Jonkin kauan sitten kadonneen tunsin koskettavan minua

Hei,

no johan taas venähti. Syytetään työtä kuten aina, sillä sielläkin on ollut sellainen meininki, ettei ole paljon toimiston seiniä tarvinnut katsella. Arkeni on tässä syksyn mittaan rullannut pitkälti kaavalla töihin, kotiin, töihin, kotiin, maanantaisin kanteletunti ja noin kerran kahdessa viikossa ilta kaveriporukan kanssa. Uusi Tuntematonkin käytiin katsomassa, se oli hyvä. Ai niin ja olihan tässä reissuja.

Lähtötilanne

Yhdellä viikolla oli kaksi Helsingin reissua eri päivinä, ne meni ihan hyvin. Viime viikonloppuna kävin isänpäivän merkeissä Kokkolassa ja se ei matkustamisen puolesta mennyt hyvin. Menomatka meni suhteellisen aikataulussa ja meinasin silloinkin kuolla tylsyyteen, koska jostain syystä välillä Helsinki-Kokkola ei voi yhtä aikaa selata nettiä ja kuunnella spotifya. Jostain mystisestä syystä välillä Lappeenranta-Helsinki se sen sijaan onnistuu. Ehkä sitä vaan on "pohjoisessa" huonommat internetyhteydet. No ei siinä, takaisin tulomatka, se vasta uusi kokemus olikin.

Hakee hakee, niin värejä kuin että mitä sitä nyt lopputulokselta haluaa

Alku oli ihan normaalia VR:ää, juna myöhässä jotain 25 minuuttia. Mutta kun meille siunaantui veturi, jossa oli jotenkin vajaat tehot, jäätiin koko ajan enemmän jälkeen lopputuloksella, että joskus Tampereen jälkeen tuli kuulutus, että idän juna ei odota meitä. Mahtavaa. Olisin nimittäin ollut aikatauluissakin olevilla junilla kotona joskus 22.45 aikohin ja seuraavana aamuna oli ohjelmassa 06.00 herätys, että ehtisin ajaa Kouvolaan yhdeksäksi. Kiva epätietoisuus siinä sitten aikansa ja mietin jo, että miten ihmeessä pääsen Lappeenrantaan, koska sieltä on pakko hakea työpuhelin ja työläppäri ja aamun ekalla junalla ei ehdi. Loppujen lopuksi VR järkkäsi asian niin, että juna teki ylimääräisen pysähdyksen Keravalla, me juostiin tunnelin kautta Z-junaan ja sillä Lahteen. Lahdessa konduktöörit opastivat meidät pieneen bussiin, joka lähti ajamaan kohti itää. Varusmiehillä oli oma shownsa, kun he yrittivät saada ilmoitettua varuskuntaan, että eivät ehdi aikataulussa. Itse olin lopulta kotona leppoisasti tasan puolilta öin. Kokkolassa olin juna-asemalle raahautunut siinä 16.30 aikaan. Onneksi silloin yöllä avasin työläppärin ja luin nopeasti sähköpostit, sillä paljastui, että aamun eka palaveri peruuntui ja Kouvolaan tarvitsi ehtiä vasta kahdeksi. Sai siis nukkua aamulla tunnin pitempään. Oli kyllä sellainen show, että vähän mietityttää pitäisikö ensi kerralla oikeasti vain ajaa tuo väli.

Eiku mä laitankin karmin harmaalla, kun nyt se vahingossa syntyi

Olin ennen Kokkolan reissua bongannut facebookissa tonttuoven, joten Kokkolassa sitä piti tietysti näyttää äidille (joka on yhtä tonttufani, kuin minä hyljefani) seurauksella, että käytiin ostamassa molemmille omat tonttuovet. Minun ovi vaati vähän maalaamista ja aika kauan mietinkin, mitä haluan ja selasin myös instagrammia ja pinterestiä löytääkseni inspiraation. Siellä oli enimmäkseen vain sellaista tyyliä, mistä en itse niin välitä, joten lopulta päädyin maalaamaan tonttuoveni väreillä, jotka sopivat omaan sisustukseeni. Harmaa karmi natsaa harmaaseen sohvaan ja vaaleansininen ovi sopii vaaleansinisiin mattoihin.

En tiedä oonko ihan tyytyväinen tähänkään, mutta mennään nyt toistaiseksi tällä

Tämä oli ensimmäinen kerta useaan vuoteen, kun ylipäätään maalaan mitään ja sen vuoksi olikin melkoinen härdelli värien kanssa. Ensinnäkin musta on kadonnut tai varmaan kokonaan loppunut, joten harmaan muodostaminen oli vähän työn ja tuskan takana. En jostain syystä ollut niin fiksu, että olisin tajunnut googlettaa, miten harmaata tehdään. Tuttuni kertoi tosin myöhemmin facebookissa, että se vaatii kaikkien 6 perusvärin sekoittamista täsmälleen oikeassa suhteessa ja hän tietää ihmisillä menneen ihan pari tuntiakin siihen, että yrittävät onnistua siinä. Toinen ongelma oli tietysti se, että en muistanut ollenkaan, miten vähän sinistä tarvitaan, että saadaan aikaiseksi vaaleansinistä. Tämä tietysti johti siihen, että valkoinen väri lähes loppui! 

Ta-daa!

Mutta kaikesta koheltamisesta huolimatta maalaaminen oli kivaa ja tulipa ajateltua, että miksi sitäkään ei ole tehnyt enemmän. Olen työssäni hyvin älyllisesti suuntautunut, enimmäkseen se on pelkkää ajattelua ja erilaisten näkökulmien perustelua ja ylös kirjoittamista/ muille oikeudenkäynnissä kertomista, että saisi vakuutettua muutkin siitä omasta logiikastaan. Kuitenkin jos miettii omaa elämääni taakse päin, olen lapsesta asti piirtänyt ja maalannut paljon. Lapsesta yliopistoon saakka olen myös soittanut pianoa. Eli tehnyt tällaisia luovia juttuja. On hirmuhyvä kysymys, että miksi ihmeessä olen antanut niiden liusua pois elämästäni? 

Siellä se on!

Ehkä se ei ollut tietoinen päätös. Se varmaan alkoi joskus yliopiston aikaan, kun aina oli edessä seuraava tentti ja tuntui, että koko ajan pitää lukea. No tavallaan pitikin, 100 sivua joka ikinen päivä ja jos pidät tauon, niin sitten se lukemiseen käytettävä aika ikään kuin vain jatkuu ja jatkuu lopputuloksena, että ei minulla mitään ilta- tai viikonloppuvapaita ollut. Yliopistossa päivät olivat aika pitkälti niin, että heräsin omia aikojani ilman kelloa, kävin harrastamassa liikuntaa ja sen jälkeen aloin lukemaan ja se yleensä sitten kestikin koko päivän, koska varsinkin talvella heräsin tosi myöhään. Jossain kohtaa myin sähköurkuni, koska en ollut enää vuosiin soittanut juuri yhtään. Hyvin väärä valinta muuten! Yliopistosta päästyäni käytin aikaa edelleen liikuntaan ja sen lisäksi työn etsiminen tuntui työltä ja käytin siihen paljon aikaa joka päivä. Lopulta työpaikan saatuani aloin tehdä sitä asianajajatutkintoa, joten työpäivien jälkeen käytin tutkinnon tekemiseen illat ja viikonloput. 

Tämän laatikon voisi avata useamminkin

No sittenkin kun asianajajatutkinnosta oli selvitty, jotenkin sitä aikaa ei muka vain ole löytynyt musiikille tai kuvataiteelle. Hyvin vähäisessä määrin sitä on löytynyt edes liikunnalle! Musiikkiin tietysti vaikutti se, että ei enää ollut sähköurkuja ja vaikka kantele olikin, niin vasta tänä syksynä löysin ensimmäisen kerran paikan, jossa joku opettaa minulle sen soittamista. Olen kyllä pitänyt silmiäni auki monta vuotta asian suhteen, mutta ennen tätä ei ollut tärpännyt. Kuvataiteen pois jääntiin ei mitään syitä ollut. Minulla on koko ajan ollut hallussani pensselit, kynät, liidut, akvarelli- ja akryylimaalit. (Luojan kiitos en ole niitä heittänyt pois!) Ei vain tullut tartuttua niihin, vaikka välillä se ajatus mielessä kävikin esimerkiksi viikonloppuisin.

Onkin kuulkaas ollut hommaa virittää korvakuulolta! Onneksi iphoneen sai ladattua Tuner lite-appin, jota voi käyttää apuna virittämisessä.

Se mitä tässä tietysti työjuttujen lisäksi on tapahtunut noin elämänkaarellisesti ajateltuna, on sosiaalinen media, tv-sarjat ja ylipäätään "netissä roikkuminen". Niitähän en tietysti nykyisessä määrin ole harrastanut aiemmin, kun ahkerammin maalasin, soitin ja harrastin liikuntaa. Ensimmäisen oman tietokoneen sain joskus yläasteikäisenä, mutta silloin internet taisi vielä maksaa ihan eri tavalla kuin nykyään. Irc-galleriassa ei tullut roikuttua samalla tavalla kuin facebookissa, eikä siellä tietysti ollut kaikkia ihmisiä, niin kuin facebookissa on oikeastaan äitiä ja isovanhempia lukuunottamatta kaikki sukulaiseni, ystäväni ja ihmiset opiskelu- ja työpaikoilta. 

5-kielisellä kanteleella sointuvaihtoehtoja pääasiassa 3

Tv-sarjoja tuli katsottu paljon vähemmän, koska olin perheeni tai ystävieni kanssa eikä toisaalta silloin vielä ollut mitään tarvetta paeta todellisuutta. Tai oikeastaan työhön liittyviä ajatuksia. Työasiat pyörivät minulla ajatuksissa nykyään lähes taukoamatta. Mietin niitä töiden jälkeen ja pahimmissa paikoissa herään aamuöisin miettimään niitä. Ainoa mikä estää niiden miettimisen on ollut hyvän kirjan lukeminen tai mukaansa tempaavan tv-sarjan katsominen. Tai tietysti kanteleen soitto. Siinä kun pitää yhtä aikaa tehdä käsillään motorisia juttuja eli hiljentää kieliä ja toisella kädellä näppäillä kieliä ja katsellaan seurata nuotteja ja mahdollisesti ehkä vielä laulaakin, niin ei aivokapasiteettia enää riitä työlle. 

Sitten muunnetaan piano-soinnut kantelesoinnuiksi tällä pyörällä

Mutta jollakin tavalla elämä tuntuu hukkaan heitetyltä, jos kaiken vapaa-ajan viettää vain uppoutuneena sosiaalisen median, netin tai tv-sarjojen maailmaan. Oon miettinyt sitä tässä jo jonkin aikaa, koska aina ihmisten kysyessä kuulumisia, vastaus on että "no töitä kuuluu, ei sen ihmeempää". Ystäviä ei oikein voi nähdä enempää, koska kaikki ovat yhtä paljon tai enemmänkin aikaa vievässä työssä tai asuvat satojen kilometrien päässä ja perhe ja sukulaiset asuvat hekin toisella puolella Suomea. Mutta jotenkin pitäisi nyt yrittää jatkossa pitää huolta siitä, että "läppäriaika" vähenee ja enemmän aikaa vapautuu musiikille, kuvataiteelle ja liikunnalle. Tärkeiden ihmisten kanssa olemisen jälkeen, kun nämä kolme kaikista eniten lisäävät hyvinvointia ja kokemusta, että elämä ei vain liusu ohi. Ne olisivat myös hyvää vastapainoa ajatuspainotteiselle työlle ja toimivat stressinpoistajina ilman, että tarvitsisi tuntea jälkikäteen syyllisyyttä. 

Merkitään ne nuotteihin ja lähdetään soittamaan!

Toivottavasti en kadota enää luovuutta! Se oli niin kauan iso osa minua. Osa, jota en edes huomannut kadottaneeni. Äitipuolenikin totesi viime viikonloppuna, että "ainahan sinä olet soittanut", kun keskusteltiin siitä, että olen aloittanut tänä syksynä kanteleen soiton, hän vain viittasi siihen pianoon. En tiedä miten se on jäänyt keskustelematta, että en ole soittanut sitä noin 6 vuoteen.

Ai niin valokuvauskin oli joskus oma "luovuuden toteuttamismuotoni". No sekin on jäänyt, mitä nyt välillä tulee ikuistettua, jos sattuu kohtaamaan jotain nättiä. Yksi aamu Saimaa oli jäässä.

Nyt läppäri kiinni ja kantele tassuun. "Sinisiä punasia, ruusun kukkia kannan kädessäni..."

31 vuotta elämää

Hei,

tämän postauksen idean myönnän kopioineeni suoraan Mungolifesta. Täytän alkavalla viikolla 31 vuotta, joten ajattelin että olisi hauska tehdä tällainen pieni katsaus taaksepäin. Mitä olennaista elämässäni on tapahtunut näiden 31 vuoden aikana? 

1-vuotiaana: Tästä ajasta en oikeasti muista mitään. Olin kuitenkin vanhempieni esikoinen sekä isäni että äitini sukujen puolelta ensimmäinen lastenlapsi, joten minulle kerrotun mukaan olen saanut varsin paljon huomiota tuossa vaiheessa. Tämä on luultavasti vaikuttanut persoonallisuuteeni, sanon aina mielipiteeni, oli tilanne ihan mikä tahansa, koska hei, totta kai ihmiset nyt minua kuuntelee :D

2-vuotiaana: Ei muistoja. Minulle kuitenkin syntyi pikkuveli ja piti alkaa jakamaan vanhempien huomiota. Pikkuveli oli lapsena aivan äärimmäisen rasittava ja suoraan sanottuna minua ei olisi haitannut, vaikka häntä ei olisi ollut olemassa ollenkaan. Onneksi pikkuveljestäni kasvoi kuitenkin jossain teini-iän paikkeella oikein hyvä ihminen ja nykyään hän on minulle todella tärkeä.

3-vuotiaana: Luulen, että olen tavannut pitkäikäisimmän ystäväni, lapsuuteni bestiksen 3-vuotiaana. Me oltiin kuin paita ja peppu ja rymyttiin kaikki vapaa-aika metsässä leikkimässä.

4 tai 5-vuotiaana: Olen käsityksessä, että jotain näitä main oltiin veljen kanssa leikkimässä Patamäki-nimisessä paikassa ja hän tippui jyrkänteeltä alas ja melkein kuoli. Se on varhaisin muistoni, jonka voin vieläkin nähdä mielessäni aivan selvästi. Aikuisena on kovasti mietityttänyt, miksi kukaan ohi menneistä aikuisista ei auttanut meitä. Pikkuveljeni oli kuitenkin läpimärkä verestä, jota tuli hänen päästään ja me kävelimme about kilometrin matkan kotiin pyörätietä pitkin.

6-vuotiaana: Aloitin koulun ja muistan pätkiä ensimmäisestä koulupäivästä. Koulu oli alusta alkaen minun juttuni ja pärjäsin siellä hyvin.

7-vuotiaana: Jotain näitä aikoja aloitin pelaamaan jalkapalloa. Täysin väärästä syystä. Halusin ne monella näkemäni hienot verkkarit! En muista kuinka monta vuotta pelasin, mutta en ollut hommaan tarpeeksi kypsä enkä oikein koskaan aidosti pitänyt lajista.

8-vuotiaana: Aloitin partion. Elämäni toiseksi paras päätös. Partiosta tuli ykkösharrastukseni. Kaikki elämäni parhaat hetket ovat liittyneet partioon.

9-vuotiaana: Mitään tarkasti juuri tähän vuoteen liittyvää en muista, mutta todettakoon, että koulukiusatuksi joutuminen on alkanut alaluokilla, ehkä jo 2. tai 3. luokalla. Minua haukuttiin neekeriksi, koska olin tummempi kuin muut ja siihen aikaan Suomessa ei tainnut juuri olla oikeita tummaihoisia eikä hirveästi muutenkaan maahanmuuttajia. Minä joka näytän lähinnä italialaiselta, erotuin tietysti joukosta. 

10-vuotiaana: Suunnilleen näitä aikoja löysin fantasiakirjallisuuden ja aloin tosissani ahmimaan kirjoja. Valitettavasti jotain näitä aikoja myös alkoi lihominen. Ystäväni muutti toiselle puolelle kaupunkia ja sen sijasta, että olisin rymynnyt kaiken vapaa-ajan metsässä, luin kirjoja. En pitänyt omasta hiusväristäni, joten aloitin värjäämään hiuksiani punaisiksi.

11-vuotiaana: En muista pelanneeni jalkapalloa enää yläasteella, joten olen lopettanut sen pelaamisen varmaankin näitä aikoja.

12-vuotiaana: Aloitin vetämään partiossa ryhmää itseäni nuoremmille. Siitä asti olin ainakin 10 vuotta aktiivisesti johtajan roolissa. Myös tämä on vaikuttanut hyvin paljon persoonaani, minä otan aina tilanteen haltuuni, kuuluu se minulle tai ei. 12-vuotiaana myös päätin, että minusta tulee asianajaja. Koin elämässäni niin paljon epäoikeudenmukaisuutta lähinnä koulumaailmassa, että halusin työskennellä ammatissa, jossa voisin vaikuttaa oikeudenmukaisuuteen. Se oli elämäni paras päätös.

13-vuotiaana: Oli koko elämäni paskin vuosi. Vanhempani erosivat ja ainut minulla koskaan ollut lemmikki, Vili-hamsteri kuoli. Koulukiusaaminen jatkui yläasteella, nyt syynä oli se, että olin liian hyvä koulussa.

14-vuotiaana: Jotain näitä aikoja löysin gootti/metallimusiikin ja aloin pukeutumaan mustaan. Partiossa osallistuin 2 viikkoa kestäneelle Scout 2001-leirille Ruotsissa ja onnistuin siellä muun muassa kirjaimellisesti törmäämään Ruotsin kuninkaaseen ja lentämään sen jälkeen turvamiesten heittämänä kauemmaksi. 

15-vuotiaana: Yläaste loppui ja aloitin tekemään kaksoistutkintoa lukiossa ja kauppaoppilaitoksessa. Lukion ensimmäisestä luokasta alkaen olin vapaa vuosia kestäneestä koulukiusaamisesta ja en olisi voinut olla onnellisempi. Meillä oli koulussa mukava ystäväporukka. 

16-vuotiaana: Jossain tässä kohtaa aloitin partiossa kouluttamaan muita johtajia ja aika lailla kaikki vapaa-aikani kului partion piirissä. Oli vetämieni ryhmien retket, lippukunnan leirit, piirin leirit, vetämäni koulutusviikonloput, kaikkien näiden suunnittelu ja partiotaitokisat. 

17-vuotiaana: Osallistuin Ruotsissa pari viikkoa kestäneelle Army Cadet Exchange-leirille. Eli pari viikkoa sotilasmeininkiä ja oli yksi elämäni parhaista ellei jopa paras kokemus. Armeijaanhan olin aikonut mennä jo pikkutytöstä lähtien, niin totta kai olin tuolla ihan pähkinöinä. Pääsin tuonne, kun eräs minut partion kautta tuntenut majuri, ehdotti että hakisin mukaan. Suomen puolesta järjestäjänä oli Maanpuolustuskoulutus ry, jonka toiminnassa kyseinen majuri oli mukana. Samana syksynä minut pyydettiin sotilastaitokisoihin Suomen joukkueeseen mukaan ja nehän voitettiin. Vahingossa voitin myös henkilökohtaisen mestaruuden ja tulin ammunnoissakin kolmanneksi, vaikka ampumiskokemusta minulla oli hyvin vähän. Jotain näitä aikoja värjäsin hiukseni mustiksi, värjättyäni niitä 10-vuotiaasta asti punaisiksi. Mustaa olin alkanut harkita jo yläasteella, mutta meni aika kauan ennen kuin viimeinkin uskalsin värjätä mustiksi.

18-vuotiaana: Tapahtui kaksi elämäni kannalta merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli partiossa tapahtunut tapaturma, jonka seurauksena olin kuukausia sängyssä saaden jalkaani pysyvän hermovamman ja joka ylioppilaskirjoitusten pilaamisen lisäksi on aiheuttanut hyvin paljon harmia elämääni siitä asti. Pysyvä vamma esti armeijaan menemisen ja se on elämäni traagisimpia asioita. Toinen merkittävä asia oli, että 18-vuotiaana aloin elämäni ensimmäistä kertaa seurustella. Asia, joka tuli oikeastaan itsellenikin täysin yllättäen ja puskista. Mutta halusin kokeilla asiaa, joten kokeilin ja vahingossa rakastuin. Yritin myös ensimmäistä kertaa oikeustieteelliseen, mutta jäin 10 pisteen päähän läpimenosta eli todella kauaksi. Tajusin jo pääsykokeessa, että nyt ei riitä ja se oli kamalaa, kun tiesi, minkälaisen valmistautumisurakan joutuu vetämään seuraavana vuonna uusiksi.

19-vuotiaana: Sain kaksoistutkinnostani valmiiksi myös kauppaopiston osuuden, mutta oikeustieteellinen jäi 1 pisteen päähän. Tarkasti ottaen olisin päässyt sisään, jos olisin kirjoittanut vastauspaperiin yhden kirjaimen vähemmän monivalintatehtävässä. Suuntasin Rovaniemelle Rovala-opistoon tekemään avoimen yliopiston kautta oikeustieteen aineopintoja. Sisäoppilaitosmainen Rovala-vuosi oli aivan mahtava ja sain monta todella hyvää ystävää. Ja kun lakia opiskeltiin joka päivä koulussa opettajan johdolla ja illat käytettiin tenttikirjojen lukemiseen, tentit menivät läpi käsittämättömän hyvillä arvosanoilla. 

20-vuotiaana: Pääsin heittämällä sisään oikeustieteelliseen. Suurin ja pitkäaikaisin unelmani tuli toteen. Olin onnesta pähkinöinä, etenkin kun kaikki kaverinikin pääsivät sisään. Kaiken kaikkiaan sinä vuonna ja parina myöhempänä vuonna about 25/30 Rovala-opiston porukastamme pääsi sisään. Vuoden etäsuhteilun jälkeen poikaystäväni seurasi minua Rovaniemelle ja muutettiin yhteiseen asuntoon.

21-vuotiaana: Menin opiskelijajärjestö Elsa Rovaniemen hallitukseen mukaan. Hyvä liikku ja taas paljon arvokkaita kokemuksia.

22-vuotiaana: Meille tuli poikaystävän kanssa ero. Hän tuli kristinuskoon ja muuttui aikamoiseksi fundamentalistiksi. Itse en ollut edes rippikoulua käynyt, enkä kuulunut kirkkoon, joten lopulta tämä asia ajoi meidät eroon. Monessa muussa asiassa voi tehdä kompromissin, mutta uskonto ei ole yksi niistä. Vaikka erottiin ystävinä, olin tosi monta vuotta aivan palasina tästä asiasta. Poikaystävästä, avopuolisosta oli tietysti tullut vuosien saatossa minulle elämäni tärkein ihminen. Päätin, etten aio enää koskaan tuntea moista kipua.

23-vuotiaana: Oikiksen aikana kipuilin monena kesänä, kun en löytänyt kesätöitä. Tuntui että kaikki työhaastattelussa mahdolliset virheet piti oppia kantapään kautta ja epäilin jo aika paljon itseänikin, että sovinko persoonana alalle ollenkaan? Minä nimittäin en ole koskaan ollut hillitty ja hallittu ihminen. Vaan aika värikäs ja mielipiteitä omaava. Ja sellainen "selitän huitoen ja ääni-efektejä käyttäen". Tässä vaiheessa menin myös ainejärjestö Artiklan hallitukseen vuodeksi. Varmaankin jotain näitä aikoja jätin myös kaikki tehtäväni Kokkolassa olleessa partiolippukunnassa, joka oli ollut kotilippukuntani 8-vuotiaaasta asti. Koin etäjohtamisen Rovaniemeltä liian vaikeaksi. Olin toki vielä jäsen, mutta aktiivisimmat partiopäiväni jäivät tässä kohtaa tauolle. Kesällä osallistuttiin kuitenkin veljen kanssa Kilke-suurleirille yhdessä 10.000 muun partiolaisen kanssa.

24-vuotiaana: Sain ensimmäisen oman alani kesätyön käräjäoikeudesta ja muutin sen perässä takaisin Kokkolaan viiden Rovaniemellä vietetyn vuoden jälkeen. Kesätyö oli aivan mahtava ja silloin aloin ajattelemaan, että minusta tulee sittenkin tuomari.

25-vuotiaana: Valmistuin oikeustieteellisestä ja aloin etsimään paikkaani työelämässä. Minulle alku oli aika kivinen. Ensin odottelin kauan että auskultointihakemuksen tilanne selviää, sitten kauan erästä toista paikkaa ja lopulta kun sen sain ja muutin sen perässä Ouluun, huomasin nopeasti, että siitä ei ole pitkäaikaiseksi ratkaisuksi. Ehkäpä suoraan sanottuna elämäni toiseksi pahin vuosi, sen laatuinen se vuosi oli. Oulun työpaikan varmistuttua hankin elämäni ensimmäisen auton. No se olikin paska diili ja auto piti vaihtaa aika pian toiseen. Koska auton omistaminen tuntui jollain tapaa hyvin pelottavalta, nimesin auton Kirpuksi, jotta tottuisin paremmin siihen. 

26-vuotiaana: Sain ensimmäisen valmistumisen jälkeisen kunnon työpaikan ja siitä alkoi ammatillinen kehittyminen tosissaan. Muutin ensin Helsinkiin ja sitten puolen vuoden kuluttua Lappeenrantaan, ollen siis saman työnantajan palveluksessa. Möin auton pois, koska Helsingissä ei autoa tarvittu. Se oli aika surullista, koska olin tietysti kiintynyt siihen, kun olin nimennytkin sen. Suoritin sinä vuonna asianajajajatutkinnon samalla, kun opettelin itse ammattia. Kamalan rankka vuosi. Asianajajatutkinnon tehtyäni oli olo, että en tee enää ikinä mitään tutkintoa. Lappeenrantaan muuttaessani en tuntenut täältä ketään ja siksi menin täkäläiseen partiolippukuntaan, että olisi jotain muutakin kuin työ. Aloin vetämään sudenpenturyhmää yhdessä toisen henkilön kanssa.

27-vuotiaana: Vaikka pidin työstäni, Lappeenrannasta kaupunkina ja olin saanut täältä hyvän kaveriporukan, mielessäni pyöri edelleen pitkäaikainen haave auskultoimaan pääsemisestä ja tuomioistuinuralle lähtemisestä. Asianajotyö oli näyttänyt tietysti myös ikävät puolensa ja halutti kovasti, että voisi itse kirjoittaa ne tuomiot ja sitä myötä tehdä kussakin jutussa sen, mitä itse pitää oikeana. Ajoittain koin olevani liian korkeamoraalinen ja oikeudentuntoinen avustajan työhön. Aloin hakemaan auskultointipaikkoja. Jossain tässä kohtaa myös päätin lopettaa hiusten värjäämisen. Olin kuullut äidiltäni, että harmaantuminen alkaa 30-vuotiaana enkä halunnut että siellä olisi harmaa raja, joten tajusin, että jos värjäämisen meinaa lopettaa, se pitää tehdä ennen sitä. Loppujen lopuksi oma tummanruskea hiusvärini osoittautukin aika kivaksi. 

28-vuotiaana: Pääsin auskultoimaan eli suorittamaan tuomioistuinharjoittelua Kainuun käräjäoikeuteen. Lappeenrannasta oli todella haikea lähteä Kajaaniin, mutta Kajaanin vuodesta tuli aivan mahtava, yksi parhaista vuosista pitkään aikaan. Pidin tuomarintyöstä, mutta silloin tietysti valkeni, että on siinäkin omat negatiiviset puolensa, jota ei avustajapuolella ollessaan tietysti voi havaita.

29-vuotiaana: Päätin sitten kuitenkin tuomioistuinuralle tai syyttäjäuralle lähtemisen sijasta palata vanhaan työhöni Lappeenrantaan. Asiaan vaikutti aika paljon se, että avustajapuolella sain taas vakituisen työsuhteen, kun tuomioistuinuralla ja syyttäjäuralla olisi pitänyt jaksaa vuosia määräaikaisissa työsuhteissa ja kenties myös jatkuvasti paikkakuntaa vaihdellen. Olin väsynyt siihen jatkuvaan muuttamiseen mentyäni jo Kokkola-Rovaniemi-Kokkola-Oulu-Helsinki-Lappeenranta-Kajaani-kierroksen. Lisäksi kun huomioi, että jokaisessa työssä on omat plussansa ja miinuksensa, ei sillä loppuunsa ole hirveästi väliä onko tuomari, asianajaja vai syyttäjä. Tai ei ainakaan minulle ollut. Keskimmäinen on ainoa, jossa voi itse johonkin pisteeseen asti vaikuttaa työmääräänsä ja kiireeseensä. Tietysti valinnassa painoi myös se, että pääsin palaamaan mieluiseen kaupunkiin, jossa odottivat hyvien ammatillisten piirien lisäksi hyvät kaverit. Palatessani takaisin ostin ensimmäisen oman asunnon ja tämän asunnon hankinta oli elämäni kolmanneksi paras päätös. Asunto on ihana, asuntoalue on ihana ja kaupunki on ihana. Ja viimeinkin pääsin tilanteeseen, että ei tarvitse enää maksaa muille, vaan voi oikeasti kerryttää varallisuuttaan.

30-vuotiaana: Minusta tuli virallisesti asianajaja, kun sain asiaan tarvittavat 4 vuotta valmistumisen jälkeistä työkokemusta täyteen. Olin toki tehnyt jo pitkään asianajan työtä, mutta tittelillä lupalakimies, koska en ollut täyttänyt vielä liittoon pääsemisen edellytyksiä. Tässä kohtaa hankin jälleen auton ja se onkin tullut tosi tarpeeseen työssäni, joka on aika liikkuvaista. Työajoja on paljon.

31-vuotiaana: Jatkan varmasti samalla tavalla kuin tähänkin asti. Koska en seurustele, eikä minulla ole lapsia tai lemmikkejä ja kaikki samassa kaupungissa asuvat kaverinikin ovat työpiireistä, elämäni pyörii pitkälti työn ympärillä. Jotain sivuprojekteja toki on silloin tällöin. Tänä syksynä olen aloittanut kanteleen soittamisen ja on ihan mukavaa, kun elämässä on muutakin sisältöä kuin työ. Olen myös miettinyt, että pitäisikö palata aktiivipartioon jollakin tavalla. Sehän jäi, kun muutin Kajaanin ja palatessa takaisin etelään, en halunnut mennä takaisin, koska en halua vetää enää sudenpenturyhmää. Se ei oikein sopinut minulle ja suoraan sanottuna vei enemmän kuin antoi. Kaipaan kuitenkin partiosta monia juttuja, lähinnä leirejä ja retkiä. Tässä pitäisi myös aktivoitua liikunnan suhteen. Se on suoraan sanottuna ollut retuperällä vuodesta 2013 lähtien ja en ole vielä onnistunut luomaan liikunnasta rutiinia kiireisen työelämän rinnalle. Olen miettinyt, että ehkä ensimmäinen järkevä askel siinä asiassa olisi hommata liikuntakaveri. Sellainen jonka kanssa mentäisiin joka viikko vähintään kerran yhdessä harrastamaan liikuntaa. Silloin siitä varmaan tulisi helpommin tapa, jossa pysytään.

Kaiken kaikkiaan olen elämääni tyytyväinen, vaikka on siinä ollut aika rankkojakin jaksoja. Olen kuitenkin onnistunut luomaan itselleni tilanteen, jossa saan elää mielekästä arkea.

Kesäloma osa 2

Hei,

tänä vuonna minulle oli kertynyt vuosilomaa vain 2 viikkoa. Tai no toukokuussa käytin yhden lomapäivän Kööpenhaminan reissuun ja yksi lomapäivä on vielä käyttämättä, jätän sen todennäköisesti jouluun. Sen sijaan, että olisin pitänyt yhden 2 viikon mittaisen loman, pidin kaksi yhden viikon lomaa. Töiden järjestelyn kannalta se oli hyvä ratkaisu, sillä lomalta palatessa töissä ei odottanut niin isoa kaaosta, kuin yleensä pitempien lomien jälkeen. En kuitenkaan ole ihan varma, että oliko se töistä irtautumisen ja palautumisen kannalta ihan paras ratkaisu. Yksi viikko menee nimittäin tosi nopeasti ohi. Melkein pitää mennä takaisin töihin ennen kuin kunnon lomafiilistä on edes saavutettu. Ehkä sitten kun minulla on taas ne 5 viikon lomat, pidän kesällä putkeen kolme viikkoa ja jätän yhden viikon syksylle ja yhden keväälle.

Tämä loman jälkimmäinen pätkä oli tapojeni vastaisesti yllättävän ex tempore -laatuinen. Yleensä olen aikatauluttanut lomani jo etukäteen täyteen treffeja ystävien, perheen ja isovanhempien kanssa. Tällä kertaa oli toki jotain ajatuksia, missä pitää käydä ja mitä tehdään, mutta aikataulu eli vähän säiden mukaan. Äiti oli samaa aikaa lomalla ja hetken mielijohteesta käytiin hänen kanssaan esimerkiksi Pietarsaaressa ja toisena päivänä Ylivieskassa. Niin ja tietysti kolmena päivänä uimassa Kokkolan uimahallin ulkoilma-altaalla. 

Suunniteltua sen sijaan oli retki Tankarin majakkasaarelle. Sen kanssa varsinkin katsottiin säitä ja valittiin sitten sellainen mistä olisi pitänyt tulla aurinkoinen päivä ja käytiin ostamassa päivää ennen liput. Retkipäivän aamuna näytti vähän pahalta, mutta loppujen lopuksi sää oli ihan hyvä. Ei tuullut yhtään, mikä on tosi harvinaista merellä ja varsinkin niin kaukana rannikosta. Aurinkokin paistoi sellaisen kevyen utuisen pilviverhon takaa ja sää oli lämmin, niin mikäs siinä merimatkalla ollessa ja saarta kiertäessä. 

Olen käynyt Tankarissa ainakin kerran aiemminkin, mutta en muistanut sieltä muuta kuin, että meinasin silloin tuon surkean hermovammaisen jalkani takia tippua kivikkoon ja estin sen tarttumalla tyrnipuskaan, jossa oli aika paljon piikkejä. Hirveä kokemus. Tällä kertaa jalka oli jo sen verran parantunut, että en meinannut kertaakaan kaatua. Saarella oli idyllisen näköisiä pikku mökkejä, pääskyjä ja kanervikkoisia kallioita. Vene oli maissa 2 tuntia ja se oli ihan hyvä aika kiertää saari ympäri ja pysähtyä myös teelle ja mokkapalalle.

Mä olin mielestäni oikein merellisesti pukeutunut raitamekossani ja kun kaulassakin vielä kieppui Suunnon ja Kalevala Korun yhteistyömalli eli kompassikoru Guiding Star. Rakastan tuota neulemekkoa. Se on jotenkin raikkaan näköinen, kevyt kantaa päällä ja supermukava. Vaakaraidoista toki on ikiajat toitotettu, että ne lihottavat entisestään, mutta ei tuo mun mielestä nyt mitenkään erityisesti lihota. Mekko on tuollaisena kivempi, kuin se olisi kokonaan valkoisena tai tummansinisenä. Raidat ovat siis tummansinisiä, vaikka kuvassa näyttävätkin mustilta :D 

Raitamekon ja tämän yllä olevassa kuvassa näkyvän hellemekon löysin Kouvolan Zizziltä, jonne ennen lomaa ajelin yksi sunnuntai tutkimaan nimenomaan mekkotarjontaa. Tykkään tuostakin ja ylipäätään viihdyn nykyään mielelläni mekoissa niin töissä kuin kotonakin. Mun pitkäaikaiset ystävät on tätä ihmetelleet, sillä eivät ole jopa yli 20 vuotta kestäneen ystävyytemme aikana juuri nähneet minua mekossa. Meinasin ensin todeta, että en tiedä miksi en ole juuri pitänyt mekkoja enkä hameita, mutta keksinkin heti syyn. 

Minä olen alkanut lihoa 10-vuotiaana ja siitä asti olen vähintään lievästi ylipainoinen ja myöhemmin ihan rehellisesti lihava. Ruumiinrakenteeni on jalkojen osalta sellainen, että muistan jo ala-asteikäisest asti, että mekon tai hameen alla reidet hankaa yhteen ja siitä tietysti aiheutuu paljon kipua haavautumien muodossa. Sukkahousut menee samasta syystä rikki alta aikayksikön ja kun ilmankaan niitä ei voi pitää mekkoja tai hameita, olen sitten pitänyt aina housuja. Jotka tosin nekin menevät aina muutamassa kuukaudessa haaroista rikki ja siksi housuja joutuu ostamaan usein. Mutta tänä vuonna luin jonkin plussabloggarin blogista elämää mullistavan vinkin, siellä hameen ja mekon alla voi pitää shortseja! Avot, miten en ole sitä itse ikinä tajunnut? No tämän tajuamisen jälkeen olenkin sitten viihtynyt mekoissa myös kesäaikaan, kun alle ei tarvitse kiskoa sukkahousuja. Talvisin olen toki mennyt sukkahousuilla, vaikka ne lähes kertakäyttökamaa tuntuvatkin olevan. Tämän jälkimmäisen kesälomapätkän menin kokonaan näillä kahdella mekolla. Muitakin vaatteita toki oli mukana, mutta näissä viihdyin.

Mikkelin asuntomessujen ihmeellisin talo

Loppupuolella lomaa suuntasimme äidin ja veljen kanssa tänne Lappeenrantaan. Siinäkin veljen mukaan tulo oli ex tempore -ratkaisu ja muutti vähän aiemmin aiottuja aikatauluja, sillä veli oli palannut omalta lomaltaan töihin. Veli ei ollut aiemmin koskaan käynyt Lappeenrannassa eikä kumpikaan ennen nähnyt tätä minun nykyistä asuntoani. Olisi ollut kivaa näyttää aurinkoista Lappeenrantaa, mutta perheen vierailun ajaksi sattui varsin epävakaiset säät ja sateen uhka oli jatkuva, vaikka sateilta enimmäkseen säästyttiinkin.

Kyllähän nuo maisemat kelpaisivat

Tultiin tänne perjantaina vasta yhdeksän maissa, sillä päästiin lähtemään Kokkolasta vähän ennen kahta ja Jyväskylässä puolestaan jouduttiin seisomaan ruuhkassa tunti. Käytiin kuitenkin silloin perjantaina vielä kiertämässä tämä kotisaareni ympäri ja saunottiin. Lauantaina herättiin hyvissä ajoin ja suunnattiin Mikkeliin asuntomessuille. Siellä todettiin, että on niillä kyllä melkoiset näkymät kodeistaan, mutta niin on asuntojenhinnatkin täysin tavallisen pulliaisen tavoittamattomissa. Ainakin jos ajattelee, että yhdelle ihmiselle joku 150.000 euroa on aika maksimi ja kahdelle 300.000 euroa. Takaisin Lappeenrantaan ajettiin siten, että ehditiin lähtemään illalla Saimaan risteilylle. Risteilyn jälkeen puolestaan piti perehdyttää veli paikalliseen herkkuun eli vetyyn :)

Nyt muuten perusjuomalasitkin! Sain nuo vedenvihreät Kartio-lasit äidiltä tupaantuliaislahjaksi :)

Sunnuntaina käytiin vielä kiertelemässä kaupunkia ja Linnoitusta sekä tsekattiin tämän vuoden Hiekkalinna. Sitten vähän murua rinnan alle ja perhe saikin jo lähteä ajamaan kohti Kokkolaa. Olivat ilmeisesti joutuneet taas seisomaan Jyväskylässä ruuhkissa, mutta ilmeisesti vain puolituntia. On se kyllä ihme, en ole tullut ajatelleeksikaan, että se on sellainen sumppu. Itse toki olen vain kerran yksikseni ajanut sen välin eikä silloin ollut mitään ongelmaa. 

Kiira-myrskyä odotellessa... (miksi ne sanoi sitä ensin Klaara-myrskyksi ja sitten vaihtoivat nimen?)

Mutta niin se vain loma loppui. Oli yllättävän paha jäädä tänne kun toiset lähtivät ja ajatteli, että heitä näkee seuraavan kerran vasta jouluna. On jotenkin helpompi itse lähteä kuin jäädä yksin jälkeen. Onneksi kuitenkin tajusin, että tuleehan siihen isänpäivä väliin ja varmaankin silloin teen viikonloppureissun Kokkolaan, että näkee edes perhettä. Kyllä se ikävä aina sitten ajan kanssa tasaantuu, kun arjen kuviot töineen ja kavereineen imaisevat taas mukaansa. Esimerkiksi nytkin sunnuntaina, työt kutsuvat, kun poliisista soitettiin. Keskiviikolle on puolestaan kivat suunnitelmat kavereiden kanssa. 

Kesätouhuja

Hei,

sateisena kesälauantaina onkin mukava istahtaa tähän parvekkeelle kirjoittamaan blogia ja kuunnella samalla sateen ropinaa ja ukkosen jyrinää. Aika pitkälti kesätouhuni ovat tähän asti olleet tavallista arkea. Olen tuunannut parvekettani ja viettänyt siellä aikaa ja lisäksi olen viettänyt ensimmäisen kahdesta kesälomaviikostani Kokkolassa. Niin ja tietysti kolaroinut juuri ennen kesälomaa pyörällä ja kesälomalla ostanut auton.

Olen huhtikuun alusta alkaen liikkunut joka paikkaan pyörällä ja yllättävän usein se käy näinkin kauniissa säässä. Tuo nyt ylipäätäänkin on suurimman osan työmatkastani maisemana, Saimaan saaristo. Yllä oleva kuva on sillalta, joka erottaa kotisaareni "mantereesta". Mutta aina ei ole hyvä sää. Ei esimerkiksi sinä yhtenä iltana ennen lomaa, kun piti käydä kaupassa. Silloin satoi vettä. Puin päälle vettä johonkin pisteeseen asti kestävät vaatteet ja pyöräilin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin. Arvelisin, että vauhtini oli jotain 20-30 km tunnissa. No, ennen kauppaa pitää ylittää rautatie, joka menee vinosti suhteessa pyörätiehen. Siinä oli sitten ilmeisesti vielä jotain höttöä päällä ja seuraus oli, että pyörä lähti alta ja minä jatkoin hetken aikaa lentämällä matkaa, kunnes läsähdin katuun. Varmaan kipein kaatuminen pitkään aikaan. Satutin molemmat jalkani, käteni ja pääkin osui asfalttiin hampaat edellä. Tilanteeseen nähden selvisin kuitenkin yllättävän vähillä vammoilla. Huuleen tuli pieni ruhje, polveen mustelma ja molempiin käsiin ihoruhjeita asfaltista ja sitten vasempaan käteen tuli varmaankin pieni murtuma tuonne käden ulkosyrjälle. Se olikin itselleni uusi kokemus. Aiemmin ei ole luita tietääkseni murtunut. Kättä vihloi noin 3 viikkoa, ensin pahemmin ja sitten vain tiettyjä juttuja tehdessä. Niinkin naurattava juttu kuin juustosta kiinni pitäminen, kun toisella kädellä veti juustohöylällä, sattui ihan sikana. Outo juttu tuo murtuminen. Työterveyshoitaja sanoikin, että se on erilaista eri ihmisillä. Joillakin se on ihan oireeton, joillakin vihloo vähäsen ja joidenkin tarvitsee syödä kauheasti kipulääkkeitä siihen. No partiossa opitut taidot tuli tarpeeseen. Tässä kylmä, koho ja kompressio.

No, se kädestä. Toinen juttu on siis ollut parvekkeen laittaminen. Se venyikin yllättävän pitkälle, kun vaikka kevät tuli varhain ja lumet lähtivät jo maaliskuussa, oli kevät tosi kylmä eikä alkukesässäkään hurraamista. Parveketta kesäkuntoon laittaessani minulla ei vielä ollutkaan autoa ja oli varsin kivaa pyöräillä multasäkin ja kukkien kanssa.

Yllättävän rentouttavaa hommaa tuo parvekkeen tuunaus ja lisäksi myös lopputuloksesta nauttiminen. Tuumasin kuitenkin, että parvekkeeni ei ole vielä täydessä viihtyisyyspotentiaalisissaan ja hankin kesälomallani sinne myös ison kukkaruukun ja pieniä kiviä peittämään betonin. Nämä paransivat yllättävän paljon viihtyisyyttä!

Ilman kiviä, mutta iso ruukku ja muratti sinne asennettuna löytyy jo.

Ja kivien kanssa, mikäs tässä sitten istuessa...

 kirjaa lukien...

lehtiä lukien...

... tai ihan vaan bloggaillen. Tämä kuva on nyt tästä hetkestä.

Tuo karsean värinen seinä odottaa vielä sitä, että ripustaisin siihen eteen valkoisen verhon peittämään sen. Se uudistus saa kuitenkin vielä odottaa, sillä keskityn nyt vähän aikaan kasvattamaan tilini säästöjä. Säästöjä on toki aina hyvä olla, mutta auton omistajana niitä on erityisen hyvä olla. 

Rahankulutuksen pienenä pitämisen kannalta onkin hienoa, että viereiseltä tyhjältä tontilta sai alkukesästä ilmaiset kukat. Harmi, etteivät lupiinit kuki kauemmin.

Kukkarintamalta on myös pakko mainita, että löysin viimeinkin myös Peikonlehden! Olen metsästänyt sellaista jo pidemmän aikaa, mutta missään ei ole sattunut olemaan. Nyt sellainen tarttui mukaani Kokkolasta. Ja ai että kun on tyylikäs kasvi!

Niin ja sitten se auto. Taustahan on, että mulla oli aiemmin ensimmäistä kertaa elämässäni auto suunnilleen kesästä 2012 kevääseen 2013. Keväällä 2013 myin sen pois, koska asuin Helsingissä eikä siellä mitään autolla tehnyt. No sitten kun muutin syksyllä 2013 Lappeenrantaan, olisi sille ajoittain ollut käyttöä, kun piti käydä muun muassa Imatralla, Konnunsuolla ja Mikkelissä. Imatralle kuitenkin pääsi arkena ihan kelvollisesti bussilla, Konnunsuolle taksilla ja Mikkeliin junalla, niin autoa ei tullut hommattua. Kuljin kyllä aika paljon Lappeenranta - Imatra -väliä poliisien kyydillä silloin, kun he tarvitsivat minua nopealla aikataululla. Poliisit ovatkin varmaan aika iloisia, että nykyään minulla on oma auto :D Noh, sitten lähdin auskultoimaan ja Kajaanissa pärjäsi vallan mainiosti ilman autoa, sillä asuin 5 minuutin kävelymatkan päässä käräjäoikeudesta. Tullessani takaisin Lappeenrantaan oli ajatuksena hankkia auto suhteellisen heti, sillä paikallinen käräjäoikeus ja poliisiasema olivat muuttaneet kauas keskustasta. Lisäksi tiesin kokemuksesta, että ainakin Imatralle, Konnulle, Kouvolaan, Mikkeliin ja Kuopioon tarvitsee reissata jatkossakin ja erityisesti viikonloppuisin ja juhlapyhinä julkisen liikenteen aikataulut ovat olemattomat. Auton hankinta kuitenkin siirtyi, koska halusin kerryttää varallisuuttani, joka meni suhteellisen lähelle nollaa asunnon hankkimisen, muuttokustannusten ja ulkomaanmatkan myötä. 

Tänä keväänä sitten isä toi ilmi, että he harkitsivat perheen toisen auton vaihtamista uudempaan ja kysyi, olisinko kiinnostunut siitä autosta. No olinhan minä ja kun sitten tuossa sattui yksi viikonlopun työreissu, josta 3 tuntia oli työntekoa ja 4 tuntia junan odottelua, niin tuskastuin typerään joukkoliikenteeseen ja tehtiin kaupat minun kesälomapätkälläni ja ajoin Kokkolasta kotiin uudella autollani. Oli muuten 6,5 tunnin ajo ja tiet Jyväskylästä Lappeenrantaan sellaista kippuraa, että taidan jatkossakin mennä Pohjanmaalle junalla. Mutta niin, nyt olen sitten taas auton omistaja. Auto on vanhempi kuin edellinen autoni, mutta aivan tarpeeksi hyvä minulle. Jostain syystä minulle ei ole koskaan ollut tärkeää, että on hieno ja kallis auto. Minulle riittää, että on auto, joka menee paikasta A paikkaan B hajoamatta välillä.

Autosta huolimatta en ole lopettanut työmatkapyöräilyjäni. Minulla menee kotiovelta työpaikan ovelle noin 15 minuuttia, josta pyöräilyn osuus on alle 5 minuuttia. Se loppu menee pyörän pyörävarastosta kaivamiseen, mäen ylös kävelemiseen ja liikennevaloissa seisoskeluun. Työmatkani maisemat ovat suurimmaksi osaksi Saimaan saaristoa. Joten tietenkin jatkan työmatkapyöräilyä, se on suurimman osan ajasta tosi mukavaa. Töihin menen autolla ainoastaan silloin, kun tiedän, että minun pitää lähteä sillä johonkin työhöni liittyen. Töihin liittyen olen mennyt autolla jo muun muassa Kouvolaan, elokuussa pitää ajaa Joensuuhun ja jossakin vaiheessa myös Mikkeliin. Sinne pääseekin yllättäen autolla puolet nopeammin kuin junalla. 

Autoon liittyen olen alkanut pitää tällaista taulukkoa. Jännä nähdä kuinka ison osan autosta aiheutuvista kustannuksista työnantajan maksamat kilometrikorvaukset riittävät kattamaan. Se on jo selvää, että kilometrikorvauksia saa enemmän kuin työajoista aiheutuu bensakustannuksia. Muita kuin työajoja minulle kertyy ainakin toistaiseksi aika vähän. Käyn kerran viikossa autolla prismassa, mutta muuten autolla ei ole tullut juuri kuljettua, koska välimatka esimerkiksi kotoa keskustaan on vain noin 2 kilometriä eikä minulla toistaiseksi ole keskustassa mitään autopaikkaa ja parkkeeraaminen parkkihalleihin maksaisi 1,5 euroa per tunti. Työpäivien aikana tarvittavaan auton käyttöön liittyen on tällä hetkellä olemassa väliaikaisratkaisu, mutta sitä pitää sitten katsoa myöhemmin uudestaan.

Tällaista tänne tällä kertaa. Vielä viikko töitä ja sitten starttaa toinen kesälomaviikkoni. Siitä alku menee taas Pohjanmaalla, mutta loppuosasta suunnataan äidin kanssa tänne Kaakkois-Suomeen ja tarkoituksena on käydä muun muassa Mikkelin asuntomessuilla ja pyöräilemässä se 40 km reitti, minkä minä pyöräilin yksin eräänä kesänä. Lisäksi pitää varmaan käydä ihmettelemässä Hiekkalinna. En ole siitä itsekään tänä vuonna tsekannut kuin kuvassa olevat hylkeet.

Kaverireissu Kööpenhaminassa

Hei,

menipä ihan kamalaa vauhtia toukuu, kesäkuu ja puolet jo heinäkuustakin! Tämä on ihan epäreilua. Talvi kestää miljoona vuotta, mutta kesä menee että hups vain. Toukokuussa oli todella paljon rientoja, 4 päivän reissu Kööpenhaminaan kaverin kanssa niistä merkittävimpänä. Oli muuten tosi hyvä reissu ja suosittelen lämpimästi visiittiä Kööpenhaminaan muillekin. Ajankohtana toukokuun loppu oli loistava, sillä saatiin nauttia 4 päivää 25 asteen helteistä ja auringonpaisteesta. Jotain mitä Suomen kesä ei luultavasti tänäkään vuonna tule tarjoamaan...

Nyt oli ensimmäinen kerta ikinä, kun olin ulkomaan reissulla jonkun kaverin kanssa kahdestaan. Etukäteen tuli vähän mietittyä mitä siitä tulee, mutta meni itseasiassa tosi hyvin. Me molemmat ollaan tosi järjestelmällisiä, niin mietittiin kaikki tosi tarkkaan jo ennen matkaa. Kuvassa on googletettuna kartta lentokentältä hotellille :D Majoituttiin Scandic Glostrupissa, koska se tuli halvemmaksi ja sieltä pääsi kuitenkin bussilla 45 minuutissa keskustaan. Hintaa Finnairin suorille lennoille ja 3 hotelliyölle tuli 400 euroa per naama, joten loppuunsa aika edullisesti selvittiin. Vaikka selvitettiinkin asioita etukäteen ja olen hyvä suunnistamaan, olen silti vähän yllättynyt että ei oikeesti kertaakaan eksytty! Ei vaikka hotellillekin piti mennä metrolla ja vaihtaa tietyssä kohtaa bussiin.

Oltiin etukäteen selvitetty, että Copenhagen cardin hommaaminen on kätevintä ja napattiinkin sellaiset mukaamme jo Kööpenhaminan lentokentältä. Hintaa taisi olla jotain 80 euroa tuolla 72 tunnin kortilla ja sillä sai kulkea vapaasti kaikissa joukkoliikennevälineissä aina lentokentältä alkaen ja sillä pääsi käytännössä kaikkiin nähtävyyksiin ilman lisämaksuja. Ei itseasiassa laskettu mitä meidän vierailut ja joukkoliikenteen käytöt olisivat tulleet ilman korttia maksamaan, mutta varsinkin joukkoliikenteen (käytettiin junaa, busseja ja metroja) kannalta tuo oli tosi kätevä ja vaikka kortin hommaaminen olisi tullut kalliimmaksi kuin erilliset liput, mielelläni maksoin tuosta helppoudesta. 

Ensimmäisen päivän ohjelmassa meillä oli Tivoli -niminen huvipuisto ja se on kertakaikkiaan maagisin paikka missä olen ikinä ollut. Myös kaverini totesi, ettei hänkään ole ikinä ollut hienommassa paikassa. Me ei edes käyty yhdessäkään laitteessa, vaan kuljettiin siellä ympyrää ihan haltioituneena. Vakiolauseemme olikin "oo, hieno, otetaan kuva!". Olen jo instagrammiin (kristallisade) laittanut aika paljon kuvia nimenomaan tivolista, mutta tässä nyt niitä kuitenkin lisää.

Toukokuun loppu on juurikin tässä kuvassa näkyvästä syystä ihana aika vierailla Tivolissa. Joka ikinen pensas ja puu on kukassa ja joka paikassa leijailee kukkaistuoksu!

Oltiin aluksi ajateltu, että oltaisiin Tivolilla vain muutamia tunteja, mutta loppuunsa me oltiin siellä johonkin iltayhteentoista asti. Se oli sikäli hyvä veto, että nähtiin paikka niin päivänvalossa kuin pimeälläkin. Paikka on varsinkin pimeällä tosi taianomainen puissa roikkuvine lyhtyineen ja kaikkine värivaloineen. Uskallettiin olla niin myöhään, koska Tivolin portin vierestä lähti bussi, joka meni suoraan hotellimme viereen, niin ei tarvinnut hirveästi kävellen toikkaroida missään. Vaikka eipä sillä, ei nähty oikeastaan epäilyttäviä henkilöitä missään muualla kuin Christianiassa lähtöpäivänä.

Toisena päivänä suunnattiin ensin katsomaan Pieni merenneito -patsasta, joka oli kaupungin laidalla. Yllättävän pieni ja lähellä rantaa se oli. Siihen pääsi ihan 2 metrin päähän siitä. Patsaan jälkeen käytiin vielä ennen lounasta kasvitieteellisessä puutarhassa.

Lounaan jälkeen otettiin suunnaksi Rosenborgin linna, joka on kuulemma Kööpenhaminan ainoa linna joka on säilynyt alkuperäiskunnossaan 1600-luvulta. Muut linnat ovat jossain vaiheessa palaneet. Rosenborgin linnassa nähtävillä olivat myös kruununjalokivet sellaisessa ankarassa holvissa. Oli varmaan jotain metrin paksu se panssariovi, mistä sinne käveltiin sisään. 

Alemmissa kerroksissa oli huoneita ja ne olivat niin pröystäileviä, että ihan käsittämätöntä, miten kukaan on koskaan voinut tuollaisessa paikassa asua. Joka neliösenttimetri seinistä ja katosta oli taulujen peitossa ja huonekaluissa oli tosi paljon koristeellisia yksityiskohtia. Linnan ylin kerros oli yksi iso valtaistuin sali. Aarrekammio oli kellarissa.

Kruununjalokivet. Valtikka, valtakunnan omena, valtakunnan miekka.

Paljon kultaa koko paikassa. Selittää ne paksut seinät ja paikkaa vartioivat sotilaat.

Tätä mä ihmettelin kovasti. Siis että oikeasti on kullasta tehty pikari, jossa on pääkallohärdelli? Mikä tämä on? Jonkun merirosvon maljako vai mikä? Juo tästä myrkkyä -malja?

Rosenborgin linnan jälkeen suunnattiin sitten ehkä vähän sellaiselle päämäärättömälle kävelylle keskustassa ja katseltiin paikkoja. Siinä vaiheessa alkoivat myös jalat ilmoitella protesteja siitä, että pari päivää oli vietetty lähinnä koko ajan kävellen. Harvemminpa sitä Suomessa kävelee 12 tuntia. Jalkojen väsymiseen nähden olikin hyvä, että kolmas päivä aloitettiin kanavaristelyllä Nyhavenista. Tivolin ohella Nyhaven ja kanavaristeilyt ovat varmaankin Kööpenhaminan tunnetuin nähtävyys. Eikä ihme, ovathan nuo värikäät talot aivan ihania. Miksei Suomessa voi käyttää rakentamisessa värejä? Lappeenrantaankin nousi/nousee monta uutta rakennusta ja värimaailma on suoraan Kouvostoliitosta!

Ilmeisesti Tanskan kuninkaalliset asuu tuolla, noissa kahdessa talossa.

Aika matalia siltoja alitettiin tuolla risteilyllä!

Risteilyn jälkeen mentiin Kööpenhaminan eläintarhaan katsomaan söpöjä eläimiä. Mietin, että ainakaan kirahveja, norsuja ja virtahepoa en muista koskaan aiemmin nähneeni. Kirahveja olin luullut jostain syystä paljon isommiksi :D

Viimeisenä päivänä käytiin ennen lentokentälle lähtöä Christianshavnissa ja siellä Christianiassa. Jälkimmäinen ei ollut ehkä aivan optimaalinen kohde meille. Se on paikka, jonka ilmeisesti kadunvaltaajat aikanaan valtasivat ja julistivat jotenkin valtiosta erilliseksi. Siellä myytiin huumeita kojuissa vielä 90-luvulla ja vaikka huumekauppa ei enää avointa olekaan, niin kyllä se vähän sellaiselta huumehörhöjen alueelta vaikutti grafiteilla kuorrutettuine seinineen, ränsistyneine rakennuksineen ja asujaimistoineen. Pakostakin tuli ajatelleeksi, että siksi muualla ei näkynyt epäilyttäviä tyyppejä, ne kaikki olivat Christianiassa. No, kipitettiin alue äkkiä läpi ja jatkettiin lentokentälle. 

Jos ei pelkää korkeita paikkoja, niin Christianshavnissa on tuollainen kirkon torni, jonne pääsee kiipeämään portaita pitkin ylös. Itse katsoin, että jaha, sen verran matala kaide, että minua ei tuonne saa. Ei sillä, että aivan finaalissa olleet jalat olisivat tuonne muutenkaan kantaneet.

Metroissa ei ollut ollenkaan kuljettajia. Hieman hämmentävää. En tiedä toimivatko nuo kauko-ohjauksella vai automaattiohjauksella vai miten. 

Lentokentällä tehtiin check in heti metrosta poistuttuamme sellaisessa automaatissa ja järkytyttiin aika pahasti, kun oli noin 50 min aikaa ehtiä portille ennen boardingia. Ilmeisesti helatorstai on lomapäivä muuallakin Euroopassa ja porukkaa lentokentällä oli sitten sen verran. Eli aivan tosi paljon porukkaa lentokentällä. Loppujen lopuksi oltiin portilla 5 minuuttia ennen boardingin alkua. En ole ikinä elämässäni ollut noin lähellä myöhästyä lennolta. Luultiin, että lento lähtee 15.40 ja se lähtikin 13.20. Onneksi oltiin kuitenkin lähdetty lentokentälle "ajoissa". Olisi ollut aika katastrofaalista myöhästyä, sillä meidän kummankin piti olla seuraavana päivänä töissä ja varmaan kaikki lennot olivat loppuunmyytyjä yleisen "4 päivän viikonlopun" vuoksi. Mulla on jo junapaniikki, eli pelkään tosi paljon junasta myöhästymistä. Nyt oon varmaan jatkossa sitten neuroottinen lentolippujenkin kanssa :D 

Mutta kaiken kaikkiaan siis loistava reissu. Kaikki onnistui tosi hyvin, joko suunnitellusti tai puhtaasta säkästä. Englannilla ja luottokortilla pärjäsi melkeinpä kaikkialla. Hirveästi käteistä ei tarttenut varata. Kööpenhamina on oikein hyvä kohde 4 päivän kaupunkilomalle.