Rentoutumista pääsiäislomalla

Heissan,

täällä yksi onnellinen pääsiäislomalainen. Tai ainakin vielä olen saanut nauttia pääsiäislomasta ilman, että puhelin olisi soinut työn merkeissä. Oi tää 4 päivän vapaa tulee niin tarpeeseen. Mulla oli viime elokuussa viikon loma ja samaten viikko lomaa joulukuussa. Sitten vaikka alkuvuodesta olisi ollut tarjolla vaikka miten arkivapaita, niin ne meni multa kaikki ohi, koska tein 3 viikkoa töitä joka päivä pakottavista syistä. Ja sitten tässä onkin ollut nämä "härkäviikot". Joten pääsiäistä on odotettu! 

 

 Kuoppa ja rakennustyömaa. Ou jee. Ja tuhannen likaiset ikkunat.

Ensin näytti pahalta, kun kävi ilmi, että yksi asiakas on otettu kiinni ja vaikutti, että tässä joutuu lähtemään pääsiäislomalla sekä kuulusteluihin että vangitsemisoikeudenkäyntiin. Tästä käytiin keskusteluja torstaina, että miten tehdään ja mä ilmaisin, että ei nappaa ja työnantaja totesi, että ei hän mua rupea pakottamaan ja että katotaan sitten, jos tilanne aktualisoituu. Ei se puhelin nyt kuitenkaan oo vielä soinut. Että en tiedä pärjäskö se tyyppi yksinään vai menikö mun työnantaja vai mitä tapahtui, mutta pääasia on että mä oon saanut nauttia vapaasta. Nyt kop kop, puuhun, että sais vielä olla huomisen ja maanantainkin vapaalla. 

 

 Ne kaivaa sen kuoppansa ihan kiinni tuohon seinään. Että jos mä kuolen, ni se johtui sitten siitä, että tuo talo tippui tuonne kuoppaan. Josta kuulemma tulee 7 metriä syvä.

Pääsiäinen kuluu tänä vuonna ihan kotosalla. Tai siis täällä Lappeenrannassa. Pitkäperjantai meni yllättävää kyllä suurimmalti osalti nukkuessa. Siis en tajua mikä on ongelma, mutta mulla jo viikolla väsytti ihan urakalla. Saatoin nukkua töiden jälkeen pari tuntia ja sitten siihen päälle vielä 9 tunnin yöunetkin. Torstain ja perjantain välisenäkin yönä nukuin 9 tuntia ja siitä huolimatta vielä perjantaina päivällä 7 tuntia ja päälle normaalit yöunet perjantain ja lauantain välisenä yönä. En tiedä johtuuko tää nyt siitä, että mä oon ollut 2 viikkoa sairaana töissä vai mistä, mutta nyt ainakin on nukuttu. Onneksi sentään tänään pysyin suurimmalti osalti hereillä. 

 

 8 kuukautta siinä meni, mutta sain viimeinkin kötöstettyä tuon lakanan tuohon :D

Säät on olleet nyt aivan mahtavat. + 15 ja aurinko paistanut. Kannoin toppavaatteet kellariin ja sieltä ylös trenssin ja kesäkengät. Vielä naulakossa roikkuu villakangastakki ja yhdet talvikengät siltä varalta, että tässä tulee jotain takapakkia, mutta siis kaikkein kylmimmän ajan vaatteet on laitettu pois. Tämän lisäksi kävin tänään jopa kolmeen otteeseen ulkona. Ensin pieni shoppailukierros, sillä koska torstaina oli palkkapäivä, sain viimeinkin haettua pari tyynyä, jota olin kuolannut varmaan 3 viikkoa. Sitten ruokakauppa (koska oletettavasti kaupat on kiinni huomenna ja maanantaina) ja tämän jälkeen vielä rento tassuttelureissu "lähimetsään" kuuntelemaan linnunlaulua, tuijottelemaan puita, Saimaata ja muutenkin vain fiilistelemään kevättä.

 

 Raidalliset on uusia. Eikö ookki hienoja? :)

Nämä kaksi vapaapäivää olivat samalla myös kevään ensimmäiset oikeasti lämpimät päivät. Ihmisiä oleskeli aika paljon tuolla satamassa, lokit kirkuivat ja osalla vastaantulijoista oli jopa shortsit. Olisi kyllä kiva, jos tää kevät etenis jonnekin ja alkaisi viimeinkin vihertää. Talvi oli tynkä ja lumeton kevät tuntuu kestäneen jotenkin ikuisuuden. Kaipaan vaihtelua! Lisäksi olisi äärimmäisen kiva, että tämä köhä loppuisi, niin voisi taas jatkaa niitä aamulenkkejä. Selkä on tässä taas alkanut oireilla, ku en oo 3 viikkoon käynyt aamulenkeillä. Oon lisäksi vähän kypsytellyt ajatusta, että pitäiskö taas alkaa juoksemaan. Siinä joutuu taas lähtemään nollasta, mutta se on tosi palkitsevaa, kun siinä edistyy kuitenkin aika nopeasti. 

 ja sopii niin hyvin kokonaisuuteen! Totoro-tyyny sopii puolestaan paremmin tuohon tuolille, vieressä kun on tuo vihreä nappula ja pieni Totoro-pehmo.

Toinen mitä oon tässä kypsytellyt, on tämä operaatio tee jotain painollesi. Kyllä se tuossa sairastamisen myötä putosikin 2 kiloa, ku mua yksinkertaisesti ei oo kiinnostanut syödä. Mutta tästä ois varmaan hyvä jatkaa aktiivisesti. Motivaatiotekijä numero 1 on nyt vaatekaappi. Mulla ei oo varaa ostaa uusia vaatteita, joten mun on pakko pysyä sen kokoisena, että mahdun omistamiini vaatteisiin. Ja kyllä mä tällä hetkellä mahdunkin, mutta silleen epämukavasti. Esimerkiksi trenssini, villakangastakkini ja toppatakkini ovat kaikki ostettu silloin, kun olin hieman kevyemmässä kunnossa. Ne mahtuvat päälle, mutta ne näyttäisivät paremmilta ja tuntuisivat mukavammilta, jos painoa olisi vähän vähemmän. 

 

Joskus on tosi tympeää olla tällainen jojo. Välillä jos kovalla työllä onnistuukin saamaan painoansa alas, niin sitten jos ei oo skarppina, se hiipii takaisin. Ja sitten (niin kuin nyt) kun ollaan vaatteisiin mahtumisen rajoilla, skarpataan uudestaan koska on pakko. Kunnes lopulta johonkin päästyään, asian antaa olla ja taas lihotaan. Ongelma kai on, että mulla ei oikeasti koskaan ole ollut työkaluja pään sisäisten ongelmien ratkomiseen. Sitä voi jonkin aikaa pysytellä erossa herkuista tai pitää niiden kulutuksen sen verta vähäisenä että paino tippuu, mutta sitten taas mennään. Mä niin toivoisin, että mun aivot eivät olisi laatua "herkkujen syöminen on elämäsi suurin nautinto". Mutta kun ne se on. Ja se on mun ongelma. Eikä mulla ole hajuakaan miten tällainen ongelma oikein selätetään. Se että kyse on mun elämän suurimmasta nautinnosta, saa mut aina syömään uudestaan, koska "elämä nyt vaan ei ole elämisen arvoista ilman herkkuja". Kuulostaa niin typerältä, näin kun sen "ääneen sanoo" tai siis kirjoittaa tähän ruudulle. Että otetaan vinkkejä vastaan! Miten luopua lopullisesti jostain, mikä on kaikkein nautinnollisinta? Kohtuus on mulle tässä asiassa yhtä vaikeaa, kuin alkoholistille alkoholin kanssa. 

 

Pitäisi varmaan palata lukemaan noita vanhoja blogikirjoituksia aktiivisen karppauksen ajalta. Silloin se uutuuden viehätyksessään eteni jotenkin helposti se laihtuminen. Karppauksen mahtavuus kun on, että rasvaa saa mättää. Siinä jää sallituiksi aineiksi lohi, grillikylki, meetwursti, kerma ja rasvaiset juustot. Mutta kas kun tässäkin on niin hieno psykologia, että jos mä ajattelenkin tiukempaa karppausta, niin eiköhän rupea houkuttamaan kaiken maailman hedelmät! Maustetut jugurtit. Ja tomaattikeitto! Viimeisessä on 30 kcal per desi, mutta hiilareita ihan sikana, ku siinä on muistaakseni perunaa.

 

On tää vaikeaa. Mulla on yksi pahe ja se on tää ylensyöntihomma. Ja mä jumitan näissä samoissa ajatuksissa. Mietin äsken, että tuon mitä mä tuohon ylle kirjoitin, olen varmaan kirjoittanut tännekin varmaan 10 kertaa. Lukijoille tosi kiva. Taas se jauhaa tuota samaa virttä saamatta kuitenkaan mitään aikaan tai pääsemättä kuitenkaan mihinkään. Pahoittelen asiaa. Tästä blogista on tullut mulle vähän kuin päiväkirja, niin kai mä tänne sitten puran asioita niin kauan, että ympyrän kulkemisen sijaan keksin reitin ulos ongelmasta.

 

Toinen juttu mitä mä oon viime aikoina pohtinut aika paljon, on nää työjutut. Mulla ei oo hirveän hyvä palkka. Ja se tympii mua säännöllisesti ihan todella. Ku palkkapäivänä maksaa laskut ja lyhentää lainoja, niin elämiseen jää aika vähän. Ihan samalla elintasolla mennään edelleen kuin opiskelijanakin. Toki voisin asua halvemmastikin. Kämpän saisi ehkä 100 euroa halvemmalla, jos muuttaisi kauemmaksi ja huonompaan. Mutta minä olen sellainen kotihiiri ja esteetikko, että kodin on oltava viihtyisä. Mieluummin pihistelen sitten jostain muusta kuin asun kodissa joka ahdistaa. 

 

No niin tai näin. Oon nyt yrittänyt miettiä asiaa siltä kantilta, että ainakin mulla on työ. Saan enemmän rahaa, mitä saisin jos olisin työttömänä. Työkokemus karttuu koko ajan. Vaikka joskus tuntuu siltä, että oon ainut valmistunut juristi, jolla on näin surkea tilanne (kaverit tienaa sen 2000-4000 euroa kuussa), niin pitäis muistaa ajatella asiaa siltä kantilta, että suuremmalla osalla niitä töitä ei oikeasti ole ja tilanne voi olla hyvinkin toivoton. Oma tilanteeni on sellainen, että ehkä parin vuoden sisällä on mahdollista päästä auskultoimaan, jolloin tulotaso nousee useita satoja euroja kuussa. Eli tää on vähän sama kuin opiskelijalla, nyt on pärjättävä vähemmällä, mutta tunnelin päässä on valoa ja sekin on jotensakin arvioitavissa, että milloin sinne tunnelin päähän pääsee.

 

Pitäis muistaa myös arvostaa sitä, että se työni on oikeasti aika jees hommaa. Hyvin vähän on loppuunsa sellaisia aspekteja, mistä en pidä yhtään. Suurin osa hommasta on ihan ok ja loppuunsa aika paljon on sellaisia hienojakin hetkiä. Lisäksi tässä hommassa saa todella hyvin perspektiiviä elämään. Mulla on asiakkaita, jotka on esim. Ghanasta, Syyriasta ja Irakista. Siinä kun kuuntelee heidän kertomuksiaan, alkaa tää Suomi oikeasti tuntua aika mukavalta yhteiskunnalta. Sitten on ne ammattirikolliset. Heilläkin on omalla tavallaan hyvin toivottomat näkymät ja he joutuvat ihan käsittämättömiin tilanteisiin, mihin suurin osa ihmisistä ei koskaan joudu. Nuorisorikollisten osalta on havainnut, minkälaisista taustoista he tulevat, eikä voi muuta todeta, kuin että heillä ei ollut koskaan mahdollisuutta kasvaa kunnon kansalaisiksi. Ja sitten on hyvin raakojen rikosten uhreiksi joutuneet lapset ja heidän vanhempansa, jotka myös yrittävät keksiä miten selvitä tapahtuneesta. Tavanomaisimmasta päästä elämänkaarta ovat kuolemaan liittyvät työtehtävät, esimerkiksi perunkirjoitus. 

Kaiken kaikkiaan tässä pääsee näkemään ja kokemaan itsekin ihmisenä paljon enemmän, kuin nuorista elinvuosistani voisi päätellä. Ja se on rikkaus, sillä tämä mahdollistaa kasvun ihmisenä. Ei sellainen tasapaksu elämä valoisilla alueilla voisi koskaan kasvattaa näin paljon. Tässä oppii hienosti näkemään asioita monesta näkökulmasta ja ymmärtämään muita. Oppii olemaan vähemmän tuomitseva. Ja jos pysähtyisi ajattelemaan, tajuaisi että asiat on aika hyvin, jos ainoat ongelmat ovat ylipaino ja pieni palkka.

 

Luulen, että perusongelma on verrata itseään aina niihin, joilla menee paremmin. Unohtaa, että eivät hekään sinne pisteeseen suoraan tupsahtaneet, vaan jos jonkinmoinen polku on pitänyt ensin käydä läpi. Ja sitten on niitä, joilla vain oli joku lahjakkuus, jonka avulla sai aikaiseksi suorastaan satumaiselta vaikuttavan elämän. Niin kuin vaikka nyt noi tunnetuimmat bloggaajat. Hommassa pitää olla aika hyvä, että onnistuu pitämään kymmenien tuhansien päivittäiset lukijamäärät. Mutta sitten on ne miljoonat näkymättömät, jotka puurtaa ihan samalla tavalla kuin itsekin puurtaa. Palkinto tulee sitten joskus. Tai sitten ei tule, mutta sekin on vain elämää ja lopulta matka on tärkeämpi kuin päämäärä. 

 

Onnellisuus kumpuaa lopulta siitä, että on jotain mitä kohti pyrkiä ja toisaalta taito nähdä hyvät puolet siitä mitä on. Yksi tuttavani kirjoitti tuossa pitkänä perjantaina facebookiin aika kamalan tilapäivityksen koskien yksinäisyyttä ja toivottomuutta. En kommentoinut sitä mitenkään, kun se meni niin syvissä vesissä, etten tiennyt miten olisin sen tehnyt vaikuttamatta tekopirteältä ihmiseltä, joka ei näe toisen ahdingon syvyyttä. Mutta itsekseni mietin, miten jollekin on niin kamalaa olla yksin pääsiäinen. Minäkin olen yksin pääsiäisen, mutta en minä koe oloani yksinäiseksi. Minä olen nukkunut, lukenut, katsonut leffoja, kuunnellut musiikkia, kulkenut luonnossa ja kaupungilla, valokuvannut, pelannut tietokonepeliä, roikkunut netissä, kirjoittanut blogia. Kaikki tämä täysin yksin, mutta tuntematta oloani yksinäiseksi. 

 

Ja ennen kuin kukaan pääsee sanomaan, että olisin hirmusosiaalisissa tilanteissa työpäivinä, niin en minä loppuunsa ole. Asiakaspalavereita on ehkä pari tuntia viikossa, oikeudenkäyntejä/kuulusteluita ehkä kerran viikossa tai harvemmin. Esimieheni on kanssani samalla paikkakunnalla ehkä 1 päivän viikossa. Kaiken muun ajan olen täysin yksin. Asun yksin, kavereita näen ehkä noin kerran viikossa. Enkä silti tunne itseäni yksinäiseksi. Ymmärrän yksinäisyyden konseptin ainoastaan siinä yhteydessä, kun joutuu olemaan seurassa, johon ei ollenkaan sovi. Se on kamala tilanne. Mutta eihän sitä nyt yksin ollessaan ole yksinäinen. Saa olla oma itsensä ja tehdä mitä haluaa, ilman että kukaan tuomitsee tai muuten ihmettelee. 

 

Voi vaikka kirjoittaa tällaisen tajunnanvirtapostauksen, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja jossa ei loppuunsa ole minkäänlaista punaista lankaa. Ehkä tässäkin hommassa on järkeä ainoastaan, kun ottaa perspektiiviksi, että tämä on päiväkirja. Täynnä ihmettelyä milloin mistäkin. Puhetta enemmän itselle kuin muille. Eikä sellaisessa puheessa aina ole edes niitä parhaita selkäpaloja. Koska se selkäpala on yleensä se, että kirjoittamalla asiat ylös, saa niitä pois sydämeltään ja hyvällä säkällä saa jäsennettyä ajatuksiaan niin, että löytää ratkaisun. 

Rentouttavaa pääsiäistä itse kullekin! 

Karhunpoika sairastaa

Hei,

johan taas vierähti kolmisen viikkoa. Blogin kirjoittamiseen menee aina useampi tunti, joten kyse on viikonloppuhommasta ja jos viikonloppuun osuu reissu toiseen kaupunkiin, blogi yleensä jää. Blogi jää myös, jos iskee pahimman sortin sairaus. Toissaviikonloppuna olin Helsingissä ja viikko sitten perjantaina alkoi sellainen tauti, että olin ihan sänkypotilaana 3 päivää. Tein myös samalla oman ennätykseni sen suhteen, että kuin kauan olin syömättä. Tai ainakaan en muista, että olisin aiemmin ollut syömättä 3 päivää. Veljen kanssa vitsailtiin, että nyt on vakavaa, jos minä en pysty/jaksa syödä. Nyt tää on jo loppumaisillaan, ehkä enää muutama päivä tarttee yskiä. 

 

Helsingin reissu oli ihan jees. Menin siis perjantaina ensin vähäksi aikaa töihin Helsingin toimistolle, sitten vein laukkuni ystäväni toimistolle ja jatkettiin siitä Lakimiesliiton tilaisuuteen. Siellä oli oikein hyvin toteutettu paneelikeskustelu, mutta vähän pisti harmittamaan, kun yksi puhuja veti ihan saman shown, ku minkä se veti tammikuussa Asianajajapäivillä. Vaikka itse puhe olisikin sinällään hyvä, yllättävän tympeää oli katsoa se uudestaan. Ilta jatkui samassa tilassa hengaamisella ja sitten siirryttiin Teatteriin. Matkalla huomasin, että meitä (4 naista) lähti seuraamaan joku ulkomaalaisten miesten joukko. Hetken jo mietin, että mitenkähän tää tilanne kannattais ratkaista, mutta näköjään meitä oli lähtenyt seuraamaan myös poliisi, joka sitten otti ne miehet kiinni ja ongelma poistui. Muut meidän porukasta oli niin kännissä, että ne ei edes tajunnut mitä siinä tapahtui :D Ihan hyvä, että poliisi ennakoi. Olis ollut aika vaikeaa puolustaa kerralla kolmea henkilöä. Yhtä tai kahta ehkä vielä pystyis, mutta kolme on jo vaikea.

 

Teatterissa oli sitten hinnat niin hienot, että totesin yhdessä drinkissä olevan tarpeeksi ja join loppuillan ilmaista vettä. Lakimiesliiton tilaisuuksille tyypillisesti koko paikka oli sitten täynnä juristeja. Vieressäni tanssi eräs viime aikoina paljon otsikoissa viihtynyt kohu/julkkis/huippujuristi ja mietiskelin, että siinähän ois netonnut varmaan rahaa, jos ois ottanut kuvan tanssiseurasta, mutta aattelin sitten että en alennu moiseen. Tuo tyyppi on kyllä tosi outo. Ihmettelen, miten joku tässä ammatissa voi esiintyä julkisuudessa noin? Luulis, että Asianajajaliitolta olis tullut seuraamusta jo ajat sitten. Asianajajan kun on esiinnyttävä 24/7 ammattikunnan arvon mukaisella tavalla. Huvittavaa lisäksi on, ku se kuulemma niiden mukaan, jotka on sen kanssa salissa olleet, on vielä oikeasti tosi huono juristi. No mene ja tiedä, ei passaa itse arvioida, ennen kuin itse sattuu samaan saliin. 

 

Ystäväni humalatilasta huolimatta onnistuttiin yöllä hakemaan mun matkalaukku niiden toimistolta hälytystä laukaisematta ja seuraavana päivänä sitten suunnattiin brunssille Kallioon. Se oli mun elämän ensimmäinen brunssi. Ruoka oli ihan jees, mutta ympäristö oli aika epäviehättävä. Se oli joku tosi pimeä (siis ei-valoisa) tila, joka toimii öisin baarina. Hinta toki oli oikein kukkaroystävällinen, niistä hienojen paikkojen brunsseista saa pulittaa puolet enemmän. Brunssin jälkeen käveltiin ympäri Kalliota ja Töölönlahtea sekä käytiin Talvipuutarhassa. Sinne ois voinut ottaa eväätkin mukaan ja tulla istuskelemaan. Oikein harmittaa, etten ollut löytänyt paikka Helsingissä asuessani, siellä olisi voinut kyllä käydä eväsretkellä ystävien kanssa. 

Sairastamisen lisäksi viime aikoina on ajankohtaista ollut SM-liigan seuraaminen. Tarkemmin sanoen Kärpät-Saipa. Mä olen ikäni seurannut "leijonalätkää" eli maailmanmestaruus- ja olympiakisojen ne ottelut, joissa Suomi pelaa. SM-liigaa mä sen sijaan en ole kummemmin aiemmin seurannut. Syksyllä käytiin kaverien kanssa Kärpät-Saipa ottelussa ja se oli yllättävän hieno kokemus, niin aloin sitten seurata miten Kärpille käy. Pohjanmaalla/Lapissa ja Oulussa asuneena Kärpät on toki ainoa liigajoukkue, jota mä voin sydämestäni kannustaa. Ne voitti tällä kaudella tosi monta runkosarjan ottelua peräkkäin, mutta jännäksi tämä meni, kun Kärpät ja Saipa oli vastakkain välierissä. Mun flunssailun takia näin vain yhden ottelun screeniltä ja yhden paikan päältä, mutta muut 3 ottelua jäivät näkemättä. Sosiaalisesti tää oli jännä tapaus, koska asun Lappeenrannassa, mikä on Saipan kotikaupunki. Oli sitten sellaista, että minä kiljun "Jee!" ja koko muu baari tuijottaa hiljaa vihaisena. Finaaliotteluita ei välttis näytetä täällä screeniltä, joten voi olla että pitää sitten vaan tyytyä lehtien otteluseurantoihin. 

 

 Vaikka Kärppiä kannatankin, niin tämä nauratti

Tänä viikonloppuna koin, että flunssa alkaa olla siinä määrin väistymässä, että voi tehdä muutakin kuin vaan möllöttää sängyssä. Koska olin sairastaessani lukenut yhden kirjan, jonka sain Lakimiesliitolta Helsingin reissullani ja koska se ei ollut mikään ihmeellinen kirja, päätin viedä sen paikalliseen divariin. Täällä on oikein unelmadivari meikäläisen kannalta, siellä on älyttömästi fantasiakirjoja! Ja niin mä eilenkin sitten poistuin sieltä onnellisena lempikirjailijani, David Eddingsin, Eleniumin taru-kirjat mukana. Maksoi 0 euroa ja pääsin samalla eroon siitä toisesta kirjasta, jota en halunnut säilyttää. Tää oli hyvä löytö, sillä mainittuja kirjoja ei ole myyty enää varmaan 15-20 vuoteen. Nyt tarvitsee enää paikallistaa se Tamulin taru-sarja, niin sitten mä omistan hänen koko tuotantonsa yhtä sarjaa lukuunottamatta ja se yksi sarja on mun veljellä. Ah, ja voitteko kuvitella, mä oon lukenut Eleniumin tarun vain kerran elämässäni ja se oli yläasteella. Mikä nautinto, mä oon unohtanut koko juonen, voin lukea nuo nyt uudestaan. Tämän takia kannattaa omistaa hyvät fantasiakirjat. Kun jaksaa odottaa välissä vuosia, voi niitä lukea uudestaan ja uudestaan. Minä aika pitkälti omistankin kaikki hyviksi arvioimani fantasiakirjat ja oon sikäli onnekas, että välillä on tullut tehtyä tämän tyyppisiä löytöjä sellaisten kirjojen suhteen, joita ei enää valmisteta. 

 

Lähiajat siis kuluvat mukavasti nokka kiinni kirjassa Eleniumin tarun merkeissä ja sitten kun tää flunssa lopullisesti väistyisi, niin pääsisi taas jatkamaan noita aamulenkkejä. Odotan lisäksi kovasti että etenisi tämä kevät jonnekin. Ei voi olla näin harmaata! 

 

Eilen sain myös viimeinkin siivottua kämpän. Mun piti tehdä se jo viikko sitten, mutta kun menin sairastumaan, niin se jäi. Uudet kirjat totta kai piti asetella kirjahyllyyn, joka oli jo valmiiksi ääriään myöten täynnä ja siinä sitten järjestämisen lomassa tulin hetkeksi istahtaneeksi alas sellaisen kirjan kanssa, jonne on kerätty mun kaikki koulukuvat ykkösluokasta aina yliopiston siihen vuoteen, kun olin Artiklan hallituksessa. Oli ristiriitaista katsella sitä kirjaa. Rehellisesti on vähän sellainen olo, että haluasin vain polttaa siitä peruskoulun ajat. 

 

Lukio, kauppis, Rovala-opisto ja yliopisto olivat hienoa aikaa ja muistot niiltä ajoilta hymyilyttivät, mutta peruskoulu oli sellainen helvetti, että sen yhden työpaikan lisäksi en oo mistään niin onnellinen, että se aika on ohi. Miksi mulla on kirjallinen kuvia ihmisistä, jotka kiusasivat mua ja tekivät mun koulusta helvetin? Huomasin, että haavat eivät ole kai parantuneet vieläkään. Huomasin toivovani, että heillä olisi mennyt elämässä huonosti ja että karma olisi iskenyt heitä näpeille oikein kunnolla. No on siellä ainakin 4 ihmistä, joilla mä tiedän menneen tosi huonosti. Ja oon nyt niin paha ihminen, että voin sanoa olevani onnellinen, että heidän elämilleen kävi niin. Siinäpähän oppivat. Ois kannattanut olla parempi ihminen. 

Tästä tuli mieleen yksi tapahtuma tuosta muutaman viikon takaa. Kommentoin facebookissa erään ystäväni tilapäivitystä. Hänellä sitten sattuu olemaan kaverina pari lapsuusaikani piikkiä perseestä ja eikös nämä siihen taas mölyämään. Se oikein huvitti. Eikö ne reppanat tajua, että mä oon edennyt elämässäni valovuoden päähän heistä ja mulla on niin paljon hyviä ystäviä ja muutenkin sisältöä elämässäni, että mun ei oikeasti tartte välittää heidän räksyttämisestään paskan vertaa. Mua ei sellaiset maan matoset heilauta :D No annoin niiden sitten siinä räksyttää, kommentoimatta heidän räksytystään mitenkään ja tunsin nousevani niin paljon korkeammalle kuin he. Tyydyttävä hetki.

 

Multa on monesti kysytty, miten mä selvisin niin pitkästä ja perusteellisesta koulukiusaamisesta. Ja vastaus on tää, pidin jo silloin lapsena mielessäni, että koittaa tämä päivä, kun minulla menee hyvin ja heillä ei. Koittaa tämä päivä, jolloin minä olen voittaja ja elän elämää josta olen haaveillut ja he ovat ikuisia häviäjiä sossunluukulla tai vankilassa. Onneksi olin jo silloin kaukaa viisas ja tiesin, että peruskoulu kestää vain 9 vuotta, mutta loppuelämä parhaimmillaan jopa 75 vuotta. Unelmat tästä hetkestä, missä minä olen nyt, auttoivat jaksamaan. 

No joo, ehkä parempi lopettaa menneessä vellominen tältä osin tähän. Ehkä mä joskus poimin tuosta kirjasta talteen muistot peruskoulun jälkeiseltä ajalta ja poltan pois ne vuodet, joita ei olisi tarvinut ollakaan.

Reippailua enten-tenten "kevättalvella"

Helou,

johan tuossa vierähti somasti kolmisen viikkoa, jotta hups vain! Yksi viikonloppu meni taas yhden notaarin läksiäisissä ja niistä toipumisessa, viikoilla oli hirveä härdelli jaa... no en muista tekosyytä sille maaliskuun toiselle viikonlopulle. Mutta hei, vaikka bloggailemaan olen ollut laiska, niin liikunta-osastolla mä oon skarpannut! Tänään oli ohjelmassa aamulenkki nro 18. Ainoastaan 4 päivänä en ole käynyt aamulenkillä ja niihinkin oli syyt. Yhtenä aamuna piti esimerkiksi herätä Kuopioon lähtevään junaan niin aikaisin, etten varsinaisesti viitsinyt herätä viideltä aamulenkille 12 tuntisen työpäivän aamuna. Notaarin läksiäisiä seuranneena aamuna oli lievästi paha olo ja pari muuta tämän tyyppistä syytä. Myös alkavalla viikolla saattaa jäädä aamulenkit väliin ainakin keskiviikkona (pitää taas lähteä aamujunalla, ku on Kouvostoliitossa käräjät klo. 9.00) ja lauantaina (jolloin oon Helsingissä). Muina aamuina olis vahva aikomus lenkille ennen muita juttuja. 

 Arkisin kellon ohitus tapahtuu 06.50, viikonloppuna voi käydä näin

Aamulenkkini on siis sellainen tunnin mittainen pieni käppäily. Sen verran, että herättää ja tulee terveyshyötyjä, mutta ei niin pitkä, että olisi ongelmia saada itseään lähtemään. Itse asiassa ongelmia ei ole sitä krapulapäivää lukuunottamatta ole ollut ollenkaan jaksamisen suhteen. Yllättävän kevyesti rytmin sai käännettyä niin, että herää 6.40 joka arkiaamu (ja tästä johtuen viikonloppuisinkin noin aamuseiskalta) ennen kellon soittoa ja sitten ku oot siinä virkeänä ja töihin pitää vasta ysiksi, niin mitäs muutakaan sitä tekisi kuin lähtisi lenkille. 

 

 Tarpeettoman liukasta. Kuva parin viikon takaa. Välillä oli ihan sula, sitten hanki ja nyt taas jääkenttä

Lenkin miellyttävyyttä on lisännyt se, että musta on mielenkiintoista tarkkailla samalla kevään etenemistä. Alkumatkasta on puisto, jossa voi tarkkailla puita ja keskiosassa ihmettelen Saimaan jäätilannetta. Tietenkin tää 3 viikon pätkä on ollut varsin vaiherikas kevään etenemisen suhteen. Ensin oli sellaiset liukastelukelit, että oksat pois. Sitten oli jonkin aikaa ihan kokonaan ilman lunta ja todella keväisen oloista. Lämmintä oli jopa +10. Ja sitten mä pesin toppatakkini pois. Välittömästi alkoivat uutiset takatalven tulosta. Ja niinhän se sitten krapula-aamuna olikin maa valkoisena. Ja lisää vain pukkasi. Ilmatieteen laitoksesta viis, oma empiirinen havaintoni oli, että lunta oli 20 cm. Pakkastakin oli ja oli heti kuin ois talvi ollut. Minkä jälkeen tällä viikolla kevät päättikin tulla takaisin. Ja nyt siellä on taas liukasta :/ Meinasin itse asiassa tänään kaatua niin monta kertaa ekalla puolikkaalla, että palasin puolesta välistä kotiin ja totesin, että uusi yritys huomenna. 

 Täällä on kyllä välillä niin oudot pinnanmuodot että oksat pois

Kerroinkin tästä jo facebookissa, mutta koska äiti ei ole siellä, niin kerrotaan nyt vielä tässäkin että mulla oli tänään aivan ihana luontohetki. Heräsin jo ennen seitsemää ja huitaisin lenkilleni. Siinä puisto-osuudessa huomasin, että lintujen ruokintapaikalla oli orava, eikä se huomannut minua. Jäin siihen paikalle sitten katselemaan sen touhuja. Siinä oli paljon lintujakin, jotka lauloivat (muut linnut) ja raakkuivat (varis ja harakka) puissa. Oli jotenkin niin ihanan "luontoisaa", että päätin hetken (joka venyi puoleksi tunniksi) siinä seisahtaa ja katsella menoa. Aurinko paistoi lämpimästi, eikä ketään muuta ihmistä missään. Ei koko puoleen tuntiin. Paikalle tupsahti 2 muutakin oravaa ja ne sitten kirmailivat siinä edestakaisin, kun se yksi söi auringonkukansiemeniä koko sen ajan, kun siinä seisoskelin. Se oli aika tuhdissa kunnossa, niin mietin, että olikohan sillä pikkuoravia masussa vai johtuiko se vaan siitä, että se tosiaan söi koko ajan :D 

 

 Puiston jälkeen alkaa asfalttiosuus järvimaisemin

Tällainen hetki oli musta tosi ihana siksi, että mä asun aivan kaupungin keskustassa, joten luontoa ei hirveästi ole tarjolla, ellei sitten lähde pidemmän matkan päähän. Toisekseen minä aivan rakastan söpöjä eläimiä ja oravat on mun vakiosöpötys-kohteita. Jotenkin siinä vain sielu lepäsi, kun sai tuollaisen hetken pitää aivan itsekseen ilman, että olis kukaan tullut ihmettelemään, miksi mä siinä polulla paikallani seisoin. 

 

 Tää oli aika kauan sangen haastava kohta ohittaa ja on muuten sitä taas!

No, se luontohetkestäni. Lenkkeilyyn palatakseni, huomasin ekalla viikolla selkeää muutosta parempaan yleisessä vireystilassa ja mielialassa muutenkin. Lisäksi huomasin, että selkäni ei ollut enää niin kipeä, kuin se oli aikaisemmin. Ajattelin itse asiassa tänä aamuna selkää ekaa kertaa pitkästä aikaa ja meinasinkin, että pitää tänne kirjoittaa, että se on maagisesti parantunut. Kunnes mä sitten jotain tuossa könysin ja se vihlaisi taas. Että ei sitten, ei oo kokonaan parantunut. Mutta merkittävästi parempi se kuitenkin on. Valitettavasti myös vireystilan muutosvaikutus katosi ensimmäisen viikon jälkeen, enkä mä enää ole kokenut olleeni mitenkään erityisen pirteä. Tosin ei tämä tunnin lenkillä käynti ennen työpäivää mua erityisesti väsytäkään. Toki se näkyy rytmien kääntymisessä siten, että sänkyyn on iltaisin kömmittävä siinä 22.00 maissa ja harvoin luen kirjaa edes 23.00 saakka. 

 

 Saimaan jäätilanne on suunnilleen tää...

Mainittakoon nyt tässä vielä erikseen, että liikunta on tosi huono laihdutuskeino. Jos se nyt ei vielä jollekin ollut selvää. Tämä tunnin liikunnan lisääminen lähes jokaiseen päivään, ei ole vaikuttanut painoon mitenkään. Enkä mä niin odottanutkaan. Silloin ku aktiivisimmin harrastin juoksemista, mun paino ei liikkunut yhtään mihinkään 1,5 vuoteen vaikka kävin juoksemassa tunnin lenkin 3-4 kertaa viikossa. Mutta liikunnan itseisarvo on ihan jossain muualla kuin painossa. Se tekee keholle hyvää ja vähentää kipuiluja. Tarkemmin ottaen mä en ole koskaan aikaisemmin elämässäni (jalasta aiheutuneita komplikaatioita lukuunottamatta) mitenkään kipuillut, koska mä olen painostani huolimatta aina liikkunut enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Nykyisin tuo aamun 5 kilometrin lenkki on ihan hyvä lisä arkeeni, koska arkiliikuntani ovat lyhyiden välimatkojen takia niin vähissä. Lisäksi se on sellainen meditatiivinen hetki jokaiseen päivääni. Se on tunti aikaa itselle, musiikin kuuntelulle ja ajatusten vapaalle harhailulle. Hirveästi en ole vielä antanut ajatusteni harhailla työasioiden suuntaan, mutta olen kohtuuvarma, että jos antaisin niin käydä, ratkaisisi se varmaan monia "ongelmia". Tarkennuksena, että ei mulla mitään ongelmia töissä ole, mutta juristin työtehtävät nyt vain ovat sellaista ainaista ongelmanratkontaa jo itsessäänkin. Mitenkähän tässä toimisin ja mikä olisi järkevää tuossa? Mistähän tätäkin kannattaisi alkaa purkamaan ja niin edelleen.

 

 ...ja silti hullut ihmiset menee sinne!

Työjutuista tuli mieleen, että istuessani tuossa tiistaina 9 tuntia junassa, mulla oli aikaa ajatella ja totesin, että vaikka en kaikesta asianajoon liittyvästä pidäkään, niin on pari asiaa, mitkä on olleet ihan kivoja. Ensinnäkin tämä matkustelu / muuten liikuskelu. Varsinaisten toimistopäivien lisäksi mä olen välillä oikeussalissa, putkassa, vankilassa, poliisilaitoksella tai (Suomen) rajalla. Ja jos se oikeussali tai vankila sattuu sijaitsemaan toisessa kaupungissa, niin sitten mä matkustan sinne. Tämä on ollut aika avartavaa, kun aiemmin mä pitkälti liikuin lähinnä Kokkolan ja Rovaniemen väliä ja jotain lomareissuja oli Tampereelle. Nyt on työtehtävien kautta tullut tutuksi oikeastaan koko Kaakkois-Suomi. Lisäksi reissuja on ollut Joensuuhun ja Kuopioon. Esimerkiksi tiistai oli omalla tavallaan oikein kiva työpäivä. Tein töitä junamatkat (noin 9 tuntia) ja itse kaupungissa kävin vain vankilassa, minkä jälkeen treffasin parin tunnin ajan siellä asuvaa ystävääni. Niin ja tietenkin aiempi puolivuotiseni Helsingissä totutti ja tutustutti minut pääkaupunkiimme, joka oli aina aiemmin ollut minulle hirveän mystinen paikka. En edes ollut käynyt siellä kuin muutaman kerran, jos ei lasketa välilaskuja Helsinki-Vantaalle. Kokemus oli erittäin rikastuttava, elo pääkaupungissa kulki ihan eri sykkeellä ja tyylillä, kuin muissa Suomen kaupungeissa. 

 Lenkin loppupuolella on hillitön mäki. Joka ei suostu näyttämään hillittömältä kuvassa...

Toinen aivan mahtava puoli tässä ammatissa on asiakkaiden kiitollisuus. Siis vaikka et edes tekisi mitään erikoista, niin silti kehuja ja kiitollisuutta satelee. Noin viikko sitten mä esimerkiksi sain yllättäen yhdeltä tyytyväiseltä asiakkaaltani ankaran ison ja hienon kukkakimpun! Hän vain oli niin tyytyväinen, että halusi antaa sellaisen minulle. Toinen erityisen lämmittävä hetki oli, kun eräs 30 vuoden rikollisuran omaava asiakas sanoi, että hänellä on ollut monta asianajajaa, mutta mä oon kaikista paras, ku mä oikeasti välitän ja paneudun. Kun aihetta rupesi oikein pohtimaan, niin tajusin, että se kiitollisuuden määrä on tosiaan ihan uskomaton. Pitäisi yrittää muistaa useammin arvostaa tätäkin asiaa. Toista se on kovin monella asiakaspalvelualalla, jossa lähinnä lentää paskaa päälle riippumatta siitä, kuinka hyvin työsi teet. Mutta kai se on, ku meidän alalla ollaan aika isojen, ikävien ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä. Lisäksi toimitaan sellaisten asioiden kanssa, että asiakkaat eivät ihan oikeasti itse pystyisi niitä hoitamaan ja vaikka asia meille juristeille olisikin miten helppo tahansa, niin asiakkaalle se näyttäytyy helposti sellaisena, että ratkaistiin kovinkin iso ja monimutkainen ongelma. 

 

 Mistä tietää, että kevät on ovella? Näitä alkaa ilmestyä joka paikkaan!

Epäilen silti, että jos tästä syyttäjä- tai tuomariuralle lähtee ja henkilökohtainen kosketuspinta asiakkaisiin katkeaa, niin loppuu ne kiitollisuudetkin ja tilalla on vaan ihmisiä, jotka arvostelee tekemiäsi ratkaisuja. Hyvä esimerkki tästä on, yksi tuomio mikä tuli tällä viikolla. Tuomari onnistui tekemään sen silleen, että ihan kaikki (syyttäjä, asianomistajat ja syytetyt) voitti ja hävis jotain. Se oli monelta osin niin hieno tuomio, että mua oikein harmittaa. Koska siinä oli kaikesta hienoudesta huolimatta yksi ihan oikea virhe ja mä joudun valittamaan siitä hovioikeuteen. Mikä tietysti näyttää tuomarille siltä, että musta sen tuomio oli huono, vaikka en mä sitä mieltä ole. Se oli oikeasti 90% ihan tosi hyvä tuomio. Mitä sitten taas tulee syyttäjiin, niin siellä nyt sitten ainakin on perässä joka ikinen rikollinen, joka on sitä mieltä, että heitä kiusataan puuttumalla heidän asioihinsa. Ei rikollisilla yleensä mitään tuomareita eikä avustajia vastaan ole, mutta poliiseista ja syyttäjistä he eivät noin niin kuin keskimääräisesti pidä yhtään :D

 Kevään kunniaksi investoin 12 euroa tähän ihanaan murattiin

Tulevalla viikolla onkin sitten taas edessä reissu Helsinkiin. Perjantaina on Lakimiesliiton järjestämä Forum Iuvenes-tilaisuus ja jään sitten siitä yöksi kaverilleni ja vietän sen lauantainkin Helsingissä. Pitää käyttää heti tilaisuus hyväkseen, ku työnantajan kustannuksella pääsee. VR kun yleensä harrastaa sellaista ryöstötoimintaa, että ei paljon ole mahdollisuuksia matkustaa yhtään mihinkään. 

Aurinkoista kevättä kaikille! Palailen toivottavasti 2 viikon päästä. 

Voihan liito-orava sentään

Hei,

Ennakkovaroituksena, että nyt tulee melkoista tajunnanvirtaa tämän viikon seikkailuista, älkää turhaan etsikö tästä tekstistä päätä, häntää, parhaita keskipaloja tai edes punaista lankaa :D Heräsin lauantai-aamuun jo hieman ennen kahdeksaa ja koska ulkona paistoi aurinko, niin lenkillehän sitä piti lähteä. Se olikin harvinaisen hyvä idea. Sininen taivas, ei tuullut, linnut lauloi ja bongasin 4 oravaakin. Mutta ei tämä ollut se, mikä teki siitä hyvän idean, vaan se, että siinä kello 10.30 maissa mulle soitti poliisi ja se siitä "vapaasta lauantaista". Tyypillistä. Kerrankin, siis kerrankin, kun olisi ensimmäistä kertaa viikkoihin ollut a) aurinkoista b) viikonloppuna eli vapaapäivänäni. Niin sitten soittaa poliisi. Ja voitte varmaan arvata, että siinä kohtaa, kun vapauduin työtehtävistäni, olikin jo täysin pilvistä. Se siitä, että olisin mennyt valokuvailemaan tänään. Loppuunsa ei mun tarttenut olla varalla kuin sellaiset 1,5 tuntia (poliisi ennakkovaroitti mua, ennen kuin saivat päämieheni edes kiinni) ja sitten varsinaisiin työtehtäviin sellaiset 2,5 tuntia, mutta yllättävän paljon se pakkaa sekoitti. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon tympäisi missata poliisin ajoituksen takia bussi 1 minuutilla ja joutua maksamaan taksista tuonne huitsin nevadaan lähes 20 euroa. Saahan sen aikanaan firmalta takaisin ja firma valtiolta, mutta silti.

Ajattelin rötvätä lauantain rennosti Jumpinissa. Se siitä, ei muuta kuin jakkupuku niskaan...

Valokuvaus olisi kiinnostanut jo ihan sen auringonpaisteen johdosta, mutta kyllä mulla oli toinenkin kimmoke. Tällä viikolla mulle selvisi, että täällä Lappeenrannassa on liito-oravia, kun yksi sellainen päätti liitää yliopistolle sisään ja siitä tuli sitten julkkis-liito-orava. Kuva, mikä siitä oli Ylen sivuilla, ottajana yliopiston tiedottaja Anna-Liisa Pirhonen, oli niin söpö, että se päätyi heti läppärini taustakuvaksi.

Ultimate söpöyttä

No, jos sitä joku ei vielä tiennyt, niin minä pidän yli kaiken eläimistä. Erityisesti söpöistä eläimistä. Ja liito-orava on oikein malliesimerkki söpöstä eläimestä. Kun niitä kerran täällä on, aion ehdottomasti keväämpänä/kesämpänä lähteä etsimään niitä. Ehkä jos löytäisi papanoiden perusteella pesäpuun, niin voisi kärsivällisellä väijymisellä saada kuvan tuosta pikkuotuksesta. Mutta ei voi kun ihmetellä tän yhden luontokuvaajan onnea. Siis päästä nyt ikuistamaan noinkin harvinainen otus tuollaisessa urbaanissa ympäristössä. Tuo kuva on uskomattoman upea myös valokuvauksellisesti. Noh, ehkä minuakin joskus onnistaa.

Mitäs tässä muuta on tällä viikolla tapahtunut? Ensinnäkin sain kaulurini valmiiksi. Näyttääpi tältä

Vähän niin kuin säärystin :D Pysyy yllättävän sähäkästi kasassa kun se on mallia 5 oikein 4 nurin. Ja kauluri in action:

(ja esimerkiksi tämän takia musta on tympeä valokuvata kun päivänvalo on jo mennyt. Värit on ihan päin mäntyä eikä niitä oikein saa korjaamallakaan kohdalleen.) Mutta niin, ajaa asiansa. Se sopii tuollaiseksi ylimääräiseksi kaulanlämmittimeksi. Kuvittelisin, että käyttökelpoisia tilanteita ovat partiohäppeningit ja sitten se sopii myös toppatakkini alle, jonne ei oikein perinteinen pitkä kaulahuivi mahdu, eikä tarttekaan mahtua. Tästä kuvasta ei myöskään välity se, että tällainen "babypink" sopii yllättävän hyvin omaan tummanruskeaan hiusväriini. Joka tapauksessa oikein kiva värikäs lisä vaatekaappiini.

Tällä viikolla olen myös ihaillut Tinttiäni. Oi mä rakastan sitä. Minä tarvitsen söpöyttä elämääni, joten mikäs sen kätevämpää kuin kantaa sellaista kaulassaan. Äiti esitti huolensa, että näinköhän se pallo pysyy siinä kiinni, kun noin vähän näyttää olevan sitä metallia ympärillä. No metalliahan on, se on vaan kiinni valokuvauskulmasta, että kuin paljon sitä näkyy. Kuten voitte havaita. 

Omasta elämästä tältä viikolta vielä sellainen kertomus, että eipä ollut taaskaan helppoa päästä ulos vankilasta. Kävin torstaina tapaamassa erästä päämiestäni vankilassa, kun meillä on oikeudenkäynti tulossa ja siihen asti meni hyvin, kunnes piti pois päästä. Paikka vaikutti vähän kuin joltain entiseltä koululta, jonka ympärille vaan on kasattu korkeat piikkilanka-aidat ja sisälle käytäville sellaisia teräskehikoita koko käytävän leveydeltä ja korkeudelta. Mulle sanottiin, että tuu vaan käytävään huutamaan, ku haluat pois. Muuten hieno homma, mutta kun ei siellä ollut kukaan kuuntelemassa, kun mä aloin huutamaan. Sitten jossain vaiheessa, kun siihen joku ihminen sattui ja pääsin kahdesta esteestä läpi, kävikin ilmi, että portti oli mennyt jumiin. Siis rakennuksesta kyllä pääsis ulos, mutta sitten siinä olis se saakelin piikkilanka-aita edessä. Ei muuta kuin venaamme korjaajaa. Koska ei tiennyt, milloin pääsee pois, ei voinut tilata taksia. Ja sitten kun pääsi pois, niin sillä taksilla kesti tuhat vuotta saapua. Vartijoilla oli kiire, niin en voinut odottaa sisällä. Joten ihmettelin sitten elämää 20 minuuttia siinä vankilan portilla. Tekisi mieli kysyä, että miksei mun vankilareissut voi ikinä mennä ilman ongelmia? :D

 

Sitten voisi alkaa syvälliseksi. Minä seuraan vapaa-ajallani aktiivisesti muutamaa blogia. Mungolife on pysäyttänyt minut ennenkin ja teki sen taas tällä tekstillään. Kyseinen bloggaaja aiemmin valitteli oliko se nyt pahaa mieltään vai huonoa oloaan vai mitä. Ja tämän tekstin loppuosa on sitä, miten hän voi nyt aivan loistavasti, kun on lisännyt liikuntaa arkeensa. Jotenkin sellainen hyvän mielen postaus. Siellä oli kuvia herkullisen näköisistä terveellisistä ruuista, treenisalilta ja leikkokukista. Ja minä rupesin miettimään tätä omaa möllöttämistäni.

 Aika ankean harmaata on ollut. Ja en tiedä paraniko näkymät ku tuosta lähti talo.

Tää Lappeenrannan jakso mun elämässä ei ehkä oo ollut se paras. Okei let's face it, se on ollut varmaan surkeimmasta päästä, mitä tulee elämänlaatuun vapaa-ajalla. Työn osalta asiat on täällä hyvin, mutta mun elämästä on puuttunut kuntoliikuntaa (koska oon ollut maailman isoin laiskiainen, enkä vaan ole saanut aikaiseksi, vaikka marraskuun loppupuolelta lähtien, kun sain tehtyä sen asianajajatutkinnon, mulla kyllä olisi ollut aika) ja arkiliikunta on myös ihan olematonta (koska 100 metrin sisällä mun kodista on työpaikka, kauppa ja kuntosali). Tämän lisäksi oon aamupaloja ja lounaita lukuunottamatta syönyt tosi väärin. Eli varsin epäkarpisti. Joskus, jos ollaan käyty työnantajan kanssa lounaalla jossain syömässä, on lounaskin ollut virallisterveellistä paskaa (eli vähän rasvaa ja hirveesti hiilareita, vaikka oliskin puoli lautasta salaattia), josta seuraa huutava nälkä illalle ja sitten kokonaisuus menee päin mäntyä.  Enimmäkseen ongelma on kuitenkin ollut lounaista riippumaton iltasyöminen. 

Ja mitä tästä kaikesta on seurannut? Siis sen lisäksi että paino kipusi taas sen ikuisen jojoiluvälini yläpäähän? Mä oon ollut kauhean väsynyt iltaisin. Voin aivan kevyesti nukkua töiden jälkeen pari tuntia ja sitten siitä huolimatta mennä nukkumaan ihan oikeaan aikaan yöksi ja herätä 8 tunnin unista huolimatta väsyneenä uuteen aamuun. Ja mikä huolestuttavampaa? Mulla on ollut päänsärkyä/migreeniä tosi paljon enemmän kuin aikaisemmin. Ihan kuukauden sisällä varmaan yhteensä 5-7 päivää. 

 All we have left is kuoppa. Mut ei lunta tuonkaan vertaa.

Plus että mun selkä on tullut järkyttävän kipeäksi. Sillä tavalla kipeäksi, että se ei oo ollut koskaan ennen. Lattialla ei voi maata selällään ilman, että selkärankaan koskee. Jos yöllä sängyssä kääntyy selältään jommalle kummalle kyljelle, tulee sellainen äkillinen, ihan vain sekunnin kestävä todella kova kipu. Vähän samanlainen, kun jos lyö kyynärpäänsä johonkin ja menee sellainen hetkellinen kova kipu. Tää on tosi outo, koska silloin kun mä istun tai seison, mulla ei ole mitään ongelmaa, mutta makuulla olemisesta on tullut inhottavaa, ku en yhtään tiedä milloin se kipu iskee, koska se vähän vaihtelee, että millainen liikahdus sen aiheuttaa. Ainut yhteinen tekijä on ollut, että olen ollut makuulla ja halunnut pyörähtää johonkin suuntaan.

Ei naurata. Tän lisäksi mulla on edelleen se sääriluu murtuneena. Tulehdus lienee ohi, mutta se ei kestä edelleenkään painoa. Ja mitäs tässä on aikaa kulunut, 4 viikkoa ensimmäisestä tällistä. Huokaus. Summa summarum, olen tullut siihen tulokseen, että syy ainakin selkään ja jatkuvaan päänsärkyyn/migreeniin ja väsymykseen on nyt mun fyysinen rapakunto. Lisää elopainoa kannatettavana (etenkin keskivartalossa) ja lihaskunto varmaan surkein ikinä, etenkin mitä tulee keskivartalon lihaksiin.

 Paremman olon lisäksi haikailen aurinkoisia päiviä ja luonnon värikkyyttä. Loppuis jo tää ikuinen harmaus

Joten eiku parannusta kehiin. Minä haluan tuntea itseni energiseksi ja kivuttomaksi. Sääriluu parantelee itseään omia aikojaan, mutta muista ongelmista voinee päästä eroon syömällä oikein ja liikkumalla. Kunnon karppiruokaa, eli tarpeeksi rasvaa sekä proteiinia ja hiilarit hiiteen. Ja liikuntaa lisää. Nyt aluksi ainakin aamulenkit kehiin paikkaamaan lyhyistä etäisyyksistä aiheutuvia puutteita arkiliikunnan määrässä. Tärkeintä on hyvä olo, ei ulkonäkö. Ulkonäöllisesti mulle on se ja sama miltä näytän, mutta koska nyt alkaa olla näitä negatiivisia terveysvaikutuksia (kipuilut ja väsymys), on tilanteelle ihan oikeasti tehtävä jotain. 

Wish me luck, oon aina kova aloittamaan kaikkea, mutta innostus tuppaa matkan varrella lopahtamaan ja mitä tulee terveyttä ylläpitäviin elämäntapoihin, se ei oikein saisi lakata. 

Tintistä, väreistä ja luonnollisempaan suuntaan siirtymisestä

Hei,

näin on nähtävästi taas yksi viikko lähes taputeltu. Nämä ovat taas niitä viikkoja, kun tuntuu, että aika vaan karkaa käsistä jonnekin. Itselläni tämä viikko oli jääkiekko-painotteinen. Mitään muuta urheiluahan en tv:stä seuraa, paitsi "leijonalätkää" eli Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelit. Upeat fiilikset asian tiimoilta oli tarjolla niin keskiviikkona (puolivälierä voitto Venäjästä) kuin lauantainakin (pronssia tuli). Huolimatta häviöstä Ruotsille, hienoja hetkiä ja kevyesti kostui minullakin silmät, kun Teemu Selänne päätti maajoukkue-uransa.

Erityisen hienoksi viikkoni teki se, että sain keskiviikkona lähteä työnantajan luvalla töistä jo kello 14.20, että pystyin katsomaan puolivälieräottelun ja lisäksi sain perjantaina tulla "tekemään töitä" kotiin, niin, että pystyin katsomaan taas iltapäivällä olleen Suomi-Ruotsi -ottelun ja jatkamaan sen jälkeen töitäni. Tämä jälkimmäinen meni vähän miten meni, mutta arvostan suunnattomasti työnantajan elettä molempien osalta. 

Toinen tämän viikon merkittävä juttu itselleni oli Tintin saapuminen. Tintti on Kalevala Korun uusvanha "uutuus", jota oltiin valmistettu viimeksi 80-luvulla ja jota nyt oli ilmeisesti sosiaalisessa mediassa olleiden pyyntöjen johdosta päätetty valmistaa taas rajoitettu erä. Näin kuvat siitä ja olin aivan myyty. Siis en muista olenko kertaakaan elämässäni ollut mistään korusta näin myyty kuin tästä. Ja sitten vielä, että sitä valmistetaan rajoitettu erä?! Siis mitähän tässä yhteydessä tarkoittaa rajoitettu erä? Että niitä saa nyt, mutta ei kuukauden päästä? Että niitä saa tänä vuonna, mutta ei enää ensi vuonna? No ihan sama, minä en jäänyt tuleen makaamaan. Jätin kerran astiahaaveeni (Arabia KoKo-lime) odottelemaan tulevaa, niin sitten niiden valmistus lopetettiinkin ja minulla meni varmaan lähemmäs 8 vuotta löytää haluamani. Sen episodin jälkeen olen oppinut, että jos jotain tarpeeksi haluan, se on hankittava heti tai jää ilman.

Ei muuta kuin tarpeeksi ajatusta pyöriteltyäni tsekkaamaan liikkeeseen tinttitarjonta ja varaamaan yksi sitten, että se oli odottamassa minua kiltisti perjantaina, kun oli palkkapäiväni. Viikon päivät sitä sitten piti odotella, että palkkapäivä koittaa. Kova paikka minun kaltaiselleni kärsimättömälle "kaikki heti tänne nyt"-ihmiselle. Mutta odotus palkitaan. Eikö olekin kaunis, ihana, söpö ja kerta kaikkiaan aivan suloinen:

Mikä tässä on sitten niin erikoista? Se esittää luontokappaletta, eläintä, pientä lintua. Ja se hymyilee. Se tekee tämän kaiken ollen samalla klassisen kaunis ja luoden tyylikkään kokonaisuuden lähes kaiken vaatekaappini sisällön kanssa. Ainoastaan yksi juhlamekkoni ja jumpin ovat sellaiset vaatteet, että niiden kanssa tämä ei oikein sovi. 

Tää hymyily on tässä se, mikä tekee paljon. Eihän sitä voi mitenkään olla mieli maassa ja murjottaa, vaikka mikä olisi, kun katsoo tätä pientä, joka niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä hymyilee. Varma positiivisuuspilleri jokaiseen päivään. Ja väri? Näitä valmistetaan nyt hopeisina ja pronssisina ja masu-vaihtoehdot ovat valkoinen, keltainen, vihreä, sininen ja lila. Moni minut tunteva olisi voinut veikata, että olisin päätynyt vihreään tai siniseen masuun. Ja täytyy myöntääkin, että se vaaleansininen masu yhdistettynä hopeaan oli kaunein siinä vitriinissä. Mutta valkoinen passasi minulle paremmin, koska se sopii kaiken kanssa. Minulla voi siis olla päälläni ihan mitä väriä tahansa, niin tämä erottuu nätisti. Lisäksi tähän voi yhdistää kauniisti helmikorvakorut ja valkoisen rannekorun. Tähän malliin:

Tämä onkin minusta hirveän kiva yhdistelmä. Alla esimerkki millaisella kokonaisuudella voi olla töissä (niinä päivinä, kun tarttee vaan olla toimistolla) ja vastaavasti astetta rennompi vapaa-ajan kokonaisuus:

Varsinaisesta oikeussali/kuulustelut/asiakastapaaminen -pukeutumisesta ei nyt olekaan kuvaa, mutta sekin minulla menee yleensä kombolla musta jakkupuku ja värikäs paita alla, joten Tintti sopii nätisti siihenkin, sillä suurimman osan ajasta pidän jakkujani auki. 

No niin, nyt kun Tintti on perusteellisesti esitelty, voidaan siirtyä aiheesta kukkaruukkuun, tai oikeastaan otsikon mukaiseen sisältöön. Luonnollisempaan suuntaan siirtymisellä viittaan nyt hiuksiini. Olen värjännyt niitä jatkuvalla syötöllä noin 10-vuotiaasta lähtien. Syynä on ollut "ei minkään värinen"-oma hiusvärini, joka ei minua ole suurimman osan elämästäni miellyttänyt ollenkaan. Nyt olen kuitenkin jo pitempään ollut sillä kannalla, että oma väri on kasvatettava takaisin, ennen kuin hiusten harmaantuminen alkaa, koska harmaa juurikasvu vasta typerältä näyttäisikin ja ammattini huomioiden harmaa ei itse asiassa ole hassumpi vaihtoehto. Lakimiehelle kun on väistämättä eduksi näyttää niin vanhalta kuin mahdollista. (sanoo yksi epätoivoinen babyface, jolta vieläkin kysytään joka kerta paperit, jos tulee ostaneeksi jotain k-18 tuotetta)

Omaa väriäni alkaa vuosien jälkeen olla näkyvillä tämän verran:

 Tällä kertaa tarkoituksellista juurikasvua on 7 cm. Viivottimella mittasin :D Eikä tämä oma hiusväri näin vanhemmiten enää niin pöllömmältä näytä. On se edes selkeästi ruskea, vaikkakin sävynsä puolesta hyvin tuhkainen. Koska ei ole maailman helpoin tehtävä siirtyä pikimustasta omaan väriin ilman värjäyksiä ja leikkaamista, on tämäkin projektini ollut pidempi, kuin tuo 7 cm juurikasvuni antaa ymmärtää. Ensin nimittäin piti asteittain siirtyä pois siitä mustasta, koska sehän nyt vasta olisikin erottunut se raja, jos olisi ollut pikimusta-tuhkanruskea. Niinpä minä aikani värjäsin hiuksiani ensin mustanruskeiksi ja sitten sen jälkeen vielä tummanruskeiksi, ennen kuin päätin, että nyt ollaan niin lähellä omaa väriä, että voi antaa kasvaa ilman, että se raja näkyy kilometrin päähän. Nyt minulla onkin tämän hetkiseen muotiin nähden käänteinen liukuvärjäys hiuksissani. Latvat on pikimustat ja siitä sitten sulava siirtymä tuohon omaan väriin. 

Tyylillinen kasvukehitys on minun kohdallani jännä. Mitä tulee vaatteisiin, niin minulla oli monen monta vuotta, kun kuljin enimmäkseen mustissa. Vaikka hiukseni olivatkin punaiset aina lukioon asti, niin muuten musta oli luottoväri. Lukion kolmannelta luokalta lähtien väri sitten oli musta ja niin olivat vaatteetkin. Kun tarjouduin tuomaan musiikkia ainejärjestömme hallituksen bileisiin, minulta kysyttiin varovaisesti "tuota, onko sulla mitään muuta kuin metallia?". Minusta se kuvaa paljon ulkonäöstäni, kun ihmiset luulevat, että kuuntelen pelkästään metallia. 

Toisaalta, kuten aiemmassa postauksessa sanoinkin, taustalla on aina ollut se, ettei meidän perheessä kiinnitetä ulkonäköön mitenkään erityisesti huomiota. Niinpä minäkin olen saanut rei'ät korviini yläasteella, alkanut käyttämään ripsiväriä lukiossa, nyppimään kulmiani vasta yliopistossa ja käyttämään huulipunaa vasta työelämässä. Herääminen siihen, että vaatteista voi muodostaa kivoja kokonaisuuksia, tapahtui niin ikään vasta yliopistossa, kun aloin lukemaan muotiblogeja. Ja sitten siinä pari vuotta sitten löysin itseni ainakin värikartalla. Kaikki värit nimittäin eivät sovi kaikille, esimerkiksi musta (jota kaikki käyttävät) sopii kovin harvoille. Ja jotkut värit saavat suorastaan hehkumaan. Minulla sellainen über hehkumisväri on mintunvihreä. Se sopii hyvin niin luonnolliseen hiusväriini, silmiini kuin ihonikin sävyyn. Vaikka tässä seuraavassa kuvassa onkin hiukset vielä pikimustat, niin värin soveltuvuuden silmiini ja ihonväriini voi helposti havaita.

Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Niin ikään olen huomannut, että minulle sopii pinkki:

Pinkin kanssa onkin ollut sinänsä hauskaa, että se on väri, jota aiemmin en olisi uskonut ikinä käyttäväni. Mutta ei sekään toki vielä ääripää ole. Helvetti jäätyy ennen kuin näette päälläni keltaista, oranssia tai ruskeaa. Siinä kolme väriä, mitkä kertakaikkiaan eivät sovi minulle. Kaikki saavat ihoni näyttämään niin likaisen ruskealta, että ei tosikaan. Ja tätä kuvaa kun katsoo, niin harmaankin kanssa on vähän niin ja näin, että kannattaako sitä pitää: 

Ehkä kuitenkin kategoriaan no-no. Ja viimeinen minulle erityisen sopiva väri on tietysti tämä paljon vilahdellut turkoosi. 

Nyt värillisesti tyylini löytäneenä, pyrinkin yleensä pukeutumaan niin, että päälläni on 2-3 väriä ja että siinä on aina vähintään yksi näistä minulle edullisista väreistä yhdistettynä mustaan tai valkoiseen. Sinänsä vaatekaapistani löytyy vielä minulle neutraaleja sävyjä, eli tummaa sinistä ja tummaa vihreää, mutta niiden käyttö on ollut selkeästi vähemmistössä. Oman tyylin löytäminen kyllä helpottaa sikäli, että vaateostoksia tehdessään, silloin kun minä harvoin aktivoidun sillä saralla, ei tarvitse edes vilkaista muita rekkejä, kuin niitä, joista löytyy näitä minun värejäni. Ja ehkä tässä on jonkin sortin aikuistumista tapahtunut myös pukeutumisen osalta. Enää ei tarvitse näyttää minkään alakulttuurin edustajalta, vaan voi vaan olla "aikuinen". Mutta minun tapauksessani sangen värikkäästi sellainen. 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille :)