Onko se nyt karppi vai ei?

Kiitos kaikille kannustuksista! :)

Nyt hieman pohdintaa ruuan laadusta ja määrästä. Minulla on siis historia se, että karppaamisen (merkityksessä vähän hiilihydraatteja, kohtuullisesti proteiinia ja paljon rasvaa) löysin viime syksyn alussa, mutta siihen asti olin yrittänyt parhaani mukaan elellä "virallisterveellisen" ruokavalion (= paljon hiilihydraatteja, kohtuullisesti proteiineja, vähän rasvaa) mukaan. Karppaaminen oli todellakin uutta ja huomaatte varmaan noista makroravinteiden (eli hiilihydraattien, proteiinien ja rasvojen) välisestä suhteesta, miten paljon ne eroavat toisistaan. Ainoastaan proteiinista ne ovat keskenään samaa mieltä, mutta sitten sitäkin soppaa hämmentää esimerkiksi veljeni käsitys, että proteiinia ei voi olla koskaan liikaa ja hän varmaan koostaisi ruokansa pelkästään proteiinista jos pystyisi :D

Karppaaminen näytti olevan minulle sopiva tapa pysyvään painonhallintaan, sillä tiputin sen avulla syksyllä 8 kiloa (jotka lihoin takaisin joulusta alkaneesta retkestä hiilarimaahan) vaivatta. Miksi sitten lihoin takaisin? Siksi, että söin herkkuja ja söin niitä ihan liikaa. Ja ne herkut olivat hiilihydraattipitoisia. Joulu tai oikeastaan joulu ja joulunalusaika on ihan tuska hankalaa tällaiselle ihmiselle, jolle syntyy äkkiä riippuvuus herkkuihin. Kyseiseen aikaan, joka nykyään pahimmillaan alkaa jo marraskuun alussa, liittyy vahvasti kaikenlainen suklaalla, pipareilla ja glögillä herkuttelu. Sosiaalinen paine noihin on aivan valtava. Siinä missä normaali ihmiset pystyvät nauttimaan niitä kohtuudella, herkkuholistille (joksi itseni tunnustan) se on sama, kuin ensimmäinen viinaryyppy alkoholistille. Siitä alkaa putki, josta on todella vaikea kivuta ylös. Ja mitä pitempään putki kestää, sitä vaikeampaa ylös kapuaminen on. Minulla putki kesti tänä vuonna noin 20. joulukuuta - 18. maaliskuuta. Ei ihmekään, että tuli takaisin se 8 kiloa. Veljen kanssa vitsailtiin, että joulu pitäisi kieltää lailla, kun se joka vuosi tuhoaa kaiken.

Mutta takaisin siihen karppaamiseen. Se ei siis ole sitä mediassa peloiteltua pelkkää pekonia ja kananmunaa, vaan ideana on, että syödään paljon kasviksia, hieman marjoja ja sitten lihat, kalat, kanat, maitotuotteet ja juustot täysrasvaisina. Riippuen karppauksen "ankaruudesta" eli siitä, onko hiilihydraattirajana 20 g/vuorokausi, 60 g/vuorokausi vai 100g/vuorokausi, mukaan mahtuu tai ei mahdu hedelmiä tai kokojyväleipää. Itse pyrin syksyllä tuohon 20 g/vuorokausi ja siksi minä söin syksyllä hyvin vähän leipää (oikeastaan ainut leipä mitä olen yli puoleen vuoteen syönyt, on subwayn kokojyväpatongit ja Saijan luona työhaastattelun yhteydessä vieraillessani söin yhden ruispalan) ja hedelmäosastoa edusti vesimeloni tai ananas salaateissa.

Nyt taas haen vähän sitä oikeaa linjaa. En tiedä vielä, menenkö takaisin ketokarppaukseen eli tuohon, että hiilihydraatit jäisivät alle 20 g päivässä ja keho menisi ketoosiin vai olisinko vähän sovelletummalla linjalla. Tarkoittaen siis, että jos olen sovelletummalla linjalla, voisin syödä vähän enemmän hedelmiä. Toinen mitä olen tässä nyt kokeillut, on ollut rasvan määrän tiputtaminen. Melkein jo parin päivän perusteella voisi kuitenkin sanoa, että se ei ole oikea linja, nälkä nimittäin lisääntyy olennaisesti. Ja mietinkin, että kumpi loppupeleissä tuottaa vähäkalorisemman lopputuloksen? Se että söisin kolme kertaa päivässä, niin että ruokien kaloripitoisuudet olisivat hieman enemmän vai se, että syön neljä kertaa päivässä, jolloin aterioiden kaloripitoisuudet ovat pienemmät, mutta määrä suurempi?

Tämä kai selviää vain kokeilemalla. En nimittäin jaksa millään laskea kaloreita. Siinä menee ikä ja terveys ja tiedän, että en jaksa sitä kovin kauaa. Ja kun jotain ei jaksa kovin kauaa, tietää, ettei se onnistu. Onnistumiseen johtavat sellaiset asiat, joita jaksaa tehdä loppuelämänsä ajan.

Mutta se on kuitenkin varmaa, etten ota takaisin ruokavaliooni perunaa, pastaa, riisiä enkä sokeria. Ne ovat ihan turhia aineita, enkä minä edes kolmesta ensin mainitusta pidä. Sokerittomuuteenkin tottuu aika hyvin ja enää esimerkiksi luonnonjugurtti ja maustamaton rahka eivät maistu niin pahalta, kuin ne joskus maistuivat. Myös tee menee jo mustana, vaikka ennen käytin aina joko 1 palan sokeria tai teelusikallisen hunajaa.

Lisäaineiden ja teollisuuden suhteen olen sillä linjalla, että mitä vähemmän niitä, sitä parempi. Lisäaineista ei tiedä mikä niiden kohdalla on totta ja mikä ei. Esimerkiksi aspartamiini, makeutusaine, jota löytyy lähes jokaisesta "ei sisällä sokeria/sokeriton"-tuotteesta, on aine jonka maahantuonti oli kielletty kokonaan (muistaakseni) esimerkiksi Uudessa-Seelannissa. Sen on myös väitetty lisäävän ruokahalua. Totta tai ei, tuossa oli jo tarpeeksi syytä olla käyttämättä sitä. Myöskään keinotekoisiin makeuttajiin en koske. Makuaisti oppii kyllä pois "vaatimasta makeaa", joten aivan hyvin pärjää ilmankin.

Sitten niistä määristä. Kysymyksen siitä, että syönkö liian vähän, olen kyllä kohdannut ennenkin :D Mutta tässä kohtaa on kysyttävä, että jos ihmiset laihtuvat (ainakin väliaikaisesti) sellaisilla very low calorie diet-pussiruuilla, jolloin heidän vuorokautinen energiansaantinsa jää jonnekin 700-800 kalorin tienoille, niin miksi minä olisin laihtumatta vaikka olisikin suuret miinuskalorit? Jotenkin tuntuu luonnottomalta ajatella, että yli 30 kilon ylipainoni kanssa kyse olisi siitä, että söisin liian vähän.

Ja mitä tulee energiankulutukseeni, niin koomakulutukseni (eli jos makaisin päivät pitkät sängyssä tekemättä mitään) on noin 1800 kcal luokkaa vuorokaudessa. Siihen päälle tulee sitten ne liikkumiset mitä minä oikeasti teen. Mutta vaikka varsinainen "liikunta-liikuntani" eli lenkit ja muut treenit ovat hyvinä kausina varsin ok-lukemissa, on arkiliikkumiseni tällä hetkellä huomattavan vähäistä. Kun nyt ei siis vielä ole pitänyt olla aktiivisesti missään, joten hirveän ison osan päivästä istun. Joko lukemassa kirjaa tai tässä koneen ääressä. Siksi kokonaiskulutukseni ei noista "liikunta-liikunnoista" huolimatta ole kummoinen.

Jonkinlaista tasapainoa yritän saavuttaa syömisteni kanssa, mutta en tiedä kyllä yhtään, että mistä se löytyy. Eri ihmisten kehot toimivat eri tavalla. Jotkut, joilla on pienet vatsalaukut, voivat syödä kerralla vähän, mutta useasti päivässä. Kuten todennäköisesti Mia tekee. Sitten on minä ja Mika, jotka pystyy syödä kerralla paljon, mutta olemaan yli 6 tuntiakin syömättä ilman ongelmaa. Ja sitten on virallisterveellinen teoria ja karppiteoria siitä, kumpi homma kannattaa. Virallisterveellisen mukaan pitäisi syödä useasti ja vähän kerrallaan. Karppien mukaan ruokien välillä pitäisi olla mahdollisimman pitkät tauot, jotta elimistö on mahdollisimman ison osan ajasta rasvanpolttotilassa. Ja se rasvanpoltto katkeaa aina, kun poltettavaksi tuleekin ruokaa.

Kirjailen nyt syömisiäni tänne ja seuraan tuloksia. Muutan sitten jos tarvetta on ja nälkää en tosiaan aio kärsiä, joten yritän löytää tavat, jolla syödä laihduttavalla tavalla näkemättä nälkää. Viime syksyn perusteella paras resepti siihen olisi karppaaminen, joten voi olla, että ensi viikolla ostankin taas rahkan sijasta turkkilaista jugurttia. Nyt nimittäin nälkä tulee nopeammin kuin verrattuna tilanteeseen, että aamupala olisi marjoja, turkkilaista jugurttia + kermaa.

***

Muokkaus vielä tänne loppuun: näemmä nyt ois tutkimustietoakin siitä, miten ihan tosissaan osalle väestöstä sopii paremmin hiilareiden vähentäminen ja osalle rasvan. Eli tavallaan vahvistetaan se jo tiedetty seikka, että kaikki eivät ole samanlaisia. Ja jos esimerkiksi hiilaripitoisen ruuan jälkeen yleensä nukuttaa, vhh saattaisi sopia paremmin. Tarkemmin aiheeseen voi perehtyä täällä:  http://www.pronutritionist.net/hiilarin-vai-rasvan-valttelya-diabeteksen-ehkaisyyn-geeneista-uutta-tietoa/

Päivä 2

Tää nyt lähtee tosi loogisesti liikkeelle päivästä kaksi, koska päivitin tämän blogin uuteen uskoon vasta tänään, mutta varsinaisesti päätös: "nyt riittää, homma uusiksi" syntyi eilen.

Eilisestä mainittakoon, että eilen meni syömiset ok, mutta liikunta jäi sitten välistä, kun päivällä oli niin paljon hommaa ja illalla vierailin ystävälläni.

Eilisen sapuskat olivat:

-aamupala: mustikoita noin 1 dl, maitorahkaa 250 g

- lounas: annos kaalipaistosta (annoksessa jauhelihaa noin 130 g, ankarasti kaalta ja sipulia, sekä majoneesia ruokalusikallinen)

- päivällinen: sama kuin aamupala, eli mustikoita noin 1 dl, maitorahkaa 250 g

- välipala: kaverilla yksi siivu pullaa, yksi pala suklaata, kuppi teetä "mustana". (sinänsä kaksi ensin mainittua kiellettyjä aineita, mutta oon niin harvoin kenenkään kahvipöydässä ja että olen ajatellut sallia itselleni tämän, kunhan pysyn kohtuudessa. Eikä tämä näyttänyt mitään kaatavan, koska tiistaina aamupaino oli 1,2 kiloa vähemmän kuin maanantaina.)

- iltapala: leipäjuustoa 230 g (piti syödä vain pieni palanen, mutta kun oli nälkä ja oon päättänyt, että nälkää en kärsi)

Tänään puolestaan meni kurkusta alas:

- aamupala: mustikoita noin 1 dl, maitorahkaa 250 g

- lounas: puolilautasta salaattia (jäävuorisalaatti, kirsikkatomaatteja, keltaista paprikaa ja punasipulia) sekä fajitakanaa 200 g (= maustamattomia kanasuikaleita, joiden joukkoon on pannulla paistamisen yhteydessä lisätty hieman ruokakermaa (15%) ja fajita-maustepussi).

- päivällinen: mustikoita noin 1 dl, maitorahkaa 250 g, 1 omena kuorineen

- iltapala: proteiinijuoma (1 dl proteiinijauhetta, 2 dl kevytmaitoa ja 1 dl vettä)

Tälle päivälle tuli myös liikuntaa, sillä käytiin äidin kanssa nyt illalla 1 h 20 min pituisella kävelyllä. Ajattelin liikuntojen suhteen, että voisin aina sunnuntaisin laittaa tänne sellaisen kuvakaappauksen heiaheia-sivustani, niin tulee koko viikon liikunnat sopivasti niputettua. Liikuntojen suhteen tavoitteenani olisi 3 x viikossa kahvakuulatreeni ja siihen päälle 2-3 x viikossa juoksua/kävelyä. Varmaankin juoksupainotteisesti, sillä se on enemmän mun juttu kuin kävely.

Suihkun ja venyttelyiden jälkeen nappasin vielä iltapalaksi tosiaan proteiinijuoman, kun arvelin, että näillä syömisillä kuitenkin tulisi nälkä ennen nukkumaanmenoa (joka minulla on tällä hetkellä hyvin usein väliltä 24-2). Proteiinijuoma on siitä kätevä, että se maistuu tarpeeksi hyvältä, on nopea valmistaa, pitää nälkää pitkään ja on loppuunsa aika kevyt.

Tuommoinen noin 20 euroa maksava pussi kestää minulla lähes kuukauden. Valmistus on tosiaan niinkin yksinkertaista, että jauhot tuonne purkkiin, perään maitoa tai vettä tai molempia haluttu määrä, kansi kiinni ja heiluttaa menemään. Peseminen tapahtuu myös helposti, kunhan huuhtelee vedellä. Tämä olikin viime kesänä mulla monesti työpaikalla niinä päivinä, kun etukäteen tiedettiin, että oikeudenkäynti tulee venymään iltaseitsemään. Kotona vaan jauhot törppöön ja työpaikalla lisäsin veden.

Näiden proteiinijuomien käyttämisen kekkasin veljeltäni, joka harrastaa kehonrakennusta. Hän on käyttänyt näitä useita vuosia lisäravinteena, eikä hänelle ainakaan vielä ole kasvanut toista päätä tai muita mutaatioita. Eli lienevät ihan turvallisia käyttää. Ei käy muun ravinnon korvikkeena, eli pitää pitää huoli, että syö tarpeeksi monipuolisesti, mutta käy justiin tällaiseen "olen jo syönyt tänään monipuolisesti, enkä haluaisi syödä enää paljon lisää, mutta nälkä pitää saada pois".

Kaksi päivää takana, toistaiseksi kaikki ok.

Uusi alku ja avautuminen

Hei,

tästä se sitten alkaa. Blogin kannalta ensimmäistä kertaa, minun kannaltani; ties kuinka monetta kertaa. Mutta vakaasti haluan, että tämä on se viimeinen kerta. Blogi muuttuu ainakin toistaiseksi lifestyle-blogiksi ja kirjoitukset alkavat seuraamaan edistymistäni kyseisessä urakassa. Olen niin narsisti, että teen tätä itseni takia ja itselleni. Tämän olisi tarkoitus olla avautumispaikka, jonne voin purkaa pääni sisältöä ja toisaalta kirittäjä, joka kannustaa minua eteenpäin ja muistuttaa mitä tavoittelen ja miksi. Olla se ystävä, jota minulla ei juuri tähän tarkoitukseen ole. 

Onhan minulla ihania ystäviä montakin, mutta kukaan heistä ei ole tässä samassa tilanteessa ja suuri osa ei koskaan ole ollutkaan. Olen ihmis- ja ystäväpiirini ainoa ihminen mallia pallo, jota pallous häiritsee niin paljon, että asialle on tehtävä jotain. Ja lähes kaikki muut ihmiset ympärilläni ovat mallia normaali. Olen siis jokseenkin yksin asiani kanssa, eikä ikänsä normaalipainossa pysynyt ihminen voi koskaan täysin ymmärtää, minkälaista on elämä, kun kehonrakenne on solakan sijaan pallo.

Ja sitten toisaalta ne ihmiset, jotka ovat itsekin mallia pallo, mutta eivät aktiivisesti yritä tai halua muuttaa omia tottumuksiaan, eivät sellaisetkaan ymmärrä. En tiedä onko joku ihan aidosti onnellinen ollessaan mallia pallo. Minä nimittäin en ole. 

Ärsyttää tarpeeksi, kun tulee ulkomuotonsa perusteella tuomituksi laiskaksi ja tyhmäksi, mitä en kumpaakaan ole. Ärsyttää, kun pallouden takia joutuu olemaan niin paljon enemmän kuin muut, että pärjäisi. Ärsyttää, kun ei mahdu mihinkään ihaniin vaatteisiin ja ne vaatteet johon mahtuu, ne ovat usein hyvin epätyylikkäitä. Ärsyttää, kun minä olen vielä pallouden sisälläkin poikkeava tapaus pienine rintoineni. Tämä tekee vaatteiden löytämisestä vieläkin mahdottomampaa, sillä joku ihmeoletus on, että jos ihminen on mallia pallo, täytyy hänellä olla vähintään D-kupin rinnat. Useilla kai onkin, minulla ei. Ärsyttää, kun en pysty pitkällä matkalla juoksemaan kovempaa. Ärsyttää, kun valokuvista katsoo takaisin usein eri ihminen, kuin peilistä. Puhumme kai läskisokeudesta.

Ärsyttää myös ihmiset, jotka sanovat "Ethän sinä ole läski. Eihän sulla niin paljoa ole. Toisilla on paljon enemmän. Ainakin sun kasvot on nätit.." Okei, osaan pukea itseltäni pois noin 10 kiloa ja toinen 10 kiloa ulkonäköharhaa johtuu siitä, että olen harrastanut ahkerasti liikuntaa ja mulla on sopivat geenit vaikka kehonrakentajaksi. Lihakseni ovat isot ja kasvavat helposti. Lihas tunnetusti painaa enemmän kuin läski. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kehoni on mallia pallo. Ja isompia ihmisiä löytyy aina, mutta jokaisen pitäisi verrata kuitenkin siihen omaan ihannepainoonsa. Ihannepainon ollessa siis nyt se, missä ihminen on onnellisimmillaan. Minä en ole onnellinen tässä koossa ja se on riittävä syy pyrkiä muuttamaan elämäänsä. Ja se "ainakin sun kasvot on nätit"... olis kovin mukavaa, että se loppuosakin olisi, ettei koituisi yllä mainittuja haittoja.

Ihminen on juuri sen kokoinen, mitä hänen elintapansa ovat. Niinpä jos haluaa päästä palloudesta eroon, pitää elintapojen muuttua pallon ihmisen elintavoista solakan ihmisen elintavoiksi. Tämä tarkoittaa kahta asiaa, ns. pahoista tavoista eroon pääsemistä ja toisaalta uusien tapojen omaksumista. 

Minun kohdallani vaikeinta tulee olemaan syömisten muuttaminen ja se, ettei äitini seurassa tulisi syötyä liikaa. Äitini on vähän mallia läpipasko ja syö siis kahden rekkamiehen kokoisia annoksia. Äidin elämän suurin nautinto on ruoka. Äidille tämä ei ole kohtalokasta, koska äidin keho ei todistetusti (verestä tehty mittaus), juuri varastoi rasvaa. Minulle tämä on kohtalokasta, sillä minun keho on mallia "lihon ruuan ajattelemisestakin". 

Siksi minä olen tilanteessa, jossa joudun omien tapojeni lisäksi muuttamaan niitä, jo yli 10 vuotta käytännössä sovellettuja, tapoja, joita noudatamme viettäessämme aikaa yhdessä perheenä. Ja tämä on se, mihin se on aina kaatunut. Joka ikinen kerta. 

Joten jos tämän nyt lukee joku sukulainen tai äitini, niin: älkää tuputtako minulle! Älkää sanoko, "eikö nyt kuitenkin otettais jotain?", "Etkö ihan tosiaan ota mitään?", "Otatko lisää?", "Ota lisää, eihän tuollaisella kukaan elä?". Se on moraalitonta. Se on sama, kuin tuputtaisitte alkoholistille, joka yrittää vierottautua alkoholista, viinaa. Se on touhua, jossa tuputatte ruokaa/herkkuja herkkuholistille. Ihmiselle, joka kärsii siitä, että tulee syöneeksi liikaa. Ja kun te tuota teette, tämä ihminen joutuu tappelemaan itsensä lisäksi myös teitä vastaan. Mitä toivoa hänellä voi silloin olla voittaa tuota taistelua? Etenkään pitkässä juoksussa?

Lisätäänpä sille ärsytyslistalle se, kuinka vähän ihmiset tietävät (tai ainakin tiesivät) siitä, miten ihmiset ovat erilaisia. Äiti on kertonut, että miten jo neuvolassa ihmeteltiin meidän ylipainoja, mutta se terveydenhoitaja sitten totesi, että koska äiti on hoikka, ei se varmaan kotona tarjottavan ruuan laadusta ja määrästä johdu. Tarvitseeko kertoa, että myös isäni on ylipainoinen? Ei sitten tullut tyypille mieleen, että ehkä meillä on isän geenit tässä asiassa vallitsevina? Että ehkä se ruuan laatu ja määrä, joka ei lihottanut äitiäni, lihotti meitä kaikkia muita.

Nyt se johon kalikka kalahtaa, kysyy, että miksi nostat nämä esiin, kun kuitenkin olet omillasi asuva aikuinen? Ollut jo 6 vuotta. Kyllähän se näin on. Ja kehitys onkin ollut sellaista, että opiskelupaikkakunnallani olen aina laihtunut, vain lihoakseni uudestaan, kun olen käynyt kerran kuussa viikonloppuna kotipaikkakunnallani. Sitten taas kuukauden sulattelen pois lihottuja ja tulen taas lihoamaan... Ikävä yhtälö nimittäin on, että lihoa voi kovin nopeasti, mutta laihtuminen vaatii aikaa. Tällä hetkellä asuessani taas kotipaikkakunnallani, laihdun 5 päivää viikosta ja lihon ne takaisin viikonlopun kahtena päivänä. Eli tasan niinä päivinä, jolloin vietän aikaa äitini kanssa. Ja veljenikin lihoi hiihtolomaviikkonsa aikana 4 kiloa. Ja meni sitten takaisin opiskelupaikkakunnalleen tiputtelemaan niitä uudestaan.

Eihän tässä ole mitään järkeä! Mutta voi örkki, kun on vaikeaa muuttaa asiaa, johon tarvitsisi oikeastaan sitoumuksen myös sellaiselta henkilöltä, jonka elämän tarkoitus ja ainut nautinto on asia, joka pitäisi oikeastaan kokonaan kieltää. Kieltää nimittäin pitäisi syöminen mistään muusta syystä johtuen, kuin nälästä. Ruoka ei ole stressinpoistaja, se ei ole palkinto, se ei ole lohdutus, se ei ole tekemistä jos on tylsää, ruoka ei ole asia, jota tarvitsee mussuttaa koko ajan sosiaalisessa tilanteessa, ruoka ei ole juhlistaja. Ruoka on vain polttoainetta.

Lievää avautumista tuli tehtyä. Mutta tuo kaikki piti sanoa. Niin muistutukseksi itselle kuin myös toisille. Loppujen lopuksi minä olen itse se, joka tekee muutoksen. Mutta onnistuakseni muutoksessa, tarvitsen tähän myös lähipiirini tukea. En perhettä tai ystäviä, jotka tuputtavat minulle syömistä niissä tilanteissa, joissa minulla ei ole nälkä. Tarvitsen perhettä ja ystäviä, jotka ymmärtävät, että on ok, etten minä syö. Ja jos joku haluaa lähteä minun kanssani harrastamaan liikuntaa, se on jees. Mutta olen kyllä tähän mennessä jo oppinut, että yksin sitä pitää tehdä, koska se ei ikinä onnistu, jos odottaa muiden lähtevän seuraksi.

Pahuuden syvin olemus

Taas kerran on tullut opittua jotain sellaista, mistä muille kertomatta jättäminen olisi moraalisesti väärin. Siispä julistetaan sitä nyt sitten kunnolla. 

Tämä on kirjoitus todellisesta pahuudesta, ei mistään raamatun saatanasta. Lainaan tässä aika paljon Ann Heberlein kirjassa Pieni kirja pahuudesta, olleita ajatuksia, sillä mitäpä sitä muuttamaan muotoa, jos joku on hyvin osannut tiivistää sen mistä pahuudessa oikeasti on kyse. Nimittäin ihan tavallisista ihmisistä. Nämä asiat pitää tietää siksi, ettet SINÄ, lukija, ihan tavallinen ihminen ruudun sillä puolen, tule koskaan pahaksi pelkkää tietämättömyyttäsi.

Paha saa kasvualustaa, kun ihmiset lakkaavat ajattelemasta ja pohtimasta, eivätkä enää valitse tietoisesti pahaa tai hyvää, hyväksymistä tai vastustamista. - Hannah Arendt.

Tämä on ollut tilanne natsi-Saksassa. Siellä lukemattomista tavallisista ihmisistä tuli sellaisen ideologian kannattajia, joka mahdollisti holokaustin. Olisiko kukaan heistä yksin ryhtynyt polttamaan toisia ihmisiä elävältä tai käyttämään heitä julmissa kokeissaan, ellei koko yhteiskunta olisi tehnyt perusteellista työtä saadakseen heidät näkemään juutalaiset ei-ihmisinä, esineinä, syynä kaikkeen kurjuuteen? Natsien propaganda oli niin perusteellista, että se läpiäisi koko yhteiskunnan. "Koulu, vanhemmat ja vapaa-ajan harrastukset yllyttivät antisemistiseen ajatteluun. Koulun uskonnonopetus lakkautettiin, paheksuntaa herättävä kirjallisuus, maalaustaide ja musiikki kiellettiin ja nopeasti kyhätyt uudet historian kirjat otettiin käyttöön." (s.76)

Miten sinä olisit elänyt, jos olisit syntynyt lapseksi natsi-Saksaan? Heberlein viittaa kirjassaan kahteen äärimmäisen tärkeään tositarinaan tähän liittyen. Toiseen, jossa "tavallisesta ihmisestä" tuli noissa olosuhteissa kykenevä äärimmäiseen pahuuteen ja toisesta, jossa kaksi sisarusta liittyivät vastarintaliikkeeseen ja kuolivat sen takia. Miksi nämä toiset pystyivät vastustamaan näitä olosuhteita, jotka nähdään selityksenä pahuudelle, joka pyyhkäisi koko kansakunnan yli? 

Ero oli tämä: "sisarusten lapsuudessa keskusteltiin paljon vastuusta, ihmisarvosta ja oikeista teoista. Sisarusten kasvuympäristö antoi heille valmiudet valita oikein, tehdä hyvää myös pahan vallitessa, ajatella itse ja tiedostaa sen, että heillä on valta valita." (s.78)

Immanuel Kantin ajatus oli, että jos vain noudatamme lakeja ja sääntöjä, pysymme erossa pahoista teoista ja saatamme elää hyvinä, oikeamielisinä ihmisinä, joita pahuus ei tahraa. Jo pelkästään natsit osoittavat tämän säännön vääräksi. Lain seuraaminen ei johda välttämättä hyvyyteen, se voi johtaa myös vääryyteen. (jos olet maallikko, joka uskoo lain oikeudenmukaisuuteen, kohtuullisuuteen tai moraalisuuteen, luepa tämän tekstin alla oleva oikeusfilosofian esseeni. Kirjoittanen tässä lähiaikoina myös tekstin siitä, miten Suomen rikosoikeudella ei ole mitään tekemistä sellaisen oikeudenmukaisuuden kanssa, jonka kansalaiset tuntevat. Ihan vain esimerkiksi, että laki ei ole yhtä kuin oikeudenmukaisuus.)

"Pahaa tekee ihminen toista ihmistä kohtaan. Paha ei vain tapahdu, sitä tehdään. Paha herättää järkytystä, pelkoa ja avuttomuutta ennen muuta siksi, että se on toisen ihmisen tekemää tai vaihtoehtoisesti ihmisten aiheuttamaa. Vain ihminen voi tunnustaa tai kieltää muiden ihmisten arvon, ihmisyyden ja oikeudet." (s.92)

Pahuutta sanotaan usein käsittämättömäksi. Mutta ei se sitä oikeasti ole, kun sitä on tarpeeksi nähnyt. Pahuudelle on syynsä, vaikkeivät ne syyt pahuutta oikeutakaan. Natsit, jotka eivät tehneet valintaa, vaan seurasivat sokeasti lakeja ja auktoriteettejä. Olivat kuuliaisia. 

Kuinka moni teistä on valmis rikkomaan lakeja, sääntöjä ja auktoriteettejä vastaan, kun sisimmässään tietää niiden olevan väärässä? Kuinka moni on valmis siihen silloin, kun on ainut sillä kannalla oleva ja voi menettää jotakin sen takia? Sosiaalisen statuksensa tai henkensä? Vaan kuinka moni on uhrannut ajatustakaan sille, ovatko lait oikeita vai vääriä? Kuinka moni aktiivisesti miettii, ovatko tekoni oikeita tai vääriä? Siinä on nimittäin se paikka, josta pahuus syntyy. Ajattelemattomuudesta.

"Pahuus ja julmuus sikiävät ideologioista, joilla on valta muokata vihollisia, riistää muilta ihmisyys ja pelkistää heidät esineiksi." (s.274)

Kuka sotimaan lähtevä lähtee tappamaan isiä, veljiä, ystäviä, poikia? Entä kuinka moni lähtee tappamaan vihollista? Sitä kasvotonta massaa, joka on syynä kaikkeen sinun kohtaamaasi kurjuuteen? Niinpä niin. Entä kuinka moni ei halua omaan lähiöönsä maahanmuuttajia? Onko halusi syy sinulla olevat tiedot ulkomaalaisten osuudesta raiskausrikoksiin ja ennakkoluulot? Tunnetko oikeasti ketään maahanmuuttajaa? Pystykö näkemään heissäkin ihmisiä? Entä kantasi rikollisiin? Näetkö heissä vain kauhuleffojen psykopaatit tai median kuvaukset Josef Fritzlistä? Vai miltä tuntuisi ajatus, että osassa, suurimmassa osassa muuten, tapauksia kyse on enemmänkin huonoista valinnoista huonoissa olosuhteissa? 

Kaikki ajattelu, joka perustuu jaotteluun "me - te", johtaa pahuuteen. Ovi pahuuteen on kyvyttömyys ja/tai haluttomuus ymmärtää erilaisuutta. Ja kun nostat itsesi jalustalle, oikeutat itsellesi sen, että saat kohdistaa niihin toisiin pahoja tekoja. Tämä muuten tuli ilmi koulukiusaamista koskevassa tutkimuksessanikin. Kiusaajat oikeuttavat tekojaan sillä, että näkevät tekonsa toimintana, jolla pyritään pitämään muut kurissa ja pakottamaan heidät samoihin arvoihin ja käyttäytymismalleihin, joita kiusaajat itse kannattavat. Oli se sitten "oikea" pukeutumistyyli tai "oikeat" harrastukset. 

Palataan vähän taaemmaksi, niihin kahteen sisarukseen, jotka uhrasivat henkensä, koska eivät olleet valmiita luopumaan arvoistaan. Mistä siinä oli kyse? Heillä oli vahva moraali-identiteetti. Mikä se on? 

"Yksilön moraali-identiteetti rakentuu niistä periaatteista, normeista ja arvostuksista, jotka hän on ottanut omakseen ja joita hän pitää pätevinä. Se muodostuu vuorovaikutuksesta yhteisöjen, ideologioiden ja vakaumusten muodostaman kontekstin kanssa." (s.276)

Ne kaksi sisarusta olisivat ansainneet partiolaisten Mannerheimin soljen. Soljen, joka Mannerheimin omien sanojen mukaisesti jaetaan kunnianosoitukseksi niille, jotka ovat omalla elämällään osoittaneet olevansa valmiita järkähtämättä ja vailla pelkoa pitämään kiinni siitä mikä on oikein. He pitivät kiinni moraali-identiteetistään tilanteessa, jossa se maksoi heille heidän henkensä.

"On esimerkkejä ihmisistä, joilla on hyvin selkä ja horjumaton identiteetti ja jotka puolustavat oikeana pitämäänsä silloinkin, kun ovat vaarassa menettää jotakin. Valitettavasti vielä enemmän on esimerkkejä ihmisistä, jotka mielihyvin antautuvat manipuloitaviksi ja vaihtavat helposti aiemmat itsestäänselvät periaatteensa ja arvonsa toisiin." (s.278)

Ja nyt tulee tärkein huomio! 

"Yksi tärkeimmistä edellytyksistä väkivallan, julmuuden ja pahuuden synnylle on yksilön puutteellinen harkinta, kritiikitön ryhmään liittyminen ja sen arvojen omaksuminen. Oman moraali-identiteetin puuttumisella voi olla tuhoisia seurauksia."(s.280)

Tämä pätee mielestäni etenkin niihin tilanteisiin, joissa pahuuden nähdään aiheutuvat "pahoista olosuhteista". Ei voi kieltää, etteikö olosuhde ole paha, jos koko kulttuuri käskee tekemään jotain, mutta niin vain sieltäkin löytyy ihmisiä, jotka vastustavat pahaa. Voiko siis sanoa, että huono olosuhde synnytti pahuutta? Vai pitääkö meidän sittenkin kiinnittää huomio ihmisen valintaan? Aina on mahdollisuus valita. Eri asia on sitten, mitä niistä valinnoista seuraa. Sivuhuomiona muuten, että iso osa rikollisuutta selittävistä teorioista näkee rikollisuuden syynä huonot olosuhteet (joko yksilön ominaisuuksissa, seurassa tai ympäristössä) ja unohtaa sen, että kurjimmassakin tilanteessa on aina mahdollisuus valita.

"Ilman tavallisten ihmisten ajattelematonta tukea Hitlerkin olisi ollut vain yksinäinen, kieroutunut mies ilman valtaa." (s.287)

Tämän ihmiset säännönmukaisesti unohtavat. Vierestä seuraaja ei ole koskaan syytön. Se, että näet/kuulet/muuten saat tietää jostakin pahasta, etkä tee sille mitään, tekee sinusta yhtä syyllisen. Voit selittää toimimatta jättämistäsi erilaisilla peloilla (sosiaalisen statuksen menetyksestä, kostosta, jopa kuolemasta), mutta ne eivät oikeuta puuttumattomuuttasi. On asioita, joiden kohdalla puolueettomuuskin on pahaa. Jos et ota kantaa, asetut sivuun ja annat pahan tapahtua.

Heberleinin parhaimpia huomioita on seuraava:

"Ehkei pahuus sittenkään ole kovin käsittämätöntä: ehkä hoemme maneerisesti tuota vanhaa väittämää siksi, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, osallistua eikä muuttaa mitään. Ehkä olemme heikkoja. Tai vain laiskoja. Sen sijaan, että jaksaisimme, uskaltaisimme tai haluaisimme, työnnämme päämme pensaaseen. 

Elämme epäoikeudenmukaisessa maailmassa, missä yksillä on liikaa ja toisilla ei paljon mitään. Hyvin monet tutkimukset osoittavat, että epätasa-arvon ja väkivallan välillä vallitsee vahva ja johdonmukainen yhteys. Yhteys on selvä myös eri aikakausina ja eri ympäristöissä: kun epätasa-arvo vähenee, vähenee myös väkivalta. Kun epätasa-arvo lisääntyy, lisääntyy myös väkivalta.

Miksi? Siksi, että epätasa-arvo synnyttää turhautumista ja häpeää. Siksi, että epätasa-arvo johtaa alemmuuden tunteisiin ja herättää tarpeen hyvityksestä. Siksi epätasa-arvosta seuraa yhteiskunta, jossa eri sosiaaliset ryhmät ovat vastustajia ja jakavat toisensa "meihin ja heihin".

Epäoikeudenmukaisuudet heikentävät yksilön luottamusta yhteiskuntaan ja luovat pelkoja, jotka saavat ihmiset helposti turvautumaan vihamielisiin, vaarallisiin ideologioihin, fanatismiin ja yksinkertaistuksiin." (s.287-289)

Kun tietää mistä pahuudessa todella on kyse ja tietää mistä se kumpuaa, voi "oi rakas Jumala/Jeesus, poista kaikki pahuus maailmasta"-rukousten sijaan oikeasti estää ja vähentää sitä. Näin se käy:

"Ei sopeuduta ajattelematta ryhmiin, ei piilouduta anonyymiyden taakse, pidetään kiinni omasta moraali-identiteetistä, annetaan vakaumuksen ohjata tietä. Hyvyyden voi tulkita niin, että ottaa toisten tarpeet huomioon, tutkiskelee itseään joka tilanteessa ja miettii omaa vastuutaan ja sitä, mitä pystyy tekemään. Hyvyys tarkoittaa sitä, että käyttää valtaansa muihin siten, että mahdollisimman moni saa mahdollisimman hyvän elämän. 

Sisäisen äänensä - sen viheliäisen omantunnon - seuraaminen on joskus inhottavaa ja hankalaa. Siitä huolimatta se on välttämätöntä. Sen, joka pohtii asioita ja muodostaa oman käsityksensä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, on helpompi tehdä päätöksiä ja toimia konkreettisissa tilanteissa." (s.289-293)

Tulikin tästä mieleen, että eipä ollut ollenkaan huono tuo minun itse oivaltamani ja muotoilemani mietelauseen ajatus siitä, että kun lakkaa pohtimasta, ihminen sinussa kuolee. Ihminen joka ei ajattele, ei ole ihminen vaan kuollut kala tai zombi. Kulkee virran mukana. Jos virran suunta on joidenkin ihmisten toiminnan seurauksena paha, näistä kuolleista kaloista tulee pahoja kaloja. Ajattelemattomuuttaan. 

Maailmaan toki mahtuu niitä psykopaattejakin, mutta koska suurin osa pahuudentekijöistä on kuitenkin vain niitä kuolleita kaloja, ihmisten pitäisi saada tietää miten kuolleeksi kalaksi päädytään ja miten siltä voidaan välttyä. Se vähentäisi oikeasti ja paljon tehokkaammin pahuutta, kuin miljoonien ihmisten rukoukset.

Oikeus ja kohtuus - laki ja moraali törmäyskurssilla?

Tämä on siis yliopiston opintoihin kuuluva oikeusfilosofian esseeni, julkaisen sen tähän taustaksi seuraavalle tekstille, jossa väitetään, että lain sokea noudattaminen ei ole aina oikein. Näin siksi, että kaikki maallikot (siis ei-juristit) eivät välttämättä tiedä, että voimassaoleva laki ei ole yhtä kuin oikeus, kohtuus, hyvä moraali tai hyvyys. Pelkästään noudattamalla lakia, et ole oikeudenmukainen, kohtuullinen, korkea moraalinen tai hyvä.

OIKEUSFILOSOFIAN ESSEE

OIKEUS JA KOHTUUS  –  LAKI  JA MORAALI  TÖRMÄYSKURSSILLA?

Tausta

Minulla on tuttava, joka ottaa minuun yhteyttä aina silloin tällöin. Yhteydenoton aihe on aina oikeudellinen ongelma ja tuttavan vakiolausahdus ”suomalainen tuomioistuin ei kai vieläkään anna painoarvoa oikeudelle ja kohtuudelle?”. Mitäpä muuta tuttavalle voi vastata, kuin että suomalainen tuomioistuin soveltaa Suomen lakia kulloiseenkin yksityistapaukseen ja siihen lakiin on yritetty saada oikeus ja kohtuus sisäänrakennetuiksi?

Itsekseni aloin kuitenkin kerran pohtia asiaa. Onko sittenkään niin, että lakimme sisältävät oikeuden ja kohtuuden? Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti Olaus Petrin päivistä ja hänen tuomarinohjeistaan. Yksihän niistä kuului ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sillä sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään”.

Nykyään kaikenmaailman lautakasojen ja Kehittyvien Maakuntien Suomen keskellä uskottavammalta tuntuisi lause ”mikä ei ole vaalirahoittajan tai taustatahon tahto, ei saata olla lakikaan; sillä sen lainsäädäntövallan tähden, jonka he meille suovat, heidän tahtonsa laiksi hyväksytään”.

Tarkoituksenani on tässä esseessä pohtia sisältyvätkö oikeus ja kohtuus lakiimme ja mikä on moraalin merkitys tässä yhtälössä. Käsitykseni on, että kysymys lain ja moraalin välisestä suhteesta on oikeusfilosofinen.

Määritelmiä

Aiheessa ei päästä eteenpäin, ellei määritellä aluksi jotenkin oikeutta, kohtuutta ja moraalia. Laille annan tässä suoralta kädeltä sen merkityksen, että se on valtiollisen instituution, Suomessa eduskunnan, säätämä kokoelma sääntöjä, jotka määrittelevät, miten asiat yhteiskunnassa ratkaistaan. Näkemys on oikeuspositivistinen, mutta palvelee tämän esseen tarkoitusta.

Oikeus on tieteellisessä keskustelussa yleensä nähty subjektiivisena tai objektiivisena. Subjektiivinen oikeus merkitsee oikeutta johonkin tiettyyn seikkaan, esimerkiksi omistajan oikeutta esineeseen. Objektiivinen oikeus puolestaan nähdään joko oikeusjärjestyksenä tai yksittäisenä oikeusnormina. Uskon kuitenkin, että tämän esseen tarkoituksen kannalta hedelmällisintä olisi antaa oikeudelle määritelmä, jonka tavallinen kadunkulkija sille antaisi. Kokemusteni perusteella uskon määritelmän olevan ”oikeutta on, että jokainen saa sen mitä hänelle kuuluu”.

Kohtuudelle on oikeustieteessä annettu merkitys, että asioiden tila ei ole liian lievä eikä liian ankara. Maallikko voisi antaa kohtuudelle merkityksen, että kulloinkin otetaan huomioon asian eri puolet, osapuolet ja heidän asemansa, kun tehdään päätöstä jostakin.

Moraalilla puolestaan viitataan vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä. Moraalin merkitys tulee käsittääkseni esiin parhaiten valintatilanteissa. Kun pieni lapsi tekee valinnan kahden vaihtoehdon välillä, hän todennäköisesti valitsee parhaiten tarpeitaan tyydyttävän vaihtoehdon. Aikuisena, toivottavasti, päätöksessä otetaan huomioon muitakin seikkoja ja saatetaan valita vaihtoehto, joka ei ole omalta kannalta helpoin, mutta jota pidetään ”oikeana”, moraalisena.

Lain synty

Tuomas Akvinolainen väitti, ettei epäoikeudenmukainen laki ole laki ja että moraali määrittelee, mikä voidaan katsoa laiksi. Sinänsä hieno näkemys, kysymys vain kuuluu, kuka määrittelee mikä on oikein ja väärin? Hyvä esimerkki ongelmasta on, että ihmiset yleensä haluavat toimia oikein. Heillä vain sattuu olemaan eri käsityksiä siitä mikä on kulloinkin oikein. Suurin osa tyytyy näissä tilanteissa siihen, että kun asiasta on säädetty laki, se kertoo mikä asiassa on oikein, vaikka itse ei olisikaan samaa mieltä kaikista yksityiskohdista. Lain kautta tiedämme, miten pitäisi elää ja mitä tapahtuu, jos emme elä niin.

Mitä sitten Friedrich von Hayek tarkoitti sanoessaan ”Vallitseva usko ’yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen’ on nykyisin ehkä vakavin uhka vapaan sivilisaation useimmille muille arvoille”? Oma arvaukseni on, että hän viittasi sillä juuri siihen, miten lait syntyvät ja minkä aseman kansalaiset niille antavat.

Keskimäärin varmaankin ajatellaan, että laki tosiaan osoittaisi sen, mikä on oikein. Mutta varsinkin viime aikoina, lähinnä vaalirahasotkujen takia, on herännyt ajatus, että mitä jos laki sittenkin on vain kumartamista tietylle taholle? Kaikkein parhaiten tämä käy mielestäni ilmi vero-oikeuteen ja sosiaalioikeuteen kuuluvista säännöksistä. Se miten valtio ottaa ja miten se antaa, on ilmaistu niin monimutkaisesti, ettei siitä saa selvää, kenen etuja on ajettu ja kenen kustannuksella. Ja onkos tuo nyt kummakaan, kun ajattelee, että ihmisiä ne kansanedustajatkin vain ovat. He todennäköisesti ajavat myös omia etujaan, eli haluavat säilyttää työnsä. Mikä puolestaan edellyttää, että he säätävät lakeja, jotka miellyttävät niitä kansanosia, jotka ovat heitä äänestäneet. Ja miellyttääkö ihmisiä eniten oikeudenmukainen laki? Ei, ihmisiä miellyttää eniten laki, joka ajaa juuri heidän etujaan.

Tästä pääsemme siihen, että lakien luominen onkin vain lopulta keino toteuttaa politiikkaa. Se ei sellaisena välttämättä sisällä sitä mikä on asiassa oikein tai edes sitä, mitä useimmat pitäisivät oikeana. Näin ollen muut arvot väistyvät, kun motiivina onkin vain raha. Maksaako luonto siitä, että säädetään ympäristöystävällinen laki? Maksavatko syrjityt kansalaiset siitä, että heille suodaan tasa-arvoa? Ollaanko ylipäätään valmiita tekemään mitään ”oikein”, jos ei samalla kertaa pystytä velvoittamaan kaikkia muitakin tekemään niin?

Laki ja oikeus

Tapa, jolla laki syntyy, tarjoaa oivan mahdollisuuden skeptisyydelle. Skeptisyydelle sen suhteen, että laki sisältäisi oikeuden. Mielestäni lakiin kuitenkin sisältyy ainakin jossain määrin sitä, mitä kulloisenakin aikana pidetään oikeana, sillä muuten kansalaiset kapinoisivat sitä vastaan. Tai ainakin enemmässä määrin kuin nykyään.

Tähänkin voi kuitenkin heittää näkökulman, että yleensä ihmiset ovat yhtä mieltä vain aivan perustavanlaatuisista kysymyksistä. Esimerkiksi pidetään hyväksyttävänä, että lailla pyritään estämään syrjintää sukupuolen, rodun, kansalaisuuden, uskonnon jne. perusteella. Oikeina pidetään myös ihmisoikeuksia.

Mutta entäpä jos kysytään, tulisiko eutanasia sallia? Tällä hetkellähän laki kieltää sen. Suuri määrä ihmisiä lienee kuitenkin sitä mieltä, että ihmisellä pitäisi olla oikeus päättää elämänsä, jos se käy liian raskaaksi. Miksi sitä ei silloin saisi tehdä helposti, kivuttomasti ja ennen kaikkea arvokkaasti? Miksi joutua yrittämään itsemurhaa vaivalloisesti, epävarmasti ja kivuliaasti, vain koska laki on sitä mieltä, ettei eutanasia ole hyväksyttävää? Entä mitä mieltä kansalaiset olisivat, jos tietäisivät, että syytetty saa valehdella tuomioistuimessa? Jo nykyiselläänkin parjataan aika paljon sitä, kuinka valtio hyysää rikoksentekijöitä. Monen mielestä periaate ”mieluummin vapautetaan syyllinen, kuin tuomitaan syytön” on viety liian pitkälle.

Laki ei välttämättä tunnusta oikeutta, vaikka jotkut vaatisivatkin sellaista. Esimerkkinä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus. Suomessa samaa sukupuolta oleville suotiin sisäinen adoptio, eli pariskunnan toisen osapuolen biologisen lapsen adoptointi, vasta syyskuussa 2009. Ulkoinen adoptio, siis että lapsella ei olisi biologisia siteitä kumpaankaan ottovanhempaan, ei toistaiseksi ole sallittu. Useissa Euroopan maissa sisäinenkään adoptio ei ole sallittu samaa sukupuolta oleville pareille.

Laki saattaa myös velvoittaa johonkin, mitä osa ei hyväksy velvollisuudekseen. Erilaiset verot ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset eivät näe oikeutettuna perintöveroa, sillä onhan omaisuudesta jo verotettu sitä henkilöä, joka sen on kerännyt. Myös yritysten velvollisuus maksaa kirkollisveroa saattaa hiertää vaikkapa ateisteja, joilla on oma yritys.

Sisältääkö laki siis oikeuden merkityksessä ”kukin saa sen, mitä hänelle kuuluu”? Vastaus riippuu täysin kulloisenkin vastaajan mielipiteistä ja siitä, onko tuo mielipide yhtäläinen vallitsevan lain kanssa. Jos asiaa yrittäisi objektiivisesti tarkastella, vastaisin, että oikeus ei ainakaan absoluuttisesti toteudu. Lakeja ohjaa näet varsin paljon se, mihin valtio ylipäätään on kykenevä. Jos esimerkiksi halutaan suoda oikeuksia, jotka aiheuttavat menoja, pitäisi jotenkin oikeuttaa vastaavan rahamäärän tuottavia velvoitteita. Lopulta kysymys menee hyvinkin paljon oikeisto-vasemmisto akselille, huolehtiiko markkinatalous ihmisen pärjäämisestä omillaan vai onko tulontasaaminen ynnä muut sellaiset toimet tarpeen? Kysymys on myös siitä, että lain tulee tyydyttää suuri osa kansasta, jotta se säilyttäisi asemansa. Näin ollen vähemmistönä olevat joutunevat luopumaan oikeuksistaan, olivatpa ne kuinka oikeutettuja tahansa.

Laki ja kohtuus

Laki ei siis aina sisällä oikeutta, mutta sisältääkö se kohtuuden? Joiltakin osin ainakin vaikuttaisi, että kohtuutta on yritetty etsiä. Esimerkiksi kuluttajansuoja- tai työlainsäädännössä, jotka pyrkivät turvaamaan heikommassa asemassa olevaa sen sijaan, että kuluttaja ja yritys tai työntekijä ja työnantaja nähtäisiin tasavertaisina sopimuskumppaneina.

Toisilta osin taas tuntuu, että kohtuutta ei ole nimeksikään. Miksi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä maksimirangaistus on 4 vuotta vankeutta, vaikka teko on omiaan aiheuttamaan lapselle sellaiset traumat, ettei hän välttämättä koskaan pääse siitä yli ja teko haittaa hänen elämäänsä hänen loppuikänsä? Törkeän kirjanpitorikoksen maksimirangaistus on sama 4 vuotta ja törkeän rahanpesun 6 vuotta, vaikka näiden kahden rikoksen aiheuttamat oikeudenmenetykset ovat lähinnä varallisuuteen kohdistuvia ja tuskin näin ollen tuhoavat kenenkään elämää. Onko tämä kohtuullista kenenkään mielestä? Onko varallisuus tärkeämpi oikeushyvä kuin ihmisen itsemääräämisoikeus? Vai onko tässäkin taas kyse siitä, että raha loppupeleissä määrää, millaiseksi laki muodostuu?

Kohtuudesta puhuttaessa huomioon pitää myös ottaa se fakta, että kohtuus toteutuu yleensä enemmänkin lainkäytön puolella, kuin itse laissa. Eli lainsäätäjä säätää sellaisia avoimia normeja, jotka sitten antavat tuomioistuimelle mahdollisuuden ottaa kunkin tapauksen yksityiskohdat huomioon. Esimerkiksi vahingonkorvauslain 2 luvun 1 pykälässä sanotaan ”vahingonkorvausta voidaan sovitella, jos korvausvelvollisuus harkitaan kohtuuttoman raskaaksi ottaen huomioon vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet”. Rikoslain puolella lieventämis- ja koventamisperusteet puolestaan voidaan nähdä esimerkkeinä kohtuuden etsimisestä.

Koska lakiin ei voida ottaa kaikkia mahdollisia tilanteita, ovat juuri tällaiset ”avoimet pykälät” keinoja säännellä asioista yleisellä tasolla. Avointenkin pykälien kohdalla kuitenkin kaikkien tilanteiden kattaminen lienee mahdottomuus ja yksittäistapauksissa laki saattaa tuntua maallikoista kohtuuttomalta.

Laki ja moraali

Ei liene itsestäänselvyys, että laki ja moraali kulkisivat aina käsi kädessä. Helppo esimerkki tästä on Martin Luther King ja rotuerottelu. King rikkoi rotuerottelua koskevia lakeja kampanjoidessaan mustan vähemmistön kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa. Kingin näkemys oli, että rotuerottelua edellyttävät lait nöyryyttivät sekä mustia että valkoisia ja näin ollen hän katsoi niiltä puuttuvan moraalisen auktoriteetin. Hän myös katsoi, että näitä normeja oli rikottava avoimesti, jotta voitaisiin vedota yhteisön omaantuntoon.

Tietenkin on selvää, että punaista päin ajaminen, ja näin tieliikennelain rikkominen, on sallittua vaikkapa tilanteessa, jossa kuljettaa pahoin haavoittunutta sairaalaan. On myös tilanteita, joissa ihmisillä voi olla mahdollisuus noudattaa lakia, mutta silloin seuraukset saattaisivat olla sellaiset, että lain rikkominen on järkevämpi ratkaisu. Kuvitellaan esimerkiksi äiti, joka voi ruokkia lapsensa vain varastamalla. Onko hänellä silloin moraaliset perusteet rikkoa lakia ja hänen toimintansa laitonta, mutta anteeksiannettavaa? Jos rikos havaitaan, se kuitenkin todennäköisesti johtaa rangaistukseen, vaikkakin rangaistus saattaa olla varsin lievä.

Mutta missä menee raja sille, milloin lain säännöistä poikkeaminen on sallittua moraalisilla perusteilla? Pitääkö itse lain olla moraaliton, kuten rotuerottelu tapauksessa, vai pitääkö lain noudattamisen johtaa yksittäistapauksessa moraalittomaan lopputulokseen? Ja kenelle suodaan erityisoikeuksia moraalisilla perusteilla? Miksi jehovan todistajat on vapautettu asevelvollisuudesta rauhanaikana, mutta muihin uskonnollisiin näkemyksiin vetoavat totaalikieltäytyjät saavat ehdottoman vankeusrangaistuksen?

Laki voi olla siis moraalisesti paha: epäreilu tai liian tiukka. Voidaan kysyä, että pitäisikö lakien pyrkiä heijastelemaan yhteiskunnan sen hetkistä moraalia? Käsittääkseni konservatiivit näkevät asian näin. He tuskin pitävät moraalia muuttumattomana asiana, historiahan todistaa päinvastaista, mutta näkevät lain pohjimmiltaan julistavan sitä, mitä sillä hetkellä yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä.

Tietääkseni liberaalit puolestaan näkevät asian niin, ettei lain pitäisi ottaa moraalista kantaa asioihin. Sen sijaan sen tulisi luoda kehykset, joiden sisällä ihmiset voivat elää omien arvojensa mukaisesti, niin ettei heitä pakoteta noudattamaan jotakin tiettyä näkemystä. Tämänkin näkökulman mukaan lain tulee kuitenkin estää vahinkoa tai sen uhkaa aiheuttava toiminta.

Aiemmat esimerkkini koskivat lähinnä tapauksia, joissa moraali ”vaati” laista poikkeamista. Tilanne voi kuitenkin olla myös niin, että moraalisesti oikea toiminta vaatisi enemmän kuin pelkkä laki. Viittasin aivan tämän esseen alussa meneillään olevaan vaalirahakohuun. Lain ja moraalin suhdetta pohtiessamme, siihen on luontevaa palata. Vaalirahakohun yhteydessähän yksi jos toinenkin on joko heittäytynyt muistamattomaksi tai sitten todennut, ettei ole tehnyt mitään laitonta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että laki voi myös ”olla vetämättä” moraalin rajoja. Toiminta ei välttämättä ole oikein, vaikka se olisi laillista. Voisi myös kysyä, että onko poikien ympärileikkaus nyt laillista, kun korkein oikeus on antanut päätöksen (2008:93), että kyseinen toimenpide ei ollut oikeudenvastaista?

Haluan kuitenkin ottaa esiin sen seikan, että nämä asiat, joita olen tässä käsitellyt, ovat lähinnä ääritapauksia. Mielestäni yleisesti ottaen Suomen laki on hyvinkin ”moraalinen”. Tosin tähän varmasti vaikuttaa se, että minut on kasvatettu pitämään lakejamme suurimmaksi osaksi oikeina. Olenkin miettinyt muutaman kerran, että mitenköhän maissa, joissa sovelletaan Sharia-lakia? Pystyykö kukaan oikeasti pitämään sitä moraalisesti oikeana? Käsittääkseni sharian mukaisesti aviorikos tai varkaus saattaa johtaa jopa kuolemantuomioon, mutta murhan tehneenä voi päästä täysin pälkähästä, jos uhrin omaiset suovat anteeksi. Surullisia ovat myös tarinat kunniamurhista. Ei siitä hirveän kauan ole, kun julkisuuteen tuli tapaus, jossa tyttö, olikohan 14-15-vuotias, oli haudattu elävältä, koska hänen oli nähty puhuvan vieraille pojille. Ainoastaan puhuvan.  

Loppupäätelmä

Kuten filosofisia aiheita yleensäkin pohtiessa, kenties tälläkin kertaa syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mielestäni kuitenkin oikeus, kohtuus ja moraali kietoutuvat niin tiukasti yhteen, että niiden erikseen tarkastelu olisi mahdotonta ja keinotekoista. Ne muodostavat jonkinlaisen kehän, jonka pohjalta lakia voidaan arvioida. Yllätyin lopulta itsekin sitä, kuinka radikaaleihin lopputuloksiin päädyin tällä päättelylläni. En olekaan aikaisemmin kyseenalaistanut voimassa olevaa lakiamme näin suuressa määrin. Ja nyt on todettava, että olisi oikeasti niin paljon helpompaa työntää pää puskaan ja mennä virran mukana. Mutta miten silloin yhteiskunta koskaan muuttuisi? Ellei olisi niitä, joilla on rohkeutta puuttua epäkohtiin?

Arvoista ja ongelmista, joita ne mukanaan kantavat

Arvot ohjaavat elämää ja sen valintoja, mutta voi elämänkevät, kun niillä saakin aikaiseksi monta ongelmaa. Lähinnä itselleen ja toisinaan myös muille. Itselleen silloin, kun arvostaa jotakin, mutta ei itse ole sitä mitä arvostaa. Ja muille silloin, kun unohtaa, etteivät muiden arvot välttämättä ole yhtenevät omien arvojen kanssa. Suurin ongelma tietenkin tulee silloin, kun unohtaa, ettei kaikkien ihmisten arvojen tarvitsekaan olla yhtenevät. Viime aikoina olen kohdannut nämä kaikki kolme ongelmaa.

Ensinnä se itsetehty ongelma: arvostan tehokasta ihmistä. Tuttavapiirissäni on muutamia sellaisia. He haluavat tehdä paljon ja tekevät paljon. Kaikesta päätellen heillä on aika vähän vapaa-aikaa, mutta he ovat onnellisia. He kokevat paljon ja osaavat paljon. Itse en ole tällainen ihminen. Ehkä joskus nuoruusvuosinani olin, kun hoidin samanaikaisesti koulun, aikaavieviä luottamustehtäviä partiossa ja olin vielä lähes joka ilta kuntosalillakin. Tehokkaan ihmisen arvostaminen ei ole muuttunut miksikään, mutta tänä kesänä huomasin, etten 8 tunnin työpäivän jälkeen jaksanut/halunnut tehdä gradua. Hyvä kun edes sain jonkin verran liikuttua. Sitäkin huomattavasti vähemmän kuin olisin halunnut. Löysin itsestäni laiskan ihmisen. Ja näin, itseaiheutettu ongelma valmis: arvostaa tehokasta ihmistä, on itse laiska ihminen. Huono fiilis. 

Tässä kohtaa, pitää kai ihan tosissaan pysähtyä miettimään. Mitä minä haluan? Kuka minä olen? Mitä minun tarvitsee olla? Hei, kuka määritteli mitä minun tarvitsee olla? Tarvitseeko minun välittää siitä "jostakin" vai voinko itse päättää mitä minun tarvitsee olla? Ja vain yhden asian tiedän: en halua suorittaa elämää. Elämä ei ole suoritus. Yksi arvoistani on selkeästikin elämänlaatu. Minulle on tärkeämpää olla onnellinen, kuin saavuttaa asioita. Minun pohjimmainen kysymykseni taitaakin olla, millaisia valintoja minun on tehtävä, että olisin mahdollisimman onnellinen? 

Jos jollakin toisella on vastaavanlainen ristiriita siinä, mitä arvostaa ja mitä itse on, kehotan toki pohtimaan noita kysymyksiä. Ehkä löydät keinon poistaa ristiriita, joko ajatusten tasolla tai käytännön tekojen tasolla.

Sitten on se muille aiheutettu ongelma. Kun ei tajuta, etteivät muut välttämättä jaa samoja arvoja. Tämä on niin helppo unohtaa. Jos vaikka itse arvostaa ulkokuorta todella tärkeänä, ei välttämättä ymmärrä, miksi joku toinen ei laita kaikkea tarmoaan sen ylläpitämiseen/parantamiseen. Ja se toinen ei välttämättä ymmärrä, miksi ihmeessä toinen jaksaa nähdä niin paljon vaivaa ulkokuorensa suhteen, kun sisäpuolellakin olisi monta asiaa korjattavana. Se, että toisella on eri arvot, olisi hyvä muistaa, ennen kuin lähtee arvostelemaan ketään. Itse ainakin voin suoraan myöntää, että olen mennyt tässä asiassa monesti ja pahasti metsään. Mutta olisi muutamalla muullakin siinä hiukan petrattavaa ;) 

Kolmas arvojen aiheuttama ongelma oli se, ettei muista, ettei kaikkien tarvitse omata samoja arvoja kuin sinun. Sellaiset ihmiset, jotka unohtavat tämän seikan, eivät ainoastaan arvostele muita ihmisiä omien arvojensa pohjalta, he yrittävät muuttaa toiset ihmiset omia arvojaan vastaaviksi. Helpoimman esimerkin voin heittää omalta kohdaltani. Minä ihan tosiaan en ole vaatimaton ihminen. Tiedän sen. Mutta tiesittekö te, että minun arvoihini ei kuulu vaatimattomuus? En koe, että minun pitäisi olla vaatimaton, vaikka se niin perinteiseen suomalaisuuteen kuuluisikin. Se, etten halua olla vaatimaton, ei tarkoita, että haluaisin olla ylitsevuotavan itsekehuskeleva. Se vain tarkoittaa, että jos koen onnistuneeni jossakin, yleensä sanon sen. Jos minua kehutaan, en vastaa "no eihän tämä ollut mitään" vaan "kiitos". Vastaavasti minun puolestani muutkin voivat kyllä kertoa, jos ovat onnistuneet jossakin ja osaan olla vilpittömän iloinen heidän menestyksensä puolesta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun ihminen, jonka arvoihin kuuluu vaatimattomuus, on yrittänyt saada minua vaatimattomammaksi. Ja yhden sortin tarina on sekin, että toisinaan alkoholista nauttivat ihmiset yrittävät saada minutkin nauttimaan siitä. Tai nauttimaan sitä. Mitä muuten en ole tehnyt 8 kuukauteen. 

Huomaatte varmaankin pointin. Nuo kaksi ovat minussa ne asiat, mihin muut yrittävät eniten puuttua. Jollakin toisella ihmisellä ne asiat, mihin muut yrittävät puuttua, ovat toiset. Mikäköhän siinä on niin vaikeaa hyväksyä toiset sellaisina kuin he ovat? Miksi on niin vaikeaa antaa ihmisten tehdä omat valintansa ja elää niiden mukaan? Ei toisen tekemä valinta, vaikka vastakkainen olisikin, ole hyökkäys sinun tekemääsi valintaa kohtaan. Jos joku on sitä mieltä, että vaatimattomuus kaunistaa, niin olkoot. Jos joku haluaa rentoutua alkoholin äärellä, niin ihan vapaasti. Jutun juju on etsiytyä vapaa-ajallaan sellaisten seuraan, jotka jakavat samantyyppiset arvostukset kanssasi ja niissä tilanteissa, kun seuraa ei valita (esim. työ- ja kouluyhteisöt), hyväksyä se seikka, ettei kaikista voi eikä tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa (vikoineen päivineen) pitää tulla toimeen. Tätä toimeentulemista varmaan helpottaa, jos muistaa, miksi ihmiset ovat erilaisia.

Asuntomessujen antimia

Kotikaupungissani oli tänä kesänä asuntomessut, joten kävin siellä eilen, messujen toiseksi viimeisenä päivänä. Joku saattaa ihmetellä, mitä köyhä opiskelija tekee asuntomessuilla, jossa suurin osa taloista on arvoltaan 500 000 euron tienoilla ja se yksiökin mikä siellä oli, se varmaan maksaa enemmän kuin joidenkin omakotitalo. Sitten jos se köyhä opiskelija vielä sattuu olemaan sinkku, niin tuollaiset talot eivät edes kuulu tulevaisuuden suunnitelmiin. Siinäkään tapauksessa, että köyhän opiskelijan status vaihtuisi lähivuosina rikkaan juristin statukseen.

No mutta, mitäs messuilta sitten pystyi ammentamaan? Jos sisustuksella on itselle väliä, niin paljonkin. Kiertelemällä eri tavoilla sisustettuja taloja huomaa aika äkkiä, mitä itse ei ainakaan halua (neliön muotoista seinässä olevaa vessanpyttyä, joka ei edes osu maahan), mikä voisi toimia vaikka ajatuksena kuulostaakin hullulta (kaapin oviin naulatut oksat) ja minkä voi lisätä omalle "sitten kun"-listalleen (erään kylpyhuoneen värimaailma). Se kun on hyvä pitää mielessä, että kivalla sisustuksella asunto kuin asunto voi olla todella ihana.

Ja vastaavasti, jos asunto on kuin sillisalaatti, se on sitten eri juttu. Ellei tietenkin pidä sillisalaatista. Mutta "rakennusteknisesti" (okei, en ole varma, onko tuo oikea sana) kauneinkin asunto voi olla aivan hirveä, jos sen omistajat eivät pidä sitä siistinä. Vaatemöykky siellä, tiskivuori (jonka pelkää sortuvan lattialle hetkenä minä hyvänsä) tuolla,  lemmikkien karvoja joka paikassa, ilmassa mahdollisesti niiden pesemättömän käymälän haju, ja voitte olla varmoja, ettei sinne vieraat mielellään mene, eikä välttämättä omistajakaan kovin ylpeä asunnostaan ole.

Mutta jos sitten siisteyssaarnasta takaisin niihin juttuihin, mitä asuntomessuilla havaitsin. Kiinnitin huomiota, että lähes joka talossa oli seuraavia elementtejä:

- tv:n katselulle oli oma pieni huone/tila. Eli tv ei ollut olohuoneessa.

- monissa taloissa oli todella laajat terassit (ovatkohan miettineet kuinka kiva niitä on maalata säänkesto-aineilla joka kesä)

- jos päämakuuhuone oli toisessa kerroksessa, kyseisestä huoneesta pääsi lähes poikkeuksetta omalle parvekkeelleen

- parvekkeita muuten oli useimmissa taloissa 2-3

- kodinhoitotilat olivat todella isot (tarvitaanko siihen hommaan oikeasti noin paljon tilaa?)

- portaat yläkertaan olivat lähes joka talossa tosi kapeat (vai olenko minä jotenkin suunnattoman lihava?), miten ihmeessä yläkerran huonekalut on saatu ylös?

- huoneita oli ehkä monta, mutta ne olivat kaikki aika pieniä. Jos huoneessa oli sänky, ei siellä juuri muuta ollutkaan. Toisaalta mitään harrastehuoneita ei hirveästi ollut, kuten ei myöskään työhuoneita. Että oliko sisustajien oletus, että ihmiset eivät tee muuta kuin ole sohvalla, nuku ja tee ruokaa ja syö sitä ruokaa? Minä ainakin teen kodissani paljon muutakin.

- ikkunoita ja peilejä oli todella paljon. Kuka ne pitää puhtaana ja miten?

- aika monessa talossa oli kylpyhuoneessa 2 suihkua. Ja tietenkin talossa oli myös toinen pesuhuone, jossa oli sitten suihkukaappi.

- suihkutiloille oli yleensäkin varattu hirveästi neliöitä, mutta saunat olivat pieniä.

- merenranta-tonteilla olevissa taloissa oli käytännössä katsoen yksi seinä pelkkää ikkunaa. Olivathan ne näköalat uskomattoman hienoja, mutta pimeällä (jota Suomessa piisaa suurimman osan vuotta) kaikki sisällä oleva näkyy aika tehokkaasti ulos.

- ylipäätään talot olivat siis isoja, itseäni ei välttämättä huvittaisi siivota sellaista.

Nämä siis tällaisia yleishavaintoja. Sitten siihen kuvapläjäykseen. (Väkeä oli ihan hirveästi, joten ei ollut tilaa eikä aikaa ottaa laadukkaita valokuvia, vaan pääpointtina oli ylipäätään saada kuvia muistin tueksi tulevaisuutta varten.) Pahoittelen myös sitä, että nämä ovat ihan mielivaltaisessa järjestyksessä mitä asetteluun tulee, en nyt vain jotenkin osannut värkätä tuota html-koodia kuntoon.

Aloitetaan ulkoa. Pihoilla oli jonkin verran vesielementtejä ja totesin, että jos minulla ikinä on omaa takapihaa, vesielementti jossain muodossa on must.

  

Ei ehkä kuitenkaan tuollaista ihmistäkin isompaa vaasia. 

 

Puromainen juttu on jo lähempänä, mutta en haluaisi siihen tuollaista kivitarhaa ympärille. Tuo oikeanpuoleinen on ihan jännä jos pitää japanilaistyylisestä.

Sitten näin partiolaisena kiinnitin tietenkin huomiota muutaman pihan ratkaisuihin:

Yhden talon omistaja aikoo selvästikin istua pihallaan nuotion ääressä. Ja toinen oli tehnyt omalle tontilleen metsän. Siis ihan puolukka-kanerva-perusmetsänpohjaa ja kuusia. Oikein ihana idea etenkin tuollaiselle täysin kaupunkimaiselle alueelle, jossa ei ole lähes mitään alkuperäisestä luonnosta (ei sillä, alkuperäinen luontohan juuri tuolla paikalla oli merta noin 10 vuotta sitten).

 

Tuossa pihapolussa on nyt fengshuit kohdillaan. Saunarakennuksen kattonurmikotkin viehättivät.

 

  

Näkyi jonkin verran myös näitä seiniä, missä oli kuva. Arat ihmiset toteaisivat, että ei tällaista uskalla laittaa, mitä sitten kun siihen kyllästyy? Itse olen sitä mieltä, että jos kuvaksi valitsee jotakin ajatonta, kuten vaikkapa luonto, niin ei siihen kyllästy. Jos johonkin kyllästyy niin se on iänikuiset valkoiset, tylsät, mitään sanomattomat seinät, joita olen itse suurimman osan elämästäni katsonut. Sitten, kun ostan omistusasunnon, niin siitä ei varmaan valkoista seinää löydy :D 

Eikö olekin tosi viihtyisä tuo vasemmanpuoleisen kuvan tunnelma? Ehkä mun tulevassa kirjastohuoneessa voisi olla tuollainen seinä. Ja sitten tuossa oikealla. Se koko seinä oli kaapistoa, mutta sitä luuli vain seinäksi, koska siinä oli noita oksia. Eli tehokkaasti naamioitu.

 Huomasin näin jälkikäteen, että en kovasti kiinnittänyt keittiöihin huomiota. Muuta kuin sen verran, että keittiön pöydäksi kelpaisi tuollainen "vanhanoloinen" tummapuinen pöytä. Eräs henkilö kääntyisi haudassaan, jos olisi sinne jo ehtinyt, kun totean, että haluan asuntooni yhtään mitään vanhaa. Minut tuntevat tietävät, että en kauheasti mistään vanhasta perusta. Mutta yksi keittiönpöytä vahvistaa säännön? Ja voihan sen aina kattaa näillä toisessa kuvassa esiintyvillä moderneilla KoKo-astioilla, joista siis omakin astiastoni muodostuu jo nykyisinkin. (tuo vati missä nuo karkit ovat, se tosin ei ole KoKoa) Tuossa muuten havaintoesitystä siitä, miltä merenrantatalojen useimmat seinät näyttivät. Tai siis, että seinän tilalla oli useimmiten ikkuna.

 Olohuoneeksi minulle riittäisi tuollainen pikkuinen nurkkaus. Enhän juuri katso tv:tä (tällä hetkellä en edes omista sellaista). Mutta olisi kiva katsoa elokuvia ja dvd-boxeja hieman isommalta ruudulta kuin kannettavani näyttö.

Ja jos siihen tulee joku sohvapöytä, tuollainen olisi ideaalinen, sinne saisi tuollaisia pieniä istuinpalikoita alle. Jos vaikka joku eksyisi joskus pelaamaan kanssani lautapelejä.

Tämä parvekepuutarha hurmasi. Siellä oli tomaattia, perunaa, basilikaa, punaista ja mustaa viinimarjaa, pensasmustikkaa... En ole koskaan itse kasvattanut yrttejä tai mitään muutakaan, mutta tuolla tuli sellainen fiilis, että se voisi olla mukavaa. Ajatuksena muuten kiva tuo lautalattia, ainakin verrattuna niihin normaaleihin betonilattioihin, mitä kerrostaloasunnoissa normaalisti on. Tää oli tosiaan kerrostaloasunnon parveke. Eihän uskoisi?

Kasvimaita näkyi muuten tuolla muutenkin. Erään talon keittiöstä pääsi suoraan tällaiseen lasiseen kasvihuoneeseen. Toisessa taas oli talon seinustalla tuollaisia laatikoita, missä kasvoi vihanneksia.

Sitten ois kylpyhuoneita. Jotakin tuolla vasemmalla puolella olevan tyylistä kiitos. Värimaailma tuosta oikeanpuoleisesta kuvasta. Mutta ei noin pieniä ruutuja.

Siellä tosiaan ei makuuhuoneissa ollut muuta kuin sängyt, joten oli sitten erilaisia harrastehuoneita. Oli kuntosalia ja ompeluhuonetta, käsityöhuonetta. Ja meikäläisen suosikki: kirjastohuone. Se on jotain, mitä ehdottomasti haluan asunnossani joskus olevan. Tummaa puuta olevan arvokkaan näköisen kirjahyllyn, tummat kalusteet, paksut verhot, jalkalamppu. Pehmeä matto ja pieni tarjoilupöytä, johon voi laskea teekupposen. Siellä voi sitten sivistää itseään ammatillisesti tai uppoutua kirjojen taianomaiseen maailmaan. (siitä huoneesta pitää sitten pyyhkiä pölyt varmaan kahdesti viikossa, koska tummilla pinnoilla pöly näkyy aivan heti.)

Lopuksi voisi heittää tähän messualueen yleisilmettä ja kuvia ulkoa.

Paljon siis valkoista ja merinäköalaa. Monissa paikoissa oli myös tarroista tehtyjä tai maalattuja kuvia seinillä.

Talot oli melko jyhkeän näköisiä. Tämäkin on muuten puutalo. Näyttää aika paljon kivitalolta.

Sitten oli yksi talo, jossa oli yläkerrassa vain yksi iso tila ja päädyt lasia. Tällaiset näkymät sieltä oli ulos.

Ulkoa se näytti sitten tuolta. Sen nimi oli aitta. Näkeekö joku tuossa jotain aittamaista?

Tuossa vasemmalla näette selvästikin kokkolalaisten uuden hengailumestan. Että siinä oli mukava istuskella. Oikealla on kuulemma jäljitelmä kaupunginsalmestamme suntista. Hmm.. no on se nätempi kuin sunti.

Tuossa vasemmalla näkyy nyt niitä kaksikerroksisia rivitaloja. Sellainen kelpaisi minullekin. Oikealla on kuva yhdestä huoneesta talossa, jonka jokainen huone oli sisustettu siten, että siellä oli jotain Kaj Stenvallin jostakin ankkataulusta. Aika hurjan pinkki huone.

Tämä oli jännä talo sikäli, että se oli ikään kuin keskeltä kahtia ja sitten tuossa ylhäällä on tuollainen käytävä, mitä pitkin pääsee toiseen puolikkaaseen. Jos oikein ymmärsin, tämä ihan totta on yhden perheen asunto.

Mutta tällaisia kuvia ja ajatelmia. Ei muuten kestänytkään kuin 6 tuntia tehdä tämä postaus. Ihanan hidas tämä mun mobiililaajakaista.