Vappufiiliksiä

Hei,

täällä on vietetty ihan mukava vappu ja nyt voisi pitkästä aikaa tännekin kirjoitella. Menneet viikot ovat olleet enimmäkseen ihan arkista aherrusta, mutta mahtui tuohon mukaan vähän matkusteluakin. Kävin Keski-Suomessa työhaastattelussa ja sitten kun sieltä kotiuduin, nukuin muutaman tunnin kotona ja suuntasin Helsinkiin koulutukseen. Uusi työpaikka jäi jälleen kerran saamatta (oli neljäs työhaastattelu sitten viime syksyn), mutta nyt olin kyllä päässyt jatkoon parhailla luvuilla ikinä. 120 hakijaa ja minä olin 8 haastatellun joukossa. Viidelle jäi luu käteen ja minä sitten olin valitettavasti yksi niistä. Mutta ei muuta kuin uutta matoa koukkuun, pakko sen on joskus tärpätä. Eikä sillä, nykyinen työni on vakituinen, niin ei tässä mitään varsinaista hätää tai pakkotilannetta ole. 

Koulutuksen yhteydessä oli (minulle) ilmainen aamupala. Nam!

Helsingissä oleva koulutus oli tosi mielenkiintoinen, se koski laajojen rikosjuttujen hoitamista ja aiheesta oli kertomassa Riitta Leppiniemi, joka on esimerkiksi Jari Aarnion asianajaja. Oli hauskaa huomata, että kun olin itse jo ennen tuota koulutusta joutunut hoitamaan yhden isomman "pommin" (niin kuin minä sitä kutsun), niin olin osannut hoitaa sen sellaisella tavalla, että tuon koulutuksenkin jälkeen hoitaisin sen samalla tavalla. Onneksi maalaisjärkeä ja logiikkaa voi hyödyntää edes jossain, kun monesti tuntuu, ettei niille paljon sijaa ole lainkäytössä :D 

Vappupäivän kukkalöytöjä.

Koulutuksen jälkeen tein jonkin aikaa töitä Helsingin toimistolla ja suuntasin sitten vähän liian myöhässä juna-asemalle. Seurauksella, että kun kaivoin siinä juostessani työpuhelintani esiin katsoakseni istumapaikkani, niin onnistuin tietenkin tiputtamaan sen puhelimen maahan. Ja se tippui väärässä kulmassa -> näyttö säröiksi. Kivat siinä sitten heti soittaa omalla puhelimella työnantajalle, että katopa sähköpostista missä mun istumapaikka on, ku mä rikoin työpuhelimen. Hävetti ihan sikana. En oo moneen vuoteen rikkonut yhtään mitään, en edes astioita muutoissa, niin tympäisi, että sen piti sitten olla vielä firman omaisuutta. Onneksi sen puhelimen arvo oli uutenakin ollut vain jotain 70 euron luokkaa, niin ei se nyt enää hirmuisen arvokas ollut. Toki sitä joutui sitten hankkimaan uuden, eikä työnantaja suostunut ottamaan sitä mun palkasta, vaan vaati, että se ostetaan firman kortilla, että sen verran tappiota sitten. On tuokin kamalaa, mä olisin päässyt syyllisyydestäni, jos olisin itse ostanut uuden. Nyt on sitten edelleen syyllinen olo. Kiva.

Tämä. Tämä tuntui niin hyvältä ku oli niin pitkään jännännyt pelejä.

Viime viikkoina aikaa kului myös jonkin verran jännätessä, että mitenkä käy Kärppien. Oli suhteellisen tasainen välieräsarja Jyppiä vastaan ja sitten vielä finaalisarja Tapparan kanssa sellainen, että nitroja olisi tarvittu monta kertaa. Lopulta kuitenkin äärimmäisen jännä 7. peli päättyi toisella jatkoajalla Kärppien voittoon ja riemu oli irti. Minä täällä yksin kotonani kiljahtelin siihen malliin, että naapurit varmaan ajattelivat, että mitä se hullu akka nyt elämöi :D

Vappuaattona istuttiin tänä vuonna iltaa kaverin kotona jonne meitä kokoontui muutama meidän paikallisesta kaveriporukasta. Musta on jännä sattuma, että sama minne menen, niin mulle aina muodostuu sellainen alta kymmenen hengen kaveriporukka. Näin oli kaikissa kouluissa missä olen ollut ja yliopistoporukoilla on jatkettu myös Oulu ja Helsinki akseleilla. Lappeenrannassa ei ole kyse enää yliopistoporukasta, mutta yhdistävä tekijä on nyt työ. Toki suurin osa on nytkin juristeja, mutta siinä on ihmisiä eri yliopistoista ja mukana on myös oikeustradenomeja. Mut ihan huippua, että voi vielä näinkin vanhana löytää uusia ihmisiä, joiden kanssa viettää vapaa-aikaa mukavissa merkeissä. 

No pitihän sitä nyt vappukynnet värkertää :)

Vappupäivänä sitten kävelin ympyrää. Sää oli mitä mainioin, joskin vähempikin tuuli olisi riittänyt. Mutta aurinko paistoi, löysin kukkia ja havannoin yleistä meininkiä. Ihmisiä oli kertynyt Linnoituksen valleille vappupiknikille. Voisi ehkä ensi vuonna itsekin ehdottaa porukalle, että miten ois piknik, jos sää sallii. 

Puhelin tuossa äidin kanssa eilen illalla ja samalla tulin todenneeksi, että kappas, mullahan on toukokuussa vain yksi täysi normaali työviikko. Sitten on helatorstaita, koulutuspäivää hesassa, tykypäivää hesassa ja sitten onkin jo kesäkuu. Ja näillä näkymin oon lähdössä äidin kanssa (tai no äiti suoraan pohjanmaalta ja minä täältä kaakkois-suomesta) Tampereelle juhannukseksi. Suunnitelmissa olisi mennä luontoon samoilemaan. Ihan huippua! Asun niin tässä keskellä betonihelvettiä, että kaipaan luontoa. Pitää toivoa, että tulee kivat säät, niin voi samalla valokuvailla. 

Se on kuulkaas yksi hups vain, niin kohta on jo kesä! Uskomattoman nopeasti mennyt nämä 4 kuukautta. Aurinkoista toukokuun alkua kaikille!

Pirteällä mielellä

Hei,

aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja tuolla on jotakuinkin + 10 astetta lämmintä. Saimaakin vapautunee piakkoin jääpeitteestään. Näytti olevan enää muutaman sentin paksuista. Ja minä olen onnellinen! En yleensä tunnista minkään kaamos- tai talvimasennuksen alkamista tai olemista, mutta selkeästi kuitenkin keväällä on parempi mieli. Niin nytkin. Lempparikuukauteni, toukokuu, on tuossa jo kohtuullisen nurkan takana ja tämä on jotenkin niin toiveikasta aikaa. 

Luovuus irti pääsiäisenä ja väriä muniin

Kesälomasta on sovittu ja odottelen tässä kuin kuuta nousevaa, että pääsee jälleen Pohjanmaalle. Tänä vuonna on ikävää, että joudun olemaan juhannuksen täällä Etelä-Karjalassa, enkä siis pääse viettämään juhannusta sukulaisten kesken mikä on ollut useampana vuonna traditio. Positiivista kuitenkin on, että saatiin äidin kanssa 2 yhteistä kesälomaviikkoa. Eli kolmesta kesälomaviikostani 2 suhteen ei tartte könöttää päiviä yksin. Viime kesänä oli hieman haastavaa, kun kaikki muut olivat töissä arkisin ja sitten kaikkia olisi pitänyt nähdä samaan aikaan. Vielä jos veljenikin saisi edes vähän yhteistä lomaa tuohon, niin se olisi mahtavaa. Nyt pitää vielä keksiä, että mitähän sitä haluaisi tehdä. Tai mihin resurssit riittävät.

Lopputuloksena tällainen pääsiäisasetelma

Pääsiäinen tuli kökittyä viime vuoden tapaan ihan itsekseni. Tosin tulin ajatelleeksi, että ehkä ensi vuonna voisin säästää siihen rahaa, että pääsisi käymään kotikonnuilla. Olisihan se kuitenkin 4 päivän loma. Kai se on riittävä siihen, että on valmis matkustamaan junassa sen 14 tuntia. Yllättävän kivuttomasti meni kuitenkin 4 päivää täysin yksin. Rentoilin ja täydensin univarastojani. Katsoin kaiken kaikkiaan 5 leffaa, kävin lenkillä ja sain viimeinkin toimimaan Heroes of Might and Magic III-pelin tällä uudella tietokoneellani. Sitä tietenkin piti sitten pelata :D Kyse on vuonna 1999 julkaistusta pelistä, jota me ollaan veljeni kanssa pelattu suunnilleen siitä asti, eli 16 vuotta. Me sanotaan sitä "iloiseksi tavaroiden keruu"-peliksi, koska se on tosi leppoisa, jos laittaa helpot asetukset. Mun murheenkryyninä on viime syksystä asti ollut, että tämä peli pyöri vain mun vanhalla läppärillä, jossa oli XP. On sanoinkuvaamattoman hienoa, että nyt se pyörii myös tällä mun uudella läppärillä, jossa on windows 8.1. 

Toinen äärimmäisen upea juttu oli, että tänään hain postista paketin, joka sisälsi lempihajuvettäni. Kyseessä on Nina Riccin Premier Jour -niminen ihanuus. Jos oikein muistan, niin isä toi mulle joskus vuonna luu sitä tuliaiseksi ulkomailta ja olen siitä asti ollut vannoutunut käyttäjä. Kuvailisin sitä hienostuneeksi kukkaistuoksuksi. Se on sellainen "pientä arjen luksusta"-elementti. Ja mä olin aivan murheen murtama, kun edellinen puteli loppui ja Stockmannilla sanottiin, että se on poistunut valikoimista. Luulin hetken, että sen valmistus on lopetettu, ku sitä ei löytynyt mistään. Sitten kävi ilmi, ettei ollutkaan lopetettu ja netistä olisi löytynyt, jos olisi tilannut Amerikasta. Tai osannut Ranskaa ja tilannut suoraan sieltä. Mutta kun en osaa. Oon kuitenkin googletellut sitä aina silloin tällöin ja pääsiäisenä löysin sen! Eräällä ruotsalaisella firmalla oli suomenkieliset sivut ja Ruotsista oon ennenkin tilannut tavaraa, joten sieltä se sitten saapui. Ja mun arjessa on taas luksusta!

Sinänsä olen hassu otus, että välitän noin niinku ylipäätään omastani (tai kenenkään muunkaan) ulkonäöstä varsin vähän ja arvostan pikemminkin pään sisäisiä asioita. Oon se tyyppi, jolla ei oo mitään ongelmaa liikkua täysin ilman meikkiä, hiukset miten sattuu ja mennä vaikka partio-iltaan jumpinissa. Minkä olenkin tehnyt useamman kerran. Mutta sitten joissain asioissa mä olen tällainen hienostelija. Siinä on vaan jotain, ku arkipäivinä pynttäytyy työjakkuun, laittaa hiukset asiallisesti, meikkaa hillitysti ja suihkauttaa tuota hajuvettä. Ehkä tämä on tyttöjuttu, en oleta miespuolisten lukijoiden ymmärtävän. 

Viime viikkoina myös työpäivistä on löytynyt enemmän iloa kuin aikaisemmin. Meillä aloitti uusi oikkari ja hän työskentelee täällä samassa kaupungissa kuin minä. Hän on tosi mukava ja tosi innoissaan hommasta. Vitsailinkin hänen kanssaan, että piristyy tämä vanha koirakin (= minä), kun hän on niin innoissaan. On ollut myös yllättävän mukavaa ohjata ja opastaa häntä. Jostain syystä mua ei yhtään haittaa minkäänlaiset kysymykset tai keskeytykset. On vaan niin kerta kaikkiaan piristävää, että on olemassa joku joka osaa asiat vielä huonommin kuin sinä itse :D Tulee päiviin paljon enemmän sellaisia hetkiä, että kokee osaavansa ja oppineensa. Rehellisesti sanottunahan mulla oli varmaan ainakin vuoden sellainen kriisi että "minä en osaa mitään". On myös aivan mahtavaa, että nyt mä oon saanut laitettua oikkarille kaikki "sihteerin tehtävät" ja saanut keskittyä itse pelkästään juridiikkaan. 

Pääsiäisaamupala, johonkinhan ne munat oli käytettävä. Kinkku-viherpippurijuusto-munakas. Ja vielä teetä ja mango+muita hedelmiä-mehua. Suorastaan luksus-aamupala verrattuna arkien "vettä ja maitorahkaa"-aamupaloihin.

Tässä tämän arkiviikon lopulla oli yksi erityisen hyvä hetki, kun sain tehtyä valmiiksi yhden ison jutun, jota tein aivot aivan solmussa 4 kokonaista työpäivää. En olekaan ajatellut, että työelämässä voi tulla tuollainen tunne jonkin valmiiksi saamiseksi. Leijuin varmaan metrin verran ilmassa, kun se oli tehty. Viimeksi sama fiilis oli juuri valmistuneen gradun kanssa. 

Kevätmielellä oli myös tämä kukkapuskan yksi oksa. Nyttemmin siinä on jo isoja lehtiä, näyttää olevan koivunoksa.

Tällaisia pieniä arjen asioita tällä kertaa. Toivottavasti kaikilla muillakin on mielialat piristymässä kevään ja lisääntyvän valon myötä :)

Uusia onnellisia muistoja hankkimassa

Heipä hei,

blogihiljaisuuteen on ollut kerrankin mukava syy! Minulla oli tuossa noin pari viikkoa sitten talviloma! Eikä mikä tahansa talviloma, vaan palkallinen sellainen ja vieläpä täältä Etelä-Suomesta katsottuna pohjoiseen (Kainuu ja Vuokatti) suuntautuva lasketteluloma! Minähän olen tässä jo pitkään ollut vakituisessa työsuhteessa, mutta kun käytin ekana vuonna seuraavan vuoden lomia, niin viime vuodelle ei jäänyt sitten ollenkaan talvilomaa. Tämä oli siis elämäni ensimmäinen palkallinen talviloma. Taisi myös olla elämäni ensimmäinen kunnon lasketteluloma, jos jättää laskuista pois kaamosluennot Leville, joissa mökkielämän ja laskettelun päälle sai "oikeudenkäynnin leikkimisen", luentoja ja porukan, jota ei päässyt itse valitsemaan. Kaamosluentoja lukuunottamatta olen aikaisemmin tehnyt vain päiväreissuja laskettelemaan. 

Mikä ihana kevättalvi!

Voin sanoa että kannatti! Onnellisuuden määrä oli ihan valtava jo siinä vaiheessa, kun poistuin lumilautani kanssa junasta Kajaanissa ja veljeni tyttöystävineen oli vastassa ja suuntasimme kauppaan ostamaan ruokaa ja herkkuja. Onnellisuuden määrä vain lisääntyi kun näin siistin mökin, ihanat talvimaisemat ja bonuksena, että hissiliput oli jo maksettu veljeni työpaikan toimesta. Siinä säästi ainakin 70 euroa. 

... ja siisti mökki

Siellä oli takkakin, johon me tehtiin tulet joka ilta. Tosin se oli haasteellinen tehtävä ilman puukkoa. Kokonaisia klapeja on partiolaistenkin vaikea saada syttymään. Ja sitten siellä oli ihana sohva jossa oli mukava köllöttää valkkarilasillisen kanssa, kun oli joka paikka ihan mahdottoman maitohapoilla lumilautailusta. 

Olemus oli edelleen pallo, mutta onneksi mahduin toppavaatteisiini :D

Lumilautailu oli ihanaa, mutta oli se myös varsin rankkaa. Tai siis minun lihaskunnolleni (tai sen puutteelle). Ahkerasti salilla käyvällä veljelläni ei ollut mitään ongelmia. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, mikä lumilautailussa syö niin paljon lihaksia. Tai no okei, silloin kun olet etukantilla, pohkeet on käytössä, silloin kun takakantilla, etureidet kärsii. Ja koska toisen jalan on aina oltava tuolihississä irti, niin joka kerta kun menet ylös, on perillä istuttava maahan laittamaan toinen jalka kiinni (seisoa ei voi, koska ei se lauta pysy paikallaan niin kauan). Sitten kun siitä äheltää itsensä ylös, pitää punnertaa itsensä maasta ylös. Mikä tietenkin ottaa olkapäihin, hauiksiin ja ojentajiin. Ja sitten vain toistoa useita tunteja kerrallaan, muutamana peräkkäisenä päivänä. Kun et ole tehnyt lihaskuntoharjoitteita viimeisen kolmen vuoden aikana kuin satunnaisesti. Hyvä ajatus! En olekaan varmaan ikinä ollut niin joka paikasta kipeä, kuin olin reissun viimeisenä iltana.

Vaikka painoa olikin nyt reippaasti enemmän kuin edellisellä laskettelukerralla, ainut vaikeus oli jalkojen kiinni laittamisessa lautaan. Minulla kun valitettavasti kaikki kilot kertyy tuohon vatsaan ja vielä niin että ovat edessä eivätkä juurikaan sivuilla, niin lopputulos on suunnilleen se kuin olisi yhdeksännellä kuulla raskaana. Yritä siinä sitten istua jalat suorina edessäsi ja sitoa jalkoja kiinni (tarttee yltää varpaisiin asti), kun koko läskikasa on siinä välissä. Jos blogia lukee isompia ihmisiä, jotka eivät normaalisti venyttele, niin kokeilkaapa. Istukaa lattialle jalat suoriksi eteenne niin että jalat ovat nilkoista sellaisen puolen metrin päässä toisistaan. No niin ja yrittäkääpä sitten pitää kiinni varpaista minuutin ajan. Jep. Just niin helppoa. Asiaa ei varsinaisesti helpota vaikka yrittäis laittaa polvia koukkuun, koska sitten se läskikasa vasta edessä onkin, eikä toivoakaan, että ylettyisi jalkateriin. Siinä missä se mäen alas tuleminen on jälkikäteisestä lihaskivusta huolimatta ihan mukavaa, niin tuota lumilaudan kiinnittämissäheltämistä mä inhoan. Siinä maassa istuessani ajattelin, että jos koskaan voitan lotossa, niin ekana kirurginveitsen alle ja saa tuo pallo luvan lähteä kerta heitolla. Arvista viis. Arpia on jo muutenkin niin paljon, ettei mitään väliä enää :D 

Oli siinä kuulkaa kurkotteleminen. Huijasin aina tempaisemalla eteenpäin ja tarttumalla toisella kädellä tuohon lautaan ja siten pitelemällä itseäni tarpeeksi mutkalla saadakseni jalat kiinni :D

Sää oli reissullamme mitä mainioin, aurinko paistoi koko reissun ajan kirkkaalta taivaalta, päivisin oli plus-asteita ja siellä oli ihanan talvista. Oikein kunnon hanget. Sain siis reissusta irti sen aidon kevättalvi-fiiliksen, mitä rakastan ja mitä ei ole ollut tarjolla täällä Etelä-Suomessa. Nyt kun täällä rupesi aurinko paistamaan, niin lumet aika pitkälti suli kertaheitolla. Eikä täällä missään vaiheessa kovin paljon ollutkaan lunta. Muutenkin täytyy sanoa, että näinä vuosina, mitä olen Etelä-Suomessa asunut, niin talvet ovat olleet ihan surkeita. 2014 talvena lunta oli vain pari viikkoa! Nyt oli vähän enemmän lunta, mutta eipä tämä ole hääviä verrattuna talviin, joihin olin tottunut Pohjanmaalla. Toivottavasti pääsisin jatkossakin kerran talvessa laskettelulomalle pohjoiseen. On sen arvoista! 

Yksi ilta käytiin myös kylpylässä ja sen jälkeen pitsoilla paikassa, jota oli kehuttu. Ja ne kaksi muuta sankaria ottivat pitsat omavalintaisilla täytteillä. Niiden pitsojen nimet oli kuvaavasti "idiootto" :´D

Täällä etelässäkin näyttää tällä hetkellä siltä, että asiat ovat paranemaan päin. Töihin tulee uusi mukava tyyppi. Meillä ei hirveen hyvin toimi henkilökemiat yhteen esimieheni kanssa, kun ollaan ihmisinä ihan erilaisia, niin mukava saada samanhenkinen ihminen piristämään työpäiviä. Ei tartte olla enää niin paljon yksin ja tietysti on se bonus, että saan iskettyä "ei-juristihommat" hänelle. Pitkällä aikavälillä se voi näkyä positiivisesti palkassani, koska silloin minulle pitäisi jäädä enemmän aikaa keskittyä hommiin, joista voin laskuttaa.

Toinen mukava juttu on, että eräs kaverini muuttaa keskustaan ja olen saamasta hänestä liikuntakaverin! Tämä on ehkä paras uutinen tosi pitkään aikaan. Siitä lähtien kun muutin pois Oulusta, olen kaivannut itselleni liikuntakaveria. Oulussa lenkkeilimme ja uimme aktiivisesti veljeni kanssa ja sitten kun muutin etelään nykyisen työni perässä, liikunta jäi lähes kokonaan. Jos on liikuntakaveri, sitä tulee lähdettyä yhteisesti sovittuihin juttuihin, koska eihän sitä kehtaa sanoa, ettei jaksa. Kyllä minä aina partioonkin vaivaudun, vaikka 90% ajasta en lähde sinne mielelläni. Kuitenkin aika harvoin harmittaa, että joutui pitämään partiota. 

Liikunnassa on sama. Lähteminen on vaikeinta, mutta kun on saanut lähdetyksi, harvoin kaduttaa. Muistan koko elämäni ajalta, että liikkumaan lähteminen on kaduttanut suunnilleen alle kymmenisen kertaa ja nekin ovat yleensä johtuneet loukkaantumisista. Tietenkin minua ottaa aina päästä, jos lähdin liikkumaan ja sitten kompastun ja loukkaannun. Kuvaavaa on tässä suhteessa, että tuossa yksi päivä mietin, että hei, mähän en olekaan loukkaantunut viime marraskuun jälkeen. Ja tajusin, että viime marraskuun jälkeen mä olen käynyt tasan kaksi kertaa lenkillä, että onko se nyt ihmekään, jos ei ole loukkaantumisia tullut.

Täällä etelässä on jo kovasti kevät

Mutta kun nuo tiet alkaa taas olla asfaltilla, niin eiköhän se ole kohta taas ihan turvallista lenkkeillä. Muutenkin lisääntyvä auringonvalo (verrattuna esim. joulukuuhun, jolloin koko kuukauden aikana paistoi aurinko 5 tuntia) on saanut mielialani paranemaan ja elämä näyttää vähän positiivisemmalta. Myös se että tapahtuu näitä positiivisia muutoksia ihmispiireissäni (uusi työkaveri ja liikuntakaveri), lisää arjessa jaksamista. 

Aurinkoista viikon jatkoa! 

Elämäni läskinä

Hei,

täällä on taas tehty töitä oikein urakalla ja blogia ei ole tullut kirjoiteltua, kun ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. No nyt on. Meillä oli torstaina sellainen oikeudenkäynti, että tulkki oli videoyhteyden kautta. No hänen työtään helpottaakseen myös oikeussalissa oli kamera joka kuvasi ja se kuva näkyi sitten siitä toisesta ruudusta. Yritä nyt sitten siinä keskittyä vakuuttamaan tuomaria tietystä kannasta, kun siinä on sellainen iso tv-ruutu, jossa näytät 20 kiloa peilikuvaa painavammalta norsulta :D Herran jestas! Pahempi kuin valokuvatkaan (jotka nekin voi olla tosi raadollisia välillä). Siis oikeasti, mä olin vaan yksi iso pallo. 

Sinänsä toi oli kyllä hyvää herättelyä, mä nimittäin olen "läskisokea" myös tähän suuntaan. Eli vaikka tiedän olevani läski, kuvittelen olevani "tietyn kokoinen" läski. Kuvittelen itseni oikeastaan vastaamaan ulkomuodolta sitä, mitä todennäköisesti olisin jos olisin 20-30 kiloa kevyempi. Pakko ryhdistäytyä. Tulin tällä viikolla selanneeksi myös vanhoja valokuvia ja totesin, että oon ollut läskisokea myös toiseen suuntaan. Eli pitänyt itseäni läskinä silloinkin, kun se ei ole ollut fakta. Oma kokemukseni on, että olen koko elämän ollut suhteessa pituuteeni suunnilleen samanlainen. 

Tässä ikävuosia suunnilleen 1. Aikuisen itseni mielestä suhteellisen normaalin näköinen lapsi.

Siis nyt tehdään pieni valokuvatrippi ja aloitetaan 27 vuoden takaisella kuvalla. Pikkulasten osalta olen vähän huono arvioimaan, miltä niiden pitäisi näyttää, muttta ei tuo nyt ihan mahdottoman läskiltä ainakaan näytä. 

Tästä kuvasta en ole aivan varma iästä. Arvioisin, että siinä 7 vuoden tienoilla. Hiukset ovat samanlaiset kuin ensimmäisenä koulupäivänä otetussa kuvassa. Tässä en mielestäni näytä ollenkaan läskiltä.

Mutta suunnilleen tästä se pyöristyminen sitten alkaa. Kuvan asento ei paljasta mahaa, mutta kasvoissa on jo enemmän pyöreyttä. Ikää noin 9 vuotta. Tästä lähtien alkaa mennä päin helvettiä. En muista kumpi tapahtui ensin, jalkapallon pelaamisen lopettaminen vai se että paras ystäväni muutti toiselle puolelle kaupunkia, mutta suunnilleen tuon ikäisenä liikunta ja metsissä juokseminen vaihtuivat fantasiakirjojen lukemiseen. 

Tässä ikää ehkä 10 tai 11 vuotta. Jalat ja kädet on vielä sidettävät, mutta keskivartalo on selvästi alkanut pyöristymään. Joitain noita aikoja muistan, että muutamien kavereiden syntymäpäivillä oli aina sipsiä ja dippiä. Meillä ei koskaan kotona ollut dippiä, sipsejä joskus. Mutta yhdistelmästä sipsi ja dippi tuli noita aikoja mun salainen pahe. Mä ostin viikkorahoilla dippiä ja sipsiä ja söin ne huoneessani salaa vanhemmilta. Yhdistettynä siis siihen, että liikunta jäi ja partion lisäksi mä en oikeastaan enää harrastanut muuta kuin lukemista.

Arvioisin, että oon tässä jotakuinkin 13-vuotias. Selkeä keskivartalo lihavuus on jo ja vartalo muotoutunut sellaiseksi, minkälaiseksi se sitten jäi. Puheet vatsan venymisestä varreksi tai rintojen kasvamisesta eivät pitäneet minun kohdalla paikkansa. Suunnilleen tuollaisena mä oon itseni kokenut tuosta 13-vuotiaasta lähtien. Mutta eihän se mielikuva vastaa totuutta, koska tuon jälkeen alkoi karmea 20 kilon lihominen, kun vanhemmat erosivat. En koskaan onnistunut vakuuttamaan nyt jo edesmennyttä mummoani siitä, että en tullut raskaaksi. En ole varma, uskooko edes äitini, että en ole ollut raskaana koskaan. Mutta 20 kiloa tosi nopeasti vatsaan ja pam, raskausarpia kymmenittäin.

Siinä yläasteiässä alkoi myös jojolaihduttelu. Joten aina välillä olin vähän paremmassa kunnossa ja välillä pulleammassa. Tässä kuvassa olen 15-vuotias. Huppari on lötkö joten se vääristää hieman, mutta tuo oli niitä parempia aikoja. Muistaakseni kasin ja ysin välisenä keväänä-kesänä laihdutin onnistuneesti paljon.

18-vuotiaana olen kuitenkin taas tällainen pullamössö. Ja sitten mä oon siitä asti jojoillut edes takaisin sellaista noin 10 kilon väliä. Oikiksen lopulla oli ja nyt on sellaiset tuosta skaalasta poikkeavat huiput. Kuitenkin niin, että tämän vuoden tammikuussa olleilla asianajajapäivillä pidin tuota ylioppilasmekkoani ja jakun takkia. Ihan hyvin mahtui. Viimeiset 10 vuotta olen siis ollut sen kokoinen, että olen voinut käyttää koko ajan samoja vaatteita. Riippumatta siitä, missä olen mennyt jojoilussani.

Se, että mä oon viimeksi ollut (oletettavasti) normaalipainoinen 7-vuotiaana, tekee tätä ikuista laihdutus-urakkaa vaikeammaksi. Pitäisi pystyä luopumaan siitä suurimmasta mielihyvän tuojasta (herkuista) ja vaihtaa se johonkin sellaiseen (hoikempaan kehoon), mistä mulla ei edes ole muistikuvaa, että miltä se tuntuu. Oon ollut niin kauan tälläinen, että mua on aina kohdeltu sinä näkymättömänä läskinä (toki erotuksella, että mulle ei olla ikinä oltu ilkeitä, toisin kuin joillekin isokokoisille ystävilleni, mutta oon ollut aina näkymätön) ja vaatteiden löytäminen on kokemukseni mukaan ollut aina yhtä vaikeaa. Ja koska mun vaatteet on mitä on, niin se on ihan sama vaikka painoa tippui se 16 kiloa, niin vaatteet oli edelleen samat. Edelleen olin niin iso, että oli vaikeuksia löytää vaatteita. Ja sitten kun sen lihoi takaisin, niin silläkään ei ollut mitään väliä, koska kohtelu on pysynyt samana ja samat vaatteet mahtuu edelleen. 

Viime viikonloppuna yritin piristää mielialaani ruuan sijasta kukilla

Oon kyllä kuullut, että elo on ihan erilaista normaalipainoisena ja tiedän sen siitäkin, että havannoin kyllä millaista normaalipainoisten ystävieni elämä on. Mutta ei se ole silti sama kuin oma kokemus. Sitähän voi kysyä itseltään, että kuinka valmis olisit luopumaan jostain sinulle tärkeästä jutusta saavuttaaksesi vuoden tai kahden päästä jotain sellaista, mikä kuulemma on hyvää, mutta jota et tarkalleen voi ymmärtää tässä vaiheessa? 

Silloin joulukuussa olin yltiöpositiivisena ja aattelin, että saisin ruoskittua itseni pudottamaan painoa laskettelureissuun mennessä. No nyt se 10 viikkoa on mennyt ja lopputulos tulee olemaan 4-5 kiloa pudotusta. Että se siitä sitten. Ei sen paremmin mennyt. On vaan niin helppo upota noihin työelämän haasteisiin. Ja kun yrittää epätoivoisesti pitää sitä palettia kasassa, ei siinä sivussa juuri mikään muu onnistukaan.

Mutta kulunut viikko meni taas vaihteeksi paremmin ja ehkä saan kokonaistiputukseksi sen -5 kiloa ennen torstaina alkavaa lomaa. Parempi kai sekin on kuin ei mitään ja reissun jälkeen vaan pakko jatkaa.

Arkeen kadonnut

Hei,

viikko alkaa taas olla vierähtänyt. Ja on niin kovin vaikeaa keksiä mitään kirjoitettavaa, kun elämä on mennyt vain kaavalla töitä ja illat pääsääntöisesti yksin kotona. Ehkä teen pienen postauksen pienistä asioista, koska eipä tässä muutakaan ole. Kuinka pitkästi itsekään osaatte vastata kysymykseen "mitä kuuluu"? Jep, suurimman osan ajasta tuskin mitään erikoista. 

Viime sunnuntaina nautiskelin teestä ja lehdistä

Mutta tämän viikon pieniä asioita:

- tiistaina huomasin kahvakuulatreeniä tehdessäni, että rautakuuri on auttanut, ei pyörryttänyt läheskään niin paljon. Tosin hieman pyörrytti edelleen, joten kuuria on syytä jatkaa, vaikka olenkin jo tuohon jatkuvaan ripuliin niin kyllästynyt. 

-  torstaina olin surullinen, kun näin penkkarirekkojen menevän toimiston ohi. Itse odotin aikanaan 6 vuotta penkkareita ja aika pitkälti missasin ne loukkaantumisen takia. 

- torstaina koin myös syvää riittämättömyyden tunnetta, kun tuli yksi katastrofi, koska mun psykologintaidot eivät olleet riittävät

- torstai-iltana päätin, että hukatan murheeni ruuan sijasta terapeuttiseen puheluun äidin kanssa

- perjantaina oli aamulla tosi upea utuinen sää ja olisin vaan halunnut mennä valokuvaamaan, mutta piti tehdä töitä. Nappasin kuitenkin nopeasti kuvan kännykällä poliisilaitoksen pihalta, kun oltiin siellä 10 minuuttia etuajassa

- perjantaina tuli uudet sinkut Nightwishiltä ja Sannilta. Kummatkin oli ihan hyviä ja luukuttelin niitä useampia kertoja. Kantsii tsekata se Sannin 2080-luvulla kappale.

- lauantaina oli ystävänpäivä. Vietin sen yksin, mutta aika mukavasti kuitenkin, kävin leffassa ja kotona katselin gossip girlin kolmatta tuotantokautta Fresitan ja suklaan kera. Ystäväni ovat levällään ympäri Suomea, joten mihinkään face-to-face treffeihin ei ollut mahdollisuutta. 

- lauantaina keskustelin myös veljeni kanssa. Tajusin siinä, että hänellä on oikeastaan ihan kaikki asiat tosi hyvin ja olen onnellinen hänen puolestaan. Tajusin samalla, että minulla itselläni ei ole sitten lähes mikään hyvin. Paitsi no olen kyllä kiitollinen kaikista ystävistä mitä mulla on, vaikka asuvatkin kaukana minusta. Mutta jos puhutaan esim. asioista työ (törkeen alipalkattu), parisuhde (ei ole), perhe (asuu 500 km päässä), keho (äärimmäisen läski), vapaa-aika (katoaa merkityksettömänä ohikulkeviin päiviin), niin ei oikein voi hymyillä. 

Totesin, että kehossani on katastrofi-alue oikeastaan vain tuo mikä on joogamaton takana. Paksut reidet ei haittaa, ku se on enimmäkseen lihasta ja koska mä oon aina ollut tosi muodoton, niin musta on ihan kiva, että lantioon on tullut pyöreyttä.

Tuon viimeisen pointin jälkeen, onko se nyt sitten ihmekään, että mä vain haluan katsoa sarjoja/elokuvia tai lukea ja syödä samalla jotain hyvää. Niin tai sitten vaan nukkua. Mitä vaan, kunhan ei tarvitse keskittyä siihen, miten omat asiat ja oma elämä on. Tiedän kyllä mistä päästä tätä vyyhtiä pitää alkaa purkamaan ja olen aloittanut yrittämään, mutta välillä mä vaan mietin, että miten mä jaksan henkisesti sinne asti, että tilanne ratkeaa.

Perjantai-aamuna olisi ollut hieno valokuvaussää.

Ehkä mä alan olla vähän väsynyt olemaan yksin. Ei siinä mennytkään kuin 6 vuotta. Mutta kun sille asialle ei voi tehdä mitään, ennen kuin pääsen maantieteellisesti sinne, missä haluan olla. Ja maantieteellisesti taas ei pysty siirtymään ilman työpaikkaa ja uuden sellaisen taikominen ei olekaan niin helposti tehty. Kehopropleeman ratkaisu ei periaatteessa ole kiinni noista muista, mutta kuitenkin on. Mitä vaikeampaa mulla on henkisesti, sitä vaikeampaa mun on pitää syöminen aisoissa. Ylipäätään, aina jos on muista syistä jo valmiiksikin jotenkin vaikeaa/tympeää/muuten ikävää, niin on vaikeaa löytää voimaa tehdä asioita, jotka vaativat ponnisteluja. 

Ystävänpäivä yksin, ei niin traagista kuin voisi luulla. Toi suklaaboxi oli tosi nätti. Suklaata noin 120 g.

Tulipa tuossa mieleen, että alkaakohan tämä olla jotain "esi-kolmenkympin kriisiä". Kolmeenkymppiiin on matkaa vielä 2 vuotta, mutta silti alkaa jotenkin painaa päälle se, että junnaa elämässään vain paikallaan. Alkaa ahdistaa, kun yksi jos toinenkin ympärillä ostaa omistusasunnot ja tekee niistä omannäköisensä. Alkaa ahdistaa, kun kaikki ympärillä joko menee naimisiin tai saa lapsia. Ahdistaa, kun lukee otsikoista muistutuksia lapsenteon ikärajoista. Ja joskus ahdistaa, sillä tuntuu, että olen ainut ihminen joka on mennyt työn perässä näin paljon kuin minä olen. Vaikka en mä tietenkään ole. Se vaan tuntuu siltä, että kaikki muut saa elää niissä kaupungeissa missä he haluaa. Yksi mun kaveri sanoi, että hän ei ole valmis muuttamaan pois Helsingistä eikä työskentelemään missään muualla kuin valtiolla. Ja saikin sitten lyhyen työttömyyden jälkeen vakiviran valtiolta Helsingissä. Niin ja hän onnistui myös lopettamaan tupakanpolton. Olen suunnattoman onnellinen hänen puolestaan, mutta jotenkin taas tuli mieleen, että miksi kaikilla muilla tuntuu onnistuvan niin helponnäköisesti ja mun pitää tassutella uskottoman ohdakkeinen polku? Tiedän, että elämä ei ole oikeudenmukaista eikä reilua, mutta joskus mä en silti vaan jaksa sitä. Voisko joskus onnistaa minullakin? Vai käytinkö onneni loppuun silloin lapsena/nuorena? Silloin kun elämä oli vielä helppoa ja kaikki oli hyvin.

Aika hyvä kysymys onkin, miksi elämät menee niinkuin ne menee. Miksi jotkut ovat Hannu Hanhia ja toiset Aku Ankkoja? Missä määrin tämä nykytilanne on omaa syytäni ja missä kohtaa olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon sattumalla on merkitystä? Onko sattumaa olemassakaan?

Tiedän, että pitäis yrittää olla positiivisempi. Mutta ei se kaikissa elämäntilanteissa ole niin helppoa.

Tikusta positiivista

Hei,

nyt on taustalla rennompi viikko ja sain jopa pidettyä pois ylityövapaitani. Mitään elämää ihmeellisempää ei tässä tällä viikolla sattunut, mutta sain itseni viimeinkin tekemään lihaskuntotreenin ja sitten yksi päivä tuli älytön leipähimo ja minä sitten sorruin ruisleipään graavilohella. Voi elämä se maistui liian hyvältä. Opin tällä viikolla myös leikkaamaan itse hiukseni. Nyt tarvitsee vain jossain vaiheessa investoida hyviin saksiin. Niin ja pidin tuossa viikko sitten positiivisuus-päiväkirjaa, voisin sitäkin purkaa tänne. 

Viime viikonloppuna söin lohisalaattia. Tuota creme bonsour-tilli härpäkettä sekaan niin oli siedettävää. Tosin tuo paprika ei ehkä ollut kombinaatiossa ihanteellisin. Pitää kokeilla sipulilla.

Mutta jos ensin siitä liikunnasta. Tiistaina tein siis kahvakuulatreenin, minkä päälle tein vielä dippejä (ojentajille), punnerruksia ja "lankutin". Kahvakuulatreeni ei mennyt oikein vahvasti. Toisin sanottuna jouduin vähän väliä menemään makaamaan selälleni, koska meinasin pyörtyä useita kertoja. No makailin sitten aina lattialla ja odotin että helpottaa ja jatkoin sitten siitä mihin jäin. Mielestäni tämä ei ollut kuitenkaan sellaista kunnon loppumista. Koska sitä laatua on mun mielestä kahdenlaista. 1. se kunnon loppuminen, kun et esim. jaksa juosta enää pidemmälle "koska happi loppuu". 2. lihaskunnon loppuminen eli kun et vaan yksinkertaisesti pysty tekemään enää yhtään toistoa. Ja mun mielestä pyörtyminen ei mene kumpaankaan kategoriaan. 

Tämäkin täysin sallittua, hiilareita alle 5 g/100g. Tähän sopii sääntö "pistä vaikka pekonia salaattiisi, kunhan syöt salaattia". Mä en kuivaa salaattia syö, johonkin se pitää sotkea.

Mulla oli jo silloin kun olin ollut vuosia ilman kuukautisia, rauta-arvot siinä jamassa, että ihan anemiaa kolkuteltiin. Muistaakseni hemoglobiini oli 112. No sitten syystä X, mä olen tässä viime viikkoina vuotanut verta, useita päiviä, vaikka mulla on edelleen lääkitys, jonka pitäisi estää se. Joten tästä mä päättelin, että jos mä nyt meinaan pyörtyä koko ajan, niin onkohan mun hemoglobiini nyt sitten jotenkin vielä alhaisemmalla? Äidillänikin on ollut anemiaa, joten tiedän, että siihen liittyy nimenomaan tämä pyörtyily/pyörryttäminen ja toisaalta myös väsymys ja ruumiillisen suorituskyvyn heikkeneminen. No niin tai näin, oon sitten tiistaista asti vetänyt kaksi tablettia rautaa vuorokaudessa. Toivoisin vaan että edes jotain jäisi välille. Koska tunnelmat on karusti sanottuna kuin Koskelalla, syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Perjantaina olin vielä niin kipsissä tiistain liikunnoista ja tänään en muka vain saanut aikaiseksi, että tämän viikon toinen liikuntakerta on sunnuntaina. Mielenkiintoista nähdä onko raudan napsiminen auttanut yhtään vai pitääkö taas käydä vähän väliä maassa makaamassa. 

Iltapalana meni muutamana päivänä tonnikala-munakas

Toki pakko todeta, että pyörtyilyn lisäksi oli se lihaskuntokin aika heikossa jamassa ainakin keskivartalon ja käsien osalta. Jaksoin 5 normaalipunnerrusta! Ei siitä nyt niin kauan ole, kun jaksoin kuntotestissä punnertaa 30 punnerrusta minuutissa. Ihan epäreilua miten nopeasti voimat katoaa kaikista muista paitsi jaloista. Mutta pohjalta on suunta onneksi vain ylöspäin.

Parina iltana olen herkutellut myös jäisillä pensasmustikoilla, vadelmilla ja mangokuutioilla

Koska päätin että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi, niin yritin tuossa löytää arjestakin hyviä asioita. Pidin positiivisuuspäiväkirjaa. Viikon aikana sinne kertyi muun muassa tällaisia: kyyti poliisilta (ei tarttenut mennä junalla tai bussilla), näin ketun, teen juominen ja uusimman Within Temptationin levyn kuunteleminen, kauan roikkuneen työjutun tekeminen, työpäivä meni nopeasti, onnistuin vastustamaan herkkuhimoa, oma sauna jonka saa lämmittää milloin vain, Yle Areenasta ennen näkemättömiä Game of Thrones-jaksoja, kavereiden kanssa yksillä käyminen, paino nytkähti alaspäin (3-> 4), kaupasta selviäminen ilman herkkuja, vapaa päivä (eli viikonloppuna ei tarttenut tehdä töitä), sain tehtyä homman, joka oli seissyt vuoden, sain asennettua uuden kellokoneiston vanhaan kelloon (sekin oli roikkunut kuukauden) + pesin keittiön, uusi hiusholkki jolla pystyy tekemään kivan kampauksen, lihaskuntotreenin aikaiseksi saaminen, hienoja voittoja ja onnistumisen tunteita töissä, opin leikkaamaan itse hiukseni. 

Kellokoneisto viimeinkin vaihdettu ja taas pelittää. Olikin toimimatta yli 6 kk.

Jännä että listalla on noin paljon "aikaiseksi saamisia". Oon tainnut olla oikea laiskiainen ja nyt helpotti, kun sai noita hommia pois henkiseltä to do-listalta mieltä painamasta. Tänään mä pitkästä aikaa siivosinkin, joten eipä taida olla enää to do-listalla mitään muuta kuin oman palkan laskeminen. Tietenkin töissä on aina to do-lista, joka ei ikinä lopu, mutta sitä ei tartte murehtia, kun käyn sen noin 40 tuntia viikossa tekemässä parhaani sen lyhentämiseksi. Ja kun sen tietää lähtökohtaisestikin, että se ei koskaan lopu, niin se ei samalla tavalla stressaa, kuin nämä vapaa-ajan to do-listat. 

Totesin, että oma väri paras väri, kuten voi kuvasta havaita. Verrattava siis miten hyvin hiusväri sopii ihonväriin. Hiukset ovat nyt muutenkin tosi kivat, kun pätkäisin niistä kuivat latvat pois ja leikkasin ne tälleen kerrostaen että pitenevät taakse. Huomatkaa myös miten nätisti kiiltää hiukset, jotka ovat saaneet olla rauhassa värjäämisiltä jo 1,5 vuotta.

Paino on junnannut nyt paikallaan, mutta eipä se ole ihmekään huomioiden ne ruisleivät. Ei se ole onneksi noussutkaan. Toivottavasti alkavasta viikosta tulee parempi, nyt ei pitäisi tulla mitään ihmehimotuksia, kun ihan vasta on syöpötellyt. Haen edelleen tässä jonkinlaista tasapainoa, mutta se on yhtä helppoa kuin alkoholistille "vain yhden ottaminen". Miksei meille läskeille ole omaa keskusteluryhmää? :D Sellainen varmaan auttaisi paljon. Jossakin näinkin, otsikon "etsi mikä laihdutustyyli sopii sinulle" ja mun oireilla oikea vastaus oli terapia!

Minen oo työppö! Mutta ei tämä silti varmaan tervettä ole.

Hei,

jos nyt kirjoittaisi vaikka tekstin ensin ja sitten lisäilisi kuvat myöhemmin, niin voisi jopa saada tämän taas aikaiseksi. Ulkoasulle sen sijaan sainkin aikaiseksi päivitystä. Toivottavasti pidätte, omaa silmääni se ainakin miellyttää ja jotenkin tuo sininen on niin rauhoittava väri ja tuo kuva Leviltä niin rentouttava, että voisin vaan tuijotella sitä ja antaa mielen vaellella. 

Törmäsin tässä tänään facebook-virrassani Hesarin juttuun työpöistä. Eli työholisteista. Ihmisistä, joille työ on kaikki kaikessa. Vaikka en uskokaan, että itse olen työppö (arvostan aivan liikaa vapaa-aikaa ollakseni työppö), niin oli jotenkin pysäyttävää, että "ei ole tervettä että elämän ainoat tavoitteet liittyy työhön". Ai. No mutta mullahan nimittäin on aina ollut niin. Kaikki muut on pikkuseikkoja ja pisaroita meressä, se millä on väliä on ura. Mulla ei ole mitään perheenperustamiseen liittyviä tavoitteita, välillä on tavoitteita painoon liittyen (kas kun ikuinen jojoilija olen), ei ole mitään kunnianhimoa vapaa-ajan puuhissakaan (oikeastaan siksi, että työn jälkeen mun energia ei tunnu riittävän juuri mihinkään). Joten ainoaksi oikeasti tavoitteelliseksi asiaksi jää se työ. Niin no on mulla toisaalta tavoitteena joskus omistaa asunto ja jäädä jollekin paikkakunnalle pysyvästi, mutta kun nekin on sellaisia toissijaisia tavoitteita, joita pystyy katsomaan vain sen "miten työsi sallii"-ikkunan läpi. 

Ehkä tämä ei ole ihan tervettä. Ei ole kukaan kuolinvuoteellaan sanonut, voi kun olisin tehnyt enemmän töitä. Ei minun päivieni kohokohta ole töihin meneminen, vaan se kun pääsen sieltä pois. Joten miten ihmeessä minun ainoat tavoitteeni voivat liittyä työhön? Ehkä se on se, kun sitä on kuitenkin pakko tehdä. Ja koska sitä on pakko tehdä, siihen on helppo asettaa tavoitteita. Eikä munkaan tavoitteet työn suhteen loppuunsa ole sen kummallisempia, kuin löytää sellainen paikka, mikä maksimoi oman mukavan oloni. Sellainen missä ei ole mitään suuria epäkohtia ja jossa enimmäkseen kokee arkensa mukavaksi. Palkka saisi olla isompi, mutta ei sen tartte mikään mahdoton olla. Sen verran, että rahaa riittäisi muuhunkin kuin kiinteisiin kuluihin (asumiskulut, puhelin, netti ja ruoka). Ehkä tämä tavoite ei vielä ole epäterve?

Mutta hyvä kysymys on, että mihinkä muualle sitä jaksaisi asettaa tavoitteita? Huomatkaa sanamuoto jaksaa. Let's face it, johtuen joko tän hetkisestä painosta/kunnosta tai jostain muusta, mulla on energiatasot matalalla. Töistä kun tulee, niin pääsääntöisesti ei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Vain selailla nettiä, katsoa sarjoja tai kenties lukea kirjaa. Ja niin se elämä sitten lipuukin ohi merkitsemättä mitään. Ehkä on ihan turha itkeä sitä, että esimerkiksi vuosi 2014 oli tosi huono, jos itse sen on tällaiseksi tehnyt. Pitäisi jotenkin jostain repiä voima kiskoa itsensä irti tästä passiivisuuden ja jaksamattomuuden kierteestä. Alkaa tehdä jotain muutakin. 

Toinen hyvä kysymys kuitenkin on, että mitenkäs tämän sitten tekisi stressaamatta. Jotenkin kaikki "pitää tehdä" on mulle nykyään niin punainen vaate. Kulutin itseni totaalisesti loppuun vuonna 2013 tehdessäni yhtä aikaa asianajajatutkinnon ja opetellessani tämän vaikean ammatin. Näin vuotta myöhemminkin mulla on edelleen asenneongelma kaikkia "pitäisi"-juttuja kohtaan. Blogin kirjoittamisesta on tullut "pitäisi"-juttu. Partiosta on tullut "pitäisi"-juttu. Liikunta tuntuu tällä hetkellä olevan ihan ylivoimainen "pitäisi"-juttu. Kiukuttelen itselleni pääni sisällä tyyliin "Ryhdistäydy nyt! Mikä pakko tässä on, en kaipaa enää yhtään pakkopullaa elämääni. Laiskamato! Ihan miten vaan, en silti jaksa."

Sen olen kuitenkin päättänyt, että vuodesta 2015 tulee parempi vuosi. Hyvä vuosi. Ehkä minä tänä vuonna pääsen eteenpäin asioissa. Olen jo aloittanut kumittamaan 2013-2014 vuosien pahinta juttua, eli lihomista. Nyt on 4 kiloa takana. Ajallisesti siis nyt mennään kumituksessa kesässä 2014 (huom, yllättäen en syksyllä lihonut yhtään, pois lukien 2 viikkoa kestänyt joululoma). Toivottavasti tämä tästä jatkuu hyvään suuntaan. Vaikka menis sitten hitaasti, niin jokainen tiputettu kilo on pieni voitto. Esimerkiksi villakangastakkini tuntuu jo aavistuksen paremmalta, vaikka puhummekin ihan vain muutamasta sentistä vyötäröltä. Ehkä jotain muitakin positiivisia muutoksia tapahtuu.

Tänä vuonna ei myöskään tarvitse velloa pelkästään menneisyyden hyvissä muistoissa, vaan ainakin yksi uusi hyvä on tulossa. Se Vuokatin reissu. Loma saatu, junaliputkin jo ostettu (sai 50% alennuksella kun hyvissä ajoin osti). Oikeastaan osittain siksi vaihdoin tuohon banneriin kuvaksi tuon kuvan eräältä laskettelureissulta Leviltä. Muistuttamaan, että hyviä hetkiä on tulossa. 

Siihen laskettelureissuun liittyen onkin pakko aloittaa liikunta ainakin väliaikaisesti. Reissuun on nyt 6 viikkoa, ihmeitä ei ehdi tekemään, mutta kaipa kaikki pienikin on eteenpäin silloin, kun joudut lähtemään nolla-tilanteesta liikkeelle. Näinpä siis, jatkossa tiistai ja perjantai ovat minun liikuntapäiväni. Ainakin sinne laskettelureissuun asti. Ja nimenomaan lihaskuntoa on tarkoitus tehdä, sillä keskivartalon lihakset ovat nyt ihan sikahuonossa kunnossa. Muistan, että silloin kun olin 2004 vuonna Ruotsissa armeijaleirillä 2 viikkoa, olin kiitollinen joka ikisestä liikuntatunnista, jota sitä kesää edeltävänä keväänä olin tehnyt. Pitää ajatella tämä nytkin niin. 

Ylipäätään minun olisi kai muutenkin opittava tekemään asioita metodilla "tämän hetken kärsimys, kiität itseäsi pitkässä juoksussa". Olenhan nimittäin ihan liikaa "tämän hetken nautinto, pitkässä juoksussa harmittaa"-valintoja tehnyt. Tämä on muuten yksi keskeinen syy lihavuuteenkin. Minä en ole lihavaa ihmistä tavannut, joka ei olisi korostetun nautinnonhaluinen/mukavuushaluinen. Itsekin olen.

Mitenköhän muut ihmiset tämän tekee? Että valitsee tämän hetken kärsimyksen saadakseen palkinnon pitkässä juoksussa? Mistä löytyy henkinen voima tehdä se päätös kerta toisensa jälkeen, useita kertoja päivässä, joka päivä? 

Laitoin tuonne banneriin myös tuon "keksi unelma, keksi suurempi, toteuta se". Pitää tässä pohtia sitäkin. Mihinkähän sitä asettaisi tavoitteita? Aika paljon on kyllä saavutettavissa, jos vain itsepintaisesti ja pitkällä aikavälillä on valmis panostamaan. Tällainen keskinkertaisuus pääsi oikikseen, joten kaikki on mahdollista. Kevyesti olen tässä miettinyt, että lähtisiköhän joku mun kanssa ulkomaanreissulle syksyllä 2016? Olisi kovin kiva ajatus juhlistaa kolmikymppisiä lähtemällä reissuun, joko perheen kesken tai sitten ystävän/ystävien kanssa. Bilettäjä en ole koskaan ollut, niin mitään juhlia en tarvitse, mutta lomamatka olisi varmasti ikimuistoinen. Ja jos nyt aloittaa, niin jopa mun palkalla on mahdollista säästää rahat siihen. Joku uusi maa (no ei mun käydyissä maissa olekaan kuin Ruotsi, Kanarian saaret (espanja), Englanti, Egypti, Belgia ja Luxemburg). Ehkä pidennetty viikonloppu Euroopassa? Ranska olisi kiva, mutta Belgian kokemusten perusteella tiedän, että olisi aika hyvä saada joku ranskankielentaitoinen silloin mukaan. Saksa? Osaakohan ne englantia? Koska mä en osaa enää saksaa. Sveitsi? Hei! Sinnehän mä meen, jos kukaan ei suostu lähtemään mukaan, koska yksi mun ystävä asuu siellä jo valmiiksi :D 

Voi tulikin mukava olo, kun tässä unelmoin ulkomaanmatkasta. Tähän onkin hyvä lopettaa. Ihanaa viikkoa kaikille.