Melkein terveenä viimeinkin ja kesäkin tulee! Onnellinen!

Rakas päiväkirja,

nyt on onnellinen ja toiveikas olo! Syitä on ihan useitakin. 1) Mun kesäloman alkamiseen on enää 4,5 viikkoa. Juhannusviikon keskiviikko on viimeinen lomaa edeltävä työpäivä sen jälkeen suuntana Pohjanmaa. 2) Kuten aiemmin totesin fb:ssä että jos selviän hengissä 16.5. asti niin oon onnellinen. Takana on! Siis hirveä työrumba ja painavat to do:t. 3) Olen melkein terve. Ainakin mielestäni tarpeeksi terve aloittamaan liikunnan. 4) Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, lupailevat täksi päiväksi + 19 ja maanantaiksi jopa +26, eli se on melkein kesä. Koivuissa on lehdet ja muihinkin puihin alkaa tulla. Kesä on siis ihan nurkan takana. 5) nyt on viikonloppu. Kun ottaa huomioon mikä pätkä takana, mä oon niin onnellinen että on 2 päivää aikaa tehdä ihan mitä itse haluaa. 

 

Tässä välissä siis kävi niin, että lompsin viimeinkin lääkärille ja koska CRP oli koholla ja keuhkoissa kuulemma ropisi, niin mä sain 10 päivän antibioottikuurin ja 3 päivän sairasloman. No se 3 päivää poissa töistä tarkoitti sitten tietenkin pommia sairasloman jälkeisille työpäiville. Jollain muulla alalla kai voi olla pois töistä, mutta asianajoalalla ei oikein voi ja jos mulla esim. ois ollut oikeudenkäynti, niin sinne ois pitänyt mennä tarvittaessa vaikka oksennussangon kanssa. Noh, antibioottikuuri on nyt syöty ja oon mielestäni lähes terve. Siinä on sana "lähes", koska mulle tulee edelleen silloin tällöin ihme yskäkohtaus, vaikka ehkä noin 23,5 tuntia vuorokaudesta oon täysin oireeton. Oon alkanut tämän takia epäillä, että onko tässä nyt oikeasti syynä se epäilty työpaikan home tai siitepöly. Paikallisen lehden mukaan tää meidän kaupungin tilanne on ollut niin hirveä, että sellaisetkin, joilla ei koskaan aikaisemmin ole ollut oireita, on niitä saaneet. Mutta katsellaan, liikunta jatkuu joka tapauksessa nyt. 

Aamulenkit jatkuvat ja lisäksi aattelin, että pakko kai tuohon kahvakuulaan on kajota. Mun tän hetkinen rahatilanne ei salli kuntosalijäsenyyttä, mutta omistan kahvakuulan ja sillä yksistäänkin pystyy harjoittamaan aika montaa lihasryhmää. Nyt oon siis siinä pisteessä, että en koe oloani hirveen mukavaksi, koska vaatteet. 

Lisäksi lisämotivaatiota antaa tämä pieni teksti, jonka leikkasin talteen yhdestä Trendi-lehdestä.

"Mitä kropassasi tapahtuu, kun alat treenata salilla 2-3 kertaa viikossa?

Viikon jälkeen: Kroppasi alkaa tuottaa mielialaa kohottavia hormoneita. Lisäksi ryhti oikenee ja jokainen harjoitus parantaa rasva-aineenvaihduntaa. 1 kuukauden jälkeen: Käsivartesi ovat asteen lähempänä Michelle Obamaa. Se johtuu siitä, että treenaaminen lisää lihasjännitystä. Myös rasvaa on saattnut kaikota. Selkeimmin huomaat hermostosi kehittymissen: jaksat nostaa isompia painoja. 3 kuukauden jälkeen: lihaskuntosi on kohonnut: lihaksissasi on enemmän pieniä verisuonia ja jaksat liikkua pidempään väsymättä. Lisäksi aineenvaihduntasi on tehostonut, verenpaineesi on laskenut ja kolesteroliarvosi ovat parantuneet. Huomaat, että olet töissä energisempi. Vuoden jälkeen: lihasmassaa on kertynyt 1-2 kiloa ja rasvaa on kadonnut. Et liho enää yhtä helposti, sillä kehosi polttaa helpommin rasvaa. Lisäksi diabeteksen riski on pienentynyt. Lihaskuntosi ja hapenottokykysi (sekä itsetuntosi) ovat kivunneet useita kuntoluokkia."

 Kuluneella viikolla oli työmatka. Yleensä Kouvolassa joutuu odottamaan seuraavaa junaa. Otan aina kahviosta teen ja istahdan tekemään töitä tähän pöytään, missä kukaan ei voi olla selän takana, ku siinä on useamman metrin pudotus.

Kas, siinä vasta monta syytä muistaa pitää aina arjessa mukana lihaskuntotreeni, jota oon oikeasti laiminlyönyt tässä jo monta vuotta. Osittain siksi, että innostuin juoksemisesta ja kehitin itseäni sillä saralla. Osittain siksi, että ei vaan ole ollut rahaa salijäsenyyksiin/ei sopivaa salia. Asuessani vuoden Kokkolassa, kävin kyllä salilla, mutta Oulussa ja Helsingissä en ollenkaan ja Lappeenrannassakin oikeastaan vain ennen asianajajatutkinnon käytännönosan aloittamista muutaman kerran. Lihaskunnon kannalta elämäni parhaat kaudet ovat kai olleet jalkapallon pelaaminen ala-asteella, aktiivinen salilla käynti ylä-asteella ja sitten ne vuodet, mitä asuin Rovaniemellä. Siellä oli hyvät salit sekä Nautilus että Arctic Palestra.

 

 Työmatkoissa pidän eniten hotelliyöpymisistä. Vaikka monesti joudunkin tekemään iltaan asti töitä hotellihuoneessa, niin silti koen tämän vielä luksuksena. Ja hotelliaamiainen...

Tajusin tuossa viime yönä (älkää kysykö miksi mä yöllä oon herännyt pohtimaan syntyjä syviä), että vaikka mun ihanteena ei olekaan olla kaunis, niin mun ihanteena on kuitenkin olla voimakas ja pystyvä. Sellainen tyyppi, joka vetää voimissa vertoja miehille ja joka pystyy kiipeämään tunturin laelle, jos siltä tuntuu. Kun nyt vaikean ja haastavan työelämän aloituksesta on kulunut sen verran aikaa, että riittää ajatuksia jo muullekin kuin pelkälle työlle, huomaan, että minusta on tässä vähän yli vuoden aikana tullut ankara konttorirotta ja istun vaan suurimman osan ajasta. Rehellisesti ajateltuna todennäköisesti siis heikko ja pystymätön.

 

 Palmuvehka oli sitten järjestänyt yksi päivä hienon yllätyksen...

Kuitenkin, kuten aamukävely-kokeiluni ennen tätä sairastamistani osoitti, aikaa on mahdollista repiä liikunnalle etenkin, jos sen tekee ennen työpäivän alkua. Klo. 07.00-08.00. Kas siinä tunti, jolloin kukaan ei kaipaa minua. Tunti tassuttelua päivässä korvaa vähän sitä puuttuvaa arkiliikuntaa, joka katosi lyhyiden välimatkojen takia. Ja vaikka näin tekisi, silti voi mennä nukkumaan vasta 23.00 maissa, joten illallekin jää rutkasti aikaa puuhata. 

 

 Kun se sitä niin epätoivoisesti pyysi, annoin sille uuden isomman ruukun ja mullat

Nyt aattelin, että liikunnan puolelta aamulenkit takaisin ohjelmaan ja aluksi vaikka 2 kertaa viikossa kahvakuulatreeni illalla suoritettuna. Edelleen, liikunta on tosi paska keino laihtumiseen, mutta sellaiseen yleiseen hyvään oloon ja terveyteen se kyllä johtaa. En muista oonko maininnut tästä aiemmin, mutta mulla on aina ollut tosi alhaiset verenpaineet, jotain laatua 110/60. Ja nyt, kun sitä on mitattu niin sen sähköiskun jälkeen kuin nyt pari viikkoa sitten lääkärikäynnin yhteydessä, se on ollut 130/80! Paino on mitä on, mutta tässä painossa mulla oli vuosia tuo verenpaine 110/60. Ainut ero on liikunnan määrän radikaali laskeminen tämän yli vuosi sitten alkaneen työsuhteen myötä. Joten summa summarum, painosta viis, mutta liikunnan harrastaminen on tärkeää! En ookaan tajunnut koskaan aiemmin, että hyvät verenpainearvoni johtuivat liikunnasta. 

 Jottei elämä olis liian helppoa, pakastin meni rikki. Se ei pysy ollenkaan kylmänä. Tai pysyy jos sitä pitää koko ajan tilassa "pakastus", jolloin se on sitten yli -18 astetta. Pitäis tehdä asialle jotain. Nyt vaan laitan välillä pakastuksen, sitten annan lämmetä hieman, taas pakastus... tuloksena on, että tuota lunta saa kaapia sieltä pois vähän väliä

Ja ennen kuin kukaan vikisee karppauksesta, niin kerrottakoon, että syy tän hetkiseen painoon on nimenomaan siinä, että viimeisen vuoden ajan karppaus on ollut tosi heikoilla kantimilla ja enpä tiedä, voiko edes sanoa että oon karpannut, ku hiilaria kuitenkin mennyt pari-kolme kertaa viikossa sellaiset määrät että oksat pois. Lisäksi, verenpaine on mitattu joka vuosi minipilleri-reseptin uusimisen yhteydessä ja se on karppauksen aikanakin pysynyt lukemissa 110/60 ennen tätä vuotta.

Yritän nyt vähän ryhdistäytyä tuon syömispuolenkin suhteen. Jotenkin näin pitkän sairastamisen jälkeen on sellainen olo, että pitää pitää huoli, että keho saa kaikkia vitamiineja, hivenaineita ja muita ravinteita. Värikästä lautaselle siis! Tyylipuhtaassa karppauksessahan syödään hirmumäärä vihanneksia.

 

 Sitä lunta oli siis melkoinen kasa. Kädet jäätyi, kun lappasin sen tuosta lattialta tiskialtaaseen

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Joskus tuntuu, ettei varsinaisesta arkielämän tapahtumista ole juuri mitään kerrottavaa, ku ne menee aina kaavalla töitä -> puuhastele jotain illalla kotona ja viikonloppuisin puuhastele jossain. Ei mitään ihmeellistä :D Joskus kaavaa rikkoo työmatkat tai partiohässäkät, mutta ei siitä mihinkään pääse, mun elämä ei oo varmaankaan ulkopuolisesta mitenkään mielenkiintoista. Itse olen itsestäni kotihiirtä löytänyt, vaikka seikkailut silloin tällöin edelleen maistuvatkin, niin olen nykytilanteeseen ihan tyytyväinen. Mutta hyvä niin, onnellinen on se, joka onnistuu onnensa arjen rutiineista repimään. Arjen rutiineista poikkeavaa kun tapahtuu loppuunsa vain ehkä 10-20 kertaa vuodessa. 

Ihanaa kesän odotusta kaikille! Toivottavasti saatte nauttia lämpimistä päivistä :)

...ja sairaana edelleen

Hei,

täällä yksi sairastamiseen turhautunut bloggaaja. Kohta lähtee käyntiin 7. viikko tätä touhua ja huumorintaju oikeasti loppumaisillaan. Välillä on tuntunut että helpottais, mutta sitten tämän viikon maanantaina ja loppuviikosta paheni ihan todella paljon olo. Kyllä se nyt vaan on se tilanne, että alkavalla viikolla on vääntäydyttävä Helsinkiin työterveyteen selvittämään mikä tää nyt oikein on. 

 

 Silloin kun olo oli vähän parempi, kävin parina iltana kuvailemassa auringonlaskuja Saimaan rannalla

Mulla on melkein koko elämäni ajan ollut sairastaminen sitä, että kerran vuodessa tai harvemmin on sellainen 1-2 viikkoa kestävä flunssa, joka alkaa aina kurkkukivulla, sitten vaihtuu nuhaksi ja lopulta yskäksi ja loppuu sitten. Nyt mulla on päällä tällainen 6 viikkoa kestänyt outo tila, joka alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta kurkkukivulla, oksentelulla ja kuumeella. Tein silloin kuolemaa sängyssä 3 päivää. Sitten raahauduin töihin ja alkoi sellainen tosi pitkä pätkä, että ei ollut muuta oiretta, ku satunnaiset hillittömät yskäkohtaukset. Eli että voi esim. 45 min olla ihan rauhassa ja sitten yskit sen 15 min kykenemättä lopettamaan sitä. Sitten oli taas yksi päivä kuumetta, minkä jälkeen tilanne palautui siihen satunnaiseen yskään. 

 

 Auringonlasku heijastui jännästi talojen ikkunoista. Yksi noista taloista on oma asuintaloni.

Ja tän viikon perjantaina homma otti taas ikävän suunnan. Oksentelu palasi kuvioihin, töissä tunnin palaverista puolet meni yskien. Lauantaina meinasin kuolla muun ohella korvakipuun. Mulla ei oo ikinä eläessäni ollut korva kipeenä, joten yllätyin, että korvassa voi tuntua ihan samalta, mitä kurkussa tuntuu, kun kurkku on pahasti kipeä. Lisäksi tää yskä on ihan hillitön ja sattuu jo jotenkin tosi alhaalta kurkkua. Kurkussakin on finnejä. Ja ettei tässä olis kaikki riemu, niin jopa mun vasen silmä muuttui illalla punaiseksi. Näin aamulla tätä kirjoittaessa, se on punainen edelleen ja rähmii jotain keltaista. Ou jee. Tällaistakaan mulla ei oo ollut koskaan ennen. Onneksi tää silmä ei satu, vaikka näyttääkin typerältä. Mutta silti. Tekis mieli vaan huutaa ja itkeä, että mä en jaksa tätä enää. 

 

 Tein facebookissa arkihaastetta. Tässä kuvia johtajahuollosta. Toi peli! Paras ikinä. Jos sen sais juhannukseksi saareen...

Tympäisee, kun ei uskalla harrastaa liikuntaa. Tuo 100 metrin matkan käveleminen töihinkin aiheuttaa kuoleman seuraavaksi puoleksi tunniksi. Tympäisee, että kolmena viime yönä oon nukkunut yhteensä varmaan 14 tuntia, koska on pitänyt yskiä ja oksentaa. Tympäisee, että taas on yksi viikonloppu menossa kovaa vauhtia ihan hukkaan. Tympäisee, että oon niin sairas, että osasta työtehtäviä (palaverit ja puhelut) ei meinaa tulla yhtään mitään, mutta en kuitenkaan niin sairas, että voisin olla poissa töistä. Tympäisee, että jatkuvasti on ihan hirveä olo, vaikka vaihteleekin, että onko pahin syy milloin kurkkukivussa, milloin yskimisessä ja milloin korvassa. (tällä hetkellä korvaan ei luojan kiitos satu. Se kipu oli eilen ihan epätodellista.)

 

 Facebookin arkihaasteesta, nämä kuvat partioparaatiin liittyen.

Tajusin eilen, että kivun ohella mua rasittaa nyt aika paljon tämä epätietoisuus. Mikä mulla on, milloin tää menee ohi, tuleeko vielä jotain ihmeoiretta? Kun on koko ikänsä sairastellut sillä tavalla ennustettavasti, että kaava on ollut aina sama, on tiennyt että kuin kauan se sairastaminen vielä suunnilleen kestää ja mitä lääkkeitä missäkin vaiheessa pitää ottaa. Nyt ei tiedä. En tiedä, onko mulla jotain, mikä ei mee pois ilman antibiootteja (joita en tietääkseni muuten oo syönyt kuin kerran elämässäni lapsena, ku oli viimeksi keuhkoputken tulehdus). En tiedä kestääkö tää vielä pari päivää vai kuukauden. Etelä-Saimaassa luki, että täällä on järkyttävän korkea siitepölytaso. Niin kova, että jopa sellaiset kuten minä, jotka ei oo millekään allergisia, on alkaneet oireilla. Toisaalta epäilen, että johtuuko tää siitä että työpaikallani olis hometta. Siellä haisee aivan homeelta (oon haistellut hometaloja, tiedän miltä ne haisee), mutta mitään tieteellisiä testejä ei oo vielä tehty. Toivon tosi kovasti, että syy ei ole kumpikaan jälkimmäisistä, sillä ne ois hankalampia ongelmia.

 Arkihaaste maanantailta. Sähläystä puhelimien kanssa, skypepalaveri teen voimalla ja partiossa mölkkyä

Eli siis, tässä kuluneen parin viikon aikana homman nimi on ollut lähinnä töissäkäynti, itse asiassa aika suuressa määrin eli runsaasti ylitöitä tehden, ja kotona möllöttäminen, ku sairastamiseltaan ei ole muuta voinut tehdä. Viime viikonloppu tosin oli poikkeus. Silloin oli partioleiri, tai oikeastaan johtajahuolto ja me oltiin johtajaporukalla tuolla jonkun järven rannalla mukavassa mökissä. Ohjelmana lähinnä syöminen ja pelaaminen, sekä ihan vähän virallisia asioita. Oli tosi rentouttavaa ja se paikka oli uskomattoman kaunis. Musta on aina ihanaa olla keskellä luontoa. Nautin kauniista järvimaisemasta ja auringonlaskusta sekä -noususta. Nautin ikivanhasta aarniometsästä, joka oli täynnä kaikenlaista vipeltäjää. Sitten siellä oli myös metsot soitimella. Näin kaksi urosta ja kaksi naarasta, mutta ne eivät suostuneet jäämään valokuvattaviksi. Metsojen soidinäänet kuitenkin kaikuivat siellä metsässä ja vesiä pitkin erityisen kuuluvasti etenkin aamulla ja illalla. 

 Arkihaaste tiistailta. Teen avulla eteenpäin töissäkin, illalla rentoutumista fantasiakirjan parissa ja yleistä olon parantelua saunassa.

Johtajahuollosta suunnattiin sitten viime viikon sunnuntaina suoraan partioparaatiin. Itse en ollutkaan sitten vuoden 2007 jälkeen osallistunut marssille ja nyt oli vähän haastava tilanne, ku oli uusi lippukunta ja uusi piiri, niin mullahan oli kaikki huudot ihan hakusessa. Lyhyemmät opin, mutta pidempien kohdalla piti vaan yrittää aukoa suuta ja näyttää siltä kuin osaisi rimpsun. Koko tuona partioviikonloppuna sää oli hieno. Se oli sellainen +17 ja aurinko paistoi. Ei ois voinut olla parempi. Etenkin kun vertaa tähän tän hetkiseen "muutama aste plussalla"-touhuun. Eilen näytti melkein siltä kuin olis satanut räntää, mutta ei mitään maahan onneksi jäänyt. 

Tässäpä nämä tärkeimmät kuulumiset tällä erää. Katsotaan onnistuisko ensi viikonloppuna kirjoittelemaan taas.

Rentoutumista pääsiäislomalla

Heissan,

täällä yksi onnellinen pääsiäislomalainen. Tai ainakin vielä olen saanut nauttia pääsiäislomasta ilman, että puhelin olisi soinut työn merkeissä. Oi tää 4 päivän vapaa tulee niin tarpeeseen. Mulla oli viime elokuussa viikon loma ja samaten viikko lomaa joulukuussa. Sitten vaikka alkuvuodesta olisi ollut tarjolla vaikka miten arkivapaita, niin ne meni multa kaikki ohi, koska tein 3 viikkoa töitä joka päivä pakottavista syistä. Ja sitten tässä onkin ollut nämä "härkäviikot". Joten pääsiäistä on odotettu! 

 

 Kuoppa ja rakennustyömaa. Ou jee. Ja tuhannen likaiset ikkunat.

Ensin näytti pahalta, kun kävi ilmi, että yksi asiakas on otettu kiinni ja vaikutti, että tässä joutuu lähtemään pääsiäislomalla sekä kuulusteluihin että vangitsemisoikeudenkäyntiin. Tästä käytiin keskusteluja torstaina, että miten tehdään ja mä ilmaisin, että ei nappaa ja työnantaja totesi, että ei hän mua rupea pakottamaan ja että katotaan sitten, jos tilanne aktualisoituu. Ei se puhelin nyt kuitenkaan oo vielä soinut. Että en tiedä pärjäskö se tyyppi yksinään vai menikö mun työnantaja vai mitä tapahtui, mutta pääasia on että mä oon saanut nauttia vapaasta. Nyt kop kop, puuhun, että sais vielä olla huomisen ja maanantainkin vapaalla. 

 

 Ne kaivaa sen kuoppansa ihan kiinni tuohon seinään. Että jos mä kuolen, ni se johtui sitten siitä, että tuo talo tippui tuonne kuoppaan. Josta kuulemma tulee 7 metriä syvä.

Pääsiäinen kuluu tänä vuonna ihan kotosalla. Tai siis täällä Lappeenrannassa. Pitkäperjantai meni yllättävää kyllä suurimmalti osalti nukkuessa. Siis en tajua mikä on ongelma, mutta mulla jo viikolla väsytti ihan urakalla. Saatoin nukkua töiden jälkeen pari tuntia ja sitten siihen päälle vielä 9 tunnin yöunetkin. Torstain ja perjantain välisenäkin yönä nukuin 9 tuntia ja siitä huolimatta vielä perjantaina päivällä 7 tuntia ja päälle normaalit yöunet perjantain ja lauantain välisenä yönä. En tiedä johtuuko tää nyt siitä, että mä oon ollut 2 viikkoa sairaana töissä vai mistä, mutta nyt ainakin on nukuttu. Onneksi sentään tänään pysyin suurimmalti osalti hereillä. 

 

 8 kuukautta siinä meni, mutta sain viimeinkin kötöstettyä tuon lakanan tuohon :D

Säät on olleet nyt aivan mahtavat. + 15 ja aurinko paistanut. Kannoin toppavaatteet kellariin ja sieltä ylös trenssin ja kesäkengät. Vielä naulakossa roikkuu villakangastakki ja yhdet talvikengät siltä varalta, että tässä tulee jotain takapakkia, mutta siis kaikkein kylmimmän ajan vaatteet on laitettu pois. Tämän lisäksi kävin tänään jopa kolmeen otteeseen ulkona. Ensin pieni shoppailukierros, sillä koska torstaina oli palkkapäivä, sain viimeinkin haettua pari tyynyä, jota olin kuolannut varmaan 3 viikkoa. Sitten ruokakauppa (koska oletettavasti kaupat on kiinni huomenna ja maanantaina) ja tämän jälkeen vielä rento tassuttelureissu "lähimetsään" kuuntelemaan linnunlaulua, tuijottelemaan puita, Saimaata ja muutenkin vain fiilistelemään kevättä.

 

 Raidalliset on uusia. Eikö ookki hienoja? :)

Nämä kaksi vapaapäivää olivat samalla myös kevään ensimmäiset oikeasti lämpimät päivät. Ihmisiä oleskeli aika paljon tuolla satamassa, lokit kirkuivat ja osalla vastaantulijoista oli jopa shortsit. Olisi kyllä kiva, jos tää kevät etenis jonnekin ja alkaisi viimeinkin vihertää. Talvi oli tynkä ja lumeton kevät tuntuu kestäneen jotenkin ikuisuuden. Kaipaan vaihtelua! Lisäksi olisi äärimmäisen kiva, että tämä köhä loppuisi, niin voisi taas jatkaa niitä aamulenkkejä. Selkä on tässä taas alkanut oireilla, ku en oo 3 viikkoon käynyt aamulenkeillä. Oon lisäksi vähän kypsytellyt ajatusta, että pitäiskö taas alkaa juoksemaan. Siinä joutuu taas lähtemään nollasta, mutta se on tosi palkitsevaa, kun siinä edistyy kuitenkin aika nopeasti. 

 ja sopii niin hyvin kokonaisuuteen! Totoro-tyyny sopii puolestaan paremmin tuohon tuolille, vieressä kun on tuo vihreä nappula ja pieni Totoro-pehmo.

Toinen mitä oon tässä kypsytellyt, on tämä operaatio tee jotain painollesi. Kyllä se tuossa sairastamisen myötä putosikin 2 kiloa, ku mua yksinkertaisesti ei oo kiinnostanut syödä. Mutta tästä ois varmaan hyvä jatkaa aktiivisesti. Motivaatiotekijä numero 1 on nyt vaatekaappi. Mulla ei oo varaa ostaa uusia vaatteita, joten mun on pakko pysyä sen kokoisena, että mahdun omistamiini vaatteisiin. Ja kyllä mä tällä hetkellä mahdunkin, mutta silleen epämukavasti. Esimerkiksi trenssini, villakangastakkini ja toppatakkini ovat kaikki ostettu silloin, kun olin hieman kevyemmässä kunnossa. Ne mahtuvat päälle, mutta ne näyttäisivät paremmilta ja tuntuisivat mukavammilta, jos painoa olisi vähän vähemmän. 

 

Joskus on tosi tympeää olla tällainen jojo. Välillä jos kovalla työllä onnistuukin saamaan painoansa alas, niin sitten jos ei oo skarppina, se hiipii takaisin. Ja sitten (niin kuin nyt) kun ollaan vaatteisiin mahtumisen rajoilla, skarpataan uudestaan koska on pakko. Kunnes lopulta johonkin päästyään, asian antaa olla ja taas lihotaan. Ongelma kai on, että mulla ei oikeasti koskaan ole ollut työkaluja pään sisäisten ongelmien ratkomiseen. Sitä voi jonkin aikaa pysytellä erossa herkuista tai pitää niiden kulutuksen sen verta vähäisenä että paino tippuu, mutta sitten taas mennään. Mä niin toivoisin, että mun aivot eivät olisi laatua "herkkujen syöminen on elämäsi suurin nautinto". Mutta kun ne se on. Ja se on mun ongelma. Eikä mulla ole hajuakaan miten tällainen ongelma oikein selätetään. Se että kyse on mun elämän suurimmasta nautinnosta, saa mut aina syömään uudestaan, koska "elämä nyt vaan ei ole elämisen arvoista ilman herkkuja". Kuulostaa niin typerältä, näin kun sen "ääneen sanoo" tai siis kirjoittaa tähän ruudulle. Että otetaan vinkkejä vastaan! Miten luopua lopullisesti jostain, mikä on kaikkein nautinnollisinta? Kohtuus on mulle tässä asiassa yhtä vaikeaa, kuin alkoholistille alkoholin kanssa. 

 

Pitäisi varmaan palata lukemaan noita vanhoja blogikirjoituksia aktiivisen karppauksen ajalta. Silloin se uutuuden viehätyksessään eteni jotenkin helposti se laihtuminen. Karppauksen mahtavuus kun on, että rasvaa saa mättää. Siinä jää sallituiksi aineiksi lohi, grillikylki, meetwursti, kerma ja rasvaiset juustot. Mutta kas kun tässäkin on niin hieno psykologia, että jos mä ajattelenkin tiukempaa karppausta, niin eiköhän rupea houkuttamaan kaiken maailman hedelmät! Maustetut jugurtit. Ja tomaattikeitto! Viimeisessä on 30 kcal per desi, mutta hiilareita ihan sikana, ku siinä on muistaakseni perunaa.

 

On tää vaikeaa. Mulla on yksi pahe ja se on tää ylensyöntihomma. Ja mä jumitan näissä samoissa ajatuksissa. Mietin äsken, että tuon mitä mä tuohon ylle kirjoitin, olen varmaan kirjoittanut tännekin varmaan 10 kertaa. Lukijoille tosi kiva. Taas se jauhaa tuota samaa virttä saamatta kuitenkaan mitään aikaan tai pääsemättä kuitenkaan mihinkään. Pahoittelen asiaa. Tästä blogista on tullut mulle vähän kuin päiväkirja, niin kai mä tänne sitten puran asioita niin kauan, että ympyrän kulkemisen sijaan keksin reitin ulos ongelmasta.

 

Toinen juttu mitä mä oon viime aikoina pohtinut aika paljon, on nää työjutut. Mulla ei oo hirveän hyvä palkka. Ja se tympii mua säännöllisesti ihan todella. Ku palkkapäivänä maksaa laskut ja lyhentää lainoja, niin elämiseen jää aika vähän. Ihan samalla elintasolla mennään edelleen kuin opiskelijanakin. Toki voisin asua halvemmastikin. Kämpän saisi ehkä 100 euroa halvemmalla, jos muuttaisi kauemmaksi ja huonompaan. Mutta minä olen sellainen kotihiiri ja esteetikko, että kodin on oltava viihtyisä. Mieluummin pihistelen sitten jostain muusta kuin asun kodissa joka ahdistaa. 

 

No niin tai näin. Oon nyt yrittänyt miettiä asiaa siltä kantilta, että ainakin mulla on työ. Saan enemmän rahaa, mitä saisin jos olisin työttömänä. Työkokemus karttuu koko ajan. Vaikka joskus tuntuu siltä, että oon ainut valmistunut juristi, jolla on näin surkea tilanne (kaverit tienaa sen 2000-4000 euroa kuussa), niin pitäis muistaa ajatella asiaa siltä kantilta, että suuremmalla osalla niitä töitä ei oikeasti ole ja tilanne voi olla hyvinkin toivoton. Oma tilanteeni on sellainen, että ehkä parin vuoden sisällä on mahdollista päästä auskultoimaan, jolloin tulotaso nousee useita satoja euroja kuussa. Eli tää on vähän sama kuin opiskelijalla, nyt on pärjättävä vähemmällä, mutta tunnelin päässä on valoa ja sekin on jotensakin arvioitavissa, että milloin sinne tunnelin päähän pääsee.

 

Pitäis muistaa myös arvostaa sitä, että se työni on oikeasti aika jees hommaa. Hyvin vähän on loppuunsa sellaisia aspekteja, mistä en pidä yhtään. Suurin osa hommasta on ihan ok ja loppuunsa aika paljon on sellaisia hienojakin hetkiä. Lisäksi tässä hommassa saa todella hyvin perspektiiviä elämään. Mulla on asiakkaita, jotka on esim. Ghanasta, Syyriasta ja Irakista. Siinä kun kuuntelee heidän kertomuksiaan, alkaa tää Suomi oikeasti tuntua aika mukavalta yhteiskunnalta. Sitten on ne ammattirikolliset. Heilläkin on omalla tavallaan hyvin toivottomat näkymät ja he joutuvat ihan käsittämättömiin tilanteisiin, mihin suurin osa ihmisistä ei koskaan joudu. Nuorisorikollisten osalta on havainnut, minkälaisista taustoista he tulevat, eikä voi muuta todeta, kuin että heillä ei ollut koskaan mahdollisuutta kasvaa kunnon kansalaisiksi. Ja sitten on hyvin raakojen rikosten uhreiksi joutuneet lapset ja heidän vanhempansa, jotka myös yrittävät keksiä miten selvitä tapahtuneesta. Tavanomaisimmasta päästä elämänkaarta ovat kuolemaan liittyvät työtehtävät, esimerkiksi perunkirjoitus. 

Kaiken kaikkiaan tässä pääsee näkemään ja kokemaan itsekin ihmisenä paljon enemmän, kuin nuorista elinvuosistani voisi päätellä. Ja se on rikkaus, sillä tämä mahdollistaa kasvun ihmisenä. Ei sellainen tasapaksu elämä valoisilla alueilla voisi koskaan kasvattaa näin paljon. Tässä oppii hienosti näkemään asioita monesta näkökulmasta ja ymmärtämään muita. Oppii olemaan vähemmän tuomitseva. Ja jos pysähtyisi ajattelemaan, tajuaisi että asiat on aika hyvin, jos ainoat ongelmat ovat ylipaino ja pieni palkka.

 

Luulen, että perusongelma on verrata itseään aina niihin, joilla menee paremmin. Unohtaa, että eivät hekään sinne pisteeseen suoraan tupsahtaneet, vaan jos jonkinmoinen polku on pitänyt ensin käydä läpi. Ja sitten on niitä, joilla vain oli joku lahjakkuus, jonka avulla sai aikaiseksi suorastaan satumaiselta vaikuttavan elämän. Niin kuin vaikka nyt noi tunnetuimmat bloggaajat. Hommassa pitää olla aika hyvä, että onnistuu pitämään kymmenien tuhansien päivittäiset lukijamäärät. Mutta sitten on ne miljoonat näkymättömät, jotka puurtaa ihan samalla tavalla kuin itsekin puurtaa. Palkinto tulee sitten joskus. Tai sitten ei tule, mutta sekin on vain elämää ja lopulta matka on tärkeämpi kuin päämäärä. 

 

Onnellisuus kumpuaa lopulta siitä, että on jotain mitä kohti pyrkiä ja toisaalta taito nähdä hyvät puolet siitä mitä on. Yksi tuttavani kirjoitti tuossa pitkänä perjantaina facebookiin aika kamalan tilapäivityksen koskien yksinäisyyttä ja toivottomuutta. En kommentoinut sitä mitenkään, kun se meni niin syvissä vesissä, etten tiennyt miten olisin sen tehnyt vaikuttamatta tekopirteältä ihmiseltä, joka ei näe toisen ahdingon syvyyttä. Mutta itsekseni mietin, miten jollekin on niin kamalaa olla yksin pääsiäinen. Minäkin olen yksin pääsiäisen, mutta en minä koe oloani yksinäiseksi. Minä olen nukkunut, lukenut, katsonut leffoja, kuunnellut musiikkia, kulkenut luonnossa ja kaupungilla, valokuvannut, pelannut tietokonepeliä, roikkunut netissä, kirjoittanut blogia. Kaikki tämä täysin yksin, mutta tuntematta oloani yksinäiseksi. 

 

Ja ennen kuin kukaan pääsee sanomaan, että olisin hirmusosiaalisissa tilanteissa työpäivinä, niin en minä loppuunsa ole. Asiakaspalavereita on ehkä pari tuntia viikossa, oikeudenkäyntejä/kuulusteluita ehkä kerran viikossa tai harvemmin. Esimieheni on kanssani samalla paikkakunnalla ehkä 1 päivän viikossa. Kaiken muun ajan olen täysin yksin. Asun yksin, kavereita näen ehkä noin kerran viikossa. Enkä silti tunne itseäni yksinäiseksi. Ymmärrän yksinäisyyden konseptin ainoastaan siinä yhteydessä, kun joutuu olemaan seurassa, johon ei ollenkaan sovi. Se on kamala tilanne. Mutta eihän sitä nyt yksin ollessaan ole yksinäinen. Saa olla oma itsensä ja tehdä mitä haluaa, ilman että kukaan tuomitsee tai muuten ihmettelee. 

 

Voi vaikka kirjoittaa tällaisen tajunnanvirtapostauksen, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja jossa ei loppuunsa ole minkäänlaista punaista lankaa. Ehkä tässäkin hommassa on järkeä ainoastaan, kun ottaa perspektiiviksi, että tämä on päiväkirja. Täynnä ihmettelyä milloin mistäkin. Puhetta enemmän itselle kuin muille. Eikä sellaisessa puheessa aina ole edes niitä parhaita selkäpaloja. Koska se selkäpala on yleensä se, että kirjoittamalla asiat ylös, saa niitä pois sydämeltään ja hyvällä säkällä saa jäsennettyä ajatuksiaan niin, että löytää ratkaisun. 

Rentouttavaa pääsiäistä itse kullekin! 

Karhunpoika sairastaa

Hei,

johan taas vierähti kolmisen viikkoa. Blogin kirjoittamiseen menee aina useampi tunti, joten kyse on viikonloppuhommasta ja jos viikonloppuun osuu reissu toiseen kaupunkiin, blogi yleensä jää. Blogi jää myös, jos iskee pahimman sortin sairaus. Toissaviikonloppuna olin Helsingissä ja viikko sitten perjantaina alkoi sellainen tauti, että olin ihan sänkypotilaana 3 päivää. Tein myös samalla oman ennätykseni sen suhteen, että kuin kauan olin syömättä. Tai ainakaan en muista, että olisin aiemmin ollut syömättä 3 päivää. Veljen kanssa vitsailtiin, että nyt on vakavaa, jos minä en pysty/jaksa syödä. Nyt tää on jo loppumaisillaan, ehkä enää muutama päivä tarttee yskiä. 

 

Helsingin reissu oli ihan jees. Menin siis perjantaina ensin vähäksi aikaa töihin Helsingin toimistolle, sitten vein laukkuni ystäväni toimistolle ja jatkettiin siitä Lakimiesliiton tilaisuuteen. Siellä oli oikein hyvin toteutettu paneelikeskustelu, mutta vähän pisti harmittamaan, kun yksi puhuja veti ihan saman shown, ku minkä se veti tammikuussa Asianajajapäivillä. Vaikka itse puhe olisikin sinällään hyvä, yllättävän tympeää oli katsoa se uudestaan. Ilta jatkui samassa tilassa hengaamisella ja sitten siirryttiin Teatteriin. Matkalla huomasin, että meitä (4 naista) lähti seuraamaan joku ulkomaalaisten miesten joukko. Hetken jo mietin, että mitenkähän tää tilanne kannattais ratkaista, mutta näköjään meitä oli lähtenyt seuraamaan myös poliisi, joka sitten otti ne miehet kiinni ja ongelma poistui. Muut meidän porukasta oli niin kännissä, että ne ei edes tajunnut mitä siinä tapahtui :D Ihan hyvä, että poliisi ennakoi. Olis ollut aika vaikeaa puolustaa kerralla kolmea henkilöä. Yhtä tai kahta ehkä vielä pystyis, mutta kolme on jo vaikea.

 

Teatterissa oli sitten hinnat niin hienot, että totesin yhdessä drinkissä olevan tarpeeksi ja join loppuillan ilmaista vettä. Lakimiesliiton tilaisuuksille tyypillisesti koko paikka oli sitten täynnä juristeja. Vieressäni tanssi eräs viime aikoina paljon otsikoissa viihtynyt kohu/julkkis/huippujuristi ja mietiskelin, että siinähän ois netonnut varmaan rahaa, jos ois ottanut kuvan tanssiseurasta, mutta aattelin sitten että en alennu moiseen. Tuo tyyppi on kyllä tosi outo. Ihmettelen, miten joku tässä ammatissa voi esiintyä julkisuudessa noin? Luulis, että Asianajajaliitolta olis tullut seuraamusta jo ajat sitten. Asianajajan kun on esiinnyttävä 24/7 ammattikunnan arvon mukaisella tavalla. Huvittavaa lisäksi on, ku se kuulemma niiden mukaan, jotka on sen kanssa salissa olleet, on vielä oikeasti tosi huono juristi. No mene ja tiedä, ei passaa itse arvioida, ennen kuin itse sattuu samaan saliin. 

 

Ystäväni humalatilasta huolimatta onnistuttiin yöllä hakemaan mun matkalaukku niiden toimistolta hälytystä laukaisematta ja seuraavana päivänä sitten suunnattiin brunssille Kallioon. Se oli mun elämän ensimmäinen brunssi. Ruoka oli ihan jees, mutta ympäristö oli aika epäviehättävä. Se oli joku tosi pimeä (siis ei-valoisa) tila, joka toimii öisin baarina. Hinta toki oli oikein kukkaroystävällinen, niistä hienojen paikkojen brunsseista saa pulittaa puolet enemmän. Brunssin jälkeen käveltiin ympäri Kalliota ja Töölönlahtea sekä käytiin Talvipuutarhassa. Sinne ois voinut ottaa eväätkin mukaan ja tulla istuskelemaan. Oikein harmittaa, etten ollut löytänyt paikka Helsingissä asuessani, siellä olisi voinut kyllä käydä eväsretkellä ystävien kanssa. 

Sairastamisen lisäksi viime aikoina on ajankohtaista ollut SM-liigan seuraaminen. Tarkemmin sanoen Kärpät-Saipa. Mä olen ikäni seurannut "leijonalätkää" eli maailmanmestaruus- ja olympiakisojen ne ottelut, joissa Suomi pelaa. SM-liigaa mä sen sijaan en ole kummemmin aiemmin seurannut. Syksyllä käytiin kaverien kanssa Kärpät-Saipa ottelussa ja se oli yllättävän hieno kokemus, niin aloin sitten seurata miten Kärpille käy. Pohjanmaalla/Lapissa ja Oulussa asuneena Kärpät on toki ainoa liigajoukkue, jota mä voin sydämestäni kannustaa. Ne voitti tällä kaudella tosi monta runkosarjan ottelua peräkkäin, mutta jännäksi tämä meni, kun Kärpät ja Saipa oli vastakkain välierissä. Mun flunssailun takia näin vain yhden ottelun screeniltä ja yhden paikan päältä, mutta muut 3 ottelua jäivät näkemättä. Sosiaalisesti tää oli jännä tapaus, koska asun Lappeenrannassa, mikä on Saipan kotikaupunki. Oli sitten sellaista, että minä kiljun "Jee!" ja koko muu baari tuijottaa hiljaa vihaisena. Finaaliotteluita ei välttis näytetä täällä screeniltä, joten voi olla että pitää sitten vaan tyytyä lehtien otteluseurantoihin. 

 

 Vaikka Kärppiä kannatankin, niin tämä nauratti

Tänä viikonloppuna koin, että flunssa alkaa olla siinä määrin väistymässä, että voi tehdä muutakin kuin vaan möllöttää sängyssä. Koska olin sairastaessani lukenut yhden kirjan, jonka sain Lakimiesliitolta Helsingin reissullani ja koska se ei ollut mikään ihmeellinen kirja, päätin viedä sen paikalliseen divariin. Täällä on oikein unelmadivari meikäläisen kannalta, siellä on älyttömästi fantasiakirjoja! Ja niin mä eilenkin sitten poistuin sieltä onnellisena lempikirjailijani, David Eddingsin, Eleniumin taru-kirjat mukana. Maksoi 0 euroa ja pääsin samalla eroon siitä toisesta kirjasta, jota en halunnut säilyttää. Tää oli hyvä löytö, sillä mainittuja kirjoja ei ole myyty enää varmaan 15-20 vuoteen. Nyt tarvitsee enää paikallistaa se Tamulin taru-sarja, niin sitten mä omistan hänen koko tuotantonsa yhtä sarjaa lukuunottamatta ja se yksi sarja on mun veljellä. Ah, ja voitteko kuvitella, mä oon lukenut Eleniumin tarun vain kerran elämässäni ja se oli yläasteella. Mikä nautinto, mä oon unohtanut koko juonen, voin lukea nuo nyt uudestaan. Tämän takia kannattaa omistaa hyvät fantasiakirjat. Kun jaksaa odottaa välissä vuosia, voi niitä lukea uudestaan ja uudestaan. Minä aika pitkälti omistankin kaikki hyviksi arvioimani fantasiakirjat ja oon sikäli onnekas, että välillä on tullut tehtyä tämän tyyppisiä löytöjä sellaisten kirjojen suhteen, joita ei enää valmisteta. 

 

Lähiajat siis kuluvat mukavasti nokka kiinni kirjassa Eleniumin tarun merkeissä ja sitten kun tää flunssa lopullisesti väistyisi, niin pääsisi taas jatkamaan noita aamulenkkejä. Odotan lisäksi kovasti että etenisi tämä kevät jonnekin. Ei voi olla näin harmaata! 

 

Eilen sain myös viimeinkin siivottua kämpän. Mun piti tehdä se jo viikko sitten, mutta kun menin sairastumaan, niin se jäi. Uudet kirjat totta kai piti asetella kirjahyllyyn, joka oli jo valmiiksi ääriään myöten täynnä ja siinä sitten järjestämisen lomassa tulin hetkeksi istahtaneeksi alas sellaisen kirjan kanssa, jonne on kerätty mun kaikki koulukuvat ykkösluokasta aina yliopiston siihen vuoteen, kun olin Artiklan hallituksessa. Oli ristiriitaista katsella sitä kirjaa. Rehellisesti on vähän sellainen olo, että haluasin vain polttaa siitä peruskoulun ajat. 

 

Lukio, kauppis, Rovala-opisto ja yliopisto olivat hienoa aikaa ja muistot niiltä ajoilta hymyilyttivät, mutta peruskoulu oli sellainen helvetti, että sen yhden työpaikan lisäksi en oo mistään niin onnellinen, että se aika on ohi. Miksi mulla on kirjallinen kuvia ihmisistä, jotka kiusasivat mua ja tekivät mun koulusta helvetin? Huomasin, että haavat eivät ole kai parantuneet vieläkään. Huomasin toivovani, että heillä olisi mennyt elämässä huonosti ja että karma olisi iskenyt heitä näpeille oikein kunnolla. No on siellä ainakin 4 ihmistä, joilla mä tiedän menneen tosi huonosti. Ja oon nyt niin paha ihminen, että voin sanoa olevani onnellinen, että heidän elämilleen kävi niin. Siinäpähän oppivat. Ois kannattanut olla parempi ihminen. 

Tästä tuli mieleen yksi tapahtuma tuosta muutaman viikon takaa. Kommentoin facebookissa erään ystäväni tilapäivitystä. Hänellä sitten sattuu olemaan kaverina pari lapsuusaikani piikkiä perseestä ja eikös nämä siihen taas mölyämään. Se oikein huvitti. Eikö ne reppanat tajua, että mä oon edennyt elämässäni valovuoden päähän heistä ja mulla on niin paljon hyviä ystäviä ja muutenkin sisältöä elämässäni, että mun ei oikeasti tartte välittää heidän räksyttämisestään paskan vertaa. Mua ei sellaiset maan matoset heilauta :D No annoin niiden sitten siinä räksyttää, kommentoimatta heidän räksytystään mitenkään ja tunsin nousevani niin paljon korkeammalle kuin he. Tyydyttävä hetki.

 

Multa on monesti kysytty, miten mä selvisin niin pitkästä ja perusteellisesta koulukiusaamisesta. Ja vastaus on tää, pidin jo silloin lapsena mielessäni, että koittaa tämä päivä, kun minulla menee hyvin ja heillä ei. Koittaa tämä päivä, jolloin minä olen voittaja ja elän elämää josta olen haaveillut ja he ovat ikuisia häviäjiä sossunluukulla tai vankilassa. Onneksi olin jo silloin kaukaa viisas ja tiesin, että peruskoulu kestää vain 9 vuotta, mutta loppuelämä parhaimmillaan jopa 75 vuotta. Unelmat tästä hetkestä, missä minä olen nyt, auttoivat jaksamaan. 

No joo, ehkä parempi lopettaa menneessä vellominen tältä osin tähän. Ehkä mä joskus poimin tuosta kirjasta talteen muistot peruskoulun jälkeiseltä ajalta ja poltan pois ne vuodet, joita ei olisi tarvinut ollakaan.

Reippailua enten-tenten "kevättalvella"

Helou,

johan tuossa vierähti somasti kolmisen viikkoa, jotta hups vain! Yksi viikonloppu meni taas yhden notaarin läksiäisissä ja niistä toipumisessa, viikoilla oli hirveä härdelli jaa... no en muista tekosyytä sille maaliskuun toiselle viikonlopulle. Mutta hei, vaikka bloggailemaan olen ollut laiska, niin liikunta-osastolla mä oon skarpannut! Tänään oli ohjelmassa aamulenkki nro 18. Ainoastaan 4 päivänä en ole käynyt aamulenkillä ja niihinkin oli syyt. Yhtenä aamuna piti esimerkiksi herätä Kuopioon lähtevään junaan niin aikaisin, etten varsinaisesti viitsinyt herätä viideltä aamulenkille 12 tuntisen työpäivän aamuna. Notaarin läksiäisiä seuranneena aamuna oli lievästi paha olo ja pari muuta tämän tyyppistä syytä. Myös alkavalla viikolla saattaa jäädä aamulenkit väliin ainakin keskiviikkona (pitää taas lähteä aamujunalla, ku on Kouvostoliitossa käräjät klo. 9.00) ja lauantaina (jolloin oon Helsingissä). Muina aamuina olis vahva aikomus lenkille ennen muita juttuja. 

 Arkisin kellon ohitus tapahtuu 06.50, viikonloppuna voi käydä näin

Aamulenkkini on siis sellainen tunnin mittainen pieni käppäily. Sen verran, että herättää ja tulee terveyshyötyjä, mutta ei niin pitkä, että olisi ongelmia saada itseään lähtemään. Itse asiassa ongelmia ei ole sitä krapulapäivää lukuunottamatta ole ollut ollenkaan jaksamisen suhteen. Yllättävän kevyesti rytmin sai käännettyä niin, että herää 6.40 joka arkiaamu (ja tästä johtuen viikonloppuisinkin noin aamuseiskalta) ennen kellon soittoa ja sitten ku oot siinä virkeänä ja töihin pitää vasta ysiksi, niin mitäs muutakaan sitä tekisi kuin lähtisi lenkille. 

 

 Tarpeettoman liukasta. Kuva parin viikon takaa. Välillä oli ihan sula, sitten hanki ja nyt taas jääkenttä

Lenkin miellyttävyyttä on lisännyt se, että musta on mielenkiintoista tarkkailla samalla kevään etenemistä. Alkumatkasta on puisto, jossa voi tarkkailla puita ja keskiosassa ihmettelen Saimaan jäätilannetta. Tietenkin tää 3 viikon pätkä on ollut varsin vaiherikas kevään etenemisen suhteen. Ensin oli sellaiset liukastelukelit, että oksat pois. Sitten oli jonkin aikaa ihan kokonaan ilman lunta ja todella keväisen oloista. Lämmintä oli jopa +10. Ja sitten mä pesin toppatakkini pois. Välittömästi alkoivat uutiset takatalven tulosta. Ja niinhän se sitten krapula-aamuna olikin maa valkoisena. Ja lisää vain pukkasi. Ilmatieteen laitoksesta viis, oma empiirinen havaintoni oli, että lunta oli 20 cm. Pakkastakin oli ja oli heti kuin ois talvi ollut. Minkä jälkeen tällä viikolla kevät päättikin tulla takaisin. Ja nyt siellä on taas liukasta :/ Meinasin itse asiassa tänään kaatua niin monta kertaa ekalla puolikkaalla, että palasin puolesta välistä kotiin ja totesin, että uusi yritys huomenna. 

 Täällä on kyllä välillä niin oudot pinnanmuodot että oksat pois

Kerroinkin tästä jo facebookissa, mutta koska äiti ei ole siellä, niin kerrotaan nyt vielä tässäkin että mulla oli tänään aivan ihana luontohetki. Heräsin jo ennen seitsemää ja huitaisin lenkilleni. Siinä puisto-osuudessa huomasin, että lintujen ruokintapaikalla oli orava, eikä se huomannut minua. Jäin siihen paikalle sitten katselemaan sen touhuja. Siinä oli paljon lintujakin, jotka lauloivat (muut linnut) ja raakkuivat (varis ja harakka) puissa. Oli jotenkin niin ihanan "luontoisaa", että päätin hetken (joka venyi puoleksi tunniksi) siinä seisahtaa ja katsella menoa. Aurinko paistoi lämpimästi, eikä ketään muuta ihmistä missään. Ei koko puoleen tuntiin. Paikalle tupsahti 2 muutakin oravaa ja ne sitten kirmailivat siinä edestakaisin, kun se yksi söi auringonkukansiemeniä koko sen ajan, kun siinä seisoskelin. Se oli aika tuhdissa kunnossa, niin mietin, että olikohan sillä pikkuoravia masussa vai johtuiko se vaan siitä, että se tosiaan söi koko ajan :D 

 

 Puiston jälkeen alkaa asfalttiosuus järvimaisemin

Tällainen hetki oli musta tosi ihana siksi, että mä asun aivan kaupungin keskustassa, joten luontoa ei hirveästi ole tarjolla, ellei sitten lähde pidemmän matkan päähän. Toisekseen minä aivan rakastan söpöjä eläimiä ja oravat on mun vakiosöpötys-kohteita. Jotenkin siinä vain sielu lepäsi, kun sai tuollaisen hetken pitää aivan itsekseen ilman, että olis kukaan tullut ihmettelemään, miksi mä siinä polulla paikallani seisoin. 

 

 Tää oli aika kauan sangen haastava kohta ohittaa ja on muuten sitä taas!

No, se luontohetkestäni. Lenkkeilyyn palatakseni, huomasin ekalla viikolla selkeää muutosta parempaan yleisessä vireystilassa ja mielialassa muutenkin. Lisäksi huomasin, että selkäni ei ollut enää niin kipeä, kuin se oli aikaisemmin. Ajattelin itse asiassa tänä aamuna selkää ekaa kertaa pitkästä aikaa ja meinasinkin, että pitää tänne kirjoittaa, että se on maagisesti parantunut. Kunnes mä sitten jotain tuossa könysin ja se vihlaisi taas. Että ei sitten, ei oo kokonaan parantunut. Mutta merkittävästi parempi se kuitenkin on. Valitettavasti myös vireystilan muutosvaikutus katosi ensimmäisen viikon jälkeen, enkä mä enää ole kokenut olleeni mitenkään erityisen pirteä. Tosin ei tämä tunnin lenkillä käynti ennen työpäivää mua erityisesti väsytäkään. Toki se näkyy rytmien kääntymisessä siten, että sänkyyn on iltaisin kömmittävä siinä 22.00 maissa ja harvoin luen kirjaa edes 23.00 saakka. 

 

 Saimaan jäätilanne on suunnilleen tää...

Mainittakoon nyt tässä vielä erikseen, että liikunta on tosi huono laihdutuskeino. Jos se nyt ei vielä jollekin ollut selvää. Tämä tunnin liikunnan lisääminen lähes jokaiseen päivään, ei ole vaikuttanut painoon mitenkään. Enkä mä niin odottanutkaan. Silloin ku aktiivisimmin harrastin juoksemista, mun paino ei liikkunut yhtään mihinkään 1,5 vuoteen vaikka kävin juoksemassa tunnin lenkin 3-4 kertaa viikossa. Mutta liikunnan itseisarvo on ihan jossain muualla kuin painossa. Se tekee keholle hyvää ja vähentää kipuiluja. Tarkemmin ottaen mä en ole koskaan aikaisemmin elämässäni (jalasta aiheutuneita komplikaatioita lukuunottamatta) mitenkään kipuillut, koska mä olen painostani huolimatta aina liikkunut enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Nykyisin tuo aamun 5 kilometrin lenkki on ihan hyvä lisä arkeeni, koska arkiliikuntani ovat lyhyiden välimatkojen takia niin vähissä. Lisäksi se on sellainen meditatiivinen hetki jokaiseen päivääni. Se on tunti aikaa itselle, musiikin kuuntelulle ja ajatusten vapaalle harhailulle. Hirveästi en ole vielä antanut ajatusteni harhailla työasioiden suuntaan, mutta olen kohtuuvarma, että jos antaisin niin käydä, ratkaisisi se varmaan monia "ongelmia". Tarkennuksena, että ei mulla mitään ongelmia töissä ole, mutta juristin työtehtävät nyt vain ovat sellaista ainaista ongelmanratkontaa jo itsessäänkin. Mitenkähän tässä toimisin ja mikä olisi järkevää tuossa? Mistähän tätäkin kannattaisi alkaa purkamaan ja niin edelleen.

 

 ...ja silti hullut ihmiset menee sinne!

Työjutuista tuli mieleen, että istuessani tuossa tiistaina 9 tuntia junassa, mulla oli aikaa ajatella ja totesin, että vaikka en kaikesta asianajoon liittyvästä pidäkään, niin on pari asiaa, mitkä on olleet ihan kivoja. Ensinnäkin tämä matkustelu / muuten liikuskelu. Varsinaisten toimistopäivien lisäksi mä olen välillä oikeussalissa, putkassa, vankilassa, poliisilaitoksella tai (Suomen) rajalla. Ja jos se oikeussali tai vankila sattuu sijaitsemaan toisessa kaupungissa, niin sitten mä matkustan sinne. Tämä on ollut aika avartavaa, kun aiemmin mä pitkälti liikuin lähinnä Kokkolan ja Rovaniemen väliä ja jotain lomareissuja oli Tampereelle. Nyt on työtehtävien kautta tullut tutuksi oikeastaan koko Kaakkois-Suomi. Lisäksi reissuja on ollut Joensuuhun ja Kuopioon. Esimerkiksi tiistai oli omalla tavallaan oikein kiva työpäivä. Tein töitä junamatkat (noin 9 tuntia) ja itse kaupungissa kävin vain vankilassa, minkä jälkeen treffasin parin tunnin ajan siellä asuvaa ystävääni. Niin ja tietenkin aiempi puolivuotiseni Helsingissä totutti ja tutustutti minut pääkaupunkiimme, joka oli aina aiemmin ollut minulle hirveän mystinen paikka. En edes ollut käynyt siellä kuin muutaman kerran, jos ei lasketa välilaskuja Helsinki-Vantaalle. Kokemus oli erittäin rikastuttava, elo pääkaupungissa kulki ihan eri sykkeellä ja tyylillä, kuin muissa Suomen kaupungeissa. 

 Lenkin loppupuolella on hillitön mäki. Joka ei suostu näyttämään hillittömältä kuvassa...

Toinen aivan mahtava puoli tässä ammatissa on asiakkaiden kiitollisuus. Siis vaikka et edes tekisi mitään erikoista, niin silti kehuja ja kiitollisuutta satelee. Noin viikko sitten mä esimerkiksi sain yllättäen yhdeltä tyytyväiseltä asiakkaaltani ankaran ison ja hienon kukkakimpun! Hän vain oli niin tyytyväinen, että halusi antaa sellaisen minulle. Toinen erityisen lämmittävä hetki oli, kun eräs 30 vuoden rikollisuran omaava asiakas sanoi, että hänellä on ollut monta asianajajaa, mutta mä oon kaikista paras, ku mä oikeasti välitän ja paneudun. Kun aihetta rupesi oikein pohtimaan, niin tajusin, että se kiitollisuuden määrä on tosiaan ihan uskomaton. Pitäisi yrittää muistaa useammin arvostaa tätäkin asiaa. Toista se on kovin monella asiakaspalvelualalla, jossa lähinnä lentää paskaa päälle riippumatta siitä, kuinka hyvin työsi teet. Mutta kai se on, ku meidän alalla ollaan aika isojen, ikävien ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä. Lisäksi toimitaan sellaisten asioiden kanssa, että asiakkaat eivät ihan oikeasti itse pystyisi niitä hoitamaan ja vaikka asia meille juristeille olisikin miten helppo tahansa, niin asiakkaalle se näyttäytyy helposti sellaisena, että ratkaistiin kovinkin iso ja monimutkainen ongelma. 

 

 Mistä tietää, että kevät on ovella? Näitä alkaa ilmestyä joka paikkaan!

Epäilen silti, että jos tästä syyttäjä- tai tuomariuralle lähtee ja henkilökohtainen kosketuspinta asiakkaisiin katkeaa, niin loppuu ne kiitollisuudetkin ja tilalla on vaan ihmisiä, jotka arvostelee tekemiäsi ratkaisuja. Hyvä esimerkki tästä on, yksi tuomio mikä tuli tällä viikolla. Tuomari onnistui tekemään sen silleen, että ihan kaikki (syyttäjä, asianomistajat ja syytetyt) voitti ja hävis jotain. Se oli monelta osin niin hieno tuomio, että mua oikein harmittaa. Koska siinä oli kaikesta hienoudesta huolimatta yksi ihan oikea virhe ja mä joudun valittamaan siitä hovioikeuteen. Mikä tietysti näyttää tuomarille siltä, että musta sen tuomio oli huono, vaikka en mä sitä mieltä ole. Se oli oikeasti 90% ihan tosi hyvä tuomio. Mitä sitten taas tulee syyttäjiin, niin siellä nyt sitten ainakin on perässä joka ikinen rikollinen, joka on sitä mieltä, että heitä kiusataan puuttumalla heidän asioihinsa. Ei rikollisilla yleensä mitään tuomareita eikä avustajia vastaan ole, mutta poliiseista ja syyttäjistä he eivät noin niin kuin keskimääräisesti pidä yhtään :D

 Kevään kunniaksi investoin 12 euroa tähän ihanaan murattiin

Tulevalla viikolla onkin sitten taas edessä reissu Helsinkiin. Perjantaina on Lakimiesliiton järjestämä Forum Iuvenes-tilaisuus ja jään sitten siitä yöksi kaverilleni ja vietän sen lauantainkin Helsingissä. Pitää käyttää heti tilaisuus hyväkseen, ku työnantajan kustannuksella pääsee. VR kun yleensä harrastaa sellaista ryöstötoimintaa, että ei paljon ole mahdollisuuksia matkustaa yhtään mihinkään. 

Aurinkoista kevättä kaikille! Palailen toivottavasti 2 viikon päästä.