Pahuuden syvin olemus

Taas kerran on tullut opittua jotain sellaista, mistä muille kertomatta jättäminen olisi moraalisesti väärin. Siispä julistetaan sitä nyt sitten kunnolla. 

Tämä on kirjoitus todellisesta pahuudesta, ei mistään raamatun saatanasta. Lainaan tässä aika paljon Ann Heberlein kirjassa Pieni kirja pahuudesta, olleita ajatuksia, sillä mitäpä sitä muuttamaan muotoa, jos joku on hyvin osannut tiivistää sen mistä pahuudessa oikeasti on kyse. Nimittäin ihan tavallisista ihmisistä. Nämä asiat pitää tietää siksi, ettet SINÄ, lukija, ihan tavallinen ihminen ruudun sillä puolen, tule koskaan pahaksi pelkkää tietämättömyyttäsi.

Paha saa kasvualustaa, kun ihmiset lakkaavat ajattelemasta ja pohtimasta, eivätkä enää valitse tietoisesti pahaa tai hyvää, hyväksymistä tai vastustamista. - Hannah Arendt.

Tämä on ollut tilanne natsi-Saksassa. Siellä lukemattomista tavallisista ihmisistä tuli sellaisen ideologian kannattajia, joka mahdollisti holokaustin. Olisiko kukaan heistä yksin ryhtynyt polttamaan toisia ihmisiä elävältä tai käyttämään heitä julmissa kokeissaan, ellei koko yhteiskunta olisi tehnyt perusteellista työtä saadakseen heidät näkemään juutalaiset ei-ihmisinä, esineinä, syynä kaikkeen kurjuuteen? Natsien propaganda oli niin perusteellista, että se läpiäisi koko yhteiskunnan. "Koulu, vanhemmat ja vapaa-ajan harrastukset yllyttivät antisemistiseen ajatteluun. Koulun uskonnonopetus lakkautettiin, paheksuntaa herättävä kirjallisuus, maalaustaide ja musiikki kiellettiin ja nopeasti kyhätyt uudet historian kirjat otettiin käyttöön." (s.76)

Miten sinä olisit elänyt, jos olisit syntynyt lapseksi natsi-Saksaan? Heberlein viittaa kirjassaan kahteen äärimmäisen tärkeään tositarinaan tähän liittyen. Toiseen, jossa "tavallisesta ihmisestä" tuli noissa olosuhteissa kykenevä äärimmäiseen pahuuteen ja toisesta, jossa kaksi sisarusta liittyivät vastarintaliikkeeseen ja kuolivat sen takia. Miksi nämä toiset pystyivät vastustamaan näitä olosuhteita, jotka nähdään selityksenä pahuudelle, joka pyyhkäisi koko kansakunnan yli? 

Ero oli tämä: "sisarusten lapsuudessa keskusteltiin paljon vastuusta, ihmisarvosta ja oikeista teoista. Sisarusten kasvuympäristö antoi heille valmiudet valita oikein, tehdä hyvää myös pahan vallitessa, ajatella itse ja tiedostaa sen, että heillä on valta valita." (s.78)

Immanuel Kantin ajatus oli, että jos vain noudatamme lakeja ja sääntöjä, pysymme erossa pahoista teoista ja saatamme elää hyvinä, oikeamielisinä ihmisinä, joita pahuus ei tahraa. Jo pelkästään natsit osoittavat tämän säännön vääräksi. Lain seuraaminen ei johda välttämättä hyvyyteen, se voi johtaa myös vääryyteen. (jos olet maallikko, joka uskoo lain oikeudenmukaisuuteen, kohtuullisuuteen tai moraalisuuteen, luepa tämän tekstin alla oleva oikeusfilosofian esseeni. Kirjoittanen tässä lähiaikoina myös tekstin siitä, miten Suomen rikosoikeudella ei ole mitään tekemistä sellaisen oikeudenmukaisuuden kanssa, jonka kansalaiset tuntevat. Ihan vain esimerkiksi, että laki ei ole yhtä kuin oikeudenmukaisuus.)

"Pahaa tekee ihminen toista ihmistä kohtaan. Paha ei vain tapahdu, sitä tehdään. Paha herättää järkytystä, pelkoa ja avuttomuutta ennen muuta siksi, että se on toisen ihmisen tekemää tai vaihtoehtoisesti ihmisten aiheuttamaa. Vain ihminen voi tunnustaa tai kieltää muiden ihmisten arvon, ihmisyyden ja oikeudet." (s.92)

Pahuutta sanotaan usein käsittämättömäksi. Mutta ei se sitä oikeasti ole, kun sitä on tarpeeksi nähnyt. Pahuudelle on syynsä, vaikkeivät ne syyt pahuutta oikeutakaan. Natsit, jotka eivät tehneet valintaa, vaan seurasivat sokeasti lakeja ja auktoriteettejä. Olivat kuuliaisia. 

Kuinka moni teistä on valmis rikkomaan lakeja, sääntöjä ja auktoriteettejä vastaan, kun sisimmässään tietää niiden olevan väärässä? Kuinka moni on valmis siihen silloin, kun on ainut sillä kannalla oleva ja voi menettää jotakin sen takia? Sosiaalisen statuksensa tai henkensä? Vaan kuinka moni on uhrannut ajatustakaan sille, ovatko lait oikeita vai vääriä? Kuinka moni aktiivisesti miettii, ovatko tekoni oikeita tai vääriä? Siinä on nimittäin se paikka, josta pahuus syntyy. Ajattelemattomuudesta.

"Pahuus ja julmuus sikiävät ideologioista, joilla on valta muokata vihollisia, riistää muilta ihmisyys ja pelkistää heidät esineiksi." (s.274)

Kuka sotimaan lähtevä lähtee tappamaan isiä, veljiä, ystäviä, poikia? Entä kuinka moni lähtee tappamaan vihollista? Sitä kasvotonta massaa, joka on syynä kaikkeen sinun kohtaamaasi kurjuuteen? Niinpä niin. Entä kuinka moni ei halua omaan lähiöönsä maahanmuuttajia? Onko halusi syy sinulla olevat tiedot ulkomaalaisten osuudesta raiskausrikoksiin ja ennakkoluulot? Tunnetko oikeasti ketään maahanmuuttajaa? Pystykö näkemään heissäkin ihmisiä? Entä kantasi rikollisiin? Näetkö heissä vain kauhuleffojen psykopaatit tai median kuvaukset Josef Fritzlistä? Vai miltä tuntuisi ajatus, että osassa, suurimmassa osassa muuten, tapauksia kyse on enemmänkin huonoista valinnoista huonoissa olosuhteissa? 

Kaikki ajattelu, joka perustuu jaotteluun "me - te", johtaa pahuuteen. Ovi pahuuteen on kyvyttömyys ja/tai haluttomuus ymmärtää erilaisuutta. Ja kun nostat itsesi jalustalle, oikeutat itsellesi sen, että saat kohdistaa niihin toisiin pahoja tekoja. Tämä muuten tuli ilmi koulukiusaamista koskevassa tutkimuksessanikin. Kiusaajat oikeuttavat tekojaan sillä, että näkevät tekonsa toimintana, jolla pyritään pitämään muut kurissa ja pakottamaan heidät samoihin arvoihin ja käyttäytymismalleihin, joita kiusaajat itse kannattavat. Oli se sitten "oikea" pukeutumistyyli tai "oikeat" harrastukset. 

Palataan vähän taaemmaksi, niihin kahteen sisarukseen, jotka uhrasivat henkensä, koska eivät olleet valmiita luopumaan arvoistaan. Mistä siinä oli kyse? Heillä oli vahva moraali-identiteetti. Mikä se on? 

"Yksilön moraali-identiteetti rakentuu niistä periaatteista, normeista ja arvostuksista, jotka hän on ottanut omakseen ja joita hän pitää pätevinä. Se muodostuu vuorovaikutuksesta yhteisöjen, ideologioiden ja vakaumusten muodostaman kontekstin kanssa." (s.276)

Ne kaksi sisarusta olisivat ansainneet partiolaisten Mannerheimin soljen. Soljen, joka Mannerheimin omien sanojen mukaisesti jaetaan kunnianosoitukseksi niille, jotka ovat omalla elämällään osoittaneet olevansa valmiita järkähtämättä ja vailla pelkoa pitämään kiinni siitä mikä on oikein. He pitivät kiinni moraali-identiteetistään tilanteessa, jossa se maksoi heille heidän henkensä.

"On esimerkkejä ihmisistä, joilla on hyvin selkä ja horjumaton identiteetti ja jotka puolustavat oikeana pitämäänsä silloinkin, kun ovat vaarassa menettää jotakin. Valitettavasti vielä enemmän on esimerkkejä ihmisistä, jotka mielihyvin antautuvat manipuloitaviksi ja vaihtavat helposti aiemmat itsestäänselvät periaatteensa ja arvonsa toisiin." (s.278)

Ja nyt tulee tärkein huomio! 

"Yksi tärkeimmistä edellytyksistä väkivallan, julmuuden ja pahuuden synnylle on yksilön puutteellinen harkinta, kritiikitön ryhmään liittyminen ja sen arvojen omaksuminen. Oman moraali-identiteetin puuttumisella voi olla tuhoisia seurauksia."(s.280)

Tämä pätee mielestäni etenkin niihin tilanteisiin, joissa pahuuden nähdään aiheutuvat "pahoista olosuhteista". Ei voi kieltää, etteikö olosuhde ole paha, jos koko kulttuuri käskee tekemään jotain, mutta niin vain sieltäkin löytyy ihmisiä, jotka vastustavat pahaa. Voiko siis sanoa, että huono olosuhde synnytti pahuutta? Vai pitääkö meidän sittenkin kiinnittää huomio ihmisen valintaan? Aina on mahdollisuus valita. Eri asia on sitten, mitä niistä valinnoista seuraa. Sivuhuomiona muuten, että iso osa rikollisuutta selittävistä teorioista näkee rikollisuuden syynä huonot olosuhteet (joko yksilön ominaisuuksissa, seurassa tai ympäristössä) ja unohtaa sen, että kurjimmassakin tilanteessa on aina mahdollisuus valita.

"Ilman tavallisten ihmisten ajattelematonta tukea Hitlerkin olisi ollut vain yksinäinen, kieroutunut mies ilman valtaa." (s.287)

Tämän ihmiset säännönmukaisesti unohtavat. Vierestä seuraaja ei ole koskaan syytön. Se, että näet/kuulet/muuten saat tietää jostakin pahasta, etkä tee sille mitään, tekee sinusta yhtä syyllisen. Voit selittää toimimatta jättämistäsi erilaisilla peloilla (sosiaalisen statuksen menetyksestä, kostosta, jopa kuolemasta), mutta ne eivät oikeuta puuttumattomuuttasi. On asioita, joiden kohdalla puolueettomuuskin on pahaa. Jos et ota kantaa, asetut sivuun ja annat pahan tapahtua.

Heberleinin parhaimpia huomioita on seuraava:

"Ehkei pahuus sittenkään ole kovin käsittämätöntä: ehkä hoemme maneerisesti tuota vanhaa väittämää siksi, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, osallistua eikä muuttaa mitään. Ehkä olemme heikkoja. Tai vain laiskoja. Sen sijaan, että jaksaisimme, uskaltaisimme tai haluaisimme, työnnämme päämme pensaaseen. 

Elämme epäoikeudenmukaisessa maailmassa, missä yksillä on liikaa ja toisilla ei paljon mitään. Hyvin monet tutkimukset osoittavat, että epätasa-arvon ja väkivallan välillä vallitsee vahva ja johdonmukainen yhteys. Yhteys on selvä myös eri aikakausina ja eri ympäristöissä: kun epätasa-arvo vähenee, vähenee myös väkivalta. Kun epätasa-arvo lisääntyy, lisääntyy myös väkivalta.

Miksi? Siksi, että epätasa-arvo synnyttää turhautumista ja häpeää. Siksi, että epätasa-arvo johtaa alemmuuden tunteisiin ja herättää tarpeen hyvityksestä. Siksi epätasa-arvosta seuraa yhteiskunta, jossa eri sosiaaliset ryhmät ovat vastustajia ja jakavat toisensa "meihin ja heihin".

Epäoikeudenmukaisuudet heikentävät yksilön luottamusta yhteiskuntaan ja luovat pelkoja, jotka saavat ihmiset helposti turvautumaan vihamielisiin, vaarallisiin ideologioihin, fanatismiin ja yksinkertaistuksiin." (s.287-289)

Kun tietää mistä pahuudessa todella on kyse ja tietää mistä se kumpuaa, voi "oi rakas Jumala/Jeesus, poista kaikki pahuus maailmasta"-rukousten sijaan oikeasti estää ja vähentää sitä. Näin se käy:

"Ei sopeuduta ajattelematta ryhmiin, ei piilouduta anonyymiyden taakse, pidetään kiinni omasta moraali-identiteetistä, annetaan vakaumuksen ohjata tietä. Hyvyyden voi tulkita niin, että ottaa toisten tarpeet huomioon, tutkiskelee itseään joka tilanteessa ja miettii omaa vastuutaan ja sitä, mitä pystyy tekemään. Hyvyys tarkoittaa sitä, että käyttää valtaansa muihin siten, että mahdollisimman moni saa mahdollisimman hyvän elämän. 

Sisäisen äänensä - sen viheliäisen omantunnon - seuraaminen on joskus inhottavaa ja hankalaa. Siitä huolimatta se on välttämätöntä. Sen, joka pohtii asioita ja muodostaa oman käsityksensä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, on helpompi tehdä päätöksiä ja toimia konkreettisissa tilanteissa." (s.289-293)

Tulikin tästä mieleen, että eipä ollut ollenkaan huono tuo minun itse oivaltamani ja muotoilemani mietelauseen ajatus siitä, että kun lakkaa pohtimasta, ihminen sinussa kuolee. Ihminen joka ei ajattele, ei ole ihminen vaan kuollut kala tai zombi. Kulkee virran mukana. Jos virran suunta on joidenkin ihmisten toiminnan seurauksena paha, näistä kuolleista kaloista tulee pahoja kaloja. Ajattelemattomuuttaan. 

Maailmaan toki mahtuu niitä psykopaattejakin, mutta koska suurin osa pahuudentekijöistä on kuitenkin vain niitä kuolleita kaloja, ihmisten pitäisi saada tietää miten kuolleeksi kalaksi päädytään ja miten siltä voidaan välttyä. Se vähentäisi oikeasti ja paljon tehokkaammin pahuutta, kuin miljoonien ihmisten rukoukset.

Oikeus ja kohtuus - laki ja moraali törmäyskurssilla?

Tämä on siis yliopiston opintoihin kuuluva oikeusfilosofian esseeni, julkaisen sen tähän taustaksi seuraavalle tekstille, jossa väitetään, että lain sokea noudattaminen ei ole aina oikein. Näin siksi, että kaikki maallikot (siis ei-juristit) eivät välttämättä tiedä, että voimassaoleva laki ei ole yhtä kuin oikeus, kohtuus, hyvä moraali tai hyvyys. Pelkästään noudattamalla lakia, et ole oikeudenmukainen, kohtuullinen, korkea moraalinen tai hyvä.

OIKEUSFILOSOFIAN ESSEE

OIKEUS JA KOHTUUS  –  LAKI  JA MORAALI  TÖRMÄYSKURSSILLA?

Tausta

Minulla on tuttava, joka ottaa minuun yhteyttä aina silloin tällöin. Yhteydenoton aihe on aina oikeudellinen ongelma ja tuttavan vakiolausahdus ”suomalainen tuomioistuin ei kai vieläkään anna painoarvoa oikeudelle ja kohtuudelle?”. Mitäpä muuta tuttavalle voi vastata, kuin että suomalainen tuomioistuin soveltaa Suomen lakia kulloiseenkin yksityistapaukseen ja siihen lakiin on yritetty saada oikeus ja kohtuus sisäänrakennetuiksi?

Itsekseni aloin kuitenkin kerran pohtia asiaa. Onko sittenkään niin, että lakimme sisältävät oikeuden ja kohtuuden? Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti Olaus Petrin päivistä ja hänen tuomarinohjeistaan. Yksihän niistä kuului ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sillä sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään”.

Nykyään kaikenmaailman lautakasojen ja Kehittyvien Maakuntien Suomen keskellä uskottavammalta tuntuisi lause ”mikä ei ole vaalirahoittajan tai taustatahon tahto, ei saata olla lakikaan; sillä sen lainsäädäntövallan tähden, jonka he meille suovat, heidän tahtonsa laiksi hyväksytään”.

Tarkoituksenani on tässä esseessä pohtia sisältyvätkö oikeus ja kohtuus lakiimme ja mikä on moraalin merkitys tässä yhtälössä. Käsitykseni on, että kysymys lain ja moraalin välisestä suhteesta on oikeusfilosofinen.

Määritelmiä

Aiheessa ei päästä eteenpäin, ellei määritellä aluksi jotenkin oikeutta, kohtuutta ja moraalia. Laille annan tässä suoralta kädeltä sen merkityksen, että se on valtiollisen instituution, Suomessa eduskunnan, säätämä kokoelma sääntöjä, jotka määrittelevät, miten asiat yhteiskunnassa ratkaistaan. Näkemys on oikeuspositivistinen, mutta palvelee tämän esseen tarkoitusta.

Oikeus on tieteellisessä keskustelussa yleensä nähty subjektiivisena tai objektiivisena. Subjektiivinen oikeus merkitsee oikeutta johonkin tiettyyn seikkaan, esimerkiksi omistajan oikeutta esineeseen. Objektiivinen oikeus puolestaan nähdään joko oikeusjärjestyksenä tai yksittäisenä oikeusnormina. Uskon kuitenkin, että tämän esseen tarkoituksen kannalta hedelmällisintä olisi antaa oikeudelle määritelmä, jonka tavallinen kadunkulkija sille antaisi. Kokemusteni perusteella uskon määritelmän olevan ”oikeutta on, että jokainen saa sen mitä hänelle kuuluu”.

Kohtuudelle on oikeustieteessä annettu merkitys, että asioiden tila ei ole liian lievä eikä liian ankara. Maallikko voisi antaa kohtuudelle merkityksen, että kulloinkin otetaan huomioon asian eri puolet, osapuolet ja heidän asemansa, kun tehdään päätöstä jostakin.

Moraalilla puolestaan viitataan vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä. Moraalin merkitys tulee käsittääkseni esiin parhaiten valintatilanteissa. Kun pieni lapsi tekee valinnan kahden vaihtoehdon välillä, hän todennäköisesti valitsee parhaiten tarpeitaan tyydyttävän vaihtoehdon. Aikuisena, toivottavasti, päätöksessä otetaan huomioon muitakin seikkoja ja saatetaan valita vaihtoehto, joka ei ole omalta kannalta helpoin, mutta jota pidetään ”oikeana”, moraalisena.

Lain synty

Tuomas Akvinolainen väitti, ettei epäoikeudenmukainen laki ole laki ja että moraali määrittelee, mikä voidaan katsoa laiksi. Sinänsä hieno näkemys, kysymys vain kuuluu, kuka määrittelee mikä on oikein ja väärin? Hyvä esimerkki ongelmasta on, että ihmiset yleensä haluavat toimia oikein. Heillä vain sattuu olemaan eri käsityksiä siitä mikä on kulloinkin oikein. Suurin osa tyytyy näissä tilanteissa siihen, että kun asiasta on säädetty laki, se kertoo mikä asiassa on oikein, vaikka itse ei olisikaan samaa mieltä kaikista yksityiskohdista. Lain kautta tiedämme, miten pitäisi elää ja mitä tapahtuu, jos emme elä niin.

Mitä sitten Friedrich von Hayek tarkoitti sanoessaan ”Vallitseva usko ’yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen’ on nykyisin ehkä vakavin uhka vapaan sivilisaation useimmille muille arvoille”? Oma arvaukseni on, että hän viittasi sillä juuri siihen, miten lait syntyvät ja minkä aseman kansalaiset niille antavat.

Keskimäärin varmaankin ajatellaan, että laki tosiaan osoittaisi sen, mikä on oikein. Mutta varsinkin viime aikoina, lähinnä vaalirahasotkujen takia, on herännyt ajatus, että mitä jos laki sittenkin on vain kumartamista tietylle taholle? Kaikkein parhaiten tämä käy mielestäni ilmi vero-oikeuteen ja sosiaalioikeuteen kuuluvista säännöksistä. Se miten valtio ottaa ja miten se antaa, on ilmaistu niin monimutkaisesti, ettei siitä saa selvää, kenen etuja on ajettu ja kenen kustannuksella. Ja onkos tuo nyt kummakaan, kun ajattelee, että ihmisiä ne kansanedustajatkin vain ovat. He todennäköisesti ajavat myös omia etujaan, eli haluavat säilyttää työnsä. Mikä puolestaan edellyttää, että he säätävät lakeja, jotka miellyttävät niitä kansanosia, jotka ovat heitä äänestäneet. Ja miellyttääkö ihmisiä eniten oikeudenmukainen laki? Ei, ihmisiä miellyttää eniten laki, joka ajaa juuri heidän etujaan.

Tästä pääsemme siihen, että lakien luominen onkin vain lopulta keino toteuttaa politiikkaa. Se ei sellaisena välttämättä sisällä sitä mikä on asiassa oikein tai edes sitä, mitä useimmat pitäisivät oikeana. Näin ollen muut arvot väistyvät, kun motiivina onkin vain raha. Maksaako luonto siitä, että säädetään ympäristöystävällinen laki? Maksavatko syrjityt kansalaiset siitä, että heille suodaan tasa-arvoa? Ollaanko ylipäätään valmiita tekemään mitään ”oikein”, jos ei samalla kertaa pystytä velvoittamaan kaikkia muitakin tekemään niin?

Laki ja oikeus

Tapa, jolla laki syntyy, tarjoaa oivan mahdollisuuden skeptisyydelle. Skeptisyydelle sen suhteen, että laki sisältäisi oikeuden. Mielestäni lakiin kuitenkin sisältyy ainakin jossain määrin sitä, mitä kulloisenakin aikana pidetään oikeana, sillä muuten kansalaiset kapinoisivat sitä vastaan. Tai ainakin enemmässä määrin kuin nykyään.

Tähänkin voi kuitenkin heittää näkökulman, että yleensä ihmiset ovat yhtä mieltä vain aivan perustavanlaatuisista kysymyksistä. Esimerkiksi pidetään hyväksyttävänä, että lailla pyritään estämään syrjintää sukupuolen, rodun, kansalaisuuden, uskonnon jne. perusteella. Oikeina pidetään myös ihmisoikeuksia.

Mutta entäpä jos kysytään, tulisiko eutanasia sallia? Tällä hetkellähän laki kieltää sen. Suuri määrä ihmisiä lienee kuitenkin sitä mieltä, että ihmisellä pitäisi olla oikeus päättää elämänsä, jos se käy liian raskaaksi. Miksi sitä ei silloin saisi tehdä helposti, kivuttomasti ja ennen kaikkea arvokkaasti? Miksi joutua yrittämään itsemurhaa vaivalloisesti, epävarmasti ja kivuliaasti, vain koska laki on sitä mieltä, ettei eutanasia ole hyväksyttävää? Entä mitä mieltä kansalaiset olisivat, jos tietäisivät, että syytetty saa valehdella tuomioistuimessa? Jo nykyiselläänkin parjataan aika paljon sitä, kuinka valtio hyysää rikoksentekijöitä. Monen mielestä periaate ”mieluummin vapautetaan syyllinen, kuin tuomitaan syytön” on viety liian pitkälle.

Laki ei välttämättä tunnusta oikeutta, vaikka jotkut vaatisivatkin sellaista. Esimerkkinä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus. Suomessa samaa sukupuolta oleville suotiin sisäinen adoptio, eli pariskunnan toisen osapuolen biologisen lapsen adoptointi, vasta syyskuussa 2009. Ulkoinen adoptio, siis että lapsella ei olisi biologisia siteitä kumpaankaan ottovanhempaan, ei toistaiseksi ole sallittu. Useissa Euroopan maissa sisäinenkään adoptio ei ole sallittu samaa sukupuolta oleville pareille.

Laki saattaa myös velvoittaa johonkin, mitä osa ei hyväksy velvollisuudekseen. Erilaiset verot ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset eivät näe oikeutettuna perintöveroa, sillä onhan omaisuudesta jo verotettu sitä henkilöä, joka sen on kerännyt. Myös yritysten velvollisuus maksaa kirkollisveroa saattaa hiertää vaikkapa ateisteja, joilla on oma yritys.

Sisältääkö laki siis oikeuden merkityksessä ”kukin saa sen, mitä hänelle kuuluu”? Vastaus riippuu täysin kulloisenkin vastaajan mielipiteistä ja siitä, onko tuo mielipide yhtäläinen vallitsevan lain kanssa. Jos asiaa yrittäisi objektiivisesti tarkastella, vastaisin, että oikeus ei ainakaan absoluuttisesti toteudu. Lakeja ohjaa näet varsin paljon se, mihin valtio ylipäätään on kykenevä. Jos esimerkiksi halutaan suoda oikeuksia, jotka aiheuttavat menoja, pitäisi jotenkin oikeuttaa vastaavan rahamäärän tuottavia velvoitteita. Lopulta kysymys menee hyvinkin paljon oikeisto-vasemmisto akselille, huolehtiiko markkinatalous ihmisen pärjäämisestä omillaan vai onko tulontasaaminen ynnä muut sellaiset toimet tarpeen? Kysymys on myös siitä, että lain tulee tyydyttää suuri osa kansasta, jotta se säilyttäisi asemansa. Näin ollen vähemmistönä olevat joutunevat luopumaan oikeuksistaan, olivatpa ne kuinka oikeutettuja tahansa.

Laki ja kohtuus

Laki ei siis aina sisällä oikeutta, mutta sisältääkö se kohtuuden? Joiltakin osin ainakin vaikuttaisi, että kohtuutta on yritetty etsiä. Esimerkiksi kuluttajansuoja- tai työlainsäädännössä, jotka pyrkivät turvaamaan heikommassa asemassa olevaa sen sijaan, että kuluttaja ja yritys tai työntekijä ja työnantaja nähtäisiin tasavertaisina sopimuskumppaneina.

Toisilta osin taas tuntuu, että kohtuutta ei ole nimeksikään. Miksi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä maksimirangaistus on 4 vuotta vankeutta, vaikka teko on omiaan aiheuttamaan lapselle sellaiset traumat, ettei hän välttämättä koskaan pääse siitä yli ja teko haittaa hänen elämäänsä hänen loppuikänsä? Törkeän kirjanpitorikoksen maksimirangaistus on sama 4 vuotta ja törkeän rahanpesun 6 vuotta, vaikka näiden kahden rikoksen aiheuttamat oikeudenmenetykset ovat lähinnä varallisuuteen kohdistuvia ja tuskin näin ollen tuhoavat kenenkään elämää. Onko tämä kohtuullista kenenkään mielestä? Onko varallisuus tärkeämpi oikeushyvä kuin ihmisen itsemääräämisoikeus? Vai onko tässäkin taas kyse siitä, että raha loppupeleissä määrää, millaiseksi laki muodostuu?

Kohtuudesta puhuttaessa huomioon pitää myös ottaa se fakta, että kohtuus toteutuu yleensä enemmänkin lainkäytön puolella, kuin itse laissa. Eli lainsäätäjä säätää sellaisia avoimia normeja, jotka sitten antavat tuomioistuimelle mahdollisuuden ottaa kunkin tapauksen yksityiskohdat huomioon. Esimerkiksi vahingonkorvauslain 2 luvun 1 pykälässä sanotaan ”vahingonkorvausta voidaan sovitella, jos korvausvelvollisuus harkitaan kohtuuttoman raskaaksi ottaen huomioon vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet”. Rikoslain puolella lieventämis- ja koventamisperusteet puolestaan voidaan nähdä esimerkkeinä kohtuuden etsimisestä.

Koska lakiin ei voida ottaa kaikkia mahdollisia tilanteita, ovat juuri tällaiset ”avoimet pykälät” keinoja säännellä asioista yleisellä tasolla. Avointenkin pykälien kohdalla kuitenkin kaikkien tilanteiden kattaminen lienee mahdottomuus ja yksittäistapauksissa laki saattaa tuntua maallikoista kohtuuttomalta.

Laki ja moraali

Ei liene itsestäänselvyys, että laki ja moraali kulkisivat aina käsi kädessä. Helppo esimerkki tästä on Martin Luther King ja rotuerottelu. King rikkoi rotuerottelua koskevia lakeja kampanjoidessaan mustan vähemmistön kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa. Kingin näkemys oli, että rotuerottelua edellyttävät lait nöyryyttivät sekä mustia että valkoisia ja näin ollen hän katsoi niiltä puuttuvan moraalisen auktoriteetin. Hän myös katsoi, että näitä normeja oli rikottava avoimesti, jotta voitaisiin vedota yhteisön omaantuntoon.

Tietenkin on selvää, että punaista päin ajaminen, ja näin tieliikennelain rikkominen, on sallittua vaikkapa tilanteessa, jossa kuljettaa pahoin haavoittunutta sairaalaan. On myös tilanteita, joissa ihmisillä voi olla mahdollisuus noudattaa lakia, mutta silloin seuraukset saattaisivat olla sellaiset, että lain rikkominen on järkevämpi ratkaisu. Kuvitellaan esimerkiksi äiti, joka voi ruokkia lapsensa vain varastamalla. Onko hänellä silloin moraaliset perusteet rikkoa lakia ja hänen toimintansa laitonta, mutta anteeksiannettavaa? Jos rikos havaitaan, se kuitenkin todennäköisesti johtaa rangaistukseen, vaikkakin rangaistus saattaa olla varsin lievä.

Mutta missä menee raja sille, milloin lain säännöistä poikkeaminen on sallittua moraalisilla perusteilla? Pitääkö itse lain olla moraaliton, kuten rotuerottelu tapauksessa, vai pitääkö lain noudattamisen johtaa yksittäistapauksessa moraalittomaan lopputulokseen? Ja kenelle suodaan erityisoikeuksia moraalisilla perusteilla? Miksi jehovan todistajat on vapautettu asevelvollisuudesta rauhanaikana, mutta muihin uskonnollisiin näkemyksiin vetoavat totaalikieltäytyjät saavat ehdottoman vankeusrangaistuksen?

Laki voi olla siis moraalisesti paha: epäreilu tai liian tiukka. Voidaan kysyä, että pitäisikö lakien pyrkiä heijastelemaan yhteiskunnan sen hetkistä moraalia? Käsittääkseni konservatiivit näkevät asian näin. He tuskin pitävät moraalia muuttumattomana asiana, historiahan todistaa päinvastaista, mutta näkevät lain pohjimmiltaan julistavan sitä, mitä sillä hetkellä yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä.

Tietääkseni liberaalit puolestaan näkevät asian niin, ettei lain pitäisi ottaa moraalista kantaa asioihin. Sen sijaan sen tulisi luoda kehykset, joiden sisällä ihmiset voivat elää omien arvojensa mukaisesti, niin ettei heitä pakoteta noudattamaan jotakin tiettyä näkemystä. Tämänkin näkökulman mukaan lain tulee kuitenkin estää vahinkoa tai sen uhkaa aiheuttava toiminta.

Aiemmat esimerkkini koskivat lähinnä tapauksia, joissa moraali ”vaati” laista poikkeamista. Tilanne voi kuitenkin olla myös niin, että moraalisesti oikea toiminta vaatisi enemmän kuin pelkkä laki. Viittasin aivan tämän esseen alussa meneillään olevaan vaalirahakohuun. Lain ja moraalin suhdetta pohtiessamme, siihen on luontevaa palata. Vaalirahakohun yhteydessähän yksi jos toinenkin on joko heittäytynyt muistamattomaksi tai sitten todennut, ettei ole tehnyt mitään laitonta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että laki voi myös ”olla vetämättä” moraalin rajoja. Toiminta ei välttämättä ole oikein, vaikka se olisi laillista. Voisi myös kysyä, että onko poikien ympärileikkaus nyt laillista, kun korkein oikeus on antanut päätöksen (2008:93), että kyseinen toimenpide ei ollut oikeudenvastaista?

Haluan kuitenkin ottaa esiin sen seikan, että nämä asiat, joita olen tässä käsitellyt, ovat lähinnä ääritapauksia. Mielestäni yleisesti ottaen Suomen laki on hyvinkin ”moraalinen”. Tosin tähän varmasti vaikuttaa se, että minut on kasvatettu pitämään lakejamme suurimmaksi osaksi oikeina. Olenkin miettinyt muutaman kerran, että mitenköhän maissa, joissa sovelletaan Sharia-lakia? Pystyykö kukaan oikeasti pitämään sitä moraalisesti oikeana? Käsittääkseni sharian mukaisesti aviorikos tai varkaus saattaa johtaa jopa kuolemantuomioon, mutta murhan tehneenä voi päästä täysin pälkähästä, jos uhrin omaiset suovat anteeksi. Surullisia ovat myös tarinat kunniamurhista. Ei siitä hirveän kauan ole, kun julkisuuteen tuli tapaus, jossa tyttö, olikohan 14-15-vuotias, oli haudattu elävältä, koska hänen oli nähty puhuvan vieraille pojille. Ainoastaan puhuvan.  

Loppupäätelmä

Kuten filosofisia aiheita yleensäkin pohtiessa, kenties tälläkin kertaa syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mielestäni kuitenkin oikeus, kohtuus ja moraali kietoutuvat niin tiukasti yhteen, että niiden erikseen tarkastelu olisi mahdotonta ja keinotekoista. Ne muodostavat jonkinlaisen kehän, jonka pohjalta lakia voidaan arvioida. Yllätyin lopulta itsekin sitä, kuinka radikaaleihin lopputuloksiin päädyin tällä päättelylläni. En olekaan aikaisemmin kyseenalaistanut voimassa olevaa lakiamme näin suuressa määrin. Ja nyt on todettava, että olisi oikeasti niin paljon helpompaa työntää pää puskaan ja mennä virran mukana. Mutta miten silloin yhteiskunta koskaan muuttuisi? Ellei olisi niitä, joilla on rohkeutta puuttua epäkohtiin?

Arvoista ja ongelmista, joita ne mukanaan kantavat

Arvot ohjaavat elämää ja sen valintoja, mutta voi elämänkevät, kun niillä saakin aikaiseksi monta ongelmaa. Lähinnä itselleen ja toisinaan myös muille. Itselleen silloin, kun arvostaa jotakin, mutta ei itse ole sitä mitä arvostaa. Ja muille silloin, kun unohtaa, etteivät muiden arvot välttämättä ole yhtenevät omien arvojen kanssa. Suurin ongelma tietenkin tulee silloin, kun unohtaa, ettei kaikkien ihmisten arvojen tarvitsekaan olla yhtenevät. Viime aikoina olen kohdannut nämä kaikki kolme ongelmaa.

Ensinnä se itsetehty ongelma: arvostan tehokasta ihmistä. Tuttavapiirissäni on muutamia sellaisia. He haluavat tehdä paljon ja tekevät paljon. Kaikesta päätellen heillä on aika vähän vapaa-aikaa, mutta he ovat onnellisia. He kokevat paljon ja osaavat paljon. Itse en ole tällainen ihminen. Ehkä joskus nuoruusvuosinani olin, kun hoidin samanaikaisesti koulun, aikaavieviä luottamustehtäviä partiossa ja olin vielä lähes joka ilta kuntosalillakin. Tehokkaan ihmisen arvostaminen ei ole muuttunut miksikään, mutta tänä kesänä huomasin, etten 8 tunnin työpäivän jälkeen jaksanut/halunnut tehdä gradua. Hyvä kun edes sain jonkin verran liikuttua. Sitäkin huomattavasti vähemmän kuin olisin halunnut. Löysin itsestäni laiskan ihmisen. Ja näin, itseaiheutettu ongelma valmis: arvostaa tehokasta ihmistä, on itse laiska ihminen. Huono fiilis. 

Tässä kohtaa, pitää kai ihan tosissaan pysähtyä miettimään. Mitä minä haluan? Kuka minä olen? Mitä minun tarvitsee olla? Hei, kuka määritteli mitä minun tarvitsee olla? Tarvitseeko minun välittää siitä "jostakin" vai voinko itse päättää mitä minun tarvitsee olla? Ja vain yhden asian tiedän: en halua suorittaa elämää. Elämä ei ole suoritus. Yksi arvoistani on selkeästikin elämänlaatu. Minulle on tärkeämpää olla onnellinen, kuin saavuttaa asioita. Minun pohjimmainen kysymykseni taitaakin olla, millaisia valintoja minun on tehtävä, että olisin mahdollisimman onnellinen? 

Jos jollakin toisella on vastaavanlainen ristiriita siinä, mitä arvostaa ja mitä itse on, kehotan toki pohtimaan noita kysymyksiä. Ehkä löydät keinon poistaa ristiriita, joko ajatusten tasolla tai käytännön tekojen tasolla.

Sitten on se muille aiheutettu ongelma. Kun ei tajuta, etteivät muut välttämättä jaa samoja arvoja. Tämä on niin helppo unohtaa. Jos vaikka itse arvostaa ulkokuorta todella tärkeänä, ei välttämättä ymmärrä, miksi joku toinen ei laita kaikkea tarmoaan sen ylläpitämiseen/parantamiseen. Ja se toinen ei välttämättä ymmärrä, miksi ihmeessä toinen jaksaa nähdä niin paljon vaivaa ulkokuorensa suhteen, kun sisäpuolellakin olisi monta asiaa korjattavana. Se, että toisella on eri arvot, olisi hyvä muistaa, ennen kuin lähtee arvostelemaan ketään. Itse ainakin voin suoraan myöntää, että olen mennyt tässä asiassa monesti ja pahasti metsään. Mutta olisi muutamalla muullakin siinä hiukan petrattavaa ;) 

Kolmas arvojen aiheuttama ongelma oli se, ettei muista, ettei kaikkien tarvitse omata samoja arvoja kuin sinun. Sellaiset ihmiset, jotka unohtavat tämän seikan, eivät ainoastaan arvostele muita ihmisiä omien arvojensa pohjalta, he yrittävät muuttaa toiset ihmiset omia arvojaan vastaaviksi. Helpoimman esimerkin voin heittää omalta kohdaltani. Minä ihan tosiaan en ole vaatimaton ihminen. Tiedän sen. Mutta tiesittekö te, että minun arvoihini ei kuulu vaatimattomuus? En koe, että minun pitäisi olla vaatimaton, vaikka se niin perinteiseen suomalaisuuteen kuuluisikin. Se, etten halua olla vaatimaton, ei tarkoita, että haluaisin olla ylitsevuotavan itsekehuskeleva. Se vain tarkoittaa, että jos koen onnistuneeni jossakin, yleensä sanon sen. Jos minua kehutaan, en vastaa "no eihän tämä ollut mitään" vaan "kiitos". Vastaavasti minun puolestani muutkin voivat kyllä kertoa, jos ovat onnistuneet jossakin ja osaan olla vilpittömän iloinen heidän menestyksensä puolesta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun ihminen, jonka arvoihin kuuluu vaatimattomuus, on yrittänyt saada minua vaatimattomammaksi. Ja yhden sortin tarina on sekin, että toisinaan alkoholista nauttivat ihmiset yrittävät saada minutkin nauttimaan siitä. Tai nauttimaan sitä. Mitä muuten en ole tehnyt 8 kuukauteen. 

Huomaatte varmaankin pointin. Nuo kaksi ovat minussa ne asiat, mihin muut yrittävät eniten puuttua. Jollakin toisella ihmisellä ne asiat, mihin muut yrittävät puuttua, ovat toiset. Mikäköhän siinä on niin vaikeaa hyväksyä toiset sellaisina kuin he ovat? Miksi on niin vaikeaa antaa ihmisten tehdä omat valintansa ja elää niiden mukaan? Ei toisen tekemä valinta, vaikka vastakkainen olisikin, ole hyökkäys sinun tekemääsi valintaa kohtaan. Jos joku on sitä mieltä, että vaatimattomuus kaunistaa, niin olkoot. Jos joku haluaa rentoutua alkoholin äärellä, niin ihan vapaasti. Jutun juju on etsiytyä vapaa-ajallaan sellaisten seuraan, jotka jakavat samantyyppiset arvostukset kanssasi ja niissä tilanteissa, kun seuraa ei valita (esim. työ- ja kouluyhteisöt), hyväksyä se seikka, ettei kaikista voi eikä tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa (vikoineen päivineen) pitää tulla toimeen. Tätä toimeentulemista varmaan helpottaa, jos muistaa, miksi ihmiset ovat erilaisia.

Oman elämänsä herruudesta

Onko elämäsi sitä mitä haluat sen olevan? Tätäpä ei moni huomaa syvällisesti pohtia. Mielessä saattaa toki käydä, että voi, kun olisi vähemmän stressiä, lotossa voittaminen olisi aika jees ja kunpa tuon minua ärsyttävän asian saisi jotenkin kadotettua. Tämä me kyllä osataan, todeta asiat, joista ei pidetä tai joihin toivottaisiin muutosta. Mutta olettaisin, että harva oikeasti pohtii, mitä tarkalleen haluaa, saatikka, että alkaisi toimia sen mukaan.

Voin myöntää, että itsekin olen kovin pitkään kävellyt teitä, jotka eivät olleet omiani. Vaikka olen muka aina ollut ihminen, joka määrää itse oman elämänsä suunnan. On käynyt nimittäin niin, että olen todennäköisesti alitajuisesti yrittänyt kulkea polkuja, joita yhteiskunta tai joku taho odottaa minun kulkevan.

Ensimmäinen mieleentuleva esimerkki on jalkapallo. Aloitin sen vääristä syistä, mutta jatkoin sitä monta vuotta, koska koin, että minun ei hyväksytty lopettaa sitä. Sitten monta vuotta koulukiusaamisen kestämistä, koska sisään rakennettuna oli ajattelumalli, että ei ole oikein "kiusata takaisin". Jos nyt voisin palata noihin aikoihin, en alistuisi kestämään sellaista paskaa niskaani. Jossakin vaiheessa piilottelin sitä, että olin partiolainen. Lähes 15 vuotta piilottelin maailmankatsomustani ja vastasin valheellisesti, jos sitä joku minulta kysyi. En muuten koskaan ole ollut ateisti. Mutta se oli vastaus, jonka kysyttäessä annoin. Koska minulla ei ollut rohkeutta kertoa miten minä maailman ajattelen, kun niin monen muun maailma poikkeaa niin täydellisesti siitä, mitä minun maailmaani kuuluu.

Partio antoi minulle hyvin monta vuotta todella paljon sisältöä elämään. Partio kuitenkin nykyisellään on ensisijaisesti nuorisojärjestö ja minulle kävi ihan viime vuosina selväksi, että aikuiselle partio on kovin helposti sitä, että raadat niska limassa sen eteen, että lapsilla olisi mukavaa, mutta aikuiset eivät enää saakaan itse elämyksiä. Ollessani viime kesänä Suomen Partiolaisten suurleirillä Kilkkeellä aikuisohjelmamestari, kuulin kritiikkiä, että aikuisille ylipäätään ei pitäisi järjestää ohjelmaa, koska partio on nuorisojärjestö. Ohjelmauudistuksessa aikuiset onkin laitettu "tuen" osaan. Joka paikassa puhutaan "aikuisesta tuesta". Niin, tuki muille. Voi niitä onnellisia, joille riittää mielihyväksi se, että saa mahdollistaa elämyksiä lapsille ja nuorille. Itse en tuohon joukkoon kuulu. Monta vuotta kuitenkin kuljin sitä "aikuisen tuen" polkuakin, ihan vain velvollisuuden tunteesta.

Sitten on tämä alkoholi/biletys. Jossain vaiheessa huomasin, että yleinen olettamus on, että bilettäminen on hauskaa ja että siihen kuuluu keskeisesti itsensä humalaan juominen. Etenkin opiskelijapiireissä. Niin monta vuotta minä sitten yritin niissä käydä ja hieman siemailla. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta suurimmaksi osaksi ajatellen, että olisin missä tahansa muualla mieluummin. Minä ihan tosiaan yritin nähdä, mitä kivaa muut siinä näkevät. Mutta ei auennut.

Jotenkin viime aikoina olen kokenut, että olen viimeinkin oman elämäni herra. Minulla on suurimman osan ajasta onnellinen olo ja teen vain niitä asioita, joista oikeasti nautin. En suostu olemaan mitään, mitä muut olettavat minun olevan. En suostu käyttäytymään tavoilla, joilla muut minun olettavat käyttäytyvän.

Se on tarkoittanut, että olen avoimesti sitä mitä olen ja jos joku kysyy maailmankatsomustani, minä kerron sen. Se tarkoittaa, että olen ryhtynyt absolutistiksi. Se tarkoittaa, etten juuri käy baareissa, koska en viihdy siellä. Olen jättänyt aktiivipartion. Jäsenmaksua maksan tukeakseni toimintaa, mutta niin kauan, kuin minun oletetaan antavan sinne enemmän kuin mitä minä koen sieltä saavani, niin kauan minä en siihen enää sekaannu jäsenmaksun maksamista enempää. Minä haluan itsekin elämyksiä sen sijasta, että tekisin niitä vain muille. Tämä on aika radikaalia niissä piireissä, olla näin itsekäs.

Minun vapaa-aikani kuluu nykyisin enimmäkseen liikunnan ja kirjojen parissa. Jaksaa muuten työnsäkin, joka minulla kesäkuun alkuun asti siis gradun tekeminen, paremmin, kun vapaa-ajalla ei joudu tekemään mitään sellaista, mistä ei pidä. On ihanaa olla avoimesti täsmälleen sitä mitä on. Piilottelu on turvallista, mutta ahdistavaa. Kaappi näet käy ahtaaksi, jos sen joutuu jakamaan liian monen luurangon kanssa ;)

Minun taisteluni oman elämäni herruudesta siis liittyi vapaa-aikaan ja rohkeuteen olla oma itsensä. Joillakin se voi liittyä työhön. Jotkut varmasti kokevat, että valittu ala ei olekaan se oma. Sen voi huomata työpaikassa tai opiskeluvaiheessa. Kehotan vakavasti vaihtamaan suuntaa sillä hetkellä, kun on varma, että nyt mennään väärään suuntaan. Kaikki se aika, minkä tuhlaat ollaksesi jotain muuta kuin mitä oikeasti haluat olla, kaikki se aika on pois siitä, että ottaisit askeleita haluamaasi suuntaan. 

Jos sen sijaan, että kulkisi kohti oman elämänsä majakkaa, kulkee reittejä, jotka muut ovat saneleet, voi pahoin henkisesti. Se pahoinvointi on sitä luokkaa, että haluaisi haudata itsensä jonnekin eskapismiin eikä milloinkaan herätä todellisuuteen. Sitä ei kenellekään toivo.

Jos sinä et oikeasti halua olla 12-tuntisia työpäiviä tekevä uraohjus, älä ole. Älä ole mukana vapaaehtoistoiminnassa, jonka päämäärä ei ole sinun päämääräsi, vaan etsi sellainen järjestö, jonka päämäärä on sinulle niin tärkeä, että aidosti haluat olla mukana pyrkimässä sitä kohti. Jos kaikki muut tekevät jotakin, älä sinä tee sitä, jos et aidosti pidä siitä. Älä piilottele itseäsi, jos sinua ahdistaa se. 

Mitä enemmän yhteiskunnassa on erilaisuutta, sitä paremmin sitä siedetään. Mitä enemmän ihmiset uskaltavat tuoda esiin omia arvojaan ja toimia niiden mukaan, sitä vähemmän yhteiskunta olettaa kaikkien omaavan samat arvot ja toimivan samoilla tavoilla. Jätetään uraohjuus niille, joille se on tapa toteuttaa itseään, vanhemmuus niille, jotka aidosti haluavat asettaa lapsen etusijalle ja edistetään asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Sen omankin olon parantaminen on osa maailmanparantamista.

- - - - - - - - - 

Taidanpa muuten valmistautua henkisesti vastailemaan kesän sukujuhlissa, että ei, en halua parisuhdetta, enkä perustaa perhettä. Olen onnellisin yksin, sillä silloin en joudu tekemään vapaa-ajallani mitään kompromisseja. Rauhassahan tämän asian kanssa on tähän asti saanut olla, mutta kun ikää alkaa olla se 25 vuotta ja opiskeluista siirrytään viimeinkin työelämään, oletan, että tähän aiheeseen liittyviä odotuksia ja kysymyksiä alkaa ilmetä.

Pelkäätkö varjoasi?

...enkä nyt puhu siitä varjosta, jonka aurinko kintereillesi liimaa. Puhun siitä varjosta, joka on osa sinua. Osa sitä mitä olet ihmisenä. Tarkalleen ottaen se osa, jonka olemassaoloa et haluaisi hyväksyä.

Alun perin käsitteen varjosta on luonut psykiatri C.G. Jung, joka oli analyyttisen psykologian perustaja. Varjo on yksi Jungin pääarkkityypeistä ja juuri ajatus näistä psykologisista arkkityypeistä on yksi hänen kuuluisimpia teorioitaan. Jungin määritelmä varjosta on, että se on minän vastakohta ja sisältää asioita, joita henkilö ei tunnista itseensä kuuluviksi, vaikka tosiasiassa ne ovatkin osa hänen persoonaansa.

Olen itse törmännyt käsitteeseen varjosta ensimmäisen kerran jo lukiossa, kun luin pitkän psykologian. Myöhemmin olen törmännyt käsitteeseen muissa yhteyksissä, mutta se on ollut minulle pelkkä teoria. Ennen kuin kohtasin sen itse. Ja tahtoisin käyttää siitä kohtaamisesta ilmaisua "scary as hell". Ei nimittäin ole ollenkaan helppo huomata, että ei kenties olekaan ihmisenä sitä, mitä on aina kuvitellut olevansa. Ei ole ollenkaan helppo myöntää itsestään löytyvän niitä ominaisuuksia mitä halveksii. Mutta oma varjo on kohdattava, mikäli mielii kehittyä ihmisenä ja mikäli haluaa, että varjo ei pääse pilaamaan elämää.

Jos olisi olemassa peili, joka voisi näyttää sinulle varjosi, osaisitko aavistaakaan mitä se sinulle näyttää? (onneksi muuten kamera osaa tarkentaa hyvin piirrustukseen ja mä oon niin hyvä piirtämään...)

Varjo ei ole meissä, kun synnymme. Se kasvaa etenkin lapsuutemme aikana, mutta myös sen jälkeen. Siihen sisältyvät kaikki ne ominaisuudet, joita meissä on, mutta joita opimme piilottelemaan, koska koemme, etteivät ne ole yleisesti hyväksyttyjä. Ja hyväksyntää ja sopeutumista yhteiskuntaanhan moni halajaa. Varjo saattaa saada alkunsa yhdestä tietystä hetkestä tai se voi kasvaa vuosia jatkuvan kieltämisen seurauksena. Pystytämme julkisen minän, jota esittelemme maailmalle ja teemme kaikkemme, ettei kukaan saisi tietää todellista sisintämme. Lopulta on mahdollista ettemme itsekään tiedä enää kuka olemme. Tai että koemme henkistä pahoinvointia, koska pitäisi esittää niin ahkerasti jotakin mitä ei ole.

Omalla kohdallani varjoni ovat jossain ihan muualla (ymmärtänette, että ovat aika henkilökohtaisia), mutta yksi mahdollisuus sellaisen kehittymiselle olisi ollut siinä, että olen luonteeltani kovin eläväinen, iloinen ja ns. helpostilähestyttävä, kun taas tähän astisen kokemukseni mukaan ammatissani pitäisi olla hillitty, hallittu ja ehkä hieman etäinenkin. Suorastaan huokua arvovaltaa. Olisi ollut täysin mahdollista, että olisin alkanut kätkeä ominaisuuksiani ja kadottaa ne lopulta kokonaan. Ehkä olisin alkanut jopa halveksimaan juristeja, jotka ilmentäisivät näitä ominaisuuksia. Julkisesti olisin voinut esittää mitä tahansa, mutta sisältä olisin ollut onneton.

Lähtölaukaisuna oman varjoni kohtaamiselle oli parisuhteeni ja eroni. Myöhemmin olen tiedostanut, miten hirveä ihminen olin parisuhteessani. Ja on kuulkaas vaikea kantaa niitä muistoja mukanaan. Jotenkin jonkin aikaa sitä ei aktiivisesti miettinyt, mutta palasin asian äärelle, kun huomasin, että olen ihan mielettömän paljon yksin. Ja jotenkin koin oloni onnettomaksi, vaikka mitään näkyvää syytä sille ei ollut. Sitten tajusin, että olen niin paljon yksin, koska koen olevani niin hirveä ihminen, että on helpompaa olla yksin, koska silloin en ainakaan pahoita kenenkään mieltä. Siitä puolestaan pystyi päättelemään, että jotakin on nyt pielessä, koska aikaisemmin olen ollut ihan suhteellisen tyytyväinen siihen, mitä olen ihmisenä. Aikaisemmin en vain ollut nähnyt varjoani. 

Pelkäsinkö varjoani? Kyllä. Tekikö varjo jotakin elämälleni? Kyllä. Kun en ollut tietoinen siitä, se pääsi mekastamaan rauhassa ja tekemään minut onnettomaksi. Ja minustahan näkee, miten pahaa fiilistä hoidan. Etenkin, kun eristäydyin, eikä vanha sääntö "hyvä ystävä pitää psykologin loitolla" enää päässyt pätemään. Eihän sitä nyt ystäviä halua vaivata ruikutuksella siitä, miten pahaksi itsensä kokee. Vaikka todennäköisesti olisivat varmasti kuunnelleet. Minäkin kuuntelisin ja auttaisin, jos joku minun ystävistäni kokisi samoin.

Sitten, kun tajusin, että minussa on näitä ominaisuuksia, joista en pidä ja yritin hyväksyä ne osaksi itseäni, sitten ei tarvinut enää tuntea oloaan pahaksi. En minä ole täydellinen. Ei kukaan ole. Ja se on ihan hyväksyttävää. On tärkeää tuntea oma varjonsa, jotta voi sitten kanavoida ne puolet itsestään jotenkin järkevästi tai yrittää päästä niiden yläpuolelle. Esimerkiksi jos oma varjo sattuu olemaan viha, voi sitä yrittää purkaa vaikkapa nyrkkeilysäkkiin. Kunhan antaa itselleen oikeuden olla vihainen. Joskus viha voi myös johtaa tekoihin, jotka ovat tarpeellisia. Vihainen ihminen voi alkaa etsiä keinoja poistaa vihansa kohde esimerkiksi yhdistysten tai politiikan kautta. Varjon yläpuolelle nousemisesta esimerkki on äiti, jonka lapsi kiukuttelee. Ei äiti vastaa kiukkuun kiukulla, vaan tajuaa, että lapsi on väsynyt ja tarvitsee unta. Äiti nousee ongelman yläpuolelle ja löytää sitä kautta ratkaisun. Ehkä ihminen, jonka varjo on suvaitsemattomuus, voisi ottaa selvää asiasta, jota ei suvaitse ja siten nousta suvaitsemattomuutensa yläpuolelle.

Varjo ei pääse terrorisoimaan, kun sen paljastaa. Peili, tarkemmin ottaen peilejä, jotka näyttävät sinulle varjosi, on olemassa. Ne ovat muita ihmisiä. Ne hyvät piirteet, jotka huomaat muissa ihmisissä, ovat omia hyviä piirteitäsi ja vastaavasti, ne piirteet, joita huomaat muissa ihmisissä ja joista et pidä, ne ovat osa varjoasi. Kuulostaako inhottavalta? Mietipä vain mitä eniten inhoat muissa ja yritä sitten myöntää, että ne kaikki löytyvät itsestäsi.

Kuulostaako ihan huuhaalta? Pohdi hetki, mitä arvostat eniten muissa ihmisissä? Ja mieti sitten, miten itse ilmennät noita ominaisuuksia. Itse esimerkiksi ihailen niitä ihmisiä, jotka pyrkivät elämään ekologisesti. Itse en pääse heidän tasolleen, mutta en minäkään ikinä roskaa. Minussa on siis osa, joka on ekologinen. Sitten voi vastaavasti miettiä, mitä eniten inhoaa muissa. Ja taaskin löytää samat puolet itsestään. Minussa esimerkiksi on pelkuruutta. En nimittäin varmasti tee aloitetta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut jostakin ihmisestä. Koska pelkään torjutuksi tulemista. Muuten menen kyllä läpi vaikka harmaan kiven rohkeudellani, mutta ainakin tässä asiassa minussa on pelkuruutta.

Kerran partiossa kohtasin tytön, joka kiinnitti hirveästi huomiota siihen, kuinka isot jalat ihmisillä oli. Kävi ilmi, että hän piti omia jalkojaan liian suurina. Enkä minä ollut edes huomannut asiaa, koska ei minulla ole mitään ongelmia omien jalkojeni koon kanssa. Vastaavasti, en muista koskaan tavanneeni kateellista ihmistä, koska en itse kerta kaikkiaan vain tiedä, miltä tuntuu olla kateellinen. Minulla on itselläni aina ollut kaikkea ja olen aina toivonut muille hyvää, joten ei minulla sitten kai koskaan ole ollut tarvetta olla kateellinen. Minulle on myös kerrottu, että eräs henkilö, jota en silloin tuntenut vielä, olisi tietynlainen Sitten kun tapasin tämän henkilön, en nähnyt hänessä ollenkaan niitä piirteitä, joita minulle oli kuvailtu. Todennäköisesti siksi, että ne eivät olleet minun varjojani vaan kertojan varjoja.

Kun varjonsa tunnistaa, voi estää sitä toimimasta huonoilla tavoilla ja olla jälleen kokonainen. Sisältä eheä. Onnellinen. Siksi kehotan ihan vakavasti kaikkia kohtaamaan omat varjonsa. Ei pelkästään sen takia, että oppisitte olemaan parempia ihmisiä, vaan myös oman hyvinvointinne takia.

(jos asia kiinnostaa enemmän ja syvällisemmin, tästä on esimerkiksi kirja: Varjominä - Deepak Chopra, Debbie Ford & Marianne Williamson. Ja varmasti myös Jungin tuotoksista löytyy asiasta tietoa.)

Ihanteista ja tasapainosta

Olen ollut partiossa suurimman osan iästäni, 7-vuotiaasta lähtien. Tästä johtuen, elämääni ovat aina kuuluneet ihanteet. Niin vahvasti, että suurimman osan ajasta unohdan, että monilla muilla ei ole ihanteita merkityksessä "minulla on lista asioista, joita minun pitää pyrkiä elämässäni noudattamaan". Tämä on hassu asia, kun sen huomaa, mutta eipä se arkipäivinä kovin montaa kertaa käy mielessä, miten muut elävät. Mutta nyt, kun haluaa kirjoittaa jutun aiheesta, ei oikein tiedä miten tämä pitäisi kirjoittaa, jotta voisi välittää lukijalle ihanteiden ja ennen kaikkea niiden ymmärtämisen merkityksen.

Aloitan kuitenkin niistä partioihanteista. En tiedä missä vaiheessa se 8 kohdan lista lakkasi olemasta lista, joka piti osata ulkoa partiotaitokisoissa tai riihityksissä. Jossakin vaiheessa huomasin, että elän tämän listan mukaan. 

1. kehittää itseään ihmisenä

2. kunnioittaa toista ihmistä

3. auttaa ja palvella

4. tuntea vastuunsa ja velvollisuutensa

5. rakastaa ja suojella luontoa

6. olla uskollinen ja luotettava

7. rakentaa ystävyyttä yli rajojen

8. etsiä elämän totuutta. 

Ja sitten on tietenkin vielä se partiolaisen tunnus: ole valmis. 

Nämä ohjeet ovat varsin konkreettiset ja on niitä puitukin. Voi niin miljoona kertaa, "kertokaa suosikki ihanteestanne", "miten toteutatte tätä ihannetta elämässänne", "mitä tämä ihanne mielestänne tarkoittaa?". Partiolaisiakin on erilaisia, minä olen sellainen, joka on aina noudattanut yllä mainittua listaa. Jos haluat tuntea minut ihmisenä, lue ylläoleva lista.

Mutta elämässä on myös toisenlaisia ihanteita/tavoitteita. Ylläolevien lisäksi minulla on eräs toinen lista, mutta ne ovat enemmänkin "ohjeita käyttäytymiseen", eivätkä niinkään määrittele millainen ihminen olen, muuta kuin itsetuntemukseen kehottava kohta "tunne itsesi". Tämä lista on toistaiseksi enemmän lista kuin elämäntapa, vaikka olen tiennyt sisällön jo 10 vuotta. Osasyy tähän on, että jos täyttäisin listan joka kohdan, eläisin täydellistä elämää. Joka suhteessa. Hieman haastavaa siis. Hoksasin juuri, että tätä listaa ei ole pitänyt käydä läpi ollenkaan niin paljon kuin partiolaisen ihanteita. Kukaan ei ole kysymässä vähän väliä miten toteutan tätä listaa tai mitä sen kohdat tarkoittavat. Ja siksi sen listan sisällön luulee ymmärtävänsä, mutta oikeasti ne ovat vain sanoja. Kunnes käteen osuu filosofian kirja, joka tarjoaa yhden sisällön sanoille. 

Yksi sen listan kohta on "elä tasapainossa". Viikko sitten minä ymmärsin mitä tämä tarkoittaa ja miksi noudattamatta jättämisestä seuraa niin paljon onnetonta oloa.

Loppuunsa tämä ohje on kovin yksinkertainen. Kaikkien asioiden elämässä pitää olla tasapainossa. Hyvin yksinkertaista. Mutta hoksaako sitä kovin helposti mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Se tarkoittaa, että vastinparien pitää olla tasapainossa ja oikeiden vastinparien löytäminen on ihan krusiaalista. Minun ei esimerkiksi tarvitse tasapainottaa partiolaisuutta ja ei-partiolaisuutta, partiolaisuus on mukana jokaisessa elämäni hetkessä. Sen sijaan minun pitäisi tasapainottaa esimerkiksi työ-lepo ja liikunta-herkuttelu. Nämä kaksi ovat kyllä minulle sellaiset murheenkryynit. 

Kuinka monesti sitä ajattelee "on ihan ok syödä vaikkapa lakritsapatukka, jos on harrastanut liikuntaa"? Tai "on ihan ok pitää ilta vapaata, jos on työskennellyt 8 tuntia"? Ensimmäisen kyllä tiedän, eikä sitä unohda, koska maailma on täynnä heijastavia pintoja. Jälkimmäisen hoksasin viikko sitten. Yliopisto ei ole työ-lepo -tasapainon kannalta ollenkaan hyvä paikka, jos ei saa itseään lukemaan joka päivä samaan aikaan lakia. En tunne ketään joka pystyy siihen. Tästä aiheutuu, että enemmän tai vähemmän on koko ajan jäljessä ja "pitää lukea lakia"-stressi päällä. Ei ole stressivapaata vapaa-aikaa, koska aina on tulossa seuraava tentti. Toisaalta joskus hajottaa niin paljon, että menee kokonaisia päiviä, ettei saa mitään järkevää aikaiseksi, koska pää on yksi ampiaispesä tekemättömien töiden listan edessä. Ne päivät ovat hukkaan heitettyjä työn edistymisen osalta, mutta eivät ole tuntuneet levoltakaan, koska stressistä ei pääse. Aivan hirveätä. Tämä on tällä hetkellä ainut asia, joka minua elämässä ahdistaa, mutta se ahdistaakin sitten kunnolla.

Oman elämän tasapaino voi olla myös muilla tavoin pielessä. Yksi vastinpari on antaminen-ottaminen. Länsimaisessa runsauden kulttuurissa kohtuus on jo kauan ollut hukassa. Halutaan kaikkea ja kohta mikään ei tunnu miltään ja aina pitää saada uutta. Tyytyväisyys jonkin tavaran johdosta on niin väliaikaista. Ja sitten kun täällä halutaan ja otetaan, siellä kehitysmaassa ollaan ilman. Taas siellä joku ajattelee, minä olen vain yksi ihminen. Niin olet, mutta niin on ne 6 miljardia muutakin. Epätasapaino tässä suhteessa ilmenee myös henkilökohtaisella tasolla. Jos saat aina enemmän kuin annat, alat pitää asioita itsestäänselvyyksinä. Sitten sattuu, kun se itsestäänselvyytenä pitämäsi asia katoaa elämästäsi.

Antamis-ottamis -vastinpari ilmenee myös ihmissuhteissa. Ehkä sinulla on kaveri, joka aina pyytää sinulta apua, mutta ei ole valmis auttamaan sinua, kun olet pulassa? Ei hääviä, saatat alkaa tuntea itsesi arvottomaksi. Yritäpä pitää huoli, että et itse ole se, joka saa paljon, mutta ei muista antaa mitään takaisin. Entä ajatteletko koskaan, kun joku kehuu sinua, milloin olet itse viimeksi kehunut muita?

Sitten on tietenkin myös henkisyys-maallisuus -vastinpari. Ei nyt merkityksessä, että sinun pitäisi unohtaa uskontosi välillä vaan, että tekisit ihan tavallisia juttuja, joihin henkiset asiat eivät mitenkään liity, sen sijaan, että käyttäisit kaiken vapaa-aikasi elämän tarkoituksen löytämiseen. Mitäpä sillä tarkoituksella tekee, jos ei ole sitä elämää? 

Tässä on vain muutama vastinpari, mutta idea tasapainosta kävi varmasti selväksi. Itse huomasin, että ne asiat, joihin en elämässäni ole tyytyväinen, eivät ole tasapainossa. Tämän suhteen tajuaminen on ainakin omalla kohdallani yksi askel niiden asioiden muuttamiseen. Jokainen ihminen valitsee itse ne ihanteet/tavoitteet, joiden mukaan elää. Tai valitsee elämäänsä rajoittavaksi tekijäksi ainoastaan lain. Jotkut eivät sitäkään. Tällä kirjoituksella halusin herätellä niitä, joilla ihanteita on. Oletteko tehneet itsellenne selväksi, mitä ihanteenne tarkoittaa tai vaatii elämältänne?

 

Hiljaa ja puolueettomana

Taotaanpas, kun rauta on kuumaa. Tämän kirjoituksen aihe pomppasi ylös Artiklan foorumilta, jossa joku ei-juristi varoitti meitä tulevaisuuden juristeja pitämään tietomme salassa, olemaan profiloitumatta mihinkään kantaan tai asiaan, koska tulevaisuudessa joku ei meistä kovasti tykkää... Ja kieltäytyä pitäisi asioista (mainittiin politiikka, rotaryt ja lionsit), koska pitää olla sitoutumaton ja kaikkien lähestyttävissä.

Rehellisesti sanottuna tämä sai niin karvat pystyyn, että mietin hetken, onko kyseessä jokin "trolli". 

Tiedän kyllä, että juristin ammatti edellyttää haltijaltaan monia asioita, joita monet muut ammatit eivät edellytä. Onhan meidän oltava rehellisiksi tunnettuja, elämämme hallitsevia (merkityksessä, ettei saa olla konkurssissa eikä muutenkaan ongelmissa), emme voi koskaan esiintyä julkisesti päihtyneenä jne. Asian havainnollistamiseksi kerron lakimiehen eettiset ohjeet (joiden perusteella voitte päätellä, mitä muuta me emme saa olla).

1. Lakimiehen on toimittava oikeudenmukaisesti ja tavoiteltava oikeudenmukaista lopputulosta.

2. Lakimiehen on toiminnassaan ja käyttäytymisessään oltava tehtävänsä vaatiman luottamuksen arvoinen. Hän ei saa antaa omien taloudellisten etujensa tai muihen henkilökohtaisten vaikuttimiensa haitata tehtävän tunnollista hoitamista.

3. Lakimiehen on hoidettava hänelle uskotut tehtävät ammattitaitoisesti, huolellisesti ja viivyttelemättä.

4. Lakimiehen on pysyttävä totuudessa.

5. Lakimiehen on toiminnassaan oltava riippumaton ulkopuolisista vaikutteista, jotka saattavat haitata tehtävän asianmukaista hoitamista tai oikeudenmukaisen lopputuloksen saavuttamista.

6. Lakimiehen on työssään käyttäydyttävä asiallisesti ja toimittava tasapuolisesti. Kollegiaalisuus ei saa vaikuttaa asiaan.

7. Lakimies ei saa oikeudettomasti ilmaista, mitä hän tehtävää hoitaessaan on saanut tietoonsa.

8. Lakimies ei saa antaa asianosaisen rodun, sukupuolen, uskonnon, yhteiskunnallisen aseman, poliittisen näkemyksen tai muunkaan vastaavan seikan vaikuttaa tehtävänsä hoitamiseen.

9. Lakimies ei saa käyttää väärin toisen ymmärtämättömyyttä tai tietämättömyyttä lain sisällöstä. Hänen on tarvittaessa kehotettava tätä käyttämään asiantuntevaa apua.

10. Lakimiehen on tehtävää hoitaessaan pyrittävä mahdollisuuksien mukaan asiassa sovinnolliseen ratkaisuun.

11. Lakimiehen on jatkuvasti kehitettävä ammattitaitoaan sekä pyrittävä kehittämään yhteiskuntaa oikeudenmukaisuuden edistämiseksi.

12. Lakimies ei saa toiminnallaan vahingoittaa lakimieskunnan yleistä arvostusta.

Siinä. Voiko joku vetää näistä johtopäätöksen, että pitäisi olla "hiljaa ja puolueettomana"? Kohta 11 suorastaan kannustaa kehittämään yhteiskuntaa, eritoten silmällä pitäen sen oikeudenmukaisuutta. Ja mitenkäs yhteiskunnan kehittäminen tapahtuu? Ottamalla jokin kanta ja ajamalla sitä. Ei riitä, että päänsä sisässä on jotain mieltä. Jos haluaa kehittää yhteiskuntaa, on tartuttava toimiin. Etsittävä oikeat foorumit vaikuttaa asioihin, oli se sitten kunnallispolitiikka, eduskunta tai järjestö. Helpoimmillaan vaikuttaminen on keskustelun herättämistä vaikkapa mediassa.

Ei, mistään ei todellakaan voida johtaa, että pitäisi olla "sitoutumaton ja kaikkien lähestyttävissä" siten, että pitäisi olla puolueeton. Sitoutumattomuutta edellytetään yksittäisissä jutuissa, ei ihmiseltä itseltään yleensä. Esimerkiksi tuomarina tai syyttäjänä ei voi toimia niissä yksittäisissä jutuissa, joihin omaa ennakkokäsityksen tai on muulla tavalla esteellinen. Kohta "kaikkien lähestyttävissä" ilmenee lähinnä ohjeiden kohdasta 8, joka kieltää syrjinnän. Sekään ei siis aseta meille itsellemme velvollisuutta olla "poliittisesti sitoutumaton, uskonnoltaan sitoutumaton" tms. Juristi voi siis olla vaikkapa vihreiden kansanedustaja ja homoseksuaali. 

Itse asiassa, vuoden 2010 Mister Gay Finland on oikeustieteen ylioppilas ja esiintyy kyllä julkisuudessa ja ilmaisee kantojaan. Siinä on rohkeutta, jota monella ei ole. Esiintyä vähemmistön edustajana niin avoimesti julkisuudessa ajamassa vähemmistön asiaa, kun vastustajat saattavat olla väkivaltaan asti valmiita suojelemaan "omaa elämäntapaansa".

Riittää juristeista. Asiaa voi katsoa myös yleiseltä kannalta. En ymmärrä miksi kenenkään pitäisi pitää kynttiläänsä vakan alla, koska "tulevaisuudessa joku ei kovasti tykkää hänestä" jos hän ilmaisisi mielipiteitään tai kuuluisi johonkin ryhmään, joka ajaa jotakin etua. Tämä on minusta ihan hirveästi sanottu. Totuus kuitenkin on, ettei kaikkia voi miellyttää ja silläkin, että et sano mitään, etkä ota mihinkään kantaa, ärsytät tiettyjä ihmisiä. Voin nostaa tässä käden ylös. Olen yksi niistä ihmisistä, jotka ärsyyntyvät ihmisiin, joilla ei ole "luonnetta". Sillä siltä se vaikuttaa, jos et ole mitään mieltä ja seuraat aina vain muita/ yleistä mielipidettä, et tee mitään ennen kuin näet mitä muut tekevät... kuka sinä silloin olet?

Olen itse niin maailmanparantaja -ihminen, että en koskaan voisi olla puolueeton. En ikinä voisi olla hiljaa, koska maailma ei muutu hiljaa olemalla. Enkä totta vie kannusta ketään muutakaan olemaan hiljaa ja puolueettomana. Jos teistä ei pidetä sen takia, että ilmaisette mielipiteitänne, niin mitä sitten? Mitä väliä sillä on? Jos lampaat eivät pidä sinusta, lähde laamojen kanssa loikkimaan vuorille. Vuorilla loikkiessa tuntuu aika merkityksettömältä, mitä niityllä olevat lampaat sinusta ajattelevat.

Pinnallisuuden kahdet kasvot

Eräiden tuttavieni kaverilta oltiin kysytty, että miksi tämä liikkuu rumien ja lihavien ihmisten seurassa ja siihen yhteyteen suora viittaus tuttaviini. Tämä on pinnallisuutta. Kahdellakin tavalla; ensinnäkin pinnallisuutta, joka arvostelee ihmisiä ulkonäön perusteella ja toisekseen pinnallisuutta, johon ei kuulu "syvällisten asioiden" ymmärtäminen, kuten vaikkapa tässä tapauksessa sen, että kaikkia mielipiteitään ei ole soveliasta tuoda ilmi.

Paljon ollaan tultu niistä ajoista, jolloin housuja käyttäviä naisia paheksuttiin, mutta yhteiskunnassa vallitsee siltikin vielä joitakin ulkonäkönormeja. Kauneus ja hoikkuus näistä tunnetuimpina. Lisäksi on myös eräänlainen "tavallisuuden vaatimus". On hienoa olla persoonallinen, mutta auta armias, jos ylität rajan. Omasta ammatistani (juristi) esimerkki: huivi jakkupuvun kanssa on persoonallisuutta, minkään muun kuin jakkupuvun tai siihen verrattavan pitäminen työajalla on sopimatonta. Se on tavallisuutta. Ehkä sen jollakin asteella vielä sietää työelämässä, jossa sille on perustelut. Pitää näyttää pätevältä eikä saa pelästyttää mummoja.

 Tietenkin ihminen saa itse päättää mitä pitää viehättävänä. Toiset pitävät pitkähiuksisista miehistä, toisille se on kammotus. Jotkut pitävät barbieta muistuttavasta ulkonäöstä, eräät arvostavat luonnollista kauneutta... Eikä siinä mitään, tähän jokaisella on oman päänsä sisässä täysi oikeus. Saitteko? Oman päänsä sisässä. On myös ok, jos on olemassa ulkonäkökriteereitä mahdollisen seurustelukumppanin suhteen, sillä siihen suhteeseen kuuluu seksuaalisuus. Tarviiko tähän kirjoittaa, että seksuaalisen halun tunteminen ulkoisesti epäviehättävää kumppania kohtaan on aika vaikeaa? Tai ainakin minä olen tässä mielessä pinnallinen. Arvostan suuresti, jos joku ei ole tässäkään mielessä pinnallinen.

Mutta. Siihen se jää. Työpaikka ja seurustelukumppani. Siinä ovat ne kaksi, jotka asettavat perusteltuja edellytyksiä ihmisen ulkonäölle. Sen sijaan siihen, keitä hyväksyt ystäviksesi, keitä kohtelet hyvin/huonosti, ketä pidät älykkäänä, ketä pidät (lisää tähän seikka, johon ulkonäkö ei vaikuta).., ei ulkonäkö saa vaikuttaa. Jos vaikuttaa, olet pinnallinen sanan yhdessä merkityksessä. Omapa on vahinkosi, menetät tilaisuuksia tutustua uskomattoman hienoihin ihmisiin. 

Tajuavatkohan pinnalliset ihmiset, että heistä saatetaan ajatella ihan samalla tavalla? Että joku ei halua tutustua heihin jonkin seikan takia, jota he itse pitävät "sallittuna"? Jos tietäisivät, miltähän se heistä tuntuisi?

Ihmisillä on oikeus erilaisiin persooniin ja tapoihin ilmaista personallisuuttaan ulkonäöllä. Se on rikkaus, jota ei pitäisi enää kahlita "tavanomaisuuden normeihin". Ulkonäkö ilmentää ainoastaan joitakin arvoja. Ihmisen tuomitseminen ulkoisen olemuksen perusteella on uskomattoman lyhytnäköistä. On myös muistettava, että esimerkiksi yhteiskunnan edellyttämän hoikkuuden ylläpitäminen vaatii aika paljon elämäntavalta. Pitää tarkkailla syömisiään ja on harrastettava liikuntaa. Ihmiset, jotka tässä mielessä "pitävät huolta itsestään", eivät aina ymmärrä, ettei kaikkia kiinnosta elää kieltäymyksessä tai ottaa vastaan fyysistä kipua liikunnan muodossa. Taustalla saattaa myös olla jotain muita seikkoja, jotka vaikuttavat näihin asioihin. 

Tätä koko palettia ei tiedä kuin ihminen itse. Muiden on paras pitää suunsa kiinni. Ja ei, kukaan Suomessa ei ole tietämätön ruokavalion tai liikunnan terveysvaikutuksista. Ollaan siis hiljaa ja jätetään päätös kullekin henkilölle itselleen. Haluaisiko esim. hoikka ihminen, joka polttaa tupakkaa, kuulla koko ajan moraalisaarnaa tupakan vaaroista?

Sitten se toinen pinnallisuuden muoto; se, että siellä päässä aivosolu etsii epätoivoisesti toista, mutta turha on etsintänsä. Tällä tavalla pinnalliset ihmiset eivät juurikaan mieti asioita, he vain tekevät. Niin kuin alun esimerkissä, miettimättä jätetään kenties se, mitä oma teko merkitsee toiselle ihmiselle. Miettimättä jätetään myös iloisesti kaikki moraaliin liittyvät seikat ja toimitaan sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Kun syvällisin ajatus on, mitenkähän järjestäisin rahaa, että saisin perjantaina alkoholia, voi huolestua. 

"Ajattelen, siis olen" sanoi jo Descarteskin. Sillä mitäpä muuta on ihmisyys syvimmältä olemukseltaan, kuin itsensä, tekojensa ja ympärillä olevan maailman pohtimista? Se erottaa meidät eläimistä. Eläimet eivät mieti mennyttä, eivät tulevaa, ne vain elävät vaistojensa vietävinä.

Pinnallisuus on viettelevää. Kuinka helppoa onkin vain uppoutua tähän hetkeen. Toimia ja jättää miettimiset muille. Elää vain itseään varten. Ja onhan sitä nyt hemmetti viete onnellisempi, kun ei ajattele liikaa, niin ei pääse selville miten paha paikka maailma voikaan olla. On helpointa työntää pää puskaan, elää vaikka perjantaista perjantaihin, kuluttaen vapaa-aikansa asioiden parissa, jotka eivät vaadia ajattelemista. On helpompaa mennä lauman mukana, kuin alkaa taistelemaan oikeina pitämiensä asioiden puolesta.

Jossakin dokumentissa esitettiin pari kysymystä: "Miksi luulet viihdeteollisuuden menestyneen?" ja "Miksi Amerikassa halutaan kasvattaa kansalaisia, jotka eivät ajattele?". Ensimmäisen vastaus on, että on suunnaton määrä ihmisiä, jotka eivät halua ajatella. Toisen vastaus on aika pelottava. Tiedät sen itsekin. Se siitä kansanvallasta.

On harhaa, ettei yhden ihmisen käyttäytyminen merkitsisi. Yksikin hymy tai ystävällinen sana voi pelastaa toisen ihmisen koko päivän. Yksikin ystävällinen kannanotto auttaa sitä, joka on päättänyt taistella pinnallisuutta ja sen lieveilmiöitä vastaan. Se, että yksikin ihminen pohtii asioita, voi pelastaa ihmishenkiä tai olla alkuna globaaliin muutokseen. Ympäristöliike esimerkiksi syntyi 60-luvulla, joku on ajatellut ensimmäisenä, etteivät maailman resurssit ole loputtomat ja kertonut sitten päätelmistään muille.

Lukijoille tiedoksi, saan itsekin vähän väliä paskaa niskaani, koska kysyn vaikeita, kyseenalaistan ja kuljen omia polkujani. Ja esitän mielipiteitä, joita toiset eivät kestä kuulla. Tämän tekstin, toisin kuin sen epäkypsyydestä kertovan tekstin, osittaisenakaan tarkoituksena ei ollut lievittää omaa pahaa oloani. Minä kirjoitin tämän siksi, että mielestäni pinnallisuus, esittämissäni kahdessa muodossa, on todella huonoksi ihmisille ja maailmalle ylipäätään. Tällaisten asioiden esiin tuominen on osa taisteluani paremman maailman puolesta. Olenhan partiolainen, aion jättää tämän pallukan parempana kuin mitä se oli tänne tullessani.