutkintoon, mutta kun nyt työ alkaa jo olla jotenkin hallussa ja tutkinto tehtynä, niin nyt seuraava isompi projekti on oppia pitämään liikunta osana arkea silloinkin, kun suurin osa päivästä menee töissä. Mähän en oikeastaan vuoden 2005 jälkeen edes ole ollut kuin vasta nyt pitempiaikaisesti tilanteessa, että 40 tuntia viikosta pitää olla jossain. Oli helppoa harrastaa liikuntaa aktiivisesti, kun ei tarttenut koskaan tehdä mitään muuta kuin lukea kotona kirjaa (oikis) tai kun oli työttömänä (8 kk). On hieman vaikeampaa harrastaa liikuntaa aktiivisesti, kun töistä tullessa haluaisi vain kaatua nukkumaan. Mutta uskon, että kaikkeen tottuu ja ei mulla ole kuin yksi kokemus elämäni aikana, että on suorastaan suututtanut, että lähdin harrastamaan liikuntaa. Muuten kokemukset ovat positiivisia, joten se on hyvä pohja rakentaa. 

 

 Täydellinen teevalikoima. Vasemmassa laidassa perinteisiä (earl grey, english breakfast jne.), keskellä mustia maustettuja ja oikeassa laidassa lajitelma vihreitä. Iltaisin juon pelkästään viimeisiä, ettei yöunet mene.

Aattelin nyt laittaa pääpainoa lihaskuntoharjoitteluun. Useampana aiempana vuonna olen keskittynyt lähinnä juoksuun, mutta täällä Lappeenrannassa on rehellisesti sanottuna ihan surkeat mahdollisuudet lenkkeilyyn (ei pururatoja, ainakaan pitkiä sellaisia, ei metsiä ja kaupunki on tosi oudon muotoinen). Lisäksi uskon muutenkin, että kroppani kaipaa nyt enemmän lihasten rakentamista, kuin varsinaista itsensä näännyttämistä aerobisella harjoittelulla. 

 

 Monipuolinen teevalikoima on yllättävän helppo rakentaa. Kolmella pakkauksella saa 13 eri makua. Tästä nyt puuttuu se Twiningsin laatikko, mutta noissa kahdessa siis hyvät vaihtoehdot vihreiksi ja maustetuiksi mustiksi. Ja pitäähän sitä suosia suomalaista.

Noh, kun tässä on takana viikko sairastamista, niin arki on ollut varsin stereotyyppistä syksyä. Olen istunut sisällä ja lukenut fantasiakirjaa kynttilänvalossa tai tuijotellut ikkunasta sadetta. Tassussa teekuppi. Siinä on vain jotain niin kotoisaa, kun voi juoda kivasta kupista teetä. Jonkin aikaa käytin vaihtelun vuoksi KoKo-sarjan ruusukuppia, mutta sitten aloin taas kaivata tätä Iittalan Satumetsä-sarjan kuppiani sinisine peuroineen. Elämän pieniä nautintoja. 

 

 Kuu paisteli kauniisti tuossa yksi ilta. Kuvassa näkyy myös yhden puun latvaa. Keskustassa on moneen puuhun laitettu tuollaisia valohärpäkkeitä, mitkä ovat kieltämättä mainioita tämän harmauden keskellä.

Mietiskelin muuten tuossa saunassa istuessani tämän blogin suuntaa ja tulin siihen tulokseen, että aion painottaa jatkossa lähinnä hyvinvointia, onnellisuutta ja iloa. Elämän positiivisia puolia (vaikka ironisesti tämän blogin nimi onkin elämän varjoja...). Etsiä niitä arjesta. Hyvinvointi onkin parempi teema arjen kehittämiseen, kuin vuosia jatkunut laihdutus ja kasvot vaa'assa kulkeminen. Katsotaan, mitä siitä näkökulmasta alkaa tulla, aihe on itsellenikin kovin uusi. 

Mutta palaillaanpa ensi viikolla taas aiheeseen. Ihanaa viikkoa kaikille :)

Force majeurea ja uutta suuntaa

Heissan,

jätin tuossa viime viikonloppuna kirjoittamatta blogia, koska ei oikeastaan ollut mitään kerrottavaa ja toisaalta ei hirveästi aikaakaan. No tällä kertaa on sitten ainakin kerrottavaa. Kuten jo facebookissa tilanteen päältä raportoin, mulla oli melkoinen härdelli alkaen torstain ja perjantain välisestä yöstä ja kestäen aina perjantain iltaysiin. Kerron ensin tästä seikkailusta ja sitten lopussa yleisemmin ajatuksista tämän blogin suhteen. Tarkkaavaisimmat ehkä huomasivat, että täältä on poistunut nyt kokonaan sivut "edistyminen" ja "tavoitteet" sekä tuosta sivupalkista se laihtumisen etenemistä kuvannut tickeri. Syy on se, että päätin, ettei tämä ole enää mikään laihdutusblogi ja vaikka jatkossakin pyrkisin kohti terveellisiä elämäntapoja (mikä on mielestäni tavoiteltavaa), niin paino ei siinä ole mittari. Olen koko elämäni stressannut painosta, enkä jaksa enää. Mutta tästä lisää myöhemmin. 

 Aamunkoiton aikaan liikkeellä

Mulla oli tämän viikon torstaina ja perjantaina kaksipäiväinen Asianajajaliiton koulutus, asianajajatutkintoon liittyvä "eettinen osa". Kurssipaikkana oli Porvoossa sijaitseva Haikon kartano, jonne oli kumpanakin aamuna kuljetus Helsingin rautatientorilta. Jotta käytännön seikat olisivat helpompia, menin jo keskiviikkoiltana pääkaupunkiseudulle ja yövyin Vantaalla ystäväni luona. Siitä sitten torstaiaamuna herätys viehättävästi klo. 6.10 ja hyppäys 7.18 lähteneeseen paikallisjunaan ja edelleen bussilla Haikon kartanolle. 

 

Haikon kartano näytti olevan miljöönä mielettömän upea. Se oli jonkin vesialueen vieressä ja mitä ikkunasta kerkesin pari kertaa ulos katsoa, ympäristö oli todella kivannäköinen. Hieno oli myös se itse kartano, missä meillä oli kumpanakin päivänä lounaat. Olikin harmi, että meillä oli todella tiukka aikataulu, joten aikaa ympäristön pällistelyyn ei ollut käytännössä yhtään. Luennot alkoivat aamulla sillä sekunnilla, kun kaikki selvisivät bussista luentosaliin ja bussi takaisin Helsinkiin lähti molempina iltoina välittömästi luentojen päätyttyä. 

Ylipäätään tämä reissu oli itselleni raskaan puoleinen. Ensimmäisenä päivänä minulle iski siinä iltapäivä kahden-kolmen aikaan maailmanlopun migreeni. Mikä oli tosi tympeää, koska tein siinä sitten kuolemaa ja se varmasti näkyi ulospäin luennoitsijoille. Luulivat varmaan, ettei mua kiinnosta tai että mua väsyttää tms. vaikka oikeasti siellä oli tosi hyvät luennoitsijat. Etenkin torstain viimeinen tyyppi, joka puhui pienen asianajotoimiston markkinoinnista oli loistavimpia luennoitsijoita, mitä olen lakialalla koskaan kohdannut. Vaan ei auttanut, siinä kärsittiin ja koko bussimatkan takaisin Helsingin keskustaan pidättelin hädissäni oksennusta. Ja viimein kun pääsin Vantaalle, piti vaan laittaa kaikki valot pois päältä ja lojua vaakatasossa. Tosi kiva, näin ei haluaisi viettää iltaansa ystävällään. Mutta siitä, että menin teoriassa nukkumaan jo iltaseitsemältä oli yllättävää hyötyä.

 Kalvosulkeista 16 tuntia, ou jee...

Heräsin nimittäin torstain ja perjantain välisenä yönä siinä puoli neljän aikoihin. Kun uni ei meinannut uudestaan tulla, päätin selata työpuhelimestani (oma henkilökohtainen puhelimeni on laatua "sillä voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä") facebookin ja uutiset. Ja voitte vaan miettiä, että kun minä siellä Vantaalla olin ja suunnitelmana oli mennä lähijunalla klo. 7.18 Helsinkiin, niin miltä tuntui lukea siinä yöllä, puhtaan sattuman seurauksena, että KAIKKI junat on peruttu! Lakko. Ja vielä laiton sellainen. 

 

Tää näky ois ollut ihan karmea, jos se olis tullut puun takaa vasta laiturilla

Tuossa kohtaa ajattelin vielä, että ok, tässä olisi voinut käydä tosi karmeasti, jos en olisi sattunut selaamaan uutisia yöllä, mutta että tilanne on korjattavissa, mulla on 4,5 tuntia aikaa järjestää itseni Helsinkiin. Ei muuta kuin reittiopas auki netistä ja tsekkaamaan miten se onnistuisi. Huomasin sitten, että jos lähden Tähkätieltä klo. 6.31 niin mun pitäis keretä ajoissa, huolimatta siitä, että liikenne todennäköisesti on ihan tuhannen sekaisin. Jännäksi tämä meni sitten, kun katselin aikani karttaa ja kuvittelin muistavani missä oli Tähkätien pysäkki. 

Käveltyäni sellaiset 1,5 km kohti pysäkkiä, tajusin, että sitä ei näy missään. Ei näy missään Tähkätietä. Noh, ei tässäkään mitään, nokkela tyttö soittaa 020202 ja selittää että olen nyt tämän ja tämän tien risteyksessä, mun pitää päästä Tähkätien pysäkille 7 minuutin sisällä, katsotko netistä kartasta, että miten se onnistuu. Pieleen se alkoi mennä siinä vaiheessa, kun se tyyppi antoi mulle väärät ohjeet. Jollakin tuhannen säkällä, mikä mulla sinä yönä sattui olemaan, mä kuitenknin palasin yhden ison tien varteen vain huomatakseni, että se mun bussi on tulossa siellä 100 m päässä. Ratkaisu? Mä juoksin keskelle tietä ja pysäytin sen bussin. En tiedä kuinka monella on kokemusta joukkoliikenteestä pääkaupunkiseudulla, mutta tuo ei ole se normaalitapa nousta bussiin tai ylipäätään mihinkään välineeseen. Siellä saattaa kulkupeli olla pysäkilläkin ja jos juokset siihen liian myöhään, sun nenän edestä lukitaan ovet ja vempele lähtee. Näin on käynyt mulle lähijunan ja raitiovaunun kanssa. On ihan ennenkuulumatonta, että kulkuvälineeseen pääsisi pysäyttämällä sen keskeltä tietä. Mutta mä aattelin, että yrittänyttä ei laiteta, eikä se periaatteessa varmaan mun päällekään voi ajaa. Ja sitten siellä oli kultainen kuski, joka pelasti mun päivän ja otti mut kyytiin, eikä edes ollut mulle vihainen siitä, että seisoin keskellä tietä. 

 

Kun päästiin sitten rautatieasemalle, mä kiitin kuljettajaa ja kerroin, että se, että se otti mut kyytiin siitä keskeltä tietä, tarkoitti, että mä pääsen sinne minne mun on välttämätöntä päästä, jotta mulla säilyy myös tammikuusta 2014 alkaen oikeus harjoittaa ammattiani. Niin, voitteko kuvitella. Yksi typerä laiton lakko ja jos mä en olis tiennyt siitä ja olisin mennyt klo. 7.18 ihmettelemään Hiekkaharjun asemalle, että kaikki junat peruttu, niin en ois mitenkään päässyt Helsingin rautatientorille kasiksi, olisin missannut sen bussin Porvooseen ja näin ollen toisen koulutuspäivän. Näin ollen minulta olisi jäänyt asianajajatutkinto suorittamatta ja en olisi saanut lupaa toimia oikeudenkäyntiavustajana eli osallistua oikeudenkäynteihin eli tehdä pääasiallista työtäni. Että mitäs pienistä... Olisin ehkä saanut osallistua ensi keväänä ilmaiseksi sille toiselle kurssipäivälle, mutta ei se olisi auttanut. Niin ja jotta sitten tämä perjantaiaamu olisi ollut mahdollisimman täydellinen, mä vielä istuin rautatieasemalla mustassa jakkupuvussa purkan päälle. Great. Onneksi oli laukussa mukana myös mustat kotihousut, niin sain vaihdettua ne vessassa. Ja luojan kiitos mä sain kotona sen purkan irti niistä housuista. Tämmöistä. Paniikin määrä oli niin uskomaton, että tärisin koko matkan sinne Porvooseen. Oli varmaan hieman erittynyt adrenaliinia. Illalla sitten vielä ensin piti arvuutella, että onko mun juna peruttu, vai ei ja sitten kun selvisi, että ei, niin luulin hässäkän olevan ohi. Löysin junan laiturilta ja menin siihen. Mutta veturi me saatiin vasta lähes tunnin myöhässä. Meinas kyllä huumori loppua, kun tuli kuulutus "Emme pääse lähtemään, koska junassa ei ole veturia. Emme tiedä saammeko veturin." Että sellainen perjantai.

 

Jees, mulla on aina ollut uskomaton taito joutua uskomattomiin tilanteisiin ja selvitä niistä uskomattomilla tavoilla. Lontoossakin kun olin itsekseni, olin kotona katsonut tarkat ohjeet sille, miten pääsen lentokentältä hostellille metrolla. Vain huomatakseni paikan päällä, että metrolakko. Hyppäsin ensimmäiseen bussiin ja toivoin sen vievän oikeaan paikkaan. Siinä sitten kartan kanssa yritin katsella, että mihinhän suuntaan edetään ja jotenkin taianomaisesti osasin nousta pois kyydistä juuri hostellini edessä. Näihin tilanteisiin joutuminen on aiheuttanut myös sen, että mä en lähes koskaan enää raivostu/suutu niissä. Mä yritän vain äkkiä selvittää, miten tilanne ratkeaa (ollen yleensä tosin enemmän tai vähemmän paniikissa) tai sitten mä vaan en kykene tuntemaan mitään. Mun kaverit nykyään esimerkiksi nauraa mun jalalle. Niiden mielestä se on niin uskomattoman karmeaa, ettei ne pysty muuta tekemään ja oon sanonut niille, että naurakaa vaan, ei se haittaa, tragikoomistahan se oli. Itse en senkään suhteen tunne enää mitään. Turhautumista joka kerta, kun kaadun tai siitä aiheutuu muita ongelmia, mutta ei muuten mitään. 

Kerran lähdettiin mun kaverin kanssa baariin ja vetäessäni oven kiinni, kuulin, kuinka mun kokovartalopeili tippui lattialle ja hajosi tuhannen säpäleiksi. Sanoin vain kaverille, että mä teen asialle jotain sitten aamulla. Kaveri vaan ihmetteli, että miten voit olla noin tyyni, hän ei olisi. Perjantaina Helsingissä kahvilantyöntekijä (jolle mun oli ihan pakko selittää mun tarina) ihmetteli miten voin olla niin positiivinen, vaikka oli se junalakko-bussihässäkkä ja istuin vielä purkankin päälle. Hän kuulemma olisi lähtenyt itkien kotiin. Työssäni mä olen ihmetellyt, miksi en tunne mitään. Ihan sama miten kamala rikos, ei mitään. Lakimiespäivillä jotkut itkivät, kun se syyttäjä kertoi siitä Vilja Eerikan jutusta (8-vuotiaana kiduttamalla tapettu tyttö, jota ilmeisesti oli kidutettu jo vuosia), mä en tuntenut mitään. Mutta ehkä tää on vaan hyvä. On hyvä, että pystyn olemaan välittämättä negatiivisista asioista ja on kai rikosjuristille ihan hyvä olla työasioissa tunteeton. Oikeusssalissa ei muutenkaan ole sijaa tunteille, ne eivät vaikuta asian ratkaisemiseen. Seikka, jota maallikot eivät sitten joskus millään käsitä.

 

Mutta vaikka negatiivisia tunteita en hirveästi koekaan, niin positiivisia minusta löytyy. Olen yleensä sellainen perusonnellinen ja iloitsen ihan pienistäkin asioista. Yritän suhtautua asioihin positiivisesti ja tarkastella valoisia puolia. Ja siksi mä katsottuani tuossa joku viikko Yle Areenalta sellaisen dokumentin (blogistania), joka kertoi nyttemmin jo lopetusta More To Love-blogista ja sen kirjoittajista, avasi silmiäni niin itseni kuin tämän blogin suhteenkin. Mä olen päästänyt tämän ihan mielettömän negatiiviseksi. Ikuista raivoa yhteiskunnan vaatimuksia kohtaan ja turhautumista, kun ei itse niitä saavuta milloin mistäkin syystä (ja painotan, että syyt ovat itsessäni, eivät ulkopuolellani). Ja milloin mitäkin valittamista. Eihän blogin ole tarkoitus olla sellainen. Blogeja luetaan enimmäkseen kevyenä vapaa-ajan viihteenä ja niistä ainakin pitäisi tulla hyvälle mielelle. Onko tämä minun blogi mikään hyvän mielen blogi? Ei todellakaan. Ja onko homma oikealla tolalla, jos jollekin tuntemattomalle pääsee syntymään tämän perusteella kuva, että minä olen pinnallinen? Ei välttämättä. 

 

Se oli tosi hyvä se dokumentti. Havahduin sen myötä siihen, että vaikka mä kuinka olisin välittämättä muiden ihmisten koosta, enkä sano ylipainoisille ystävilleni, että hei sun kannattais varmaan laihduttaa/muuttaa elämäntapojasi tms. niin itseäni kohtaan mä olen ihan todella raadollinen. Itseni kanssa mä oon mennyt siihen yhteiskunnan lihavalle antamaan muottiin. Minä en mene rannalle/uimahalliin bikineissä. Minä en juuri kehtaa julkisesti syödä paljoa enkä herkkuja lähes ollenkaan. Ikään kuin minulla läskinä ei olisi siihen oikeutta. Ikään kuin minun pitäisi muuttua tai ainakin yrittää muuttua. Lihava nimittäin hyväksytään heti, jos hän tuo aktiivisesti esille, että haluaa muuttua ja että aktiivisesti työskentelee asian eteen. Niin kuin kai minä olen koko elämäni tehnyt. Tuntemattomat tuomitsevat aika kovastikin, mutta ne jotka minut tuntevat, eivät ole minulle koskaan läskiydestä huomauttaneet tai saarnanneet, koska ovat saaneet vaikutelman, että yritän tehdä asialle jotain. 

 

Mutta mitä se kenenkään elämää auttaa, että yrittää väkisin vetää jotain roolia, jota muut odottavat sinun vetävän? Eikö olisi vaan parempi nauttia elämästä ja keskittyä sen positiivisiin puoliin? Pallomallin ihmisillekin on kivoja vaatteita ja pallomallin ihminenkin voi nauttia liikunnasta liikunnan itsensä takia, ei siksi, että sen pakottava tarkoitus olisi laihtuminen. Jos minä vaikka tykkään käydä ryhmäliikunnassa/lenkillä/tehdä ihan mitä tahansa, minun pitää pystyä tekemään se ilman, että joku alkaa kummastella, että onkohan tuo sun liikuntasi nyt kovinkaan tehokasta, kun sä et näytä siitä huolimatta laihtuvan?

Mä en rehellisesti sanottuna ymmärrä, miksi olen koskaan ruvennut vetämään lihavan roolia. En mä koskaan ole ruvennut vetämään myöskään naisen roolia, vaikka sitäkin noin niin kuin fysiologisesti olen. Mä en välitä ulkonäöstä, mulle on aina ollut tärkeintä olla ennen kaikkea rohkea, itsevarma, älykäs ja aikaansaava. Sellainen joka pystyy tekemään mitä tahansa ja joka ei pelkää mitään (hämähäkkien ja korkeiden paikkojen lisäksi). Mulle on aina ollut tärkeätä saavuttaa asioita. Seistä omilla jaloilla. Haluan tienata itse omat rahani. En rupea vinkumaan miesten apua "miesten juttuihin" vaan hakkaan ne tauluni seinään vaikka kirveellä. En koskaan esitä sellaista kikattelevaa tyttöstä, vaikka tiedän, että miehiä viehättäisi, jos he kokisivat olevansa älykkäämpi osapuoli. Olen myös aina korostanut paljon fyysistä vahvuuttani. Sekin on sellainen, mitä naiset keskimäärin ei juuri tavoittele. Oikeasti, enhän mä henkisesti edes ole nainen. Ole koskaan ollutkaan. Työnantajallenikin olen jo monta kuukautta harkinnut sanovani, että nyt lopetat tuon ovien availun ja "neidit ensin" touhun, kohtele mua ku jätkää, mä en oo mikään neiti :D 

 Lauantaina oli ihan pakko palautua viikon härdelleistä ottamalla rennosti

Jos pystyn olemaan olematta "henkisesti nainen", mä pystyn olemaan olematta "henkisesti lihava". Enkä aio siihen muottiin enää mennä. Lopetan painosta puhumisen. Tai ainakin yritän, vienee hieman aikaa, koska mä olen puhunut siitä koko elämäni. Teen mitä haluan, siitä huolimatta että olen lihava. Ja yritän vain keskittyä hyvinvointiin. Liikkua siksi, koska se tekee tosi hyvää pääkopalle. Yrittää syödä niin, että saisin tarpeellisia ravintoaineita, jotta oloni tuntuisi hyvältä. Ei siksi, että painon pitäisi olla mitään. Koska paino ei mua määritä. Yritän löytää itseeni ja vähän tänne blogiinkin sitä asennetta, mikä More To Loven tytöillä oli. Ei ne vikise, että mä nyt näytän tältä ku oon lihava. Ne on "hei katsokaa kivoja vaatteita löydettiin tai kuinka kivoja juttuja ollaan tehty ja tästä me ollaan onnellisia". Ne on molemmat huomattavan ylipainoisia, mutta niiden blogissa ei juuri puhuttu laihduttamisesta, vaan keskityttiin nauttimaan elämästä nykyisillä "palikoilla" sen sijaan, että olisi ajateltu, että kunhan mä laihdutan noin tai noin paljon, voin tehdä sitä ja tuota ja siitä alkaa parempi elämä. 

 

 Menneen viikon arki-illan aktiviteettia. Oli yllättävän jees hommaa.

Parempi elämä voi olla jo tässä ja nyt, kun lopettaa menemästä kuin pässi narussa yhteiskunnan vaatimusten perässä ja tekee sitä, mistä itse kokee saavansa hyvinvointia ja onnellisuutta. Ja se on se suunta, mihin mä haluan omaa ajatteluani, elämääni ja tätä blogia kehittää. En enää halua tämän olevan raportointipaikka niille ihmisille, jotka kieli pitkällä odottaa, milloin musta tulisi niiden vaatimusten mukainen. Haluan kehittää tätä siihen suuntaan, että muutkin voisivat kokea, että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Että itseänsä ei tarvitse määritellä muiden kautta. Että mitään ei tarvitse jättää tekemättä, vain koska yhteiskunta uskottelee, että et saisi tehdä jotakin siksi, että sinulla on joku ominaisuus.

Hetkiä arjesta

Hei,

tällä viikolla ajattelin tehdä erilaisen postauksen kuin normaalisti. Yleensähän minä vain löpisen mitä löpisen ja sitten laittelen väliin kuvia, jotka eivät suurimmaksi osaksi liity tekstiin mitenkään. Koska takana on jälleen viikko, jona ei tapahtunut mitään ihmeempiä, ajattelin tehdä tämän postauksen sellaisten "tuokiokuvien" kautta. Itse olen varsinkin kotona ollessani sellainen, että saatan vain pysähtyä katselemaan ympärilleni ja fiilistelemään arjen asetelmia. Sitä miten mukava teekupposeni on. Tai miten kauniin tunnelmavalaistuksen kotiini saa. Tai jotain muuta vastaavaa pientä. Nyt siis sekä arjen fiilistelyitä, että kuulumisia lähinnä kuvien kautta. 

Ikkunani ovat länteen ja tuossa viereisellä tontilla ei ainakaan vielä ole mitään kovin korkeaa, joten minulle avautuu hyvät näkymät taivaalle. Eräs ilta oli värikäs auringonlasku, joka maalasi koko asuntoni oranssinsävyillään. 

Olen vallan ihastunut siihen, että sänkyni päädyssä on ikkuna. Tykkään makoilla tuossa ja tuijottaa taivasta. Sekä myös istuskella tuossa sängyn päädyssä ja katsella ulos. 

Ja kuten edellisestä kuvasta näkyy, minulla on uusi tyyny. Sympaattinen totoro-tyyny. Se on ihanan värinen ja sopii kyllä sisustukseeni, joskin minulla on tällä hetkellä hieman miettimistä, että minkävärisiä tyynyjä tuohon väliin pitäisi laittaa, että se sopisi paremmin noihin pinkkeihin tyynyihin?

Ammattikirjallisuutta on tarvinut lueskella viime aikoina sangen runsaasti, sillä asianajajatutkinnon oikeudenkäyntiosan etätehtäviä varten on joutunut perehtymään niin prosessuaaliseen kirjallisuuteen kuin myös sopimusoikeuden syövereihin.

Tosin tähän kirjaan mä tartun vapaaehtoisesti heti, kun nää pakolliset lukemiset loppuu. Mun töistä suurin osa liittyy rikosoikeuteen ja tuolla on paljon asioita, jotka mun kannattaa tietää. Tää yli 900 sivuinen kirja on ensimmäinen tämän alan "raamattu". Vähän samaan tapaan kuin Aarnio-Kankaan Suomen jäämistöoikeus I ja II ovat perintöoikeuden "raamattuja", joista löytyy vastaus joka ikiseen ongelmaan, mitä perintöoikeudessa nyt voikaan ilmetä. Tuolta löytyy siis kaikki mitä tarvitsee tietää, kun ammatikseen hoitaa rikosjuttuja. Tai no sanotaan että tää kirja + rangaistustaulukko työryhmän suositukset rangaistuksen mittaamiseen + henkilövahinkoasiainneuvottelukunnan suositukset, tietopohja on pitkälti siinä.

Aikaa on siis kulunut nojatuolissa lukien ja muistiinpanoja tehden. Olen tehnyt muistiinpanoja vihkoon ihan siksi, että on helpompi tarkistella sieltä juttuja, kun kirjoittaa wordilla niitä tehtäviä. Verrattuna siis siihen tilanteeseen, että kaikki olisivat erillisissä word-tiedostoissa ja joutuisin pomppimaan tiedostojen välillä. 

Olen huomannut, että saan paljon paremmin tehtyä tällaisia useita tunteja kestäviä kirjallisia töitä, kun taustalla soi musiikki. Kotona minulla on aina tuossa telakassa kiinni tuo isompi iPod ja töihin (ja lenkeille) raahaan mukaan tuota pientä iPodia. Iso iPod on tavallaan koko ajan latauksessa, kun se on tuossa, mutta pientä pitää muistaa aina välillä käyttää tuossa latautumassa. Erityisen tärkeäksi olen kokenut tuon pienen iPodin läsnäolon työpaikalla nyt, kun meillä on se hissiremontti siinä meneillään ja se melu on ihan uskomaton. Kauheata kärsimystä, onneksi sitä ei pitäis kestää enää kuin noin kuukauden ajan.

Kotona musiikkia kuunnellessa tuo pieni kaukosäädin on oikea aarre. Ei tartte aina raahautua telakan luo, kun voi tuosta vaihtaa kappaletta, säätää äänen voimakkuutta ja sammuttaa laitteen kokonaan. Erinomaisen mukavaa esimerkiksi kun lukee illalla sängyssä kirjaa ja päättää alkaa nukkumaan, niin tuosta vaan naps musiikki pois eikä tartte lähteä sängystä mihinkään.

Mulla ei ole mikään erityisen ergonominen työpöydän tuoli. Eikä mulla ole tv:tä eikä sohvaa. Siksi on välillä ihan mukava raahata läppäri sänkyyn ja lojua siellä katselemassa jotakin sarjaa tai elokuvaa. Rausku (eli mun läppäri) on jo niin vanha, että se tarttee alleen tuollaisen laatikon kannen, että se saa tarpeeksi ilmaa tuulettimeensa, eikä ala kuumentumaan liikaa. 

Yksi arjen onnellisuustekijä on myös kivat lakanat. Mun kaikki lakanat on puuvillasatiinia ja tuntuvat niin hyviltä ihoa vastaan että siinä loppuu superlatiivit, kun sitä yrittää kuvailla. Tykkään lakanoissani niiden tuntuman lisäksi myös kauniista kuvioinneista ja väreistä. Ja voiko ollakaan ihanampaa hetkeä, kun se, kun saa kömpiä ensimmäistä yötä puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. (oon muuten huomannut, että uuden sängyn myötä nukkumistouhut kiinnostais aikaisempaa enemmän ja voisin vaan fiilistellä sitä kuinka paljon tilaa mulla nykyään sängyssä on!)

Olen viime aikoina yrittänyt vedellä rautaa nassuun, mutta en ole ainakaan vielä huomannut vaikutuksia. 

"Ruhtinaallinen munakas", tää on mun uus arkipäivien lemppari. 2 kananmunaa, 1 tomaatti, 4 viipaletta juustoa ja lisäksi x määrä raejuustoa. Nam.

Wrum, wrum. Myös smoothie on tehnyt kauppansa. Mä omistan vain kaksi "keittiökodinkonetta", tän shakerin ja vedenkeittimen. Mutta muuta en kyllä tarttekaan ja esimerkiksi tää shakeri on ollut niin hyvä ostos. Mulla on välillä kausia, etten paljon sitä käytä, mutta aina tasaisin väliajoin väsäilen enemmän smoothieita. Parhaillaan on siis menossa aktiivinen kausi ja tuolla pyörii lempparini mansikka-banaani.

Viikonloppuna on myös ihana väsätä lounaaksi kanasalaatti. Arjet oon niin kiinni laatikkoruuissa, joita kuskaan pienessä boxissa työpaikalle ja lämmitän siellä mikrossa, niin viikonloppuna kaipaa raikasta vaihtelua. Aikuisuuden kivoimpia puolia on, kun saa aina päättää itse, mitä syö. Nyt kukaan ei ole tökkäämässä minun salaattiini tomaattia, kurkkua tai pakastevihanneksia. Yök niille :D Tomaatti menee vain munakkaassa, kurkku ja herne-maissi-paprika eivät mene missään muodossa.

Tunnelmointikuva perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Tai oikeastaan aamulta, nimittäin kello taisi olla jotakuinkin puoli kuusi aamulla. Heräsin syystä X ja huomasin, että lattialle tuli sininen valo ja täysikuuhan sieltä mollotti, kun verhoa nosti. Hetken siinä sitten makoilin ja tuijottelin kuuta. Ja nukuin yllättäen klo. 10.45 asti. Eli tuli lähes 11 tuntia nukuttua sinä yönä. Suoraan sängystä sitten suuntasin hoitamaan asiat (ystävän kankaiden hakeminen ja postittaminen pohjanmaalle sekä kaupassa käynti) ja kotiin syömään aamupalaa. Minkä jälkeen olin edelleen väsynyt ja menin uudestaan nukkumaan, herätäkseni vasta klo. 17.00. Olin vähän, että häh, oonko mä ihan oikeasti näin poikki arkiviikosta? On nimittäin hieman raskasta ollut tämä, että saa kaikki illat ja viikonloput väsätä niitä asianajajatutkinnon etätehtäviä. 

Mutta sitten sunnuntai valkeni tuhannen flunssassa ja sehän selittikin tuon, miksi unenlahjoja piisaa. Oikeastaan ihan hyvä että se viimeinkin puhkes, oon ollut tässä jo viikkoja sellaisessa olotilassa, ettei ole ollut täysimittaista sairautta päällä, mutten myöskään ole kokenut itseäni terveeksi. Tänään näkymä onkin aika pitkälti ollut tämä. Kuppi finrexiniä nokan alla ja yritystä laatia haastehakemuksen ja vastauksen pohjalta yhteenvetoa. Olin haaveillut, että olisin saanut tämän tänään valmiiksi, mutta vielä se on vaiheessa ja päätin tässä välissä kirjoittaa tämän blogitekstin pois kuljeksimasta tehtävälistalta. Saapa nähdä saisko sitä tänään valmiiksi. Olisi tässä vielä noin 4 tuntia aikaa ennen nukkumaan menoa. Olisi niin ihanaa, jos ei tarvitsisi ensi viikolla minään arki-iltana eikä viikonloppuna tehdä tätä (tän palautuspäivä on siis viikon päästä maanantaina). Toisaalta, on tuossa vielä tekemättä tuo ensi viikon ruokakin, että saapa nähdä... 

Tällaisia ajatuksia siis tällä kertaa. Joskus tuntuu, että elämä on yhtä aikaa ja to do-listaa vastaan tappelemista. Ja tosi kiva taas tauotta painaa töitä, kun kaikkialla ympärillä mainostetaan syyslomia. Ei minulla vaan mitään lomaa ole kuin vasta jouluna yksi viikko.

Kisaväsymystä ilmassa

Hei,

täällä taas yksi suhteellisen väsynyt bloggaaja. Tällä kertaa väsymyksen kohteena on se, että mulla tulee nuo kirjalliset hommat ulos korvista. Ei vaan jaksais niitä. Ensinnäkin mulla on töissä sattunut tähän saumaan hirveästi kirjallisia töitä eli kaiken maailman kirjelmiä sinne ja tänne. Toisekseen, koska viime viikonlopusta leijonanosa meni lakimiespäivillä, niin se kirjallisen työn, minkä palautuspäivä oli tänään, tekeminen jäi arki-illoille ja tälle viikonlopulle. Suurimman työn tein siihen arki-iltoina ja täytyy sanoa, että se kyllä tuntui. 

 

Meininki oli sellaista, että heräsin väsyneenä, lähdin töihin, tulin töistä väsyneenä, join kahvin ja aloin tekemään hommia ja lopulta siinä puolen yön aikaan nukkumaan. Sellaista tämä viikko. Puh, oli perjantaina kyllä jo olo, että ei jaksaisi enää yhtään päivää tällaista, joten tosi hyvään saumaan tuli viikonloppu. Ja ultimate-väsymystilastani huolimatta, mä heräsin eilen, lauantaiaamuna, klo. 7.30! Kyllä tympäisi. Ehkä eniten siksi, että tiesin noin aikaisen heräämisen tarkoittavan, että mä kupsahdan iltapäivällä. Niin kuin teinkin. Eipä vähän tympeää nukkua päivällä 4 tuntia siinä kohtaa, ku ulkona olisi valoisaa ja kaikki paikat auki jne. Sama homma muuten mytös tänään. 

 

Eilen oli kuitenkin kaunis sää, joten käytin aamulla pari tuntia siihen, että kiertelin valokuvaamassa ruskaa. Maassa oli huurretta ja muutenkin sää oli varsin vilpoinen, mutta värit olivat upeat. Aivan sininen taivas ja uskomaton keltaisen, oranssin ja punaisen loisto puissa ja pensaissa. Oli tosi hyvä, että sain tuon tehtyä, sillä mä olin arkena katsellut paljon ulos työpaikkani ikkunasta ja pohtinut, että olisi kiva käydä valokuvaamassa, eikä aina vaan istua toimistolla. 

 

Tällä viikolla mä myös pidin ruokapäiväkirjaa varmaan ensimmäistä kertaa vuoteen? No tosi pitkään aikaan joka tapauksessa. Tässä nyt näkyy kaksi asiaa: olen rakastunut uuteen munakas-viritykseeni ja mulla loppui marjat keskellä viikkoa, enkä saanut itseäni raahattua prismaan hakemaan uusia, joten munakasta on sitten osalla aamupaloistakin. Tältäpä näyttää tämän viikon syömingit:

Maanantai:

- aamupala: marjoja, partista, kermaa

- lounas: kinkkukiusausta (mallia karppi)

- töistä tullessa ennen partiota: mansikka-banaanismoothie (sisälsi lisäksi maitoa ja luonnonjugurttia)

- iltapala: ruhtinaallinen munakas (2 munaa, tomaatti, raejuustoa ja oltermanni-juustoa)

Tiistai:

- aamupala: marjoja, partista

- lounas: kaalipaistosta

- töistä tullessa: iso latte

- iltapala: juustoa ja pepperonimakkaraa

Keskiviikko:

- aamupala: marjoja, partista

- lounas: kaalipaistosta

- töistä tullessa: smoothie (mansikoita, banaani, luonnonjugurttia, maitoa)

- notaarioluilla (lähes viikottainen sosiaalinen tapahtuma tämän kaupungin nuorten juristien kesken) yksi drinkki johon tuli jotain puolukkasnapsia ja kivennäisvettä (?)

- iltapala: ruhtinaallinen munakas (sisältö kuvattu yllä)

Torstai:

- aamupala: marjoja, partista

- lounas: salaattia, riistakäristystä, perunamuusia ja puolukoita (käytiin työnantajan kanssa ulkona lounaalla)

- töistä tullessa: iso latte

- iltapala: päärynä ja luonnonjugurttia

Perjantai:

- aamupala: ruhtinaallinen munakas 

- lounas: kaalipaistosta

- töistä tullessa: iso latte

- iltapala: munakas

Lauantai:

- aamupala: smoothie (mansikoita, banaani, luonnonjugurttia, maitoa)

- lounas: subwayn kanateriyakisalaatti 

- herkkuhetki: 150 g sipsiä, 1 dippi ja 100 g suklaalevy (koottu selitys tällä kertaa: helkkarin rankka viikko)

- iltapala: munakas

Sunnuntai:

- aamupala: munakas

- lounas: kanasalaatti

- iltapalaa en ole vielä syönyt, mutta varmaan tuo yksi päärynä pitää syödä pois...

 

Eli tällaiset on olleet murkinat. Tässä on nyt karpille epätavallisen paljon hedelmiä, mutta jotenkin mä halusin syödä niitä. Aattelin, että haluan syödä pikkuisen monipuolisemmin, kuin se mun normaali partis-marjoja, lounas, munakas-kaava on. Sinänsä mä syön ihan todella yksipuolisesti, kun aamupalat ja iltapalat on aika vakioita ja lounasvaihtoehtojakin loppuunsa vain muutama. Aiemmin rajoitti tosi paljon, kun lounaan piti olla sellainen, minkä voi ottaa rasiassa mukaan työpaikalle ja lämmittää mikrossa. Nyttemmin kun asun ihan työpaikan vieressä, voisin sinänsä tulla syömään kotiinkin, joten listalle voisi lisätä myös salaatteja tai jotain minkä lämmittää liedellä. Mutta eipä sitä ole tullut tehtyä.

Tunnen itseni, tiedän, että arkipäivinä työpäivien jälkeen saa rajallisen määrän asioita aikaan ja kun niskaan hengittää nuo asianajajatutkinnon etätehtävät, niin käytännössä aikaan ei saa yhtään mitään niiden lisäksi. Siksi mä aina valmistan viikonloppuna koko viikon lounaat, että arkisin ei tartte muuta tehdä kuin iskeä ne rasiaan ja ottaa mukaan. Tämän takia listallani on ollut paljon kinkkukiusausta ja kaalipaistosta, yhdellä vaivautumisella saa tehtyä 3-4 päivän ruuat. Pitäisi ihan oikeasti kehitellä lisää vaihtoehtoja. Tai edes jaksaa joskus tehdä sitä lassakaa, joka on tosi hyvää ja jota en ole syönyt tosi pitkään aikaan, mutta joka on ihan törkeän suuritöinen ruoka valmistaa.

Juomapuolesta pitää sitten vielä lisätä, että olen juonut aamuisin ja iltaisin lasillisen omenamehua samalla, kun olen ottanut rautatabletin. Mulla on ilmeisesti raudanpuuteanemia ja työterveyshoitaja käski jo 2 kuukautta sitten tehdä näin, mutta rautatablettipaketti on seissyt vaan tuolla kaapissa koskemattomana. Tää onkin paha tää omenamehu. Se on sinänsä kielletty asia, eihän karpit mitään mehuja juo, mutta saakeli kun se on ihan liian hyvää. Maistuu ihan mun vaarin tekemältä omenamehulta, apua. Mä en niinku yhtään tarvitse elämääni mitään lisälöytöjä aiheesta "tämähän maistuu hyvältä". Mutta noh, nyt on jonkin aikaa tekosyy vedellä sitä päivittäin, joten niin olen sitten tehnyt. Odottelen tässä, milloin se raudan vetäminen alkais näkyä jossakin...

Mutta summa summarum, tämän viikon syömisten perusteella näyttäisi, että tuo rakkaussuhde "ruhtinaalliseen munakkaaseen" ja smoothieiden tekeminen ehkäisevät jonkin verran herkuttelua. Munakkaan vetää mielellään sellaisena suolaisena palana ja smoothie tasoittaa vähän makean tarvetta. Ja paino on reagoinut heti herkkujen vähentämiseen, se on taas laskusuunnassa. Tosin kestää tässä tovi, ennen kuin päästään edes niihin lukemiin, missä se parhaillaan oli, mutta ainakaan se ei enää nouse. 

 

Liikunnat on tässä olleet surkealla tolalla oikeastaan siitä alkaen, kun asianajajatutkinnon etätehtävät alkoivat. Tai no rehellisesti ottaen ne ovat olleet hirveän surkealla tolalla koko tän vuoden. Ja vaikka liikunnan merkitys painoon onkin minimaalinen suhteessa ruokavalioon, alkaa sen täysi puuttuminen jossain kohtaa väkisinkin näkyä. Lisäksi mulla on nyt Lappeenrantaan muuton yhteydessä poistunut ns. arkiliikunta melkein kokonaan jo ihan siitä syystä, että mun elämä pyörii käytännössä tämän yhden korttelin sisällä. Tähän on pakko saada muutosta heti, kun tuo turkasen tutkinto on ohi. Mä en tajua miten äitini on jaksanut töiden ohella käydä iltalukion (3 vuotta), tehdä hierojatutkinnon (3 vuotta?) ja opiskella kalevalaiseksi jäsenkorjaajaksi (3 vuotta?). Kun mä oon ihan hätää kärsimässä tän muutaman kuukauden jutun kanssa.

 

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Vaikka viikkoon herkuttelukerta mahtuikin, niin mielestäni oli ihan hyvä aloitus ryhtiliikkeelle. Tästä on hyvä jatkaa. 

Motivaatiosta

Heissan,

nyt on lakimiespäivä takana ja olihan mahtavan mukava reissu. Kotouduin Lappeenrantaan lauantaina siinä iltapäivä viiden aikoihin ja jotenkin tän viikonlopun teema on siitä asti ollut "kauheasti tekemistä ja mitään ei tunnu edistyvän". Tai no oikeastaan kyse on siitä, että tuo asianajajatutkintoon tehtävä vastaus on pahasti vaiheessa, vaikka olisin halunnut saada sen hyvälle mallille jo tänä viikonloppuna. Vaan ei auta, sitä on nyt sitten tahkottava arki-iltoina jos mielii ensi viikonloppuna tehdä muutakin kuin sitä. 

 

 Töölön lahti, Helsingissä oli ihana käydä 4 viikon poissaolon jälkeen

Tässä on nyt takana perusarkipyöritysten (pyykkäämiset, kauppareissut, ruuanlaitot, tiskaamiset yms.) lisäksi se, että suunniteltiin laumanjohtajakaverini kanssa tän syksyn toimintasuunnitelma ja huomisen koloilta. Nii ja oonhan mä toki useamman tunnin tsekkaillut taustoja eli oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä sitä vastauksen tekemistäkin varten. Argh, ku taas moniongelmaista hommaa ja ärsyttää, ku ei oo moneen vuoteen tarttenut mitään sopimusoikeuden juttuja, niin nyt joutuu sitten ottamaan kirjan käteen ja syventymään asioihin. Oon kyllä saanut hahmotettua pääongelmat esim. kuka voi edustaa osakeyhtiötä ja miten edustajan tekemät sopimukset sitoo, sopimuksen pätemättömyyttä yms. ison tason ongelmia, mutta sitten pitää tehdä se kova työ ja kaivautua yksittäistapauksessa soveltamisen tasolle, niin siihen menee aikaa.

 Arkielämän luksusta on 120 cm leveä sänky yhdelle ihmiselle...

Arkielämästä vielä yksi juttu ennen kuin siirryn otsikon mukaiseen aiheeseen. Keskiviikkona saapui mun uusi sänky! Jee, aivan superihanaa nukkua siinä. Vähän on totuttelemista siihen, ku se on aika paljon kovempi kuin mun aiempi viritys (jossa oli parisängyn petauspatja kaksinkerroin), mutta tilaa riittää. 120 cm on luksusta yksin nukkuvalle ihmiselle. Ja jalat pitää! Enää ei tarvitse pelätä, että jos vähän kääntää kylkeä, sänky lähtee ryminällä alta. Että voikin olla niin onnellinen noin pienestä asiasta kuin sänky. 

 

 Siis kuinka muhkea se onkaan :)

Mutta joo, sitten siihen motivaatioon. Miksi se on tärkeää? Siksi, että ei ole mitään järkeä jojoilla painonsa kanssa, koska jos jojoilee, kehon rasvaprosentti vaan kasvaa koko ajan (laihtuessa menettää aina lihasta ja lihoessa yleensä tilalle tulee pelkkää rasvaa) ja laihduttaa ei kannata edes yrittää, jos ei pysty pitämään tuloksia. Ja miten tuloksia pidetään? Järkyttävän karmivalla tavalla. Tässä lyhyt lainaus amerikkalaisesta tutkimuksesta, jossa oli koottu tietoja noin 10 000 ihmisestä, jotka olivat onnistuneet laihtumaan ja pysymään hoikkina: 

"...mikä heidän salaisuutensa on? He harrastavat joka päivä keskimäärin tunnin liikuntaa, huomattavasti enemmän kuin useimmat amerikkalaiset. He syövät paljon muuta kansaa niukemmin, vähemmän kuin ravintosuosituksissa sanotaan - eivätkä he milloinkaan anna itsensä repsahtaa. Heistä tuntuu hyvältä, kun he jaksavat olla usein pienessä nälässä, nälästä on tullut heidän ystävänsä. He eivät koskaan näe päivää, jolloin eivät ajattelisi painonhallintaa ja varoisi ruokia. He syövät vähemmän kuin kuluttavat, mutta heistä on tulut ikuisia laihduttajia." (National Weight Control Registry-tutkimus)

Ja sitten äärimmäisen hyvä kysymys, kuka hitto tuollaisen elämän haluaa? Että joka ikinen päivä koko loppuelämäsi ajan joudut miettimään painonhallintaa? Varomaan ruokia? Se tekee tiukkaa normaalillekin ihmiselle, mutta kuvitelkaapa se sellaisen kohdalle, jolle herkut ovat palkinto, lohtu, rentoutus ja about kaikki muutkin tunteet. Ihmiselle, jolle herkut ovat elämän suurimpia nautintoja.

 

 Näki muutkin, että meillä oli lakimiespäivä

Ja tartteeko tämän jälkeen miettiä, että mulla on vähän ongelmia tehdä arjestani kurjaa vain siksi, että joku muu on sitä mieltä, että mun pitäis olla laihempi, koska hän ei haluaisi katsoa näköpiirissään lihavaa ihmistä? Kun tietää, että parempi pysyä lihavana kuin jojoilla ja kun tietää mitä pysyvä laihtuminen vaatii, niin ymmärrätte varmaan suunnattoman raivoni pinnallisia ihmisiä kohtaan. Jos pinnallinen ihminen ei satu kuulumaan ydinperheeseeni, hän lentää kuin leppäkeihäs elämästäni. En pysty kunnioittamaan ihmistä, joka on pinnallinen, enkä halua pitää elämässäni ihmisiä, joita en pysty kunnioittamaan. 

Motivaatio on kaikki kaikessa, koska se on loppuunsa se syy, miksi valitset joka päiväisen kurjuuden koko loppuelämäksesi. Hyvällä säkällä muutut ihmisenä jossain matkan varrella, eikä elämä enää ihan niin kurjaa ole, mutta siihen menee käsitykseni ja kokemukseni mukaan vuosia. Kun puhe on motivaatiosta, kysymys on pohjiltaan tämä: mitä haluat niin paljon, että olet valmis luopumaan loppuelämäksesi asiasta, joka on sinulle arkesi suurimpia nautintoja? Mitä ajattelet, että kerta toisensa jälkeen, useita kertoja päivässä, koko loppuelämäsi ajan, pystyt kieltäytymään asioista, joita haluaisit kaikkein eniten?

 

 Ilmeeni kun joku luulee, että "syö vähemmän kuin kulutat" ratkaisee mitään ongelmia...

Sillä, että on läski, ei ole mitään tekemistä mantran "syö vähemmän kuin kulutat" kanssa. Se on seuraus, ei syy. Syy on se, että läskillä ihmisellä, kuten minulla esimerkiksi, on addiktio ruokaan. Oikeastaan suoraan sanottuna päässä vikaa. Ja surullista meidän kannaltamme, meidän "sairautemme" näkyy kaikille ja kaikki katsovat asiakseen kommentoida sitä, vaikka eivät tiedä siitä paskan vertaa. Eivät yhtään mitään. En ole koskaan tavannut hoikkaa ihmistä, joka ihan todella olisi tietänyt mistä on kyse saatikka ymmärtänyt ongelmaa. 

Minä en aseksuaalina ihmisenä voi ymmärtää, miten joku voi haluta harrastaa seksiä vapaaehtoisesti, joten en ymmärrä edes "normaaleja ihmisiä", saatikka sellaista, jolla on seksiaddiktio. Minä voin halutessani olla vaikka vuoden ilman alkoholia, olen kerran yliopistovuosinani sen tehnytkin. Joten en ymmärrä niitä, joiden on ihan pakko saada viinilasillinen työpäivän jälkeen tai saunakalja tai viikonloppukännit. Puhumattakaan alkoholisteista. Minä en ole koskaan edes maistanut tupakkaa, joten en ymmärrä miksi kukaan haluaa sillä tappaa itseään hitaasti. Minä en erityisemmin penkkiurheilusta piittaa, joten en ymmärrä, miksi joku jaksaa toistuvasti istahtaa ruudun ääreen seuraamaan pelejä. 

 

 Vankeudeltahan tämä tuntuu, että joutuu elämään tällaisten ongelmien kanssa

Paitsi että oikeastaan ymmärrän kaikkia yllä mainittuja. Koska esimerkkien ihmiset saavat esimerkeissä mainituista asioista saman nautinnon kuin minä saan ruuasta. Minun aivoni sattuvat nyt olemaan sellaiset, että niiden mielestä ruuasta saa aivan valtavan suuren nautinnon ja siksi siitä on tullut minulle ongelma. Voisin kuvitella, että jos saisin ruuasta vähemmän nautintoa, en söisi niin paljon. Ja että jos saisin jostain muusta asiasta enemmän nautintoa, tekisin sitä enemmän. Minun laihtumiseni pysyvästi onnistuisi vasta, kun tietäisin, miten parannan pääni. Ja valitettava tosiasia on, että vaikka tiedän miten saan painoni tippumaan (eli minkälaisiin elämän kurjistamistoimenpiteisiin pitää ryhtyä), niin minulla ei ole hajuakaan, miten muuttaa aivojeni kemiaa tai muutenkaan korjata päätäni. 

Rehellisesti sanottuna olen tällä hetkellä herkkujen kanssa syvemmällä suossa, kuin olen ollut vuosikausiin. Olen ollut niin keskittynyt työhöni tänä vuonna, että olen totaalisesti laiminlyönyt herkuista pidättäytymistä (ja liikuntaa), joten uin parhaillaan syvissä vesissä. Olen huomannut sen tässä, kun olen yrittänyt pitää herkuttomia päiviä. Niinä päivinä on tuntunut ihan siltä, että koko päivä on pilalla. Olen vihainen yhteiskunnalle, kun se haluaa, että kieltäydyn nautinnosta. Olen surullinen, kun juuri minun kohdalleni on sattunut tämä valtava taakka kantaa ongelmaa, joka näkyy kaikille (tosi monia muita ongelmia saa näet kantaa, ilman että muut huomaavat mitään, saatikka kommentoivat). Pahimmillaan koen tunteita, että elämä ei ole elämisen arvoista, jos ei saa herkkua. 

 

 Sitä toivoisi, että ei olisi tällaisia rajoituksia, vaan voisi olla vapaa

Tämä on ihan kauheaa, enkä haluaisi asian olevan näin. Sillä on minulla elämässä toki monia muitakin asioita, jotka ovat minulle tärkeämpiä kuin herkut. Perheeni, ystäväni, sukulaiseni ja esimerkiksi seikkaileminen. Jos esimerkiksi minun pitäisi valita herkut vai partio, valitsisin partion. Mutta näistä ainoastaan seikkaileminen ja herkut voivat potentiaalisesti olla valintakysymys. Ei minun koskaan tarvitse valita perheen ja herkkujen, ystävien ja herkkujen, sukulaisten ja herkkujen tai partion ja herkkujen väliltä. 

On monta valintaa, jossa vaakalaudalla ovat herkut ja ne voivat toimia joillekin motivaattoreina, mutta eivät näemmä minulla. En vaihtaisi herkkuja parisuhteeseen, en vaihtaisi herkkuja siihen että mahtuisin pienempiin vaatteisiin, en vaihtaisi herkkuja kauniiseen ulkomuotoon. Mikään näistä asioista ei käy minulle motivaattoriksi. Joten ainoaksi motivaattorikseni jää se seikkailu. Se on ainoa asia, jota ihan todella haluan ja joka on sellainen, jota en täysipainoisesti voi saada yhtä aikaa herkkujen kanssa.

 Joskus elämä tuntuu yhtä mahdottomalta, kuin tän karhun asento tuossa puussa

Muistelen, että kun tuossa aiemmin laihdutin 16 kiloa, minusta ei suurilta osin edes tuntunut siltä, että olisin laihduttanut. Olin kai hetkeksi onnistunut vieroittumaan herkuista sen verran, että niitä meni vähemmän. Ja harrastin aika paljon enemmän liikuntaakin, kun eihän minulla ollut silloin mitään ansiotyötä. Pelkkää vapaa-aikaa vain opiskeluiden ja työnhaun ohella. Mutta sen muistan, että vaa'alla kävin joka päivä ja joka päivä kirjasin tuloksen ylös vihkooni. Ja että herkkuja välttelin. Alamäki alkoi jota kuinkin nykyisen työsuhteen alkamisen myötä. Oli niin rankkaa oppia tämä nykyinen työ, että ei vaan kapasiteetti riittänyt. Olin kai jo niin väsynyt hyppäämään jatkuvasti sillä vaa'alla.

Ja vaikka jotkut asiat ovat muuttuneet elämäntavoiksi (esimerkiksi se, etten syö leipää, viljaa, riisiä, pastaa ja makeutettuja maitotuotteita), olen repsahdellut herkkujen kanssa todella paljon. Niin paljon, että ei kai minua tällä hetkellä ruokavalion puolesta edes karpiksi voi sanoa. Mitä väliä on sillä, ettet syö viljaa, jos kuitenkin vedät jotain suklaata tai sipsejä? Tai no on sillä minun tapauksessani, viljasta tulen ihan törkeän kipeäksi, suklaasta ja sipseistä pelkästään lihon. Jännää on myös se, miten sitä alkaa luisua helposti kohti vähärasvaisuutta. Karppaus kun vaatii täysillä toimiakseen syömäkaavaksi sitä, että syö paljon rasvaa ja vähän hiilareita. Jos rasvaa ei saa tarpeeksi, tulee väkisinkin syöneeksi enemmän hiilareita. 

 

 Jotain tarttis tehdä, ettei mittasuhteet olis kohta kuin tällä mäyrällä...

Nyt kuitenkin on pakko aloittaa ryhtiliike tähän hommaan. Koska lihavuuden surkea ongelma on se, että siinä ei ole vaihtoehtoa "elä pellossa ja pysy saman painoisena". Jos tätä elintapaa jatkaa, sitä vain lihoo koko ajan pallommaksi ja sitten aletaan olla jo sellaisten kysymysten äärellä kuin "herkut vai liikkumiskyky" ja "herkut vai kengännauhojen sitominen". Niinpä, kuten olen viimeiset yli 10 vuotta tehnyt, on taas pakko pysyä edes siinä jojoiluvälissäni, jotta pystyn tekemään kaiken, mitä olen pystynyt tähänkin asti tekemään ja että mahdun kaikkiin vaatteisiini, joihin olen viimeiset 10 vuotta mahtunut.

Olen nyt kypsytellyt tätä ryhtiliike-ajatusta useamman viikon ja uskon, että alan nyt olla siihen henkisesti valmis. Pitää varmaan palata vähän taaksepäin tutkimaan vanhoja merkintöjä, että mitä aiemmin tein, jotta onnistuin. Pari asiaa kuitenkin muistan, herkkuhimo hellittää parin viikon tuskan jälkeen ja mitä nautinnollisempaa hommasta tekee, sitä parempi. Todennäköisesti tässä joutuu taas ottamaan käyttöön myös ruokapäiväkirjan, että pääsee kuiville tämän hetkisestä kierteestä. 

Tällaisilla ajatuksilla uuteen viikkoon, katsotaanpa mitä tuleman pitää...