Luksusviikonloppu ja kova pudotus arkeen

Hei,

elossa ollaan vaikka blogihiljaisuutta onkin kestänyt 2 viikkoa. Kirjoittelen tätä pääsääntöisesti viikonloppuisin ja viime viikonloppuna minulla oli Helsingin reissu, niin siksi jäi väliin. Tällä viikolla puolestaan olen tehnyt ihan sikana töitä, niin oli hieman motivoitava itseään tämän pariin. Mutta kupponen teetä tässä ja spotifysta (netin välityksellä toimiva musiikintoistopalvelu) Within Temptationin minulle ennen kuuntelematon albumi pyörimään, niin eiköhän tämä tästä. 

Tällainen mainos tuli postissa. Oli niin hyvä, että laitoin jääkaapin oveen.

Siinä missä viimeksi kirjoittaessa olin aikataulussa painonpudotuksen suhteen, niin enää en valitettavasti ole. Ensin se paino jäi junnaamaan viikoksi siihen -3 kiloon, sitten Helsingin reissu + 2 kiloa nesteitä, jotka mä oon nyt sitten tässä tän viikon aikana taas haihdutellut. Oli jo lähellä, että oisin voinut siirtää kanin -4 kiloon, mutta ei se onnistunutkaan. Joten painorintamalla ei oikeastaan enempää raportoitavaa tällä hetkellä. Yksi mässäysreissu aiheutti edestakaisliikettä, liikuntoja olin suunnitellut tälle viikolle, mutta plörinäksihän se meni, koska olin kellon ympäri töissä viikolla ja nyt viikonloppunakin piti tehdä töitä. Kotona olen oikeastaan tällä viikolla käynyt vain nukkumassa. Viikonloppuna toki nukkuen sitten niitä viikon univelkoja. Yksi yö tein töitä 02.00 asti ja sitten kun siitä piti sen jälkeen herätä 07.30 ja lähteä TAAS töihin, niin oli huumorintajun loppuminen lähellä. 

Tälle viikolle osuivat talven kauneimmat päivät. Nopeasti kuvasin matkalla käräjiltä toimistolle.

Mutta tätä viikkoa edeltävä viikko oli kiva. Uskomattomatonta härdelliä väli maanantai-torstai, mutta perjantaista sunnuntaihin oli mukavaa. Viime viikon torstaina oli niin kiire, että loppupeleissä sain juosta töistä kotiin, soittaa taksin, heittää sillä välin työvaatteet lattialle, pukeutua nopeasti matkustusvaatteisiin, napata laukut ja juosta taksiin. Kerkesin junaan just ja just. Junassa ehdin ensimmäistä kertaa edes vilkaista omaa kännykkääni. Jossa oli onnellisesti viesti ystävältä, jonka luo olin menossa yöksi, että tämä on sairastanut. Kiva. Yksi toinen ystävä kuitenkin pelasti mut ja minulla oli yöpaikka myös torstain ja perjantain väliseksi yöksi. Oli kyllä vaan jotenkin niin sen päivän kruunaus tuo majapaikkahässäkkä. Aina yhtä kiva soittaa jollekin "tuota, mä olisin tulossa 2 tunnin päästä, pääsenkö sun luo yöksi?". 

Perjantai-aamuna raahasin elämää painavempaa laukkua loskamyrskyssä Vuosaaresta Munkkiniemeen Hilton Meritorppaan ja ilmoittauduin asianajajapäiville. Päivä meni luentojen parissa, itse osallistuin vanhusten muistisairauksia käsittelevälle linjalle, jossa oli mm. lääkäri puhumassa. Välissä oli cocktail-tyyppinen kevyt lounas ja sitten kävin myös keskustassa kirjautumassa sisään Sokos Hotel Presidenttiin ja palasin illalliselle Meritorppaan. 

Ruoka oli hirmukalliille paikalle tyypilliseen tapaan taiteellista mutta kovin vähäistä. Alkoholia sen sijaan oli hirveästi. Kokonainen viinipullo per naama ja sitten vielä baileysia "teen kyytipojaksi". Toisilla oli kahvia ja konjakkia, mutta kun minä en juo kumpaakaan. Viihdykettä tarjosi Jukka Puotila stand up-komiikan muodossa siinä 5 metrin päässä. Illalla oli vielä Diandran keikka ja bileet olisivat jatkuneet ainakin 04.00 asti, mutta itse otin taksin keskustaan jo 02.00, koska seuraavalle päivälle oli sovittuna treffit ystävän kanssa. Ihme kyllä ei edes tullut krapulaa, vaikka maailma pyöri vielä aamullakin ja silloin yöllä olin ihan älyttömän humalassa. Pullo viiniä on liikaa jos et oo syönyt etkä juonut juuri mitään koko päivänä. Liikaa jopa minun painoluokassani. Mä en tiedä mikä noissa ilmaisen viinan juristibileissä aina johtaa aina tähän. Joka tapauksessa se sitsilaulun säe "mut kaikista eniten juo lakimies", on välillä hyvin paikkansa pitävä. Tosin tällä kertaa asiaan vaikutti myös se, että mulla oli illalliselle mennessä ihan jäätävä migreeni, jonka suoraansanottuna päätin juoda pois. 

Aamulla kiittelin itseäni siitä, että olin viimeiset tunnit illalla/yöllä juonut niin paljon vettä kuin vain suinkin pystyin. Vaikka maailma pyöri siihen malliin ettei pystyasennossa kannattanut olla ennen yhdeksää, yhtään ei sattunut. Olin myös suunnattoman kiitollinen, että hotellin aamiainen oli 10.30 asti. Ah nam. Rakastan hotelliaamiaisia. Vaikken mitenkään hirveästi sellaisilla santsaakaan, niin jotenkin se on vaan niin luksusta kun on tarjolla vaikka mitä ja on mistä valita. Itse päädyin tasoittavasti paahtoleipään, jugurttiin, teehen ja mehuun, mutta ah se oli niin hyvää. Taustalla soi ihana klassinen musiikki ja ikkunasta näkyi tyypillinen helsinkiläinen maisema. Se oli tosi ihana hetki. Sillä hetkellä mä olin tosi onnellinen. 

Kävin aamiaisen jälkeen vielä hieman nukkumassa ja sitten huoneen luovutuksen jälkeen treffasin ystävääni kaupungilla. Käytiin muun muassa Starbucksissa, jossa mä oon aikaisemmilla visiiteilläni unohtanut käydä. Vaikka se kahvipaikka onkin, ni mä halusin kokeilla frappea, kun en ollut ikinä sellaista maistanutkaan. Se paljastui sellaiseksi pirtelömäiseksijutskaksi ja oli aivan älyttömän hyvää. Kaloreita varmaan miljoona, mutta olin päättänyt, että en Helsingin reissulla murehdi asiasta. Päivä oli kaiken kaikkiaan aivan ihanan sielua ravitseva. Siinä vaan on jotain erityistä, kun pääset juttelemaan hyvän ystävän kanssa ensimmäistä kertaa vuoteen kunnolla. Illalla sitten suuntasin takaisin tänne Kaakkois-Suomeen.

Vastapainoksi edellisen viikon hemmotteluille tämä viikko olikin melkoinen isku vasten kasvoja. Ihan törkeä kiire ja tuntui ettei mitään kerkeä vaikka mä tein 5 päivässä 6 kokonaisen työpäivän verran töitä. Ja siltikin jouduin siirtämään osan työtehtävistä karusti vaan eteenpäin ja ilmoittamaan, etten mä vaan millään kerkeä. Kun lauantai-aamuna sitten soitti poliisi, mun teki mieli heittää puhelin seinään. Poliisi myös tekstasi lauantai-iltana ja jouduin soittamaan mun vangille. Nyt sunnuntainakin oli sitten töitä sellaiset 2 tuntia, kun kävin hoitamassa vangitsemisoikeudenkäynnin. Joskus tekisi mieli sanoa poliiseille, että ette hemmetti viete ota ketään kiinni torstaiaamuna, ku se tarkoittaa kaikille töitä viikonlopuksi. Koska pidättää voi vaan 3 vuorokautta ja sitten pitää joko tuomioistuimen vangita tai poliisin päästää vapaaksi. Meillä oli sama tuomari, kun oli perjantainkin oikeudenkäynneissä, niin sitten sen kanssa vitsailtiin, että jäi tämä meidän viikonloppu ihan olemattomaksi. Poliisi oli totta kai hänenkin kanssaan soitellut lauantaina. 

Tämä viikonloppu vaan siis katosi. Yhtään en päässyt irti työstä ja nyt pitäis ainakin 5 päivää jaksaa samanlaista hullunmyllyä. Positiivisesti ajateltuna mulla on nyt sisällä ihan älyttömän paljon pitämättömiä vapaita, niin sitten kun vaan yhtään on rakoa, niin otan niitä kyllä huolella takaisin. Katotaan jos loppuviikosta helpottais. Varmaankin "dream on" tosin, koska siellähän on perjantaina isojen juttujen syytteidennoston määräpäivät. Pitäis keretä lukemaan ne miljoonasivuiset esitutkintapöytäkirjat jossain välissä tässä... Työantajani katsoi niitä ja totesi sitten "no, ainakin sulle maksetaan noiden lukemisesta". Ei lohduttanut.

Että jos musta ei taaskaan pitkään aikaan kuulu, niin mä oon vaan töissä. Yritän tässä sivussa suostutella tuota painoa nytkähtämään alas. Nyt on kyse kiloista, jotka "ansaittiin" viime kesänä (eli oon nyt elokuun puolivälin painossa), niin niitä pitää hieman suostutella, kun ne on tuossa saaneet olla 5 kuukautta. Mutta lukuunottamatta sitä että välillä tekee mieli makeaa (en oo edes marjoja tai hedelmiä syönyt nyt), niin mitään ihmeempiä himoja ei ole ollut, joten eiköhän tämä tästä. Kana-feta-salaatti maistuu ja ensi viikolla aion tehdä myös kaalipaistosta ihan vaihtelun vuoksi. Ehkä pitkästä aikaa voisin ostaa illoiksi myös kananmunia ja jotain täytettä munakasta ajatellen.

Tsemppiä alkavaan viikkoon kaikille! Päivät pitenee koko ajan, kyllä tämä tästä. 

Aikataulussa!

Jeij,

tänään sain siirtää kani-tickeriä (tuossa vasemmassa laidassa) kohtaan - 3 kiloa. Se tarkoittaa, että joulukilot on nyt sulatettu. En ihan heti muistakaan, milloin olisin päässyt joulukiloista eroon näin nopeasti. Hoikistumisprojekti on siis lähtenyt hyvin käyntiin. Mietin, että olen varmaankin jo ketoosissa, koska eilenkin huomasin iltakahdeksalta, että olin syönyt vain aamulla rahkan ja yhdeltä salaatin. Eikä edes ollut nälkä! Mutta söin silti vielä iltaruuan, ettei nyt ihan liian pienillä kaloreilla mentäisi. Kunhan tän alun turvotukset (nesteet) on karistettu, tähtään sellaiseen kilon viikkotahtiin.

Aamulla popsin ihan ekana näitä. B-, C- ja D-vitamiinia. Omega-3:sta ja sinkkiäkin tulee tuon C-vitamiinin kyljessä.

Koska alku on aina vaikeinta, mä oon tällä viikolla syönyt enimmäkseen sellaista ruokaa, mistä oikeasti pidän. Aamuisin on mennyt rahkaa heraproteiinijauheella, lounaiksi kanafeta-salaattia ja illalliseksi kebabia sipulilla ja salsakastikkeella. Ja älyttömät määrät vettä ja pari-kolme kuppia teetä päivässä. Tämä kombinaatio on riittänyt tuottamaan tämän viikon pudotukseksi - 2 kiloa. Liikuntaa en ole saanut aikaiseksi ollenkaan. 

Aamupala tällä hetkellä rahka heraproteiinijauheella. Pitää katsoa tuleeko jossain vaiheessa tarve vaihtaa rahka runsasrasvaisempaan turkkilaiseen jugurttiin.

Tämä voi näyttää ankaralta kitudieetiltä, mutta ei se sellaiselta ainakaan tunnu. Aamupala pitää älyttömän hyvin nälkää, eikä ole ollut ongelma, vaikka lounas on välillä töistä johtuen ollut vasta 14.00 maissa. Lounas puolestaan, vaikka salaatti onkin, on "karppisalaatti". Siinä on vihannespartikkelien lisäksi kanaa, joka on paistettu oliiviöljyssä, fetakuutioita (rasvaa 29%) ja lisäksi mä laitan siihen vielä paprikamajoneesia (rasvaa 42%). Eli jos kaloreita alkais laskemaan, niin ei se varmaan miltään laihdutusruualta "virallisterveellisten" mielestä näyttäis. Mutta kun illan kebab-annoksessa on vain joku 300 kcal ja aamun rahkassa noin 140 kcal, niin silloin ei haittaa vaikka kaloreita olisi siinä salaatissa 1300. Koska karppi syö vain muutaman kerran päivässä, on niillä ruokakerroilla varaa syödä enemmän, kuin jos olisi tilanne, että söisi vielä välipalan ja iltapalankin. 

Lounaan valmistaminen on nopeaa, kun raaka-aineet on valmiiksi pilkottu/paistettu ja boxeissa.

Mutta vaikka tuohon aamupalan ja illallisen kalorit nyt laskinkin, niin kokonaisuudessaan en mä kaloreita laske. Niin kauan kuin paino putoaa, en näe siihen mitään tarvetta ja muutenkin, tiedän, ettei musta olisi laskemaan eliniäksi kaloreita, joten siksi en perusta ruokavaliotani mihinkään mittailuun tai laskemiseen. Minun ruokavalio perustuu kemiaan. Ketoosi tilana tarkoittaa yksinkertaistettuna, että keho on käännetty purkamaan rasvavarastojaan. Jos koko kemiallisen reaktion haluaa tietää, niin voi katsoa vaikka wikipediasta, miten ketoosi on selitetty. 

Sillä aikaa, kun kana lämpenee uunissa (en omista mikroa), kerkee koota salaattipedin

Tän lisäksi viittaan kemialla myös tiettyjen hormonien kontrollointiin. Ruokavalioni pitää insuliinin erityksen minimissä. Insuliinin vaikutus muihin hormoneihin on erityisen voimakas ja siksi sen tasapainottaminen liittyy vahvasti myös kaikkien muiden hormonien epätasapainotilojen korjaamiseen. Insuliini vaikuttaa nais- ja mies-hormoneihin, kortisoliin ja kasvuhormoniin, eli siis kaikkiin niihin hormoneihin, jotka osallistuvat eri tavoin rasvanpolttoon tai sen kerryttämiseen. Tarkka selitys tässäkin on paljon pidempi, mutta karkeasti ottaen oon huomannut, että kun insuliini on minimissä, rasvaa palaa. (Jos aihe kiinnostaa, lisätietoa löytyy esim. Kaisa Jaakolan Hormonidieetti-kirjasta ja Andreas Eenfeldtin Ruokavallankumous-kirjasta. Etenkin jälkimmäisestä löytyy myös kaikki viitteet tutkimuksiin yms. eli se on myös tieteellisesti ottaen korkeatasoinen kirja.)

Valmis mössö :D Eli kana ja majoneesi lisätty ja sitten sekoitettu. Ei niin esteettistä, mutta ah niin hyvää!

Noh, jos se karppauksen kemiasta tällä kertaa. Minullehan karppiruokavalion noudattaminen pääruuilla ei ole koskaan ollut mikään ongelma, vaan ongelma on ollut tunnesyömisenä toteutettu herkkujen mässyttäminen iltaisin ja viikonloppuisin. Niinpä siis tälläkin viikolla kovimmalle otti olla iltaisin ja varsinkin perjantaina ja lauantaina ilman herkkuja. Mielenkiintoista nähdä, että kuinkahan monta viikkoa pitää olla ilman, että sitä tottuu ajatukseen, että ilta/viikonloppu ei ole yhtä kuin herkuttelu?  

Voin kertoa, että kyllä on herkut himottanut, vaikkei mulla nälkää olekaan. Oloa tunnustellessa on ollut aivan selkeästi, että vatsa on tyytyväinen ja halu on päässä. Oon sitten yrittänyt taklata mielihaluja lueskelemalla karppifoorumia ja katsomalla netistä kaikkia "läski/laihdutusohjelmia". Jälkimmäinen on hyvää pelottelua, kun siellä on yleensä ihan älyttömän lihavia ihmisiä ja ensimmäinen on motivoivaa, koska onnistuneita ihmisiä on niin paljon ja he listaavat niin monia hyviä muutoksia painossaan ja muutenkin terveydessään. 

Illallinen valmistumassa. Lautaselle kylkeen salsa-kastiketta ja nam.

Luin eilen sellaista ketjua, missä oli listattu myös karppauksen haittapuolia. Ja pystyin niin samaistumaan niihin! Syömisen vaikeus silloin kun, et voi syödä kotona. Check. Turhautuminen joka paikasta tursuavaan väärään tietoon, jota kuitenkin valtaosa pitää totuutena. Check. Väsyminen selittelemään omia valintojaan. Check. Väsyminen harhaluuloihin "no eikö tuo nosta kolesterolia ihan hirveesti?" yms. Check. Kieltämättä olo on aika ison osan ajasta sellainen "minä tiedän totuuden ja koko muu maailma ei" ja se on välillä aika raskasta. Välillä kokee tarvetta alkaa kovastikin kertomaan tästä "laihtumisen graalin maljasta", jos vaan joku valittelee ylipainoaan tai kakkostyypin diabetestä (karppaus kun parantaa sen). Välillä tekee tosi pahaa nähdä siellä sun täällä mediassa laihduttajille suunnattuja neuvoja, joiden vain tietää pahentavan tilannetta. Välillä tekee tosi pahaa, kun tuntuu ettei ihmiset millään tajua, että virallisten tahojen lausunnot ovat mitä ovat, koska totuus tekee hallaa maataloudelle ja "einestaloudelle"/einesten valmistajille. Logiikka tuntuu olevan olkaa vain läskejä, kunhan nää työpaikat pysyy. Mä taannoin sanoin, että mitä asiantuntijoihin tulee, niin "sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.". Sellaiset asiantuntijat, jotka on vapaita sanomaan täsmälleen oman rehellisen mielipiteensä, ovat vähässä. Tai sitten on niitä, jotka itsepintaisesti haluavat uskoa ja pitää kiinni siitä, mitä heille on koulussa (yliopisto) opetettu asiasta totuutena. Näin vaikka käytännön kokemus olisi miten sitä vastaan. Tästä ropleemasta kertoo itseasiassa Andreas Eenfeldtkin kirjassaan. Hän kun on lääkäri, jolla kesti jonkin aikaa hyväksyä, että kaikki mitä hänelle oli ikinä opetettu, olikin väärin. 

Illalla kaivan vielä pillerikorista magnesium-sitraattia. Karpatessa jostain syystä tulee paljon kramppeja, jos ei syö sitä tarpeeksi.

Mutta ei auta. Kai minä mesoan tästä aiheesta tässä omassa blogissani (jonka lukeminen on täysin vapaaehtoista :D ) ja yritän muuten hillitä itseni. Tiedän itse miten raivostuttavaa on, jos joku tuputtaa uskontoaan muille, niin en kai saisi samalla tavalla tuputtaa tätä karppaus-sanomaa muille, jos he ei halua kuulla / ei oo valmiita hyväksymään asiaa. 

Nyt on kuitenkin mieli korkealla, kun tämä on lähtenyt taas hyvin käyntiin :) 

Vuodet vierii, jääkö käteen mitään?

Heipä hei jälleen,

paluu arkeen on koittanut. Eilen oli ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä ja lokaatio on taas täällä Kaakkois-Suomessa. Tällä kertaa masentelin jo paluuta edeltävänä päivänä ja olen sen jälkeen yrittänyt pitää itseni kasassa. Sujuu aika lailla kaavalla "älä ajattele sitä". Mietin sitä, jo silloin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, että pitää vain kovasti yrittää keskittyä niihin hyviin puoliin mitä täällä on. Paitsi että sitten tajusin, ettei niitä nyt niin hirveästi ole. 

Mummolan pihalla oli jouluaattona lunta, lintuja ja söpö orava. Sisällä oli rakkaita ihmisiä, se oli lämmin hetki.

Tämä käy ilmi, kun katselee taaksepäin vuoteen 2014 ja miksei jopa vuoteen 2013:kin. Vilkaisin nimittäin tuossa aamulla tuota vihkoa, mihin mä olen kirjannut painoani ylös enemmän tai vähemmän säännöllisesti marraskuusta 2011 lähtien. Karkeasti ottaen tilanne on se, että kun 2012 onnistuin ekaa kertaa vuosiin kunnolla laihduttamaan isommasti, niin mä lihoin ne kaikki takaisin ja vähän päälle. Sinä aikana kun mä oon asunut täällä Kaakkois-Suomessa. Mun suurin pahe on aina ollut tunnesyöminen, joten jos minulla on elämäntilanne, josta en pidä, todennäköisyydet lihomiselle kasvavat. Asiaa kun oikein miettii, niin lukuunottamatta sitä 2,5 kuukauden pätkää Oulussa, mulla ei ole ollut näin ikävää kuin viimeksi peruskoulussa. Se vaan vaikuttaa niin hirveän isosti, että mitä mieltä olet siitä, mitä olet pakotettu tekemään sen noin 40 tuntia viikossa. Rakastatko sitä, pidätkö siitä vai joudutko sietämään sitä.

Tunnelmaa oli tarjolla myös isäni kotona

Kun katson taaksepäin ihan vain vuoteen 2014, niin ei siitä jäänyt paljoa käteen. Suurin osa ajasta kului tehden töitä ja arki-illat vain katosivat jonnekin massaan. Vaikka töihin liittyen on muutama valopilkkukin, niin mun todella tarvitsee päästä pois. Haluan takaisin sen tunteen, mikä mulla oli käräjäoikeudessa, että lähdin mielelläni töihin ja tykkäsin tosi paljon olla siellä. Sen, että ei oikeastaan ollut mitään mikä olisi kaihertanut mieltä.

Joulun aika on minulle erityisen kultainen, koska kontrasti arkeen on niin suuri

Vuodesta 2014 jäi positiivisena mieleen pari partioleiriä, syksyllä alkanut uusi sudenpenturyhmä, kesäloma Pohjanmaalla, äidin ja ystävien vierailut Lappeenrannassa, joululoma Pohjanmaalla ja vapaa-ajan hetket ystävien ja kollegoiden kanssa Lappeenrannassa. Muilta osin koko vuosi oli kyllä sellaista suossa tarpomista, että voi naamakala. Tekisi mieleni sanoa, että ihan hukkaan heitetty vuosi. Vaikka vuoden anniksi toki voisi todeta karttuneen elämänkokemuksen ja sen, että ainakin tiedän missä minun ei pidä olla. Ei maantieteellisesti eikä ammatillisesti. 

Tällainen puolestaan oli äidin pihalla

Nyt sitten pitää vain keksiä, että miten tästä pääsee pois? Miten tehdä vuodesta 2015 yhtä hyvä vuosi kuin vuosi 2012 oli? Ainakin, jos onnistun pudottamaan painon takaisin vuoden 2012 lukemiin, voin olla tyytyväinen. Se olisi kyllä hyvä pyyhekumi pyyhkimään pois mielipahaa, joka nykyisen tilanteen kurjuudesta on syntynyt. Toinen mitä mietin, on yrittää jotenkin luoda merkityksellisiä hetkiä arjen keskelle. 

Näissä näkymissä sielu lepäsi, kun oli tuijottanut ikkunasta rakennustyömaita viimeiset 4 kk

Ensimmäinen sellainen onkin jo potentiaalisesti se maaliskuun lumilautailureissu Vuokattiin. Jätin siitä jo loma-anomuksen sisään, pitää vain toivoa että se menee läpi. Keväälle on kaavailtuna myös pientä visiittiä tapaamaan ystäviä Turkuun. Lisäksi tämä vuosi on ensimmäinen vuosi ikinä, kun minulla on luvassa täydet lomat ilman, että olisin käyttänyt niistä osaa edellisenä vuotena.  Mietin, että jos kesälomaksi riittäisi 3 viikkoa, niin sitten voisin ehkä pitää jonkinlaisen syyslomankin ja kiitos joulun sijoittumisen, myös tänä vuonna saa muutamalla vapaapäivällä ainakin viikon joululoman. Ehkä tälläinen lomien jaksotus (lasketteluloma, kesäloma, syysloma ja joululoma) auttaisi kestämään arkea niin kauan, kuin sitä arkea ei saa muutetuksi. 

Uudenvuodenaattona pelailimme monopolia perheen kesken

Yritän toki muuttaa sitä arkeakin löytämällä itselleni uuden paikan, mutta se tunnetusti ei ole niin helposti tehty kuin sanottu. Luulen, että yritän vielä kerran hakea pelkästään auskultoimaan ja jos nytkään ei tärppää, niin sitten laajennan hakua myös muihin mahdollisiin paikkoihin. Mutta äärimmäisen hyvä kysymys on myös, että miten sitä arkeaan saisi muutettua miellyttävämmäksi nykyisillä "oletusarvoilla"? Jos tästä nyt ei heti eikä edes pian pääse minnekään, niin miten tehdä tästä nykyisestä parempi? Etenkin, kun haasteena on keksiä, että mihin sitä pahan olonsa nyt upottaa? Jos aion palata vuoden 2012 painoon, mä en voi hukuttaa pahaa oloani ruokaan, kuten olen tehnyt tähän asti. Siinäpä totisesti miettimistä. 

Villasukkavarasto karttui mummon tekemien sukkien lisäksi näillä ystävän tekemillä

Huolimatta tästä erittäin alavireisestä kirjoituksesta, vuosi on kuitenkin lähtenyt siinä mielessä positiivisesti käyntiin, että paino lähti putoamaan, on olemassa toivo siitä lasketteluretkestä ja paluu töihinkin on sikäli kevyt, että oli 1 päivä, sitten loppainen, 3 päivää, viikonloppu, 4 päivää ja asianajajapäivät, eli kokonaiset kaksi viikkoa on lyhyempiä ennen kuin alkaa 5 työpäivän viikot. 

Ja nyt aikaa kuluu tämän parissa. Mielenkiintoinen kirja täynnä taruja palauttaa mieleen lapsuuden hetkiä kun äiti kertoi saunassa mm. näkistä

Parempaa vuotta 2015 kaikille, yritetään tavoitella niitä asioita, jotka tekevät meidät onnelliseksi. 

Lihotusleiriltä päivää

Hei,

täälläpä sitä ollaan oltu ja 6. päivä alkoi juuri. Tuloksena näyttää olevan + 3 kiloa viiteen päivään, joten aattelin että nyt saa riittää. Kivaa siitä ei tule, mutta tämän viimeisen lomaviikon yritän syödä järkevästi ja jättää nuo jäljellä olevat 7 (?) kiloa suklaata muiden syötäviksi. Ja nyt mä oon siinä pisteessä, että oon taas valmis aloittamaan homman alusta. 

Asiaa tietysti kannustaa surkea nykytila, mutta toisaalta sain porkkanankin. Veljeni kysyi, lähtisinkö hänen ja hänen tyttöystävänsä kanssa maaliskuun puolessa välissä Vuokattiin lumilautailemaan 4 päiväksi. Voi kyllä. Mielelläni. Ja koska töistäkin tarvitsisi olla poissa vain 2 päivää, niin uskon, että työnantajani suostuu, että käytän siihen osan vuosilomistani. Lumilautaileminen on toki sitä helpompaa, mitä paremmassa kunnossa on ja mitä vähemmän läskiä tuossa mahan seudulla on. Oikeastaan tosi kiva, että nyt on tiedossa tuollainen mitä odottaa.

Tällä kertaa mä aion tehdä tämän sillä samalla toimivalla tavalla, kuin tein vuonna 2012:kin. Eli karppaamalla, ehkä jopa ketoosissa asti, jos se vain onnistuu. Muutosta aiempaan tulee siinä, että ajattelin tällä kertaa asetella välitavoitteita, joista ensimmäinen on tämä -14 kiloa, jotka aion karistaa laskettelureissuun mennessä. Ottaen huomioon, että tässä on ihan muutaman päivän aikana tullut 3 kiloa, niiden myös pitäisi lähteä kohtuu nopeasti ja ketokarppaamalla homma nyt muutenkin on aika vauhdikasta. Minulla on 12 viikkoa aikaa, joten eiköhän se onnistu. Sitten sen jälkeen asettanen itselleni jonkin tavoitteen kesäksi ja niin edelleen. 

Nyt on asian suhteen ihan hyvä fiilis. Tiedossa ei ole mitään erityistä hankaloittavaa seikkaa projektille ja tämä aika vuodesta (talvipäivänseisauksesta kesäpäivänseisaukseen) on pitenevine päivineen muutenkin minulle tehokkain ja energisin pätkä. Lappeenrannassa ei ole häiriötekijöitä ja toisaalta ensimmäinen "juhla", mihin kuuluu minkään maailman herkkuja, on vasta pääsiäinen pääsiäismunineen ja sen jälkeen tulee vappu siman ja munkin kera. Niihin on niin paljon aikaa, että lentävä lähtö on mahdollinen.

Tiedän kokemuksesta, että tällaisesta ei tule pakolla mitään. Eikä silloinkaan, jos tunne, että joudun luopumaan jostakin, on liian suuri. Siksi tämä aloituksen itsestä kumpuava motivaatio on hirveän tärkeätä onnistumisen kannalta. Asiaa ei auta, vaikka kuinka moni ulkopuolinen tulisi viereen sanomaan, että "hei sinä mahdoton läski, eikö kannattaisi laihduttaa?". Yllättäen huomasin myös, ettei ulkopuolinen pakko toiminutkaan minun kohdalla tässä asiassa, vaikka esimerkiksi työelämässä ulkopuolinen pakko toimii. Ainoastaan oma sisäinen motivaatio auttaa. 

On oikeastaan aika harmi, että sitä motivaatiota on niin vaikeaa löytää ja siten projektin aloittaminen tapahtuu usein vasta pitkän kuhnailun jälkeen. Etenkin, kun projekti tyssää niin kovin helposti. Vuonna 2014 kävin keväällä noin kuukauden ajan joka päivä lenkillä ennen töihin menoa. Kunnes sairastuin 8 viikon ajaksi. Homma jäi, enkä enää saanut itseäni heräämään aikaisemmin. Kesä meni kohtuullisen huolettomasti venyvissä trikoissa ja vailla huolen häivääkään painosta. Syksyllä sain itseni pitkän kuhnailun jälkeen taas aloittamaan, mutta taas minä sairastuin viikoiksi ja enkä saanutkaan itseäni jatkamaan. Toki pimenevät aamut ja illat olivat minulle henkisenä haasteena. Kuinka tympeää mennä töihin pimeällä ja tulla sieltä pois pimeällä ja tietää, että tilanne vain pahenee koko ajan. 

Projekti voi tössätä myös loukkaantumiseen. Keväällä kaaduin ja mursin sääriluuni, joka oli viikkoja todella kipeä. Tuossa syksyllä oli pitkä sairastelusta johtuva liikuntatauko. Sitten kun viimein ryhdistäydyin ja menin lenkille, maa olikin niin liukas, että meinasin koko ajan kaatua ja lopulta olin niin vihainen, että en mennyt uudestaan lenkille kertaakaan sen jälkeen. Ihan vain siksi, että kevään kaatuminen ja viikkojen uskomattoman kova kipu olivat tuoreessa muistissa. Tänään on sovittu lenkkitreffit kaverin kanssa ja se onkin taas ensimmäinen liikuntasuoritus kuukauteen. 

Oikeastaan aika jännä, että minusta on tullut näin laiskamato ja sohvaperuna. Ennen minä liikuin aika paljon, vaikka aina olenkin läski ollut. Mutta kai se vain sitten jäi, kun tämän nykyisen työn oppiminen otti niin koville. Sitten kun olin työhöni tottunut, olin myös tottunut siihen, että liikunta ei kuulu osaksi arkea. Toisaalta loukkaantumisprosenttini on jalan puuttuvan hermon takia uskomattoman korkea ja se syö ihan oikeasti mielihaluja lähteä riskeeraamaan mitään. Vaikka ei tänä vuonna ollut kuin 4 pahempaa loukkaantumista. Mutta jotenkin sitä vain pelkää niin paljon. Tällä hetkellä pelkään korkeiden paikkojen ja hämähäkkien jälkeen eniten kaatumista. Jalasta lähtee aina iho. Samasta kohtaa ja isolta alueelta. Välillä luutkin ovat kipeät eikä polvelle voi varata painoa viikkoihin. Se on vaan niin kerta kaikkiaan ikävää ja hankalaa.

Mutta onneksi laihtuminen onkin enemmän kiinni ruokavaliosta eikä liikunnalla oikeastaan ole mitään väliä laihtumisen kannalta. Keskisen Vesakin pudotti karppaamalla 40 kiloa eikä tainnut käydä liikkumassa kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän. Toisaalta, jos liikuntaa haluaa tehdä, niin kahvakuulatreeni ja se lihaskuntotreeni, mikä mulle tehtiin syksyllä, ovat sellaisia, että ne pystyy vetämään ilman suurta loukkaantumisvaaraa.

Nyt vain sitten kovasti itseä niskasta kiinni, että selviän tästä ensimmäisestä viikosta! Ei tule olemaan helppoa. Ei yhtään, kun pitää olla täällä herkkujen ja herkuttelevien ihmisten keskellä. Mutta kunhan täältä päästään, niin sitten helpottaa ja onneksi voin mennä katsomaan noita blogimerkintöjä vuodelta 2012, että mitä sitä pitää/voi syödä, että paino alkaa tippumaan tehokkaasti.

Lumenvalkoisia ajatuksia

Hei,

täällä sitä kirjoitellaan blogia lumimyrskyn, tai ainakin massiivisen lumisateen, keskellä joululauluja kuunnellen. Enää hieman yli viikko niin pääsee kotiin joulun viettoon! Voi en malta odottaa, että pääsen näkemään ihmisiä ja toisaalta sitä, että loma töistä on lähes 2 viikon mittainen. Onhan sitä tuossa töitä tehtykin jo heinäkuun alusta lähtien ilman mitään viikonloppuja pidempiä taukoja. Oli siinä toki monen viikon sairastaminenkin, mutta töistä olin silloinkin pois vain 2,5 päivää. 

Lauantai-aamu valkeni yllättävän lumisena

Olen tässä taas mietiskellyt, että pitäisikö panostaa enemmän jouluun, että se tuntuisi kivemmalta? Jouluhan huipentuu niihin kolmeen päivään jouluruokineen ja perheen ja suvun kesken vietettyyn aikaan. Mutta on se myös sitä odotusta. Kun pitkin joulukuuta kuuntelee joulumusiikkia, polttelee kynttilöitä, miettii mitä hankkisi muille lahjoiksi, juo glögiä ja kenties leipoo pipareita ja torttuja. Ja tunnelmoi villasukat jalassa. Paitsi että nyt mä en juuri ole joululaulujen kuuntelun lisäksi tehnyt näistä mitään. Jotenkin kynttilöitä ei vain ole tullut poltettua ja syömislinjalle en ole edes uskaltanut lähteä, kun ei tässä passaa lihota enää yhtään. 

Saimaannorppa ainakin on joulufiiliksissä

Ja vaikka nyt ulkona onkin taas lunta, niin ei sitä koko ajan ole ollut eikä olo ole yhtään jouluinen ilman lunta. Katselin sääennusteista, että lumisateiden määrät ja pakkasasteet (jopa -10) huomioiden tänne Karjalaan olisi tulossa valkoinen joulu. Mikä ei sitten minua auta yhtään, koska menen Pohjanmaalle. Valitettavasti Pohjanmaan ennusteet olivat paljon pessimistisempiä. Ei sateita ja lämpötilat tukevasti nollan yläpuolella. Että tulee sitten samanlaista kuin juhannuksena. Silloinkin oli plussa-asteita muutama, mutta ei satanut lunta, kuten Karjalassa ilmeisesti satoi :D 

ja tämän enempää ei ole aurinko näkynyt viikkoihin

Viime viikonlopulle osui itsenäisyyspäivä. Minulla se meni silloin aamupäivästä partiolaisten kanssa lupauksenannossa kirkossa, mistä suuntasimme läheiseen seurakuntakeskukseen glögille ja joulutortuille. Tuo itsenäisyyspäivä on muuten paljon parempi päivä vuosittaiseksi pakolliseksi kirkkovierailuksi kuin se Kokkolassa ollut tuomiopäivä. Paljon mieluummin kuuntelen saarnaa isänmaasta, kuin siitä kuinka osa joutuu kadotukseen tms. Itse kun en kristitty ole ollenkaan, niin vähän pakkopullaa tuo kirkkoon joutuminen. Ja sitten kun siihen perään katseli Tuntemattoman sotilaan ja illalla vielä Linnan juhlat, niin johan oli taas yksi päivä kadonnut äkkiä. 

Uusi läppäri mahtuu kätevästi laukkuun.

Alkuviikosta tein reissun toiseen kaupunkiin työhaastattelun merkeissä ja tapasin samalla siellä asuvaa ystävääni. Työhaastattelu meni mielestäni hyvin ja lähdin sieltä positiivisissa fiiliksissä, mutta sitten perjantaina kuitenkin minulle soitettiin ja kiitettiin hyvästä yrityksestä, mutta että valitettavasti valinta ei kohdistunut nyt minuun. Kehotti kuitenkin hakemaan uudestaan seuraavassa haussa. Niin minä sitten tulen tekemäänkin. Yllättävän vähän kirpaisi tuo, ettei paikka nyt auennut. Luulen, että se on se kun en koe mokanneeni mitenkään (yleensä mä olen tosi hyvä mokaamaan työhaastatteluita) ja jos tulin toiseksi, niin ensi kerralla mulla on ehkä ihan varteenotettavat mahdollisuudet sitten. Ja jos on 180 hakijaa ja pääset haastatteluun, niin on siinä taas oltu montaa muuta parempi. Nyt kuitenkin siis jatkuu tutut kuviot vielä jonkin aikaa. Positiivisesti ajateltuna mulla on 2015 vuonna 30 päivää palkallista lomaa. Se kelpaa. Niin eikä tartte hylätä noita sudenpentuja. Ne pitää minusta ja minä niistä, niin olisi ollut harmi sanoa niille, että minä nyt lähden pois ja hyvää loppuelämää.

Toi wlan-boxi 4G-yhteyksineen on ollut aivan mainio. Riittää että se on 10 m säteellä läppäristä.

Koska mä olin ottanut tuon työhaastattelupäivän kokonaan vapaaksi, mä pääsin matkustamaan oman läppärini kanssa sen sijaan, että olisin joutunut tekemään töitä työläppärillä. Tämä oli ihan mahtava. Tää on niin kevyt ja ohut, että mahtuu tosi helposti laukkuun. Ja koska mun "ulkoinen hiiri/ normaali hiiri" sanoi sekin sopimuksensa irti, niin mä olen joutunut opettelemaan tämän touchpadin käytön ja alan olla jo jokseenkin sujuva siinä, niin sekin on kätevää matkatessa. Mä testailin myös samalla tuota mun liikkuvaa wlan-juttua. Se toimi oikein mainiosti Kouvolan juna-asemalla, mutta ei oikein asemien välissä puskissa. Mikä pisti miettimään, että mitenkähän maaseutujen ihmiset pääsee nettiin? :D Mutta silti täydet propsit tälle koneelle. Tää on ihan mahtava. Paras synttärilahja/joululahja pitkään aikaan. 

Kovin on ollut harmaata viikkokausia.

Kun oma joululahja on jo saatu, nyt voikin sitten keskittyä miettimään, että mitä ihmettä sitä hommaisi muille joululahjoiksi?

Tunteiden vuoristorataa

Hei,

täällä eletään jännien aikojen äärellä. Voi olla, että mikään ei muutu, voi olla että muuttuu kaikki. Ihan alkaen kaupungista. Oon kyllä mennyt tässä yhden sortin vuoristorataa. Ensin heräsi toivo, sitten se ammuttiin aika tylysti ja osittain epäreilusti alas. Mietin syntyjä syviä ja murjotin yhden illan. Sitten heräsi taas toivo. Ja koska aikataulut meni päällekkäin niin tässä ollaan nyt turkasessa jännityksessä että miten tässä käy. Oliko se sitten siinä vai järjestetäänkö toinen aika. Näin jo viime yönä painajaista teemalla "sä tuut tänne nyt tai sitten sä et tuu ollenkaan". Ja jotta elämä olisi vielä vähän henkisesti epävakaampaa, niin mä sain yli 50% palkankorotuksen seuraavalle pätkälle. Kyllä, tämä on äärimmäisen kivaa, vaikka verottaja viekin siitä puolet. Mutta sitten kun rupesin aatteleen, että mitä jos ei tulekaan niin paljon hyviä keikkoja/muuten vaan tuloutumista tälle pätkälle, niin se kyllä tirpaisee, jos sen pätkän jälkeen kuukausipalkka tippuu takaisin takuupalkkaan. 

Mielenkiintoisin oikeussali ikinä :D Entinen selli Konnunsuolla.

Mä en rehellisesti sanottuna ole koskaan ollut kärsivällinen ihminen. Minussa on aimo ripaus sellaista "kaikki tänne heti"-ihmistä. Jos tilaan netistä jotain, on paketin saapumisen odottaminen yhtä tuskaa. Jos on jännä keissi, on tuomion odottaminen yhtä tuskaa. Koska mä kuolen uteliaisuudesta. Tai sitten jos on tällainen tilanne kuin nyt, niin tuntuu, että pitää yrittää täyttää päiviään ja iltojaan tekemisellä, koska muuten mä vain tuijottaisin ikkunasta ulos ja murehtisin itseni kuoliaaksi erilaisten skenaarioiden suhteen. Mä inhoan tilanteita, joissa sulle ikään kuin ojennetaan mahdollisuus asiaan, jota haluat eniten maailmassa, mutta sitten sua pidetään jännityksessä, että saatko vai etkö saa sitä. Mä inhoan tilanteita, kun useammankin asian saavuttaminen on kiinni siitä, että saatko tukittua itseäsi väkisin portista, josta sinun lisäksesi yrittää tukkia itseään läpi moni muukin. Ja siitä portista pääsee vain tietty määrä läpi. Oon nyt samanlaisessa tilanteessa kuin oikiksen pääsykokeen kanssa. Oon saanut rajattua elämäni päävaihtoehdot kahteen. Paha vaan, että kummankin edellytyksenä on se yksi tietty juttu. Jonka saamista mä oon taas kerran niin lähellä, mutta silti niin kaukana. 

Lunta oli... aika hintsusti on enää.

Lisäksi oon kauheen ristiriitaisessa tilanteessa sikäli, että toisaalta palaisin halusta pohtia tätä ääneen useammankin ihmisen kanssa. Mutta toisaalta, jos tää vaan lässähtää, niin sitten on helpompaa, mitä vähemmälle joukolle asiasta puhui. No, oh well, ei kai tässä auta kuin kestää. 

Yritin tuossa miettiä, mitä mä oon viimeiset kaksi viikkoa tehnyt. No murehtinut yllä olevia juttuja. Tehnyt töitä, nyt on onneksi ollut aika leppoisa pätkä, kun niin pitkään oli ihan hullua. Lisäksi on käyty sudenpentujen kanssa kiipeilemässä eikä kukaan niistä kuollut, joten se oli menestys. Oon köhinyt edelleen ja alkanut miettiä astman tai pölyallergian mahdollisuutta. 

Yksi päivä kun avasin verhot, näkymä oli tämä. Aika maailmanlopun meininkiä...

Oon kaipaillut aurinkoa. Toi ikuinen harmaa pilvi on hieman tylsä. Kuten on myös tuo +2 asteen lämpötila. Niin ja oon osallistunut paikallisten asianajajien pikkujouluihin. Oli yllättävän kivaa, vaikka etukäteen epäilinkin että mitähän tästä tulee, kun nuoria muutama, naisia muutama ja loput on 40-70 vuotiaita miehiä. Mutta onneksi, jos mistään muusta ei keksi jutella, niin aina voi puhua jutuista :D Ollaan kuitenkin toistemme vastapuolia useissakin jutuissa ja loppuunsa mahdollisuuksia puhua vapaammin kuin oikeussalissa, on aika vähän. Sinä iltana kuulin paljon kannustavia sanoja. Sitäkin kerkesin miettimään, että jos nyt tulee lähtö, niin jään kyllä kaipaamaan noitakin tyyppejä. Jään itseasiassa kaipaamaan aika monia ihmisiä, joiden kanssa oon tehnyt töitä. Ja jäisin kaipaamaan myös niitä mun sudenpentuja! Mulla on nyt erittäin mainioita sellaisia!

Mutta yksi lähtö, edes väliaikainen, on taas näköpiirissä. Junaliput kotipaikkakunnalle on ostettu tänään. Niin taas on kestetty lähes puoli vuotta ja kotireissu on 3 viikon päässä. Oon huomannut, että kun tämä taas lähenee, mietin kotia enenevässä määrin ja kaipaan sinne.

All the little things

Hei,

vaikka tämä marraskuinen sunnuntai valkeni niin sankassa sumussa, että olisi ollut teemaan sopivaa velloa vieläkin syvissä vesissä vaikeita kysymyksiä itselleen esittäen, ajattelin silti vaihteeksi kirjoittaa vähän kevyemmän, suorastaan pinnallisen tekstin. Muutamista pienistä asioista, jotka tuovat arkeen onnellisuutta.

Vaikka viime postauksessani kerroinkin, että minulla on koko elämäni ajan ollut aina suunniteltuna muutama seuraava askel ja minulla on selkeitä suurien linjojen päämääriä, ei se tarkoita, että koko ajan odottaisin pelkästään tulevaa ja unohtaisin elää tässä hetkessä. Loppujen lopuksi meillähän ei koskaan ole mitään muuta kuin nykyhetki! Siinä tehdyt valinnat toki vaikuttavat "tuleviin nykyhetkiin", mutta silti se nykyhetki on sellainen missä sitä jatkuvasti ollaan. Joten kaikkein tärkeintä on osata vetää siitä ilo irti.

Mietiskelin tuossa hetken, että miksi muuten sanalla "pinnallinen" on nyt niin paha kaiku? Ei kai se, että iloitsee vaikkapa jostain materiasta, tee sinusta mitenkään pahaa tai pinnallista ihmistä? Koska ei näistä asioista iloitseminen vie pois sitä iloa ja onnea, joita tunnetaan vaikkapa itselle tärkeistä ihmisistä. Eikä se tarkoita, etteikö päässäni liikkuisi ihmettelyä maailmanpolitiikan tilanteesta tai vähän henkisemmistä jutuista. Vähän sama asia, kuin se että jos pukeutuu viehättävästi, ei tee Mensan jäsenestä yhtään tyhmempää. Viikolla oli siis muistaakseni Hesarissa juttua Mensan jäsenestä, joka kertoi että häntä pidetään sitä tyhmempänä, mitä enemmän hän ulkonäköönsä panostaa. Ja samantyyppiseen ongelmaan törmäsin minä itsekin eilen facebook-keskustelussa. Minulla on aika vahva mielipide mitä tulee koulukiusaamiseen ja minulla on poliittisesti epäkorrekti mielipide siitä, että saan mielihyvää siitä, kun kuulen koulukiusaajien epäonnistuneen elämässään. Joskus tällaisissa epävirallisissa yhteyksissä ilmaisen näitä mielipiteitäni. Ja koska olen tietyllä tavalla myös alalla ihan oikea asiantuntijakin (juuri siinä merkityksessä, että minua saatetaan haastatella medioihin asiantuntijana aiheesta), niin totta kai tästä sikisi kauhistunutta kommenttia, että miten voi yliopiston käyneellä olla tuollainen mustavalkoinen mielipide (ilmeisesti mustavalkoiseksi mielipiteeksi tulkittiin se, että saan mielihyvää siitä, kun kiusaajilla menee huonosti).

Kyllä minä ammatillisesti tiedän miten monimutkaisia ovat kysymykset siitä, pitäisikö väärintekijöitä rankaista, ymmärtää ja/vai hoitaa. Jos mun pitää antaa lausunto mediaan tai työni yhteydessä joku kysyy mielipidettäni, annan sen minkä tiedän, että minun ammatillisesti pitää antaa. Mutta minun mielestäni se, että tiedät miten jotakin asiaa voi objektiivisesti pyöritellä, ei tarkoita, ettei sulla yksityishenkilönä saisi olla asiasta voimakkaitakin mielipiteitä. Pitää vain olla tarkkana, että tietyssä ympäristössä pysyy ammattillisen objektiivisena. Sitä paitsi asioista on muutenkin taisteltu maailmansivu. Asiantuntijat ei aina ammatillisestikaan ole samaa mieltä. Miettikääpä vaikka useat lääkärit vs. lääkäri Antti Heikkilä. Ja se tarkkailupointtikin merkitsee. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. (Tämän muuten "tavalliset ihmiset" aina unohtaa! Asiantuntija antaa aina sellaisen lausunnon/mielipiteen, mikä on sopiva suhteessa hänen työpaikkaansa. Epäsopivasta nimittäin saa potkut. Niin kuin sai se joku Mehiläisen lääkärikin, kun arvosteli jonkun lääkityksen mielekkyyttä.)  Ihan tällä viikollakin, kun väännettiin esimieheni kanssa yhden asian tulkinnasta, niin hän sanoi, että mä oon taas liikaa tuomarin roolissa ja että asiaa on vain yksinkertaisesti argumentoitava asiakkaamme näkökulmasta, vaikka kummatkin tiedämme, että ei se läpi mene. (jotain mitä en vieläkään täysin ymmärrä ammatissani, miksi pitää väittää jotain sellaista, mistä tietää ettei se lennä)

Joten nyt siis välillä pientä pinnallista onnellisuutta. Koska on ihan ok, että elämässä on sitäkin, niin kauan kuin ne syvällisetkin puolet ovat olemassa.

Ensimmäinen pieni asia on tämä. Vaikka edelleen yskityttääkin, olen viimeinkin mielestäni tarpeeksi terve uskaltaakseni taas käyttää maitotuotteita. Joten leivät helkkariin ja aamusmoothiet takaisin. Vatsa kiittää. Lisäksi tuo tuntuu jotenkin psykologisesti terveyspommilta, kun siinä on banaania, mustikkaa, vadelmaa, mangoa, rahkaa, soijalesitiiniä, psylliumkuitua ja loput on vettä. Lumevaikutus tai ei, mutta heti paljon parempi olo ja päivä lähtee paremmin käyntiin. Lisäksi tuntuu pieneltä arjen luksukselta syödä aamupalaksi smoothieta.

Toinen arjen ilo on teehetket. Kahvia en ole säännöllisesti juonut koskaan ja se rajoittuukin ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa kahvilasta haettuun latteen, yleensä silloin kun jostain syystä väsyttää hirmuisesti ja pitää jaksaa töissä joko pitkään tai tehdä vaikeita asioita. Mutta muut ajat juon teetä. Minulle tuottaa nautintoa ja iloa arkeen se, että vaihtoehtoja on niin paljon! Yhteen aikaan iloitsin tosi paljon noista Nordqvistin muumiteistä (miten tää pitää sanoa monikossa...), mutta kun sitten hommasin niitä työpaikallekin ja juon niitä siellä, niin kotona on tullut juotua eri makuja. Toi clipperin "nuku helposti"-tee on ollut hyvä löytö iltoihin. Ja tietysti mulla on ikirakkaus earl-greyhyn. Ja jos oikein haluaa maksimoida fiilistelyn, niin sitten tulee juotua pussiteen sijasta irtoteetä, joka valmistuu tuossa ihanassa Marimekon teekannussa. Ja tiedättekö mikä on parasta? Mä en käytä teessä ollenkaan makeutusta tai maitoa, joten voin juoda sitä ihan niin paljon kuin huvittaa, ilman mitään tunnontuskia. Makeuttamaton tee menee samaan sarjaan kuin vesi. Juo niin paljon kuin haluat.

Tee pitää tietenkin juoda kauniista kupeista! Tää on Arabian Iltalaulu-sarjan kuppi. Aivan ihana! Rakastan näitä aina etenkin syksyisin, kun ne on jotenkin niin sopivan tunnelmallisia pimeneviin iltoihin ja ruskaan. Ja tässä on kuvituksena kaksi lintua. Luontofiilistelijä kiittää.

Sitten on tietysti astiat muutenkin. Asia, josta revin loputtomasti onnellisuutta ja tyytyväisyyttä arkipäiviini. Omalla tavalla se on jopa huvittavaa miten tärkeätä mulle on, että astiani ovat 100% sellaiset kuin haluan. Hirvittäisi asua kenenkään kanssa, koska sitten olisi riski, että esiintyisi vääränlaisia astioita. Voitteko kuvitella miten kamalaa. Todellinen "ensimmäisen maailman uhkakuva" taas. No mutta mä pidän näistä. Värit sopivat sielunmaisemiini, KoKoilla saa tehtyä yksinkertaisen tyylikkäitä kattauksia ja jos haluaa vähän lisää twistiä, niin sitten löytyy Satumetsää, Iltalaulua ja "jäänallemuki". Mä käytän näitä myös vesilaseina (vaikka omistan myös ihania laseja) ja koska vettä menee ihan törkeitä määriä, on tärkeää että kupilla on tilavuutta lähes puoli litraa. Ylärivin kupeilla on. Jäänallemukiin taisi mahtua jopa 7 dl, jos en väärin muista. KoKo-kupit kattaa sitten normaalien ihmisten tarpeet, jos heitä sattuu kotiini eksymään.

Arkiin tuovat iloa myös reput. Muistan siirtyneeni joskus 4-5-luokkalaisena olkalaukkuun. Ja siitä asti mulla on ollut olkalaukkuja tai vaan laukkuja. Tietysti partion takia olen aina omistanut repunkin, mutta missään muualla en ole sitä käyttänyt kuin retkillä ja leireillä. Mä muistan, että mä silloin tosi kauan sitten etsin jo Kånkenia (kuvassa) repuksi, mutta en löytänyt ja ostin sitten sellaisen harmaan fjällrävenin repun joka kesti mulla pitkästi yli 10 vuotta. Kun siitä meni vetoketju rikki, sain jossain vaiheessa aikaiseksi ostettua tällaisen sinisen kånkenin. Ja sitten kävikin 18 vuoden jälkeen niin, että mä olen alkanut käyttää tätä vapaa-ajalla muutenkin. Jos meen kauppaan tai kaupungille, mä otan tämän. On niin kätevää kun se menee selkään ja on siten kevyin ja helpoin kantaa. Laukkujen käyttö on vähentynyt tosi paljon. Olen moneen viikkoon käyttänyt laukkua vain yhden kerran, kun mukaan ei tarvinnut ottaa kuin lompakko, kännykkä ja avaimet. Niitä varten ei tartte reppua. Oon myöskin ikionnellinen siitä työrepustani. Joka kerta kun aamulla pakkaan sen ja kun illalla pakkaan sitä töissä kotiin lähteäkseni, mä huokaisen onnesta ja kiitän itseäni siitä, että hankin sen. Se on niin hienon näköinen ja se on myöskin niin mukava ja helppo. Ei oo ollut hartiat kipeinä eikä päänsärkyä tai migreeniä sen jälkeen, kun vaihdoin salkun siihen. Olen toki onnellinen myös näiden ikävien tilojen poissaolosta. 

Olen iloinen, että olen oppinut tänä syksynä meditoimaan. Se oudolla tavalla yhtä aikaa rauhoittaa ja virkistää. Lisäksi on toki todella tunnelmallista, kun sytyttää tuon meditaatiokynttilänsä ja vain rauhoittuu. Meditaatio purkaa yllättävän hyvin päänsisäistä muurahaispesää, joka on tyypillinen ajattelutyötä tekevälle. 

Olen jatkuvasti iloinen myös kodistani. Varsinkin tää kuvassa oleva osuus on jotenkin tosi rauhallinen. Tällaiseen kotiin on ihana tulla hektisen työpäivän jälkeen rauhoittumaan. Minulla on toki kotinikin suhteen paljon ajatuksia siitä, miten sitä kehitän aikanaan, kunhan tienaisin enemmän rahaa, mutta tämä on nykyisinkin tarpeeksi ihana, jotta siitä osaa nauttia ja arvostaa sitä. Aika usein minä vain istun teekuppi tassussa ja katselen kotiani ja mietin, että se on ihana.

Sitten on toki kasa vaatteita ja koruja, jotka tekevät minut onnelliseksi arjessa. Syksyisin on ihan parasta, kun tulee se piste, että voi upota jumpin-haalariin ja vetää tossut (kuvassa) jalkaan. Nämä on niin pehmeät! Ihanat! On toki paljon muitakin asioita, hyvä musiikki, hyvät hetket sudenpentujen kanssa, hyvät tv-sarjat (nyt pyörii uudet kaudet Olipa kerran- ja Valtiatar-sarjoista)... Aika monta pientä syytä olla onnellinen. 

Tällaistapa tällä kertaa. Muuten elämässä ei taaskaan ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Käyn päivät työssä ja illat nautin kotona muun muassa kaikista näistä tässä postauksessa luetelluista asioista. Olen jo melkein terve, mutta jostain syystä vielä yskityttää silloin tällöin. Tajusin, että siihen, että pääsee taas kotiin ei ole enää kuin hieman yli kuukausi! Jee! On sitäkin taas odotettu!