Voihan liito-orava sentään

Hei,

Ennakkovaroituksena, että nyt tulee melkoista tajunnanvirtaa tämän viikon seikkailuista, älkää turhaan etsikö tästä tekstistä päätä, häntää, parhaita keskipaloja tai edes punaista lankaa :D Heräsin lauantai-aamuun jo hieman ennen kahdeksaa ja koska ulkona paistoi aurinko, niin lenkillehän sitä piti lähteä. Se olikin harvinaisen hyvä idea. Sininen taivas, ei tuullut, linnut lauloi ja bongasin 4 oravaakin. Mutta ei tämä ollut se, mikä teki siitä hyvän idean, vaan se, että siinä kello 10.30 maissa mulle soitti poliisi ja se siitä "vapaasta lauantaista". Tyypillistä. Kerrankin, siis kerrankin, kun olisi ensimmäistä kertaa viikkoihin ollut a) aurinkoista b) viikonloppuna eli vapaapäivänäni. Niin sitten soittaa poliisi. Ja voitte varmaan arvata, että siinä kohtaa, kun vapauduin työtehtävistäni, olikin jo täysin pilvistä. Se siitä, että olisin mennyt valokuvailemaan tänään. Loppuunsa ei mun tarttenut olla varalla kuin sellaiset 1,5 tuntia (poliisi ennakkovaroitti mua, ennen kuin saivat päämieheni edes kiinni) ja sitten varsinaisiin työtehtäviin sellaiset 2,5 tuntia, mutta yllättävän paljon se pakkaa sekoitti. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon tympäisi missata poliisin ajoituksen takia bussi 1 minuutilla ja joutua maksamaan taksista tuonne huitsin nevadaan lähes 20 euroa. Saahan sen aikanaan firmalta takaisin ja firma valtiolta, mutta silti.

Ajattelin rötvätä lauantain rennosti Jumpinissa. Se siitä, ei muuta kuin jakkupuku niskaan...

Valokuvaus olisi kiinnostanut jo ihan sen auringonpaisteen johdosta, mutta kyllä mulla oli toinenkin kimmoke. Tällä viikolla mulle selvisi, että täällä Lappeenrannassa on liito-oravia, kun yksi sellainen päätti liitää yliopistolle sisään ja siitä tuli sitten julkkis-liito-orava. Kuva, mikä siitä oli Ylen sivuilla, ottajana yliopiston tiedottaja Anna-Liisa Pirhonen, oli niin söpö, että se päätyi heti läppärini taustakuvaksi.

Ultimate söpöyttä

No, jos sitä joku ei vielä tiennyt, niin minä pidän yli kaiken eläimistä. Erityisesti söpöistä eläimistä. Ja liito-orava on oikein malliesimerkki söpöstä eläimestä. Kun niitä kerran täällä on, aion ehdottomasti keväämpänä/kesämpänä lähteä etsimään niitä. Ehkä jos löytäisi papanoiden perusteella pesäpuun, niin voisi kärsivällisellä väijymisellä saada kuvan tuosta pikkuotuksesta. Mutta ei voi kun ihmetellä tän yhden luontokuvaajan onnea. Siis päästä nyt ikuistamaan noinkin harvinainen otus tuollaisessa urbaanissa ympäristössä. Tuo kuva on uskomattoman upea myös valokuvauksellisesti. Noh, ehkä minuakin joskus onnistaa.

Mitäs tässä muuta on tällä viikolla tapahtunut? Ensinnäkin sain kaulurini valmiiksi. Näyttääpi tältä

Vähän niin kuin säärystin :D Pysyy yllättävän sähäkästi kasassa kun se on mallia 5 oikein 4 nurin. Ja kauluri in action:

(ja esimerkiksi tämän takia musta on tympeä valokuvata kun päivänvalo on jo mennyt. Värit on ihan päin mäntyä eikä niitä oikein saa korjaamallakaan kohdalleen.) Mutta niin, ajaa asiansa. Se sopii tuollaiseksi ylimääräiseksi kaulanlämmittimeksi. Kuvittelisin, että käyttökelpoisia tilanteita ovat partiohäppeningit ja sitten se sopii myös toppatakkini alle, jonne ei oikein perinteinen pitkä kaulahuivi mahdu, eikä tarttekaan mahtua. Tästä kuvasta ei myöskään välity se, että tällainen "babypink" sopii yllättävän hyvin omaan tummanruskeaan hiusväriini. Joka tapauksessa oikein kiva värikäs lisä vaatekaappiini.

Tällä viikolla olen myös ihaillut Tinttiäni. Oi mä rakastan sitä. Minä tarvitsen söpöyttä elämääni, joten mikäs sen kätevämpää kuin kantaa sellaista kaulassaan. Äiti esitti huolensa, että näinköhän se pallo pysyy siinä kiinni, kun noin vähän näyttää olevan sitä metallia ympärillä. No metalliahan on, se on vaan kiinni valokuvauskulmasta, että kuin paljon sitä näkyy. Kuten voitte havaita. 

Omasta elämästä tältä viikolta vielä sellainen kertomus, että eipä ollut taaskaan helppoa päästä ulos vankilasta. Kävin torstaina tapaamassa erästä päämiestäni vankilassa, kun meillä on oikeudenkäynti tulossa ja siihen asti meni hyvin, kunnes piti pois päästä. Paikka vaikutti vähän kuin joltain entiseltä koululta, jonka ympärille vaan on kasattu korkeat piikkilanka-aidat ja sisälle käytäville sellaisia teräskehikoita koko käytävän leveydeltä ja korkeudelta. Mulle sanottiin, että tuu vaan käytävään huutamaan, ku haluat pois. Muuten hieno homma, mutta kun ei siellä ollut kukaan kuuntelemassa, kun mä aloin huutamaan. Sitten jossain vaiheessa, kun siihen joku ihminen sattui ja pääsin kahdesta esteestä läpi, kävikin ilmi, että portti oli mennyt jumiin. Siis rakennuksesta kyllä pääsis ulos, mutta sitten siinä olis se saakelin piikkilanka-aita edessä. Ei muuta kuin venaamme korjaajaa. Koska ei tiennyt, milloin pääsee pois, ei voinut tilata taksia. Ja sitten kun pääsi pois, niin sillä taksilla kesti tuhat vuotta saapua. Vartijoilla oli kiire, niin en voinut odottaa sisällä. Joten ihmettelin sitten elämää 20 minuuttia siinä vankilan portilla. Tekisi mieli kysyä, että miksei mun vankilareissut voi ikinä mennä ilman ongelmia? :D

 

Sitten voisi alkaa syvälliseksi. Minä seuraan vapaa-ajallani aktiivisesti muutamaa blogia. Mungolife on pysäyttänyt minut ennenkin ja teki sen taas tällä tekstillään. Kyseinen bloggaaja aiemmin valitteli oliko se nyt pahaa mieltään vai huonoa oloaan vai mitä. Ja tämän tekstin loppuosa on sitä, miten hän voi nyt aivan loistavasti, kun on lisännyt liikuntaa arkeensa. Jotenkin sellainen hyvän mielen postaus. Siellä oli kuvia herkullisen näköisistä terveellisistä ruuista, treenisalilta ja leikkokukista. Ja minä rupesin miettimään tätä omaa möllöttämistäni.

 Aika ankean harmaata on ollut. Ja en tiedä paraniko näkymät ku tuosta lähti talo.

Tää Lappeenrannan jakso mun elämässä ei ehkä oo ollut se paras. Okei let's face it, se on ollut varmaan surkeimmasta päästä, mitä tulee elämänlaatuun vapaa-ajalla. Työn osalta asiat on täällä hyvin, mutta mun elämästä on puuttunut kuntoliikuntaa (koska oon ollut maailman isoin laiskiainen, enkä vaan ole saanut aikaiseksi, vaikka marraskuun loppupuolelta lähtien, kun sain tehtyä sen asianajajatutkinnon, mulla kyllä olisi ollut aika) ja arkiliikunta on myös ihan olematonta (koska 100 metrin sisällä mun kodista on työpaikka, kauppa ja kuntosali). Tämän lisäksi oon aamupaloja ja lounaita lukuunottamatta syönyt tosi väärin. Eli varsin epäkarpisti. Joskus, jos ollaan käyty työnantajan kanssa lounaalla jossain syömässä, on lounaskin ollut virallisterveellistä paskaa (eli vähän rasvaa ja hirveesti hiilareita, vaikka oliskin puoli lautasta salaattia), josta seuraa huutava nälkä illalle ja sitten kokonaisuus menee päin mäntyä.  Enimmäkseen ongelma on kuitenkin ollut lounaista riippumaton iltasyöminen. 

Ja mitä tästä kaikesta on seurannut? Siis sen lisäksi että paino kipusi taas sen ikuisen jojoiluvälini yläpäähän? Mä oon ollut kauhean väsynyt iltaisin. Voin aivan kevyesti nukkua töiden jälkeen pari tuntia ja sitten siitä huolimatta mennä nukkumaan ihan oikeaan aikaan yöksi ja herätä 8 tunnin unista huolimatta väsyneenä uuteen aamuun. Ja mikä huolestuttavampaa? Mulla on ollut päänsärkyä/migreeniä tosi paljon enemmän kuin aikaisemmin. Ihan kuukauden sisällä varmaan yhteensä 5-7 päivää. 

 All we have left is kuoppa. Mut ei lunta tuonkaan vertaa.

Plus että mun selkä on tullut järkyttävän kipeäksi. Sillä tavalla kipeäksi, että se ei oo ollut koskaan ennen. Lattialla ei voi maata selällään ilman, että selkärankaan koskee. Jos yöllä sängyssä kääntyy selältään jommalle kummalle kyljelle, tulee sellainen äkillinen, ihan vain sekunnin kestävä todella kova kipu. Vähän samanlainen, kun jos lyö kyynärpäänsä johonkin ja menee sellainen hetkellinen kova kipu. Tää on tosi outo, koska silloin kun mä istun tai seison, mulla ei ole mitään ongelmaa, mutta makuulla olemisesta on tullut inhottavaa, ku en yhtään tiedä milloin se kipu iskee, koska se vähän vaihtelee, että millainen liikahdus sen aiheuttaa. Ainut yhteinen tekijä on ollut, että olen ollut makuulla ja halunnut pyörähtää johonkin suuntaan.

Ei naurata. Tän lisäksi mulla on edelleen se sääriluu murtuneena. Tulehdus lienee ohi, mutta se ei kestä edelleenkään painoa. Ja mitäs tässä on aikaa kulunut, 4 viikkoa ensimmäisestä tällistä. Huokaus. Summa summarum, olen tullut siihen tulokseen, että syy ainakin selkään ja jatkuvaan päänsärkyyn/migreeniin ja väsymykseen on nyt mun fyysinen rapakunto. Lisää elopainoa kannatettavana (etenkin keskivartalossa) ja lihaskunto varmaan surkein ikinä, etenkin mitä tulee keskivartalon lihaksiin.

 Paremman olon lisäksi haikailen aurinkoisia päiviä ja luonnon värikkyyttä. Loppuis jo tää ikuinen harmaus

Joten eiku parannusta kehiin. Minä haluan tuntea itseni energiseksi ja kivuttomaksi. Sääriluu parantelee itseään omia aikojaan, mutta muista ongelmista voinee päästä eroon syömällä oikein ja liikkumalla. Kunnon karppiruokaa, eli tarpeeksi rasvaa sekä proteiinia ja hiilarit hiiteen. Ja liikuntaa lisää. Nyt aluksi ainakin aamulenkit kehiin paikkaamaan lyhyistä etäisyyksistä aiheutuvia puutteita arkiliikunnan määrässä. Tärkeintä on hyvä olo, ei ulkonäkö. Ulkonäöllisesti mulle on se ja sama miltä näytän, mutta koska nyt alkaa olla näitä negatiivisia terveysvaikutuksia (kipuilut ja väsymys), on tilanteelle ihan oikeasti tehtävä jotain. 

Wish me luck, oon aina kova aloittamaan kaikkea, mutta innostus tuppaa matkan varrella lopahtamaan ja mitä tulee terveyttä ylläpitäviin elämäntapoihin, se ei oikein saisi lakata. 

Tintistä, väreistä ja luonnollisempaan suuntaan siirtymisestä

Hei,

näin on nähtävästi taas yksi viikko lähes taputeltu. Nämä ovat taas niitä viikkoja, kun tuntuu, että aika vaan karkaa käsistä jonnekin. Itselläni tämä viikko oli jääkiekko-painotteinen. Mitään muuta urheiluahan en tv:stä seuraa, paitsi "leijonalätkää" eli Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelit. Upeat fiilikset asian tiimoilta oli tarjolla niin keskiviikkona (puolivälierä voitto Venäjästä) kuin lauantainakin (pronssia tuli). Huolimatta häviöstä Ruotsille, hienoja hetkiä ja kevyesti kostui minullakin silmät, kun Teemu Selänne päätti maajoukkue-uransa.

Erityisen hienoksi viikkoni teki se, että sain keskiviikkona lähteä työnantajan luvalla töistä jo kello 14.20, että pystyin katsomaan puolivälieräottelun ja lisäksi sain perjantaina tulla "tekemään töitä" kotiin, niin, että pystyin katsomaan taas iltapäivällä olleen Suomi-Ruotsi -ottelun ja jatkamaan sen jälkeen töitäni. Tämä jälkimmäinen meni vähän miten meni, mutta arvostan suunnattomasti työnantajan elettä molempien osalta. 

Toinen tämän viikon merkittävä juttu itselleni oli Tintin saapuminen. Tintti on Kalevala Korun uusvanha "uutuus", jota oltiin valmistettu viimeksi 80-luvulla ja jota nyt oli ilmeisesti sosiaalisessa mediassa olleiden pyyntöjen johdosta päätetty valmistaa taas rajoitettu erä. Näin kuvat siitä ja olin aivan myyty. Siis en muista olenko kertaakaan elämässäni ollut mistään korusta näin myyty kuin tästä. Ja sitten vielä, että sitä valmistetaan rajoitettu erä?! Siis mitähän tässä yhteydessä tarkoittaa rajoitettu erä? Että niitä saa nyt, mutta ei kuukauden päästä? Että niitä saa tänä vuonna, mutta ei enää ensi vuonna? No ihan sama, minä en jäänyt tuleen makaamaan. Jätin kerran astiahaaveeni (Arabia KoKo-lime) odottelemaan tulevaa, niin sitten niiden valmistus lopetettiinkin ja minulla meni varmaan lähemmäs 8 vuotta löytää haluamani. Sen episodin jälkeen olen oppinut, että jos jotain tarpeeksi haluan, se on hankittava heti tai jää ilman.

Ei muuta kuin tarpeeksi ajatusta pyöriteltyäni tsekkaamaan liikkeeseen tinttitarjonta ja varaamaan yksi sitten, että se oli odottamassa minua kiltisti perjantaina, kun oli palkkapäiväni. Viikon päivät sitä sitten piti odotella, että palkkapäivä koittaa. Kova paikka minun kaltaiselleni kärsimättömälle "kaikki heti tänne nyt"-ihmiselle. Mutta odotus palkitaan. Eikö olekin kaunis, ihana, söpö ja kerta kaikkiaan aivan suloinen:

Mikä tässä on sitten niin erikoista? Se esittää luontokappaletta, eläintä, pientä lintua. Ja se hymyilee. Se tekee tämän kaiken ollen samalla klassisen kaunis ja luoden tyylikkään kokonaisuuden lähes kaiken vaatekaappini sisällön kanssa. Ainoastaan yksi juhlamekkoni ja jumpin ovat sellaiset vaatteet, että niiden kanssa tämä ei oikein sovi. 

Tää hymyily on tässä se, mikä tekee paljon. Eihän sitä voi mitenkään olla mieli maassa ja murjottaa, vaikka mikä olisi, kun katsoo tätä pientä, joka niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä hymyilee. Varma positiivisuuspilleri jokaiseen päivään. Ja väri? Näitä valmistetaan nyt hopeisina ja pronssisina ja masu-vaihtoehdot ovat valkoinen, keltainen, vihreä, sininen ja lila. Moni minut tunteva olisi voinut veikata, että olisin päätynyt vihreään tai siniseen masuun. Ja täytyy myöntääkin, että se vaaleansininen masu yhdistettynä hopeaan oli kaunein siinä vitriinissä. Mutta valkoinen passasi minulle paremmin, koska se sopii kaiken kanssa. Minulla voi siis olla päälläni ihan mitä väriä tahansa, niin tämä erottuu nätisti. Lisäksi tähän voi yhdistää kauniisti helmikorvakorut ja valkoisen rannekorun. Tähän malliin:

Tämä onkin minusta hirveän kiva yhdistelmä. Alla esimerkki millaisella kokonaisuudella voi olla töissä (niinä päivinä, kun tarttee vaan olla toimistolla) ja vastaavasti astetta rennompi vapaa-ajan kokonaisuus:

Varsinaisesta oikeussali/kuulustelut/asiakastapaaminen -pukeutumisesta ei nyt olekaan kuvaa, mutta sekin minulla menee yleensä kombolla musta jakkupuku ja värikäs paita alla, joten Tintti sopii nätisti siihenkin, sillä suurimman osan ajasta pidän jakkujani auki. 

No niin, nyt kun Tintti on perusteellisesti esitelty, voidaan siirtyä aiheesta kukkaruukkuun, tai oikeastaan otsikon mukaiseen sisältöön. Luonnollisempaan suuntaan siirtymisellä viittaan nyt hiuksiini. Olen värjännyt niitä jatkuvalla syötöllä noin 10-vuotiaasta lähtien. Syynä on ollut "ei minkään värinen"-oma hiusvärini, joka ei minua ole suurimman osan elämästäni miellyttänyt ollenkaan. Nyt olen kuitenkin jo pitempään ollut sillä kannalla, että oma väri on kasvatettava takaisin, ennen kuin hiusten harmaantuminen alkaa, koska harmaa juurikasvu vasta typerältä näyttäisikin ja ammattini huomioiden harmaa ei itse asiassa ole hassumpi vaihtoehto. Lakimiehelle kun on väistämättä eduksi näyttää niin vanhalta kuin mahdollista. (sanoo yksi epätoivoinen babyface, jolta vieläkin kysytään joka kerta paperit, jos tulee ostaneeksi jotain k-18 tuotetta)

Omaa väriäni alkaa vuosien jälkeen olla näkyvillä tämän verran:

 Tällä kertaa tarkoituksellista juurikasvua on 7 cm. Viivottimella mittasin :D Eikä tämä oma hiusväri näin vanhemmiten enää niin pöllömmältä näytä. On se edes selkeästi ruskea, vaikkakin sävynsä puolesta hyvin tuhkainen. Koska ei ole maailman helpoin tehtävä siirtyä pikimustasta omaan väriin ilman värjäyksiä ja leikkaamista, on tämäkin projektini ollut pidempi, kuin tuo 7 cm juurikasvuni antaa ymmärtää. Ensin nimittäin piti asteittain siirtyä pois siitä mustasta, koska sehän nyt vasta olisikin erottunut se raja, jos olisi ollut pikimusta-tuhkanruskea. Niinpä minä aikani värjäsin hiuksiani ensin mustanruskeiksi ja sitten sen jälkeen vielä tummanruskeiksi, ennen kuin päätin, että nyt ollaan niin lähellä omaa väriä, että voi antaa kasvaa ilman, että se raja näkyy kilometrin päähän. Nyt minulla onkin tämän hetkiseen muotiin nähden käänteinen liukuvärjäys hiuksissani. Latvat on pikimustat ja siitä sitten sulava siirtymä tuohon omaan väriin. 

Tyylillinen kasvukehitys on minun kohdallani jännä. Mitä tulee vaatteisiin, niin minulla oli monen monta vuotta, kun kuljin enimmäkseen mustissa. Vaikka hiukseni olivatkin punaiset aina lukioon asti, niin muuten musta oli luottoväri. Lukion kolmannelta luokalta lähtien väri sitten oli musta ja niin olivat vaatteetkin. Kun tarjouduin tuomaan musiikkia ainejärjestömme hallituksen bileisiin, minulta kysyttiin varovaisesti "tuota, onko sulla mitään muuta kuin metallia?". Minusta se kuvaa paljon ulkonäöstäni, kun ihmiset luulevat, että kuuntelen pelkästään metallia. 

Toisaalta, kuten aiemmassa postauksessa sanoinkin, taustalla on aina ollut se, ettei meidän perheessä kiinnitetä ulkonäköön mitenkään erityisesti huomiota. Niinpä minäkin olen saanut rei'ät korviini yläasteella, alkanut käyttämään ripsiväriä lukiossa, nyppimään kulmiani vasta yliopistossa ja käyttämään huulipunaa vasta työelämässä. Herääminen siihen, että vaatteista voi muodostaa kivoja kokonaisuuksia, tapahtui niin ikään vasta yliopistossa, kun aloin lukemaan muotiblogeja. Ja sitten siinä pari vuotta sitten löysin itseni ainakin värikartalla. Kaikki värit nimittäin eivät sovi kaikille, esimerkiksi musta (jota kaikki käyttävät) sopii kovin harvoille. Ja jotkut värit saavat suorastaan hehkumaan. Minulla sellainen über hehkumisväri on mintunvihreä. Se sopii hyvin niin luonnolliseen hiusväriini, silmiini kuin ihonikin sävyyn. Vaikka tässä seuraavassa kuvassa onkin hiukset vielä pikimustat, niin värin soveltuvuuden silmiini ja ihonväriini voi helposti havaita.

Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Niin ikään olen huomannut, että minulle sopii pinkki:

Pinkin kanssa onkin ollut sinänsä hauskaa, että se on väri, jota aiemmin en olisi uskonut ikinä käyttäväni. Mutta ei sekään toki vielä ääripää ole. Helvetti jäätyy ennen kuin näette päälläni keltaista, oranssia tai ruskeaa. Siinä kolme väriä, mitkä kertakaikkiaan eivät sovi minulle. Kaikki saavat ihoni näyttämään niin likaisen ruskealta, että ei tosikaan. Ja tätä kuvaa kun katsoo, niin harmaankin kanssa on vähän niin ja näin, että kannattaako sitä pitää: 

Ehkä kuitenkin kategoriaan no-no. Ja viimeinen minulle erityisen sopiva väri on tietysti tämä paljon vilahdellut turkoosi. 

Nyt värillisesti tyylini löytäneenä, pyrinkin yleensä pukeutumaan niin, että päälläni on 2-3 väriä ja että siinä on aina vähintään yksi näistä minulle edullisista väreistä yhdistettynä mustaan tai valkoiseen. Sinänsä vaatekaapistani löytyy vielä minulle neutraaleja sävyjä, eli tummaa sinistä ja tummaa vihreää, mutta niiden käyttö on ollut selkeästi vähemmistössä. Oman tyylin löytäminen kyllä helpottaa sikäli, että vaateostoksia tehdessään, silloin kun minä harvoin aktivoidun sillä saralla, ei tarvitse edes vilkaista muita rekkejä, kuin niitä, joista löytyy näitä minun värejäni. Ja ehkä tässä on jonkin sortin aikuistumista tapahtunut myös pukeutumisen osalta. Enää ei tarvitse näyttää minkään alakulttuurin edustajalta, vaan voi vaan olla "aikuinen". Mutta minun tapauksessani sangen värikkäästi sellainen. 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille :)

Valoisampia ajatuksia

Hei,

jos tällä kertaa vähän positiivisemmissa fiiliksissä viime kertaisen nillityksen jälkeen. Jalka on itse asiassa parantunut oikein siedettävästi. Siihen ei nyt enää kahteen päivään ole sattunut, eikä se mun mielestä enää ole niin kovin kuuma. Joskin on sen lämpötila mielestäni vieläkin lämpimämpi kuin tuon toisen jalan. Mutta eiköhän tässä taas elämä voita. Parin viikon buranakuuri on tehnyt ihmeitä.

Tässä on nyt muitakin ihmeitä tapahtunut. Ensimmäisenä, ex tempore-ostos Prismasta viikko sitten:

Kyllä. Se on lankakerä! Tyttö, joka ei ole tyttö eikä koskaan tee mitään tyttömäistä, osti lankakerän. Mulla ei just nyt ole mitään fantasiakirjaa kesken, oikeuskirjallisuutta ei just nyt huvita lukea ja liikkuakaan ei voinut, ku jalka oli mikä oli, niin ostin lankakerän arki-iltojeni ratoksi. Mä olen saanut tuossa pari joulua sitten mummoltani joululahjaksi sellaisen ihanan violetin "kaulurin"/"tuubikaulahuivin", niin aattelin, että sellainen olisi kiva toisessakin värissä. Ala-asteen jälkeen en ole neulonut, mutta jostain takaraivosta se liikemuisti löytyi, että osasin luoda silmukat ja neuloa oikeaa ja nurjaa. Tällä hetkellä se näyttää tältä: 

Työnjälki on kyllä nyt niin hienoa, että toivottavasti mummu ei pyörry siellä. Mutta hei, mä en oo neulonut noin 17 vuoteen! Ei voi olla heti täydellinen :D Aattelin, että vielä pitäis joku kolmasosa lisää neuloa ja sitten pitäis alkaa palauttelemaan mieleen, että miten tuo päätetään. Pienenä teknisenä yksityiskohtana, ensi kerralla hankin sellaiset pyöröpuikot, ollut meinaan vähän tila vähissä noilla neljällä puikolla ja koko ajan saa pelätä, että silmukat karkaa. Ne itseasiassa kerran jo karkaskin, ku olin vielä aika alussa. Mutta hyvä tästä tulee. Pirteänvärinen ja lämmin kaulanlämmitin. 

Tuli muuten tuosta ylemmässä kuvasta olevasta käsityöpussukasta mieleen, että jännä miten jotkut asiat kestää aikaa. Mäkin olen tehnyt tuon pussukan siellä ala-asteella ja se on edelleen täysin pätevä käsityövälineiden säilytyspaikka. Lähinnä siellä on ompelutarvikkeita ja -lankoja, jotka on olleetkin huomattavan useammin käytössä, kuin nämä sukkapuikot. Myös äidilläni on sellainen hänen kansakoulussa tekemänsä pieni rasia tallella ompelurasiana. 

Toinen ihme on tämä tän päiväinen hankintani: 

Valkoinen neuletakki. Elämäni neljäs valkoinen vaate. Aiemmat ovat olleet kastemekko, morsiustyttömekko ja 1 valkoinen kauluspaita. Kahden ensimmäisen väriä en ole edes itse päässyt valitsemaan. Joten tämä on hyvin poikkeuksellinen lisä vaatekaappiini. Mutta jotenkin tää vain viehätti ja saan yhdisteltyä tätä aika kivasti jo omistamiini vaatteisiin. Kesällä tämä toiminee myös kevyestä takista. Nyt tuossa kuvassa on tuollanen kotiröhnötys-asu, mutta yleisilme muuttuu aika paljon, jos vaihtaa topinkin mustaksi ja laittaa mustat sukkahousut jalkaan. Saadaan asu, jossa aion mennä notaarikaverini läksiäisiin tuossa maaliskuun puolessa välissä. 

Heräsin tähän valkoisen käyttökelpoisuuteen, ku katselin netistä Valtiatar-nimistä tv-sarjaa. (Joka on muuten aivan loistava tv-sarja. Suosittelen jos tykkäät Gossip Girlistä ja Game of Thronesista, se on oikeastaan vähän kuin niiden risteytys.) Siinä on päähenkilö sellainen tummahiuksinen tyyppi, jolla on nyt ollut jonkin verran valkoista päällään, niin oivalsin, että kun omakin väritykseni on samantyyppinen, niin valkoinen saattaisi sopia mullekin. Korostaa se ainakin kivasti tummia hiuksia.

Mutta koska halusin korostaa, kuinka poikkeuksellisesta hankinnasta on kyse, päätin ottaa kuvan mun vaatekaapista. Talvivaatteita, huiveja ja sitä turkoosia trenssitakkia lukuunottamatta mun kaikki vaatteet on tässä: 

Sangen tummaa kuten huomaatte. Tämä parisen vuotta jatkunut innostus pinkkiin, turkoosiin ja mintunvihreään näkyy jo vaatekaapissa, mutta muuten ollaan edelleen aika tummalla linjalla. Jopa jumpin, joka nyt olisi sellainen vaate, että se useimmilla ihmisillä on iloisemman värinen, on mulla musta. Työvaatteeni ovat kolme mustaa jakkupukua ja yksi musta kotelomekko. Juhlamekot, kaikki mustia... 

Tää on itse asiassa ihan tyypillinen lihavan ihmisen vaatevarasto. Totuus on, että tummat vaan sopii paremmin ja vaaleiden vaatteiden kanssa näyttää helposti isommalta kuin onkaan. Esimerkiksi se mintunvärinen neuleeni on sellainen, että se kyllä tuo "5-10 lisäkiloa", mutta kun se on vaan niin ihanan värinen, niin en ole sitten välittänyt. Tän valkoisen neuletakin kanssa on pitkälti kiinni siitä, mitä sinne alle laittaa, että miltä kokonaisuus näyttää. Esimerkiksi mustilla housuilla ja mustalla paidalla/topilla kokonaisuus on oikein kiva. 

Mitä siihen lihavuuteen tulee, niin oon taas tässä viikolla sitäkin miettinyt, että pitäiskö asialle taas jaksaa tehdä jotain. Tiedän että hyvin lähtis tavaraa pois, kunhan vaan taas jättäis hiilarit (kasviksia, marjoja ja satunnaisia hedelmiä lukuunottamatta) pois ja aktivoisi itseään vaikka käymään lenkillä ennen työpäiviä. Mutta aloitus on taas tunnetusti vaikein. Lisäksi oon ollut tässä aika tehokkaassa hiilarikoukussa jo pitkän aikaa, vieroittuminen on helpommin sanottu ku tehty. 

Koska tää karsea tilanne on ollut vasta sellaisen puolen vuoden ajan, niin tuoreessa muistissa on kyllä aiemmat onnistumiset. Karppaamalla laihtuminen on äärimmäisen helppoa laihtumista, kunhan vaan pääsee siihen ketoosiin. Ja siihen "hiilarittomuuteen" (lainausmerkit, koska ei se täysin hiilaritonta ole, ku on kasvikset, marjat, hedelmät ja partis) tottuu suukin aika äkkiä. Muistan, että joskus kun olin tiukemmin karpannut pitemmän aikaa ja maistoin normaalia jugurttia, niin se tuntui ihan sokerihötöltä :D 

Ja mitä tulee niihin liikuntoihin, niin mä itse asiassa viikko sitten pyörittelin päässäni ajatusta aamulenkkien aloittamisesta, ennen kuin mä teloin sen jalkani uudestaan. No nyt se taas olis vähän parempi, että jos sitä uskaltais... Siihen nähden, että työn puolesta mun tarttis herätä vasta kasilta ja tuota viereistä tonttia rakennetaan arkisin aamuseiskasta alkaen, niin ei ehkä tosiaan olis temppu eikä mikään kääntää rytmit sellaisiksi, että heräisi seiskalta ja kävis kiertään lenkin ennen töihin lähtöä.

Mutta ei voi kyllä muuta todeta kuin että mä oon tän painoni kanssa sellainen ikuinen märehtijä. Välillä mietin, että pitäis tehdä jotain asialle ja välillä (pitempiäkin aikoja) mä en vaan välitä asiasta. Tajusin, että ei meidän perheessä ole koskaan kiinnitetty ulkonäköön mitenkään kummemmin huomiota, niin ei musta oo kasvanut sellaista, että mä siitä erityisesti välittäisin. En oo ikinä ollut kaunis, niin ei mulla ole sellaista sisäistä ajatusmallia "syö tän verran ja liiku tän verran että et lihoisi". 

Meillä aina kiinnitettiin huomiota siihen, että kuinka hyvä on koulussa, niin se onkin sitten se ainut asia, millä on ikinä ollut väliä. Se on ainut asia, missä on pitänyt suoriutua. Ja siihen nähden, että oon nykyään lakimies, niin kai mä jotenkin suoriuduinkin. Ne on ihan toiset perheet, joissa toitotetaan tytölle, että tärkeintä on olla kaunis ja muulla ei oo niin väliä. Mulla oli sellaisia tyttöjä luokkakavereina ja oli aika hassua kuunnella niiden puhetta siitä, miten niiden vanhemmat patisti niitä tietynlaisen ulkomuodon ylläpitoon, mutta eivät sitten välittäneet mistään muusta. En oo ikinä ymmärtänyt ihmisiä, joille koulu/työelämä tai siellä menestyminen ei ole tärkeää. Koska meidän perheessä se oli kaikista tärkeintä. Tärkeintä koko elämässä. Muut asiat kyllä tulee perässä, mutta tuon oli oltava kunnossa.

Ja tämän taustan takia nyt on aikuisenakaan vaikea ymmärtää, miksi muut keuhkoaa ulkonäöstä niin paljon. Ehkä se johtuu osittain siitä, että mun identiteettiin kuuluu olla se läski, ruma tyttö. Aivan kuten mun identiteettiin kuuluu olla työssä/koulussa menestyvä ja partiolainen. Mietin tuossa tällä viikolla, että jos mä yllättäen joku päivä heräisinkin (näinhän ei käy, mutta ajatusleikkinä) normaalipainoisena, niin mä en varmasti "osaisi olla" ja se ois heti identiteettikriisin paikka. Oon jo nyt täällä Lappeenrannassa (jossa on muuten 124 miestä suhteessa 100 naiseen) ollut ihan tuhannen ahdistunut, kun oon saanut osakseni lähestymisyrityksiä enemmän kuin missään muussa kaupungissa koko ikäni aikana. Mä meen näissä aina ihan paniikkiin, enkä tiedä mitä vastaisin. Pitkälle pääsen sillä, että teeskentelen, että en ymmärrä, mutta helkkari, ku osa sanoo asiat niin suoraan, ettei siinä edes voi teeskennellä, ettei ymmärrä toisen tarkoitusta. Kun eräs syyttäjä aloitti lauseensa "mitenhän minä tän nyt muotoilisin, että en syyllisty seksuaaliseen ahdisteluun..." niin mun eka ajatus oli lähteä välittömästi juoksemaan. Koska ei mulla ollut hajuakaan siitä, mitä tuota aloitusta seuranneisiin sanoihin olisi pitänyt sanoa. Ja voi naamakala, että mulla on ollut tuon jälkeen vaikeata salissa sen syyttäjän kanssa. Keskity nyt siinä tekemään työsi, kun tiedät mitä toinen sinusta ajattelee.

Just se, että mä en halua tällaisia kommentteja, aiheuttaa välillä sen, että mä en edes halua laihtua. Koska tiedän, että osa mun rumuudesta häviäis ylipainon mukana. Mä todennäköisesti olisin ulkoisesti viehättävämpi hoikempana ja sitten noita tulis vielä enemmän. Herran jestas, jos niitä tulee näin paljon jo näillä nykyisillä spekseillä, niin mä ihan aidosti en edes halua olla normaalipainoinen. Syyt miksi mä torjun ihmisiä on tosi henkilökohtaisia ja en halua koko ajan olla selittelemässä niitä.

Mutta sitten on taas ne seikat, että joo, vaatteita löytäis helpommin, jos ois kevyempi, liikunta vois olla vielä miellyttävämpää jne. Että punnitaan nyt tässä henkisesti, että mikähän olisi se yhtälö, että mut jätettäis rauhaan, mutta voisin silti olla sen kokoinen, että jotkut jutut olisi paremmin. Niin ja totta kai osa pohdintaa tulee aina olemaan se herkut vs. kurinalaisempi elämä. Että kumpaa sitä haluaa enemmän. Se on toinen mun isoista kysymyksistä tähän aiheeseen liittyen. 

Joskus tuntuu, että vastausta ei kyllä löydä itsekään. Tää on yksi harvoja asioita mun elämässä, jonka kanssa mä jahkailen näin paljon. Muiden asioiden suhteen pystyn yleensä salamannopeisiin päätöksiin, mutta joskus tuntuu, ettei oikein itsekään tiedä kuka on ja mitä elämältään haluaa. Siis niinku vapaa-ajalla. Onneksi mä edes työn osalta tiedän mitä haluan, niin on jotain mitä kohti pyrkiä... 

Surullisen jalan tarina

Hei,

nyt on pakko avautua taas tästä mun jalasta. Oon varmaan tässä niiden vuosien aikana, mitä oon blogia pitänyt, useammankin kerran maininnut jalastani. Mutta mä oon niin turhautunut ja surullinen. Mä en jaksa tätä aspektia mun elämässä. Tuntuu niin epäreilulta, että mä joudun kestämään tätä. Toki elämä ei ole reilua, jotkut on pyörätuolissa, neliraajahalvaantuneita jne. Mutta ei se tarkoita, etteikö minullakin olisi oikeus olla turhautunut tilanteeseeni.

 Tuo vastapäinen talo lähti pois. Harmi tuon päädyn taideteoksen osalta.

Tammikuussa 2005 mulla meni partioleirillä jalka "lopullisesti paskaksi". Sitä ennen oli ollut useampia pieniä tapaturmia, jotka olivat vaatineet ambulanssia, mutta tuolloin meni pohjeluu polven läpi reiteen, polvessa tuhannen tohjoksi ja poikki about kaikki jutut mitä siellä on. No ei siinä mitään, isolla leikkauksella lääkärit pystyivät korjaamaan nämä kaikki. Mutta kun sieltä meni myös hermo poikki ja sitä ei voitukaan korjata. Elämäni on terveyden suhteen ollut yhtä helvettiä tammikuusta 2005 lähtien. 

Ensin oli yllättävän rankka paikka olla sairaalassa se joku 2-3 viikkoa. Sitten piti olla sängyssä noin puoli vuotta. Ja kun lopulta kävelemään pääsi, niin ensin mulla oli muistaakseni noin pari vuotta jalassa lasta. Sitten pystyin ehkä noin 3 vuoden ajaksi vaihtamaan lastan maastokenkiin, jotka pitivät (muuten roikkuvan) nilkan jotenkin paketissa. Maastokengät oli siis ainoat mahdolliset kengät kesät talvet. Talvella toki ei mitään isompaa ongelmaa, mutta esim. 30 asteen helteillä vähän söi ihmistä. Jossain kohtaa viimeisen 4 vuoden aikana pystyin käyttämään taas lenkkareita ja viimeisen 2 vuoden ajan olen pystynyt pitämään kaikkia tasapohjaisia kenkiä. Korkokenkiä en tietenkään koskaan voi käyttää.

 

Mutta koko sen ajan, alkaen about kesäkuusta 2005, jos mä kävelen (tai juoksen), mä kaadun säännöllisesti. Pari kertaa on ollut hengenlähtö lähellä, koska oon kaatunut totaalisen väärässä/vaarallisessa paikassa. Nilkka on nyrjähtänyt kymmeniä kertoja, polvesta on lähtenyt iho useita kertoja. Todella pahasti jo kahdesti puolen vuoden sisällä. Ilman vammoja olen kaatunut satoja kertoja. Ja sitten esimerkiksi tänään ja tuossa 2 viikkoa sitten aika ikävästi. 

Lääkärissä en ole enää näiden tapaturmieni takia aikoihin käynyt. Mitä he voi tehdä niin kauan kuin mikään ei ole poikki/revennyt/pois paikaltaan? Ei mitään. Buranaa nassuun ja hampaita puremaan. 2 viikkoa sitten kaaduin pahasti tuossa valtion virastotalon edessä. Tuli pahat ruhjeet, verta ihan älyttömästi, jakkupuvun housut piti ommella kasaan ja luulen, että sääriluuhun tuli hiusmurtuma. Se on nimittäin koko tän 2 viikkoa ollut törkeän kipeä, turvonnut ja iho on tuntunut siitä kohdasta kuumalta. Mä onnuin sitä jalkaa ensin ehkä viikon, mutta nyt sillä on pystynyt kävelemään lähes normaalisti. Painoa se ei kestä yhtään, eli en voi olla polvillani enkä ns. konttausasennossa. 

Ajattelin tänään, tässä oltuani 2 viikkoa harrastamatta mitään liikuntaa, että jos se kestäis kävelylenkin. No kyllä se kestikin. Siihen asti että mä kaaduin taas. Ja se otti osumaa just siihen samaan kohtaan. Herran jestas tätä kipua. Veritulpan jälkeen pahin kipu ikinä. Oli kyllä lähellä että olisin alkanut huutamaan kivusta, mutta kasasin itseni, annoin vain kyynelten valua poskia ja kävelin pettyneenä kotiin. Mä oon niin väsynyt tähän. Oon niin väsynyt siihen, että mä aina loukkaan itseni. Ainut tapa pysyä ehjänä on oikeasti vaan istua perseellään tuolissa, mutta kun en mä sitäkään elämältäni haluaisi. Oikeastaan pyöräily ja uinti on ainoat jutut, mitä mä pystyn tekemään loukkaamatta itseäni. Kaikessa muussa tulee tasaisin väliajoin damagea. Pahinta tässä on, että mulla oikeasti oli kivoin olo pariin viikkoon, ku olin kävelyllä. Se tuntui hyvältä. Haistella raikasta ilmaa, katsella maisemia. Siis ennen kuin mä kaaduin. Nyt mä oon surullinen, katkera ja muhun sattuu.

En tiedä havainnollistaako tää kuva mitään, mutta yritin ottaa tän sivusta. Toinen jalka on nilkasta polveen suora tuosta säären kohdalta. Tässä on tällainen mukava pieni patti. Joka näyttää kuvassa tietenkin taas paljon pienemmältä, kuin miltä se näyttää ku sitä itse tuijottelee. Aivan sama juttu, ku oli sen ihon pois repeämisen kanssa, näytti valokuvassa paljon kesymmältä kuin mitä luonnossa.

Aina kun kuulee ihmisestä, jolla on terveytensä kanssa pahoja ongelmia, jotka vaikeuttavat arkea, sitä miettii, että miten se ihminen jaksaa. Mutta tällä hetkellä mä veikkaisin, että ei ne ihmiset aina jaksakaan. Mutta kun ei tässä oo vaihtoehtoja. Ei tässä mitään henkeä lähdetä itseltä vetämään vain siksi, että kohtalona on kärsiä. Niinpä sitä vain joutuu elämään sen oman ongelmansa kanssa. Välillä pärjää paremmin ja välillä on raskaampaa. Itselläni on henkisesti vaikeata aina kun loukkaan itseni siten, että paraneminen kestää päiviä tai viikkoja. Silloin se ikään kuin iskee koko voimalla "haha, sinä ole vammainen (mulla muuten ihan oikeasti on sellainen pysyvän haitan aste, että kuulun luokkaan "vammainen"), kärsi, kärsi, turha haaveillakaan, että voisit tehdä kärsimättä niitä asioita, mitä terveet tekevät". 

Meillä oli tuossa viime viikonloppuna lippukunnan talvileiri. Ja ne leikki siellä lipunryöstöä. Mun sydän meinas haljeta surusta. Ennen tammikuun 2005 tapaturmaa lipunryöstön ja örkin leikkiminen olivat parhaimpien asioiden joukossa mitä tiesin. Minä olin hyvä niissä ja en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa, kuin silloin, kun ollaan leikitty näitä. Ja enhän mä kumpaakaan, tai mitään maastoleikkiä muutenkaan, pysty enää leikkimään. Mä en uskalla juosta metsässä täysiä, koska on liian suuri vaara, että mä kompastun johonkin. Voi nyrjähtää niveliä, tulla haavoja, ruhjeita ja mustelmia. Mä en voi juosta nopeasti ja vaihtaa äkkiä suuntaa, koska polvi yksinkertaisesti menee välittömästi pois paikaltaan siinä. Joten mä sitten vain puolueettomana tassuttelin ympäri aluetta ja seurasin, kun muut leikki. Suoraan sanottuna olisi tehnyt mieli itkeä kaikkien menetettyjen kokemusten vuoksi.

Muita sellaisia huippujuttuja, joista tosissani pidin ja joita en voi enää ikinä tehdä ovat esimerkiksi sählyn ja pesäpallon pelaaminen. Luojan kiitos vaihdoin jo ennen tapaturmaani laskettelusukset lumilautaan, sillä suksilla laskeminen ei missään nimessä onnistuis, mutta lumilautailu onnistuu. 

 Tsemppi-aamupala oli tarpeen, mieliala maanmudassa

Tulipa taas melkoinen valitusvirsi, mutta jollain tasolla mua aina helpottaa henkisesti, kun saan kertoa / kirjoittaa miltä minusta tämä kaikki tuntuu. Lyhyesti kuvattuna tuntuu niin kuin tuo tammikuun 2005 tapaturma olisi katkaissut selästä siivet, joilla lentää. Nyt pitää vaan rämpiä tämä elämä läpi tietäen, mitä elämä joskus oli ja mitä se tosi monelle muulle edelleen on, mutta voimatta itse enää koskaan tuntea niitä onnenhetkiä. Suoraan sanottuna tää on osittain myös syy sille, miksi tykkään nukkua niin paljon. Mä näen tosi usein / lähes aina unia, joissa teen kaikkia niitä asioita, mitä en tässä elämässä oikeasti voi tehdä. Välillä mua ei kiinnosta elää tätä elämää, joten haluan vain nukkua ja unissani elää sitä elämää, mikä tekee mut onnelliseksi. Vähän samaan tapaan kuin siinä Avatar-leffassa. Se päähenkilö on pyörätuolissa oleva entinen sotilas. Kun se "nukkuu", se siirtyy siihen toiseen kehoon ja pystyy taas elämään.

Tää kai ei olis näin raskasta, jos olisin sellainen sohvaperuna, joka ei edes haluais harrastaa liikuntaa/ muuten seikkailla. Mutta kun mä en ole. Mun veli sanoi silloin aikoinaan, että jos hänelle olisi käynyt niin kuin mulle, hän olisi tappanut itsensä. Kyllä mäkin sitä silloin mietin. Mutta oli asioita, joiden eteen mä olin tehnyt niin paljon töitä, että en halunnut lopettaa, kun aloin olla niin lähellä päämäärääni. Ja sitten mä kai vaan jotenkin opin elämään asian kanssa. Aina kun tulee näitä tapaturmia, mä itken hetken säälistä itseäni kohtaan ja sitten elämä taas jatkuu.

Fyysisesti vamma on jälleen kerran vähäinen, mutta se repi auki henkiset arvet.

Pako fantasianörtin sielunmaisemiin

Hei, 

taas on jääneet bloggaamiset. Syy on jälleen työssä. Missäs muussakaan. Ostetaan elämä. Annetaan työ. Oikeasti, kolme viikkoa olen tehnyt joka päivä töitä! Arkisin jotain 8-15 tunnin väliltä, viikonloppuisin ja pyhäpäivinä noin 5 tuntia per päivä. Hermoromahdus asian tiimoilta tuli torstaina ja rupesin jo ihan oikeasti miettimään, että pitääkö mun vaihtaa alaa. Hermoromahduksen johdosta työnantajani sai taas täyslaudallisen sitä, kuinka mä en jaksa enää. Vaikka eihän se sen syy ollut, vaan kun kaikki määräajat sattui osumaan samalle ajanjaksolle ja joka ikinen yksittäinen toimeksianto oli/on ihan törkeän vaikea. Onneksi on sellaiset välit, että noin voi tehdä. Purkautuminen helpottaa aina ja myös äitini toimi tuttuun tapaan psykologina. 

 

 Iltaisin ja viikonloppuisin en ole halunnut istua toimistolla, vaan olen tehnyt töitä kodista käsin

Tykkään kyllä sinänsä alastani (laajasti ottaen oikeussalijuristi), mutta kun tässä tulee kaupan päälle tämä "on ajankohtia, jolloin joudut olemaan viikkokaupalla aina töissä". Ja mulla on vähän huono kestokyky niiden suhteen. Mua masentaa tällaiset jaksot ihan älyttömän paljon. Mä olen introvertti ja yksinkertaisesti tarvitsen ne omat hetkeni yksikseni, jotta jaksan tehdä työni ja olla sosiaalinen eli ihmisten parissa.

 Arki kun on ollut muuten niin ankeata, viikonloppuina olen panostanut miellyttävään aamiaiseen (jos olen ollut kotona. Esimerkiksi asianajajapäiviltä raahauduin suoraan poliisikuulusteluihin, nukkuen välissä 2 tuntia ja kotiin ehdin joskus iltapäivällä)

Mun ongelma on, että kun mä en osaa tehdä mitään puolivillaisesti. Työnantajani kyllä huomauttelee mulle jatkuvasti jostain stilisoinneista tyyliin "miksi tässä on kaksi riviväliä ja tästä puuttuu tasaus", mutta itse asiasisällöiltä en yksinkertaisesti kehtaa antaa muuta kuin parastani. Oikeussalissa on aina vähintään tuomioistuimen jäsenet, vastapuolet, myötäpuolet ja hyvällä säkällä vielä yleisökin, niin en vaan kykene menemään sinne, ennen kuin olen varma, että olen tehnyt kaikkeni. Sama koskee joka hemmetin kirjelmän lähettämistä. Ja kuulusteluissa olemista. Olen kyllä saanutkin hyvää palautetta työni jäljestä tuomioistuimelta, syyttäjiltä, poliisilta ja muilta tahoilta joiden kanssa härdään arjessa, mutta kun tällä tasolla työn tekeminen ottaa aikansa. Lähetin esimerkiksi torstaina kaksi kirjelmää. 10 sivua molemmat. Äärimmäisen vaikeita asioita koskien. Olin neuvotellut niiden kirjeiden laatimiseksi päämiesteni kanssa (varmaan lähemmäs 6 tuntia), 4 eri viranomaisen kanssa ja lukenut yli 600 sivua raportteja ja eri tuomioistuinten tuomioita. Ja kaiken tän jälkeen kirjoitin niitä kirjelmiä 5 tuntia. Ja tää oli vaan yksi juttu. Lisäksi oli monta oikeudenkäyntiä, äärimmäisen hankala perunkirjoitus ja monet treffit poliisien kanssa.

 

 Löysin hyvän lenkkireitin, mutta valitettavasti ei oo hirveästi ollut aikaa kiertää sitä

Tän alan (voin varmaan sanoa tän ihan kaikkien lakimiesammattien puolesta) ongelma on ikuisesti se, että koska asioiden eteneminen on monesti kiinni myös muista osapuolista kuin itsestäsi, niin toisinaan käy niin, että jutut aktualisoituu kaikki kerralla. Siinä kohtaa kun otat juttua vastaan, voi näyttää siltä, että kerkeät hyvin hoitamaan sen ja mahtuu aikatauluun, mutta auta armias, kohta on pommi niskassa. Olin jo valmiiksi niin sekaisin työmäärästäni, että otin vahingossa kaksi vankia ajattelematta yhtään, että mun piti niiden vangitsemisoikeudenkäyntien (jotka mahtuivat aikatauluuni) lisäksi hoitaa myös ne kuulustelut (jotka eivät sitten asioita sotkematta mahtuneetkaan aikatauluun). Hienosti tehty. Lisäksi eri tuomioistuimista tuli yhteydenottoja, että jutut, jotka olivat roikkuneet kuukausia, olisivat nyt tulossa pääkäsittelyyn. Vallan mahtavaa. 

 

 Puisto. Reitti menee tästä läpi ja tän lähemmäksi metsää täällä ei näytä pääsevän.

Uskaltaisin nyt silti varovaisesti toivoa, että pahin on takana. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi pitää tämän viikonlopun myös henkilökohtaisen puhelimeni poissa päältä, että ei vahingossakaan poliisi tai rajavartiolaitos soita. Se olis ollut just mun tuuria, että ne olisivat soittaneet. Ja mä olen tosi huono sanomaan niille ei. Viikonloppunakaan. Kun ne niiden jutut on aina kaikista mielenkiintoisimpia työtehtäviä ja mä tykkään tehdä heidän kanssaan yhteistyötä. Mutta se on aina välittömästi vähintään 6 tunnin työrupeama pelkästään heidän tarjoamaansa juttuun, kun he soittavat. Nyt mä vain tarvitsin tämän kahden päivän tauon omissa maailmoissani.

 

 Pakkaset on kovat, mutta on se kiva että on edes vähän aikaa talvi.

Mikä on sitten se maailma, minne mä aina katoan? No se on tietysti jonkin sortin fantasiamaailma. Sopivaa musiikkia, joko tyylilajina "gootti/metalli" tai sitten "soundtrack", taustalle soimaan, mukava löhöasento nojatuolissa ja fantasiakirja tassuun. Ja sielu lepää, hermot palautuu ja elämä on taas elämisen arvoista. Fantasiakirjallisuus on mun suurimpia "henkireikiäni". Se juttu, mikä oikeasti parhaiten palauttaa psyykkisellä tasolla. 

 

 Tänään kaivoin ekaa kertaa tälle talvelle toppavaatteet varastosta. Kuten kuvasta voi havaita, bloggaajan kroppa on ottanut damagea ainaisesta läppärin ääressä istumisesta (mut on siellä kyllä paksu neulekin alla... okei seli seli. Sietäis ehkä pikkuisen tehdä korjausliikettä tässä joskus. Kun jaksais vaan...)

Löysin fantasiakirjallisuuden suunnilleen 10-vuotiaana. Se oli vielä sitä aikaa, kun olin koulukiusattu. Fantasiakirjojen maailma oli se paikka, missä saattoi unohtaa oman todellisuutensa ja elää keskellä suuria seikkailuita ja maailmaa, jossa loppujen lopuksi hyvä aina voitti. Osittain tästä syystä mä varmaan vielä nykyäänkin saan niin suuren tyydytyksen fantasiakirjallisuuden lukemisesta. Se on ollut niin kauan mun henkinen turvasatama. 

 Lenkin varrella myös Saimaan rantaa. Kuvassa havaittavissa tyypillinen rakennustyyli: rannat (kaikki paikat muutenkin) täyteen rakennettu. Metsää löytyy vain saarista. Toi tehdas ei ole saaressa, se on saaren takana.

Toki taustalla on myös kiinnostukseni kaikkeen "sen tyyliseen". Lapsena tykkäsin ihan älyttömästi kummitusjutuista ja muistakin saduista. Nuorena ja aikuisena kiinnostus on siirtynyt kummitusjutuista (en siis lue ollenkaan kauhua) fantasiakirjallisuuteen ja osittain myös eri kulttuurien tarustoihin. Minua kiehtovat tämän tyylilajin maailmat, mahdollisuudet, mielikuvitukselliset hahmot ja se, kuinka käsiteltävänä on aina isoja filosofia kysymyksiä. Fantasiakirjallisuus liikkuu kumppanuuden, rohkeuden, kunnian, sankaruuden, hyvän, pahan, moraalin, etiikan ynnä muiden isojen asioiden maailmassa. Jotenkin sellaisten "elämää suurempien" asioiden maailmassa, jonne koen usein kaipuuta tylsähkön arkeni keskellä. Loppujen lopuksi minun elämäni (niin yltäkylläistä kuin se suomalaisena työssäkäyvänä ihmisenä onkin) on aika tylsää. Tee töitä, harrasta jotain ja päivät suurimmalta osalta seuraavat toisiaan vailla merkitystä. Ainoastaan lomillani pääsen tekemään asioita, jotka antavat päiville merkityksiä. Siksi koen tarvetta paeta fantasiakirjojen maailmaan "kokemaan" suurempia asioita. Pohtimaan asioita, joita minun ei tarvitse arjessani pohtia. 

 

 Mielestäni tuossa oli viimeksi kyltti "maalaisten laituri". Nyt siinä on tuollainen.

Mielenkiintoista on myös se, miten vahvasti tähän liittyy myös tietyntyylinen musiikki. Voin välillä olla onnellisesti pitkiäkin aikoja "listapopin" maailmassa kuunnellen vaikka tohkeissani Cheekiä tai jotain Jesse Kaikurantaa. Mutta sitten kun pitkästä aikaa valitsee sen soittolistan "gothic", olo on kuin olisi palannut kotiin ja sitä oikein ihmettelee, miksi välissä on kuunnellut mitään muuta. Gothic-soittolistan artisteina on esimerkiksi Amorphis, To Die For, Blutengel, Nightwish, Battlelore, Moonsorrow, Entwine, Silentium, Sentenced, Sonata Arctica ynnä muut tämän tyyppiset. Kovin on kuulkaas erilaista kuin mikään, mitä radiossa soitetaan. Sanoitukset ja melodiat ovat aivan eri tasolta kuin missään kevyissä popin ja rockin rallatuksissa. Filosofista syvyyttä löytyy ja aiheet ovat isompia kuin joku "rakkaus". Tähän nyt tosin joku vois varmaan perustellusti olla eri mieltä :D Joillekin rakkaus on isoin asia mitä on. No minä oon tällainen rakkaudeton otus, joten mulle muut asiat on isompia. Just tällä hetkellä esimerkiksi kuolema puhuttelee paljon enemmän (aiheen pohtiminen alkoi, kun ystäväni menettivät tuossa jouluna perheenjäseniään). 

 Kunnon fantasiarohmu haluaa omistaa kirjansa. Voi sitten lukea uudestaan ja uudestaan. 3 hyllyä tietokirjallisuutta, loput on fantsua.

Tänään olen siis luukuttanut mainittua soittolistaa ja lukenut onnellisesti varmaan 300 sivua Varjojen kaupungit I-III kirjaa. Ja koska auringonvaloakin on tällä viikolla mystisesti riittänyt, on mielikin ollut virkeämpi ja sen virkeyden voimalla siivosin tänä aamuna perusteellisesti kotinikin ja kävin vähän valokuvailemassa. Pakkasta ei kai ollut kuin joku 14 - 16 astetta, mutta se tuntui tosi jäätävältä, kun on nyt ollut niin lauha talvi. Läskit oli jäässä 3 tuntia tämän jälkeen. Mä en tiedä miten mä selviän, kun meillä pitäis olla tuossa 2 viikon päästä talvileiri. Siis partioleiri, jolla ainakin oletusarvoisesti pitää olla ulkona koko viikonloppu.

 Ero kirjojen omistajan ja lukijan välillä: jälkimmäisellä on aina vähintään yksi kirja kesken. Minulla on lähes aina 3 kirjaa kerralla kesken. 1 fantasiakirja, 1 ammattikirja ja 1 maailmankatsomukseeni liittyvä tietokirja. Luen sitten sitä mikä sillä hetkellä sattuu nappaamaan eniten.

Huomenna vois teoriassa harkita, käviskö siivoamassa myös työpaikan (ollut niin kiire, etten oo sitäkään ehtinyt tekemään pitkiin aikoihin). Mutta jos ei huvita, niin sitten en mene. Tämän viikonlopun teema on ehdottomasti lepo.

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Palailen, kun taas on sopiva rako aikataulussa.

Katsaus vuoteen 2013 ja ajatuksia tulevasta vuodesta

Heissan,

johan vierähtikin hyvä tovi edellisestä postauksesta. Mulla oli tuossa ennen joulua tiukka aikataulu myös viikonloppuisin ja sitten kun vietin 9 päivää Pohjanmaalla, en halunnut käyttää aikaani postausten kirjoittamiseen vaan keskityin nauttimaan minulle tärkeiden ihmisten seurasta. Nyt on takana yksi viikko takaisin täällä Lappeenrannassa ja on ollut enemmän hässäkkää kuin laki sallii. No mutta, aika hyötykäyttöön. Ensi viikon ruoka on nyt uunissa (kello tasan 0.00) ja hyödynnän outoa virkeyttä tämänkin postauksen kirjoittamiseen. To do-listalla olisi myös siivous, mutta se on ajoitettava kyllä päiväaikaan, muuten alkaa naapurit valittamaan. 

Näin talvisista näkymisistä sain nauttia viime talvena ollessani lumilautailemassa veljeni ja ystävieni kanssa Isolla-Syötteellä. Äärimmäisen hyvä reissu oli.

Joulu meni kuin siivillä. Minulla oli huima tavoite nähdä 8 kaveriani ja kaikki sukulaiseni. Tavoite onnistui ihan hyvin, sillä näin 7 kaveriani ja kaikki sukulaiseni. Joululoma olikin minun osaltani vähän sellaista paikasta toiseen sinkoilua, mutta niin lomani aina ovat, kun pitää lyhyessä ajassa yrittää nähdä mahdollisimman monta ihmistä. Huomasin myös, että vasta siinä torstain paikkeilla eivät enää työasiat pyörineet mielessä. Ihan hyvä vaan, jos olisin tiennyt mikä pommi täällä odottaa, niin olisin kyllä stressannut itseni hengiltä. Ja joulun lihomissaldokin on vain + 3 kiloa (josta 1 jo tiputettu pois). Sekin oli mielestäni hieno saavutus siihen nähden, miten pitkästä ( 9 päivää) syöpöttely ajasta oli kysymys. 

Oulusta jääty kaipaamaan ihanaa asuntoa. Erityisesti mieluisia tapetteja. Voi kuinka tylsiä valkoiset seinät ovatkaan...

Näin uudenvuoden alkumetreillä lienee hyvä ottaa lyhyt katsaus menneeseen vuoteen ja heittää ilmaan pari ajatusta tulevasta. Vuosi 2013 oli minulle lähes pelkästään työnteolle omistettu vuosi. Sain tammikuussa tietää saaneeni työpaikan lakimiehenä lakiasiaintoimistossa ja että minun pitäisi tehdä asianajajatutkinto. Siitä sitten vaan heti valmistautumaan kokeeseen. Itse työ alkoi maaliskuussa, mutta huhtikuun puolessa välissä olleeseen kokeeseen luin tammikuusta asti. Se miten vaikeaa oli aloittaa asiantuntija-ammatissa, vei minulta täysin jalat alta ja tuntui, että koko vapaa-aika piti käyttää nukkumiseen. Ainakin alussa siis. 

 Asianajatutkinto. Se minulta vapaa-ajan vei.

Sitten siinä kohtaa, kun olin jo jokseenkin tottunut touhuun, minun pitikin alkaa suorittamaan sitä oikeudenkäyntiosaa asianajajatutkinnosta. Eli toisin sanottua alkoi 3 kuukauden helvetti mallia "herää, käy töissä, juo kahvia, tee etätehtäviä puoleenyöhön asti, mene nukkumaan, herää, käy töissä, juo kahvia...". Tällä rytmillä tosi monet lauantait meni puhtaasti nukkuessa. Sunnuntaisin tein taas etätehtäviä ja kaikki muutkin hommat (ruokakauppa, viikon ruokien valmistus, siivoukset, lauma-iltojen suunnittelu). Ja sitten koitti taas arki. 

 ... ja siksi nää sai liian vähän ulkoilua viime vuonna.

Vuosi alkoi Oulussa, jatkui maaliskuusta elokuuhun Helsingissä ja syyskuusta lähtien olen majaillut Lappeenrannassa. Kaikki muutot sattuivat henkisesti, siis sen lisäksi, että ne sattuivat kukkaroon tosi paljon. Viihdyin Oulussa tosi hyvin, minulla oli siellä kavereita ja veljeni asui siellä. Sieltä oli vain 2 tunnin matka Kokkolaan ja minulla oli ihanalla alueella asunto. Asunnossa oli vielä itse valitsemani tapetit, jotka vaari asensi ja sinne mittojen mukaan teetetyt verhot. Olimme arkena paljon yhdessä veljeni kanssa muun muassa leffojen katsomisten ja lenkkeilyn muodossa. Tiesin, että jälkimmäiselle käy huonosti, kun muutan pois. Ilmeisesti myös veljeni jäi kaipaamaan lenkkikaveria. Mutta ei auttanut, työn perässä oli muutettava. 

 Helsingissä asuminen oli uusi ja jännä kokemus. Erityisesti pidin lähijunista, vaikka ajatuksena olikin hassua mennä junalla töihin.

Helsingistä löysin kivan asunnon hyvillä yhteyksillä. Lähellä oli paras liikuntapaikka, minkä Suomessa tiedän (Keskuspuisto) ja eläinrakkaana minua ilahduttivat citykanit ja oravat, joita vilahteli menemään ihan säännöllisesti. Helsingissä myös asuu noin puolet kaikista ystävistäni. Uutuuden viehätystä kesti oikeastaan koko se puoli vuotta, minkä siellä asuin. Asuminen oli Helsingissä kallista, mutta muuten viihdyin siellä todella hyvin. Ja sieltäkin oli loppuunsa vain 4 tunnin junamatka Pohjanmaalle. Puoli vuotta Helsingissä meni kuitenkin hyvin pitkälti uuteen työhön totutellessa ja opetellessa, sekä kaupunkiin tutustuen. Työmatkaliikuntaa oli 3 km päivässä, mutta sitä ja satunnaisia kävely/juoksulenkkejä lukuunottamatta, liikunnat olivat vähissä.

 Keskuspuisto tuhansine valkovuokkoineen oli aivan ihastuttava erityisesti toukokuussa

Kävin Pohjanmaalla toukokuun lopussa pitkän viikonlopun, juhannuksena sekä elokuussa, kun minulla oli yhteensä 9 päivän loma. Tässä kohtaa teimme perheeni kanssa pienen lomaretken Keski-Suomeen, mutta muuten oli taas perinteistä "näe kaikki ystävät ja sukulaiset"-sinkoilua sen osalta, mitä olin Kokkolassa.

Sisävesiristeily Päijänteellä ja Jyväskylän Rantasipi kylpylä-hotelli. Ne olivat lomani kohokohdat.

Syyskuussa kävi komento Lappeenrantaan. Vaihtoehtoni olivat siirtyä tänne (ja saada vakituinen työ) tai etsiä uusi työpaikka. Koska työttömäksi jättäytyminen Helsingissä pelotti jo ihan taloudellisen mahdottomuutensa vuoksi, niin katsoin paremmaksi muuttaa taas, vaikka jäinkin kaipaamaan Helsinkiä kaupunkina, keskuspuistoa, citykaneja, oravia ja ehkä eniten ystäviäni. Ei myöskään naurattanut, että nykyään minulla kestää 6 tuntia per suunta päästä Pohjanmaalle ja se lysti maksaa menopaluuna noin 180 euroa. Ei työssäkävijä mitään tarjouksia pysty hyödyntämään. Ne lähdöt on aina sellaisiin ufo-aikoihihin, ettei mitään saumaa.

Elo Lappeenrannassa alkoi kotoisasti Sataman Valot-tapahtumalla, joka oli lähes kuin Venetsialaiset

Lappeenrantaan muuttaessani tunsin täältä vain yhden opiskelukaverini. Siksi katsoin, että oli tehtävä erityisponnisteluja sosiaalisten suhteiden luomiseksi. Päätin ilmoittautua Etelä-Karjalan partiopiiriin ja etsiä itselleni uuden partiolippukunnan. Yllättäen löysin lippukunnan lisäksi sitä kautta myös asunnon. Vuokranantajani on siis nykyään kyseinen partiopiiri. Asunto puolestaan on ihan keskustassa ja mulla on tässä yhdessä korttelissa työpaikka, ruokakauppa, kuntosali ja myös subway (joka on eniten käyttämäni pikaruokapaikka). Tämä on ollut mulle ihan uutta, kun olen aina ennen asunut ns. keskustan laitamilla, sillä tavalla, että joka paikkaan on sellainen about 15-30 min pyöräily. Nykyisessä asumisessa on puolensa (ei esimerkiksi tarvitse säästä välittää yhtään ja kaikki on lähellä), mutta lenkkeilyä ajatellen metsät ovat liian kaukana ja olen nähnyt mielestäni aivan liian vähän eläimiä. Tänään näin 2 oravaa ja ne olivat ensimmäiset lappeenrantalaiset otukset. 

 Näkymään ja muutenkin keskusta-asumiseen meni kyllä hetki tottua. Rumin näkymä ikinä.

Sosiaalinen elämäni lähti täällä yllättävän hyvin käyntiin. Maanantaille tulivat tuttuun ja turvalliseen aikaan partioillat. Tosin mallia sudenpennut, joka on rehellisesti ihan järkyttävän raskasta puuhaa. Tämän lisäksi työnantajani ohjasi minut "notaarikaljojen" pariin. Näemme siis kerran viikossa paikkakunnan nuorten juristien kanssa muutamilla ja jutustelemme keskenämme. Tämä on tietysti ollut sosiaalisesti äärimmäisen tärkeää, sillä näistä henkilöistä on tullut kavereitani, mutta se on myös ammatillisesti mielenkiintoista, sillä he ovat välillä myös minun vastapuoliani (kyseisessä viikottaisessa tapahtumassa on siis ollut edustajia tuomioistuimesta, syyttäjistä ja itse olen asianajopuolella). Kolme muutakin tästä porukasta on partiolaisia, joten meillä on riittänyt senkin puolesta oikein hyvin juttua keskenämme. 

Tämän syksyn isoja juttuja on ollut myös uusi iso sänky. Voi että on luksusta. 80 cm -> 120 cm

Oikeastaan minun vuoteni on lyhyesti kuvattuna tuossa. Minun ongelmani on aina ollut, että pystyn keskittymään täysillä vain yhteen asiaan kerrallaan. Vuonna 2013 kaikki jaksaminen tarvittiin työjuttuihin. Ja se tarkoittaa, että liikunnallisesti minulla oli huonoin vuosi pitkään aikaan. Myös lappeenrantalaistumisen myötä elämästäni kadonnut arkiliikunta alkoi vaikuttaa yhtälöön. Sekä se, että minä stressasin ihan hirveästi todella suuren osan vuotta. Kaikki oli lähes mahdottoman vaikeaa. No tämä tietysti alkoi näkyä kropassa. Ja noin vaan meni käytännössä hukkaan kaikki aiemmin tehty työ ja taas lähdetään nollasta liikkeelle. 

Syksyn aikana reissuja Helsinkiin oli 3. Lakimiespäivä, Asianajajatutkinnon eettisenosan koulutus ja oikeudenkäyntiosan koulutus

Tää oli aika masentavaa, sillä olin ennen nykyistä työsuhdettani onnistunut pitämään painoni alhaalla jo yli puoli vuotta ja luulin, että jojoilu olisi minun osaltani ohi. Mutta ei se ollut. Minun täytyy vielä oppia, miten yhdistää liikunta työelämään ja toisinaan vaikeisiin työaikoihin. Esimerkiksi tällä viikolla en saanut varattua sunnuntaille pump-tuntia, koska jouduin olemaan perjantai-iltana suunnittelemattomasti oikeudenkäynnissä. Minulle on myös sattunut tähän monta varsinaisen työaikani ulkopuolella olevaa iltapalaveria, jotka ovat estäneet suunniteltuja liikuntoja. 

Ai niin, tänä vuonna myös luovuin autostani, kun ei sillä Helsingissä tehnyt mitään. Kirppuakin (se oli tälle autolle antamani nimi) olen silloin tällöin kaipaillut. Asioihin jotenkin kiintyy oudosti, kun niille antaa nimen.

Niinpä olenkin päättänyt, että vuonna 2014 minulla on kaksi päätavoitetta. Toisen pidän omana tietonani, mutta toinen on se, että yritän tosissani opetella pitämään liikunnan osana arkea silloinkin, kun on tällainen työ. Sanotaan, että jos haluaa, keksii keinot ja jos ei halua, keksii selitykset. Yksi tuttuni, joka tekee kans asianajoa, treenaa johonkin fitnesskisoihin. Hän kuulemma herää viideltä ja käy salilla ennen työpäiväänsä. Sillä on vielä lapsiakin, joten jos se pystyy tuollaiseen, niin eiköhän minunkin ole pystyttävä. Mulla sentäs ei ole lapsia ja se on vapaa-ajan kannalta paljon se. 

Tähän vuoteen mahtui myös yksi kaunis päivä puistossa. Samanhenkistä seuraa ja yksi oravanpoikanen.

Löysin tuossa itseasiassa eilen yhden mukavan tunnin mittaisen (5 km) reitin ja ajattelin alkaa kiertämään sitä useammastikin. Ensin pari korttelia ihan ydinkeskustassa, sitten on vähän puistoa, sitten Saimaan rantaa puolisen tuntia ja lopulta takaisin kotiin kotoisan omakotitaloalueen läpi. Siinä on yhdessä kohtaa ihan hillitön ylämäki (ei edes Rovaniemellä ollut niin jyrkkää mäkeä), että sekin on liikunnallisesti hyvä pikku lisä. Sitten tietysti on tarkoitus yrittää mahdollisimman monena keskiviikkona ja sunnuntaina käydä bodypump-tunnilla. 

Hyviä hetkiä vuonna 2013 oli myös se viikonloppu, kun veljeni tuli Helsinkiin ja me turisteiltiin oikein urakalla ympäriinsä erinomaisessa säässä.

Ruokien osalta yritän kiinnittää huomiota lähinnä herkkujen määrään, mutta noin kokonaisvaltaisesti tässä on tarkoitus etsiä tervettä tapaa olla työelämässä ja selvitä sen haasteista. Ei niinkään mittanauhan, puntarilla hyppäämisen ja aikataulun kanssa stressata siitä, onko paino tänään 100 g vähemmän kuin eilen. Kokonaisuutena haluan ottaa tämän vuoden rennommin kuin edellisen vuoden. Tehdä enemmän juttuja, joista pidän ja jotka ovat minulle hyväksi. Yrittää olla vähän vähemmän työkeskeinen. (tosin se on osoittautumassa äärimmäisen vaikeaksi jo nyt)

Tällaisilla eväillä siis eteenpäin. Oikein mukavaa vuotta 2014 kaikille. Toivottavasti tämä vuosi tarjoaa teille sitä, mitä siltä haluatte.

Ps. Ei tästä tullut ihan niin looginen ja oikeassa järjestyksessä etenevä postaus, mutta tulipahan tehtyä. Kello on nyt 01.51.