Onnistuneen elämäntapamuutoksen vaikeus

Oikeastihan pitäisi tarttua gradun lähdekirjoihin, mutta kas kun blogin kirjoittaminen onkin mukavampaa ja pitää takoa silloin, kun rauta on kuumaa, ts. silloin kun päähän putkahti aihe mistä voisi kirjoittaa.

Aina välillä näkee eri yhteyksissä kertomuksia, kuinka elämänmuutos oli helppoa, kunhan vain päätti ryhtyä siihen tai tarpeeksi halusi lopputulosta. Omien kokemusteni perusteella sanon, että ei ole. Ei edes noissa tilanteissa. Ajatellaanpa vaikkapa tupakkaa. Kyllä kaikki tietävät, että eihän se hyväksi ole. Rahanmeno, pahalta haiseminen ja puhumattakaan terveyshaitoista. Ja lähes kaikki tupakoitsijat, joita tunnen, ovat sanoneet että haluaisivat lopettaa tai että toivoisivat, etteivät koskaan olisi alkaneetkaan polttaa. Osa on päättänyt lopettaa. Ja aloittanut uudestaan. Ainut tupakasta irti päässyt ihminen, jonka tunnen, on äitipuoleni.

Oma kompastuskiveni on tietenkin elämäntapani. Olen monta kertaa miettinyt, että enkö muka tarpeeksi halua olla normaalikokoinen. (Urheilevana ja lihakset omaavana ihmisenä annan jonkin verran piut paut painolle numerona) Mutta kuulkaa, kun näkee jatkuvasti ympärillään tosi kivalla tavalla pukeutuneita ihmisiä ja tietää, ettei itse voi pukeutua sellaisiin vaatteisiin, koska ei vaan ruumiinrakenne ole vielä sellainen, niin kyllä minä haluan olla normaalikokoinen. Ja paljon haluankin. Kiitos hyvien jalkalihasteni, juoksu onnistuu myös tämän kokoisena, mutta en silti siinäkään voi olla miettimättä, että kuinka paljon helpommalta se mahtaisi tuntua, jos olisi vähemmän kannettavaa.

Onko ongelma sitten, että haluaa jotakin asiaa enemmän kuin toista? Haluanko muka oikeasti enemmän syödä herkkuja kuin olla normaalikokoinen? Tjaa-a. Herkut ovat minulle niin keino juhlia kuin myös lääkitä erilaisia tunteita. Sillä hetkellä, kun niitä syö, olo on aivan ihana. Monesti yhdistän siihen hyvän kirjan tai hyvän leffan. Avot. Arkielämän vähäistä suurempi nautinto. Tällä elämänkokemuksella olen tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen kompromissi pitäisi löytyä. Normaalikokoisena olo ei minun arvoasteikossani ole niin tärkeä, että sen takia luopuisin kokonaan noista ihanista hetkistäni. Mutta kuitenkin niin tärkeää, että yritän löytää tietä, mikä mahdollisimman hyvin takaisi sekä elämänlaadun, että normaalikokoisuuden.

Luulen, että mikä tahansa muutos vaatii oikeasti sitä, että tekee punninnan. Minkä valitsee, jos kahta asiaa ei voi saada yhtä aikaa? Tuskallisinta on se, että se valinta tehdään uudestaan ja uudestaan. Monta kertaa päivässä. Vaikka joku päättäisi lisätä elämäänsä liikuntaa ja tekee päätöksen, että hankkii salijäsenyyden, hänen pitää silti vielä tehdä joka kerta erikseen päätös, että lähteekö sinne. Rahahan toki tililtä menee joka tapauksessa. Jos punninnassa päätyy tulokseen, joka ei ole "oikea", ei sitä jaksa kauan. Tupakkalakko päättyy ja kevyempää itseä etsinyt löytää itsensä alkutilannetta pahemmasta jamasta.

Vaikeinta oikeasti onnistuvassa muutoksessa on löytää oikeat ratkaisut. Oikea on sellainen ratkaisu, minkä noudattamisessa sinulla ei ole mitään ongelmaa tai ongelma on hyvin pieni. Minulla esimerkiksi, että pyrkiä pitämään herkuttelut mahdollisimman vähäisinä, mutta että jos niin tapahtuu, niin sitten tapahtuu eikä siitä tartte morkkiksia vedellä tai hommaa lopettaa. Seuraavana päivänä voi vaikka juosta pidemmän lenkin ja syödä keittoruokaa kompensaatioksi. Eli tavallaan löytää ne tavat, jotka tyydyttävät ristiriitaisia haluja. Oikein on myös minun tapauksessani napata 20 g da capo-patukka sen 200 g jättilevyn sijaan, silloin kun kertakaikkisen ylitsepääsemätön suklaanhimo yllättää. Eli oikeaa on siis minulle sallia herkuttelu silloin tällöin, mutta pyrkiä pitämään määrä kohtuullisena.

Toiseksi vaikeinta onnistuvassa elämäntapamuutoksessa on tavan hitaus. Jos olet luonteenlaadultasi "kaikki tänne heti", on suuri riski, että nopeiden tulosten puuttuminen lannistaa halusi jatkaa yrittämistä. Onnistuva elämäntapamuutos tarvitsee ajattelutapojen ja tottumusten muutosta. Niissä onnistuminen on hidasta ja menee aika kauan, että jokin mikä aikaisemmin oli joka kerralla tietoinen valinta, ei olisikaan enää tietoinen valinta vaan tottumus. Kun jostakin tulee tottumus, se ei enää ole valinta, joka olisi pois jostain muusta, joten tottumus ei enää vaikuta elämänlaatuun. Siinä on yksi parhaimmista oivalluksistani. 

Koska olen niin tottunut siihen, että leivän päällä saa olla vain kalkkuna-, kinkku- tai kanaleikkele seuranaan vihanneksia, elämänlaatuani ei huononna se, että siihen ei voi laittaa juustoa tai metwurstia. Siksi en kertaakaan ole repsahtanut niihin useaan kuukauteen. Jes, ainakin yksi asia, missä olen löytänyt oikean ratkaisun, koska siitä on tullut tapa. Nyt meneillään on tämä hunajan käyttäminen makeutusaineena, ei siis lisättyä sokeria mihinkään, ja maustetuista jugurteista siirtyminen luonnonjugurttiin. Toistaiseksi on toiminut hyvin jo kuukauden päivät ilman mitään tarvetta "repsahdella".

Vaikeaa on mielestäni myöskin olla sillä tavalla maltillinen, ettei yritä kaikkea kerralla. Jos toivottu lopputulos on kevyempi ihminen, minun kokemukseni mukaan sinne ei pääse sillä, että yhtäkkiä päättää alkaa liikkua joka päivä tunnin ajan, syö hillittömän määrän vihanneksia ja aloittaa totaalisen herkkulakon. Ensinnäkin liikuntaan tottumaton keho ei vaan kestä tuota kovin kauan. Toisekseen vihanneksia ei kauan jaksa lautaselleen ladata, jos ei ole löytänyt tapaa, jolla ne oikeasti ovat hyvänmakuisia. Eikä totaalisessa herkkulakossa kauan jaksa kärvistellä, sillä jos herkut ovat ongelma, silloin niillä on liian iso merkitys elämänlaatuusi, että voisit niistä kerralla täysin luopua. Paljon pidemmälle pääsee, jos aloittaa vaikka liikkumalla kolme kertaa viikossa. (huom. oikean lajin löytäminen todella tärkeää) Sitten kun se onnistuu ilman suurempia ongelmia, sitten voi vaikka miettiä tapoja herkuttelun kohtuullistamiseksi. Ja niin edelleen. Hidasta, mutta toimii.

Eli tiivistettynä, onnistunut elämäntapamuutos on vaikeaa. Vaikeaa siksi, koska onnistumisen avaimet ovat:

- itselle oikeiden ratkaisujen löytäminen. Jos toinen kehuu parantaneensa ruokavalionsa koostumusta tekemällä kukkakaalista muusia ja jättämällä näin kokonaan perunan pois, ei se toimi sinulla jos inhoat yli kaiken kukkakaalia.

- oikeaankin ratkaisuun päädyttyä, oikea valinta on tehtävä yhä uudestaan (eli pahimmillaan monta kertaa päivässä) niin kauan, että kyseessä ei enää ole valinta, vaan tottumus.

- onnistunut muutos on hidas muutos. Kaikilla ei ole tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa.

- onnistunut muutos etenee askel kerrallaan. Jos yrität muuttaa kaikkea kerralla, epäonnistuminen on todennäköisempää.

Tämä siis noin 13-vuotiaana jojoilemisen aloittaneen ja nyt 24-vuotiaana viimeinkin ylläolevat seikat oman kokemuksen kautta oppineen ihmisen elämänkokemuksella sanottuna. Olen havainnollistanut noita seikkoja oman muutokseni esimerkkejä käyttämällä, koska minulla ei ole kokemusta toisenlaisesta muutoksen etsimisestä. Uskoisin silti, että samat pääsäännöt pätevät myös tupakoinnista tai alkoholin liikakäytöstä irtipääsemiseen tai mihin tahansa elämäntapamuutokseen.

Tsemppiä kaikille niille, jotka kamppailevat jonkinlaisen muutoksen parissa.

Pelkäätkö varjoasi?

...enkä nyt puhu siitä varjosta, jonka aurinko kintereillesi liimaa. Puhun siitä varjosta, joka on osa sinua. Osa sitä mitä olet ihmisenä. Tarkalleen ottaen se osa, jonka olemassaoloa et haluaisi hyväksyä.

Alun perin käsitteen varjosta on luonut psykiatri C.G. Jung, joka oli analyyttisen psykologian perustaja. Varjo on yksi Jungin pääarkkityypeistä ja juuri ajatus näistä psykologisista arkkityypeistä on yksi hänen kuuluisimpia teorioitaan. Jungin määritelmä varjosta on, että se on minän vastakohta ja sisältää asioita, joita henkilö ei tunnista itseensä kuuluviksi, vaikka tosiasiassa ne ovatkin osa hänen persoonaansa.

Olen itse törmännyt käsitteeseen varjosta ensimmäisen kerran jo lukiossa, kun luin pitkän psykologian. Myöhemmin olen törmännyt käsitteeseen muissa yhteyksissä, mutta se on ollut minulle pelkkä teoria. Ennen kuin kohtasin sen itse. Ja tahtoisin käyttää siitä kohtaamisesta ilmaisua "scary as hell". Ei nimittäin ole ollenkaan helppo huomata, että ei kenties olekaan ihmisenä sitä, mitä on aina kuvitellut olevansa. Ei ole ollenkaan helppo myöntää itsestään löytyvän niitä ominaisuuksia mitä halveksii. Mutta oma varjo on kohdattava, mikäli mielii kehittyä ihmisenä ja mikäli haluaa, että varjo ei pääse pilaamaan elämää.

Jos olisi olemassa peili, joka voisi näyttää sinulle varjosi, osaisitko aavistaakaan mitä se sinulle näyttää? (onneksi muuten kamera osaa tarkentaa hyvin piirrustukseen ja mä oon niin hyvä piirtämään...)

Varjo ei ole meissä, kun synnymme. Se kasvaa etenkin lapsuutemme aikana, mutta myös sen jälkeen. Siihen sisältyvät kaikki ne ominaisuudet, joita meissä on, mutta joita opimme piilottelemaan, koska koemme, etteivät ne ole yleisesti hyväksyttyjä. Ja hyväksyntää ja sopeutumista yhteiskuntaanhan moni halajaa. Varjo saattaa saada alkunsa yhdestä tietystä hetkestä tai se voi kasvaa vuosia jatkuvan kieltämisen seurauksena. Pystytämme julkisen minän, jota esittelemme maailmalle ja teemme kaikkemme, ettei kukaan saisi tietää todellista sisintämme. Lopulta on mahdollista ettemme itsekään tiedä enää kuka olemme. Tai että koemme henkistä pahoinvointia, koska pitäisi esittää niin ahkerasti jotakin mitä ei ole.

Omalla kohdallani varjoni ovat jossain ihan muualla (ymmärtänette, että ovat aika henkilökohtaisia), mutta yksi mahdollisuus sellaisen kehittymiselle olisi ollut siinä, että olen luonteeltani kovin eläväinen, iloinen ja ns. helpostilähestyttävä, kun taas tähän astisen kokemukseni mukaan ammatissani pitäisi olla hillitty, hallittu ja ehkä hieman etäinenkin. Suorastaan huokua arvovaltaa. Olisi ollut täysin mahdollista, että olisin alkanut kätkeä ominaisuuksiani ja kadottaa ne lopulta kokonaan. Ehkä olisin alkanut jopa halveksimaan juristeja, jotka ilmentäisivät näitä ominaisuuksia. Julkisesti olisin voinut esittää mitä tahansa, mutta sisältä olisin ollut onneton.

Lähtölaukaisuna oman varjoni kohtaamiselle oli parisuhteeni ja eroni. Myöhemmin olen tiedostanut, miten hirveä ihminen olin parisuhteessani. Ja on kuulkaas vaikea kantaa niitä muistoja mukanaan. Jotenkin jonkin aikaa sitä ei aktiivisesti miettinyt, mutta palasin asian äärelle, kun huomasin, että olen ihan mielettömän paljon yksin. Ja jotenkin koin oloni onnettomaksi, vaikka mitään näkyvää syytä sille ei ollut. Sitten tajusin, että olen niin paljon yksin, koska koen olevani niin hirveä ihminen, että on helpompaa olla yksin, koska silloin en ainakaan pahoita kenenkään mieltä. Siitä puolestaan pystyi päättelemään, että jotakin on nyt pielessä, koska aikaisemmin olen ollut ihan suhteellisen tyytyväinen siihen, mitä olen ihmisenä. Aikaisemmin en vain ollut nähnyt varjoani. 

Pelkäsinkö varjoani? Kyllä. Tekikö varjo jotakin elämälleni? Kyllä. Kun en ollut tietoinen siitä, se pääsi mekastamaan rauhassa ja tekemään minut onnettomaksi. Ja minustahan näkee, miten pahaa fiilistä hoidan. Etenkin, kun eristäydyin, eikä vanha sääntö "hyvä ystävä pitää psykologin loitolla" enää päässyt pätemään. Eihän sitä nyt ystäviä halua vaivata ruikutuksella siitä, miten pahaksi itsensä kokee. Vaikka todennäköisesti olisivat varmasti kuunnelleet. Minäkin kuuntelisin ja auttaisin, jos joku minun ystävistäni kokisi samoin.

Sitten, kun tajusin, että minussa on näitä ominaisuuksia, joista en pidä ja yritin hyväksyä ne osaksi itseäni, sitten ei tarvinut enää tuntea oloaan pahaksi. En minä ole täydellinen. Ei kukaan ole. Ja se on ihan hyväksyttävää. On tärkeää tuntea oma varjonsa, jotta voi sitten kanavoida ne puolet itsestään jotenkin järkevästi tai yrittää päästä niiden yläpuolelle. Esimerkiksi jos oma varjo sattuu olemaan viha, voi sitä yrittää purkaa vaikkapa nyrkkeilysäkkiin. Kunhan antaa itselleen oikeuden olla vihainen. Joskus viha voi myös johtaa tekoihin, jotka ovat tarpeellisia. Vihainen ihminen voi alkaa etsiä keinoja poistaa vihansa kohde esimerkiksi yhdistysten tai politiikan kautta. Varjon yläpuolelle nousemisesta esimerkki on äiti, jonka lapsi kiukuttelee. Ei äiti vastaa kiukkuun kiukulla, vaan tajuaa, että lapsi on väsynyt ja tarvitsee unta. Äiti nousee ongelman yläpuolelle ja löytää sitä kautta ratkaisun. Ehkä ihminen, jonka varjo on suvaitsemattomuus, voisi ottaa selvää asiasta, jota ei suvaitse ja siten nousta suvaitsemattomuutensa yläpuolelle.

Varjo ei pääse terrorisoimaan, kun sen paljastaa. Peili, tarkemmin ottaen peilejä, jotka näyttävät sinulle varjosi, on olemassa. Ne ovat muita ihmisiä. Ne hyvät piirteet, jotka huomaat muissa ihmisissä, ovat omia hyviä piirteitäsi ja vastaavasti, ne piirteet, joita huomaat muissa ihmisissä ja joista et pidä, ne ovat osa varjoasi. Kuulostaako inhottavalta? Mietipä vain mitä eniten inhoat muissa ja yritä sitten myöntää, että ne kaikki löytyvät itsestäsi.

Kuulostaako ihan huuhaalta? Pohdi hetki, mitä arvostat eniten muissa ihmisissä? Ja mieti sitten, miten itse ilmennät noita ominaisuuksia. Itse esimerkiksi ihailen niitä ihmisiä, jotka pyrkivät elämään ekologisesti. Itse en pääse heidän tasolleen, mutta en minäkään ikinä roskaa. Minussa on siis osa, joka on ekologinen. Sitten voi vastaavasti miettiä, mitä eniten inhoaa muissa. Ja taaskin löytää samat puolet itsestään. Minussa esimerkiksi on pelkuruutta. En nimittäin varmasti tee aloitetta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut jostakin ihmisestä. Koska pelkään torjutuksi tulemista. Muuten menen kyllä läpi vaikka harmaan kiven rohkeudellani, mutta ainakin tässä asiassa minussa on pelkuruutta.

Kerran partiossa kohtasin tytön, joka kiinnitti hirveästi huomiota siihen, kuinka isot jalat ihmisillä oli. Kävi ilmi, että hän piti omia jalkojaan liian suurina. Enkä minä ollut edes huomannut asiaa, koska ei minulla ole mitään ongelmia omien jalkojeni koon kanssa. Vastaavasti, en muista koskaan tavanneeni kateellista ihmistä, koska en itse kerta kaikkiaan vain tiedä, miltä tuntuu olla kateellinen. Minulla on itselläni aina ollut kaikkea ja olen aina toivonut muille hyvää, joten ei minulla sitten kai koskaan ole ollut tarvetta olla kateellinen. Minulle on myös kerrottu, että eräs henkilö, jota en silloin tuntenut vielä, olisi tietynlainen Sitten kun tapasin tämän henkilön, en nähnyt hänessä ollenkaan niitä piirteitä, joita minulle oli kuvailtu. Todennäköisesti siksi, että ne eivät olleet minun varjojani vaan kertojan varjoja.

Kun varjonsa tunnistaa, voi estää sitä toimimasta huonoilla tavoilla ja olla jälleen kokonainen. Sisältä eheä. Onnellinen. Siksi kehotan ihan vakavasti kaikkia kohtaamaan omat varjonsa. Ei pelkästään sen takia, että oppisitte olemaan parempia ihmisiä, vaan myös oman hyvinvointinne takia.

(jos asia kiinnostaa enemmän ja syvällisemmin, tästä on esimerkiksi kirja: Varjominä - Deepak Chopra, Debbie Ford & Marianne Williamson. Ja varmasti myös Jungin tuotoksista löytyy asiasta tietoa.)

Pinnallisuuden kahdet kasvot

Eräiden tuttavieni kaverilta oltiin kysytty, että miksi tämä liikkuu rumien ja lihavien ihmisten seurassa ja siihen yhteyteen suora viittaus tuttaviini. Tämä on pinnallisuutta. Kahdellakin tavalla; ensinnäkin pinnallisuutta, joka arvostelee ihmisiä ulkonäön perusteella ja toisekseen pinnallisuutta, johon ei kuulu "syvällisten asioiden" ymmärtäminen, kuten vaikkapa tässä tapauksessa sen, että kaikkia mielipiteitään ei ole soveliasta tuoda ilmi.

Paljon ollaan tultu niistä ajoista, jolloin housuja käyttäviä naisia paheksuttiin, mutta yhteiskunnassa vallitsee siltikin vielä joitakin ulkonäkönormeja. Kauneus ja hoikkuus näistä tunnetuimpina. Lisäksi on myös eräänlainen "tavallisuuden vaatimus". On hienoa olla persoonallinen, mutta auta armias, jos ylität rajan. Omasta ammatistani (juristi) esimerkki: huivi jakkupuvun kanssa on persoonallisuutta, minkään muun kuin jakkupuvun tai siihen verrattavan pitäminen työajalla on sopimatonta. Se on tavallisuutta. Ehkä sen jollakin asteella vielä sietää työelämässä, jossa sille on perustelut. Pitää näyttää pätevältä eikä saa pelästyttää mummoja.

 Tietenkin ihminen saa itse päättää mitä pitää viehättävänä. Toiset pitävät pitkähiuksisista miehistä, toisille se on kammotus. Jotkut pitävät barbieta muistuttavasta ulkonäöstä, eräät arvostavat luonnollista kauneutta... Eikä siinä mitään, tähän jokaisella on oman päänsä sisässä täysi oikeus. Saitteko? Oman päänsä sisässä. On myös ok, jos on olemassa ulkonäkökriteereitä mahdollisen seurustelukumppanin suhteen, sillä siihen suhteeseen kuuluu seksuaalisuus. Tarviiko tähän kirjoittaa, että seksuaalisen halun tunteminen ulkoisesti epäviehättävää kumppania kohtaan on aika vaikeaa? Tai ainakin minä olen tässä mielessä pinnallinen. Arvostan suuresti, jos joku ei ole tässäkään mielessä pinnallinen.

Mutta. Siihen se jää. Työpaikka ja seurustelukumppani. Siinä ovat ne kaksi, jotka asettavat perusteltuja edellytyksiä ihmisen ulkonäölle. Sen sijaan siihen, keitä hyväksyt ystäviksesi, keitä kohtelet hyvin/huonosti, ketä pidät älykkäänä, ketä pidät (lisää tähän seikka, johon ulkonäkö ei vaikuta).., ei ulkonäkö saa vaikuttaa. Jos vaikuttaa, olet pinnallinen sanan yhdessä merkityksessä. Omapa on vahinkosi, menetät tilaisuuksia tutustua uskomattoman hienoihin ihmisiin. 

Tajuavatkohan pinnalliset ihmiset, että heistä saatetaan ajatella ihan samalla tavalla? Että joku ei halua tutustua heihin jonkin seikan takia, jota he itse pitävät "sallittuna"? Jos tietäisivät, miltähän se heistä tuntuisi?

Ihmisillä on oikeus erilaisiin persooniin ja tapoihin ilmaista personallisuuttaan ulkonäöllä. Se on rikkaus, jota ei pitäisi enää kahlita "tavanomaisuuden normeihin". Ulkonäkö ilmentää ainoastaan joitakin arvoja. Ihmisen tuomitseminen ulkoisen olemuksen perusteella on uskomattoman lyhytnäköistä. On myös muistettava, että esimerkiksi yhteiskunnan edellyttämän hoikkuuden ylläpitäminen vaatii aika paljon elämäntavalta. Pitää tarkkailla syömisiään ja on harrastettava liikuntaa. Ihmiset, jotka tässä mielessä "pitävät huolta itsestään", eivät aina ymmärrä, ettei kaikkia kiinnosta elää kieltäymyksessä tai ottaa vastaan fyysistä kipua liikunnan muodossa. Taustalla saattaa myös olla jotain muita seikkoja, jotka vaikuttavat näihin asioihin. 

Tätä koko palettia ei tiedä kuin ihminen itse. Muiden on paras pitää suunsa kiinni. Ja ei, kukaan Suomessa ei ole tietämätön ruokavalion tai liikunnan terveysvaikutuksista. Ollaan siis hiljaa ja jätetään päätös kullekin henkilölle itselleen. Haluaisiko esim. hoikka ihminen, joka polttaa tupakkaa, kuulla koko ajan moraalisaarnaa tupakan vaaroista?

Sitten se toinen pinnallisuuden muoto; se, että siellä päässä aivosolu etsii epätoivoisesti toista, mutta turha on etsintänsä. Tällä tavalla pinnalliset ihmiset eivät juurikaan mieti asioita, he vain tekevät. Niin kuin alun esimerkissä, miettimättä jätetään kenties se, mitä oma teko merkitsee toiselle ihmiselle. Miettimättä jätetään myös iloisesti kaikki moraaliin liittyvät seikat ja toimitaan sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Kun syvällisin ajatus on, mitenkähän järjestäisin rahaa, että saisin perjantaina alkoholia, voi huolestua. 

"Ajattelen, siis olen" sanoi jo Descarteskin. Sillä mitäpä muuta on ihmisyys syvimmältä olemukseltaan, kuin itsensä, tekojensa ja ympärillä olevan maailman pohtimista? Se erottaa meidät eläimistä. Eläimet eivät mieti mennyttä, eivät tulevaa, ne vain elävät vaistojensa vietävinä.

Pinnallisuus on viettelevää. Kuinka helppoa onkin vain uppoutua tähän hetkeen. Toimia ja jättää miettimiset muille. Elää vain itseään varten. Ja onhan sitä nyt hemmetti viete onnellisempi, kun ei ajattele liikaa, niin ei pääse selville miten paha paikka maailma voikaan olla. On helpointa työntää pää puskaan, elää vaikka perjantaista perjantaihin, kuluttaen vapaa-aikansa asioiden parissa, jotka eivät vaadia ajattelemista. On helpompaa mennä lauman mukana, kuin alkaa taistelemaan oikeina pitämiensä asioiden puolesta.

Jossakin dokumentissa esitettiin pari kysymystä: "Miksi luulet viihdeteollisuuden menestyneen?" ja "Miksi Amerikassa halutaan kasvattaa kansalaisia, jotka eivät ajattele?". Ensimmäisen vastaus on, että on suunnaton määrä ihmisiä, jotka eivät halua ajatella. Toisen vastaus on aika pelottava. Tiedät sen itsekin. Se siitä kansanvallasta.

On harhaa, ettei yhden ihmisen käyttäytyminen merkitsisi. Yksikin hymy tai ystävällinen sana voi pelastaa toisen ihmisen koko päivän. Yksikin ystävällinen kannanotto auttaa sitä, joka on päättänyt taistella pinnallisuutta ja sen lieveilmiöitä vastaan. Se, että yksikin ihminen pohtii asioita, voi pelastaa ihmishenkiä tai olla alkuna globaaliin muutokseen. Ympäristöliike esimerkiksi syntyi 60-luvulla, joku on ajatellut ensimmäisenä, etteivät maailman resurssit ole loputtomat ja kertonut sitten päätelmistään muille.

Lukijoille tiedoksi, saan itsekin vähän väliä paskaa niskaani, koska kysyn vaikeita, kyseenalaistan ja kuljen omia polkujani. Ja esitän mielipiteitä, joita toiset eivät kestä kuulla. Tämän tekstin, toisin kuin sen epäkypsyydestä kertovan tekstin, osittaisenakaan tarkoituksena ei ollut lievittää omaa pahaa oloani. Minä kirjoitin tämän siksi, että mielestäni pinnallisuus, esittämissäni kahdessa muodossa, on todella huonoksi ihmisille ja maailmalle ylipäätään. Tällaisten asioiden esiin tuominen on osa taisteluani paremman maailman puolesta. Olenhan partiolainen, aion jättää tämän pallukan parempana kuin mitä se oli tänne tullessani.

Epäkypsistä ihmisistä

Olen varoittanut, että en pyri blogillani miellyttämään ketään. Suomeksi se tarkoittaa, että varmasti raivostutan osaa ihmisistä. Niin varmaan teen tälläkin tekstillä, sohitaanpas ampiaispesää. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, sitä voi mietiskellä kukin itsekseen.

Elämässä kohtaa aina silloin tällöin ihmisiä, jotka ovat niin epäkypsiä, että itsensä aisoissa pitäminen on todella vaikeaa. Tiedätte mistä puhun. Siitä, että vaikka kuinka olisit kohtelias, ystävällinen, asiallinen, selittäisit toimintasi syyt... (lista on loputon), epäkypsiin ihmisiin nämä keinot eivät tepsi.

Mitkä keinot, mikä oli ongelma? Aloitetaanpas alusta. Ihmiset ovat erilaisia, heillä on erilaisia maailmankatsomuksia ja siitä johtuen erilaisia tapoja reagoida asioihin ja hoitaa asioita. Jotkut toimivat äärimmäisen rationaalisesti, toiset menevät tunteiden mukaan. Joillekin tämä hetki ja hauskanpito on tärkeintä, jotkut suunnittelevat asioita pidemmälle. Näissä asioissa ei ole oikeaa ja väärää. Ei ole oikeaa maailmankatsomusta, rationaalinen ei ole sen oikeampi, kuin emotionaalinenkaan. Mutta. Kun erilaiset ihmiset laitetaan tekemään jotain yhdessä, näistä eroista saattaa syntyä konflikteja.

Jos molemmat henkilöt ovat kypsiä, he ratkaisevat konfliktin ja toimivat todennäköisesti jonkinlaisen kompromissin mukaisesti. Tai sitten he päätyvät asiaa pohdittuaan siihen, että toisen tapa toimia on parempi ja he toimivat sopuisasti sen mukaan. Näissä tilanteissa on ilo olla. On hienoa nähdä, miten asiat voidaan hoitaa, vaikka ollaankin eri mieltä asioista. Asiat riitelevät, eivät ihmiset. Kaksi kypsää ihmistä kävelee tästä tilanteesta pois hyvillä mielin. He ovat molemmat voittaneet ja todennäköisesti oppineet samalla toisen tavasta tarkastella maailmaa.

Tätä sattuu kohdalle kuitenkin harmittavan harvoin. Joskus ajattelin, että kun kasvan aikuiseksi, minun tarvitsisi kohdata yhä vähemmän epäkypsiä ihmisiä. Ehkä niin onkin käynyt, mutta voi elämä, ne muutamat sitten raivostuttavat. Ehkä eniten siksi, että jotenkin en pidä epäkypsyyttä aikuisessa hyväksyttävänä.

Mitä tekee epäkypsä ihminen konfliktitilanteessa? Hän ei edes yritä ymmärtää toisen näkökantaa, sillä voi herran jestas, koska hän itse on aina oikeassa ja tuo toinen on nyt eri mieltä, sen toisen täytyy olla väärässä. On ihan sama miten oman viestin saa tuolle toiselle perille, se pitää saada perille. Oli se sitten huudon, suuttumisen, mököttämisen, ihan minkä tahansa, kautta. Kaiken lisäksi, tästä konfliktista alkaen, tuota toista ihmistä (tai kaikkia hänen kaltaisiaan) pitää syvästi inhota ja kohdella tosi paskamaisesti. Olla siis vastaan joka hemmetin asiassa, ihan vain periaatteesta. Koska eihän epäkypsä ihminen halua hävitä yhtään "taistelua". Ja taisteluna hän tosiaan näkee lähes kaikki tilanteet, joissa joutuu vaikuttamaan tämän toisen ihmisen kanssa.

En halua nostaa itseäni mihinkään jalustalle. Vaikka yritänkin kasvaa ihmisenä ja olla mahdollisimman kypsä, olen itsekin varmasti monella tapaa epäkypsä. Mutta. Voin kertoa, että olen äärimmäisen väsynyt ja suoraan sanottuna vittuuntunut olemaan aina se kypsä osapuoli, joka joutuu ottamaan enemmän tai vähemmän paskaa niskaansa epäkypsien ihmisten taholta. Joka kerta tekisi mieleni huutaa suoraa kurkkua päin herra/neiti/rouva epäkypsää, että "miksi hemmetissä sinä saat käyttäytyä kuin pahainen lapsi ja minä joudun olemaan se aikuinen. Ja ennen kaikkea, milloin saan sen tyydytyksen, että näen, kun hukut omaan paskaasi?".

Niin, olemalla kohtelias, ystävällinen ja yrittämällä ymmärtää toisenlaistakin näkökantaa/tapaa toimia, pystyy yleensä selviämään mistä vain kypsien ihmisten kanssa. Epäkypsien ihmisten kanssa puolestaan... No, ensimmäisen konfliktin jälkeen tilanne on menetetty. Pahimmassa tapauksessa ei tarvita edes konfliktia, vaan epäkypsä ihminen käyttäytyy inhottavasti heti, kun huomaa, että olet erilainen kuin hän.

Miksi ihmeessä? Kukaan ei varmasti pidä itseään epäkypsänä, joten kukaan ei varmasti tule selittämään minulle, miksi he toimivat näin. En vain tajua. Mitä kukaan hyötyy siitä, että muodostaa vihollisuus-suhteita toisiin ihmisiin? Onko se kivaa hoitaa asiat tappelemalla? Tunteeko sen jälkeen olonsa voittajaksi, jos saikin oman kantansa läpi? Ja ennen kaikkea, miksi sitä "sotatilaa" pitää koko ajan pitää yllä?

En usko, että epäkypsä ihminen tietää näihin vastausta. Tuskin hän näitä edes ajattelee. Ainut mitä hän ajattelee, on todennäköisesti kuinka ärsyttävä ja vittumainen se toinen ihminen on. Eihän hän välitä toisista ihmisistä tai tekojensa seurauksista. Eikä koskaan yritä ymmärtää toisia ihmisiä tai tekojensa seurauksia. Siinä. Siinä on minun määritelmäni epäkypsälle ihmiselle. Ja niin paljon kuin yritänkin olla suvaitsevainen ja ymmärtää erilaisia ihmisiä, minulla on suuria vaikeuksia juuri tämän ihmisryhmän kanssa. Epäkypsien. Toivottavasti et ole yksi heistä. Jos olet, toivon että kasvaisit aikuiseksi. Tai vaihtoehtoisesti, että meidän tiemme eivät koskaan kohtaisi.

Henkinen kypsyys. On toisinaan uskomattoman vaikeaa. On sitä mihin jokaisen pitäisi pyrkiä. On palkitsevaa. Rehellisesti, voin myöntää, että palkitsevinta se on silloin, kun osoittaa tilanteessa oman kypsyytensä ja toisen epäkypsyyden ja huomaa, että muut ihmiset näkevät sen ja arvostavat sinua. Vaikka se epäkypsä ei koskaan tajuaisikaan, mitä teit. Ja myös tilanteissa, kun pääsee päivittelemään niitä epäkypsiä toisten kypsien kanssa. Ne hetket pitää pitää mielessään, kun on kypsynyt kypsymättömyyteen.

Uusista aluista ja muutosvastarintamöröstä

Kaksi kertaa vuodessa on uusien alkujen aika. Toinen niistä on alkuvuosi ja toinen on nyt, alkusyksy. Ikuisille elämäntaparemontoijille myös jokainen maanantai kuuluu tähän kategoriaan. Oli sitten kyseessä kilojen, tupakan, alkoholin tms. pahan karkoitus. Ja optimistille puolestaan jokainen uusi päivä on mahdollisuus uuteen alkuun. Keskitytään nyt kuitenkin isoihin uusiin alkuihin, muuten tästä tulee niin mahdoton, ettette jaksa lukea  alkua pidemmälle.

Uusi alku on aina tilaisuus kasvaa ihmisenä. Se on ihana, jännittävä ja joskus jopa pelottava tai surullinenkin. Se haastaa ihmistä kohtaamaan itsensä. Kuinka hyvin minä pärjään uudessa tilanteessa? Keksinkö itse keinot selvitä vai kyselenkö jok'ikisen pikkuseikan joltakin "asiantuntijalta"? Tuleeko vastaan muutosvastarintamörkö, joka sanoo "hemmetti, näin on aina ollut, näin on hyvä ja siksi en halua uuteen tilanteeseen. Tämä pahvilaatikko on ihan hyvä paikka asua, vaikka se tarkoittaakin, että en oikeastaan näe juurikaan nokkaani pidemmälle, en fyysisesti enkä ajatusmaailmaltani."?

Tai sitten voit valita kuuluvasi niihin onnellisiin, jotka vain hyppäävät tuntemattomaan ja antavat elämän kantaa. Eivät ne lennot aina täysin nappiin mene, mutta kyllä sitä tavoitteeseensa pääsee, kunhan jaksaa taistella. Ja mitä enemmän koettelemuksia, sitä enemmän kasvaa henkisesti. Minun elämänkokemuksellani tähän on pakko uskoa, muuten käpy jäätyy vähän liiankin pahasti. (joudun siis elämään parin ikävän asian kanssa loppuikäni ja jonkinlainen perustelu/hyvityshän niillekin on saatava)

Uusi alku lähtee yleensä joko pakottavasta tilanteesta tai halusta muuttua. Pakottava tilanne on esimerkiksi, kun opiskelut vievät toiselle paikkakunnalle, vanhemmat eroavat, saa uuden työpaikan, saa potkut töistä, joku kuolee jne. (Älkääkä nyt yhtään saivarrelko, että ei ole pakko lähteä opiskelemaan tai vaihtaa työpaikkaa. Jätetään pilkkujen väärinkäyttäminen minulle, minä olen juristi.) Pakottava tilanne on kohdattava, siinä tarvitsee kiinnittää vain huomiota asenteeseen, jolla asiaan suhtautuu. Halu muuttua puolestaan lähtee itsestä ja tämä onkin se kohta, missä se muutosvastarintamörkö tulee pelottelemaan. Jos et osaa varoa sitä, uusi alku on vaarassa jäädä tulematta.

Muutosvastarintamörkö käyttäytyy täsmälleen samalla tavalla kuin muumien Mörkö. Se ei perustele itseään mitenkään järkevästi, se vain örisee jotain epäloogista. Voit päätellä, että se yrittää sanoa sinulle jotain siitä, että örinässä on välillä taukoja ja örinän kesto vaihtelee. Se jähmettää sinut paikalleen, et voi ottaa askelta muutokseen. Muutosvastarintamörkö on aika yksinäinen, koska sitä ei kaivata. Tämä päättelen siitä, että kukaan ei ole niin vittuuntunut, kuin se ihminen, joka on jäänyt muutosvastarintamörön alle. 

Miten voitat muutosvastarintamörön? No samalla tavalla kuin muumien Mörönkin. Ensin tarvitaan päättäväinen asenne. Se auttaa sinua katsomaan pelkoasi (jota muutosvastarintamörkö edustaa) silmiin. Sitten tarvitaan pätevät perustelut. Siis mikään ei ole niin vaikeaa kuin itsensä ympäripuhuminen, jos oikeasti pelkää sitä, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Tässä auttaa, kun miettii mitä muutosvastarintamörön katoaminen merkitsee. Ensinnäkin, et ole enää yksin, monet muut tietävät miltä tuntuu voittaa itsensä tai lähteä muutokseen. Toisekseen, sinulla ei ole enää kylmä. Jos olet normaalisti toimiva ihminen, sinun aivojesi pitäisi tässä vaiheessa välittää sinulle tuntemus itsensä ylittämisestä, pärjäämisestä, selviytymisestä, seikkailusta. Voiko kukaan väittää, etteivätkö nämä tuntuisi hyvältä? Puhumattakaan siitä, mitä se uusi alku voi tuoda elämääsi. Perustele se mörkö suohon, niin muumitkin tekivät.

Kostein silmin on lähdetty maailman parhaasta lukiosta, paljon itsensäpsyykkaamista on tarvittu kestämään terveyden menettämisen fyysinen ja henkinen kipu, uteliaisuudella on tutkittu uusia kotikaupunkeja, erilaiset partiohaasteet ovat vaihtuneet onnistumisen riemuksi. Ja muutosvastarintamörkö on selätetty useita kertoja. Oletko sinä voittanut sitä? Vai ajatteletko siellä tympääntyneenä, että olipas tylsä teksti, kirjoittaja ei sitten tiedä yhtään mitään elämästä ja luulee, että ihminen voisi muka itse vaikuttaa johonkin? (tuo vai-sana oli tarkkaan harkittu...)