Uusia onnellisia muistoja hankkimassa

Heipä hei,

blogihiljaisuuteen on ollut kerrankin mukava syy! Minulla oli tuossa noin pari viikkoa sitten talviloma! Eikä mikä tahansa talviloma, vaan palkallinen sellainen ja vieläpä täältä Etelä-Suomesta katsottuna pohjoiseen (Kainuu ja Vuokatti) suuntautuva lasketteluloma! Minähän olen tässä jo pitkään ollut vakituisessa työsuhteessa, mutta kun käytin ekana vuonna seuraavan vuoden lomia, niin viime vuodelle ei jäänyt sitten ollenkaan talvilomaa. Tämä oli siis elämäni ensimmäinen palkallinen talviloma. Taisi myös olla elämäni ensimmäinen kunnon lasketteluloma, jos jättää laskuista pois kaamosluennot Leville, joissa mökkielämän ja laskettelun päälle sai "oikeudenkäynnin leikkimisen", luentoja ja porukan, jota ei päässyt itse valitsemaan. Kaamosluentoja lukuunottamatta olen aikaisemmin tehnyt vain päiväreissuja laskettelemaan. 

Mikä ihana kevättalvi!

Voin sanoa että kannatti! Onnellisuuden määrä oli ihan valtava jo siinä vaiheessa, kun poistuin lumilautani kanssa junasta Kajaanissa ja veljeni tyttöystävineen oli vastassa ja suuntasimme kauppaan ostamaan ruokaa ja herkkuja. Onnellisuuden määrä vain lisääntyi kun näin siistin mökin, ihanat talvimaisemat ja bonuksena, että hissiliput oli jo maksettu veljeni työpaikan toimesta. Siinä säästi ainakin 70 euroa. 

... ja siisti mökki

Siellä oli takkakin, johon me tehtiin tulet joka ilta. Tosin se oli haasteellinen tehtävä ilman puukkoa. Kokonaisia klapeja on partiolaistenkin vaikea saada syttymään. Ja sitten siellä oli ihana sohva jossa oli mukava köllöttää valkkarilasillisen kanssa, kun oli joka paikka ihan mahdottoman maitohapoilla lumilautailusta. 

Olemus oli edelleen pallo, mutta onneksi mahduin toppavaatteisiini :D

Lumilautailu oli ihanaa, mutta oli se myös varsin rankkaa. Tai siis minun lihaskunnolleni (tai sen puutteelle). Ahkerasti salilla käyvällä veljelläni ei ollut mitään ongelmia. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, mikä lumilautailussa syö niin paljon lihaksia. Tai no okei, silloin kun olet etukantilla, pohkeet on käytössä, silloin kun takakantilla, etureidet kärsii. Ja koska toisen jalan on aina oltava tuolihississä irti, niin joka kerta kun menet ylös, on perillä istuttava maahan laittamaan toinen jalka kiinni (seisoa ei voi, koska ei se lauta pysy paikallaan niin kauan). Sitten kun siitä äheltää itsensä ylös, pitää punnertaa itsensä maasta ylös. Mikä tietenkin ottaa olkapäihin, hauiksiin ja ojentajiin. Ja sitten vain toistoa useita tunteja kerrallaan, muutamana peräkkäisenä päivänä. Kun et ole tehnyt lihaskuntoharjoitteita viimeisen kolmen vuoden aikana kuin satunnaisesti. Hyvä ajatus! En olekaan varmaan ikinä ollut niin joka paikasta kipeä, kuin olin reissun viimeisenä iltana.

Vaikka painoa olikin nyt reippaasti enemmän kuin edellisellä laskettelukerralla, ainut vaikeus oli jalkojen kiinni laittamisessa lautaan. Minulla kun valitettavasti kaikki kilot kertyy tuohon vatsaan ja vielä niin että ovat edessä eivätkä juurikaan sivuilla, niin lopputulos on suunnilleen se kuin olisi yhdeksännellä kuulla raskaana. Yritä siinä sitten istua jalat suorina edessäsi ja sitoa jalkoja kiinni (tarttee yltää varpaisiin asti), kun koko läskikasa on siinä välissä. Jos blogia lukee isompia ihmisiä, jotka eivät normaalisti venyttele, niin kokeilkaapa. Istukaa lattialle jalat suoriksi eteenne niin että jalat ovat nilkoista sellaisen puolen metrin päässä toisistaan. No niin ja yrittäkääpä sitten pitää kiinni varpaista minuutin ajan. Jep. Just niin helppoa. Asiaa ei varsinaisesti helpota vaikka yrittäis laittaa polvia koukkuun, koska sitten se läskikasa vasta edessä onkin, eikä toivoakaan, että ylettyisi jalkateriin. Siinä missä se mäen alas tuleminen on jälkikäteisestä lihaskivusta huolimatta ihan mukavaa, niin tuota lumilaudan kiinnittämissäheltämistä mä inhoan. Siinä maassa istuessani ajattelin, että jos koskaan voitan lotossa, niin ekana kirurginveitsen alle ja saa tuo pallo luvan lähteä kerta heitolla. Arvista viis. Arpia on jo muutenkin niin paljon, ettei mitään väliä enää :D 

Oli siinä kuulkaa kurkotteleminen. Huijasin aina tempaisemalla eteenpäin ja tarttumalla toisella kädellä tuohon lautaan ja siten pitelemällä itseäni tarpeeksi mutkalla saadakseni jalat kiinni :D

Sää oli reissullamme mitä mainioin, aurinko paistoi koko reissun ajan kirkkaalta taivaalta, päivisin oli plus-asteita ja siellä oli ihanan talvista. Oikein kunnon hanget. Sain siis reissusta irti sen aidon kevättalvi-fiiliksen, mitä rakastan ja mitä ei ole ollut tarjolla täällä Etelä-Suomessa. Nyt kun täällä rupesi aurinko paistamaan, niin lumet aika pitkälti suli kertaheitolla. Eikä täällä missään vaiheessa kovin paljon ollutkaan lunta. Muutenkin täytyy sanoa, että näinä vuosina, mitä olen Etelä-Suomessa asunut, niin talvet ovat olleet ihan surkeita. 2014 talvena lunta oli vain pari viikkoa! Nyt oli vähän enemmän lunta, mutta eipä tämä ole hääviä verrattuna talviin, joihin olin tottunut Pohjanmaalla. Toivottavasti pääsisin jatkossakin kerran talvessa laskettelulomalle pohjoiseen. On sen arvoista! 

Yksi ilta käytiin myös kylpylässä ja sen jälkeen pitsoilla paikassa, jota oli kehuttu. Ja ne kaksi muuta sankaria ottivat pitsat omavalintaisilla täytteillä. Niiden pitsojen nimet oli kuvaavasti "idiootto" :´D

Täällä etelässäkin näyttää tällä hetkellä siltä, että asiat ovat paranemaan päin. Töihin tulee uusi mukava tyyppi. Meillä ei hirveen hyvin toimi henkilökemiat yhteen esimieheni kanssa, kun ollaan ihmisinä ihan erilaisia, niin mukava saada samanhenkinen ihminen piristämään työpäiviä. Ei tartte olla enää niin paljon yksin ja tietysti on se bonus, että saan iskettyä "ei-juristihommat" hänelle. Pitkällä aikavälillä se voi näkyä positiivisesti palkassani, koska silloin minulle pitäisi jäädä enemmän aikaa keskittyä hommiin, joista voin laskuttaa.

Toinen mukava juttu on, että eräs kaverini muuttaa keskustaan ja olen saamasta hänestä liikuntakaverin! Tämä on ehkä paras uutinen tosi pitkään aikaan. Siitä lähtien kun muutin pois Oulusta, olen kaivannut itselleni liikuntakaveria. Oulussa lenkkeilimme ja uimme aktiivisesti veljeni kanssa ja sitten kun muutin etelään nykyisen työni perässä, liikunta jäi lähes kokonaan. Jos on liikuntakaveri, sitä tulee lähdettyä yhteisesti sovittuihin juttuihin, koska eihän sitä kehtaa sanoa, ettei jaksa. Kyllä minä aina partioonkin vaivaudun, vaikka 90% ajasta en lähde sinne mielelläni. Kuitenkin aika harvoin harmittaa, että joutui pitämään partiota. 

Liikunnassa on sama. Lähteminen on vaikeinta, mutta kun on saanut lähdetyksi, harvoin kaduttaa. Muistan koko elämäni ajalta, että liikkumaan lähteminen on kaduttanut suunnilleen alle kymmenisen kertaa ja nekin ovat yleensä johtuneet loukkaantumisista. Tietenkin minua ottaa aina päästä, jos lähdin liikkumaan ja sitten kompastun ja loukkaannun. Kuvaavaa on tässä suhteessa, että tuossa yksi päivä mietin, että hei, mähän en olekaan loukkaantunut viime marraskuun jälkeen. Ja tajusin, että viime marraskuun jälkeen mä olen käynyt tasan kaksi kertaa lenkillä, että onko se nyt ihmekään, jos ei ole loukkaantumisia tullut.

Täällä etelässä on jo kovasti kevät

Mutta kun nuo tiet alkaa taas olla asfaltilla, niin eiköhän se ole kohta taas ihan turvallista lenkkeillä. Muutenkin lisääntyvä auringonvalo (verrattuna esim. joulukuuhun, jolloin koko kuukauden aikana paistoi aurinko 5 tuntia) on saanut mielialani paranemaan ja elämä näyttää vähän positiivisemmalta. Myös se että tapahtuu näitä positiivisia muutoksia ihmispiireissäni (uusi työkaveri ja liikuntakaveri), lisää arjessa jaksamista. 

Aurinkoista viikon jatkoa! 

Elämäni läskinä

Hei,

täällä on taas tehty töitä oikein urakalla ja blogia ei ole tullut kirjoiteltua, kun ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. No nyt on. Meillä oli torstaina sellainen oikeudenkäynti, että tulkki oli videoyhteyden kautta. No hänen työtään helpottaakseen myös oikeussalissa oli kamera joka kuvasi ja se kuva näkyi sitten siitä toisesta ruudusta. Yritä nyt sitten siinä keskittyä vakuuttamaan tuomaria tietystä kannasta, kun siinä on sellainen iso tv-ruutu, jossa näytät 20 kiloa peilikuvaa painavammalta norsulta :D Herran jestas! Pahempi kuin valokuvatkaan (jotka nekin voi olla tosi raadollisia välillä). Siis oikeasti, mä olin vaan yksi iso pallo. 

Sinänsä toi oli kyllä hyvää herättelyä, mä nimittäin olen "läskisokea" myös tähän suuntaan. Eli vaikka tiedän olevani läski, kuvittelen olevani "tietyn kokoinen" läski. Kuvittelen itseni oikeastaan vastaamaan ulkomuodolta sitä, mitä todennäköisesti olisin jos olisin 20-30 kiloa kevyempi. Pakko ryhdistäytyä. Tulin tällä viikolla selanneeksi myös vanhoja valokuvia ja totesin, että oon ollut läskisokea myös toiseen suuntaan. Eli pitänyt itseäni läskinä silloinkin, kun se ei ole ollut fakta. Oma kokemukseni on, että olen koko elämän ollut suhteessa pituuteeni suunnilleen samanlainen. 

Tässä ikävuosia suunnilleen 1. Aikuisen itseni mielestä suhteellisen normaalin näköinen lapsi.

Siis nyt tehdään pieni valokuvatrippi ja aloitetaan 27 vuoden takaisella kuvalla. Pikkulasten osalta olen vähän huono arvioimaan, miltä niiden pitäisi näyttää, muttta ei tuo nyt ihan mahdottoman läskiltä ainakaan näytä. 

Tästä kuvasta en ole aivan varma iästä. Arvioisin, että siinä 7 vuoden tienoilla. Hiukset ovat samanlaiset kuin ensimmäisenä koulupäivänä otetussa kuvassa. Tässä en mielestäni näytä ollenkaan läskiltä.

Mutta suunnilleen tästä se pyöristyminen sitten alkaa. Kuvan asento ei paljasta mahaa, mutta kasvoissa on jo enemmän pyöreyttä. Ikää noin 9 vuotta. Tästä lähtien alkaa mennä päin helvettiä. En muista kumpi tapahtui ensin, jalkapallon pelaamisen lopettaminen vai se että paras ystäväni muutti toiselle puolelle kaupunkia, mutta suunnilleen tuon ikäisenä liikunta ja metsissä juokseminen vaihtuivat fantasiakirjojen lukemiseen. 

Tässä ikää ehkä 10 tai 11 vuotta. Jalat ja kädet on vielä sidettävät, mutta keskivartalo on selvästi alkanut pyöristymään. Joitain noita aikoja muistan, että muutamien kavereiden syntymäpäivillä oli aina sipsiä ja dippiä. Meillä ei koskaan kotona ollut dippiä, sipsejä joskus. Mutta yhdistelmästä sipsi ja dippi tuli noita aikoja mun salainen pahe. Mä ostin viikkorahoilla dippiä ja sipsiä ja söin ne huoneessani salaa vanhemmilta. Yhdistettynä siis siihen, että liikunta jäi ja partion lisäksi mä en oikeastaan enää harrastanut muuta kuin lukemista.

Arvioisin, että oon tässä jotakuinkin 13-vuotias. Selkeä keskivartalo lihavuus on jo ja vartalo muotoutunut sellaiseksi, minkälaiseksi se sitten jäi. Puheet vatsan venymisestä varreksi tai rintojen kasvamisesta eivät pitäneet minun kohdalla paikkansa. Suunnilleen tuollaisena mä oon itseni kokenut tuosta 13-vuotiaasta lähtien. Mutta eihän se mielikuva vastaa totuutta, koska tuon jälkeen alkoi karmea 20 kilon lihominen, kun vanhemmat erosivat. En koskaan onnistunut vakuuttamaan nyt jo edesmennyttä mummoani siitä, että en tullut raskaaksi. En ole varma, uskooko edes äitini, että en ole ollut raskaana koskaan. Mutta 20 kiloa tosi nopeasti vatsaan ja pam, raskausarpia kymmenittäin.

Siinä yläasteiässä alkoi myös jojolaihduttelu. Joten aina välillä olin vähän paremmassa kunnossa ja välillä pulleammassa. Tässä kuvassa olen 15-vuotias. Huppari on lötkö joten se vääristää hieman, mutta tuo oli niitä parempia aikoja. Muistaakseni kasin ja ysin välisenä keväänä-kesänä laihdutin onnistuneesti paljon.

18-vuotiaana olen kuitenkin taas tällainen pullamössö. Ja sitten mä oon siitä asti jojoillut edes takaisin sellaista noin 10 kilon väliä. Oikiksen lopulla oli ja nyt on sellaiset tuosta skaalasta poikkeavat huiput. Kuitenkin niin, että tämän vuoden tammikuussa olleilla asianajajapäivillä pidin tuota ylioppilasmekkoani ja jakun takkia. Ihan hyvin mahtui. Viimeiset 10 vuotta olen siis ollut sen kokoinen, että olen voinut käyttää koko ajan samoja vaatteita. Riippumatta siitä, missä olen mennyt jojoilussani.

Se, että mä oon viimeksi ollut (oletettavasti) normaalipainoinen 7-vuotiaana, tekee tätä ikuista laihdutus-urakkaa vaikeammaksi. Pitäisi pystyä luopumaan siitä suurimmasta mielihyvän tuojasta (herkuista) ja vaihtaa se johonkin sellaiseen (hoikempaan kehoon), mistä mulla ei edes ole muistikuvaa, että miltä se tuntuu. Oon ollut niin kauan tälläinen, että mua on aina kohdeltu sinä näkymättömänä läskinä (toki erotuksella, että mulle ei olla ikinä oltu ilkeitä, toisin kuin joillekin isokokoisille ystävilleni, mutta oon ollut aina näkymätön) ja vaatteiden löytäminen on kokemukseni mukaan ollut aina yhtä vaikeaa. Ja koska mun vaatteet on mitä on, niin se on ihan sama vaikka painoa tippui se 16 kiloa, niin vaatteet oli edelleen samat. Edelleen olin niin iso, että oli vaikeuksia löytää vaatteita. Ja sitten kun sen lihoi takaisin, niin silläkään ei ollut mitään väliä, koska kohtelu on pysynyt samana ja samat vaatteet mahtuu edelleen. 

Viime viikonloppuna yritin piristää mielialaani ruuan sijasta kukilla

Oon kyllä kuullut, että elo on ihan erilaista normaalipainoisena ja tiedän sen siitäkin, että havannoin kyllä millaista normaalipainoisten ystävieni elämä on. Mutta ei se ole silti sama kuin oma kokemus. Sitähän voi kysyä itseltään, että kuinka valmis olisit luopumaan jostain sinulle tärkeästä jutusta saavuttaaksesi vuoden tai kahden päästä jotain sellaista, mikä kuulemma on hyvää, mutta jota et tarkalleen voi ymmärtää tässä vaiheessa? 

Silloin joulukuussa olin yltiöpositiivisena ja aattelin, että saisin ruoskittua itseni pudottamaan painoa laskettelureissuun mennessä. No nyt se 10 viikkoa on mennyt ja lopputulos tulee olemaan 4-5 kiloa pudotusta. Että se siitä sitten. Ei sen paremmin mennyt. On vaan niin helppo upota noihin työelämän haasteisiin. Ja kun yrittää epätoivoisesti pitää sitä palettia kasassa, ei siinä sivussa juuri mikään muu onnistukaan.

Mutta kulunut viikko meni taas vaihteeksi paremmin ja ehkä saan kokonaistiputukseksi sen -5 kiloa ennen torstaina alkavaa lomaa. Parempi kai sekin on kuin ei mitään ja reissun jälkeen vaan pakko jatkaa.

Arkeen kadonnut

Hei,

viikko alkaa taas olla vierähtänyt. Ja on niin kovin vaikeaa keksiä mitään kirjoitettavaa, kun elämä on mennyt vain kaavalla töitä ja illat pääsääntöisesti yksin kotona. Ehkä teen pienen postauksen pienistä asioista, koska eipä tässä muutakaan ole. Kuinka pitkästi itsekään osaatte vastata kysymykseen "mitä kuuluu"? Jep, suurimman osan ajasta tuskin mitään erikoista. 

Viime sunnuntaina nautiskelin teestä ja lehdistä

Mutta tämän viikon pieniä asioita:

- tiistaina huomasin kahvakuulatreeniä tehdessäni, että rautakuuri on auttanut, ei pyörryttänyt läheskään niin paljon. Tosin hieman pyörrytti edelleen, joten kuuria on syytä jatkaa, vaikka olenkin jo tuohon jatkuvaan ripuliin niin kyllästynyt. 

-  torstaina olin surullinen, kun näin penkkarirekkojen menevän toimiston ohi. Itse odotin aikanaan 6 vuotta penkkareita ja aika pitkälti missasin ne loukkaantumisen takia. 

- torstaina koin myös syvää riittämättömyyden tunnetta, kun tuli yksi katastrofi, koska mun psykologintaidot eivät olleet riittävät

- torstai-iltana päätin, että hukatan murheeni ruuan sijasta terapeuttiseen puheluun äidin kanssa

- perjantaina oli aamulla tosi upea utuinen sää ja olisin vaan halunnut mennä valokuvaamaan, mutta piti tehdä töitä. Nappasin kuitenkin nopeasti kuvan kännykällä poliisilaitoksen pihalta, kun oltiin siellä 10 minuuttia etuajassa

- perjantaina tuli uudet sinkut Nightwishiltä ja Sannilta. Kummatkin oli ihan hyviä ja luukuttelin niitä useampia kertoja. Kantsii tsekata se Sannin 2080-luvulla kappale.

- lauantaina oli ystävänpäivä. Vietin sen yksin, mutta aika mukavasti kuitenkin, kävin leffassa ja kotona katselin gossip girlin kolmatta tuotantokautta Fresitan ja suklaan kera. Ystäväni ovat levällään ympäri Suomea, joten mihinkään face-to-face treffeihin ei ollut mahdollisuutta. 

- lauantaina keskustelin myös veljeni kanssa. Tajusin siinä, että hänellä on oikeastaan ihan kaikki asiat tosi hyvin ja olen onnellinen hänen puolestaan. Tajusin samalla, että minulla itselläni ei ole sitten lähes mikään hyvin. Paitsi no olen kyllä kiitollinen kaikista ystävistä mitä mulla on, vaikka asuvatkin kaukana minusta. Mutta jos puhutaan esim. asioista työ (törkeen alipalkattu), parisuhde (ei ole), perhe (asuu 500 km päässä), keho (äärimmäisen läski), vapaa-aika (katoaa merkityksettömänä ohikulkeviin päiviin), niin ei oikein voi hymyillä. 

Totesin, että kehossani on katastrofi-alue oikeastaan vain tuo mikä on joogamaton takana. Paksut reidet ei haittaa, ku se on enimmäkseen lihasta ja koska mä oon aina ollut tosi muodoton, niin musta on ihan kiva, että lantioon on tullut pyöreyttä.

Tuon viimeisen pointin jälkeen, onko se nyt sitten ihmekään, että mä vain haluan katsoa sarjoja/elokuvia tai lukea ja syödä samalla jotain hyvää. Niin tai sitten vaan nukkua. Mitä vaan, kunhan ei tarvitse keskittyä siihen, miten omat asiat ja oma elämä on. Tiedän kyllä mistä päästä tätä vyyhtiä pitää alkaa purkamaan ja olen aloittanut yrittämään, mutta välillä mä vaan mietin, että miten mä jaksan henkisesti sinne asti, että tilanne ratkeaa.

Perjantai-aamuna olisi ollut hieno valokuvaussää.

Ehkä mä alan olla vähän väsynyt olemaan yksin. Ei siinä mennytkään kuin 6 vuotta. Mutta kun sille asialle ei voi tehdä mitään, ennen kuin pääsen maantieteellisesti sinne, missä haluan olla. Ja maantieteellisesti taas ei pysty siirtymään ilman työpaikkaa ja uuden sellaisen taikominen ei olekaan niin helposti tehty. Kehopropleeman ratkaisu ei periaatteessa ole kiinni noista muista, mutta kuitenkin on. Mitä vaikeampaa mulla on henkisesti, sitä vaikeampaa mun on pitää syöminen aisoissa. Ylipäätään, aina jos on muista syistä jo valmiiksikin jotenkin vaikeaa/tympeää/muuten ikävää, niin on vaikeaa löytää voimaa tehdä asioita, jotka vaativat ponnisteluja. 

Ystävänpäivä yksin, ei niin traagista kuin voisi luulla. Toi suklaaboxi oli tosi nätti. Suklaata noin 120 g.

Tulipa tuossa mieleen, että alkaakohan tämä olla jotain "esi-kolmenkympin kriisiä". Kolmeenkymppiiin on matkaa vielä 2 vuotta, mutta silti alkaa jotenkin painaa päälle se, että junnaa elämässään vain paikallaan. Alkaa ahdistaa, kun yksi jos toinenkin ympärillä ostaa omistusasunnot ja tekee niistä omannäköisensä. Alkaa ahdistaa, kun kaikki ympärillä joko menee naimisiin tai saa lapsia. Ahdistaa, kun lukee otsikoista muistutuksia lapsenteon ikärajoista. Ja joskus ahdistaa, sillä tuntuu, että olen ainut ihminen joka on mennyt työn perässä näin paljon kuin minä olen. Vaikka en mä tietenkään ole. Se vaan tuntuu siltä, että kaikki muut saa elää niissä kaupungeissa missä he haluaa. Yksi mun kaveri sanoi, että hän ei ole valmis muuttamaan pois Helsingistä eikä työskentelemään missään muualla kuin valtiolla. Ja saikin sitten lyhyen työttömyyden jälkeen vakiviran valtiolta Helsingissä. Niin ja hän onnistui myös lopettamaan tupakanpolton. Olen suunnattoman onnellinen hänen puolestaan, mutta jotenkin taas tuli mieleen, että miksi kaikilla muilla tuntuu onnistuvan niin helponnäköisesti ja mun pitää tassutella uskottoman ohdakkeinen polku? Tiedän, että elämä ei ole oikeudenmukaista eikä reilua, mutta joskus mä en silti vaan jaksa sitä. Voisko joskus onnistaa minullakin? Vai käytinkö onneni loppuun silloin lapsena/nuorena? Silloin kun elämä oli vielä helppoa ja kaikki oli hyvin.

Aika hyvä kysymys onkin, miksi elämät menee niinkuin ne menee. Miksi jotkut ovat Hannu Hanhia ja toiset Aku Ankkoja? Missä määrin tämä nykytilanne on omaa syytäni ja missä kohtaa olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon sattumalla on merkitystä? Onko sattumaa olemassakaan?

Tiedän, että pitäis yrittää olla positiivisempi. Mutta ei se kaikissa elämäntilanteissa ole niin helppoa.

Tikusta positiivista

Hei,

nyt on taustalla rennompi viikko ja sain jopa pidettyä pois ylityövapaitani. Mitään elämää ihmeellisempää ei tässä tällä viikolla sattunut, mutta sain itseni viimeinkin tekemään lihaskuntotreenin ja sitten yksi päivä tuli älytön leipähimo ja minä sitten sorruin ruisleipään graavilohella. Voi elämä se maistui liian hyvältä. Opin tällä viikolla myös leikkaamaan itse hiukseni. Nyt tarvitsee vain jossain vaiheessa investoida hyviin saksiin. Niin ja pidin tuossa viikko sitten positiivisuus-päiväkirjaa, voisin sitäkin purkaa tänne. 

Viime viikonloppuna söin lohisalaattia. Tuota creme bonsour-tilli härpäkettä sekaan niin oli siedettävää. Tosin tuo paprika ei ehkä ollut kombinaatiossa ihanteellisin. Pitää kokeilla sipulilla.

Mutta jos ensin siitä liikunnasta. Tiistaina tein siis kahvakuulatreenin, minkä päälle tein vielä dippejä (ojentajille), punnerruksia ja "lankutin". Kahvakuulatreeni ei mennyt oikein vahvasti. Toisin sanottuna jouduin vähän väliä menemään makaamaan selälleni, koska meinasin pyörtyä useita kertoja. No makailin sitten aina lattialla ja odotin että helpottaa ja jatkoin sitten siitä mihin jäin. Mielestäni tämä ei ollut kuitenkaan sellaista kunnon loppumista. Koska sitä laatua on mun mielestä kahdenlaista. 1. se kunnon loppuminen, kun et esim. jaksa juosta enää pidemmälle "koska happi loppuu". 2. lihaskunnon loppuminen eli kun et vaan yksinkertaisesti pysty tekemään enää yhtään toistoa. Ja mun mielestä pyörtyminen ei mene kumpaankaan kategoriaan. 

Tämäkin täysin sallittua, hiilareita alle 5 g/100g. Tähän sopii sääntö "pistä vaikka pekonia salaattiisi, kunhan syöt salaattia". Mä en kuivaa salaattia syö, johonkin se pitää sotkea.

Mulla oli jo silloin kun olin ollut vuosia ilman kuukautisia, rauta-arvot siinä jamassa, että ihan anemiaa kolkuteltiin. Muistaakseni hemoglobiini oli 112. No sitten syystä X, mä olen tässä viime viikkoina vuotanut verta, useita päiviä, vaikka mulla on edelleen lääkitys, jonka pitäisi estää se. Joten tästä mä päättelin, että jos mä nyt meinaan pyörtyä koko ajan, niin onkohan mun hemoglobiini nyt sitten jotenkin vielä alhaisemmalla? Äidillänikin on ollut anemiaa, joten tiedän, että siihen liittyy nimenomaan tämä pyörtyily/pyörryttäminen ja toisaalta myös väsymys ja ruumiillisen suorituskyvyn heikkeneminen. No niin tai näin, oon sitten tiistaista asti vetänyt kaksi tablettia rautaa vuorokaudessa. Toivoisin vaan että edes jotain jäisi välille. Koska tunnelmat on karusti sanottuna kuin Koskelalla, syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Perjantaina olin vielä niin kipsissä tiistain liikunnoista ja tänään en muka vain saanut aikaiseksi, että tämän viikon toinen liikuntakerta on sunnuntaina. Mielenkiintoista nähdä onko raudan napsiminen auttanut yhtään vai pitääkö taas käydä vähän väliä maassa makaamassa. 

Iltapalana meni muutamana päivänä tonnikala-munakas

Toki pakko todeta, että pyörtyilyn lisäksi oli se lihaskuntokin aika heikossa jamassa ainakin keskivartalon ja käsien osalta. Jaksoin 5 normaalipunnerrusta! Ei siitä nyt niin kauan ole, kun jaksoin kuntotestissä punnertaa 30 punnerrusta minuutissa. Ihan epäreilua miten nopeasti voimat katoaa kaikista muista paitsi jaloista. Mutta pohjalta on suunta onneksi vain ylöspäin.

Parina iltana olen herkutellut myös jäisillä pensasmustikoilla, vadelmilla ja mangokuutioilla

Koska päätin että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi, niin yritin tuossa löytää arjestakin hyviä asioita. Pidin positiivisuuspäiväkirjaa. Viikon aikana sinne kertyi muun muassa tällaisia: kyyti poliisilta (ei tarttenut mennä junalla tai bussilla), näin ketun, teen juominen ja uusimman Within Temptationin levyn kuunteleminen, kauan roikkuneen työjutun tekeminen, työpäivä meni nopeasti, onnistuin vastustamaan herkkuhimoa, oma sauna jonka saa lämmittää milloin vain, Yle Areenasta ennen näkemättömiä Game of Thrones-jaksoja, kavereiden kanssa yksillä käyminen, paino nytkähti alaspäin (3-> 4), kaupasta selviäminen ilman herkkuja, vapaa päivä (eli viikonloppuna ei tarttenut tehdä töitä), sain tehtyä homman, joka oli seissyt vuoden, sain asennettua uuden kellokoneiston vanhaan kelloon (sekin oli roikkunut kuukauden) + pesin keittiön, uusi hiusholkki jolla pystyy tekemään kivan kampauksen, lihaskuntotreenin aikaiseksi saaminen, hienoja voittoja ja onnistumisen tunteita töissä, opin leikkaamaan itse hiukseni. 

Kellokoneisto viimeinkin vaihdettu ja taas pelittää. Olikin toimimatta yli 6 kk.

Jännä että listalla on noin paljon "aikaiseksi saamisia". Oon tainnut olla oikea laiskiainen ja nyt helpotti, kun sai noita hommia pois henkiseltä to do-listalta mieltä painamasta. Tänään mä pitkästä aikaa siivosinkin, joten eipä taida olla enää to do-listalla mitään muuta kuin oman palkan laskeminen. Tietenkin töissä on aina to do-lista, joka ei ikinä lopu, mutta sitä ei tartte murehtia, kun käyn sen noin 40 tuntia viikossa tekemässä parhaani sen lyhentämiseksi. Ja kun sen tietää lähtökohtaisestikin, että se ei koskaan lopu, niin se ei samalla tavalla stressaa, kuin nämä vapaa-ajan to do-listat. 

Totesin, että oma väri paras väri, kuten voi kuvasta havaita. Verrattava siis miten hyvin hiusväri sopii ihonväriin. Hiukset ovat nyt muutenkin tosi kivat, kun pätkäisin niistä kuivat latvat pois ja leikkasin ne tälleen kerrostaen että pitenevät taakse. Huomatkaa myös miten nätisti kiiltää hiukset, jotka ovat saaneet olla rauhassa värjäämisiltä jo 1,5 vuotta.

Paino on junnannut nyt paikallaan, mutta eipä se ole ihmekään huomioiden ne ruisleivät. Ei se ole onneksi noussutkaan. Toivottavasti alkavasta viikosta tulee parempi, nyt ei pitäisi tulla mitään ihmehimotuksia, kun ihan vasta on syöpötellyt. Haen edelleen tässä jonkinlaista tasapainoa, mutta se on yhtä helppoa kuin alkoholistille "vain yhden ottaminen". Miksei meille läskeille ole omaa keskusteluryhmää? :D Sellainen varmaan auttaisi paljon. Jossakin näinkin, otsikon "etsi mikä laihdutustyyli sopii sinulle" ja mun oireilla oikea vastaus oli terapia!

Minen oo työppö! Mutta ei tämä silti varmaan tervettä ole.

Hei,

jos nyt kirjoittaisi vaikka tekstin ensin ja sitten lisäilisi kuvat myöhemmin, niin voisi jopa saada tämän taas aikaiseksi. Ulkoasulle sen sijaan sainkin aikaiseksi päivitystä. Toivottavasti pidätte, omaa silmääni se ainakin miellyttää ja jotenkin tuo sininen on niin rauhoittava väri ja tuo kuva Leviltä niin rentouttava, että voisin vaan tuijotella sitä ja antaa mielen vaellella. 

Törmäsin tässä tänään facebook-virrassani Hesarin juttuun työpöistä. Eli työholisteista. Ihmisistä, joille työ on kaikki kaikessa. Vaikka en uskokaan, että itse olen työppö (arvostan aivan liikaa vapaa-aikaa ollakseni työppö), niin oli jotenkin pysäyttävää, että "ei ole tervettä että elämän ainoat tavoitteet liittyy työhön". Ai. No mutta mullahan nimittäin on aina ollut niin. Kaikki muut on pikkuseikkoja ja pisaroita meressä, se millä on väliä on ura. Mulla ei ole mitään perheenperustamiseen liittyviä tavoitteita, välillä on tavoitteita painoon liittyen (kas kun ikuinen jojoilija olen), ei ole mitään kunnianhimoa vapaa-ajan puuhissakaan (oikeastaan siksi, että työn jälkeen mun energia ei tunnu riittävän juuri mihinkään). Joten ainoaksi oikeasti tavoitteelliseksi asiaksi jää se työ. Niin no on mulla toisaalta tavoitteena joskus omistaa asunto ja jäädä jollekin paikkakunnalle pysyvästi, mutta kun nekin on sellaisia toissijaisia tavoitteita, joita pystyy katsomaan vain sen "miten työsi sallii"-ikkunan läpi. 

Ehkä tämä ei ole ihan tervettä. Ei ole kukaan kuolinvuoteellaan sanonut, voi kun olisin tehnyt enemmän töitä. Ei minun päivieni kohokohta ole töihin meneminen, vaan se kun pääsen sieltä pois. Joten miten ihmeessä minun ainoat tavoitteeni voivat liittyä työhön? Ehkä se on se, kun sitä on kuitenkin pakko tehdä. Ja koska sitä on pakko tehdä, siihen on helppo asettaa tavoitteita. Eikä munkaan tavoitteet työn suhteen loppuunsa ole sen kummallisempia, kuin löytää sellainen paikka, mikä maksimoi oman mukavan oloni. Sellainen missä ei ole mitään suuria epäkohtia ja jossa enimmäkseen kokee arkensa mukavaksi. Palkka saisi olla isompi, mutta ei sen tartte mikään mahdoton olla. Sen verran, että rahaa riittäisi muuhunkin kuin kiinteisiin kuluihin (asumiskulut, puhelin, netti ja ruoka). Ehkä tämä tavoite ei vielä ole epäterve?

Mutta hyvä kysymys on, että mihinkä muualle sitä jaksaisi asettaa tavoitteita? Huomatkaa sanamuoto jaksaa. Let's face it, johtuen joko tän hetkisestä painosta/kunnosta tai jostain muusta, mulla on energiatasot matalalla. Töistä kun tulee, niin pääsääntöisesti ei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Vain selailla nettiä, katsoa sarjoja tai kenties lukea kirjaa. Ja niin se elämä sitten lipuukin ohi merkitsemättä mitään. Ehkä on ihan turha itkeä sitä, että esimerkiksi vuosi 2014 oli tosi huono, jos itse sen on tällaiseksi tehnyt. Pitäisi jotenkin jostain repiä voima kiskoa itsensä irti tästä passiivisuuden ja jaksamattomuuden kierteestä. Alkaa tehdä jotain muutakin. 

Toinen hyvä kysymys kuitenkin on, että mitenkäs tämän sitten tekisi stressaamatta. Jotenkin kaikki "pitää tehdä" on mulle nykyään niin punainen vaate. Kulutin itseni totaalisesti loppuun vuonna 2013 tehdessäni yhtä aikaa asianajajatutkinnon ja opetellessani tämän vaikean ammatin. Näin vuotta myöhemminkin mulla on edelleen asenneongelma kaikkia "pitäisi"-juttuja kohtaan. Blogin kirjoittamisesta on tullut "pitäisi"-juttu. Partiosta on tullut "pitäisi"-juttu. Liikunta tuntuu tällä hetkellä olevan ihan ylivoimainen "pitäisi"-juttu. Kiukuttelen itselleni pääni sisällä tyyliin "Ryhdistäydy nyt! Mikä pakko tässä on, en kaipaa enää yhtään pakkopullaa elämääni. Laiskamato! Ihan miten vaan, en silti jaksa."

Sen olen kuitenkin päättänyt, että vuodesta 2015 tulee parempi vuosi. Hyvä vuosi. Ehkä minä tänä vuonna pääsen eteenpäin asioissa. Olen jo aloittanut kumittamaan 2013-2014 vuosien pahinta juttua, eli lihomista. Nyt on 4 kiloa takana. Ajallisesti siis nyt mennään kumituksessa kesässä 2014 (huom, yllättäen en syksyllä lihonut yhtään, pois lukien 2 viikkoa kestänyt joululoma). Toivottavasti tämä tästä jatkuu hyvään suuntaan. Vaikka menis sitten hitaasti, niin jokainen tiputettu kilo on pieni voitto. Esimerkiksi villakangastakkini tuntuu jo aavistuksen paremmalta, vaikka puhummekin ihan vain muutamasta sentistä vyötäröltä. Ehkä jotain muitakin positiivisia muutoksia tapahtuu.

Tänä vuonna ei myöskään tarvitse velloa pelkästään menneisyyden hyvissä muistoissa, vaan ainakin yksi uusi hyvä on tulossa. Se Vuokatin reissu. Loma saatu, junaliputkin jo ostettu (sai 50% alennuksella kun hyvissä ajoin osti). Oikeastaan osittain siksi vaihdoin tuohon banneriin kuvaksi tuon kuvan eräältä laskettelureissulta Leviltä. Muistuttamaan, että hyviä hetkiä on tulossa. 

Siihen laskettelureissuun liittyen onkin pakko aloittaa liikunta ainakin väliaikaisesti. Reissuun on nyt 6 viikkoa, ihmeitä ei ehdi tekemään, mutta kaipa kaikki pienikin on eteenpäin silloin, kun joudut lähtemään nolla-tilanteesta liikkeelle. Näinpä siis, jatkossa tiistai ja perjantai ovat minun liikuntapäiväni. Ainakin sinne laskettelureissuun asti. Ja nimenomaan lihaskuntoa on tarkoitus tehdä, sillä keskivartalon lihakset ovat nyt ihan sikahuonossa kunnossa. Muistan, että silloin kun olin 2004 vuonna Ruotsissa armeijaleirillä 2 viikkoa, olin kiitollinen joka ikisestä liikuntatunnista, jota sitä kesää edeltävänä keväänä olin tehnyt. Pitää ajatella tämä nytkin niin. 

Ylipäätään minun olisi kai muutenkin opittava tekemään asioita metodilla "tämän hetken kärsimys, kiität itseäsi pitkässä juoksussa". Olenhan nimittäin ihan liikaa "tämän hetken nautinto, pitkässä juoksussa harmittaa"-valintoja tehnyt. Tämä on muuten yksi keskeinen syy lihavuuteenkin. Minä en ole lihavaa ihmistä tavannut, joka ei olisi korostetun nautinnonhaluinen/mukavuushaluinen. Itsekin olen.

Mitenköhän muut ihmiset tämän tekee? Että valitsee tämän hetken kärsimyksen saadakseen palkinnon pitkässä juoksussa? Mistä löytyy henkinen voima tehdä se päätös kerta toisensa jälkeen, useita kertoja päivässä, joka päivä? 

Laitoin tuonne banneriin myös tuon "keksi unelma, keksi suurempi, toteuta se". Pitää tässä pohtia sitäkin. Mihinkähän sitä asettaisi tavoitteita? Aika paljon on kyllä saavutettavissa, jos vain itsepintaisesti ja pitkällä aikavälillä on valmis panostamaan. Tällainen keskinkertaisuus pääsi oikikseen, joten kaikki on mahdollista. Kevyesti olen tässä miettinyt, että lähtisiköhän joku mun kanssa ulkomaanreissulle syksyllä 2016? Olisi kovin kiva ajatus juhlistaa kolmikymppisiä lähtemällä reissuun, joko perheen kesken tai sitten ystävän/ystävien kanssa. Bilettäjä en ole koskaan ollut, niin mitään juhlia en tarvitse, mutta lomamatka olisi varmasti ikimuistoinen. Ja jos nyt aloittaa, niin jopa mun palkalla on mahdollista säästää rahat siihen. Joku uusi maa (no ei mun käydyissä maissa olekaan kuin Ruotsi, Kanarian saaret (espanja), Englanti, Egypti, Belgia ja Luxemburg). Ehkä pidennetty viikonloppu Euroopassa? Ranska olisi kiva, mutta Belgian kokemusten perusteella tiedän, että olisi aika hyvä saada joku ranskankielentaitoinen silloin mukaan. Saksa? Osaakohan ne englantia? Koska mä en osaa enää saksaa. Sveitsi? Hei! Sinnehän mä meen, jos kukaan ei suostu lähtemään mukaan, koska yksi mun ystävä asuu siellä jo valmiiksi :D 

Voi tulikin mukava olo, kun tässä unelmoin ulkomaanmatkasta. Tähän onkin hyvä lopettaa. Ihanaa viikkoa kaikille.

Luksusviikonloppu ja kova pudotus arkeen

Hei,

elossa ollaan vaikka blogihiljaisuutta onkin kestänyt 2 viikkoa. Kirjoittelen tätä pääsääntöisesti viikonloppuisin ja viime viikonloppuna minulla oli Helsingin reissu, niin siksi jäi väliin. Tällä viikolla puolestaan olen tehnyt ihan sikana töitä, niin oli hieman motivoitava itseään tämän pariin. Mutta kupponen teetä tässä ja spotifysta (netin välityksellä toimiva musiikintoistopalvelu) Within Temptationin minulle ennen kuuntelematon albumi pyörimään, niin eiköhän tämä tästä. 

Tällainen mainos tuli postissa. Oli niin hyvä, että laitoin jääkaapin oveen.

Siinä missä viimeksi kirjoittaessa olin aikataulussa painonpudotuksen suhteen, niin enää en valitettavasti ole. Ensin se paino jäi junnaamaan viikoksi siihen -3 kiloon, sitten Helsingin reissu + 2 kiloa nesteitä, jotka mä oon nyt sitten tässä tän viikon aikana taas haihdutellut. Oli jo lähellä, että oisin voinut siirtää kanin -4 kiloon, mutta ei se onnistunutkaan. Joten painorintamalla ei oikeastaan enempää raportoitavaa tällä hetkellä. Yksi mässäysreissu aiheutti edestakaisliikettä, liikuntoja olin suunnitellut tälle viikolle, mutta plörinäksihän se meni, koska olin kellon ympäri töissä viikolla ja nyt viikonloppunakin piti tehdä töitä. Kotona olen oikeastaan tällä viikolla käynyt vain nukkumassa. Viikonloppuna toki nukkuen sitten niitä viikon univelkoja. Yksi yö tein töitä 02.00 asti ja sitten kun siitä piti sen jälkeen herätä 07.30 ja lähteä TAAS töihin, niin oli huumorintajun loppuminen lähellä. 

Tälle viikolle osuivat talven kauneimmat päivät. Nopeasti kuvasin matkalla käräjiltä toimistolle.

Mutta tätä viikkoa edeltävä viikko oli kiva. Uskomattomatonta härdelliä väli maanantai-torstai, mutta perjantaista sunnuntaihin oli mukavaa. Viime viikon torstaina oli niin kiire, että loppupeleissä sain juosta töistä kotiin, soittaa taksin, heittää sillä välin työvaatteet lattialle, pukeutua nopeasti matkustusvaatteisiin, napata laukut ja juosta taksiin. Kerkesin junaan just ja just. Junassa ehdin ensimmäistä kertaa edes vilkaista omaa kännykkääni. Jossa oli onnellisesti viesti ystävältä, jonka luo olin menossa yöksi, että tämä on sairastanut. Kiva. Yksi toinen ystävä kuitenkin pelasti mut ja minulla oli yöpaikka myös torstain ja perjantain väliseksi yöksi. Oli kyllä vaan jotenkin niin sen päivän kruunaus tuo majapaikkahässäkkä. Aina yhtä kiva soittaa jollekin "tuota, mä olisin tulossa 2 tunnin päästä, pääsenkö sun luo yöksi?". 

Perjantai-aamuna raahasin elämää painavempaa laukkua loskamyrskyssä Vuosaaresta Munkkiniemeen Hilton Meritorppaan ja ilmoittauduin asianajajapäiville. Päivä meni luentojen parissa, itse osallistuin vanhusten muistisairauksia käsittelevälle linjalle, jossa oli mm. lääkäri puhumassa. Välissä oli cocktail-tyyppinen kevyt lounas ja sitten kävin myös keskustassa kirjautumassa sisään Sokos Hotel Presidenttiin ja palasin illalliselle Meritorppaan. 

Ruoka oli hirmukalliille paikalle tyypilliseen tapaan taiteellista mutta kovin vähäistä. Alkoholia sen sijaan oli hirveästi. Kokonainen viinipullo per naama ja sitten vielä baileysia "teen kyytipojaksi". Toisilla oli kahvia ja konjakkia, mutta kun minä en juo kumpaakaan. Viihdykettä tarjosi Jukka Puotila stand up-komiikan muodossa siinä 5 metrin päässä. Illalla oli vielä Diandran keikka ja bileet olisivat jatkuneet ainakin 04.00 asti, mutta itse otin taksin keskustaan jo 02.00, koska seuraavalle päivälle oli sovittuna treffit ystävän kanssa. Ihme kyllä ei edes tullut krapulaa, vaikka maailma pyöri vielä aamullakin ja silloin yöllä olin ihan älyttömän humalassa. Pullo viiniä on liikaa jos et oo syönyt etkä juonut juuri mitään koko päivänä. Liikaa jopa minun painoluokassani. Mä en tiedä mikä noissa ilmaisen viinan juristibileissä aina johtaa aina tähän. Joka tapauksessa se sitsilaulun säe "mut kaikista eniten juo lakimies", on välillä hyvin paikkansa pitävä. Tosin tällä kertaa asiaan vaikutti myös se, että mulla oli illalliselle mennessä ihan jäätävä migreeni, jonka suoraansanottuna päätin juoda pois. 

Aamulla kiittelin itseäni siitä, että olin viimeiset tunnit illalla/yöllä juonut niin paljon vettä kuin vain suinkin pystyin. Vaikka maailma pyöri siihen malliin ettei pystyasennossa kannattanut olla ennen yhdeksää, yhtään ei sattunut. Olin myös suunnattoman kiitollinen, että hotellin aamiainen oli 10.30 asti. Ah nam. Rakastan hotelliaamiaisia. Vaikken mitenkään hirveästi sellaisilla santsaakaan, niin jotenkin se on vaan niin luksusta kun on tarjolla vaikka mitä ja on mistä valita. Itse päädyin tasoittavasti paahtoleipään, jugurttiin, teehen ja mehuun, mutta ah se oli niin hyvää. Taustalla soi ihana klassinen musiikki ja ikkunasta näkyi tyypillinen helsinkiläinen maisema. Se oli tosi ihana hetki. Sillä hetkellä mä olin tosi onnellinen. 

Kävin aamiaisen jälkeen vielä hieman nukkumassa ja sitten huoneen luovutuksen jälkeen treffasin ystävääni kaupungilla. Käytiin muun muassa Starbucksissa, jossa mä oon aikaisemmilla visiiteilläni unohtanut käydä. Vaikka se kahvipaikka onkin, ni mä halusin kokeilla frappea, kun en ollut ikinä sellaista maistanutkaan. Se paljastui sellaiseksi pirtelömäiseksijutskaksi ja oli aivan älyttömän hyvää. Kaloreita varmaan miljoona, mutta olin päättänyt, että en Helsingin reissulla murehdi asiasta. Päivä oli kaiken kaikkiaan aivan ihanan sielua ravitseva. Siinä vaan on jotain erityistä, kun pääset juttelemaan hyvän ystävän kanssa ensimmäistä kertaa vuoteen kunnolla. Illalla sitten suuntasin takaisin tänne Kaakkois-Suomeen.

Vastapainoksi edellisen viikon hemmotteluille tämä viikko olikin melkoinen isku vasten kasvoja. Ihan törkeä kiire ja tuntui ettei mitään kerkeä vaikka mä tein 5 päivässä 6 kokonaisen työpäivän verran töitä. Ja siltikin jouduin siirtämään osan työtehtävistä karusti vaan eteenpäin ja ilmoittamaan, etten mä vaan millään kerkeä. Kun lauantai-aamuna sitten soitti poliisi, mun teki mieli heittää puhelin seinään. Poliisi myös tekstasi lauantai-iltana ja jouduin soittamaan mun vangille. Nyt sunnuntainakin oli sitten töitä sellaiset 2 tuntia, kun kävin hoitamassa vangitsemisoikeudenkäynnin. Joskus tekisi mieli sanoa poliiseille, että ette hemmetti viete ota ketään kiinni torstaiaamuna, ku se tarkoittaa kaikille töitä viikonlopuksi. Koska pidättää voi vaan 3 vuorokautta ja sitten pitää joko tuomioistuimen vangita tai poliisin päästää vapaaksi. Meillä oli sama tuomari, kun oli perjantainkin oikeudenkäynneissä, niin sitten sen kanssa vitsailtiin, että jäi tämä meidän viikonloppu ihan olemattomaksi. Poliisi oli totta kai hänenkin kanssaan soitellut lauantaina. 

Tämä viikonloppu vaan siis katosi. Yhtään en päässyt irti työstä ja nyt pitäis ainakin 5 päivää jaksaa samanlaista hullunmyllyä. Positiivisesti ajateltuna mulla on nyt sisällä ihan älyttömän paljon pitämättömiä vapaita, niin sitten kun vaan yhtään on rakoa, niin otan niitä kyllä huolella takaisin. Katotaan jos loppuviikosta helpottais. Varmaankin "dream on" tosin, koska siellähän on perjantaina isojen juttujen syytteidennoston määräpäivät. Pitäis keretä lukemaan ne miljoonasivuiset esitutkintapöytäkirjat jossain välissä tässä... Työantajani katsoi niitä ja totesi sitten "no, ainakin sulle maksetaan noiden lukemisesta". Ei lohduttanut.

Että jos musta ei taaskaan pitkään aikaan kuulu, niin mä oon vaan töissä. Yritän tässä sivussa suostutella tuota painoa nytkähtämään alas. Nyt on kyse kiloista, jotka "ansaittiin" viime kesänä (eli oon nyt elokuun puolivälin painossa), niin niitä pitää hieman suostutella, kun ne on tuossa saaneet olla 5 kuukautta. Mutta lukuunottamatta sitä että välillä tekee mieli makeaa (en oo edes marjoja tai hedelmiä syönyt nyt), niin mitään ihmeempiä himoja ei ole ollut, joten eiköhän tämä tästä. Kana-feta-salaatti maistuu ja ensi viikolla aion tehdä myös kaalipaistosta ihan vaihtelun vuoksi. Ehkä pitkästä aikaa voisin ostaa illoiksi myös kananmunia ja jotain täytettä munakasta ajatellen.

Tsemppiä alkavaan viikkoon kaikille! Päivät pitenee koko ajan, kyllä tämä tästä. 

Aikataulussa!

Jeij,

tänään sain siirtää kani-tickeriä (tuossa vasemmassa laidassa) kohtaan - 3 kiloa. Se tarkoittaa, että joulukilot on nyt sulatettu. En ihan heti muistakaan, milloin olisin päässyt joulukiloista eroon näin nopeasti. Hoikistumisprojekti on siis lähtenyt hyvin käyntiin. Mietin, että olen varmaankin jo ketoosissa, koska eilenkin huomasin iltakahdeksalta, että olin syönyt vain aamulla rahkan ja yhdeltä salaatin. Eikä edes ollut nälkä! Mutta söin silti vielä iltaruuan, ettei nyt ihan liian pienillä kaloreilla mentäisi. Kunhan tän alun turvotukset (nesteet) on karistettu, tähtään sellaiseen kilon viikkotahtiin.

Aamulla popsin ihan ekana näitä. B-, C- ja D-vitamiinia. Omega-3:sta ja sinkkiäkin tulee tuon C-vitamiinin kyljessä.

Koska alku on aina vaikeinta, mä oon tällä viikolla syönyt enimmäkseen sellaista ruokaa, mistä oikeasti pidän. Aamuisin on mennyt rahkaa heraproteiinijauheella, lounaiksi kanafeta-salaattia ja illalliseksi kebabia sipulilla ja salsakastikkeella. Ja älyttömät määrät vettä ja pari-kolme kuppia teetä päivässä. Tämä kombinaatio on riittänyt tuottamaan tämän viikon pudotukseksi - 2 kiloa. Liikuntaa en ole saanut aikaiseksi ollenkaan. 

Aamupala tällä hetkellä rahka heraproteiinijauheella. Pitää katsoa tuleeko jossain vaiheessa tarve vaihtaa rahka runsasrasvaisempaan turkkilaiseen jugurttiin.

Tämä voi näyttää ankaralta kitudieetiltä, mutta ei se sellaiselta ainakaan tunnu. Aamupala pitää älyttömän hyvin nälkää, eikä ole ollut ongelma, vaikka lounas on välillä töistä johtuen ollut vasta 14.00 maissa. Lounas puolestaan, vaikka salaatti onkin, on "karppisalaatti". Siinä on vihannespartikkelien lisäksi kanaa, joka on paistettu oliiviöljyssä, fetakuutioita (rasvaa 29%) ja lisäksi mä laitan siihen vielä paprikamajoneesia (rasvaa 42%). Eli jos kaloreita alkais laskemaan, niin ei se varmaan miltään laihdutusruualta "virallisterveellisten" mielestä näyttäis. Mutta kun illan kebab-annoksessa on vain joku 300 kcal ja aamun rahkassa noin 140 kcal, niin silloin ei haittaa vaikka kaloreita olisi siinä salaatissa 1300. Koska karppi syö vain muutaman kerran päivässä, on niillä ruokakerroilla varaa syödä enemmän, kuin jos olisi tilanne, että söisi vielä välipalan ja iltapalankin. 

Lounaan valmistaminen on nopeaa, kun raaka-aineet on valmiiksi pilkottu/paistettu ja boxeissa.

Mutta vaikka tuohon aamupalan ja illallisen kalorit nyt laskinkin, niin kokonaisuudessaan en mä kaloreita laske. Niin kauan kuin paino putoaa, en näe siihen mitään tarvetta ja muutenkin, tiedän, ettei musta olisi laskemaan eliniäksi kaloreita, joten siksi en perusta ruokavaliotani mihinkään mittailuun tai laskemiseen. Minun ruokavalio perustuu kemiaan. Ketoosi tilana tarkoittaa yksinkertaistettuna, että keho on käännetty purkamaan rasvavarastojaan. Jos koko kemiallisen reaktion haluaa tietää, niin voi katsoa vaikka wikipediasta, miten ketoosi on selitetty. 

Sillä aikaa, kun kana lämpenee uunissa (en omista mikroa), kerkee koota salaattipedin

Tän lisäksi viittaan kemialla myös tiettyjen hormonien kontrollointiin. Ruokavalioni pitää insuliinin erityksen minimissä. Insuliinin vaikutus muihin hormoneihin on erityisen voimakas ja siksi sen tasapainottaminen liittyy vahvasti myös kaikkien muiden hormonien epätasapainotilojen korjaamiseen. Insuliini vaikuttaa nais- ja mies-hormoneihin, kortisoliin ja kasvuhormoniin, eli siis kaikkiin niihin hormoneihin, jotka osallistuvat eri tavoin rasvanpolttoon tai sen kerryttämiseen. Tarkka selitys tässäkin on paljon pidempi, mutta karkeasti ottaen oon huomannut, että kun insuliini on minimissä, rasvaa palaa. (Jos aihe kiinnostaa, lisätietoa löytyy esim. Kaisa Jaakolan Hormonidieetti-kirjasta ja Andreas Eenfeldtin Ruokavallankumous-kirjasta. Etenkin jälkimmäisestä löytyy myös kaikki viitteet tutkimuksiin yms. eli se on myös tieteellisesti ottaen korkeatasoinen kirja.)

Valmis mössö :D Eli kana ja majoneesi lisätty ja sitten sekoitettu. Ei niin esteettistä, mutta ah niin hyvää!

Noh, jos se karppauksen kemiasta tällä kertaa. Minullehan karppiruokavalion noudattaminen pääruuilla ei ole koskaan ollut mikään ongelma, vaan ongelma on ollut tunnesyömisenä toteutettu herkkujen mässyttäminen iltaisin ja viikonloppuisin. Niinpä siis tälläkin viikolla kovimmalle otti olla iltaisin ja varsinkin perjantaina ja lauantaina ilman herkkuja. Mielenkiintoista nähdä, että kuinkahan monta viikkoa pitää olla ilman, että sitä tottuu ajatukseen, että ilta/viikonloppu ei ole yhtä kuin herkuttelu?  

Voin kertoa, että kyllä on herkut himottanut, vaikkei mulla nälkää olekaan. Oloa tunnustellessa on ollut aivan selkeästi, että vatsa on tyytyväinen ja halu on päässä. Oon sitten yrittänyt taklata mielihaluja lueskelemalla karppifoorumia ja katsomalla netistä kaikkia "läski/laihdutusohjelmia". Jälkimmäinen on hyvää pelottelua, kun siellä on yleensä ihan älyttömän lihavia ihmisiä ja ensimmäinen on motivoivaa, koska onnistuneita ihmisiä on niin paljon ja he listaavat niin monia hyviä muutoksia painossaan ja muutenkin terveydessään. 

Illallinen valmistumassa. Lautaselle kylkeen salsa-kastiketta ja nam.

Luin eilen sellaista ketjua, missä oli listattu myös karppauksen haittapuolia. Ja pystyin niin samaistumaan niihin! Syömisen vaikeus silloin kun, et voi syödä kotona. Check. Turhautuminen joka paikasta tursuavaan väärään tietoon, jota kuitenkin valtaosa pitää totuutena. Check. Väsyminen selittelemään omia valintojaan. Check. Väsyminen harhaluuloihin "no eikö tuo nosta kolesterolia ihan hirveesti?" yms. Check. Kieltämättä olo on aika ison osan ajasta sellainen "minä tiedän totuuden ja koko muu maailma ei" ja se on välillä aika raskasta. Välillä kokee tarvetta alkaa kovastikin kertomaan tästä "laihtumisen graalin maljasta", jos vaan joku valittelee ylipainoaan tai kakkostyypin diabetestä (karppaus kun parantaa sen). Välillä tekee tosi pahaa nähdä siellä sun täällä mediassa laihduttajille suunnattuja neuvoja, joiden vain tietää pahentavan tilannetta. Välillä tekee tosi pahaa, kun tuntuu ettei ihmiset millään tajua, että virallisten tahojen lausunnot ovat mitä ovat, koska totuus tekee hallaa maataloudelle ja "einestaloudelle"/einesten valmistajille. Logiikka tuntuu olevan olkaa vain läskejä, kunhan nää työpaikat pysyy. Mä taannoin sanoin, että mitä asiantuntijoihin tulee, niin "sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.". Sellaiset asiantuntijat, jotka on vapaita sanomaan täsmälleen oman rehellisen mielipiteensä, ovat vähässä. Tai sitten on niitä, jotka itsepintaisesti haluavat uskoa ja pitää kiinni siitä, mitä heille on koulussa (yliopisto) opetettu asiasta totuutena. Näin vaikka käytännön kokemus olisi miten sitä vastaan. Tästä ropleemasta kertoo itseasiassa Andreas Eenfeldtkin kirjassaan. Hän kun on lääkäri, jolla kesti jonkin aikaa hyväksyä, että kaikki mitä hänelle oli ikinä opetettu, olikin väärin. 

Illalla kaivan vielä pillerikorista magnesium-sitraattia. Karpatessa jostain syystä tulee paljon kramppeja, jos ei syö sitä tarpeeksi.

Mutta ei auta. Kai minä mesoan tästä aiheesta tässä omassa blogissani (jonka lukeminen on täysin vapaaehtoista :D ) ja yritän muuten hillitä itseni. Tiedän itse miten raivostuttavaa on, jos joku tuputtaa uskontoaan muille, niin en kai saisi samalla tavalla tuputtaa tätä karppaus-sanomaa muille, jos he ei halua kuulla / ei oo valmiita hyväksymään asiaa. 

Nyt on kuitenkin mieli korkealla, kun tämä on lähtenyt taas hyvin käyntiin :)