Do today what others won't, so tomorrow you can do what others can't

Heissan,

otsikon lausahdus (suomeksi jotakuinkin: tee tänään sitä mitä muut eivät tee, jotta voit huomenna tehdä sitä, mitä muut eivät voi) on paras mietelause, minkä olen kohdannut pitkään aikaan. Tietyllä tavalla se on myös hirveän motivoiva. Sain raahattua itseni sen avulla tänään ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan lenkille ennen aamupalaa :D Ja keksin muuten tosi passelin kävellen noin tunnin kestävän lenkin uudeksi vakiolenkkireitikseni. Lenkki on sellainen kahdeksikko, kerran linnoituksen ympäri myötäpäivään, jolloin saapi nauttia Saimaa-näkymistä ja myös kaupungin kivoimmasta puistosta ja sitten kerran oma saari ympäri vastapäivään, jolloin on tarjolla saaristoa ja metsää.

Aamulenkiltä, kiva kun aurinko nousee jo seiskan maissa niin valoisaa piisaa

Törmäsin tuohon otsikon lausahdukseen, kun katselin youtubesta yhden about 20 luksuslaukkua omistavan lontoolaisen naisen videota. Hän kertoi siinä, että häneltä kysytään paljon, miten hänen on ollut mahdollista hankkia ne laukut. Hän totesi sen olleen noin 10 vuoden projekti ja että hän tekee töitä suunnilleen kaiken hereilläoloaikansa, arkisin ja viikonloppuisin. Hän sanoi, että pitää niistä luksuslaukuista ja sitten sanoi tuon lauseen. Eli hänelle se lause on käytännössä, että kun tekee kellon ympäri töitä joka ikinen päivä, voi ostaa itselleen mieluisia kalliita tuotteita, joihin vähemmän töitä tekevillä ei ole varaa. 

Näissä maisemissa kelpaa lenkkeillä, tämä viime viikonlopulta

Vaikka harvat nyt niin kiihkeästi mitään haluavat, että ovat sen vuoksi valmiita tekemään koko valveillaoloaikansa töitä, on tuo minusta silti hyvä sanonta soveltuen myös tosi moneen muuhun juttuun. Itse en ole valmis tekemään nykyistä (noin 40 tuntia viikossa) enemmän töitä ainakaan pitkällä tähtäimellä. Välillä on tietysti pakko joustaa, kun oikeudenkäynnit kasautuu lyhyelle ajalle. Mutta se missä minä voisin petrata tuon sanonnan suhteen olisi esimerkiksi juurikin terveysasiat. 

En vain voi liikaa ylistää tätä saareni metsää! Se on ihana!

Jos tänään jättää herkut syömättä tai syö terveellisesti, ehkä koittaa joskus se huomen, kun mahtuu johonkin kivaan vaatteeseen. Jos tänään lähtee lenkille tai salille, ehkä koittaa joskus se huomen, kun onkin parempi kunto ja pystyy kirjaimellisesti tekemään asioita, joita tänään ei voi. Tietysti lihottavalla tai lihavana pitävällä tavalla syöminen johtaa siihen, että kivat vaatteet ovat aika vähissä. Esimerkiksi mulla on ihan todellisia ongelmia työasujen kanssa, koska näin isoille ihmisille ei valmisteta jakkupukuja ja jakkupuku nyt olisi sellainen juristin normaali työasu. Zizzi-niminen vaateketju on ollut mulle pelastus vaatteiden suhteen about kaikessa muussa, mutta jakkupukuja ja suoria housuja heiltä ei valitettavasti saa. Sillä liikuntapuolella asioita joihin ei pysty, on paljon vähemmän, mutta mainitaan nyt että mun ei ehkä nykyisellään hirveästi kannata kokeilla seinäkiipeilyä ja kajakki pyörähtäisi about heti ympäri (sitä kokeilin tuossa yksi kesä).

Tietysti tuo otsikon lausahdus on myös aivan täydellinen säästämiseen liittyen. Jos laittaa rahaa säästöön, voi tulevaisuudessa tehdä paljon asioita jos niin haluaa tai on tarve. Jos tilinsaldo on aina 0 ennen seuraavaa palkkapäivää, eikä mitään jää säästöön, niin se rajaa tulevaisuuden liikkumavaraa. Tästä saakin aika hyvän aasinsillan mun menneeseen viikkoon ja siihen, että olipa hirmuhyvä, että mulla on rahaa säästössä.

Viikko sitten perjantaina, multa lähti yhtäkkiä kesken työnteon näkö. En vain nähnyt ollenkaan siihen, mihin katseeni kohdistin, koska siihen tuli sellainen sahalaitainen välkkyvä viiva. Sitten seuraavaksi näkö sumentui katseen "äärirajoilta". Eikä ollut mitään muuta oiretta. Mulle ei ollut ikinä ennen käynyt noin, joten soitin työterveyteen, että onkohan tämä nyt normaalia. Sain lähetteen optikolle näöntarkastukseen ja silmänpaineen mittaukseen. No siellä optikolla sitten selvisi, että se oli mahdollisesti migreeni, koska silmät oli normaalit ja mulle iski siellä jäätävä päänsärky, oksettaminen, pahoinvointi ja hikoilukohtaus. Se mitä siellä myös paljastui, oli että mulla on 0,5 verran liian vahvat lasit ja se aiheuttaa kans päänsärkyjä. Säästöjä tarvittiin siinä vaiheessa, kun koko hemmetin kaupungin ainoat mun mielestä vähänkään siedettävän näköiset silmälasit maksoivat 450 euroa ja ne sanoivat, ettei mun nykyisiin kehyksiin kannata vaihtaa linssejä, ku sitten ne löystyisivät jotenkin ja tippuilisivat. Kalliista mausta kärsii koko lompakko. Lohtuna sain sitten aurinkolasit vahvuuksilla kaupan päälle. Niitä mä kyllä odotan! Mulla ei ole ollut aurinkolaseja 10 vuoteen!

Tällaiset on tulossa. Enpä olisi arvannut että mulla on ikinä mitään Gucci-merkkistä :D

Eikä tässä vielä kaikki! Huomasin tuossa ehkä noin kuukausi sitten, että mun talvikengät vetelee viimeisiä. Molempien kenkien sivusaumoista saa melkein sormen läpi. Olin silti ajatellut sinnitellä ensi syksyyn ennen kuin hankkisin uudet talvikengät, sillä talvea on niin vähän enää jäljellä. Keskiviikkona sitten jalat olivat märät 2 metriä sen jälkeen kun olin poistunut kotoa. Työpaikalla asiaa lähemmin tarkastellessa huomasin, että toisen kengän pohjassa on reikä, josta suunnilleen näkyy läpi. Eipä siinä, oli luvattu loskapaskaa ja vesikelejä seuraavat 3 päivää ja lätäköt olivat valtavat. Joten ostin uudet talvikengät. 100 euroa meni sitten siihen. Onneksi oli säästöjä, joten noi ei keikauttanut mun taloutta, mitä nyt vähän hidastivat sitä suunnitelmaa 6 kuukauden nettotulojen keräämisestä tilille puskuriksi. 

Vedenpitävät Gore-Tex kengät, yllättävän asiallisen näköiset vedenpitäviksi kengiksi!

No ehkä jostain marketista olisi voinut saada uudet talvikengät halvemmalla ja samaten halvempia kehyksiä olisi ollut tarjolla. Homma on vaan se, että sitten olisi joutunut tinkimään siitä, miltä ne näyttävät. Niin kengät kuin kehyksetkin. Ja mä valitettavasti olen hirveän tarkka siitä, miltä mun silmälasit ja kengät (ja vaatteet, korut, laukut, kaikki) näyttää. Mä oon just se tyyppi, joka viis veisaa hinnasta, kunhan tuote vaan miellyttää silmää.

Jännä miten paljon harvemmalta tuo metsä näyttää talvella kuin kesällä

Toivotaanpa että nyt olis vähäksi aikaa kaikki yllätykset tässä, niin pääsee taas etenemään säästösuunnitelmassaan :) Rentouttavaa viikonloppua kaikille!

"Sitä samaa mitä aina"

Hei,

otsikon lausahdus on aika lailla vakiovastaus, sekä omani että muiden, kun kysytään mitä kuuluu. Sellaistahan tämä tasainen aikuisuus on. Pitkälti arki koostuu siitä, että käy näyttäytymässä työpaikalla ja sitten iltaisin ja viikonloppuisin on enimmäkseen samat vapaa-ajan touhut. Mullekaan ei nyt mitään ihmeellistä kuulu, sitä samaa arkea mitä aina. 

Värjäsin latvat saman värisiksi kuin juuri on. Omaan silmään paljon tummempi kokonaisvaikutelma, kaverit ei huomanneet mitään :D

Tällä viikolla on ollut tosin ystävärintamalla tavallistakin aktiivisempaa. Mehän käydään istumassa kaveriporukan kanssa iltaa jossain kuppilassa keskimäärin noin kerran kahdessa viikossa. Tällä viikolla se illan istuminen oli vähän pidemmän kaavan mukainen, kun vietettiin samalla yhden kaverin läksiäisiä. Hänen vuoden kestänyt tuomioistuinharjoittelunsa on ihan justiinsa ohi ja hän vaihtaa kaupunkia työn perässä. Niinpä pelkän normaalin "käydään yksillä" sijaan ensin käytiin syömässä hyvin. Itse kokeilin blinejä, kun ravintolassa sattui kerran olemaan bliniviikot. Se oli ihan ok annos, joskin se itse blini ois saanut olla ehkä vähän enemmän jonkin makuinen. Syömisen jälkeen siirryttiin sitten baarin puolelle ja minä pyöräilin kotiin joskus puolenyön jälkeen ja aamulla olin sitten silmät ristissä, että onko pakko. 

Iltariennot tarkoittivat, että töihin piti pyöräillä parina päivänä. Yksi aamu reitin varrella oli orava aamupalalla.

Ystävänpäivänä puolestaan kävimme viiden hengen porukalla kokeilemassa uutta pakohuonetta. Edellinen oli sellainen murhamysteeri ja tämä oli sellainen merirosvoteemainen. Merirosvoteemainen pakohuone oli hyvin toteutettu ja minäkin jopa hoksasin pari juttua, wuhuu! Siinä murhamysteerihuoneessa en tainnut itse keksiä kuin yhden jutun, kun kaverini ratkoivat about kaiken muun ja minä en itse asiassa vieläkään tiedä miten me oikein päästiin sieltä ulos. Tuollainen pakohuone on kyllä tosi jännä aktiviteetti, jos vaan yhtään tykkää ongelmanratkaisusta. Jossain määrin se myös tuntuu yhdeltä isolta älykkyystestiltä :D Että jos on huono sellaisissa, niin sitten tuollaisessa varmaankin vain turhauttaisi. Mutta kun porukalla yrittää, niin aina joku hoksaa jotain sellaista mitä ei itse tulisi ajatelleeksi. Merirosvohuone meni kyllä tiukille, päästiin ulos viimeisellä sekunnilla!

... toisena aamuna leijaili hieno usva muutaman metrin korkeudessa

Viikonloppu on mennyt rennoissa merkeissä. Eilen kävin parantamassa maailmaa teekupposen ääressä yhden ystäväni kanssa. Se oli huippua sillä ei oltu nähty noin 5 kuukauteen. Nyt sunnuntaina sitten siivosin kämpän ja loppupäivänä voisi ainakin lukea kirjaa. Mulla on tällä hetkellä kesken hesarin toimittajien kirjoittama Keisari Aarnio -niminen kirja. Se on jännää luettavaa. Uskomatonta, että tuollainen härdelli on ollut mahdollista Suomessa. Toisaalta se kuvastaa hyvin sitä, että Suomessa on aivan liian pitkällä ajattelu, että kunkin pitää pitää huoli vain omista asioistaan. Se on vähän sama kuin koulukiusaamisessakin, pahojen asioiden tapahtuminen mahdollistuu pitkälti sillä, että suuri yleisö tuijottaa muualle "ei kuulu mulle"-periaatteella. Itse yritän kovasti olla olematta se muualle katsova tyyppi ja puutun kyllä hanakasti kaikkiin havaitsemiini epäkohtiin.

Tää on kyllä kätevä ku koko kämpän siivoukseen menee vaan about tunti

Ja aiheesta kukkaruukkuun, operaatio "syö salaattia kahdesti viikossa" etenee hyvin. Saatiin myös yllättäen työnantajalta liikuntaseteleitä. Katselin, että mulla on nyt niitä 200 euron arvosta. Puolet niistä pitäis käyttää tänä vuonna ja puolet on voimassa vielä ensi vuoden. Katselin myös, että lähellä työpaikkaani sijaitsevalta kuntosalilta voi ostaa 10 kerran kortteja ja yksi sellainen maksaisi 50 euroa. Jos kävisi salilla kahdesti viikossa, niin yksi kortti riittäisi kuukauden ja silloin noilla liikuntaseteleillä pystyisi maksamaan 4 kuukauden liikunnat. Not bad. Pitäis varmaan jossain vaiheessa käydä hakemassa sellainen kortti ja mennä näyttämään nokkaansa salille. Hirvittää vaan jo valmiiksi, että kuinka kipeä on sen ensimmäisen kerran jälkeen.

Tällaista tänne, kevättä odotellaan, mutta ulkona sataa edelleen lunta.

Pieniä askelia terveellisempiin elämäntapoihin?

Hei,

kuten aiemmin jo mainitsinkin, toinen mun tämän vuoden tavoitteista on, että söisin viikossa kahdella lounaalla salaattia. Tämä on nyt sellainen "ennen kokeilematon keino" pyrkiä terveellisempiin elämäntapoihin, hyvin pitkällä aikavälillä. En ole koskaan aikaisemmin oikeastaan tehnyt mitään pieniä muutoksia kerralla, vaan kaikki rytinällä ja kun rytinä on loppunut, olen liusunut takaisin vanhoihin tapoihini. Ja sitten olen yleensä lihonnut suurempiin lukemiin, kuin missä olin aikaisemmin. Olen päättänyt, että se saa loppua! Minä en enää ikinä laihduta. Saa muut ihmiset vittuilla ihan niin paljon kuin huvittaa tai käskeä syömään heinää tai lähteä lenkille, mutta minä en enää ikinä laihduta. Koska laihduttaminen johtaa pitkällä aikavälillä vain siihen, että lihoaa entistä enemmän.

Yksi aamu oli harvinaisen kaunis

Ehkä kaikista onnistunein ja helpoin laihdutustapa ikinä oli karppaus. Mulla sillä lähti puolessa vuodessa 16 kiloa, vaikka söinkin suhteellisen usein herkkuja. Kun kaikkein tiiveimmän laihdutuksen jälkeen paino pysyi samana vuoden, olin jo ajatellut löytäneeni "viisasten kiven" asian suhteen. Tenkkapoo tuli sitten siinä, kun ois pitänyt yhdistää työpaikan vaihtumisen myötä karppaus jatkuvaan ulkona syömiseen ja toisaalta myös se, että se eka vuosi uudessa työpaikassa oli sikarankka, joten sorruin myös aika paljon tunnesyömiseen. Jossain kohtaa vain aloin syödä niitä karppaamisen kannalta "kiellettyjä herkkuja" (eli hiilareita sisältäviä jutskia) enemmän ja aamupalatkin alkoivat vaihdella. Tosin turkkilainen jugurtti + marjoja-yhdistelmän sijaan en tähänkään päivään mennessä ole syönyt aamupalaksi sitten vuoden 2012 muuta kuin munakasta tai smoothieta. Selvästi suurin ongelma oli kuitenkin iltasyöminen ja viikonloppuisin tapahtuva herkuttelu. Kun arki oli rankkaa, viikonloppua halusi juhlistaa herkuilla. Joka viikko. 

Enimmäkseen viikkokaudet on ollut tällaista

Miksi karppaus sitten oli onnistunein, jos sen jälkeen lihosi vain takaisin? No koska karppaamisen myötä jäi lopullisesti pois arjesta viljatuotteet, riisi ja pasta. Sokerikin hyvin pitkälti. Perunaa menee uunilohen kaverina, ravintolassa ranskalaisina ja valitettavasti myös sipsien muodossa. Mutta perunan syömistahti on kuitenkin vain noin kerran viikossa ja määrä on alle 200 g. Kasviksia oon oppinut syömään karppaamisen myötä enemmän. Nämä muutokset ovat pysyneet jo 5 vuotta, joten uskon, että ne ovat noudatettavissa loppuelämän.

Talvi ei hellitä

No nykyään tilanne on se, että en koe arkeani erityisen rankaksi. Olen palannut työtehtävään, jonka osaan jo hyvin ja 90 % työtehtävistäni on itselleni oikein mieluisia. Nykyään myös lähimpään kauppaan on 1 km matka, joten aika paljon vähemmän herkkuja tulee syötyä puhtaasti siksi, että jos ulkona on ikävä sää, ei tule lähdettyä pyöräilemään kauppaan. Joskus laiskuudestakin on siis hyötyä! Työmatkaa on nyt enemmän kuin sitä on ollut kesän 2013 jälkeen. Talvella olen mennyt enimmäkseen bussilla töihin ja takas, mutta harvase viikko kuitenkin myös kävellyt takaisin kotiin. Keväällä, kesällä ja syksyllä kuljen töihin pyörällä. Syynä talvipyöräilystä enimmälti luopumiseen on se, että täällä tuntuu olevan koko ajan maa jäässä, koska lämpötila suhaa talvisin nollan molemmin puolin. Tai sitten jos tulee lunta, niin sen tietää varmaksi, ettei tää alue ole mitenkään prioriteetti teiden auraamisen suhteen. Olen kerran pyöräillyt sellaisessa + 10 cm hangessa koko matkan ja hirveeseen vastatuuleen. En pyöräile toiste. 

Läskisokeus on jännä asia...

Mitä tulee ruokapuoleen, niin mulla on nyt lounassetelit työn puolesta. Eli saan käytännössä tililleni 150 euroa vähemmän rahaa per kuukausi ja saan tassuun 20 kpl lounasseteleitä, joiden käyttöarvo on 10,30 euroa per kappale. Vaikka työpäiviä pitäisi olla noin 22 per kuukaisi, silti niitä lounasseteleitä jotenkin aina jää yli. Ilmaisia lounaita vaan on niin paljon. Helmikuu alkoi vasta, mutta ilmaisia ruokia oli jo pelkästään tammikuussa 4. Ja koska lounasseteleitä jää yli, eikä niillä voi muutakaan tehdä kuin maksaa ruokansa ravintolassa, mä syön joka viikko ulkona 5-6 kertaa. Siinä onkin sitten katsominen, että söisi edes jotenkin järkevästi, sillä lounasseteleillähän voi myös maksaa kotipizzassa, subwayssa, hesburgerissa, daddy´s dinerissa ja amarillossa. Tai oikeastaan en tiedä paikkaa, missä ne eivät kelpaisi maksuvälineeksi, mutta nämä on ne paikat mistä saa roskaruokaa ja jos näihin sortuisi liian usein, niin se olisi huono homma. Mulla on oikeastaan vieläkin hakusessa, että onko täällä jossain paikkaa, josta saisi "normaalia kotiruokaa". Tällä hetkellä oon tutkaillut, että terveellisimmästä päästä valintoja lienee salaatti picnikissä tai subwayssa, tomaattikeitto Rossossa tai sitten jokin lounasannos Trattoria Casassa. Siellä oon syönyt monesti lohta perunalisukkeella ja kasviksilla. 

...välillä ajattelee, että eihän tämä oma kroppa niin paha ole. Välillä ajattelee itsensä virtahevoksi. Ja ei, en ole kuvassa raskaana, mulla vaan kaikki kertyy mahaan.

Laihduttaa en siis enää ikinä aio, mutta yritän nyt pikkuhiljaa opetella hyviä juttuja. Niin pikkuhiljaa, että ne olisivat loppuelämän valintoja. Lounashärdellini huomioiden päätös, että kahden viikottaisista lounaista pitää olla salaatti, on helposti toteutettavissa oleva konkreettinen asia. Ja se vaikuttaa kahteen suuntaan, toisaalta siihen, että mitä enemmän ruokana on salaatti, sitä vähemmän ruokana on jokin huonompi vaihtoehto ja toisaalta, ilmeisesti kasviksissa on jotain mistä suolistopöpöt tykkää, joten niitä saa sitten siinä samalla. Kasvisten syönti on mulle edelleen tosi vaikeaa lähinnä siksi, että osa niistä maistuu mun mielestä niin pahalta, että mä kirjaimellisesti meinaan aina oksentaa jos yritän syödä niitä. Kerran syksyllä oksensinkin. Eli (tuoretta) tomaattia ja kurkkua en tule syömään kyllä palaakaan vuosiin. Niistä jäi niin kauheet traumat sen oksentamisen myötä. 

...mutta typerintä läskisokeudessa on, että en kokenut itseäni näiden kuvien ottamisaikaan yhtään pienemmäksi kuin tänä päivänäkään. Valokuvissa ero on selkeä. Tänään vihreä paita, 2012 sininen toppi. Jos saisin päättää, olisin tuon kokoinen kuin näissä 2012 vuoden kuvissa. En koe, että mun tarttee olla yhtään pienempi. Ei vaikka 2012 oli lihakset huomioiden ylipainoa noin 15 kiloa.

Positiivista on kuitenkin, että voin jo syödä jäävuorisalaattia, sipulia, paprikaa ja tuoretta porkkanaa suhteellisen ongelmitta. Jollakin tavalla lämmitettyinä/keitettyinä/höyrystettyinä/mitä ihmettä niille onkaan tehty menee myös parsakaali ja hieman yllättäen punajuuri. Punajuurta huomasin kykeneväni syömään, ku sitä oli tammikuussa kolmesti ilmaisen pippuripihvin kyljessä ja seura oli sellainen, ettei sitä kehdannut jättää syömättä :D Tää kasvisjuttu on kyllä mulle ylipäätään sellainen hirveän ikävä asia. Tiedän että niitä pitäis syödä. Suolistopöpöt tykkäis niistä. Oon nähnyt kuvia "this one makes you fat, this one gives you energy". Kasviksissa on vitamiineja ja kivennäisaineita. Mutta minkäs himputin teet, ku niin monet niistä oksettaa? On ihan toivoton tehtävä muodostaa elämäntavaksi jotain sellaista, joka on niin vastenmielistä ja saa sut voimaan niin pahoin kuin kasvisten syönti. Siksi mä syönkin sen salaatin ulkona ja vain sellaisessa paikassa, jossa mä pääsen itse valkkaamaan jokaikisen mukaan tulevan kasviksen. Niiden valmiiden salaattien helmasynti on aina se saakelin tomaatti ja kurkku. Mä en ymmärrä miksi niitä pitää änkeä joka paikkaan. Tai herne-maissi-paprika-sekoitusta. Yök. Ei mulla suinkaan traumoja asiasta ole tai mitään...

Tämä ois aivan riittävä. Tuon hoikempi ei tartte olla. Toivottavasti sinne pikkuhiljaa vuosien saatossa taas pääsisi...

Tällä hetkellä mun kotisyömiset on oikeastaan paremmalla tolalla kuin ne on olleet viimeiseen 3 vuoteen. Viimeiset 3 vuotta asuin kaupunkien keskustoissa ja kauppa houkutuksineen oli aina lähellä. Nyt käyn ruokakaupassa 1-2 kertaa viikossa ja otan sieltä oikeastaan vain aamupalavärkit (kanamunia, juustoa, leikkelettä = munakas, joka pitää nälkää 5 tuntia), iltapalavärkit (turkkilaista jugurttia, marjoja, omena tai klementiini) ja sunnuntaiksi jotain kotona syötävää. Sunnuntaisin tulee hyvin usein syötyä joko uunilohta tai sitten tomaattikeittoa. Siinä se tomaatti kuitenkin mystisesti menee. Herkut oon onnistunut nyt rajaamaan niin, että niitä syön vain 1-2 kertaa viikossa ja niistäkin se toinen on sitten joku pienehkö esim. sellainen pikkupussi sirkusaakkosia tai 5 palaa suklaata. Luulen, että tämä olisi mulle sellainen sopiva tahti loppuelämäksi. Aiemmin jos join alkoholia, join yleensä siideriä. Nykyään juon hyvin harvoin enää mitään muuta kuin valkoviiniä, enkä sitä valkoviiniäkään kuin 1-2 kertaa kuukaudessa.

Aiheeseen liittymättömästi, säikähdin että vettä tiputtava patterini olisi aiheuttanut vesivahingon

No tämän seurauksena mulla onkin painonkehitys edennyt silleen, että se on tällä hetkellä 2,5 kg vähemmän kuin viime kesänä, vaikka en siis ole laihduttanut yhtään. Liikunnatkin on olleet hyvin vähäisiä. Ainoat liikunnat on olleet oikeastaan vain paikasta toiseen liikkumiset, eli käytännössä keskustaan tai takaisin kotiin kävelemiset/pyöräilyt ja se mitä tulee työpäivien aikana käveltyä. Välillä se on paljonkin, saatan esimerkiksi kävellä toimistolta rautatieasemalle ja sitten toisessa kaupungissa ympyrää ja illalla vielä rautatieasemalta takaisin keskustaan. Tarkoitus on kuitenkin jossain vaiheessa myös ottaa arkeen 2-3 ihan selkeää liikuntakertaa. Todennäköisesti uintia, nyrkkeilyä tai kuntosalia. 

 

 Huoltoyhtiö vaihtoi patterin ja täpläkin onneksi lähti pois tuollaisella sienellä. Ei tarttene pelätä vesivahinkoa.

Niin ja sitten on se, että mä sain tällä viikolla työpaikalle sähköpöydän. Eli voin jatkossa seistä töissä ainakin silloin, kun olen omassa työhuoneessani. Vie varmaan aikansa, ennen kuin kehoni tottuu kokoaikaiseen seisomiseen, mutta keskiviikkona esimerkiksi seisoin 3 tuntia, torstaina 4 ja perjantaina jo 6 tuntia. Maanantaina ei sitten paljon seistä, koska istun junassa 5 tuntia ja 2 tuntia vankilassa. Mutta noin niin kuin keskimäärin istuminen varmaan vähentyy. Mielenkiinnolla odotan, että näkyykö se jotenkin terveydessä tai siinä miltä kehossa tuntuu. Nyt tällä hetkellä tuntuu hieman yllättäen keskivartalon lihaksissa ja jostain syystä myös lapaluiden välissä. Jalat ei oo moksiskaan. Tosin silloin kun seisoo töissä tunteja paikallaan, niin jalkapohjiin se ottaa siinä hetkessä ehkä eniten ja sitä tuleekin sitten ikään kuin tepasteltua paikallaan ja vaihdettua koko ajan jalkojen asentoa, seistyä välillä yhdellä jalalla ja niin edelleen :D 

Ai että työhuoneeni on nyt kiva! Laitoin kaksi tauluakin viimeinkin seinään. Nyt on feng shuit kohdillaan ja työhuoneessa on mielellään!

Mutta loppukaneettina siis, että nyt ei oo mitään kuuria, että herkut pannaan ja 5 kertaa viikossa salille ja joka ruuasta puolet kasviksia. Sen sijaan yritän pikkuhiljaa yksi muutos kerrallaan ottaa hyviä ja itselleni toimivia juttuja osaksi arkea. Hieno homma, jos paino pitkällä aikavälillä laskee, mutta tärkeintä on, että se ei nouse ja että en tee mitään sellaista, jota en viikkotasolla jaksaisi tehdä koko loppuelämääni.

Säästämisestä ja sijoittamisesta

Hei,

näin uuden vuoden alussa on hyvä hetki miettiä tavoitteitaan tulevalle vuodelle. Mulla on ollut kahtena edellisenä vuonna (2015 ja 2016) tavoitteena täyttää vuosi "hyvillä muistoilla" eli saada vuoteen mahtumaan tavallisen arjen ohelle niin paljon kivoja juttuja kuin mahdollista. Molempina vuosina olen tässä onnistunutkin ja vuosi 2016 oli minulle elämäni paras. Myös vuosi 2015 oli tosi hyvä. Ehkä tätä taustaa vasten on turha toivoakaan, että vuodesta 2017 tulisi yhtä hyvä. Hyvähän siitä voi tulla, mutta nuo isot asiat (ensimmäinen oma asunto, auskultointi, varatuomarin ja asianajajan tittelit) olivat sellaisia once in a lifetime-juttuja, jotka eivät voi toistua. Siksipä jotain uutta tälle vuodelle. Uusia tavoitteita tarvitaan myös siksi, että aiemmat pitkän tähtäimen tavoitteeni tulivat tuossa saavutetuiksi viime syksynä. 

Dubrovnikista, matkusteluun on tarkoitus käyttää jatkossakin jonkin verran rahaa

Oon tässä funtsinut asiaa ja asettanut itselleni kaksi tavoitetta. Yksi on sellainen "kerää hedelmät vuosikymmenien päästä", kuten oli ammattiin liittyvä tavoitteenikin. Toisen on myös tarkoitus olla loppuelämän mittainen, mutta mahdollisia "hedelmiä" voi tulla arkeen jo lyhyemmälläkin aikavälillä. Tavoitteet ovat siis 1) sijoittamaan opettelu niin, että joskus olisin taloudellisesti riippumaton ansiotyöstä ja 2) syödä viikossa vähintään 2 kertaa lounaaksi salaatti.

Kotikin on sellainen loputon rahanreikä johon voisi upota omaisuuksia

Kirjoitan varmaan seuraavassa postauksessa tuosta 2-kohdasta enemmän. Tässä kohtaa lyhyesti totean, että olen päättänyt etten enää ikinä ala laihduttamaan. Siitä seuraa aina vain joku kuurinluonteinen pinnistys "kaikki kuntoon kerralla", joka kestää ajan X ja loppuessaan tarkoittaa, että painoa kertyy enemmän kuin lähtöpaino oli. Karppaus olisi hyvä elintapa ja tapa hallita painoa, mutta toimii tosi surkeasti silloin, kun joutuu syömään ulkona. Siihen, että 2011-2012 toteutetun onnistuneen laihtumisen jälkeen paino lähti kipuamaan takaisin, oli suurin syy työelämän aloittaminen ja se, ettei voinut enää syödä karpisti, koska pakkaa sotki tosi paljon se, että koko ajan piti syödä ulkona. Karppaus jäi. Ei kokonaan, mutta niin suurilta osin, että lihoin takaisin sellaista 500 g/kk tahtia. Nyt tosin olen onnistunut pitämään painoni samana noin 6 kk ajan. Mutta tästä aiheesta lisää myöhemmin.

 

 Onneksi ei kuitenkaan ole mitään akuutteja isoja hankintoja tiedossa. 2016 tammikuussa ostettu sohva on viimeisin iso kalustehankinta

Ajatus sijoittamaan opettelemisen tärkeydestä heräsi joskus tuossa viime syksynä, kun satuin törmäämään artikkeleihin ja blogeihin, jotka käsittelivät asiaa. Jotenkin olin aiemmin ajatellut, että voisi tehdä rahalla lisää rahaa, pitäisi olla jokin hillitön lähtövarallisuus. Mutta jos käytettävissä on paljon aikaa, eipä tarvitsekaan olla. Törmäsin laskelmiin siitä, mitä 100 e per kk, pitkä aika ja korkoa korolle vaikutus yhdessä tekevät. Ja minuahan ei tietysti tarvitse vakuutella ollenkaan sen suhteen, että on hieno homma, jos työn tekeminen on vapaaehtoista. Eli että ei tarvitse tehdä töitä sen takia, että saisi rahaa elämiseen. Ja vaikka niitä töitä tekisikin, niin ainahan lisätulot kelpaavat.

Tosin syksyllä meni jonkin verran rahaa parvekkeen tuunaamiseen

Elämähän voi toki yllättää vaikka jonkun onnettomuuden myötä tapahtuvan vammautumisen myötä, ettei olisikaan enää työkykyinen. Silloin työstä riippumaton tulonlähde on hyvä juttu. Ja vaikka kaikki menisikin hyvin ja olisin työkykyinen ja työn omaava vanhaksi asti, niin ottaen huomioon eläkeiän nousut (ikäiseni eivät varmaan ikinä pääse eläkkeelle), työstä riippumaton tulonlähde tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että voisin jäädä halutessani eläkkeelle 55-60-vuotiaana. Tosin meidän ammatissa yleensä tunnutaan olevan töissä kirjaimellisesti hautaan asti omasta valinnasta, mutta tärkeintä on nimenomaan se, että se on oma valinta, jota ei sanele pakko.

Kirjoihinkin menee silloin tällöin. Tykkään omistaa kirjoja, koska silloin niitä voi lukea uudestaan ja uudestaan.

Joten nyt aikaraja olisi suunnilleen 25-30 vuotta. 25 - 30 vuotta sijoittamista ja kaikkien tulojen edelleen sijoittamista niin, että korkoa korolle vaikutus maksimoituisi. "Hedelmien kerääminen" voisi alkaa sitten 55- tai 60-vuotiaana. Siihen asti voi kyllä pyöriä työelämässä. Minähän olen muutenkin unelma-ammatissani, että mistäpä sitä tietää vaikka töitä haluaisi tehdä vaikka kuinka pitkään puhtaasti "huvin vuoksi". Tai jos ei ole pakko pyrkiä maksimaaliseen ansiotuloon, voi vielä nykyistä enemmänkin valikoida juttujaan ja ehkä joskus siinä työssäolon loppupuolella tehdä vaikka lyhyempää työaikaa. Ehkä syitä sijoittamiselle ei tarvitse avata tuon enempää. Lyhyesti sanottuna kyse on vapaudesta. Tee mitä haluat, rahan tarve/puute ei määrittele valintojasi. 

Koruharakalla menee rahaa joskus koruihinkin.

Se mitä minä ja veljenikin ollaan päivitelty, on että miksi näitä ei opeteta koulussa? Sitä jotenkin on niin kasvanut ajatukseen, että työ on ainut rahan lähde, että on ihan puhtaasti sattumasta kiinni, tajuaako yksilö, että niin ei ole pakko olla. Veljeni tekikin osuvan huomion: rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy, koska rikkaat vanhemmat opettavat jälkikasvulleenkin miten raha tekee lisää rahaa. Köyhät käyttävät kaiken rahan ja jos saisivatkin jostain syystä enemmän, se katoasi, koska he eivät "osaa käyttää sitä oikein". Yhdessä sijoittamista koskevassa kirjassa oli esitetty, että köyhä, joka voittaa lotossa, on taas muutaman vuoden päästä samassa tilanteessa, koska ei osaa käyttää sitä rahaa. Sitä ei siinä kerrottu miten niin käy, mutta kuvittelisin, että jos ostetaan hienoja autoja tai ankaria lukaaleja, joissa on suuret käyttökustanuksetkin, niin raha on aika äkkiä mennyt. Ja autohan on muutenkin huonoin sijoitus ikinä, arvo laskee kuin lehmän häntä :D

Haaveet jostain kivasta merkkilaukusta ovat edelleen olemassa, joskin tuo kuvan halvalla ostettu käsilaukku on kyllä tosi kiva ja hintaansa paljon arvokkaamman oloinen ja käytössä kätevä. Yön yli reissu asianajajapäivään meni pelkästään tuolla. Ei muita matkatavaroita.

Se osaako käyttää rahaa, ei myöskään ole mitenkään sidoksissa tulojen määrään. Olen omassa työssäni nähnyt sitä, että on myös olemassa ihmisiä, jotka onnistuu hassaamaan kaikki rahansa olivatpa sitten miten suurituloisia tahansa. Jos antaa menojensa kasvaa samaa vauhtia tulojensa kanssa, niin eipä se lopputulos siitä muutu. 

Auton osto on myös harkinnassa. Se kyllä lisää kiinteitä menoja ainakin 200 e/kk. Tähän asti oon pärjännyt ilman autoa, mutta välillä se kyllä ois työn takia tarpeen. Etenkään poliisit ei oo liian ilahtuneita siitä, että mä oon niin kiinni bussi- ja juna-aikatauluissa. Kuvassa mun vanha auto, jonka myin pois keväällä 2013.

Raha ja siitä puhuminen ovat yhteiskunnassa vähän tabuja. Ei kehtaa köyhä eikä rikas siitä puhua. Ja se on oikeastaan sääli, koska silloin jää tietoa siirtymättä ja toisaalta oivalluksia tekemättä. En tiedä kuka siinä voittaa, mutta häviäjiä ainakin on paljon. Vähän samalla tavalla kuin se, ettei puhuta palkoista sataa yksinomaan ja pelkästään työnantajien laariin. Ihmiset menevät halvalla töihin, koska eivät osaa hinnoitella itseään oikealle tasolle. 

20 vuotta vanha pyöränikin tekee kuolemaa ja on sellaisessa kunnossa, että uutta on tullut mietittyä jo muutaman vuoden ajan. Vielä on kuitenkin sinnitelty! Enää en kuitenkaan uskaltaisi tehdä tuollaista 40 km pyöräreissua, minkä tein vuonna 2014 ja josta kuva on otettu.

Mikä on sitten oma historiani rahan kanssa? Olen keskiluokkaisesta perheestä, jossa ei ole ikinä ollut työttömyyttä, vanhemmilla kohtuullinen toimeentulo ja siten ei myöskään koskaan pulaa rahasta. Meiltä ei lapsena/nuorena puuttunut mitään ja meillä oli ihan kivasti myös omaa rahaa viikkorahan ja synttäri/joululahjojen myötä. Jostain syystä sijoittamisesta ja säästämisestä ei ole kuitenkaan koskaan puhuttu. Joskus nuorena ymmärsin kuitenkin, että rahan käyttäjinä vanhempani ovat keskenään hyvin erilaisia, itse olen ehkä siitä väliltä. Yleensä jotain jää säästöön, mutta sitten myös on tasaisin väliajoin tullut jotain isompaa, mikä on syönyt säästöt käytännössä kokonaan ja on pitänyt taas aloittaa alusta. Yleensä se jokin on ollut muutto. Olen muuttanut hirveästi ympäri Suomea ja 2012 vuodesta lähtien maksanut jokaisesta muutosta muuttofirmalle, yleensä yli 1000 e per muutto.

...koska jos se pyörä tuolla kauimmaisessa kolkassa hajoaisi, niin voi jippijaijee. Muuten kyllä suosittelen kuvan pyörälenkkiä Saimaan saaristossa. Lähtökaupunki on Lappeenranta. Yksi kartan saarista on nykyinen kotisaareni :)

Toki on myös muistettava, että en omilleni lähtemisen jälkeen ole ollut "rahoissani" oikeastaan kuin vasta kesästä 2015 lähtien. Opiskellessa tuloni olivat opintotuki ja opintolaina sekä se taloudellinen tuki mitä sain vanhemmiltani ja isovanhemmiltani. Pääsääntöisesti puhuttiin kuitenkin noin 800 euron käyttörahoista per kuukausi ja niistä piti maksaa siis myös vuokra. Työelämässä puolestaan alan luonteen vuoksi kesti aikansa, ennen kuin työn hedelmät alkoivat näkymään tilillä. Juurikin syystä, että jos teet tänään työtä, voit saada palkan siitä vaikka 2 vuoden päästä, jos asialla kestää niin kauan päätyä esitutkinnasta käräjäoikeuden istuntoon. Ja pieni palkka yhdistettynä 610-700 euron vuokraan ei sitten jättänyt tassuun ihan hirveästi ylimääräistä.  

 

Onneksi kuitenkin tietokone tuli uusittua vuonna 2014, joten tällä nykyisellä pitäisi pärjätä vielä useita vuosia.

Olen kuitenkin vuosia ollut tietoinen ajatuksesta "ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot" ja olen yrittänytkin pitää kiinteät menoni niin pieninä kuin mahdollista. No ei ne kyllä tällä hetkellä hirveän pienet ole, kiitos asuntolainan. 1400 euroa onkin mulla sellainen summa, joka menee elämiseen per kuukausi. Asumiskulut on siitä noin 60%. Tuota voisi varmaan saada vähän pienemmäksi, jos nipistäisi kulutuksestaan, mutta toisaalta mä en oikein ole henkilönä sellainen, joka haluaisi elää sellaista "äärimmäisen tarkan euronvartijan" elämää. Pidän monista asioista, joita rahalla saa ja siksi haluan jatkossakin sallia vähän myös sitä "ei niin järkevää rahankäyttöä". Tämän postauksen kuvituksena on kaikkea mun sitä "ei niin järkevää rahankäyttöä" :D Olen kuitenkin funtsinut, että tuo 1400 euroa voisi olla sellainen raja, että kaikki sen ylittävä nettotulo menee säästöön ja/tai sijoitukseen jo palkkapäivänä.

Myös oma henkilökohtainen puhelin ja työpuhelin ovat nyt sellaiset, että niillä pärjännee vuosia. Oma puhelin iPhone SE on ollut ihan huippu ja työpuhelimeksi tuo iPhone 5S on aivan riittävä.

Käsittääkseni tilillä olisi hyvä makuuttaa jotain puolen vuoden palkkatuloja vastaavaa määrää rahaa likvidinä, jotta selviää elämän yllättävistä tilanteista. Loput olisi sitten hyvä sijoittaa, jotta raha pääsee tekemään lisää rahaa. Mulla on nyt sen puskurin kerääminen vaiheessa, koska asunnon ostamisen, viime muuton ja teoriassa puolen kuukauden "työttömyyden" myötä paloi taas kaikki säästöt ja homma piti aloittaa alusta viime lokakuussa. Sitä olen tässä miettinyt, että mitenkähän homma kannattaa tehdä. Keräänkö ensin ne puolen vuoden rahat tilille ja alan sitten sijoittamaan vai teenkö hommaa jotenkin rinnakkain. Turvallisuushakuinen puoli minussa haluaisi ensin ne säästöt tilille, koska niitä ei ainakaan voi menettää. Sijoittamisessa rahansa voi teoriassa menettää ja joka tapauksessa niiden kohdalla lähtökohta on, että ne ovat "kiinni", eikä niihin kajota jos pyykinpesukone sattuu hajoamaan. Mutta toisaalta sijoittamisessa taas aika on iso osa yhtälöä ja jos odotan, että se puolen vuoden raha on kerätty, niin aikaa kuluu. Pitää miettiä tätä. Siinä mielessä aikaa kuitenkin on, että sijoittamiseen ei kannata ryhtyä tietämättömänä. Että sillä ajalla, minkä opiskelen asiaa, voi ainakin pelkästään kerryttää sitä pesämunaa tilille.

Kuvat rahanmenoista laitettuaan tulikin mieleen, että onpas sitä elämässä monta rahanreikää. Kulutuksen ristipaineessa säästäminen ja sijoittaminen onnistunevat ainoastaan suunnitelmallisuudella.

Sijoittamisen opiskelu on musta hyvä pitkän aikavälin tavoite, sillä se ei ole mistään muusta pois, mutta johtaa onnistuessaan isoon palkintoon myöhemmin. Ja jotenkin olen oppinut, että parempi pitää tavoitteet yksinkertaisina, niin ne on helpompi saavuttaa.

Oon kolmekymppinen, takana on luja putki rilluvuosien?

Hei,

mä oon kolmekymppinen, onko takana luja putki rilluvuosien? No oikeasti kun meikäläisen mielenlaadulla tuli jätettyä "teini-iän angstitkin" välistä, niin samaten jäi myös ne rilluvuodet pitämättä. Vaikka joissakin asioissa (lue: ruuan suhteen) sorrunkin useimmiten hetken nautintoon pitkän tähtäimen palkintojen sijaan, keskimäärin olen kuitenkin sellainen ihminen joka suunnittelee toimintaansa ja asettaa itselleen pitkän tähtäimen tavoitteita. Ja 30 ikävuotta on jotenkin aina ollut minulle sellainen piste, että siihen mennessä olisi elämässä päästävä johonkin. Jotain pitäisi olla saavuttanut. 

Mä en rehellisesti sanottuna ole koskaan pitänyt avioliittoa tai lapsia tavoitteenani. Olin lähes täysi-ikäiseksi asti sitä mieltä, etten ikinä seurustelisi kenenkään pojan kanssa. Mutta sitten kuitenkin seurustelin 18-22 vuotiaana yhden kaksilahkeisen kanssa. Viimeiseen 8 vuoteen en kuitenkaan ole ollut parisuhteessa tai edes etsinyt seuraa. Viihdyn sinkkuna. Mitä tulee lapsiin, mulla oli jossain vaiheessa joku ihan lyhyt muutaman kuukauden kestävä mietintä "hmm... oliskohan mitään syytä hankkia lapsi?", mutta sitä lukuunottamatta vastaus on ollut lähes 30 vuotta ei. Ei, minusta ei tule äitiä. Mutta nyt tässä kolmikymppisenä mulla on koirakuume! Haluan koiran! Olen toki halunnut pitkään, mutta nyt haluan pahasti. Ura kuitenkin jarruttelee sitä, koska olen ammatissa, johon sisältyy jonkin verran matkustelua ja työpäivät voivat joskus venyä vaikka 12 tuntisiksi ilman, että voin itse vaikuttaa asiaan ollenkaan. Tänä syksynäkin on jo istuttu oikeudenkäynnissä iltaseitsemään. Käräjäoikeudessa töissä ollessa meni kerran päätösharkinta iltakasiin ja kolmisen vuotta sitten yksi oikeudenkäynti kesti vähän yli iltakymmeneen!

Veljeni tyttöystävän koira. Katsokaa nyt sitä! Tämä ei edes tuhoa mitään, eikä siitä lähde karvoja.

No kun nyt on lueteltu mitä mun tavoitteita elämässä ei ollut, ni sitten päästäänkin siihen mitkä olivat. Niitä oli kolme. 1) Omistusasunto 2) asianajajan ammatti 3) armeijan käyminen. Nämä siis olivat minun pitkän tähtäimen tavoitteeni ja nämä saavutettuani voisin "kuolla onnellisena".

Näistä viimeinen, armeijan käyminen voi tuntua oudolta tavoitteelta tytölle. Mutta kun olin ollut 8-vuotiaasta partiossa, niin sitä taustaa vasten se oli toki itsestäänselvyys. Se tavoite jäi kuitenkin täyttymättä minusta itsestäni riippumattomista syistä. Ollessani 18-vuotias minulta venähti tapaturman yhteydessä jalasta tärkeä hermo, eikä sitä voi lääketiede korjata. En ole sen jälkeen voinut koukistaa oikean jalan nilkkaani. Käytännössä olen huomannut, että tasapainokyvystä meni samalla 1/4 osa, koska en voi jännittää niitä lihaksia, joita tarvittaisiin pystyssä pysymiseen tietyissä asennoissa, esimerkiksi korkokengissä tai maastossa liikuttaessa. Joten eipä sitten mitään asiaa armeijaan. Itkin tätä murskaantunutta haavetta ja tavoitetta aikani silloin 18-vuotiaana ja sen jälkeen olen ollut milloin surullinen, milloin katkera asian johdosta. Toki asia tulee nykyisin vain hyvin harvakseltaan edes mieleeni. Oloani ei ole milloinkaan helpoittanut se, että monet muut armeijan käyneet ovat mitätöineet sen täysin hyödyttömäksi touhuksi. Itse en koskaan sitä niin nähnyt ja jos jostain syystä syttyisi sota, niin olisipa tosi kiva puolustaa maata ilman koulutusta. Ainut lohtuni tämän asian suhteen on, että ehdin olla vuonna 2004 kaksi viikkoa kestävällä "armeijaleirillä" Ruotsissa ja sen jälkeen osallistua muutamia kertoja menestyksekkäästi Pohjoismaiden välisiin sotilastaitokisoihin osana Suomen naisjoukkuetta. Niiden yhteydessä sain ajaa itseäni äärirajoille ja kokea ikimuistoisia hetkiä.

Tämä taitaa olla ainoa säilynyt kuva niiltä ajoilta, muut menivät tietokoneen formatoitumisen myötä :(

Siinä oli sitten tämän postauksen surullinen osuus. Koska jotenkin ihmeen kaupalla olen onnistunut 30 ikävuoteen mennessä tavoittamaan ne kaksi muuta! No asianajajan ammatti on ollut mahdollisesti toteutumassa olevana jo sen 4 vuotta, mutta tuo omistusasunto järkkääntyi aivan puskista vasta tänä vuonna. 

Mä koin lapsena ja nuorena tulevani joissakin asioissa hyvin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi joko vanhempien tai ikätovereideni tahoilta (vanhemmille terkkuja: en aikuisenakaan hyväksy selitystä "no se on sua nuorempi" syyksi sille, että pikkuveljeni sai tehdä asioita ja pääsi pälkähästä tuosta noin vaan tuon takia :D ) ja pitkälti sen takia mun kaikista tärkein arvo on oikeudenmukaisuus. Kestän paljon niin kauan kuin muutkin joutuu kestämään. Kestän äärimmäisen vähän, jos koen tilanteen epäoikeudenmukaiseksi. Kuvitteellinen esimerkki työelämästä: jos joisin kahvia ja työskentelisin sellaisen kanssa, jonka kanssa keitettäisiin sitä vuorotellen, ei välttämättä mitenkään tietyn listan mukaan, mutta kumpikin tekisi sitä jatkuvasti, niin tässä ei olisi mitään ongelmaa. Mutta jos joku mun kanssa samassa asemassa oleva laittaisi aina mut keittämään kahvia tekemättä sitä koskaan itse, niin mä ärsyyntyisin tästä äärimmäisen paljon ja kihisisin kiukusta joka kerta keittäessäni sitä kahvia, vaikka se on pikkujuttu ja helposti tehty. Ihan siksi, koska kokisin sen epäoikeudenmukaiseksi. Esimerkki on tosiaan kuvitteellinen, en juo kahvia ja aika harvoin kukaan on pyytänyt sitä keittämäänkään. Mutta tuosta käy hyvin ilmi, mitä tarkoitan sillä kun sanon ettei mikään maailmassa ole mulle tärkeämpää kuin oikeudenmukaisuus.

Kotisaaren pohjoisosan metsä <3

Ja siksi halusin 12-vuotiaasta asti asianajajaksi. Voidakseni itse vaikuttaa asioiden oikeudenmukaisuuteen. En maailmaa muuttamalla, siihen olen liian pieni ihminen, mutta case by case. No koska mä olin vaan "ihan hyvä oppilas" enkä mitenkään luonnostani nero, mun piti tehdä yläasteella ja lukiossa jonkin verran töitä saadakseni hyvät arvosanat ja sitten mun piti tehdä ihan älyttömästi töitä päästäkseni oikeustieteelliseen sisään ja että pääsin sieltä ulos siedettävillä arvosanoilla. Okei no jokainen oikeustieteelliseen päässyt joutuu tekemään älyttömästi töitä päästäkseen sieltä kunnialla uloskin. 

Lavastettu kuva! Oikeasti mä jouduin oikisvuosien aikana lukemaan niin paljon tenttikirjallisuutta, etten lukenut ollenkaan mitään "huvin vuoksi -kirjallisuutta" kuten fantasiakirjoja

Ja sitten mä jouduin tietysti etsimään töitä siinä missä muutkin. Mä olen ollut opiskeluaikoina hyvin vähän kesätöissä, ainoastaan yhden kesän. En tiedä hainko vääristä paikoista, liian harvoista paikoista vai mitä ihmettä mä mokasin työhaastatteluissa, mutta niin se vain meni, että 4. vuoden kesä oli ensimmäinen kesä, kun olin kesätöissä. Kävin kyllä joka vuosi haastatteluissa, mutta jäin aina valitsematta ja mulla oli jo aika iso identiteettikriisikin kehittymässä, että onko mun luonteessa jotain, minkä takia mua ei valita alan työtehtäviin. 

Mun opiskelutahti oli läpi oikiksen lukea 100 sivua per päivä. Tentti oli keskimäärin kerran kuussa ja koealue oli 1000-2000 sivua, joka piti tietysti lukea pariin otteeseen että sen muisti ulkoa asiasisällöltään

Yliopiston ja etenkin sen 4. vuoden käräjäoikeudessa vietetyn kesän myötä ajatukseni ammatinvalinnasta muuttuivat niin, että tavoite olikin syyttäjä tai tuomari. Tiesin kuitenkin, että asianajopuoli on se alalle meno työpaikka, tuomariksi tai syyttäjäksi pääsee vasta pitkän kokemuksen myötä, joten suuntasin valmistumisen jälkeisen työnhaun asianajopuolelle. Lopulta onnistuin saamaan ensimmäisen ihan oikean alan työpaikkani. Se ei ehkä ollut sitä mitä olin ajatellut, mutta pääsin alkuun ja sain ensimmäisen oikeudenkäyntikokemukseni avustajana. Tämän ensimmäisen työn jälkeen seuraavan työpaikan saaminen olikin jo vähän helpompaa, kun oli jo jotain tehnyt ja tiesi ainakin jotain missä oli oikeasti hyvä. Mulla yksi sellainen missä oikeasti oon hyvä on asiakkaiden kanssa toimeentuleminen. Se onkin näin jälkikäteen ajatellen hirveen hyvä asia, koska sitä on vaikea oppia, jos se ei tule luonnostaan. Juridiikan voi oppia. Niin varmaan ajatteli sitten mun uusi työnantajakin. 

Matkalla ekaan työhaastatteluun valmiina juristina

Vaikka asianajossa olikin monia hyviä puolia, siinä oli myös jotain negatiivisia puolia ja ajatus syyttäjän urasta tai tuomarin urasta kummitteli koko ajan takaraivossa ja suuntasinkin auskultoimaan kun olin tehnyt asianajoa 2,5 vuotta. Auskultoidessa näin konkreettisesti mitä tuomarin työ on. Toki jutut olivat käräjänotaarina paljon helpompia kuin tuomareilla, mutta kyllä siinä näkemyksen sai. Millaisia työpäivät suunnilleen olisivat, mitkä ovat homman plussat ja miinukset jne. Mä ajattelin varmaan jotain puoli vuotta, että seuraava työpaikka on ehdottomasti hovioikeus. Se olisi ollut tuomarin uralla seuraava askel enkä pitänyt edes vaihtoehtona sitä, että mulla olisi mahdollisuutta palata takaisin asianajoalalle siihen kaupunkiin, missä mun tutut ja turvalliset kuviot oli.

Kesällä tämä ulko-oveen!

No sitten kävi niin, että näin muiden kohdalla, ettei sinne hoviin ollutkaan niin helppo mennä. Sinne kun haluaa muutama muukin ihminen. Ja sitten joskus keväällä mulle soitti mun entinen työnantaja ja kysyi, tulisinko takaisin heille töihin syksyllä, sinne samaan kaupunkiin mistä olin lähtenyt. Ja siinä mä sitten olin. Keskellä äärimmäisen isoa valintaa, joka tarkoittaisi käytännössä työsuunnitelmien lukkoon lyömistä ainakin vähintään 5 vuodeksi. Koska eihän sitä voisi työpaikkaa vakituisesta työsuhteesta koko ajan vaihtaa, ilman että se alkaa näyttää epäilyttävältä cv:ssä. 

"ikkunalauta" itsenäisyyspäivänä

Punnitsin sitten mielessäni kummankin vaihtoehdon plussat ja miinukset ja päädyin palaamaan takaisin vanhaan työpaikkaani, vaikka se tällä erää tarkoittaakin, että tuomarin ura tai syyttäjän ura kenties siirtyykin jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen tai ehkä jopa, että niitä ei koskaan tule. Eihän sitä voi tietää mitä tapahtuu. Nämä kolme, asianajo, syyttäjälaitos ja tuomioistuin, on sellaisia, että ihmiset jonkin verran hyppii niissä tehtävistä toiseen. Korkeimpaan oikeuteen on valittu asianajajia, tiedän syyttäjiä joista tulikin tuomareita ja on jossain  varmaan asianajajakin, joka on joskus ollut tuomari. Mutta ihan pikkuisen olen ollut jo nyt havaitsevinani sitä, että samalla tavalla kuin juristin rooli kasvaa osaksi identiteettiä, myös nämä kolme ovat rooleja jotka huomaamatta kasvavat osaksi identiteettiä. Hirmuhyvä kysymys on, että jos on tarpeeksi kauan jollakin puolella, voiko sitä enää kuvitella hyppäävänsä toiselle puolelle? Toki voin rehellisesti sanoa, että syyttäjän ja tuomarin työstä kaipaisin ihan äärettömän paljon sitä, ettei mun ikinä tarvitsisi väittää mitään älytöntä. Se ois niiden töiden iso plussa. Mutta sitten yhtä iso plussa on asianajopuolella oleva oikeus valita työnsä, jolloin voi vaikuttaa niiden laatuun ja määrään sekä ainakin oman päämiehen osalta siihen, minkälaisten ihmisten kanssa joutuu olemaan tekemisissä. Nämä taas ei valtiolla onnistu, siellä sitä työtä voi olla ihan älyttömästi ja välillä se voi olla sellaista, etteipä paljon nappaa tai asiakas on hankala.

Sain 30-vuotislahjaksi tämän Kalevala korun kaulakorun, siinä on kompassi!

Loppuunsa mun keväällä tekemääni valintaan vaikutti loppuunsa hyvinkin paljon seuraavat seikat: 1) saisin taas vakituisen työn ilman että sitä pitäisi etsiä tai hakea 2) pääsisin takaisin kaupunkiin, jossa mulla oli tosi hyvät ammatilliset kuviot ja useita kavereita 3) itse kaupunki on omasta mielestäni Suomen kaunein ja siellä on tosi hyvä ilmasto 4) pitkällä tähtäimellä asianajoala on ainut realistinen mahdollisuus ikinä palata Kokkolaan/Pohjanmaalle asumaan 5) vakityön ja "lukkoutuvien" tulevaisuuden suunnitelmien myötä voisin viimeinkin ostaa omistusasunnon 6) tuomioistuinuran valitseminen olisi tarkoittanut vuosien epävarmuutta määräaikaisine työsuhteineen ja paikkakunnalta toiselle muutteluineen ja olin jo vähän kyllästynyt siihen muutteluun ja siedän huonosti epävarmuutta. Nämä pääsivät vaikuttamaan lähinnä siksi, että kun asianajoa, syyttäjänhommia ja tuomarinhommia vertailee, ne plussat ja miinukset menee suhteellisen tasan. Kaikissa niistä on positiiviset puolensa ja negatiiviset puolensa. Joten tässä sitä ollaan, musta tuli asianajaja. Se oli mun lapsuuden unelma ja tavoite, mutta se ei varsinaisesti ollut mun tavoite enää viimeiseen 6 vuoteen, mutta tässä tilanteessa nyt tulin sen valinneeksi.

Vietettiin uutta vuotta aika ex tempore mun luona pelaillen ja hyvin syöden

Vaikka mä olen ollut valmistumisen jälkeen nyt kolmesti vakituisessa työsuhteessa, olen edelleen jotenkin ihmeissäni, että miten se on mahdollista. Mulla oli niin kangerteleva alku työuralla niiden puuttuvien kesätöiden myötä ja just työuran alussa tehdyt valinnat tai tilanteet joihin joudut, on sellaisia, että ne voivat tuomita sut loppuiäksesi. Jos teet ensimmäisen 5 vuoden aikana virheitä tai asiat ei vain järjesty yrityksistäsi huolimatta, voi olla ettet pysty enää koskaan korjaamaan niitä ja sitten oot työttömänä lopun ikäsi, vaikka hyvin kohtuutonta se onkin. Harva nuori aikuinen tajuaa niitä ensimmäisten valintojensa merkityksiä. Siksi mä pelkäsin niiden yliopistovuosien kesätyöttömyyden vuoksi ihan kuollakseni, että en tule ikinä kelpaamaan minnekään. Onneksi pelko oli loppujen lopuksi turha ja enää ei tarvitse pelätä. Jos mun työsuhde ikinä mistään syystä loppuisi, omaan jo nyt niin paljon kokemusta, että voisin perustaa oman asianajotoimiston ja työllistää siten itseni jos se olisi tarpeen.

Vaaleanpunaiset korut, kynnet ja sohvatyynyt! Ei olisi esim. 12-vuotias meikäläinen ikinä uskonut!

No mitä tulee sitten siihen asuntoon, niin sehän oli just tuon "vuosien määräaikaisuudet edessä"-ajatuksen takia hyvin kaukainen haave, josta sitten ihan yhtäkkiä tulikin toteutettavissa oleva, koska valitsin vakituisen työsuhteen. Se on jännä, että miten sitä aiemmin tuli ajateltua että "mulla on vaan tää työ" ja sitten kun nyt on myös se asunto, niin yhtäkkiä sitä ajatteleekin, että "oho, saavutin elämäntavoitteeni". Mulla on moni kaveri ostanut oman asunnon tai jopa talon jo aikoja sitten, niin tunsin olevani vähän jäljessä siitä kelkasta. Mutta nyt yhtäkkiä olenkin sitten ihan mukana :D 

Myös kuohuviini oli vaaleanpunaista! Tuota en tosin itse ostanut vaan uusi kaveri toi mukanaan :D

Oman asunnon omistamisessa on jotain erityistä. Se on sellainen ajatus "tämä on mun oma, ei ole mitään vuokranantajaa, joka päättäisi miltä täällä näyttää". Saa tehdä mitä vaan! Niin kuin vaikka maalauttaa olohuoneen seinät vaaleanvihreiksi (to do-listalla edelleen). Tietysti siinä on myös se, että kun tietää, että ei sitten vanhana millään eläkkeellä mitään vuokria makseta, niin pitää maksaa itselleen oma kämppä työuran aikana. Ja ooo... sitä rahan määrää sitten joskus 50-vuotiaana, kun on varmaankin edelleen isoiksi laskettavat tulot ja asuntolaina maksettu! Tässä hetkessä tietysti iloitsen suunnattomasti siitä, että tämä minun omistusasuntoni on ihan paras asunto, missä olen asunut sen jälkeen, kun muutin isän luota pois 20-vuotiaana. Ja tämä on mun oma <3 Kaunein asunto, missä olen itsekseni koskaan asunut on mun oma. Ja tämä vielä sijaitsee Saimaan saaristossa, mutta kuitenkin tarpeeksi ison kaupungin keskustaan on matkaa vain se 2 km. Ja tämä saari on aivan ihana. Ja ja ja... no onhan tää nyt täydellistä.

Taloyhtiömme laiturin viereen on näemmä aurattu luistelukenttä. Aika makeeta! Oma luistelukenttä! Harmi ettei voi sen hermovamman takia luistella :(

Että kun katsoo nyt sitten elämää tässä kolmekymppisenä, voi todeta, että ihan hyvin meni. Aina ei ollut helppoa, mutta pidän tosi paljon tästä pisteestä mihin onnistuin pääsemään. Olen tehnyt monta oikeaa valintaa ja elän nyt sitä elämää, josta haaveilemalla selvisin vaikeista ajoista lapsena ja nuorena. Olen onnistunut pitämään mukana monta hyvää ystävää, vaikka osan kanssa meillä onkin paljon kilometrejä välissä ja nähdään pari kertaa vuodessa tai harvemmin. Minkään maailman ikäkriisiä ei ole. On hienoa olla omillaan toimeentuleva aikuinen, joka saa ja pystyy lain ja työvelvoitteiden rajoissa tekemään mitä vaan ja joka on onnistunut haalimaan itselleen haluamansa elämän.