Arkeen kadonnut

Hei,

viikko alkaa taas olla vierähtänyt. Ja on niin kovin vaikeaa keksiä mitään kirjoitettavaa, kun elämä on mennyt vain kaavalla töitä ja illat pääsääntöisesti yksin kotona. Ehkä teen pienen postauksen pienistä asioista, koska eipä tässä muutakaan ole. Kuinka pitkästi itsekään osaatte vastata kysymykseen "mitä kuuluu"? Jep, suurimman osan ajasta tuskin mitään erikoista. 

Viime sunnuntaina nautiskelin teestä ja lehdistä

Mutta tämän viikon pieniä asioita:

- tiistaina huomasin kahvakuulatreeniä tehdessäni, että rautakuuri on auttanut, ei pyörryttänyt läheskään niin paljon. Tosin hieman pyörrytti edelleen, joten kuuria on syytä jatkaa, vaikka olenkin jo tuohon jatkuvaan ripuliin niin kyllästynyt. 

-  torstaina olin surullinen, kun näin penkkarirekkojen menevän toimiston ohi. Itse odotin aikanaan 6 vuotta penkkareita ja aika pitkälti missasin ne loukkaantumisen takia. 

- torstaina koin myös syvää riittämättömyyden tunnetta, kun tuli yksi katastrofi, koska mun psykologintaidot eivät olleet riittävät

- torstai-iltana päätin, että hukatan murheeni ruuan sijasta terapeuttiseen puheluun äidin kanssa

- perjantaina oli aamulla tosi upea utuinen sää ja olisin vaan halunnut mennä valokuvaamaan, mutta piti tehdä töitä. Nappasin kuitenkin nopeasti kuvan kännykällä poliisilaitoksen pihalta, kun oltiin siellä 10 minuuttia etuajassa

- perjantaina tuli uudet sinkut Nightwishiltä ja Sannilta. Kummatkin oli ihan hyviä ja luukuttelin niitä useampia kertoja. Kantsii tsekata se Sannin 2080-luvulla kappale.

- lauantaina oli ystävänpäivä. Vietin sen yksin, mutta aika mukavasti kuitenkin, kävin leffassa ja kotona katselin gossip girlin kolmatta tuotantokautta Fresitan ja suklaan kera. Ystäväni ovat levällään ympäri Suomea, joten mihinkään face-to-face treffeihin ei ollut mahdollisuutta. 

- lauantaina keskustelin myös veljeni kanssa. Tajusin siinä, että hänellä on oikeastaan ihan kaikki asiat tosi hyvin ja olen onnellinen hänen puolestaan. Tajusin samalla, että minulla itselläni ei ole sitten lähes mikään hyvin. Paitsi no olen kyllä kiitollinen kaikista ystävistä mitä mulla on, vaikka asuvatkin kaukana minusta. Mutta jos puhutaan esim. asioista työ (törkeen alipalkattu), parisuhde (ei ole), perhe (asuu 500 km päässä), keho (äärimmäisen läski), vapaa-aika (katoaa merkityksettömänä ohikulkeviin päiviin), niin ei oikein voi hymyillä. 

Totesin, että kehossani on katastrofi-alue oikeastaan vain tuo mikä on joogamaton takana. Paksut reidet ei haittaa, ku se on enimmäkseen lihasta ja koska mä oon aina ollut tosi muodoton, niin musta on ihan kiva, että lantioon on tullut pyöreyttä.

Tuon viimeisen pointin jälkeen, onko se nyt sitten ihmekään, että mä vain haluan katsoa sarjoja/elokuvia tai lukea ja syödä samalla jotain hyvää. Niin tai sitten vaan nukkua. Mitä vaan, kunhan ei tarvitse keskittyä siihen, miten omat asiat ja oma elämä on. Tiedän kyllä mistä päästä tätä vyyhtiä pitää alkaa purkamaan ja olen aloittanut yrittämään, mutta välillä mä vaan mietin, että miten mä jaksan henkisesti sinne asti, että tilanne ratkeaa.

Perjantai-aamuna olisi ollut hieno valokuvaussää.

Ehkä mä alan olla vähän väsynyt olemaan yksin. Ei siinä mennytkään kuin 6 vuotta. Mutta kun sille asialle ei voi tehdä mitään, ennen kuin pääsen maantieteellisesti sinne, missä haluan olla. Ja maantieteellisesti taas ei pysty siirtymään ilman työpaikkaa ja uuden sellaisen taikominen ei olekaan niin helposti tehty. Kehopropleeman ratkaisu ei periaatteessa ole kiinni noista muista, mutta kuitenkin on. Mitä vaikeampaa mulla on henkisesti, sitä vaikeampaa mun on pitää syöminen aisoissa. Ylipäätään, aina jos on muista syistä jo valmiiksikin jotenkin vaikeaa/tympeää/muuten ikävää, niin on vaikeaa löytää voimaa tehdä asioita, jotka vaativat ponnisteluja. 

Ystävänpäivä yksin, ei niin traagista kuin voisi luulla. Toi suklaaboxi oli tosi nätti. Suklaata noin 120 g.

Tulipa tuossa mieleen, että alkaakohan tämä olla jotain "esi-kolmenkympin kriisiä". Kolmeenkymppiiin on matkaa vielä 2 vuotta, mutta silti alkaa jotenkin painaa päälle se, että junnaa elämässään vain paikallaan. Alkaa ahdistaa, kun yksi jos toinenkin ympärillä ostaa omistusasunnot ja tekee niistä omannäköisensä. Alkaa ahdistaa, kun kaikki ympärillä joko menee naimisiin tai saa lapsia. Ahdistaa, kun lukee otsikoista muistutuksia lapsenteon ikärajoista. Ja joskus ahdistaa, sillä tuntuu, että olen ainut ihminen joka on mennyt työn perässä näin paljon kuin minä olen. Vaikka en mä tietenkään ole. Se vaan tuntuu siltä, että kaikki muut saa elää niissä kaupungeissa missä he haluaa. Yksi mun kaveri sanoi, että hän ei ole valmis muuttamaan pois Helsingistä eikä työskentelemään missään muualla kuin valtiolla. Ja saikin sitten lyhyen työttömyyden jälkeen vakiviran valtiolta Helsingissä. Niin ja hän onnistui myös lopettamaan tupakanpolton. Olen suunnattoman onnellinen hänen puolestaan, mutta jotenkin taas tuli mieleen, että miksi kaikilla muilla tuntuu onnistuvan niin helponnäköisesti ja mun pitää tassutella uskottoman ohdakkeinen polku? Tiedän, että elämä ei ole oikeudenmukaista eikä reilua, mutta joskus mä en silti vaan jaksa sitä. Voisko joskus onnistaa minullakin? Vai käytinkö onneni loppuun silloin lapsena/nuorena? Silloin kun elämä oli vielä helppoa ja kaikki oli hyvin.

Aika hyvä kysymys onkin, miksi elämät menee niinkuin ne menee. Miksi jotkut ovat Hannu Hanhia ja toiset Aku Ankkoja? Missä määrin tämä nykytilanne on omaa syytäni ja missä kohtaa olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon sattumalla on merkitystä? Onko sattumaa olemassakaan?

Tiedän, että pitäis yrittää olla positiivisempi. Mutta ei se kaikissa elämäntilanteissa ole niin helppoa.

Tikusta positiivista

Hei,

nyt on taustalla rennompi viikko ja sain jopa pidettyä pois ylityövapaitani. Mitään elämää ihmeellisempää ei tässä tällä viikolla sattunut, mutta sain itseni viimeinkin tekemään lihaskuntotreenin ja sitten yksi päivä tuli älytön leipähimo ja minä sitten sorruin ruisleipään graavilohella. Voi elämä se maistui liian hyvältä. Opin tällä viikolla myös leikkaamaan itse hiukseni. Nyt tarvitsee vain jossain vaiheessa investoida hyviin saksiin. Niin ja pidin tuossa viikko sitten positiivisuus-päiväkirjaa, voisin sitäkin purkaa tänne. 

Viime viikonloppuna söin lohisalaattia. Tuota creme bonsour-tilli härpäkettä sekaan niin oli siedettävää. Tosin tuo paprika ei ehkä ollut kombinaatiossa ihanteellisin. Pitää kokeilla sipulilla.

Mutta jos ensin siitä liikunnasta. Tiistaina tein siis kahvakuulatreenin, minkä päälle tein vielä dippejä (ojentajille), punnerruksia ja "lankutin". Kahvakuulatreeni ei mennyt oikein vahvasti. Toisin sanottuna jouduin vähän väliä menemään makaamaan selälleni, koska meinasin pyörtyä useita kertoja. No makailin sitten aina lattialla ja odotin että helpottaa ja jatkoin sitten siitä mihin jäin. Mielestäni tämä ei ollut kuitenkaan sellaista kunnon loppumista. Koska sitä laatua on mun mielestä kahdenlaista. 1. se kunnon loppuminen, kun et esim. jaksa juosta enää pidemmälle "koska happi loppuu". 2. lihaskunnon loppuminen eli kun et vaan yksinkertaisesti pysty tekemään enää yhtään toistoa. Ja mun mielestä pyörtyminen ei mene kumpaankaan kategoriaan. 

Tämäkin täysin sallittua, hiilareita alle 5 g/100g. Tähän sopii sääntö "pistä vaikka pekonia salaattiisi, kunhan syöt salaattia". Mä en kuivaa salaattia syö, johonkin se pitää sotkea.

Mulla oli jo silloin kun olin ollut vuosia ilman kuukautisia, rauta-arvot siinä jamassa, että ihan anemiaa kolkuteltiin. Muistaakseni hemoglobiini oli 112. No sitten syystä X, mä olen tässä viime viikkoina vuotanut verta, useita päiviä, vaikka mulla on edelleen lääkitys, jonka pitäisi estää se. Joten tästä mä päättelin, että jos mä nyt meinaan pyörtyä koko ajan, niin onkohan mun hemoglobiini nyt sitten jotenkin vielä alhaisemmalla? Äidillänikin on ollut anemiaa, joten tiedän, että siihen liittyy nimenomaan tämä pyörtyily/pyörryttäminen ja toisaalta myös väsymys ja ruumiillisen suorituskyvyn heikkeneminen. No niin tai näin, oon sitten tiistaista asti vetänyt kaksi tablettia rautaa vuorokaudessa. Toivoisin vaan että edes jotain jäisi välille. Koska tunnelmat on karusti sanottuna kuin Koskelalla, syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Perjantaina olin vielä niin kipsissä tiistain liikunnoista ja tänään en muka vain saanut aikaiseksi, että tämän viikon toinen liikuntakerta on sunnuntaina. Mielenkiintoista nähdä onko raudan napsiminen auttanut yhtään vai pitääkö taas käydä vähän väliä maassa makaamassa. 

Iltapalana meni muutamana päivänä tonnikala-munakas

Toki pakko todeta, että pyörtyilyn lisäksi oli se lihaskuntokin aika heikossa jamassa ainakin keskivartalon ja käsien osalta. Jaksoin 5 normaalipunnerrusta! Ei siitä nyt niin kauan ole, kun jaksoin kuntotestissä punnertaa 30 punnerrusta minuutissa. Ihan epäreilua miten nopeasti voimat katoaa kaikista muista paitsi jaloista. Mutta pohjalta on suunta onneksi vain ylöspäin.

Parina iltana olen herkutellut myös jäisillä pensasmustikoilla, vadelmilla ja mangokuutioilla

Koska päätin että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi, niin yritin tuossa löytää arjestakin hyviä asioita. Pidin positiivisuuspäiväkirjaa. Viikon aikana sinne kertyi muun muassa tällaisia: kyyti poliisilta (ei tarttenut mennä junalla tai bussilla), näin ketun, teen juominen ja uusimman Within Temptationin levyn kuunteleminen, kauan roikkuneen työjutun tekeminen, työpäivä meni nopeasti, onnistuin vastustamaan herkkuhimoa, oma sauna jonka saa lämmittää milloin vain, Yle Areenasta ennen näkemättömiä Game of Thrones-jaksoja, kavereiden kanssa yksillä käyminen, paino nytkähti alaspäin (3-> 4), kaupasta selviäminen ilman herkkuja, vapaa päivä (eli viikonloppuna ei tarttenut tehdä töitä), sain tehtyä homman, joka oli seissyt vuoden, sain asennettua uuden kellokoneiston vanhaan kelloon (sekin oli roikkunut kuukauden) + pesin keittiön, uusi hiusholkki jolla pystyy tekemään kivan kampauksen, lihaskuntotreenin aikaiseksi saaminen, hienoja voittoja ja onnistumisen tunteita töissä, opin leikkaamaan itse hiukseni. 

Kellokoneisto viimeinkin vaihdettu ja taas pelittää. Olikin toimimatta yli 6 kk.

Jännä että listalla on noin paljon "aikaiseksi saamisia". Oon tainnut olla oikea laiskiainen ja nyt helpotti, kun sai noita hommia pois henkiseltä to do-listalta mieltä painamasta. Tänään mä pitkästä aikaa siivosinkin, joten eipä taida olla enää to do-listalla mitään muuta kuin oman palkan laskeminen. Tietenkin töissä on aina to do-lista, joka ei ikinä lopu, mutta sitä ei tartte murehtia, kun käyn sen noin 40 tuntia viikossa tekemässä parhaani sen lyhentämiseksi. Ja kun sen tietää lähtökohtaisestikin, että se ei koskaan lopu, niin se ei samalla tavalla stressaa, kuin nämä vapaa-ajan to do-listat. 

Totesin, että oma väri paras väri, kuten voi kuvasta havaita. Verrattava siis miten hyvin hiusväri sopii ihonväriin. Hiukset ovat nyt muutenkin tosi kivat, kun pätkäisin niistä kuivat latvat pois ja leikkasin ne tälleen kerrostaen että pitenevät taakse. Huomatkaa myös miten nätisti kiiltää hiukset, jotka ovat saaneet olla rauhassa värjäämisiltä jo 1,5 vuotta.

Paino on junnannut nyt paikallaan, mutta eipä se ole ihmekään huomioiden ne ruisleivät. Ei se ole onneksi noussutkaan. Toivottavasti alkavasta viikosta tulee parempi, nyt ei pitäisi tulla mitään ihmehimotuksia, kun ihan vasta on syöpötellyt. Haen edelleen tässä jonkinlaista tasapainoa, mutta se on yhtä helppoa kuin alkoholistille "vain yhden ottaminen". Miksei meille läskeille ole omaa keskusteluryhmää? :D Sellainen varmaan auttaisi paljon. Jossakin näinkin, otsikon "etsi mikä laihdutustyyli sopii sinulle" ja mun oireilla oikea vastaus oli terapia!

Minen oo työppö! Mutta ei tämä silti varmaan tervettä ole.

Hei,

jos nyt kirjoittaisi vaikka tekstin ensin ja sitten lisäilisi kuvat myöhemmin, niin voisi jopa saada tämän taas aikaiseksi. Ulkoasulle sen sijaan sainkin aikaiseksi päivitystä. Toivottavasti pidätte, omaa silmääni se ainakin miellyttää ja jotenkin tuo sininen on niin rauhoittava väri ja tuo kuva Leviltä niin rentouttava, että voisin vaan tuijotella sitä ja antaa mielen vaellella. 

Törmäsin tässä tänään facebook-virrassani Hesarin juttuun työpöistä. Eli työholisteista. Ihmisistä, joille työ on kaikki kaikessa. Vaikka en uskokaan, että itse olen työppö (arvostan aivan liikaa vapaa-aikaa ollakseni työppö), niin oli jotenkin pysäyttävää, että "ei ole tervettä että elämän ainoat tavoitteet liittyy työhön". Ai. No mutta mullahan nimittäin on aina ollut niin. Kaikki muut on pikkuseikkoja ja pisaroita meressä, se millä on väliä on ura. Mulla ei ole mitään perheenperustamiseen liittyviä tavoitteita, välillä on tavoitteita painoon liittyen (kas kun ikuinen jojoilija olen), ei ole mitään kunnianhimoa vapaa-ajan puuhissakaan (oikeastaan siksi, että työn jälkeen mun energia ei tunnu riittävän juuri mihinkään). Joten ainoaksi oikeasti tavoitteelliseksi asiaksi jää se työ. Niin no on mulla toisaalta tavoitteena joskus omistaa asunto ja jäädä jollekin paikkakunnalle pysyvästi, mutta kun nekin on sellaisia toissijaisia tavoitteita, joita pystyy katsomaan vain sen "miten työsi sallii"-ikkunan läpi. 

Ehkä tämä ei ole ihan tervettä. Ei ole kukaan kuolinvuoteellaan sanonut, voi kun olisin tehnyt enemmän töitä. Ei minun päivieni kohokohta ole töihin meneminen, vaan se kun pääsen sieltä pois. Joten miten ihmeessä minun ainoat tavoitteeni voivat liittyä työhön? Ehkä se on se, kun sitä on kuitenkin pakko tehdä. Ja koska sitä on pakko tehdä, siihen on helppo asettaa tavoitteita. Eikä munkaan tavoitteet työn suhteen loppuunsa ole sen kummallisempia, kuin löytää sellainen paikka, mikä maksimoi oman mukavan oloni. Sellainen missä ei ole mitään suuria epäkohtia ja jossa enimmäkseen kokee arkensa mukavaksi. Palkka saisi olla isompi, mutta ei sen tartte mikään mahdoton olla. Sen verran, että rahaa riittäisi muuhunkin kuin kiinteisiin kuluihin (asumiskulut, puhelin, netti ja ruoka). Ehkä tämä tavoite ei vielä ole epäterve?

Mutta hyvä kysymys on, että mihinkä muualle sitä jaksaisi asettaa tavoitteita? Huomatkaa sanamuoto jaksaa. Let's face it, johtuen joko tän hetkisestä painosta/kunnosta tai jostain muusta, mulla on energiatasot matalalla. Töistä kun tulee, niin pääsääntöisesti ei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Vain selailla nettiä, katsoa sarjoja tai kenties lukea kirjaa. Ja niin se elämä sitten lipuukin ohi merkitsemättä mitään. Ehkä on ihan turha itkeä sitä, että esimerkiksi vuosi 2014 oli tosi huono, jos itse sen on tällaiseksi tehnyt. Pitäisi jotenkin jostain repiä voima kiskoa itsensä irti tästä passiivisuuden ja jaksamattomuuden kierteestä. Alkaa tehdä jotain muutakin. 

Toinen hyvä kysymys kuitenkin on, että mitenkäs tämän sitten tekisi stressaamatta. Jotenkin kaikki "pitää tehdä" on mulle nykyään niin punainen vaate. Kulutin itseni totaalisesti loppuun vuonna 2013 tehdessäni yhtä aikaa asianajajatutkinnon ja opetellessani tämän vaikean ammatin. Näin vuotta myöhemminkin mulla on edelleen asenneongelma kaikkia "pitäisi"-juttuja kohtaan. Blogin kirjoittamisesta on tullut "pitäisi"-juttu. Partiosta on tullut "pitäisi"-juttu. Liikunta tuntuu tällä hetkellä olevan ihan ylivoimainen "pitäisi"-juttu. Kiukuttelen itselleni pääni sisällä tyyliin "Ryhdistäydy nyt! Mikä pakko tässä on, en kaipaa enää yhtään pakkopullaa elämääni. Laiskamato! Ihan miten vaan, en silti jaksa."

Sen olen kuitenkin päättänyt, että vuodesta 2015 tulee parempi vuosi. Hyvä vuosi. Ehkä minä tänä vuonna pääsen eteenpäin asioissa. Olen jo aloittanut kumittamaan 2013-2014 vuosien pahinta juttua, eli lihomista. Nyt on 4 kiloa takana. Ajallisesti siis nyt mennään kumituksessa kesässä 2014 (huom, yllättäen en syksyllä lihonut yhtään, pois lukien 2 viikkoa kestänyt joululoma). Toivottavasti tämä tästä jatkuu hyvään suuntaan. Vaikka menis sitten hitaasti, niin jokainen tiputettu kilo on pieni voitto. Esimerkiksi villakangastakkini tuntuu jo aavistuksen paremmalta, vaikka puhummekin ihan vain muutamasta sentistä vyötäröltä. Ehkä jotain muitakin positiivisia muutoksia tapahtuu.

Tänä vuonna ei myöskään tarvitse velloa pelkästään menneisyyden hyvissä muistoissa, vaan ainakin yksi uusi hyvä on tulossa. Se Vuokatin reissu. Loma saatu, junaliputkin jo ostettu (sai 50% alennuksella kun hyvissä ajoin osti). Oikeastaan osittain siksi vaihdoin tuohon banneriin kuvaksi tuon kuvan eräältä laskettelureissulta Leviltä. Muistuttamaan, että hyviä hetkiä on tulossa. 

Siihen laskettelureissuun liittyen onkin pakko aloittaa liikunta ainakin väliaikaisesti. Reissuun on nyt 6 viikkoa, ihmeitä ei ehdi tekemään, mutta kaipa kaikki pienikin on eteenpäin silloin, kun joudut lähtemään nolla-tilanteesta liikkeelle. Näinpä siis, jatkossa tiistai ja perjantai ovat minun liikuntapäiväni. Ainakin sinne laskettelureissuun asti. Ja nimenomaan lihaskuntoa on tarkoitus tehdä, sillä keskivartalon lihakset ovat nyt ihan sikahuonossa kunnossa. Muistan, että silloin kun olin 2004 vuonna Ruotsissa armeijaleirillä 2 viikkoa, olin kiitollinen joka ikisestä liikuntatunnista, jota sitä kesää edeltävänä keväänä olin tehnyt. Pitää ajatella tämä nytkin niin. 

Ylipäätään minun olisi kai muutenkin opittava tekemään asioita metodilla "tämän hetken kärsimys, kiität itseäsi pitkässä juoksussa". Olenhan nimittäin ihan liikaa "tämän hetken nautinto, pitkässä juoksussa harmittaa"-valintoja tehnyt. Tämä on muuten yksi keskeinen syy lihavuuteenkin. Minä en ole lihavaa ihmistä tavannut, joka ei olisi korostetun nautinnonhaluinen/mukavuushaluinen. Itsekin olen.

Mitenköhän muut ihmiset tämän tekee? Että valitsee tämän hetken kärsimyksen saadakseen palkinnon pitkässä juoksussa? Mistä löytyy henkinen voima tehdä se päätös kerta toisensa jälkeen, useita kertoja päivässä, joka päivä? 

Laitoin tuonne banneriin myös tuon "keksi unelma, keksi suurempi, toteuta se". Pitää tässä pohtia sitäkin. Mihinkähän sitä asettaisi tavoitteita? Aika paljon on kyllä saavutettavissa, jos vain itsepintaisesti ja pitkällä aikavälillä on valmis panostamaan. Tällainen keskinkertaisuus pääsi oikikseen, joten kaikki on mahdollista. Kevyesti olen tässä miettinyt, että lähtisiköhän joku mun kanssa ulkomaanreissulle syksyllä 2016? Olisi kovin kiva ajatus juhlistaa kolmikymppisiä lähtemällä reissuun, joko perheen kesken tai sitten ystävän/ystävien kanssa. Bilettäjä en ole koskaan ollut, niin mitään juhlia en tarvitse, mutta lomamatka olisi varmasti ikimuistoinen. Ja jos nyt aloittaa, niin jopa mun palkalla on mahdollista säästää rahat siihen. Joku uusi maa (no ei mun käydyissä maissa olekaan kuin Ruotsi, Kanarian saaret (espanja), Englanti, Egypti, Belgia ja Luxemburg). Ehkä pidennetty viikonloppu Euroopassa? Ranska olisi kiva, mutta Belgian kokemusten perusteella tiedän, että olisi aika hyvä saada joku ranskankielentaitoinen silloin mukaan. Saksa? Osaakohan ne englantia? Koska mä en osaa enää saksaa. Sveitsi? Hei! Sinnehän mä meen, jos kukaan ei suostu lähtemään mukaan, koska yksi mun ystävä asuu siellä jo valmiiksi :D 

Voi tulikin mukava olo, kun tässä unelmoin ulkomaanmatkasta. Tähän onkin hyvä lopettaa. Ihanaa viikkoa kaikille.

Luksusviikonloppu ja kova pudotus arkeen

Hei,

elossa ollaan vaikka blogihiljaisuutta onkin kestänyt 2 viikkoa. Kirjoittelen tätä pääsääntöisesti viikonloppuisin ja viime viikonloppuna minulla oli Helsingin reissu, niin siksi jäi väliin. Tällä viikolla puolestaan olen tehnyt ihan sikana töitä, niin oli hieman motivoitava itseään tämän pariin. Mutta kupponen teetä tässä ja spotifysta (netin välityksellä toimiva musiikintoistopalvelu) Within Temptationin minulle ennen kuuntelematon albumi pyörimään, niin eiköhän tämä tästä. 

Tällainen mainos tuli postissa. Oli niin hyvä, että laitoin jääkaapin oveen.

Siinä missä viimeksi kirjoittaessa olin aikataulussa painonpudotuksen suhteen, niin enää en valitettavasti ole. Ensin se paino jäi junnaamaan viikoksi siihen -3 kiloon, sitten Helsingin reissu + 2 kiloa nesteitä, jotka mä oon nyt sitten tässä tän viikon aikana taas haihdutellut. Oli jo lähellä, että oisin voinut siirtää kanin -4 kiloon, mutta ei se onnistunutkaan. Joten painorintamalla ei oikeastaan enempää raportoitavaa tällä hetkellä. Yksi mässäysreissu aiheutti edestakaisliikettä, liikuntoja olin suunnitellut tälle viikolle, mutta plörinäksihän se meni, koska olin kellon ympäri töissä viikolla ja nyt viikonloppunakin piti tehdä töitä. Kotona olen oikeastaan tällä viikolla käynyt vain nukkumassa. Viikonloppuna toki nukkuen sitten niitä viikon univelkoja. Yksi yö tein töitä 02.00 asti ja sitten kun siitä piti sen jälkeen herätä 07.30 ja lähteä TAAS töihin, niin oli huumorintajun loppuminen lähellä. 

Tälle viikolle osuivat talven kauneimmat päivät. Nopeasti kuvasin matkalla käräjiltä toimistolle.

Mutta tätä viikkoa edeltävä viikko oli kiva. Uskomattomatonta härdelliä väli maanantai-torstai, mutta perjantaista sunnuntaihin oli mukavaa. Viime viikon torstaina oli niin kiire, että loppupeleissä sain juosta töistä kotiin, soittaa taksin, heittää sillä välin työvaatteet lattialle, pukeutua nopeasti matkustusvaatteisiin, napata laukut ja juosta taksiin. Kerkesin junaan just ja just. Junassa ehdin ensimmäistä kertaa edes vilkaista omaa kännykkääni. Jossa oli onnellisesti viesti ystävältä, jonka luo olin menossa yöksi, että tämä on sairastanut. Kiva. Yksi toinen ystävä kuitenkin pelasti mut ja minulla oli yöpaikka myös torstain ja perjantain väliseksi yöksi. Oli kyllä vaan jotenkin niin sen päivän kruunaus tuo majapaikkahässäkkä. Aina yhtä kiva soittaa jollekin "tuota, mä olisin tulossa 2 tunnin päästä, pääsenkö sun luo yöksi?". 

Perjantai-aamuna raahasin elämää painavempaa laukkua loskamyrskyssä Vuosaaresta Munkkiniemeen Hilton Meritorppaan ja ilmoittauduin asianajajapäiville. Päivä meni luentojen parissa, itse osallistuin vanhusten muistisairauksia käsittelevälle linjalle, jossa oli mm. lääkäri puhumassa. Välissä oli cocktail-tyyppinen kevyt lounas ja sitten kävin myös keskustassa kirjautumassa sisään Sokos Hotel Presidenttiin ja palasin illalliselle Meritorppaan. 

Ruoka oli hirmukalliille paikalle tyypilliseen tapaan taiteellista mutta kovin vähäistä. Alkoholia sen sijaan oli hirveästi. Kokonainen viinipullo per naama ja sitten vielä baileysia "teen kyytipojaksi". Toisilla oli kahvia ja konjakkia, mutta kun minä en juo kumpaakaan. Viihdykettä tarjosi Jukka Puotila stand up-komiikan muodossa siinä 5 metrin päässä. Illalla oli vielä Diandran keikka ja bileet olisivat jatkuneet ainakin 04.00 asti, mutta itse otin taksin keskustaan jo 02.00, koska seuraavalle päivälle oli sovittuna treffit ystävän kanssa. Ihme kyllä ei edes tullut krapulaa, vaikka maailma pyöri vielä aamullakin ja silloin yöllä olin ihan älyttömän humalassa. Pullo viiniä on liikaa jos et oo syönyt etkä juonut juuri mitään koko päivänä. Liikaa jopa minun painoluokassani. Mä en tiedä mikä noissa ilmaisen viinan juristibileissä aina johtaa aina tähän. Joka tapauksessa se sitsilaulun säe "mut kaikista eniten juo lakimies", on välillä hyvin paikkansa pitävä. Tosin tällä kertaa asiaan vaikutti myös se, että mulla oli illalliselle mennessä ihan jäätävä migreeni, jonka suoraansanottuna päätin juoda pois. 

Aamulla kiittelin itseäni siitä, että olin viimeiset tunnit illalla/yöllä juonut niin paljon vettä kuin vain suinkin pystyin. Vaikka maailma pyöri siihen malliin ettei pystyasennossa kannattanut olla ennen yhdeksää, yhtään ei sattunut. Olin myös suunnattoman kiitollinen, että hotellin aamiainen oli 10.30 asti. Ah nam. Rakastan hotelliaamiaisia. Vaikken mitenkään hirveästi sellaisilla santsaakaan, niin jotenkin se on vaan niin luksusta kun on tarjolla vaikka mitä ja on mistä valita. Itse päädyin tasoittavasti paahtoleipään, jugurttiin, teehen ja mehuun, mutta ah se oli niin hyvää. Taustalla soi ihana klassinen musiikki ja ikkunasta näkyi tyypillinen helsinkiläinen maisema. Se oli tosi ihana hetki. Sillä hetkellä mä olin tosi onnellinen. 

Kävin aamiaisen jälkeen vielä hieman nukkumassa ja sitten huoneen luovutuksen jälkeen treffasin ystävääni kaupungilla. Käytiin muun muassa Starbucksissa, jossa mä oon aikaisemmilla visiiteilläni unohtanut käydä. Vaikka se kahvipaikka onkin, ni mä halusin kokeilla frappea, kun en ollut ikinä sellaista maistanutkaan. Se paljastui sellaiseksi pirtelömäiseksijutskaksi ja oli aivan älyttömän hyvää. Kaloreita varmaan miljoona, mutta olin päättänyt, että en Helsingin reissulla murehdi asiasta. Päivä oli kaiken kaikkiaan aivan ihanan sielua ravitseva. Siinä vaan on jotain erityistä, kun pääset juttelemaan hyvän ystävän kanssa ensimmäistä kertaa vuoteen kunnolla. Illalla sitten suuntasin takaisin tänne Kaakkois-Suomeen.

Vastapainoksi edellisen viikon hemmotteluille tämä viikko olikin melkoinen isku vasten kasvoja. Ihan törkeä kiire ja tuntui ettei mitään kerkeä vaikka mä tein 5 päivässä 6 kokonaisen työpäivän verran töitä. Ja siltikin jouduin siirtämään osan työtehtävistä karusti vaan eteenpäin ja ilmoittamaan, etten mä vaan millään kerkeä. Kun lauantai-aamuna sitten soitti poliisi, mun teki mieli heittää puhelin seinään. Poliisi myös tekstasi lauantai-iltana ja jouduin soittamaan mun vangille. Nyt sunnuntainakin oli sitten töitä sellaiset 2 tuntia, kun kävin hoitamassa vangitsemisoikeudenkäynnin. Joskus tekisi mieli sanoa poliiseille, että ette hemmetti viete ota ketään kiinni torstaiaamuna, ku se tarkoittaa kaikille töitä viikonlopuksi. Koska pidättää voi vaan 3 vuorokautta ja sitten pitää joko tuomioistuimen vangita tai poliisin päästää vapaaksi. Meillä oli sama tuomari, kun oli perjantainkin oikeudenkäynneissä, niin sitten sen kanssa vitsailtiin, että jäi tämä meidän viikonloppu ihan olemattomaksi. Poliisi oli totta kai hänenkin kanssaan soitellut lauantaina. 

Tämä viikonloppu vaan siis katosi. Yhtään en päässyt irti työstä ja nyt pitäis ainakin 5 päivää jaksaa samanlaista hullunmyllyä. Positiivisesti ajateltuna mulla on nyt sisällä ihan älyttömän paljon pitämättömiä vapaita, niin sitten kun vaan yhtään on rakoa, niin otan niitä kyllä huolella takaisin. Katotaan jos loppuviikosta helpottais. Varmaankin "dream on" tosin, koska siellähän on perjantaina isojen juttujen syytteidennoston määräpäivät. Pitäis keretä lukemaan ne miljoonasivuiset esitutkintapöytäkirjat jossain välissä tässä... Työantajani katsoi niitä ja totesi sitten "no, ainakin sulle maksetaan noiden lukemisesta". Ei lohduttanut.

Että jos musta ei taaskaan pitkään aikaan kuulu, niin mä oon vaan töissä. Yritän tässä sivussa suostutella tuota painoa nytkähtämään alas. Nyt on kyse kiloista, jotka "ansaittiin" viime kesänä (eli oon nyt elokuun puolivälin painossa), niin niitä pitää hieman suostutella, kun ne on tuossa saaneet olla 5 kuukautta. Mutta lukuunottamatta sitä että välillä tekee mieli makeaa (en oo edes marjoja tai hedelmiä syönyt nyt), niin mitään ihmeempiä himoja ei ole ollut, joten eiköhän tämä tästä. Kana-feta-salaatti maistuu ja ensi viikolla aion tehdä myös kaalipaistosta ihan vaihtelun vuoksi. Ehkä pitkästä aikaa voisin ostaa illoiksi myös kananmunia ja jotain täytettä munakasta ajatellen.

Tsemppiä alkavaan viikkoon kaikille! Päivät pitenee koko ajan, kyllä tämä tästä. 

Aikataulussa!

Jeij,

tänään sain siirtää kani-tickeriä (tuossa vasemmassa laidassa) kohtaan - 3 kiloa. Se tarkoittaa, että joulukilot on nyt sulatettu. En ihan heti muistakaan, milloin olisin päässyt joulukiloista eroon näin nopeasti. Hoikistumisprojekti on siis lähtenyt hyvin käyntiin. Mietin, että olen varmaankin jo ketoosissa, koska eilenkin huomasin iltakahdeksalta, että olin syönyt vain aamulla rahkan ja yhdeltä salaatin. Eikä edes ollut nälkä! Mutta söin silti vielä iltaruuan, ettei nyt ihan liian pienillä kaloreilla mentäisi. Kunhan tän alun turvotukset (nesteet) on karistettu, tähtään sellaiseen kilon viikkotahtiin.

Aamulla popsin ihan ekana näitä. B-, C- ja D-vitamiinia. Omega-3:sta ja sinkkiäkin tulee tuon C-vitamiinin kyljessä.

Koska alku on aina vaikeinta, mä oon tällä viikolla syönyt enimmäkseen sellaista ruokaa, mistä oikeasti pidän. Aamuisin on mennyt rahkaa heraproteiinijauheella, lounaiksi kanafeta-salaattia ja illalliseksi kebabia sipulilla ja salsakastikkeella. Ja älyttömät määrät vettä ja pari-kolme kuppia teetä päivässä. Tämä kombinaatio on riittänyt tuottamaan tämän viikon pudotukseksi - 2 kiloa. Liikuntaa en ole saanut aikaiseksi ollenkaan. 

Aamupala tällä hetkellä rahka heraproteiinijauheella. Pitää katsoa tuleeko jossain vaiheessa tarve vaihtaa rahka runsasrasvaisempaan turkkilaiseen jugurttiin.

Tämä voi näyttää ankaralta kitudieetiltä, mutta ei se sellaiselta ainakaan tunnu. Aamupala pitää älyttömän hyvin nälkää, eikä ole ollut ongelma, vaikka lounas on välillä töistä johtuen ollut vasta 14.00 maissa. Lounas puolestaan, vaikka salaatti onkin, on "karppisalaatti". Siinä on vihannespartikkelien lisäksi kanaa, joka on paistettu oliiviöljyssä, fetakuutioita (rasvaa 29%) ja lisäksi mä laitan siihen vielä paprikamajoneesia (rasvaa 42%). Eli jos kaloreita alkais laskemaan, niin ei se varmaan miltään laihdutusruualta "virallisterveellisten" mielestä näyttäis. Mutta kun illan kebab-annoksessa on vain joku 300 kcal ja aamun rahkassa noin 140 kcal, niin silloin ei haittaa vaikka kaloreita olisi siinä salaatissa 1300. Koska karppi syö vain muutaman kerran päivässä, on niillä ruokakerroilla varaa syödä enemmän, kuin jos olisi tilanne, että söisi vielä välipalan ja iltapalankin. 

Lounaan valmistaminen on nopeaa, kun raaka-aineet on valmiiksi pilkottu/paistettu ja boxeissa.

Mutta vaikka tuohon aamupalan ja illallisen kalorit nyt laskinkin, niin kokonaisuudessaan en mä kaloreita laske. Niin kauan kuin paino putoaa, en näe siihen mitään tarvetta ja muutenkin, tiedän, ettei musta olisi laskemaan eliniäksi kaloreita, joten siksi en perusta ruokavaliotani mihinkään mittailuun tai laskemiseen. Minun ruokavalio perustuu kemiaan. Ketoosi tilana tarkoittaa yksinkertaistettuna, että keho on käännetty purkamaan rasvavarastojaan. Jos koko kemiallisen reaktion haluaa tietää, niin voi katsoa vaikka wikipediasta, miten ketoosi on selitetty. 

Sillä aikaa, kun kana lämpenee uunissa (en omista mikroa), kerkee koota salaattipedin

Tän lisäksi viittaan kemialla myös tiettyjen hormonien kontrollointiin. Ruokavalioni pitää insuliinin erityksen minimissä. Insuliinin vaikutus muihin hormoneihin on erityisen voimakas ja siksi sen tasapainottaminen liittyy vahvasti myös kaikkien muiden hormonien epätasapainotilojen korjaamiseen. Insuliini vaikuttaa nais- ja mies-hormoneihin, kortisoliin ja kasvuhormoniin, eli siis kaikkiin niihin hormoneihin, jotka osallistuvat eri tavoin rasvanpolttoon tai sen kerryttämiseen. Tarkka selitys tässäkin on paljon pidempi, mutta karkeasti ottaen oon huomannut, että kun insuliini on minimissä, rasvaa palaa. (Jos aihe kiinnostaa, lisätietoa löytyy esim. Kaisa Jaakolan Hormonidieetti-kirjasta ja Andreas Eenfeldtin Ruokavallankumous-kirjasta. Etenkin jälkimmäisestä löytyy myös kaikki viitteet tutkimuksiin yms. eli se on myös tieteellisesti ottaen korkeatasoinen kirja.)

Valmis mössö :D Eli kana ja majoneesi lisätty ja sitten sekoitettu. Ei niin esteettistä, mutta ah niin hyvää!

Noh, jos se karppauksen kemiasta tällä kertaa. Minullehan karppiruokavalion noudattaminen pääruuilla ei ole koskaan ollut mikään ongelma, vaan ongelma on ollut tunnesyömisenä toteutettu herkkujen mässyttäminen iltaisin ja viikonloppuisin. Niinpä siis tälläkin viikolla kovimmalle otti olla iltaisin ja varsinkin perjantaina ja lauantaina ilman herkkuja. Mielenkiintoista nähdä, että kuinkahan monta viikkoa pitää olla ilman, että sitä tottuu ajatukseen, että ilta/viikonloppu ei ole yhtä kuin herkuttelu?  

Voin kertoa, että kyllä on herkut himottanut, vaikkei mulla nälkää olekaan. Oloa tunnustellessa on ollut aivan selkeästi, että vatsa on tyytyväinen ja halu on päässä. Oon sitten yrittänyt taklata mielihaluja lueskelemalla karppifoorumia ja katsomalla netistä kaikkia "läski/laihdutusohjelmia". Jälkimmäinen on hyvää pelottelua, kun siellä on yleensä ihan älyttömän lihavia ihmisiä ja ensimmäinen on motivoivaa, koska onnistuneita ihmisiä on niin paljon ja he listaavat niin monia hyviä muutoksia painossaan ja muutenkin terveydessään. 

Illallinen valmistumassa. Lautaselle kylkeen salsa-kastiketta ja nam.

Luin eilen sellaista ketjua, missä oli listattu myös karppauksen haittapuolia. Ja pystyin niin samaistumaan niihin! Syömisen vaikeus silloin kun, et voi syödä kotona. Check. Turhautuminen joka paikasta tursuavaan väärään tietoon, jota kuitenkin valtaosa pitää totuutena. Check. Väsyminen selittelemään omia valintojaan. Check. Väsyminen harhaluuloihin "no eikö tuo nosta kolesterolia ihan hirveesti?" yms. Check. Kieltämättä olo on aika ison osan ajasta sellainen "minä tiedän totuuden ja koko muu maailma ei" ja se on välillä aika raskasta. Välillä kokee tarvetta alkaa kovastikin kertomaan tästä "laihtumisen graalin maljasta", jos vaan joku valittelee ylipainoaan tai kakkostyypin diabetestä (karppaus kun parantaa sen). Välillä tekee tosi pahaa nähdä siellä sun täällä mediassa laihduttajille suunnattuja neuvoja, joiden vain tietää pahentavan tilannetta. Välillä tekee tosi pahaa, kun tuntuu ettei ihmiset millään tajua, että virallisten tahojen lausunnot ovat mitä ovat, koska totuus tekee hallaa maataloudelle ja "einestaloudelle"/einesten valmistajille. Logiikka tuntuu olevan olkaa vain läskejä, kunhan nää työpaikat pysyy. Mä taannoin sanoin, että mitä asiantuntijoihin tulee, niin "sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.". Sellaiset asiantuntijat, jotka on vapaita sanomaan täsmälleen oman rehellisen mielipiteensä, ovat vähässä. Tai sitten on niitä, jotka itsepintaisesti haluavat uskoa ja pitää kiinni siitä, mitä heille on koulussa (yliopisto) opetettu asiasta totuutena. Näin vaikka käytännön kokemus olisi miten sitä vastaan. Tästä ropleemasta kertoo itseasiassa Andreas Eenfeldtkin kirjassaan. Hän kun on lääkäri, jolla kesti jonkin aikaa hyväksyä, että kaikki mitä hänelle oli ikinä opetettu, olikin väärin. 

Illalla kaivan vielä pillerikorista magnesium-sitraattia. Karpatessa jostain syystä tulee paljon kramppeja, jos ei syö sitä tarpeeksi.

Mutta ei auta. Kai minä mesoan tästä aiheesta tässä omassa blogissani (jonka lukeminen on täysin vapaaehtoista :D ) ja yritän muuten hillitä itseni. Tiedän itse miten raivostuttavaa on, jos joku tuputtaa uskontoaan muille, niin en kai saisi samalla tavalla tuputtaa tätä karppaus-sanomaa muille, jos he ei halua kuulla / ei oo valmiita hyväksymään asiaa. 

Nyt on kuitenkin mieli korkealla, kun tämä on lähtenyt taas hyvin käyntiin :) 

Vuodet vierii, jääkö käteen mitään?

Heipä hei jälleen,

paluu arkeen on koittanut. Eilen oli ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä ja lokaatio on taas täällä Kaakkois-Suomessa. Tällä kertaa masentelin jo paluuta edeltävänä päivänä ja olen sen jälkeen yrittänyt pitää itseni kasassa. Sujuu aika lailla kaavalla "älä ajattele sitä". Mietin sitä, jo silloin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, että pitää vain kovasti yrittää keskittyä niihin hyviin puoliin mitä täällä on. Paitsi että sitten tajusin, ettei niitä nyt niin hirveästi ole. 

Mummolan pihalla oli jouluaattona lunta, lintuja ja söpö orava. Sisällä oli rakkaita ihmisiä, se oli lämmin hetki.

Tämä käy ilmi, kun katselee taaksepäin vuoteen 2014 ja miksei jopa vuoteen 2013:kin. Vilkaisin nimittäin tuossa aamulla tuota vihkoa, mihin mä olen kirjannut painoani ylös enemmän tai vähemmän säännöllisesti marraskuusta 2011 lähtien. Karkeasti ottaen tilanne on se, että kun 2012 onnistuin ekaa kertaa vuosiin kunnolla laihduttamaan isommasti, niin mä lihoin ne kaikki takaisin ja vähän päälle. Sinä aikana kun mä oon asunut täällä Kaakkois-Suomessa. Mun suurin pahe on aina ollut tunnesyöminen, joten jos minulla on elämäntilanne, josta en pidä, todennäköisyydet lihomiselle kasvavat. Asiaa kun oikein miettii, niin lukuunottamatta sitä 2,5 kuukauden pätkää Oulussa, mulla ei ole ollut näin ikävää kuin viimeksi peruskoulussa. Se vaan vaikuttaa niin hirveän isosti, että mitä mieltä olet siitä, mitä olet pakotettu tekemään sen noin 40 tuntia viikossa. Rakastatko sitä, pidätkö siitä vai joudutko sietämään sitä.

Tunnelmaa oli tarjolla myös isäni kotona

Kun katson taaksepäin ihan vain vuoteen 2014, niin ei siitä jäänyt paljoa käteen. Suurin osa ajasta kului tehden töitä ja arki-illat vain katosivat jonnekin massaan. Vaikka töihin liittyen on muutama valopilkkukin, niin mun todella tarvitsee päästä pois. Haluan takaisin sen tunteen, mikä mulla oli käräjäoikeudessa, että lähdin mielelläni töihin ja tykkäsin tosi paljon olla siellä. Sen, että ei oikeastaan ollut mitään mikä olisi kaihertanut mieltä.

Joulun aika on minulle erityisen kultainen, koska kontrasti arkeen on niin suuri

Vuodesta 2014 jäi positiivisena mieleen pari partioleiriä, syksyllä alkanut uusi sudenpenturyhmä, kesäloma Pohjanmaalla, äidin ja ystävien vierailut Lappeenrannassa, joululoma Pohjanmaalla ja vapaa-ajan hetket ystävien ja kollegoiden kanssa Lappeenrannassa. Muilta osin koko vuosi oli kyllä sellaista suossa tarpomista, että voi naamakala. Tekisi mieleni sanoa, että ihan hukkaan heitetty vuosi. Vaikka vuoden anniksi toki voisi todeta karttuneen elämänkokemuksen ja sen, että ainakin tiedän missä minun ei pidä olla. Ei maantieteellisesti eikä ammatillisesti. 

Tällainen puolestaan oli äidin pihalla

Nyt sitten pitää vain keksiä, että miten tästä pääsee pois? Miten tehdä vuodesta 2015 yhtä hyvä vuosi kuin vuosi 2012 oli? Ainakin, jos onnistun pudottamaan painon takaisin vuoden 2012 lukemiin, voin olla tyytyväinen. Se olisi kyllä hyvä pyyhekumi pyyhkimään pois mielipahaa, joka nykyisen tilanteen kurjuudesta on syntynyt. Toinen mitä mietin, on yrittää jotenkin luoda merkityksellisiä hetkiä arjen keskelle. 

Näissä näkymissä sielu lepäsi, kun oli tuijottanut ikkunasta rakennustyömaita viimeiset 4 kk

Ensimmäinen sellainen onkin jo potentiaalisesti se maaliskuun lumilautailureissu Vuokattiin. Jätin siitä jo loma-anomuksen sisään, pitää vain toivoa että se menee läpi. Keväälle on kaavailtuna myös pientä visiittiä tapaamaan ystäviä Turkuun. Lisäksi tämä vuosi on ensimmäinen vuosi ikinä, kun minulla on luvassa täydet lomat ilman, että olisin käyttänyt niistä osaa edellisenä vuotena.  Mietin, että jos kesälomaksi riittäisi 3 viikkoa, niin sitten voisin ehkä pitää jonkinlaisen syyslomankin ja kiitos joulun sijoittumisen, myös tänä vuonna saa muutamalla vapaapäivällä ainakin viikon joululoman. Ehkä tälläinen lomien jaksotus (lasketteluloma, kesäloma, syysloma ja joululoma) auttaisi kestämään arkea niin kauan, kuin sitä arkea ei saa muutetuksi. 

Uudenvuodenaattona pelailimme monopolia perheen kesken

Yritän toki muuttaa sitä arkeakin löytämällä itselleni uuden paikan, mutta se tunnetusti ei ole niin helposti tehty kuin sanottu. Luulen, että yritän vielä kerran hakea pelkästään auskultoimaan ja jos nytkään ei tärppää, niin sitten laajennan hakua myös muihin mahdollisiin paikkoihin. Mutta äärimmäisen hyvä kysymys on myös, että miten sitä arkeaan saisi muutettua miellyttävämmäksi nykyisillä "oletusarvoilla"? Jos tästä nyt ei heti eikä edes pian pääse minnekään, niin miten tehdä tästä nykyisestä parempi? Etenkin, kun haasteena on keksiä, että mihin sitä pahan olonsa nyt upottaa? Jos aion palata vuoden 2012 painoon, mä en voi hukuttaa pahaa oloani ruokaan, kuten olen tehnyt tähän asti. Siinäpä totisesti miettimistä. 

Villasukkavarasto karttui mummon tekemien sukkien lisäksi näillä ystävän tekemillä

Huolimatta tästä erittäin alavireisestä kirjoituksesta, vuosi on kuitenkin lähtenyt siinä mielessä positiivisesti käyntiin, että paino lähti putoamaan, on olemassa toivo siitä lasketteluretkestä ja paluu töihinkin on sikäli kevyt, että oli 1 päivä, sitten loppainen, 3 päivää, viikonloppu, 4 päivää ja asianajajapäivät, eli kokonaiset kaksi viikkoa on lyhyempiä ennen kuin alkaa 5 työpäivän viikot. 

Ja nyt aikaa kuluu tämän parissa. Mielenkiintoinen kirja täynnä taruja palauttaa mieleen lapsuuden hetkiä kun äiti kertoi saunassa mm. näkistä

Parempaa vuotta 2015 kaikille, yritetään tavoitella niitä asioita, jotka tekevät meidät onnelliseksi. 

Lihotusleiriltä päivää

Hei,

täälläpä sitä ollaan oltu ja 6. päivä alkoi juuri. Tuloksena näyttää olevan + 3 kiloa viiteen päivään, joten aattelin että nyt saa riittää. Kivaa siitä ei tule, mutta tämän viimeisen lomaviikon yritän syödä järkevästi ja jättää nuo jäljellä olevat 7 (?) kiloa suklaata muiden syötäviksi. Ja nyt mä oon siinä pisteessä, että oon taas valmis aloittamaan homman alusta. 

Asiaa tietysti kannustaa surkea nykytila, mutta toisaalta sain porkkanankin. Veljeni kysyi, lähtisinkö hänen ja hänen tyttöystävänsä kanssa maaliskuun puolessa välissä Vuokattiin lumilautailemaan 4 päiväksi. Voi kyllä. Mielelläni. Ja koska töistäkin tarvitsisi olla poissa vain 2 päivää, niin uskon, että työnantajani suostuu, että käytän siihen osan vuosilomistani. Lumilautaileminen on toki sitä helpompaa, mitä paremmassa kunnossa on ja mitä vähemmän läskiä tuossa mahan seudulla on. Oikeastaan tosi kiva, että nyt on tiedossa tuollainen mitä odottaa.

Tällä kertaa mä aion tehdä tämän sillä samalla toimivalla tavalla, kuin tein vuonna 2012:kin. Eli karppaamalla, ehkä jopa ketoosissa asti, jos se vain onnistuu. Muutosta aiempaan tulee siinä, että ajattelin tällä kertaa asetella välitavoitteita, joista ensimmäinen on tämä -14 kiloa, jotka aion karistaa laskettelureissuun mennessä. Ottaen huomioon, että tässä on ihan muutaman päivän aikana tullut 3 kiloa, niiden myös pitäisi lähteä kohtuu nopeasti ja ketokarppaamalla homma nyt muutenkin on aika vauhdikasta. Minulla on 12 viikkoa aikaa, joten eiköhän se onnistu. Sitten sen jälkeen asettanen itselleni jonkin tavoitteen kesäksi ja niin edelleen. 

Nyt on asian suhteen ihan hyvä fiilis. Tiedossa ei ole mitään erityistä hankaloittavaa seikkaa projektille ja tämä aika vuodesta (talvipäivänseisauksesta kesäpäivänseisaukseen) on pitenevine päivineen muutenkin minulle tehokkain ja energisin pätkä. Lappeenrannassa ei ole häiriötekijöitä ja toisaalta ensimmäinen "juhla", mihin kuuluu minkään maailman herkkuja, on vasta pääsiäinen pääsiäismunineen ja sen jälkeen tulee vappu siman ja munkin kera. Niihin on niin paljon aikaa, että lentävä lähtö on mahdollinen.

Tiedän kokemuksesta, että tällaisesta ei tule pakolla mitään. Eikä silloinkaan, jos tunne, että joudun luopumaan jostakin, on liian suuri. Siksi tämä aloituksen itsestä kumpuava motivaatio on hirveän tärkeätä onnistumisen kannalta. Asiaa ei auta, vaikka kuinka moni ulkopuolinen tulisi viereen sanomaan, että "hei sinä mahdoton läski, eikö kannattaisi laihduttaa?". Yllättäen huomasin myös, ettei ulkopuolinen pakko toiminutkaan minun kohdalla tässä asiassa, vaikka esimerkiksi työelämässä ulkopuolinen pakko toimii. Ainoastaan oma sisäinen motivaatio auttaa. 

On oikeastaan aika harmi, että sitä motivaatiota on niin vaikeaa löytää ja siten projektin aloittaminen tapahtuu usein vasta pitkän kuhnailun jälkeen. Etenkin, kun projekti tyssää niin kovin helposti. Vuonna 2014 kävin keväällä noin kuukauden ajan joka päivä lenkillä ennen töihin menoa. Kunnes sairastuin 8 viikon ajaksi. Homma jäi, enkä enää saanut itseäni heräämään aikaisemmin. Kesä meni kohtuullisen huolettomasti venyvissä trikoissa ja vailla huolen häivääkään painosta. Syksyllä sain itseni pitkän kuhnailun jälkeen taas aloittamaan, mutta taas minä sairastuin viikoiksi ja enkä saanutkaan itseäni jatkamaan. Toki pimenevät aamut ja illat olivat minulle henkisenä haasteena. Kuinka tympeää mennä töihin pimeällä ja tulla sieltä pois pimeällä ja tietää, että tilanne vain pahenee koko ajan. 

Projekti voi tössätä myös loukkaantumiseen. Keväällä kaaduin ja mursin sääriluuni, joka oli viikkoja todella kipeä. Tuossa syksyllä oli pitkä sairastelusta johtuva liikuntatauko. Sitten kun viimein ryhdistäydyin ja menin lenkille, maa olikin niin liukas, että meinasin koko ajan kaatua ja lopulta olin niin vihainen, että en mennyt uudestaan lenkille kertaakaan sen jälkeen. Ihan vain siksi, että kevään kaatuminen ja viikkojen uskomattoman kova kipu olivat tuoreessa muistissa. Tänään on sovittu lenkkitreffit kaverin kanssa ja se onkin taas ensimmäinen liikuntasuoritus kuukauteen. 

Oikeastaan aika jännä, että minusta on tullut näin laiskamato ja sohvaperuna. Ennen minä liikuin aika paljon, vaikka aina olenkin läski ollut. Mutta kai se vain sitten jäi, kun tämän nykyisen työn oppiminen otti niin koville. Sitten kun olin työhöni tottunut, olin myös tottunut siihen, että liikunta ei kuulu osaksi arkea. Toisaalta loukkaantumisprosenttini on jalan puuttuvan hermon takia uskomattoman korkea ja se syö ihan oikeasti mielihaluja lähteä riskeeraamaan mitään. Vaikka ei tänä vuonna ollut kuin 4 pahempaa loukkaantumista. Mutta jotenkin sitä vain pelkää niin paljon. Tällä hetkellä pelkään korkeiden paikkojen ja hämähäkkien jälkeen eniten kaatumista. Jalasta lähtee aina iho. Samasta kohtaa ja isolta alueelta. Välillä luutkin ovat kipeät eikä polvelle voi varata painoa viikkoihin. Se on vaan niin kerta kaikkiaan ikävää ja hankalaa.

Mutta onneksi laihtuminen onkin enemmän kiinni ruokavaliosta eikä liikunnalla oikeastaan ole mitään väliä laihtumisen kannalta. Keskisen Vesakin pudotti karppaamalla 40 kiloa eikä tainnut käydä liikkumassa kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän. Toisaalta, jos liikuntaa haluaa tehdä, niin kahvakuulatreeni ja se lihaskuntotreeni, mikä mulle tehtiin syksyllä, ovat sellaisia, että ne pystyy vetämään ilman suurta loukkaantumisvaaraa.

Nyt vain sitten kovasti itseä niskasta kiinni, että selviän tästä ensimmäisestä viikosta! Ei tule olemaan helppoa. Ei yhtään, kun pitää olla täällä herkkujen ja herkuttelevien ihmisten keskellä. Mutta kunhan täältä päästään, niin sitten helpottaa ja onneksi voin mennä katsomaan noita blogimerkintöjä vuodelta 2012, että mitä sitä pitää/voi syödä, että paino alkaa tippumaan tehokkaasti.