Pako fantasianörtin sielunmaisemiin

Hei, 

taas on jääneet bloggaamiset. Syy on jälleen työssä. Missäs muussakaan. Ostetaan elämä. Annetaan työ. Oikeasti, kolme viikkoa olen tehnyt joka päivä töitä! Arkisin jotain 8-15 tunnin väliltä, viikonloppuisin ja pyhäpäivinä noin 5 tuntia per päivä. Hermoromahdus asian tiimoilta tuli torstaina ja rupesin jo ihan oikeasti miettimään, että pitääkö mun vaihtaa alaa. Hermoromahduksen johdosta työnantajani sai taas täyslaudallisen sitä, kuinka mä en jaksa enää. Vaikka eihän se sen syy ollut, vaan kun kaikki määräajat sattui osumaan samalle ajanjaksolle ja joka ikinen yksittäinen toimeksianto oli/on ihan törkeän vaikea. Onneksi on sellaiset välit, että noin voi tehdä. Purkautuminen helpottaa aina ja myös äitini toimi tuttuun tapaan psykologina. 

 

 Iltaisin ja viikonloppuisin en ole halunnut istua toimistolla, vaan olen tehnyt töitä kodista käsin

Tykkään kyllä sinänsä alastani (laajasti ottaen oikeussalijuristi), mutta kun tässä tulee kaupan päälle tämä "on ajankohtia, jolloin joudut olemaan viikkokaupalla aina töissä". Ja mulla on vähän huono kestokyky niiden suhteen. Mua masentaa tällaiset jaksot ihan älyttömän paljon. Mä olen introvertti ja yksinkertaisesti tarvitsen ne omat hetkeni yksikseni, jotta jaksan tehdä työni ja olla sosiaalinen eli ihmisten parissa.

 Arki kun on ollut muuten niin ankeata, viikonloppuina olen panostanut miellyttävään aamiaiseen (jos olen ollut kotona. Esimerkiksi asianajajapäiviltä raahauduin suoraan poliisikuulusteluihin, nukkuen välissä 2 tuntia ja kotiin ehdin joskus iltapäivällä)

Mun ongelma on, että kun mä en osaa tehdä mitään puolivillaisesti. Työnantajani kyllä huomauttelee mulle jatkuvasti jostain stilisoinneista tyyliin "miksi tässä on kaksi riviväliä ja tästä puuttuu tasaus", mutta itse asiasisällöiltä en yksinkertaisesti kehtaa antaa muuta kuin parastani. Oikeussalissa on aina vähintään tuomioistuimen jäsenet, vastapuolet, myötäpuolet ja hyvällä säkällä vielä yleisökin, niin en vaan kykene menemään sinne, ennen kuin olen varma, että olen tehnyt kaikkeni. Sama koskee joka hemmetin kirjelmän lähettämistä. Ja kuulusteluissa olemista. Olen kyllä saanutkin hyvää palautetta työni jäljestä tuomioistuimelta, syyttäjiltä, poliisilta ja muilta tahoilta joiden kanssa härdään arjessa, mutta kun tällä tasolla työn tekeminen ottaa aikansa. Lähetin esimerkiksi torstaina kaksi kirjelmää. 10 sivua molemmat. Äärimmäisen vaikeita asioita koskien. Olin neuvotellut niiden kirjeiden laatimiseksi päämiesteni kanssa (varmaan lähemmäs 6 tuntia), 4 eri viranomaisen kanssa ja lukenut yli 600 sivua raportteja ja eri tuomioistuinten tuomioita. Ja kaiken tän jälkeen kirjoitin niitä kirjelmiä 5 tuntia. Ja tää oli vaan yksi juttu. Lisäksi oli monta oikeudenkäyntiä, äärimmäisen hankala perunkirjoitus ja monet treffit poliisien kanssa.

 

 Löysin hyvän lenkkireitin, mutta valitettavasti ei oo hirveästi ollut aikaa kiertää sitä

Tän alan (voin varmaan sanoa tän ihan kaikkien lakimiesammattien puolesta) ongelma on ikuisesti se, että koska asioiden eteneminen on monesti kiinni myös muista osapuolista kuin itsestäsi, niin toisinaan käy niin, että jutut aktualisoituu kaikki kerralla. Siinä kohtaa kun otat juttua vastaan, voi näyttää siltä, että kerkeät hyvin hoitamaan sen ja mahtuu aikatauluun, mutta auta armias, kohta on pommi niskassa. Olin jo valmiiksi niin sekaisin työmäärästäni, että otin vahingossa kaksi vankia ajattelematta yhtään, että mun piti niiden vangitsemisoikeudenkäyntien (jotka mahtuivat aikatauluuni) lisäksi hoitaa myös ne kuulustelut (jotka eivät sitten asioita sotkematta mahtuneetkaan aikatauluun). Hienosti tehty. Lisäksi eri tuomioistuimista tuli yhteydenottoja, että jutut, jotka olivat roikkuneet kuukausia, olisivat nyt tulossa pääkäsittelyyn. Vallan mahtavaa. 

 

 Puisto. Reitti menee tästä läpi ja tän lähemmäksi metsää täällä ei näytä pääsevän.

Uskaltaisin nyt silti varovaisesti toivoa, että pahin on takana. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi pitää tämän viikonlopun myös henkilökohtaisen puhelimeni poissa päältä, että ei vahingossakaan poliisi tai rajavartiolaitos soita. Se olis ollut just mun tuuria, että ne olisivat soittaneet. Ja mä olen tosi huono sanomaan niille ei. Viikonloppunakaan. Kun ne niiden jutut on aina kaikista mielenkiintoisimpia työtehtäviä ja mä tykkään tehdä heidän kanssaan yhteistyötä. Mutta se on aina välittömästi vähintään 6 tunnin työrupeama pelkästään heidän tarjoamaansa juttuun, kun he soittavat. Nyt mä vain tarvitsin tämän kahden päivän tauon omissa maailmoissani.

 

 Pakkaset on kovat, mutta on se kiva että on edes vähän aikaa talvi.

Mikä on sitten se maailma, minne mä aina katoan? No se on tietysti jonkin sortin fantasiamaailma. Sopivaa musiikkia, joko tyylilajina "gootti/metalli" tai sitten "soundtrack", taustalle soimaan, mukava löhöasento nojatuolissa ja fantasiakirja tassuun. Ja sielu lepää, hermot palautuu ja elämä on taas elämisen arvoista. Fantasiakirjallisuus on mun suurimpia "henkireikiäni". Se juttu, mikä oikeasti parhaiten palauttaa psyykkisellä tasolla. 

 

 Tänään kaivoin ekaa kertaa tälle talvelle toppavaatteet varastosta. Kuten kuvasta voi havaita, bloggaajan kroppa on ottanut damagea ainaisesta läppärin ääressä istumisesta (mut on siellä kyllä paksu neulekin alla... okei seli seli. Sietäis ehkä pikkuisen tehdä korjausliikettä tässä joskus. Kun jaksais vaan...)

Löysin fantasiakirjallisuuden suunnilleen 10-vuotiaana. Se oli vielä sitä aikaa, kun olin koulukiusattu. Fantasiakirjojen maailma oli se paikka, missä saattoi unohtaa oman todellisuutensa ja elää keskellä suuria seikkailuita ja maailmaa, jossa loppujen lopuksi hyvä aina voitti. Osittain tästä syystä mä varmaan vielä nykyäänkin saan niin suuren tyydytyksen fantasiakirjallisuuden lukemisesta. Se on ollut niin kauan mun henkinen turvasatama. 

 Lenkin varrella myös Saimaan rantaa. Kuvassa havaittavissa tyypillinen rakennustyyli: rannat (kaikki paikat muutenkin) täyteen rakennettu. Metsää löytyy vain saarista. Toi tehdas ei ole saaressa, se on saaren takana.

Toki taustalla on myös kiinnostukseni kaikkeen "sen tyyliseen". Lapsena tykkäsin ihan älyttömästi kummitusjutuista ja muistakin saduista. Nuorena ja aikuisena kiinnostus on siirtynyt kummitusjutuista (en siis lue ollenkaan kauhua) fantasiakirjallisuuteen ja osittain myös eri kulttuurien tarustoihin. Minua kiehtovat tämän tyylilajin maailmat, mahdollisuudet, mielikuvitukselliset hahmot ja se, kuinka käsiteltävänä on aina isoja filosofia kysymyksiä. Fantasiakirjallisuus liikkuu kumppanuuden, rohkeuden, kunnian, sankaruuden, hyvän, pahan, moraalin, etiikan ynnä muiden isojen asioiden maailmassa. Jotenkin sellaisten "elämää suurempien" asioiden maailmassa, jonne koen usein kaipuuta tylsähkön arkeni keskellä. Loppujen lopuksi minun elämäni (niin yltäkylläistä kuin se suomalaisena työssäkäyvänä ihmisenä onkin) on aika tylsää. Tee töitä, harrasta jotain ja päivät suurimmalta osalta seuraavat toisiaan vailla merkitystä. Ainoastaan lomillani pääsen tekemään asioita, jotka antavat päiville merkityksiä. Siksi koen tarvetta paeta fantasiakirjojen maailmaan "kokemaan" suurempia asioita. Pohtimaan asioita, joita minun ei tarvitse arjessani pohtia. 

 

 Mielestäni tuossa oli viimeksi kyltti "maalaisten laituri". Nyt siinä on tuollainen.

Mielenkiintoista on myös se, miten vahvasti tähän liittyy myös tietyntyylinen musiikki. Voin välillä olla onnellisesti pitkiäkin aikoja "listapopin" maailmassa kuunnellen vaikka tohkeissani Cheekiä tai jotain Jesse Kaikurantaa. Mutta sitten kun pitkästä aikaa valitsee sen soittolistan "gothic", olo on kuin olisi palannut kotiin ja sitä oikein ihmettelee, miksi välissä on kuunnellut mitään muuta. Gothic-soittolistan artisteina on esimerkiksi Amorphis, To Die For, Blutengel, Nightwish, Battlelore, Moonsorrow, Entwine, Silentium, Sentenced, Sonata Arctica ynnä muut tämän tyyppiset. Kovin on kuulkaas erilaista kuin mikään, mitä radiossa soitetaan. Sanoitukset ja melodiat ovat aivan eri tasolta kuin missään kevyissä popin ja rockin rallatuksissa. Filosofista syvyyttä löytyy ja aiheet ovat isompia kuin joku "rakkaus". Tähän nyt tosin joku vois varmaan perustellusti olla eri mieltä :D Joillekin rakkaus on isoin asia mitä on. No minä oon tällainen rakkaudeton otus, joten mulle muut asiat on isompia. Just tällä hetkellä esimerkiksi kuolema puhuttelee paljon enemmän (aiheen pohtiminen alkoi, kun ystäväni menettivät tuossa jouluna perheenjäseniään). 

 Kunnon fantasiarohmu haluaa omistaa kirjansa. Voi sitten lukea uudestaan ja uudestaan. 3 hyllyä tietokirjallisuutta, loput on fantsua.

Tänään olen siis luukuttanut mainittua soittolistaa ja lukenut onnellisesti varmaan 300 sivua Varjojen kaupungit I-III kirjaa. Ja koska auringonvaloakin on tällä viikolla mystisesti riittänyt, on mielikin ollut virkeämpi ja sen virkeyden voimalla siivosin tänä aamuna perusteellisesti kotinikin ja kävin vähän valokuvailemassa. Pakkasta ei kai ollut kuin joku 14 - 16 astetta, mutta se tuntui tosi jäätävältä, kun on nyt ollut niin lauha talvi. Läskit oli jäässä 3 tuntia tämän jälkeen. Mä en tiedä miten mä selviän, kun meillä pitäis olla tuossa 2 viikon päästä talvileiri. Siis partioleiri, jolla ainakin oletusarvoisesti pitää olla ulkona koko viikonloppu.

 Ero kirjojen omistajan ja lukijan välillä: jälkimmäisellä on aina vähintään yksi kirja kesken. Minulla on lähes aina 3 kirjaa kerralla kesken. 1 fantasiakirja, 1 ammattikirja ja 1 maailmankatsomukseeni liittyvä tietokirja. Luen sitten sitä mikä sillä hetkellä sattuu nappaamaan eniten.

Huomenna vois teoriassa harkita, käviskö siivoamassa myös työpaikan (ollut niin kiire, etten oo sitäkään ehtinyt tekemään pitkiin aikoihin). Mutta jos ei huvita, niin sitten en mene. Tämän viikonlopun teema on ehdottomasti lepo.

Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Palailen, kun taas on sopiva rako aikataulussa.

Katsaus vuoteen 2013 ja ajatuksia tulevasta vuodesta

Heissan,

johan vierähtikin hyvä tovi edellisestä postauksesta. Mulla oli tuossa ennen joulua tiukka aikataulu myös viikonloppuisin ja sitten kun vietin 9 päivää Pohjanmaalla, en halunnut käyttää aikaani postausten kirjoittamiseen vaan keskityin nauttimaan minulle tärkeiden ihmisten seurasta. Nyt on takana yksi viikko takaisin täällä Lappeenrannassa ja on ollut enemmän hässäkkää kuin laki sallii. No mutta, aika hyötykäyttöön. Ensi viikon ruoka on nyt uunissa (kello tasan 0.00) ja hyödynnän outoa virkeyttä tämänkin postauksen kirjoittamiseen. To do-listalla olisi myös siivous, mutta se on ajoitettava kyllä päiväaikaan, muuten alkaa naapurit valittamaan. 

Näin talvisista näkymisistä sain nauttia viime talvena ollessani lumilautailemassa veljeni ja ystävieni kanssa Isolla-Syötteellä. Äärimmäisen hyvä reissu oli.

Joulu meni kuin siivillä. Minulla oli huima tavoite nähdä 8 kaveriani ja kaikki sukulaiseni. Tavoite onnistui ihan hyvin, sillä näin 7 kaveriani ja kaikki sukulaiseni. Joululoma olikin minun osaltani vähän sellaista paikasta toiseen sinkoilua, mutta niin lomani aina ovat, kun pitää lyhyessä ajassa yrittää nähdä mahdollisimman monta ihmistä. Huomasin myös, että vasta siinä torstain paikkeilla eivät enää työasiat pyörineet mielessä. Ihan hyvä vaan, jos olisin tiennyt mikä pommi täällä odottaa, niin olisin kyllä stressannut itseni hengiltä. Ja joulun lihomissaldokin on vain + 3 kiloa (josta 1 jo tiputettu pois). Sekin oli mielestäni hieno saavutus siihen nähden, miten pitkästä ( 9 päivää) syöpöttely ajasta oli kysymys. 

Oulusta jääty kaipaamaan ihanaa asuntoa. Erityisesti mieluisia tapetteja. Voi kuinka tylsiä valkoiset seinät ovatkaan...

Näin uudenvuoden alkumetreillä lienee hyvä ottaa lyhyt katsaus menneeseen vuoteen ja heittää ilmaan pari ajatusta tulevasta. Vuosi 2013 oli minulle lähes pelkästään työnteolle omistettu vuosi. Sain tammikuussa tietää saaneeni työpaikan lakimiehenä lakiasiaintoimistossa ja että minun pitäisi tehdä asianajajatutkinto. Siitä sitten vaan heti valmistautumaan kokeeseen. Itse työ alkoi maaliskuussa, mutta huhtikuun puolessa välissä olleeseen kokeeseen luin tammikuusta asti. Se miten vaikeaa oli aloittaa asiantuntija-ammatissa, vei minulta täysin jalat alta ja tuntui, että koko vapaa-aika piti käyttää nukkumiseen. Ainakin alussa siis. 

 Asianajatutkinto. Se minulta vapaa-ajan vei.

Sitten siinä kohtaa, kun olin jo jokseenkin tottunut touhuun, minun pitikin alkaa suorittamaan sitä oikeudenkäyntiosaa asianajajatutkinnosta. Eli toisin sanottua alkoi 3 kuukauden helvetti mallia "herää, käy töissä, juo kahvia, tee etätehtäviä puoleenyöhön asti, mene nukkumaan, herää, käy töissä, juo kahvia...". Tällä rytmillä tosi monet lauantait meni puhtaasti nukkuessa. Sunnuntaisin tein taas etätehtäviä ja kaikki muutkin hommat (ruokakauppa, viikon ruokien valmistus, siivoukset, lauma-iltojen suunnittelu). Ja sitten koitti taas arki. 

 ... ja siksi nää sai liian vähän ulkoilua viime vuonna.

Vuosi alkoi Oulussa, jatkui maaliskuusta elokuuhun Helsingissä ja syyskuusta lähtien olen majaillut Lappeenrannassa. Kaikki muutot sattuivat henkisesti, siis sen lisäksi, että ne sattuivat kukkaroon tosi paljon. Viihdyin Oulussa tosi hyvin, minulla oli siellä kavereita ja veljeni asui siellä. Sieltä oli vain 2 tunnin matka Kokkolaan ja minulla oli ihanalla alueella asunto. Asunnossa oli vielä itse valitsemani tapetit, jotka vaari asensi ja sinne mittojen mukaan teetetyt verhot. Olimme arkena paljon yhdessä veljeni kanssa muun muassa leffojen katsomisten ja lenkkeilyn muodossa. Tiesin, että jälkimmäiselle käy huonosti, kun muutan pois. Ilmeisesti myös veljeni jäi kaipaamaan lenkkikaveria. Mutta ei auttanut, työn perässä oli muutettava. 

 Helsingissä asuminen oli uusi ja jännä kokemus. Erityisesti pidin lähijunista, vaikka ajatuksena olikin hassua mennä junalla töihin.

Helsingistä löysin kivan asunnon hyvillä yhteyksillä. Lähellä oli paras liikuntapaikka, minkä Suomessa tiedän (Keskuspuisto) ja eläinrakkaana minua ilahduttivat citykanit ja oravat, joita vilahteli menemään ihan säännöllisesti. Helsingissä myös asuu noin puolet kaikista ystävistäni. Uutuuden viehätystä kesti oikeastaan koko se puoli vuotta, minkä siellä asuin. Asuminen oli Helsingissä kallista, mutta muuten viihdyin siellä todella hyvin. Ja sieltäkin oli loppuunsa vain 4 tunnin junamatka Pohjanmaalle. Puoli vuotta Helsingissä meni kuitenkin hyvin pitkälti uuteen työhön totutellessa ja opetellessa, sekä kaupunkiin tutustuen. Työmatkaliikuntaa oli 3 km päivässä, mutta sitä ja satunnaisia kävely/juoksulenkkejä lukuunottamatta, liikunnat olivat vähissä.

 Keskuspuisto tuhansine valkovuokkoineen oli aivan ihastuttava erityisesti toukokuussa

Kävin Pohjanmaalla toukokuun lopussa pitkän viikonlopun, juhannuksena sekä elokuussa, kun minulla oli yhteensä 9 päivän loma. Tässä kohtaa teimme perheeni kanssa pienen lomaretken Keski-Suomeen, mutta muuten oli taas perinteistä "näe kaikki ystävät ja sukulaiset"-sinkoilua sen osalta, mitä olin Kokkolassa.

Sisävesiristeily Päijänteellä ja Jyväskylän Rantasipi kylpylä-hotelli. Ne olivat lomani kohokohdat.

Syyskuussa kävi komento Lappeenrantaan. Vaihtoehtoni olivat siirtyä tänne (ja saada vakituinen työ) tai etsiä uusi työpaikka. Koska työttömäksi jättäytyminen Helsingissä pelotti jo ihan taloudellisen mahdottomuutensa vuoksi, niin katsoin paremmaksi muuttaa taas, vaikka jäinkin kaipaamaan Helsinkiä kaupunkina, keskuspuistoa, citykaneja, oravia ja ehkä eniten ystäviäni. Ei myöskään naurattanut, että nykyään minulla kestää 6 tuntia per suunta päästä Pohjanmaalle ja se lysti maksaa menopaluuna noin 180 euroa. Ei työssäkävijä mitään tarjouksia pysty hyödyntämään. Ne lähdöt on aina sellaisiin ufo-aikoihihin, ettei mitään saumaa.

Elo Lappeenrannassa alkoi kotoisasti Sataman Valot-tapahtumalla, joka oli lähes kuin Venetsialaiset

Lappeenrantaan muuttaessani tunsin täältä vain yhden opiskelukaverini. Siksi katsoin, että oli tehtävä erityisponnisteluja sosiaalisten suhteiden luomiseksi. Päätin ilmoittautua Etelä-Karjalan partiopiiriin ja etsiä itselleni uuden partiolippukunnan. Yllättäen löysin lippukunnan lisäksi sitä kautta myös asunnon. Vuokranantajani on siis nykyään kyseinen partiopiiri. Asunto puolestaan on ihan keskustassa ja mulla on tässä yhdessä korttelissa työpaikka, ruokakauppa, kuntosali ja myös subway (joka on eniten käyttämäni pikaruokapaikka). Tämä on ollut mulle ihan uutta, kun olen aina ennen asunut ns. keskustan laitamilla, sillä tavalla, että joka paikkaan on sellainen about 15-30 min pyöräily. Nykyisessä asumisessa on puolensa (ei esimerkiksi tarvitse säästä välittää yhtään ja kaikki on lähellä), mutta lenkkeilyä ajatellen metsät ovat liian kaukana ja olen nähnyt mielestäni aivan liian vähän eläimiä. Tänään näin 2 oravaa ja ne olivat ensimmäiset lappeenrantalaiset otukset. 

 Näkymään ja muutenkin keskusta-asumiseen meni kyllä hetki tottua. Rumin näkymä ikinä.

Sosiaalinen elämäni lähti täällä yllättävän hyvin käyntiin. Maanantaille tulivat tuttuun ja turvalliseen aikaan partioillat. Tosin mallia sudenpennut, joka on rehellisesti ihan järkyttävän raskasta puuhaa. Tämän lisäksi työnantajani ohjasi minut "notaarikaljojen" pariin. Näemme siis kerran viikossa paikkakunnan nuorten juristien kanssa muutamilla ja jutustelemme keskenämme. Tämä on tietysti ollut sosiaalisesti äärimmäisen tärkeää, sillä näistä henkilöistä on tullut kavereitani, mutta se on myös ammatillisesti mielenkiintoista, sillä he ovat välillä myös minun vastapuoliani (kyseisessä viikottaisessa tapahtumassa on siis ollut edustajia tuomioistuimesta, syyttäjistä ja itse olen asianajopuolella). Kolme muutakin tästä porukasta on partiolaisia, joten meillä on riittänyt senkin puolesta oikein hyvin juttua keskenämme. 

Tämän syksyn isoja juttuja on ollut myös uusi iso sänky. Voi että on luksusta. 80 cm -> 120 cm

Oikeastaan minun vuoteni on lyhyesti kuvattuna tuossa. Minun ongelmani on aina ollut, että pystyn keskittymään täysillä vain yhteen asiaan kerrallaan. Vuonna 2013 kaikki jaksaminen tarvittiin työjuttuihin. Ja se tarkoittaa, että liikunnallisesti minulla oli huonoin vuosi pitkään aikaan. Myös lappeenrantalaistumisen myötä elämästäni kadonnut arkiliikunta alkoi vaikuttaa yhtälöön. Sekä se, että minä stressasin ihan hirveästi todella suuren osan vuotta. Kaikki oli lähes mahdottoman vaikeaa. No tämä tietysti alkoi näkyä kropassa. Ja noin vaan meni käytännössä hukkaan kaikki aiemmin tehty työ ja taas lähdetään nollasta liikkeelle. 

Syksyn aikana reissuja Helsinkiin oli 3. Lakimiespäivä, Asianajajatutkinnon eettisenosan koulutus ja oikeudenkäyntiosan koulutus

Tää oli aika masentavaa, sillä olin ennen nykyistä työsuhdettani onnistunut pitämään painoni alhaalla jo yli puoli vuotta ja luulin, että jojoilu olisi minun osaltani ohi. Mutta ei se ollut. Minun täytyy vielä oppia, miten yhdistää liikunta työelämään ja toisinaan vaikeisiin työaikoihin. Esimerkiksi tällä viikolla en saanut varattua sunnuntaille pump-tuntia, koska jouduin olemaan perjantai-iltana suunnittelemattomasti oikeudenkäynnissä. Minulle on myös sattunut tähän monta varsinaisen työaikani ulkopuolella olevaa iltapalaveria, jotka ovat estäneet suunniteltuja liikuntoja. 

Ai niin, tänä vuonna myös luovuin autostani, kun ei sillä Helsingissä tehnyt mitään. Kirppuakin (se oli tälle autolle antamani nimi) olen silloin tällöin kaipaillut. Asioihin jotenkin kiintyy oudosti, kun niille antaa nimen.

Niinpä olenkin päättänyt, että vuonna 2014 minulla on kaksi päätavoitetta. Toisen pidän omana tietonani, mutta toinen on se, että yritän tosissani opetella pitämään liikunnan osana arkea silloinkin, kun on tällainen työ. Sanotaan, että jos haluaa, keksii keinot ja jos ei halua, keksii selitykset. Yksi tuttuni, joka tekee kans asianajoa, treenaa johonkin fitnesskisoihin. Hän kuulemma herää viideltä ja käy salilla ennen työpäiväänsä. Sillä on vielä lapsiakin, joten jos se pystyy tuollaiseen, niin eiköhän minunkin ole pystyttävä. Mulla sentäs ei ole lapsia ja se on vapaa-ajan kannalta paljon se. 

Tähän vuoteen mahtui myös yksi kaunis päivä puistossa. Samanhenkistä seuraa ja yksi oravanpoikanen.

Löysin tuossa itseasiassa eilen yhden mukavan tunnin mittaisen (5 km) reitin ja ajattelin alkaa kiertämään sitä useammastikin. Ensin pari korttelia ihan ydinkeskustassa, sitten on vähän puistoa, sitten Saimaan rantaa puolisen tuntia ja lopulta takaisin kotiin kotoisan omakotitaloalueen läpi. Siinä on yhdessä kohtaa ihan hillitön ylämäki (ei edes Rovaniemellä ollut niin jyrkkää mäkeä), että sekin on liikunnallisesti hyvä pikku lisä. Sitten tietysti on tarkoitus yrittää mahdollisimman monena keskiviikkona ja sunnuntaina käydä bodypump-tunnilla. 

Hyviä hetkiä vuonna 2013 oli myös se viikonloppu, kun veljeni tuli Helsinkiin ja me turisteiltiin oikein urakalla ympäriinsä erinomaisessa säässä.

Ruokien osalta yritän kiinnittää huomiota lähinnä herkkujen määrään, mutta noin kokonaisvaltaisesti tässä on tarkoitus etsiä tervettä tapaa olla työelämässä ja selvitä sen haasteista. Ei niinkään mittanauhan, puntarilla hyppäämisen ja aikataulun kanssa stressata siitä, onko paino tänään 100 g vähemmän kuin eilen. Kokonaisuutena haluan ottaa tämän vuoden rennommin kuin edellisen vuoden. Tehdä enemmän juttuja, joista pidän ja jotka ovat minulle hyväksi. Yrittää olla vähän vähemmän työkeskeinen. (tosin se on osoittautumassa äärimmäisen vaikeaksi jo nyt)

Tällaisilla eväillä siis eteenpäin. Oikein mukavaa vuotta 2014 kaikille. Toivottavasti tämä vuosi tarjoaa teille sitä, mitä siltä haluatte.

Ps. Ei tästä tullut ihan niin looginen ja oikeassa järjestyksessä etenevä postaus, mutta tulipahan tehtyä. Kello on nyt 01.51.

Lumisia tunnelmia

Hei,

tänne Lappeenrantaan tuli lumi maahan tuossa juuri parahiksi joulukuun alkuun ja sen jälkeen sitä on leijaillut siihen malliin, että elättelen toivoa sen pysyvyydestä. Kauniisti valaistui maisema ja tunnelma on heti kertaheitolla niin talvinen kuin jouluinenkin. Huomaan taas olevani melkoinen haihattelija. Musta on ihana katsella ikkunasta lumihiutaleiden leikkiä ja en edes muistanutkaan, kuinka hyväntuoksuiseksi ilma muuttuu, kun on lumi maassa. Mukavaa on myös ollut kaivaa varastosta esiin tyylikäs villakangastakkini ja ihanat talvikengät. Erityisesti niiden mintun/turkoosinväristen uggien kaivaminen on joka talvinen ilo. Ah, maa ei päällään mukavampia ja lämpimämpiä kenkiä kanna. 

 

Asianajajatutkinnon tekemisestä on nyt parisen viikkoa eli minulla on nyt näin kauan ollut iltaisin ja viikonloppuisin vapaa-aikaa. Olen kyllä nauttinutkin sitten täysin rinnoin. Aloitin lukemaan ensimmäistä ja vanhinta fantasiakirjasarjaani alusta. Tuon Belgarionin taru-kirjasarjan lukeminen on ollut todella nostalgista puuhaa. Olen nimittäin lukenut sen ensimmäisen kerran noin 10-vuotiaana ja pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni ne hetket, kun Peiponkadulla istuin mössykässä (säkkituoli) lueskelemassa niitä. Lisäksi olen aktivoinut itseäni taas liikunnan suhteen. Ohjelmassa on bodypump-tunnit keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Ajattelin, että yritän vakiinnuttaa nuo jokaviikkoiseksi tavaksi, ennen kuin lähden ahmimaan lisää. Viikonloppuisin olen sitten käynyt pienillä kävelylenkeillä fiiliksen mukaan. Oli aika hauskaa huomata, että viikkoja vaivannut niska/hartiakipu katosi välittömästi ensimmäisen bodypump-tunnin jälkeen. Lisäksi en muistanutkaan, miten itseensä tyytyväinen ja hyvä olo on tunnin jälkeen. 

Liikunnasta päästäänkin aasinsiltana harrastuksiin, onhan liikuntakin tavallaan harrastus. Harrastukset ovat mielestäni aika merkittävässä osassa hyvinvoinnissa. Minun pääharrastukseni ovat lukeminen, partio ja liikunta eri muodoissaan. Lukeminen on avannut minulle mahtavia maailmoja, vienyt ajatukset pois arkisista asioista ja on se toisaalta sivistävääkin. Etenkin jos vaivautuu fantasiakirjojen lisäksi lukemaan välillä myös jotain klassikoitakin ynnä muuta vakavampaa kirjallisuutta. Kirjoissa pääsee hahmojen "pään sisään" ihan eri tavalla kuin mitään leffaa tai sarjaa katsomalla, joten sikäli se avartaa enemmän maailmankatsomusta. 

Sivistävää toimintaa on lisäksi ammattikirjallisuuden lukeminen. Joku tuomari sanoikin, että hänellä on jossain taulu, jossa lukee "lue enemmän, luulet vähemmän". Pitää äärettömän hyvin paikkansa etenkin minun alallani ja minun elämäntilanteessani. Uransa alussa, kun monesti luulee enemmän kuin tietää. Työnantajani onkin minulle sanonut jo kuukausia, että minun pitäisi lukea kiireen vilkkaan läpi ne Suomen jäämistöoikeus 1 ja 2-kirjat. Nyt oikeastaan olisi ensimmäistä kertaa koko vuonna aikaa siihen, mutta ei ole vielä varsinaisesti napannut tarttua niihin. Vaikka joka kerta, kun tulee vaikea jäämistöoikeudellinen ongelma, ajattelen, että olisi pitänyt lukea... Joskus sitä ei voi kuin ihmetellä, että miksi kerta kaikkiaan ei tule eteen "normaalia tilannetta"? Aina kun mun pitää tehdä perukirja tai perinnönjako, on siinä joku isompi ja/tai harvinainen ongelma, jonka kanssa oon ihan tuhannen ihmeissäni. Noh, ei tähän voi todeta kuin, että onneksi olen jo valmiiksi lukutoukka. Juristin ammatti ei sovikaan kenellekään muille kuin lukutoukille. Ketkään muut ei pysty lukemaan kymmeniä tuhansia sivuja.

 Kokko-Poikien keltamusta huivi vaihtui Saimaan Vartioiden punamustaan tänä itsenäisyyspäivänä. Hieman outo fiilis. Olihan mulla lähes 20 vuotta sama huivi kaulassa.

Sitten on tämä partio. Useimmilla ihmisillä on sellainen yksi intohimo ylitse muiden. Mulla se on partio. Partiossa olen kokenut elämäni parhaat hetket, kerryttänyt muistojen aarrearkkua äärimmilleen, oppinut itsestäni ihmisenä enemmän kuin missään muualla, saanut todella hyviä ystäviä ja kokenut monta sellaista asiaa, jotka olisivat jääneet kokematta, jos en olisi koskaan partioon mennyt. Partio on uskomattoman monipuolinen harrastus. Sen lisäksi, että ohjelmat lapsille ja nuorille ovat huippuja, saa aikuinenkin siitä monenlaista kokemusta irti. Voi olla paperipartiolainen ja toimia enimmäkseen piiri- ja valtiontasolla kehittämässä toimintaa ja järjestämässä isoja tapahtumia. Tai sitten voi tehdä sitä mitä minä teen parhaillaan. Olla ryhmänvetäjänä ja joka viikko olla sen tunnin lasten kanssa ja käydä näiden kanssa silloin tällöin retkillä, leireillä ja kisoissa. Tämä on sitä ihan ydintoimintaa ja tätä kaikkien muiden työ lippukunnanjohtajasta Suomen partiolaisten johtajaan, tukee. 

 

On ryhmän vetämisessä toki haasteensa, etenkin kaikkein pienimpien lasten kanssa, mutta se on äärettömän palkitsevaa kun asiat menevät hyvin. Se on myös täydellinen irtiotto esimerkiksi työasioista. Oma ammattini on vähän sellainen, että jutut tuppaavat jäämään pyörimään mieleen. Itsekin olen pyöritellyt tässä paria keissiä nyt viikonloppunakin ja unissani päässäni. Koloilloissa en hetkeäkään mieti mitään muuta kuin käsillä olevaa asiaa. 

Ja liikunta on sitten sitä oman fyysisen hyvinvoinnin eteen tehtävää aktiviteettia. Siihen minulla on rehellisesti sanottuna hieman ongelmallinen suhde. Toisaalta palaan aina sen pariin hyvänolon vuoksi ja ehkä siksi, että haluan pitää kehoni tietynlaisessa kunnossa. Mutta sitten on se, että jos rehellisiä ollaan, niin oikeasti päässä liikkuu aika paljon ajatuksia liikunnasta myös pakkopullana. Koko elämäni, aina kun vaaka on näyttänyt mielestäni liikaa, ensimmäinen ajatukseni on ollut että pakko lisätä liikuntaa. Nurinkurista, koska enemmänhän pitäisi katsoa, mitä suuhunsa pistää. Liikunnan suhteen lisäksi lenkkejä, lumilautailua ja kuntonyrkkeilyä lukuunottamatta kaikki harrastamani liikuntalajit ovat suoritushetkellä täydellistä tuskaa. Jälkikäteen on toki hyvä olo, mutta varsinaisella suoritushetkellä kärsitään ja sattuu. Hikikin virtaa, tippuu lattialle ja silmiin. Ei se mukavaa ole. Sitten on se, että joskus kärsitään suorituksen jälkeenkin. Esimerkiksi tällä hetkellä kyynärpääni ovat tehneet kuolemaa keskiviikosta lähtien. Mutta noh, kai sitä pitää elämässä välillä kärsiäkin, koska kyllä niistä lihaksista on iloinen joka kerta, kun niitä tarvitsee.

Yksi puoli mikä harrastuksissa on mielestäni tärkeää, on se, että pääsee olemaan samanmielisten ihmisten kanssa. Ihminen joutuu kuitenkin suuren osan elämästään olemaan seurassa, jota ei pääse valitsemaan ja jonka kanssa on joskus hyvin raskastakin nimenomaan sen erilaisuuden takia. Koulussa ja työpaikoilla on lähes poikkeuksetta sellaisia persoonia, joten mikäs sen rentouttavampaa, kun viettää vapaa-aikaansa samanhenkisten kanssa. Ero etenkin partiolaisena on ihan valtava. Partiolaiset on lähes poikkeuksetta huippuja persoonia ja sitten vastaavasti, mitä enemmän kaupungistunut, "epä-erähenkinen" ja "epä-lapsenmielinen" joku ihminen on, niin sitä huonommin minä hänen kanssaan viihdyn. Voitte varmaan arvata, että näitä tähän kuvaukseen meneviä ihmisiä on ammattikunnassani pilvin pimein. Ja ihan vastaavasti itse varmaan käyn monien hermoille tällä omalla anteeksipyytelemättömällä persoonallani. 

Uskon, että harrastus kuin harrastus tuo hyvinvointia, kunhan se on valittu itse. Ei siksi, että yhteiskunta edellyttää tai vanhemmat painostaa. Ei siksi, että yrittäisi olla jotain muuta kuin on, vaan siksi, että aidosti haluaa tehdä jotain, mikä tuottaa itselle iloa. Joskus sen oman jutun löytämiseen voi mennä hetki, mutta etsintä on vaivan arvoinen. En minäkään olisi varmasti lapsena voinut koskaan ymmärtää miten paljon partio tulee minulle antamaan. Tai että minä tyttönä nauttisin näin paljon vaikkapa kuntonyrkkeilystä. Tai että korkeanpaikankammoinenkin voi onnessaan kiitää lumilaudalla tuhatta ja sataa. En varmaan olisi voinut uskoa, että luontovalokuvaus tulee viemään sydämeni, sillä siinä yhdistyy monta asiaa, mistä pidän. Luonto, siellä kulkeminen, luovuus ja jonkin kauniin luominen. Mutta olen myös matkan varrella oppinut, että teatteri ei ole minun juttuni. Eikä todellakaan jalkapallo. Joogaan/bodybalanceen mieleni on aivan liian rauhaton, enkä nauti vääntäessäni kehoani mutkalle. 

Matka on kuitenkin kannattanut tehdä ja suosittelen lämpimästi muillekin, että eivät vain jäisi työ/koulupäivien jälkeen siihen sohvalle katsomaan tv:tä tai jumittamaan tietokoneen ääreen. Kukapa tällaisia vanhana muistelisi? Jos huomenna kuolisi, olisiko aika hyvin käytetty, jos olisi vain jämähdetty elämään virtuaalimaailmassa tai kuluttamaan sohvaa?

Mitä on hyvinvointi?

Hei,

ajattelin tässä postauksessa uppoutua aiheeseen, mitä on hyvinvointi, mutta sitä ennen vielä viimeiset sanaset tuosta nyttemmin jo takana olevasta asianajajatutkinnosta.

Viime viikolla otin jälleen suunnaksi Helsingin, tai oikeastaan sieltä käsin Porvoon ja Haikon kartanon. Torstaina ja perjantaina oli oikeudenkäyntiosan koulutuspäivät ja ne olivat sangen raskaat sellaiset. Torstaina kolme kertaa valmisteluistunto ja kaksi lyhyttä luentoa, perjantaina 3 pääkäsittelyä ja yksi lyhyt pohjustusluento. Miksi tällaiset on rankkoja? Yleensähän mä tykkään enemmän olla oikeussalissa kuin toimistolla. Vaan normaalipäivänä mä en pyörittele samaa keissiä kolmesta eri näkökulmasta ja siitäpä se rankkuus tulee. Niin ja normaalitapauksessa, mun todistajat ei ryhdy mahdottomiksi.


 Viime hetken viilaukset pääkäsittelyitä varten, bussimatkalla. Ei sillä, että ois viime tippaan jäänyt tai mitään...


Oli älyttömän vaikeaa pitää pakkaa kasassa sen suhteen, että mitä itse haluaa sanoa ja on jo sanonut ja mihin vastapuoli on vedonnut, kun kaikki oli vuorollaan eri rooleissa. Että vetosiko tuo vastaajana tähän seikkaan, vai teinkö vain minä itse niin? Entäs kantajana, ottiko se tuon linjan vai mitä se nyt väitti? Tuomarina valmistelu oli tuskaa, ku piti muistaa mitä muut oli vaatineet ja vastanneet ja yrittää sitten siltä pohjalta ratkaista riitaisia ja riidattomia seikkoja. Tuomarina puolestaan pääkäsittely oli äärimmäisen helppo, ei tarttenut kuin jakaa puheenvuorot :D Tosin tää viimeinen ei vastannut tosielämän tilannetta, joten oikeasti homma on sikäli vaikeampi, että tuomarina pitäisi puheenvuorojen lisäksi ihan oikeasti seurata mitä salissa tapahtuu, koska sen perusteella, mitä siellä tapahtuu, pitäisi pystyä tekemään asiassa ratkaisu johonkin suuntaan. Tuolla kurssilla meidän ei onneksi tarttenut ratkaisua tehdä, lopussa vain ilmoitti, että tuomio annetaan kansliassa.

 
 Kaksi pitkää päivää tässä huoneessa. Onneksi on ohi.


Lisäksi murheenkryyniä aiheutti henkilötodistelut. Nythän tilanne oli se, että me ei tiedetty, mitä ne todistajat tietää, joten ei yhtään tiedetty mitä sieltä tulee. Lisäksi ne kouluttajat päätti olla tarkoituksellisesti hankalia todistajia. Ne saattoi unohdella asioita, suuttua ja jopa väittää ihan mitä sattuu. Oikeasti todistajat saattaa kyllä jättää kertomatta asioita salissa, mutta ei ne noin hankaliksi ryhdy. Olis kyllä meinaan tehnyt mieli hakata päätä pöytään siinä kohtaan, ku oli itse koko ajan väittänyt, että vedotaan hiljaisesti syntyneeseen sopimukseen, niin oma päämies pamauttaa vastakuulustelussa, että "joo, sopimus syntyi ku minä tein tarjouksen ja tuon sihteeri vastasi siihen ok". Vedä siitä sitten pakka kasaan. Mulla oli muutenkin huonompi säkä mennen tullen. Sekä vastaajana että kantajana omat todistajani puhuivat homman tärviölle. Kantajana ollessani lisäksi vastapuolen todistaja "suuttui" mulle :D Voi elämänkevät. Noh, mieluummin tuolla noin. Ehkä sitä voi lisätä sille "oman päämiehen valmistelu oikeudenkäyntiin"-listalle että sano sille, että ei sitten mitään yllätyksiä. Juttua viedään tällä strategialla, joten pysytään tässä eikä sitten mitään lipsautuksia...

 
 Tällä kertaa kerkesin jopa 5 minuutin verran tsekkailla myös ympäristöä


Haasteellisuudesta huolimatta kurssista jäi kuitenkin oikein hyvä mieli, sillä saatiin tosi hyvää palautetta. Musta on aivan mahtavaa, että kun jouduin helvetilliseen tilanteeseen kantajana, niin silti sain siitä palautetta, että hienosti vedetty, ei ainuttakaan virhettä, kouluttaja ei keksinyt mitään parannettavaa. Uskomatonta, kun ottaa huomioon, että mulla meni itsellä ainakin pään sisällä ihan pakka sekaisin todistajan kuulustelun aikana ja oli hirveä työ vetää juttua kasaan sen jälkeen. Kurssilla oli paljon sellaisiakin, joilla ei ollut ollenkaan oikeudenkäyntikokemusta, niin kouluttajat sanoivat sitäkin, että meistä kyllä näkee, että ollaan prosessattu, ku hommamme on ihan eri tasolla. Hyvä, että tässä sitten on matkan varrella kai vahingossa oppinut tekemään työtään :D Mähän olen ennen kaikkea oikeussalijuristi/rikosjuristi.


 Pyörähdin perjantaina lyhyesti Helsingin keskustassakin, mutta eipä sieltä mitään löytynyt, kun en oikeastaan edes tiennyt mitä olisin etsinyt :D Sorry, ei mitään erikoisjoululahjoja tiedossa.


Nyt sitten, kun tuo 3 kuukauden, tai oikeastaan tarkalleen ottaen 11 kuukauden piina, nimeltä asianajajatutkinto on takana, on jälleen aikaa itselle. Tän tutkinnon tekeminen otti mulle aika koville, kun se vaati 110% panostuksen ja mä en tunnetusti pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan. Eli jos mun pitää tuolla omistautumisella tehdä jotain "työjuttua", niin siinä kärsii aina jokin muu. Esimerkiksi blogia olen pidellyt vähän miten sattuu ja sitten liikunnat on olleet vähäisemmät, kuin vuosiin. Eli fyysinen kunto ja kroppa muutenkin on nyt tosi heikossa kunnossa. Vaan eipä hätää. Se on tässä sitten seuraavana projektina. Kadonneen hyvinvoinnin metsästys.

Hahmottelin itselleni tällaisen kaavion mistä hyvinvointi koostuu:



Menee nyt hienosti yli reunoista, mutta menkööt, kun tuota pitää pystyä lukemaankin. Hahmottelin tässä hyvinvointia lähinnä kolmesta tasosta käsin. Psyykkisestä, fyysisestä ja sosiaalisesta. Sijoittelin asioita kuhunkin kategoriaan ja ympyröin tärkempiä pointteja. Ja kuten huomaatte, fyysiset jutut, joihin mä oon ihan liian kauan yksinomaisesti kiinnittänyt huomiotani, ovat loppuunsa vain pieni osa kokonaisuutta. Elämä eikä hyvinvointi ole kumpikaan kiinni siitä mitä se vaa'an lukema tai peilikuva näyttää. Fyysisellä tasolla oikeasti on merkitystä ravinnolla (riippumatta koosta), siinä mielessä, että hyvä ravinto pitää terveenä. Siis sillä tavalla ettei tule helposti sairaaksi. Ja toisaalta hyvän ravinnon pitäisi antaa energiaa arjesta selviämiseen. Liikunnalla on merkitystä siinä suhteessa, että toimintakyky säilyy. Ettei olisi heikko ja koko ajan joku paikka kipeänä puhtaasti siitä syystä, ettei kehossa ole lihaksia pitämään oikeita kehonasentoja. Ja uni, no jos sitä ei saa tarpeeksi, niin siihen voi jopa kuolla.

Ihan hirveän tärkeitä juttuja ainakin omasta mielestäni ovat myös nuo psyykkiset ja sosiaaliset jutut. Itse oikeastaan henkilökohtaisesti ajattelen, että oma hyvinvointi on enemmän noista kiinni, kuin fyysisistä jutskista. Ainakin silloin, kun fyysiset jutskat ovat jollakin tietyllä perustasolla. Sillä johan se on jo Maslown tarvehierarkiankin mukaista, että jos perustarpeita ei ole tyydytetty, niin sitten muilla asioilla on kovin vähän väliä.

 
Ihminen on sosiaalinen eläin. Se tarvitsee toisia ihmisiä. Jopa me introvertit.

Jos sosiaalista puolta tarkistelee, niin sen suhteen koen, että mun pitäisi panostaa enemmän ystäviin. Sen sijaan perhe- ja työjutut on mun mielestä ihan hyvällä tolalla. Mutta tätä ystävyyssuhteiden hoitoa ei oikein saisi jättää siihen, että soittaa kerran vuodessa ja tapaa ehkä kaksi kertaa vuodessa. Toki mulla on haasteena, että lähes kaikki ystäväni asuvat eri kaupungeissa kuin minä, mutta pitäisi yksinkertaisesti soitella enemmän.



Mitä puolestaan tulee psyykkiseen puoleen, niin sitäkin mä olen oikein hienosti laiminlyönyt. Taloudellinen tasapaino? Dream on. Odottaa parempaa palkkatilannetta / sitä että ehkä joskus vuoden parin päästä vaihdan työpaikkaa. Intohimon ylläpitäminen itselle tärkeisiin asioihin? Jaa-a. No fantasiakirjoja luen, mutta milloin olen viimeksi esimerkiksi piirtänyt tai maalannut? Ei hajuakaan. Valokuvausta nyt tulee silloin tällöin tehtyä. Ja vaikka tiedän, minkälainen voima on ajatuksilla ja uskomuksilla, niin milloinkas viimeksi olen näitä aktiivisesti hyödyntänyt? Ei voi muistaa. Viimeiset 11 kuukautta mä oon suunnilleen ajatellut "kauhean rankkaa, mulla on kauhean rankkaa". Ja niinhän se on sitten ollutkin. Ehkä voisi jatkossa ajatella kehittävämpiä ajatuksia.

 

Mutta jos koitetaan ottaa positiivista linjaa, niin nyt ainakin on jonkinlainen raakaversio sen suhteen, että mitkä asiat edistävät hyvinvointia ja sitä kautta elämänlaatua, niin nyt noita voi alkaa työstämään. Tulen todennäköisesti käsittelemään myöhemmissä postauksissani tarkemmin tuon kaavion yksittäisiä seikkoja. Kadonneen hyvinvoinnin metsästyksen lisäksi tässä on projektina opetella elämään hyvää arkea. Mä oon ollut elämäni aikana niin vähän aikaa töissä, että mulla on ihan oikeasti opettelemista esimerkiksi siinä, että liikunnan määrä pysyisi kohtuullisena siitäkin huolimatta, että töissä tarttee olla se 40 tuntia viikossa. Mutta kyllä se tästä. Positiivista ajattelua kehiin, niin kaikki onnistuu.

Oikein mainiota viikkoa kaikille :) 

Sadetta, teetä ja kynttilöiden valoa - syksyn ytimessä

Hei,

taas on vierähtänyt kaksiviikkoinen. Asianajajatutkinto, jota stressasin keväällä 4 kuukautta kokeen muodossa ja nyt syksyllä 3 kuukautta oikeudenkäyntiosan muodossa, on viimein loppumetreillään. Ensi viikko on viimeinen viikko ja sitten homma on paketissa ja saa lähettää valtioneuvostolle loputkin paperit, että antakaahan se oikeudenkäyntiavustaja lupa. Jippii! Melkein epätodellinen olo. Voitteko kuvitella, lähtökohtaisesti ei enää ikinä tarvitse tehdä mitään tutkintoa, koetta tai muutenkaan opiskella työn ohella, muuten kuin ammattikirjallisuutta lukemalla. Ennen kuin menen tarkemmin uusiin vapauden tuntemuksiini, muutama katsaus pariin viime viikkoon.

 

Näissä tunnelmissa meni vielä toissaviikon illat. Lukemista ja etätehtäviä.

Toissaviikolla piti tehdä viimeinen isompi tehtävä, oikeudenkäyntisuunnitelma ja kanteen täsmennys sekä valmistautua suulliseen valmisteluun ja siinä kohtaa meinasi ihan todella kamelinselkä katketa. Alkoi jo näkyä se takana oleva 10 viikon putki, jonka olin edennyt kaavalla "herää, töissä 8 tuntia, kahvi, asianajajatutkinnon tehtävien tekoa, joko lukemisen tai kirjallisen tuotoksen laatimisen muodossa puoleen yöhön asti, nukkumaan, herää...". Kaiken lisäksi minua pisti tuossa loppumetreillä turhauttamaan aivan äärettömästi, kun ryhmäjakoja muutettiin sen jälkeen, kun vastaukset haasteisiin oli tehty. Oli sitten "tuomarina" tosi mahtavaa laatia yhteenveto, kun esimerkiksi haasteessa sanottiin X Y Z ja vastauksessa A B C. Normaalitapauksessa ne menis enemmänkin "haaste X Y Z, vastaus -X -Y -Z". Eli jos haasteessa sanotaan että jokin asia tarkoittaa jotain, niin vastauksessa sitten sanotaan, että eipäs tarkoita. Nyt oli ryhmäjakojen muuttumisen takia sitten sellaista, että vastauksessa ei välttämättä otettu kantaa kaikkiin haasteessa olleisiin seikkoihin ja toisaalta vastauksessa saatettiin perustella vastausta sellaiseen asiaan, mihin kanteessa ei oltu edes vedottu. Että teepä siinä sitten yhteenveto siitä, mistä asiassa on kysymys, mitkä ovat vaatimukset ja vastaukset niihin. 

 Tunnelmavalaistusta kirjahyllyn päältä

Myös tuon toissaviikon tehtävät hiersivät ihan todella, kun siinä yhteydessä tuli uusia todisteita, jotka veivät loputkin pohjat kantajan vaatimuksilta. Tosi absurdia, että ohje on, että "toimikaa kuin olisitte oikeasti menossa oikeudenkäyntiin näillä spekseillä ja näyttäkää paras osaamisenne" ja sitten annetaan sellainen tehtävä, jossa kanteella ei ole mitään mahiksia menestyä. Mä en ikinä oikeasti lähtisi tuollaisilla pohjilla oikeudenkäyntiin, koska turpaanhan sieltä vain tulisi. Mun henkilökohtainen onni ja epäonni oli, että mä löysin sen Korkeimman oikeuden tapauksen, mistä tämä meidän case oli tehty. Ne on melkein yks yhteen ja KKO on jo tämän kerran ratkaisut hyläten kanteen. Ihan kaikki oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus on tätä vastaan ja laissa ei säädetä juuri mitään sopimuksista liikesuhteissa. Ei tasan mitään pelinappuloita. Että tee siinä sitten oikeudenkäyntisuunnitelma. Vastaajan näkövinkkelistähän homma on äärettömän helppo, mutta kantajana on vähän vaikeaa.

 

Flunssassa mentiin taas tämäkin viikko

Mutta niin vain siitäkin selvittiin ja kaikki illat ja koko viikonlopun tehtäviä väännettyäni ne olivat valmiita sunnuntaina puoli yhdeltätoista illalla. Ja tällä viikolla minulla onkin sitten ollut työpäivien jälkeen "vapaata". Ainoastaan tänään käytin noin puolitoista tuntia tehdessäni viimeisetkit pikkutehtävät pois. Valitettavasti en ole kuitenkaan vapaitani päässyt hyödyntämään täysimääräisesti, sillä olen ollut koko viikon flunssassa. Kyllä, taas. Kertoo mielestäni jotakin homman rankkuudesta, kun mä olen tän 12 viikon aikana ollut kolmesti flunssassa ja lisäksi mulla oli melkein viikon migreeni joka päivä. Normaalisti olen ehkä kerran vuodessa flunssassa. 

 

 Lisää tunnelmavalaistusta...

Nyt alkavalla viikolla maanantai menee taas partiossa, tiistaina pakkaan ja keskiviikkona lähden suoraan töistä Helsinkiin. Viime lakosta oppineena, tällä kertaa yövyn Töölössä asuvalla ystävälläni, niin pääsen sieltä vaikka kävellen bussille, jos tulee yleinen lakko. Torstai ja perjantai koulutuspäivät ja sitten vapaus! Voi että. Tää flunssakin on jo varmaan siihen mennessä ohi ja mä pääsen harrastamaan liikuntaa! Tämä vuosi ylipäätään on ollut tosi surkea liikunnan kannalta ja nämä 12 viikkoa ihan katastrofaaliset. 

 Sateen ropinaa. Ikkunat on muuten taas siinä kunnossa niin kuin niitä ei olisi koskaan pestykään :D Hurjaa miten nopeasti ne liikaantuvat, kun asuu ydinkeskustassa.

Tänä vuonna on mennyt niin paljon aikaa ja energiaa uuden työn oppimiseen ja tuohon asianajajatutkintoon, mutta kun nyt työ alkaa jo olla jotenkin hallussa ja tutkinto tehtynä, niin nyt seuraava isompi projekti on oppia pitämään liikunta osana arkea silloinkin, kun suurin osa päivästä menee töissä. Mähän en oikeastaan vuoden 2005 jälkeen edes ole ollut kuin vasta nyt pitempiaikaisesti tilanteessa, että 40 tuntia viikosta pitää olla jossain. Oli helppoa harrastaa liikuntaa aktiivisesti, kun ei tarttenut koskaan tehdä mitään muuta kuin lukea kotona kirjaa (oikis) tai kun oli työttömänä (8 kk). On hieman vaikeampaa harrastaa liikuntaa aktiivisesti, kun töistä tullessa haluaisi vain kaatua nukkumaan. Mutta uskon, että kaikkeen tottuu ja ei mulla ole kuin yksi kokemus elämäni aikana, että on suorastaan suututtanut, että lähdin harrastamaan liikuntaa. Muuten kokemukset ovat positiivisia, joten se on hyvä pohja rakentaa. 

 

 Täydellinen teevalikoima. Vasemmassa laidassa perinteisiä (earl grey, english breakfast jne.), keskellä mustia maustettuja ja oikeassa laidassa lajitelma vihreitä. Iltaisin juon pelkästään viimeisiä, ettei yöunet mene.

Aattelin nyt laittaa pääpainoa lihaskuntoharjoitteluun. Useampana aiempana vuonna olen keskittynyt lähinnä juoksuun, mutta täällä Lappeenrannassa on rehellisesti sanottuna ihan surkeat mahdollisuudet lenkkeilyyn (ei pururatoja, ainakaan pitkiä sellaisia, ei metsiä ja kaupunki on tosi oudon muotoinen). Lisäksi uskon muutenkin, että kroppani kaipaa nyt enemmän lihasten rakentamista, kuin varsinaista itsensä näännyttämistä aerobisella harjoittelulla. 

 

 Monipuolinen teevalikoima on yllättävän helppo rakentaa. Kolmella pakkauksella saa 13 eri makua. Tästä nyt puuttuu se Twiningsin laatikko, mutta noissa kahdessa siis hyvät vaihtoehdot vihreiksi ja maustetuiksi mustiksi. Ja pitäähän sitä suosia suomalaista.

Noh, kun tässä on takana viikko sairastamista, niin arki on ollut varsin stereotyyppistä syksyä. Olen istunut sisällä ja lukenut fantasiakirjaa kynttilänvalossa tai tuijotellut ikkunasta sadetta. Tassussa teekuppi. Siinä on vain jotain niin kotoisaa, kun voi juoda kivasta kupista teetä. Jonkin aikaa käytin vaihtelun vuoksi KoKo-sarjan ruusukuppia, mutta sitten aloin taas kaivata tätä Iittalan Satumetsä-sarjan kuppiani sinisine peuroineen. Elämän pieniä nautintoja. 

 

 Kuu paisteli kauniisti tuossa yksi ilta. Kuvassa näkyy myös yhden puun latvaa. Keskustassa on moneen puuhun laitettu tuollaisia valohärpäkkeitä, mitkä ovat kieltämättä mainioita tämän harmauden keskellä.

Mietiskelin muuten tuossa saunassa istuessani tämän blogin suuntaa ja tulin siihen tulokseen, että aion painottaa jatkossa lähinnä hyvinvointia, onnellisuutta ja iloa. Elämän positiivisia puolia (vaikka ironisesti tämän blogin nimi onkin elämän varjoja...). Etsiä niitä arjesta. Hyvinvointi onkin parempi teema arjen kehittämiseen, kuin vuosia jatkunut laihdutus ja kasvot vaa'assa kulkeminen. Katsotaan, mitä siitä näkökulmasta alkaa tulla, aihe on itsellenikin kovin uusi. 

Mutta palaillaanpa ensi viikolla taas aiheeseen. Ihanaa viikkoa kaikille :)

Force majeurea ja uutta suuntaa

Heissan,

jätin tuossa viime viikonloppuna kirjoittamatta blogia, koska ei oikeastaan ollut mitään kerrottavaa ja toisaalta ei hirveästi aikaakaan. No tällä kertaa on sitten ainakin kerrottavaa. Kuten jo facebookissa tilanteen päältä raportoin, mulla oli melkoinen härdelli alkaen torstain ja perjantain välisestä yöstä ja kestäen aina perjantain iltaysiin. Kerron ensin tästä seikkailusta ja sitten lopussa yleisemmin ajatuksista tämän blogin suhteen. Tarkkaavaisimmat ehkä huomasivat, että täältä on poistunut nyt kokonaan sivut "edistyminen" ja "tavoitteet" sekä tuosta sivupalkista se laihtumisen etenemistä kuvannut tickeri. Syy on se, että päätin, ettei tämä ole enää mikään laihdutusblogi ja vaikka jatkossakin pyrkisin kohti terveellisiä elämäntapoja (mikä on mielestäni tavoiteltavaa), niin paino ei siinä ole mittari. Olen koko elämäni stressannut painosta, enkä jaksa enää. Mutta tästä lisää myöhemmin. 

 Aamunkoiton aikaan liikkeellä

Mulla oli tämän viikon torstaina ja perjantaina kaksipäiväinen Asianajajaliiton koulutus, asianajajatutkintoon liittyvä "eettinen osa". Kurssipaikkana oli Porvoossa sijaitseva Haikon kartano, jonne oli kumpanakin aamuna kuljetus Helsingin rautatientorilta. Jotta käytännön seikat olisivat helpompia, menin jo keskiviikkoiltana pääkaupunkiseudulle ja yövyin Vantaalla ystäväni luona. Siitä sitten torstaiaamuna herätys viehättävästi klo. 6.10 ja hyppäys 7.18 lähteneeseen paikallisjunaan ja edelleen bussilla Haikon kartanolle. 

 

Haikon kartano näytti olevan miljöönä mielettömän upea. Se oli jonkin vesialueen vieressä ja mitä ikkunasta kerkesin pari kertaa ulos katsoa, ympäristö oli todella kivannäköinen. Hieno oli myös se itse kartano, missä meillä oli kumpanakin päivänä lounaat. Olikin harmi, että meillä oli todella tiukka aikataulu, joten aikaa ympäristön pällistelyyn ei ollut käytännössä yhtään. Luennot alkoivat aamulla sillä sekunnilla, kun kaikki selvisivät bussista luentosaliin ja bussi takaisin Helsinkiin lähti molempina iltoina välittömästi luentojen päätyttyä. 

Ylipäätään tämä reissu oli itselleni raskaan puoleinen. Ensimmäisenä päivänä minulle iski siinä iltapäivä kahden-kolmen aikaan maailmanlopun migreeni. Mikä oli tosi tympeää, koska tein siinä sitten kuolemaa ja se varmasti näkyi ulospäin luennoitsijoille. Luulivat varmaan, ettei mua kiinnosta tai että mua väsyttää tms. vaikka oikeasti siellä oli tosi hyvät luennoitsijat. Etenkin torstain viimeinen tyyppi, joka puhui pienen asianajotoimiston markkinoinnista oli loistavimpia luennoitsijoita, mitä olen lakialalla koskaan kohdannut. Vaan ei auttanut, siinä kärsittiin ja koko bussimatkan takaisin Helsingin keskustaan pidättelin hädissäni oksennusta. Ja viimein kun pääsin Vantaalle, piti vaan laittaa kaikki valot pois päältä ja lojua vaakatasossa. Tosi kiva, näin ei haluaisi viettää iltaansa ystävällään. Mutta siitä, että menin teoriassa nukkumaan jo iltaseitsemältä oli yllättävää hyötyä.

 Kalvosulkeista 16 tuntia, ou jee...

Heräsin nimittäin torstain ja perjantain välisenä yönä siinä puoli neljän aikoihin. Kun uni ei meinannut uudestaan tulla, päätin selata työpuhelimestani (oma henkilökohtainen puhelimeni on laatua "sillä voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä") facebookin ja uutiset. Ja voitte vaan miettiä, että kun minä siellä Vantaalla olin ja suunnitelmana oli mennä lähijunalla klo. 7.18 Helsinkiin, niin miltä tuntui lukea siinä yöllä, puhtaan sattuman seurauksena, että KAIKKI junat on peruttu! Lakko. Ja vielä laiton sellainen. 

 

Tää näky ois ollut ihan karmea, jos se olis tullut puun takaa vasta laiturilla

Tuossa kohtaa ajattelin vielä, että ok, tässä olisi voinut käydä tosi karmeasti, jos en olisi sattunut selaamaan uutisia yöllä, mutta että tilanne on korjattavissa, mulla on 4,5 tuntia aikaa järjestää itseni Helsinkiin. Ei muuta kuin reittiopas auki netistä ja tsekkaamaan miten se onnistuisi. Huomasin sitten, että jos lähden Tähkätieltä klo. 6.31 niin mun pitäis keretä ajoissa, huolimatta siitä, että liikenne todennäköisesti on ihan tuhannen sekaisin. Jännäksi tämä meni sitten, kun katselin aikani karttaa ja kuvittelin muistavani missä oli Tähkätien pysäkki. 

Käveltyäni sellaiset 1,5 km kohti pysäkkiä, tajusin, että sitä ei näy missään. Ei näy missään Tähkätietä. Noh, ei tässäkään mitään, nokkela tyttö soittaa 020202 ja selittää että olen nyt tämän ja tämän tien risteyksessä, mun pitää päästä Tähkätien pysäkille 7 minuutin sisällä, katsotko netistä kartasta, että miten se onnistuu. Pieleen se alkoi mennä siinä vaiheessa, kun se tyyppi antoi mulle väärät ohjeet. Jollakin tuhannen säkällä, mikä mulla sinä yönä sattui olemaan, mä kuitenknin palasin yhden ison tien varteen vain huomatakseni, että se mun bussi on tulossa siellä 100 m päässä. Ratkaisu? Mä juoksin keskelle tietä ja pysäytin sen bussin. En tiedä kuinka monella on kokemusta joukkoliikenteestä pääkaupunkiseudulla, mutta tuo ei ole se normaalitapa nousta bussiin tai ylipäätään mihinkään välineeseen. Siellä saattaa kulkupeli olla pysäkilläkin ja jos juokset siihen liian myöhään, sun nenän edestä lukitaan ovet ja vempele lähtee. Näin on käynyt mulle lähijunan ja raitiovaunun kanssa. On ihan ennenkuulumatonta, että kulkuvälineeseen pääsisi pysäyttämällä sen keskeltä tietä. Mutta mä aattelin, että yrittänyttä ei laiteta, eikä se periaatteessa varmaan mun päällekään voi ajaa. Ja sitten siellä oli kultainen kuski, joka pelasti mun päivän ja otti mut kyytiin, eikä edes ollut mulle vihainen siitä, että seisoin keskellä tietä. 

 

Kun päästiin sitten rautatieasemalle, mä kiitin kuljettajaa ja kerroin, että se, että se otti mut kyytiin siitä keskeltä tietä, tarkoitti, että mä pääsen sinne minne mun on välttämätöntä päästä, jotta mulla säilyy myös tammikuusta 2014 alkaen oikeus harjoittaa ammattiani. Niin, voitteko kuvitella. Yksi typerä laiton lakko ja jos mä en olis tiennyt siitä ja olisin mennyt klo. 7.18 ihmettelemään Hiekkaharjun asemalle, että kaikki junat peruttu, niin en ois mitenkään päässyt Helsingin rautatientorille kasiksi, olisin missannut sen bussin Porvooseen ja näin ollen toisen koulutuspäivän. Näin ollen minulta olisi jäänyt asianajajatutkinto suorittamatta ja en olisi saanut lupaa toimia oikeudenkäyntiavustajana eli osallistua oikeudenkäynteihin eli tehdä pääasiallista työtäni. Että mitäs pienistä... Olisin ehkä saanut osallistua ensi keväänä ilmaiseksi sille toiselle kurssipäivälle, mutta ei se olisi auttanut. Niin ja jotta sitten tämä perjantaiaamu olisi ollut mahdollisimman täydellinen, mä vielä istuin rautatieasemalla mustassa jakkupuvussa purkan päälle. Great. Onneksi oli laukussa mukana myös mustat kotihousut, niin sain vaihdettua ne vessassa. Ja luojan kiitos mä sain kotona sen purkan irti niistä housuista. Tämmöistä. Paniikin määrä oli niin uskomaton, että tärisin koko matkan sinne Porvooseen. Oli varmaan hieman erittynyt adrenaliinia. Illalla sitten vielä ensin piti arvuutella, että onko mun juna peruttu, vai ei ja sitten kun selvisi, että ei, niin luulin hässäkän olevan ohi. Löysin junan laiturilta ja menin siihen. Mutta veturi me saatiin vasta lähes tunnin myöhässä. Meinas kyllä huumori loppua, kun tuli kuulutus "Emme pääse lähtemään, koska junassa ei ole veturia. Emme tiedä saammeko veturin." Että sellainen perjantai.

 

Jees, mulla on aina ollut uskomaton taito joutua uskomattomiin tilanteisiin ja selvitä niistä uskomattomilla tavoilla. Lontoossakin kun olin itsekseni, olin kotona katsonut tarkat ohjeet sille, miten pääsen lentokentältä hostellille metrolla. Vain huomatakseni paikan päällä, että metrolakko. Hyppäsin ensimmäiseen bussiin ja toivoin sen vievän oikeaan paikkaan. Siinä sitten kartan kanssa yritin katsella, että mihinhän suuntaan edetään ja jotenkin taianomaisesti osasin nousta pois kyydistä juuri hostellini edessä. Näihin tilanteisiin joutuminen on aiheuttanut myös sen, että mä en lähes koskaan enää raivostu/suutu niissä. Mä yritän vain äkkiä selvittää, miten tilanne ratkeaa (ollen yleensä tosin enemmän tai vähemmän paniikissa) tai sitten mä vaan en kykene tuntemaan mitään. Mun kaverit nykyään esimerkiksi nauraa mun jalalle. Niiden mielestä se on niin uskomattoman karmeaa, ettei ne pysty muuta tekemään ja oon sanonut niille, että naurakaa vaan, ei se haittaa, tragikoomistahan se oli. Itse en senkään suhteen tunne enää mitään. Turhautumista joka kerta, kun kaadun tai siitä aiheutuu muita ongelmia, mutta ei muuten mitään. 

Kerran lähdettiin mun kaverin kanssa baariin ja vetäessäni oven kiinni, kuulin, kuinka mun kokovartalopeili tippui lattialle ja hajosi tuhannen säpäleiksi. Sanoin vain kaverille, että mä teen asialle jotain sitten aamulla. Kaveri vaan ihmetteli, että miten voit olla noin tyyni, hän ei olisi. Perjantaina Helsingissä kahvilantyöntekijä (jolle mun oli ihan pakko selittää mun tarina) ihmetteli miten voin olla niin positiivinen, vaikka oli se junalakko-bussihässäkkä ja istuin vielä purkankin päälle. Hän kuulemma olisi lähtenyt itkien kotiin. Työssäni mä olen ihmetellyt, miksi en tunne mitään. Ihan sama miten kamala rikos, ei mitään. Lakimiespäivillä jotkut itkivät, kun se syyttäjä kertoi siitä Vilja Eerikan jutusta (8-vuotiaana kiduttamalla tapettu tyttö, jota ilmeisesti oli kidutettu jo vuosia), mä en tuntenut mitään. Mutta ehkä tää on vaan hyvä. On hyvä, että pystyn olemaan välittämättä negatiivisista asioista ja on kai rikosjuristille ihan hyvä olla työasioissa tunteeton. Oikeusssalissa ei muutenkaan ole sijaa tunteille, ne eivät vaikuta asian ratkaisemiseen. Seikka, jota maallikot eivät sitten joskus millään käsitä.

 

Mutta vaikka negatiivisia tunteita en hirveästi koekaan, niin positiivisia minusta löytyy. Olen yleensä sellainen perusonnellinen ja iloitsen ihan pienistäkin asioista. Yritän suhtautua asioihin positiivisesti ja tarkastella valoisia puolia. Ja siksi mä katsottuani tuossa joku viikko Yle Areenalta sellaisen dokumentin (blogistania), joka kertoi nyttemmin jo lopetusta More To Love-blogista ja sen kirjoittajista, avasi silmiäni niin itseni kuin tämän blogin suhteenkin. Mä olen päästänyt tämän ihan mielettömän negatiiviseksi. Ikuista raivoa yhteiskunnan vaatimuksia kohtaan ja turhautumista, kun ei itse niitä saavuta milloin mistäkin syystä (ja painotan, että syyt ovat itsessäni, eivät ulkopuolellani). Ja milloin mitäkin valittamista. Eihän blogin ole tarkoitus olla sellainen. Blogeja luetaan enimmäkseen kevyenä vapaa-ajan viihteenä ja niistä ainakin pitäisi tulla hyvälle mielelle. Onko tämä minun blogi mikään hyvän mielen blogi? Ei todellakaan. Ja onko homma oikealla tolalla, jos jollekin tuntemattomalle pääsee syntymään tämän perusteella kuva, että minä olen pinnallinen? Ei välttämättä. 

 

Se oli tosi hyvä se dokumentti. Havahduin sen myötä siihen, että vaikka mä kuinka olisin välittämättä muiden ihmisten koosta, enkä sano ylipainoisille ystävilleni, että hei sun kannattais varmaan laihduttaa/muuttaa elämäntapojasi tms. niin itseäni kohtaan mä olen ihan todella raadollinen. Itseni kanssa mä oon mennyt siihen yhteiskunnan lihavalle antamaan muottiin. Minä en mene rannalle/uimahalliin bikineissä. Minä en juuri kehtaa julkisesti syödä paljoa enkä herkkuja lähes ollenkaan. Ikään kuin minulla läskinä ei olisi siihen oikeutta. Ikään kuin minun pitäisi muuttua tai ainakin yrittää muuttua. Lihava nimittäin hyväksytään heti, jos hän tuo aktiivisesti esille, että haluaa muuttua ja että aktiivisesti työskentelee asian eteen. Niin kuin kai minä olen koko elämäni tehnyt. Tuntemattomat tuomitsevat aika kovastikin, mutta ne jotka minut tuntevat, eivät ole minulle koskaan läskiydestä huomauttaneet tai saarnanneet, koska ovat saaneet vaikutelman, että yritän tehdä asialle jotain. 

 

Mutta mitä se kenenkään elämää auttaa, että yrittää väkisin vetää jotain roolia, jota muut odottavat sinun vetävän? Eikö olisi vaan parempi nauttia elämästä ja keskittyä sen positiivisiin puoliin? Pallomallin ihmisillekin on kivoja vaatteita ja pallomallin ihminenkin voi nauttia liikunnasta liikunnan itsensä takia, ei siksi, että sen pakottava tarkoitus olisi laihtuminen. Jos minä vaikka tykkään käydä ryhmäliikunnassa/lenkillä/tehdä ihan mitä tahansa, minun pitää pystyä tekemään se ilman, että joku alkaa kummastella, että onkohan tuo sun liikuntasi nyt kovinkaan tehokasta, kun sä et näytä siitä huolimatta laihtuvan?

Mä en rehellisesti sanottuna ymmärrä, miksi olen koskaan ruvennut vetämään lihavan roolia. En mä koskaan ole ruvennut vetämään myöskään naisen roolia, vaikka sitäkin noin niin kuin fysiologisesti olen. Mä en välitä ulkonäöstä, mulle on aina ollut tärkeintä olla ennen kaikkea rohkea, itsevarma, älykäs ja aikaansaava. Sellainen joka pystyy tekemään mitä tahansa ja joka ei pelkää mitään (hämähäkkien ja korkeiden paikkojen lisäksi). Mulle on aina ollut tärkeätä saavuttaa asioita. Seistä omilla jaloilla. Haluan tienata itse omat rahani. En rupea vinkumaan miesten apua "miesten juttuihin" vaan hakkaan ne tauluni seinään vaikka kirveellä. En koskaan esitä sellaista kikattelevaa tyttöstä, vaikka tiedän, että miehiä viehättäisi, jos he kokisivat olevansa älykkäämpi osapuoli. Olen myös aina korostanut paljon fyysistä vahvuuttani. Sekin on sellainen, mitä naiset keskimäärin ei juuri tavoittele. Oikeasti, enhän mä henkisesti edes ole nainen. Ole koskaan ollutkaan. Työnantajallenikin olen jo monta kuukautta harkinnut sanovani, että nyt lopetat tuon ovien availun ja "neidit ensin" touhun, kohtele mua ku jätkää, mä en oo mikään neiti :D 

 Lauantaina oli ihan pakko palautua viikon härdelleistä ottamalla rennosti

Jos pystyn olemaan olematta "henkisesti nainen", mä pystyn olemaan olematta "henkisesti lihava". Enkä aio siihen muottiin enää mennä. Lopetan painosta puhumisen. Tai ainakin yritän, vienee hieman aikaa, koska mä olen puhunut siitä koko elämäni. Teen mitä haluan, siitä huolimatta että olen lihava. Ja yritän vain keskittyä hyvinvointiin. Liikkua siksi, koska se tekee tosi hyvää pääkopalle. Yrittää syödä niin, että saisin tarpeellisia ravintoaineita, jotta oloni tuntuisi hyvältä. Ei siksi, että painon pitäisi olla mitään. Koska paino ei mua määritä. Yritän löytää itseeni ja vähän tänne blogiinkin sitä asennetta, mikä More To Loven tytöillä oli. Ei ne vikise, että mä nyt näytän tältä ku oon lihava. Ne on "hei katsokaa kivoja vaatteita löydettiin tai kuinka kivoja juttuja ollaan tehty ja tästä me ollaan onnellisia". Ne on molemmat huomattavan ylipainoisia, mutta niiden blogissa ei juuri puhuttu laihduttamisesta, vaan keskityttiin nauttimaan elämästä nykyisillä "palikoilla" sen sijaan, että olisi ajateltu, että kunhan mä laihdutan noin tai noin paljon, voin tehdä sitä ja tuota ja siitä alkaa parempi elämä. 

 

 Menneen viikon arki-illan aktiviteettia. Oli yllättävän jees hommaa.

Parempi elämä voi olla jo tässä ja nyt, kun lopettaa menemästä kuin pässi narussa yhteiskunnan vaatimusten perässä ja tekee sitä, mistä itse kokee saavansa hyvinvointia ja onnellisuutta. Ja se on se suunta, mihin mä haluan omaa ajatteluani, elämääni ja tätä blogia kehittää. En enää halua tämän olevan raportointipaikka niille ihmisille, jotka kieli pitkällä odottaa, milloin musta tulisi niiden vaatimusten mukainen. Haluan kehittää tätä siihen suuntaan, että muutkin voisivat kokea, että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Että itseänsä ei tarvitse määritellä muiden kautta. Että mitään ei tarvitse jättää tekemättä, vain koska yhteiskunta uskottelee, että et saisi tehdä jotakin siksi, että sinulla on joku ominaisuus.