Oman elämänsä herruudesta

Onko elämäsi sitä mitä haluat sen olevan? Tätäpä ei moni huomaa syvällisesti pohtia. Mielessä saattaa toki käydä, että voi, kun olisi vähemmän stressiä, lotossa voittaminen olisi aika jees ja kunpa tuon minua ärsyttävän asian saisi jotenkin kadotettua. Tämä me kyllä osataan, todeta asiat, joista ei pidetä tai joihin toivottaisiin muutosta. Mutta olettaisin, että harva oikeasti pohtii, mitä tarkalleen haluaa, saatikka, että alkaisi toimia sen mukaan.

Voin myöntää, että itsekin olen kovin pitkään kävellyt teitä, jotka eivät olleet omiani. Vaikka olen muka aina ollut ihminen, joka määrää itse oman elämänsä suunnan. On käynyt nimittäin niin, että olen todennäköisesti alitajuisesti yrittänyt kulkea polkuja, joita yhteiskunta tai joku taho odottaa minun kulkevan.

Ensimmäinen mieleentuleva esimerkki on jalkapallo. Aloitin sen vääristä syistä, mutta jatkoin sitä monta vuotta, koska koin, että minun ei hyväksytty lopettaa sitä. Sitten monta vuotta koulukiusaamisen kestämistä, koska sisään rakennettuna oli ajattelumalli, että ei ole oikein "kiusata takaisin". Jos nyt voisin palata noihin aikoihin, en alistuisi kestämään sellaista paskaa niskaani. Jossakin vaiheessa piilottelin sitä, että olin partiolainen. Lähes 15 vuotta piilottelin maailmankatsomustani ja vastasin valheellisesti, jos sitä joku minulta kysyi. En muuten koskaan ole ollut ateisti. Mutta se oli vastaus, jonka kysyttäessä annoin. Koska minulla ei ollut rohkeutta kertoa miten minä maailman ajattelen, kun niin monen muun maailma poikkeaa niin täydellisesti siitä, mitä minun maailmaani kuuluu.

Partio antoi minulle hyvin monta vuotta todella paljon sisältöä elämään. Partio kuitenkin nykyisellään on ensisijaisesti nuorisojärjestö ja minulle kävi ihan viime vuosina selväksi, että aikuiselle partio on kovin helposti sitä, että raadat niska limassa sen eteen, että lapsilla olisi mukavaa, mutta aikuiset eivät enää saakaan itse elämyksiä. Ollessani viime kesänä Suomen Partiolaisten suurleirillä Kilkkeellä aikuisohjelmamestari, kuulin kritiikkiä, että aikuisille ylipäätään ei pitäisi järjestää ohjelmaa, koska partio on nuorisojärjestö. Ohjelmauudistuksessa aikuiset onkin laitettu "tuen" osaan. Joka paikassa puhutaan "aikuisesta tuesta". Niin, tuki muille. Voi niitä onnellisia, joille riittää mielihyväksi se, että saa mahdollistaa elämyksiä lapsille ja nuorille. Itse en tuohon joukkoon kuulu. Monta vuotta kuitenkin kuljin sitä "aikuisen tuen" polkuakin, ihan vain velvollisuuden tunteesta.

Sitten on tämä alkoholi/biletys. Jossain vaiheessa huomasin, että yleinen olettamus on, että bilettäminen on hauskaa ja että siihen kuuluu keskeisesti itsensä humalaan juominen. Etenkin opiskelijapiireissä. Niin monta vuotta minä sitten yritin niissä käydä ja hieman siemailla. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta suurimmaksi osaksi ajatellen, että olisin missä tahansa muualla mieluummin. Minä ihan tosiaan yritin nähdä, mitä kivaa muut siinä näkevät. Mutta ei auennut.

Jotenkin viime aikoina olen kokenut, että olen viimeinkin oman elämäni herra. Minulla on suurimman osan ajasta onnellinen olo ja teen vain niitä asioita, joista oikeasti nautin. En suostu olemaan mitään, mitä muut olettavat minun olevan. En suostu käyttäytymään tavoilla, joilla muut minun olettavat käyttäytyvän.

Se on tarkoittanut, että olen avoimesti sitä mitä olen ja jos joku kysyy maailmankatsomustani, minä kerron sen. Se tarkoittaa, että olen ryhtynyt absolutistiksi. Se tarkoittaa, etten juuri käy baareissa, koska en viihdy siellä. Olen jättänyt aktiivipartion. Jäsenmaksua maksan tukeakseni toimintaa, mutta niin kauan, kuin minun oletetaan antavan sinne enemmän kuin mitä minä koen sieltä saavani, niin kauan minä en siihen enää sekaannu jäsenmaksun maksamista enempää. Minä haluan itsekin elämyksiä sen sijasta, että tekisin niitä vain muille. Tämä on aika radikaalia niissä piireissä, olla näin itsekäs.

Minun vapaa-aikani kuluu nykyisin enimmäkseen liikunnan ja kirjojen parissa. Jaksaa muuten työnsäkin, joka minulla kesäkuun alkuun asti siis gradun tekeminen, paremmin, kun vapaa-ajalla ei joudu tekemään mitään sellaista, mistä ei pidä. On ihanaa olla avoimesti täsmälleen sitä mitä on. Piilottelu on turvallista, mutta ahdistavaa. Kaappi näet käy ahtaaksi, jos sen joutuu jakamaan liian monen luurangon kanssa ;)

Minun taisteluni oman elämäni herruudesta siis liittyi vapaa-aikaan ja rohkeuteen olla oma itsensä. Joillakin se voi liittyä työhön. Jotkut varmasti kokevat, että valittu ala ei olekaan se oma. Sen voi huomata työpaikassa tai opiskeluvaiheessa. Kehotan vakavasti vaihtamaan suuntaa sillä hetkellä, kun on varma, että nyt mennään väärään suuntaan. Kaikki se aika, minkä tuhlaat ollaksesi jotain muuta kuin mitä oikeasti haluat olla, kaikki se aika on pois siitä, että ottaisit askeleita haluamaasi suuntaan. 

Jos sen sijaan, että kulkisi kohti oman elämänsä majakkaa, kulkee reittejä, jotka muut ovat saneleet, voi pahoin henkisesti. Se pahoinvointi on sitä luokkaa, että haluaisi haudata itsensä jonnekin eskapismiin eikä milloinkaan herätä todellisuuteen. Sitä ei kenellekään toivo.

Jos sinä et oikeasti halua olla 12-tuntisia työpäiviä tekevä uraohjus, älä ole. Älä ole mukana vapaaehtoistoiminnassa, jonka päämäärä ei ole sinun päämääräsi, vaan etsi sellainen järjestö, jonka päämäärä on sinulle niin tärkeä, että aidosti haluat olla mukana pyrkimässä sitä kohti. Jos kaikki muut tekevät jotakin, älä sinä tee sitä, jos et aidosti pidä siitä. Älä piilottele itseäsi, jos sinua ahdistaa se. 

Mitä enemmän yhteiskunnassa on erilaisuutta, sitä paremmin sitä siedetään. Mitä enemmän ihmiset uskaltavat tuoda esiin omia arvojaan ja toimia niiden mukaan, sitä vähemmän yhteiskunta olettaa kaikkien omaavan samat arvot ja toimivan samoilla tavoilla. Jätetään uraohjuus niille, joille se on tapa toteuttaa itseään, vanhemmuus niille, jotka aidosti haluavat asettaa lapsen etusijalle ja edistetään asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Sen omankin olon parantaminen on osa maailmanparantamista.

- - - - - - - - - 

Taidanpa muuten valmistautua henkisesti vastailemaan kesän sukujuhlissa, että ei, en halua parisuhdetta, enkä perustaa perhettä. Olen onnellisin yksin, sillä silloin en joudu tekemään vapaa-ajallani mitään kompromisseja. Rauhassahan tämän asian kanssa on tähän asti saanut olla, mutta kun ikää alkaa olla se 25 vuotta ja opiskeluista siirrytään viimeinkin työelämään, oletan, että tähän aiheeseen liittyviä odotuksia ja kysymyksiä alkaa ilmetä.

Poliittisia näkemyksiäni

Taannoin minua pyydettiin kertomaan poliittisia näkemyksiäni. Nyt on sellainen mielentila, että täältä pesee!

Nyt täytyy sanoa, että mä oon rehellisesti aivan hirveän ärsyyntynyt ja voimaton sen typeryyden edessä, mitä tässä on viime aikoina kohdattu. On ehdokkaita, joiden mielipiteet ovat niin käsittämättömiä, että ihmettelen suuresti, miten he ovat voineet niihin päätyä. Ja sitten huhupuheiden mukaan, ei hirveän luotettava lähde tosin, on ihmisiä, jotka aikovat äänestää perussuomalaisia protestiksi ns. vanhoille puolueille. Siis tiedättekö mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että he aikovat äänestää jotakin tahoa vain siksi, että eivät pidä asioiden nykytilasta eivätkä halua äänestää vanhoja puolueita. Se tarkoittaa, etteivät he välttämättä tiedä, mille ovat ääntänsä antamassa.

En muista, kohdanneeni tällaista hullun myllyä yhteiskuntamme yleisiä arvoja vastaan milloinkaan aiemmin.
 

Yhdellä suunnalla on Soini, joka vakavasti on sitä mieltä, ettei raiskatulla naisella ole oikeutta aborttiin. Olisiko Soini itse valmis kantamaan muistutusta häntä kohdanneesta väkivallasta 9 kk kehossaan siihen liittyvine fyysisine vaivoineen? Ja sitten synnyttämään sen? Synnytykseen kuoleminen ei ole Suomessa aivan todennäköisin vaihtoehto, mutta sen sijaan paljon todennäköisempää on esimerkiksi peräaukon sulkijalihaksen repeytyminen synnytyksen yhteydessä. Tiedätte kyllä, mikä ei enää onnistu, jos näin käy. Ja vaikkei synnytyksessä kävisikään mitenkään normaalia huonommin, ei sitä hyvällä tahdollakaan mukavaksi kokemukseksi voi sanoa.

Sitten on joku piraattipuolue. Joka ihan pokkana väittää, että niillä ihmisillä, jotka ovat uhranneet tekijänoikeuksien alaisiin teoksiin työaikaansa, inspiraatioitaan ja rahaansa, ei olisi oikeuksia tuotoksiinsa. Ääritapausten mielestä teosten vapaa jakaminen on oikein niin kauan, kuin siitä ei saa rahaa. Unohtaako piraattipuolue miten paljon esimerkiksi elokuvien tekeminen maksaa? Olisiko piraattipuolueen jäsenet valmiita luovuttamaan omaa työpanostansa vapaasti kaikkien jaettavaksi? Stereotyyppisenä esimerkkinä, olisiko joku IT-tukihenkilö valmis korjaamaan vaikkapa 100 tietokonetta ilmaiseksi?

Eräs piraattipuolueen listoilta oleva esitti jopa niin hurjan väitteen, että tietyn miesryhmän seksin puute on tasa-arvo-ongelma. Jota pitäisi korjata muun muassa sillä, että naispuoliset opetettaisiin jo koulussa olemaan enemmän seksuaalisia. Ai siis niinkö suoraan sanottuna antamaan kaikille, jotka vaan viitsivät pyytää? Olisiko arvon ehdokas itse valmis harrastamaan seksiä sellaisen henkilön kanssa, joka on hänestä täysin vastenmielinen?

Sitten on niitä, jotka haluaa markan takaisin. No kelluva pikkuvaluuttahan se vasta hyvää tekee tällaiselle nysämaalle kuin Suomi, jonka talous perustuu hyvin pitkälti vientiin. Tai ajatelkaapa asiaa vaikka siltä kannalta, millä hinnalla valtiollemme annettaisiin lainaa, jos meillä olisi riskaabeli valuutta? Ja nyt joku siellä huutaa, että ei Suomen pidä ottaa lainaa. Suomi loi itsellensä 90-laman jälkeen systeemin, jonka pitäisi taata kaikille edes jokseenkin ihmisarvoinen elämä. On tukiverkko, joka tukee, jos ihminen kohtaa työttömyyttä, sairautta jne. Se tukiverkko maksaa paljon. Tarvitaan veronkorotuksia kattamaan se verkko. Tukiverkko piti ottaa niin nopealla tahdilla käyttöön, ettei sen yhteydessä voitu tehdä niin radikaaleja veronkorotuksia kuin se olisi vaatinut. Koska 90-luvun lamassa ei ollut varaa sellaisiin veronkorotuksiin, kun kansalaisilla meni jo muutenkin aika huonosti.

Jotkut haluavat meidät irti EU:sta. Toiset haluavat käytännöllisesti katsoen sulkea rajamme. Suomi suomalaisille ja niin edelleen. Osa nipisee verojen kohdentamisista. Onhan näitä...

No mitä mieltä minä olen asioista? Sitähän minulta kysyttiin.

Minusta maapallo ei ole niin iso ja Suomi sellaiseen omavaraisuuteen kykenevä, että voisimme mitenkään eristäytyä muusta maailmasta. Enkä pitäisi eristäytymistä oikeana, vaikka meillä olisikin siihen mahdollisuus. Ajatelkaapa asiaa vaikka tältä kantilta: minä olen kohta juristi. Voisinhan minä liikkua pelkästään juristikaverieni kanssa juristimaailmassa. En minä silloin ymmärtäisi yhteiskunnasta mitään, koska näkisin siitä vain yhden puolen. Silloin kannattaisin sitä, että ei olisi julkisia palveluita, koska en haluaisi maksaa veroja. Minulla olisi varaa maksaa itse yksityiselle taholle ne palvelut, joita itse tarvitsisin. Mutta en minä ole mitenkään erillinen osa yhteiskunnasta. Eikä ole ammattikuntanikaan. Minusta meidän pitää osallistua siihen, että kaikilla on jonkinlaiset oltavat. Minusta on enemmän eettisesti oikein, että kaikilla olisi jonkin verran, kuin että joillakin ei ollenkaan ja joillakin kaikki. Samalla periaatteella: en minä hyvällä omalla tunnolla Suomessa asuisi, jos Suomi eristäytyisi eikä välittäisi muun maailman ongelmista. Onneksi Suomi ei kuitenkaan voi olla välittämättä muun maailman ongelmista, joten tätä moraalista probleemaa ei synny.

Verotus. Minusta verotuksen pitää olla sellaisella tasolla, että voidaan taata ne hyvinvointiyhteiskunnan palvelut, jotka ovat tarpeellisia. Ja joista olemme kaikki niin kovin ylpeitä. On koulujärjestelmä, joka takaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet. On sairaanhoitoa, poliisia, palokuntaa. Sanalla sanoen on turvallisuutta. 

No mistä ne rahat pitäisi kerätä? Tämän asian suhteen oma kantani on kaksijakoinen. Toisaalta kannatan progressiivisuutta, eli kukin maksukykynsä mukaan. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on oikein pyrkiä ohjailemaan veroilla ihmisten käyttäytymistä. Ihmisten käyttäytymistä on tarpeen ohjailla luonnonsuojelemiseksi ja ihmisten terveyden takia. Siksi minä varmaan pistäisin hirmuisen ankarat verot kaikelle epäterveelliselle ja pidän nykyisen hallituksen vihreätä verouudistusta positiivisena. Minun mielestäni on oikein, että me tinkisimme nykyisestä elintasostamme, jotta pallomme säilyisi myös jälkipolville. Ihmiset nipisevät, että kulutukseen kohdistuva verotus on epäreilu. No ehkä se onkin, mutta kokonaispointti on vähentää sitä kulutusta. Ja uskokaa ihmiset, varmasti siitäkin tehtäisiin progressiivinen, jos se olisi mahdollista. Mutta käytännössä ei ole mahdollista, että jokainen esittäisi kaupassa palkkakuittiaan ja tuotteen hinta määräytyisi sen mukaan. Kulutuksen ohjailemisen tarve on mielestäni niin suuri, että siihen on oikeutus, vaikkei ohjailu kohdistukaan kaikkiin kansalaisiin samalla volyymillä.

Minä laittaisin progressiiviseksi myös kunnallisveron ja pääomaveron. Yrityksiltä muuten poistaisin kirkollisverovelvollisuuden. Mielestäni on väärin, että myös tahot, jotka ovat kaikin puolin vastaan kaikkea, mitä kirkko edustaa, joutuvat yrityksen kautta tukemaan tätä instituutiota. Ottakoot kirkko veronsa niiltä, jotka kokevat kirkon sanoman oikeaksi. Jos joku nipisee yhteiskunnallisesta työstä, jota kirkko tekee. Niin miksei voitaisi laittaa se suoraan kunnille velvollisuudeksi? Nostetaan sitä kunnallisveroa sen verran, että kunnat voisivat suoriutua niistä tehtävistä.

Progressiivisuutta olen muuten miettinyt siltä kantilta, että onko se oikein, että esim. juristi opiskelee peruskoulun jälkeen 8 vuotta (lukio + yliopisto 5 v.) ja tämän jälkeen tekee tehtäviä, jossa keskimääräinen työaika viikossa on 50 tuntia. Kaikilla aloilla, kaikissa ikäluokissa. Tämä tieto perustuu lakimiesliiton tutkimukseen. Työtehtävät sisältävät usein myös huomattavaa vastuuta ja siten myös enemmän stressiä. Palkka on monen mielestä tähtitieteellinen, mutta verottaja nappaisee siitä palkasta kuitenkin noin 60 % pois. Miltä jostakin alemman palkkaluokan ihmisestä tuntuisi, jos hänen kokonaisveroprosenttinsa olisi 60?

Sitten meillä on vaikkapa merkonomi. 3 vuotta koulua käyty peruskoulun jälkeen ja työtehtävänä vaikkapa kaupan kassa. Keskimääräinen työaika noin 37 tuntia viikossa. Työt eivät todellakaan seuraa kotiin tai valvota öisin. Palkka on huomattavasti pienempi. Mutta niin on kuulkaas veroprosenttikin. Olen itse myös ylioppilas-merkonomi. Tiedän kuinka helppo koulu kauppaopisto on. Olen myös ollut kaupan kassalla. Ei se aina hääviä ole, selkää särkee ja osa asiakkaista on aaseja. Mutta työt tosiaan aina jäivät työpaikalle. Ei minkään maailman stressiä. Palkka suhteessa koulutukseen, työnlaatuun, vastuuseen ja työstä aiheutuvan stressin määrään on kohtuullinen. Eikä veroprosenttina 20-30% tunnu läheskään niin tympäisevältä, kuin se, että tietää, että kun tekee kuukauden töitä, niin oikeasti siitä jää käteen rahaa vain siltä ensimmäiseltä 12 päivältä, 18 päivän palkka menee suoraan verottajalle ja sitä kautta eri tahoille.

Voin rehellisesti myöntää, että joskus minusta tuntuu epäreilulta, kuinka paljon minun oli/on tehtävä töitä ja miten suuri osuus siitä menee jollekin muulle kuin itselleni. Tiedän kuitenkin tästä huolimatta olevani etuoikeutettu. Se minun 40 prosenttiakin on enemmän kuin monen brutto. Sillä saa elämänlaadun, jossa ei ole mitään muuta valittamista, kuin se stressin määrä ja vapaa-ajan puute. Ei voi muuta kuin toivoa, että pystyisin minimoimaan tuon ensimmäisen. Vapaa-ajan menetin jo silloin, kun tämän ammatinvalinnan tein.

Mutta siis, minun ajoittain kokemaani epäreiluutta tärkeämpää on kuitenkin, että tämä on hyvinvointiyhteiskunta, jossa ihmisille tarjotaan mahdollisuus selviytyä. Mahdollisuus omilla valinnoillaan vaikuttaa siihen, millaiseksi elämä muodostuu.

Arvojen suhteen olen liberaali. Ei minulta ole mitenkään pois, jos toinen perustaa elämänsä omien arvojensa pohjalle tai toimii tavoilla, jotka kokee omikseen. Niin kauan, kuin tämä toinen yksilö ei omilla toimillaan vahingoita toisia ihmisiä.

Ehkä tässä on tarpeeksi paatosta yhdeksi kirjoitukseksi. Vihaista palautetta odotellessa ;)

Liikunnan iloista

No pitääpä nyt ryhdistäytyä, että saa edes yhden tekstin tällekin kuukaudelle. Ironistahan on, että minulla on tällä hetkellä nilkka "jonkin verran" rikki eilisestä kävelylenkistä Rovaniemen omalle jäävuorelle, Ounasvaaralle. Perfect timing siis kirjoittaa blogikirjoitus liikunnan iloista.

Liikunta on asia joka jakaa kansaa aika tehokkaasti. Suomalaiset ovat maailman kärkeä, kun kyse on liikuntaan liittyvästä tietoudesta. Mutta silti noin 70% suomalaisista ei liiku terveyden kannalta riittävästi. On niitä, jotka on koulussa peloteltu kuoliaaksi liikunnalla, niin etteivät nämä varmasti harrasta liikuntaa, jos voivat itse asiaan vaikuttaa. On niitä, joilla ei ole asiaan mitään inhoreaktioita, mutta jotka eivät vaan jaksa. On niitä, jotka haluaisivat, mutta ei löydy aikaa. On niitä joilta löytyy aikaa hetkittäin runsaastikin, mutta pitkällä aikavälillä tarkasteltuna liikunta jää kokonaisuutena vähälle. On niitä, jotka tekevät sitä säännöllisesti. Ja niitä, joille tuottaa tuskaa pitää se yksi lepopäivä viikossa.

Tunnen ihmisiä lähes kaikista näistä ryhmistä ja osaan kuulun itse tai olen kuulunut aiemmin. Oma taustani liikunnan suhteen on sikäli onnekas, että meidän perheessä ja suvussa on aina kannustettu liikkumaan ja pidetty liikuntaa itsestäänselvänä osana arkea. Minä myöskin enimmäkseen nautin koulussa liikuntatunneista. Liikuntahistoriani on kutakuinkin seuraava: ala-asteella showtanssia ja jalkapalloa, yläasteella ja lukiossa aerobiciä sekä han moo doa. Sitten abi-keväänä rikoin jalkani tuhannen muusiksi (2 luuta väärään paikkaan, 5 nivelsidettä poikki, yksi lihas murskaantui ja yksi hermo meni poikki). Puoli vuotta sängyssä, uudelleen kävelemään ja pyöräilemään opetteleminen. Noin 4 vuoden ajan liikuntana pelkästään kävelyä, uintia ja kuntosalia. Rehellisesti sanottuna varsin epäsäännöllisesti. Noin kaksi vuotta sitten lajikirjo lisääntyi taas aerobicillä ja kuntonyrkkeilyllä. Vuosi sitten pystyin jälleen juoksemaan ja nykyään keskeisimmät liikuntani ovatkin juoksu ja kahvakuula. Ja koko elämäni ajan pääsääntöinen paikasta toiseen liikkumisvälineeni on ollut pyörä. Autoa ja bussia en juuri käytä. Ei ole tarvinnut, koska Rovaniemi ja Kokkola ovat niin pieniä kaupunkeja, että niissä pääsee alle puolessa tunnissa yleensä joka paikkaan pyörällä.

Sanoisin, että hieman tappurainen ollut tämä lopputaival. Ette ihmiset tiedä miten paljon voi elämää vaikeuttaa yksi pieni poikkioleva hermo jalassa. Esimerkiksi oikislaiset, jotka eivät ole tunteneet minua ennen tapaturmaa, saattaisivat yllättyä, että en aina ole ollut näin kömpelö. Toisaalta, joku joka on tuntenut minut aikaisemmin, saattaisi yllättyä, että yksi kesäpäivä kaaduin tasaisella asfaltilla nokalleni. Ainut syy: hermovauriosta johtuva jalan tunnottomuus ja virheasento kävellessä. Ja tällä hetkelläkin on siis nilkka palasina, tulee varmasti teillekin olo, että hei jes, pitääpä ruveta tekemään jotakin.

Se, mitä haluan tällä todistaa, on kuitenkin, että vaikeudet ovat voitettavissa. Se on korvien välissä. Yrittäminen ja luovuttaminen. Minä jos kuka voisin hyvällä tekosyyllä jäädä kotiin. Minulle liikunta on oikeasti vaarallista ja riskini ovat huomattavasti suuremmat, kuin ehjät hermot omaavalla. Mutta mitä minä siitä hyötyisin? Kököttäisin kotona lukemassa kirjoja? Kirjojen lukeminen on tietenkin lempiharrastukseni, mutta elää nyt koko vapaa-aikansa jossakin kuvitteellisessa maailmassa tai tankaten teoriaa tämän maailman eri asioista? Olla koko ajan väsyneempi ja väsyneempi. Sekä tyytymättömämpi itseeni.

Minä lähden haastamaan itseäni, koska tiedän, että siitä tulee hyvä fiilis. Jokaisesta yksittäisestä suorituksesta ja erityisesti niistä hetkistä, kun jotenkin ylittää itsensä. Viime syksynä osallistuin ainejärjestömme vaellukselle. Olin varmasti sen joukon hitain otus, mutta ainakin selvisin siitä. Minun edellytyksilläni. Hieno hetki. Tällä viikolla jaksoin juosta 45 minuuttia yhtäjaksoisesti ja tähän sisältyi lenkin loppupuolella eräs pitkähkö mäki. Mielestäni hienosti ihmiseltä, joka kantaa mukanaan noin 30 ylimääräistä kiloa. Jolta on se hermo poikki. Ja kun ulkona sattuu olemaan kevättalvi, eli jäätä riittää ja lämpötila on noin -5.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että avain liikunnan ilon löytämiseen on kolmessa asiassa: oikeassa lajissa, onnistumisen kokemuksissa ja siinä, että ei vertaa itseään liikaa muihin.

Oikea laji. Itseeni ei jalkapallo koskaan iskenyt. Intohimoa lajiin ei ollut ja itsensä tunsi niin mitättömäksi niiden lahjakkaiden hyökkääjien rinnalla. Vaikka kai olinkin hyvä puolustaja. Sen sijaan lajeja, joita suorastaan rakastan, ovat sähly, pesis ja juoksu. Valitettavasti voin vain viimeistä jalkani takia harrastaa. Mutta tässä on niin eri fiilis, kuin missään aiemmin. Haluan kehittyä ja näenkin kehitystä koko ajan. Odottelen, että tulee seuraava juoksupäivä. Rakastan luontoa, voin juostessani tuijotella taivasta, puita... ja pohtia asioita. Kuunnella lempimusiikkiani. Sopii myös minun aikatauluihini, sillä tämä laji ei ole sidoksissa vuorokauden- tai vuodenaikaan.

Onnistumisen kokemukset. Nämä kannustavat eteenpäin ja nostavat itsetuntoa. Se tunne, kun ylittää itsensä. Onko hienompaa?

Vertaa vain itseensä. Jos näkökulma on väärä, jää omat onnistumiset ja edistyminen havaitsematta. Jos minä vertaisin itseäni muihin, mitä näkisin? Ensinnäkin kaverini on maratoonari. Häneen verrattuna on naurettavan pientä pystyä juoksemaan 45 min. Veljeni on lihaksikkain ihminen, jonka tunnen. Häneen verrattuna on naurettavan surkeaa, että minä jaksan tehdä vain 30 punnerrusta. Tai että jaksan heilutella 40 minuutin ajan 10 kilon kahvakuulaa. Serkkuni harrastaa liikuntaa keskimäärin 10 tuntia viikossa. Mitä on sen rinnalla keskimäärin 5 tuntia liikuntaa viikossa? Mutta jos vertaan vain itseeni. Jaksan juosta nyt noin 30 minuuttia kauemmin kuin viime marraskuussa. Pystyn ylipäätään juoksemaan. Juoksuni ei ole rajoittunut kesään. 30 punnerrusta on ihan hyvä tytöksi ja sitä 10 kilon kuulaakaan ei liikuteltaisi 40 minuutin ajan ellei oltaisi jo vuosia harjoitettu lihaskuntoa. 5 tuntia liikuntaa viikossa on paljon enemmän, kuin olen siihen aiemmin säännöllisesti käyttänyt.

On myös ihan hyvä muistaa, ettei itseään kannata verrata myöskään itseään huonommassa kunnossa oleviin. Silloin kadottaa halun kehittyä. Miksi minun pitäisi pystyä juoksemaan tunti, kun tuo toinen ei edes jaksa kävellä kahta tuntia? Tässä muuten syyllistyy samalla myös toisen ihmisen tuomitsemiseen, joten se ei myöskään siltä kannalta ole hyvä.

Mainitsin tuossa aiemmin kuuluneeni osaan määrittelemistäni ihmisryhmistä. Minulla on ollut pitkiä "en vain jaksa"-kausia. Eri syistä johtuen. Todennäköisesti väärä laji tai liian suuri tekemistiheys. Toisaalta myös se, että jos antaa itsensä lipsua, sitä vaan laiskistuu koko ajan enemmän ja enemmän. Sitten on ollut sitä perinteistä "ei ole aikaa"-syytä. Minulle koulunkäynti on aina ollut elämässä tärkeintä. Liikunta on jäänyt vähemmälle erityisesti oikeustieteellisessä, jossa olen paahtanut pitkiä päiviä ilman iltavapaita tai viikonloppuja. Mutta kummasti silti on ollut aikaa vaikkapa istua tietokoneella. Harvoin on oikeasti niin kiire, etteikö vuorokaudesta riittäisi 1-2 tuntia liikuntaan liittyviin juttuihin. Sen ajan istuu tosi helposti tietokoneella. Valintakysymys.

Minulla säännöllisyyteen on auttanut ihan hurjasti eräs suomalainen ilmainen internetpalvelu, heiaheia. Luonnehtisin sitä sosiaaliseksi liikuntapäiväkirjaksi. Siellä minulla on kavereita ja he näkevät kirjaamani liikunnat ja tsemppaavat. Omasta valinnastani, ne merkinnät tulevat myös näkyviin facebookiin. Ei ole painetta (paitsi veljeni taholta, joka kirittää minua omasta pyynnöstäni), mutta eihän sinne nyt kovin tyhjää viikkoa kehtaa laittaa. Sopii minulle kuin nenä päähän, koska minussa on myös kilpailuhenkisyyttä. Jos jollakin on tilanne, että vaikeinta säännöllisessä liikunnan harrastamisessa on saada itsensä ovesta ulos ja jos tällä henkilöllä on kilpailuviettiä, suosittelen ehdottomasti tutustumaan. Nerokas palvelu myös siltä kannalta, että eri liikunnat on eri värisillä palloilla. Kannustaa monipuoliseen liikuntaan, kun ei halua nähdä vaikkapa pelkästään vihreää palloriviä, jonka saa pelkästä kestävyyskuntoharjoittelusta.

Suomalaiset siis tosiaan tietävät paljon liikunnasta. Kyllä te tiedätte, elämänlaatu plaa plaa, terveys plaa plaa. Yhden teoriajutun haluan kuitenkin tähän laittaa.

Kunnon kierre:

- mitä parempi kestävyyskunto sinulle on kehittynyt, sitä paremmin kehosi pystyy polttamaan rasvaa

- hyvin treenattu ihminen kuluttaa liikuntatuokion aikana melkein kaksi kertaa enemmän kaloreita kuin treenaamaton

- mitä rankemmin harjoittelet tuokion aikana, sitä kauemmin kalorien tehostunut jälkipalaminen kestää kuntoilun jälkeen

- mitä enemmän sinulla on lihasmassaa, sitä tehokkaampi aineenvaihdunta sinulla on

- mitä parempi kunto sinulla on, sitä tehokkaammin jaksat treenata ja sitä parempia tuloksia saat. (lähde: keventäjän kunto- ja ravintokirja)

Tässä on tiivistetysti, mitä ylipainoinen ihminen voi hyötyä liikunnasta ja eri kunnon osa-alueiden kehittämisestä. Rasvan poistumista kehosta tarvitaan toisaalta myös kiinteytymiseen, joten normaalipainoisenkin on ihan hyvä tietää nuo, jos haluaa kiinteytyä.

En kuitenkaan tarkoituksella puutu tässä enempää liikuntaan laihdutuskeinona, koska laihtuminen vaatii pysyvää elämäntapamuutosta, joka sisältää sekä liikuntaa että oikeanlaisen ruokavalion. Lisäksi on huomioitava, että hoikallekin on haitallista olla harrastamatta liikuntaa. Ihminen kun on luotu liikkumaan.

Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tarpeeksi syitä liikkua ja vaivautuu etsimään sen oman lajinsa, josta saa suurimman ilon. Terve sielu, terveessä ruumiissa.

Pelkäätkö varjoasi?

...enkä nyt puhu siitä varjosta, jonka aurinko kintereillesi liimaa. Puhun siitä varjosta, joka on osa sinua. Osa sitä mitä olet ihmisenä. Tarkalleen ottaen se osa, jonka olemassaoloa et haluaisi hyväksyä.

Alun perin käsitteen varjosta on luonut psykiatri C.G. Jung, joka oli analyyttisen psykologian perustaja. Varjo on yksi Jungin pääarkkityypeistä ja juuri ajatus näistä psykologisista arkkityypeistä on yksi hänen kuuluisimpia teorioitaan. Jungin määritelmä varjosta on, että se on minän vastakohta ja sisältää asioita, joita henkilö ei tunnista itseensä kuuluviksi, vaikka tosiasiassa ne ovatkin osa hänen persoonaansa.

Olen itse törmännyt käsitteeseen varjosta ensimmäisen kerran jo lukiossa, kun luin pitkän psykologian. Myöhemmin olen törmännyt käsitteeseen muissa yhteyksissä, mutta se on ollut minulle pelkkä teoria. Ennen kuin kohtasin sen itse. Ja tahtoisin käyttää siitä kohtaamisesta ilmaisua "scary as hell". Ei nimittäin ole ollenkaan helppo huomata, että ei kenties olekaan ihmisenä sitä, mitä on aina kuvitellut olevansa. Ei ole ollenkaan helppo myöntää itsestään löytyvän niitä ominaisuuksia mitä halveksii. Mutta oma varjo on kohdattava, mikäli mielii kehittyä ihmisenä ja mikäli haluaa, että varjo ei pääse pilaamaan elämää.

Jos olisi olemassa peili, joka voisi näyttää sinulle varjosi, osaisitko aavistaakaan mitä se sinulle näyttää? (onneksi muuten kamera osaa tarkentaa hyvin piirrustukseen ja mä oon niin hyvä piirtämään...)

Varjo ei ole meissä, kun synnymme. Se kasvaa etenkin lapsuutemme aikana, mutta myös sen jälkeen. Siihen sisältyvät kaikki ne ominaisuudet, joita meissä on, mutta joita opimme piilottelemaan, koska koemme, etteivät ne ole yleisesti hyväksyttyjä. Ja hyväksyntää ja sopeutumista yhteiskuntaanhan moni halajaa. Varjo saattaa saada alkunsa yhdestä tietystä hetkestä tai se voi kasvaa vuosia jatkuvan kieltämisen seurauksena. Pystytämme julkisen minän, jota esittelemme maailmalle ja teemme kaikkemme, ettei kukaan saisi tietää todellista sisintämme. Lopulta on mahdollista ettemme itsekään tiedä enää kuka olemme. Tai että koemme henkistä pahoinvointia, koska pitäisi esittää niin ahkerasti jotakin mitä ei ole.

Omalla kohdallani varjoni ovat jossain ihan muualla (ymmärtänette, että ovat aika henkilökohtaisia), mutta yksi mahdollisuus sellaisen kehittymiselle olisi ollut siinä, että olen luonteeltani kovin eläväinen, iloinen ja ns. helpostilähestyttävä, kun taas tähän astisen kokemukseni mukaan ammatissani pitäisi olla hillitty, hallittu ja ehkä hieman etäinenkin. Suorastaan huokua arvovaltaa. Olisi ollut täysin mahdollista, että olisin alkanut kätkeä ominaisuuksiani ja kadottaa ne lopulta kokonaan. Ehkä olisin alkanut jopa halveksimaan juristeja, jotka ilmentäisivät näitä ominaisuuksia. Julkisesti olisin voinut esittää mitä tahansa, mutta sisältä olisin ollut onneton.

Lähtölaukaisuna oman varjoni kohtaamiselle oli parisuhteeni ja eroni. Myöhemmin olen tiedostanut, miten hirveä ihminen olin parisuhteessani. Ja on kuulkaas vaikea kantaa niitä muistoja mukanaan. Jotenkin jonkin aikaa sitä ei aktiivisesti miettinyt, mutta palasin asian äärelle, kun huomasin, että olen ihan mielettömän paljon yksin. Ja jotenkin koin oloni onnettomaksi, vaikka mitään näkyvää syytä sille ei ollut. Sitten tajusin, että olen niin paljon yksin, koska koen olevani niin hirveä ihminen, että on helpompaa olla yksin, koska silloin en ainakaan pahoita kenenkään mieltä. Siitä puolestaan pystyi päättelemään, että jotakin on nyt pielessä, koska aikaisemmin olen ollut ihan suhteellisen tyytyväinen siihen, mitä olen ihmisenä. Aikaisemmin en vain ollut nähnyt varjoani. 

Pelkäsinkö varjoani? Kyllä. Tekikö varjo jotakin elämälleni? Kyllä. Kun en ollut tietoinen siitä, se pääsi mekastamaan rauhassa ja tekemään minut onnettomaksi. Ja minustahan näkee, miten pahaa fiilistä hoidan. Etenkin, kun eristäydyin, eikä vanha sääntö "hyvä ystävä pitää psykologin loitolla" enää päässyt pätemään. Eihän sitä nyt ystäviä halua vaivata ruikutuksella siitä, miten pahaksi itsensä kokee. Vaikka todennäköisesti olisivat varmasti kuunnelleet. Minäkin kuuntelisin ja auttaisin, jos joku minun ystävistäni kokisi samoin.

Sitten, kun tajusin, että minussa on näitä ominaisuuksia, joista en pidä ja yritin hyväksyä ne osaksi itseäni, sitten ei tarvinut enää tuntea oloaan pahaksi. En minä ole täydellinen. Ei kukaan ole. Ja se on ihan hyväksyttävää. On tärkeää tuntea oma varjonsa, jotta voi sitten kanavoida ne puolet itsestään jotenkin järkevästi tai yrittää päästä niiden yläpuolelle. Esimerkiksi jos oma varjo sattuu olemaan viha, voi sitä yrittää purkaa vaikkapa nyrkkeilysäkkiin. Kunhan antaa itselleen oikeuden olla vihainen. Joskus viha voi myös johtaa tekoihin, jotka ovat tarpeellisia. Vihainen ihminen voi alkaa etsiä keinoja poistaa vihansa kohde esimerkiksi yhdistysten tai politiikan kautta. Varjon yläpuolelle nousemisesta esimerkki on äiti, jonka lapsi kiukuttelee. Ei äiti vastaa kiukkuun kiukulla, vaan tajuaa, että lapsi on väsynyt ja tarvitsee unta. Äiti nousee ongelman yläpuolelle ja löytää sitä kautta ratkaisun. Ehkä ihminen, jonka varjo on suvaitsemattomuus, voisi ottaa selvää asiasta, jota ei suvaitse ja siten nousta suvaitsemattomuutensa yläpuolelle.

Varjo ei pääse terrorisoimaan, kun sen paljastaa. Peili, tarkemmin ottaen peilejä, jotka näyttävät sinulle varjosi, on olemassa. Ne ovat muita ihmisiä. Ne hyvät piirteet, jotka huomaat muissa ihmisissä, ovat omia hyviä piirteitäsi ja vastaavasti, ne piirteet, joita huomaat muissa ihmisissä ja joista et pidä, ne ovat osa varjoasi. Kuulostaako inhottavalta? Mietipä vain mitä eniten inhoat muissa ja yritä sitten myöntää, että ne kaikki löytyvät itsestäsi.

Kuulostaako ihan huuhaalta? Pohdi hetki, mitä arvostat eniten muissa ihmisissä? Ja mieti sitten, miten itse ilmennät noita ominaisuuksia. Itse esimerkiksi ihailen niitä ihmisiä, jotka pyrkivät elämään ekologisesti. Itse en pääse heidän tasolleen, mutta en minäkään ikinä roskaa. Minussa on siis osa, joka on ekologinen. Sitten voi vastaavasti miettiä, mitä eniten inhoaa muissa. Ja taaskin löytää samat puolet itsestään. Minussa esimerkiksi on pelkuruutta. En nimittäin varmasti tee aloitetta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut jostakin ihmisestä. Koska pelkään torjutuksi tulemista. Muuten menen kyllä läpi vaikka harmaan kiven rohkeudellani, mutta ainakin tässä asiassa minussa on pelkuruutta.

Kerran partiossa kohtasin tytön, joka kiinnitti hirveästi huomiota siihen, kuinka isot jalat ihmisillä oli. Kävi ilmi, että hän piti omia jalkojaan liian suurina. Enkä minä ollut edes huomannut asiaa, koska ei minulla ole mitään ongelmia omien jalkojeni koon kanssa. Vastaavasti, en muista koskaan tavanneeni kateellista ihmistä, koska en itse kerta kaikkiaan vain tiedä, miltä tuntuu olla kateellinen. Minulla on itselläni aina ollut kaikkea ja olen aina toivonut muille hyvää, joten ei minulla sitten kai koskaan ole ollut tarvetta olla kateellinen. Minulle on myös kerrottu, että eräs henkilö, jota en silloin tuntenut vielä, olisi tietynlainen Sitten kun tapasin tämän henkilön, en nähnyt hänessä ollenkaan niitä piirteitä, joita minulle oli kuvailtu. Todennäköisesti siksi, että ne eivät olleet minun varjojani vaan kertojan varjoja.

Kun varjonsa tunnistaa, voi estää sitä toimimasta huonoilla tavoilla ja olla jälleen kokonainen. Sisältä eheä. Onnellinen. Siksi kehotan ihan vakavasti kaikkia kohtaamaan omat varjonsa. Ei pelkästään sen takia, että oppisitte olemaan parempia ihmisiä, vaan myös oman hyvinvointinne takia.

(jos asia kiinnostaa enemmän ja syvällisemmin, tästä on esimerkiksi kirja: Varjominä - Deepak Chopra, Debbie Ford & Marianne Williamson. Ja varmasti myös Jungin tuotoksista löytyy asiasta tietoa.)

Ystävyydestä

Tämä kirjoitus on omistettu ihanille ystävilleni. Olette jakaneet elon polkuja kanssani jo hyvin monia vuosia tai vasta hetken. Joitakin tapaa useammin, joitakin harvemmin kuin kerran vuodessa. Mutta eihän aika eikä avaruus välissä erota ystäviä, ei meitäkään. Kiitos kaikille ihanille, olette tehneet elämästäni elämisen arvoista. 

Tämä kirjoitus siis käsittelee näin ystävänpäivän kunniaksi ystävyyttä. Helmikuun cosmossakin oli hyviä pointteja ystävyyteen. Siteeraan sieltä tähän alkuun: 

"Miksi juuri sinusta ja parhaasta ystävästäsi tuli läheisiä? Teillä oli joitakin yhdistäviä tekijöitä, kuten harrastus, huumorintaju, musiikki- tai vaatemaku. Ystäväsi näki sinut sellaisena kuin sinä itse näit. Se tuntui hyvältä ja hakeuduit hänen seuraansa yhä uudestaan. Toivomme myös salaa, että seura tekee kaltaisekseen. Saatamme alitajuisesti valita sellaisia ihmisiä ystäviksemme, joita ihailemme jollain tavalla. Ystävyys saattaa loppua joskus, kun kasvetaan erilleen. Jäljelle jäävät ne ystävät, joiden elämä ja minäkuva ovat kehittyneet samaan suuntaan."

Kuinka monta hyvää pointtia. Tämä myös selittää, miksi joidenkin kanssa jäädään vain tuttaviksi ja miksi toisista ei sitten pidä yhtään. Ja myös sen, miksi jonkun ennen niin läheisen ystävän kanssa ei olekaan enää niin helppoa. Joskus ystävyyskin loppuu ja silloin pitää olla iloinen siitä ajasta minkä sai.

Ystävyys on hyvin omalaatuinen ihmissuhde. Se merkitsee todella paljon ja silti se on ensimmäisiä asioita, jotka työnnetään sivummalle, kun aika käy vähiin. Etenkin naisille on tyypillistä, että kun uusi seurustelusuhde alkaa, aika ystävien kanssa saattaa jäädä todella vähälle. Yhtäkkiä ystävät huomaavatkin saavansa vastaukseksi aina "eiku meillä on silloin menoa" tai "hmm, pitää katsoa mitä meillä on kalenterissa". Yhtäkkiä se ystävä katosi ja tilalla olikin "me". Siis se symbioosivaihettaan elävä pariskunta, joka on yhdessä kaiken hereilläolo- (ja myös nukkumis-)ajan, jos vain suinkin voi itse asiaan vaikuttaa. Saattaa myös olla, että vaikka itse suostuisi aina kaikkiin pyyntöihin tai ainakin sopisi sillä minuutilla paremman "ystäväajan", sitä ei tule itse niin helposti otettua ystäviin yhteyttä, kuin ennen parisuhdetta. Niin kävi minulle.

Ystävyyttä loppuunsa kohdellaan aika huonosti. Ihan tiedostamattaan. Sen oletetaan kestävän juurikin läpi ajan ja avaruuden ilman sen kummempia tekoja. Kyllä ne parhaat ystävyyssuhteet kestävätkin, sillä ne rakentuvat sellaiselle pohjalle, jota ei niin vain murreta. Mutta kaikki ystävyyssuhteet eivät ole niin vakaalla pohjalla. Ystävyyttäkin voi ja kannattaa hoitaa. Vaikka kalenteri olisi miten täysi, tulisi sieltä aina raivata aikaa ystäville. Se tukee teidän kummankin mielenterveyttä. Sanonta kuuluukin: hyvä ystävä pitää psykologin loitolla.

Ystävyyssuhteet ovat elämän tärkeimpiä ihmissuhteita. Ne auttavat kasvamaan ihmisenä, ne auttavat näkemään laatikon ulkopuolelle, mutta toisaalta ne myös vahvistavat sinua sisäisesti. Loppuunsa jokainen haluaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ja juuri sen ystävät tekevät. Hyväksyvät sinut sellaisena kuin sinä olet. Kestävät sinun pieniä (ja vähän isompiakin) puutteitasi. Ovat aina valmiita kuuntelemaan, mikäli sinulla on hätä. Osaavat iloita onnestasi ja ottaa osaa suruusi. Kuinka usein muistamme kertoa heille, kuinka paljon he merkitsevät meille? Liian harvoin. Nyt siis puhelin tassuun tai sitten ihan perinteisesti kynä. Ilahduta ystäviäsi kertomalle heille, mitä he merkitsevät sinulle.

Tämä kirjoitus oli omistettu minun ystävilleni, joten tässäpä sanoja heistä muutamille. Ehkä tunnistavat itsensä.

- meidän ystävyys on kestänyt yli 10 vuotta. Välissä meidän piti vähän kasvaa, mutta sitten taas löysimme toisemme. Autoit minua kestämään peruskoulun ala-asteen helvettiä olemalla kiusatulle se ainoa aito kaveri koulussa. Ilman sinua en varmaankaan olisi halunnut raahautua kouluun. Olemme jakaneet myös aivan pöllöjä kokemuksia yhdessä etenkin partion piirissä. Nykyisinkin kamppailemme samansuuntaisten ongelmien kanssa, joten ymmärrämme niissä toisiamme hyvin.

- Varhaisin ystäväni. Se, jonka kanssa vietin lähes kaiken vapaa-aikani lähes 10 ensimmäistä elinvuottani. En voi sanoin kuvailla mitä minulle on merkinnyt ne vuodet kanssasi. Ne vaikuttivat keskeisimmin siihen mikä minusta kasvoi ihmisenä. Ja selvisin monista vuosista kiusattuna, kun tiesin, että ainakin vapaa-ajalla minulla on sinut. Sinä et ole ikinä pettänyt minua millään tavalla. Sinä olet aina ollut kaikkea sitä mitä ystävissä arvostetaan. Partioon olen mennyt sinun vanhempiesi pyynnöstä sinun kaveriksesi. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

- rakas opiskelukaverini. Vaikka tunsimme ja liikuimme samoissa piireissä jo ensimmäisestä Rovaniemen vuodesta lähtien, varsinainen kunnon läheinen ystävyys alkoi vasta myöhemmin, kun huomasimme olevamme samanlaisempia kuin aiemmin tiesimmekään. Voimme jakaa keskenämme asioita, joita joudumme piilottelemaan muulta maailmalta. Sinä olet saanut minut uskomaan itseeni niillä hetkillä, kun itse en ole enää uskonut itseeni. Kun olen sinun kanssasi, olen yksinkertaisesti onnellinen niinä hetkinä.

- ja sitten on sinä. Jonka kanssa on kyllä kaiken maailman kohellukset käyty läpi. Kerran putosit kuoppaan, kerran minä putosin mutakuoppaan. Kerran me mentiin edes takaisin järveä kanootilla, koska tuuli liian kovaa, ja me vain yritettiin päästä sinne minne haluttiin, mutta aina ajauduttiin kaislikkoon. Kerran me ei osattu reagoida, kun yhteisen ystävämme jalat kiehuivat. Me ollaan naurettu paljon ja jaettu paljon. Sinun kanssasi olen viettänyt elämäni parhaimpia hetkiä. Jotenkin meidän tapa tarkastella maailmaa on aina osunut erittäin hyvin kohdilleen ja olemmekin aina voineet puhua ihan mistä vaan. Sinussa on myös sitä aitoa pyrkimystä hyvyyteen, jota ihailen todella paljon. Minulla on paljon opittavaa sinulta, sillä olet ihanimpia ihmisiä, joita tunnen.

- ystäväni joka kulki kanssani saman taipaleen toisella asteella. Yhdessä me vilkuiltiin kelloa ruotsintunneilla että päästäisin jo sinkoamaan sinne kauppiksen puolelle. Yhdessä naurettiin Innasen toilailuille. Ja yhdessä urakoitiin yhteisestä opinnäytetyöstämme paras arvosana. Ajatusmaailmamme toimivat aina hyvin yhteen. Olen aina ihaillut sinun omistautumista rakkaalle harrastuksellesi. Tulit lopulta siinä niin hyväksi, että sait siitä itsellesi ammatin. Sinussa on paljon vaatimattomuutta (jota minunkin pitäisi varmaan oppia). Et ehkä aina tajuakaan miten hieno ihminen olet.

- sitten on läheisin ystäväni. Sinä, joka opetit minulle itsestäni ja elämästä enemmän kuin kukaan muu. Sinä olet kehittänyt minua ihmisenä enemmän kuin mikään tai kukaan muu. Sinä olet ainut, joka on nähnyt pahimmat puoleni ja silti sinä haluat olla edelleen ystäväni. Meidän elämänkatsomuksemme erovat kuin kuu ja aurinko, mutta silti arvomaailmassamme on paljon yhteistä. Me olemme kokeneet yhdessä todella paljon. Olet kovin vaatimaton ja nöyrä, etkä itse näe sitä, miten upea ihminen olet. Olet toinen niistä ihmisistä, jotka tunnen, jonka tiedän tavoittelevan puhdasta hyvyyttä. Ja se näkyy siinä millainen sinusta on kasvanut. Olen syvästi kiitollinen niistä vuosista, joita meillä oli ja niistä satunnaisista hetkistä, mitä meillä tulee jatkossa olemaan.

- ystäväni, jonka kanssa olemme niin kovin samanlaiset. Me tutustuimme lukiossa ja sinä luulit loukkaukseksi, kun sanoin, että sinulla on suipot korvat, vaikka minusta se oli tosi siistiä, että sinulla on suipot korvat. Ihan niin kuin haltioilla. Meitä yhdistää ainakin kirjatoukkamaisuutemme, joka suuntautuu vielä samantyyliseen kirjallisuuteen, taiteilu ja musiikkimakummekin on osittain samantyyppinen. Voisi siis sanoa, että sielun maisemamme liikkuvat samanlaisilla sfääreillä. Sinun kanssasi on aina ollut ihana keskustella. Sinäkin olet niin kovin vaatimaton, vaikka kaikki kilvan kertovat sinulle, kuinka ihana ihminen olet. Usko itseesi ja voit saavuttaa kaiken mistä unelmoit.

- ystäväiseni yläasteelta. Myös me olemme liikkuneet samantyyppisellä sielunmaisemalla niin kirjallisuuden kuin musiikinkin suhteen. Sinun kauttasi tutustuin boffaamiseen. Ja voi että kuinka sitä rakastinkaan. Harmi, että ne boffaamiset jäivät sinne yläasteaikoihin, kun ei ole löytynyt muita harrastajia sen jälkeen. Sinun kanssasi on aina juttu luistanut ja monesti tuntuukin, että aika loppuu kesken ja juttua riittäisi vaikka kuinka pitkälle yöhön. Sinä olet muuten yksi parhaimmista piirtäjistä, joita tiedän. Et yleensä mielelläsi näytellyt töitäsi, mutta ne mitä näin, ne olivat upeita. Minulla on vieläkin tallella kaikki piirrokset, mitä olen koskaan sinulta saanut.

- ystäväni, joka jakoi saman huoneen kanssani monen kuukauden ajan. Olet niin kiltti ja kaikille hyvää tahtova, että se on ihan uskomatonta. Olet muutenkin kuin aurinko, valaiset tilan, jossa olet. Sinun kanssasi oli monesti ihana keskustella syvällisesti asioista nukahtamiseen saakka. Tuon vuoden jälkeen me ollaan oltu vähemmän tekemisissä kasvokkain, ehkä siksi että molemmat muuttivat avoliittoon. Ehkä siksi että aina oli niin kiire. Se on oikeastaan tosi harmi, sillä kerkesit muuttaa pois Rovaniemeltä ja nyt sinua näkee vielä harvemmin. Olet ihana ihminen ja toivon, että saat elämääsi yhtä paljon lämpöä ja valoa, kuin itsekin annat muille. 

Jos tähän kaikki ihmiset alkaisi luetella, tämä kirjoitus ei ihan heti loppuisikaan. Myös ne, joita ei tässä mainittu, merkitsevät minulle todella paljon ja toivottavasti olen kertonut sen joskus teille. Huomaa kyllä, miten paljon teistä välitän, sillä itkin kirjoittaessani tätä. 

Toivottavasti mahdollisimman monia ihmisiä on siunattu niin hyvillä ystävillä kuin minua. Oikein ihanaa ystävänpäivää kaikille :)

Suorasti seksuaalirikoksista

Luin viime viikonloppuna projektitenttiini liittyen väitöskirjan aiheesta tahdonvastainen suostumus ja liiallisen luottamuksen hinta. Kyseinen väitöskirja paneutui seksuaalirikosprosessissa ilmeneviin keskusteluihin. Suosittelen kirjan lukemista kaikille juristeille, jotka todennäköisesti urallaan joutuvat ottamaan osaa seksuaalirikosoikeudenkäyntiin. Mutta sisältää se paljon sellaistakin, mitä myös maallikoiden kannattaa tietää. Siksi tämä kirjoitus.

Väitöskirjan mukaan viktoriaanisella ajalla syntyneet käsitykset naiseudesta ohjaavat yhä edelleen nykypäivän Suomessa tapahtuvia seksuaalirikosprosesseja. Vaikka tuomioistuimet omissa tuomioissaan pysyttelevätkin enimmäkseen asiallisessa argumentaatiossa, osapuolten välillä ennen varsinaista käsittelyä vaihdettavissa kirjelmissä rehottaa muinaiset käsitykset asioista. Tässäpä esimerkki, tunnistatko itsesi: ajattelet, että miehet ja naiset ovat täysin tasa-arvoisia ja kummallakin on samat oikeudet. Silti jos puhutaan raiskauksesta, ensimmäinen mielikuvasi on, että joku on käynyt jossain ulkona, mahdollisesti syrjäisellä tiellä tai puistossa naisen kimppuun ja onnistunut raiskaamaan tämän vaikka nainen on kaikin voimin tapellut vastaan. Sen sijaan, jos puhutaan raiskauksesta, jossa raiskaaja ja uhri tunsivat toisensa tai jopa olivat olleet (tai ovat edelleen) parisuhteessa keskenään, sinulla herää kysymys, että puhuukohan nyt se nainen totta? Tarvitaan merkkejä jonkin sortin pakottamisesta ja todistelua siitä millaiset vammat naiselle syntyi, kun hän vastusti miehen tekoa. 

Silloin sinä olet sortunut samaan muinaiseen ajattelutapaan. Niin olin muuten sortunut minäkin, ennen kuin väitöskirja avasi silmiäni omia asenteitani kohtaan.

Seksuaalirikoksissa on kyse siitä, että toisen tahdonvastaisesti ollaan tehty toiselle seksuaalinen teko. Tosin lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja paritus on kriminalisoitu riippumatta suostumuksesta tai sen puutteesta. Mutta jos nyt keskitytään niihin rikoksiin, jotka tapahtuvat niin, että osapuolena ei ole lasta eikä asiaan liity paritusta tai ihmiskauppaa. 

Rikoslain 20 luvun alkupykälät (1 § raiskaus, 2 § törkeä raiskaus, 3 § pakottaminen sukupuoliyhteyteen, 4 § pakottaminen seksuaaliseen tekoon 5 § seksuaalinen hyväksikäyttö) sisältävät kaikki muodossa tai toisessa pakottamista. 1-4 pykälät edellyttävät väkivallan käyttämistä tai sillä uhkaamista. 5 pykäläkin edellyttää asemaansa hyväksikäyttäen tehtyä taivuttamista tai alistamista. No, syytetythän pääsääntöisesti kiistävät syytteet. Jos kuitenkin kiistattomat todisteet osoittavat teon tapahtuneen, niin arvaattekin varmaan epäillyn/syytetyn seuraavan väitteen... Kyllä, sieltä tulee kuin tykinsuusta, että teko tapahtui täydessä yhteisymmärryksessä molempien tahdosta. Oikeastaan nainen oikein kerjäsi sitä.

Sitten alkaa vääntö. Mitkä todisteet puhuvat sen puolesta, että teko oli vastentahtoinen ja mitkä sen puolesta, että teko tapahtui molempien suostumuksella. Ja nyt tulee olennaisin pointti. Onkohan ihmisillä käsitystäkään, miten heidän käyttäytymistään tulkitaan todistusoikeudellisesti? Ei todennäköisesti ja pulassa olet sitten, jos luontaiset tapasi toimia sattuvat olemaan sellaisia, että ne tukevat enemmän väitettä, että teko tapahtui yhteisymmärryksessä.

Liian hysteerinen ei saa olla, ei myöskään liian rauhallinen. Niin. Olepa jotain siltä väliltä, etenkin välittömästi teon tapahduttua. Älä vaan haudo itsesi kanssa liian kauan, että teetkö ilmoituksen vai et. Sen puolesta, että tekoa pidetään vasten tahtoasi tapahtuneena nimittäin osoittaa se, kuinka nopeasti teet rikosilmoituksen. Suurimmassa osassa tuomituista jutuista ilmoitus oltiin tehty vuorokauden kuluessa teon tapahtumisesta. Menethän välittömästi teon tapahduttua myöskin ilmoittamaan siitä ensimmäiselle näkemällesi ihmiselle, muutoin saa taas tuomioistuin syytä epäillä motiivejasi. Niin tosiaan, pidäthän huolen, ettei kukaan voi epäillä sinulla olevan jotakin motiivia valehdella asiasta. 

Ja mikä todistaa kaikkein parhaiten sitä, että teko tapahtui vastentahtoasi? No tietenkin se käyttämäsi väkivallan määrä tilanteessa. Ai, et käytä väkivaltaa, yrität ratkaista asiat puhumalla (ja olet siis stereotyyppinen nainen)? Too bad, so sad. Ei muuten paljon vakuuta tuomioistuinta. Arkikokemus, kun tuntuu näin patriarkaalisessa kulttuurissa olevan, että väkivaltaan vastataan väkivallalla. Ja ai niin, muista huutaa! Aivan täysiä!

Huoh. Siinäpä asian juridista ja todistusoikeudellista puolta. Eihän tämä nyt ollenkaan ota huomioon, miten vaikea ja tuskallinen prosessi seksuaalirikoksen selvittäminen on. Ei tämä ota huomioon, että et välttämättä halua kertoa ensin jollekin tuntemattomalle ihmiselle (sille joka tuli siis ensimmäisenä vastaan), sitten poliisille, syyttäjälle, tuomarille, lautamiehille ja vaikka kenelle mitä sinulle tarkalleen tehtiin. Niin, katsos kun onhan se toki niin helppoa kertoa, että juu, ensin hän tönäisi minut maahan, sitten tuli päälleni ja teki sitä ja tätä... Yhtään ei hävetä oma kykenemättömyys estää tilannetta.

Ja se klassinen "puskaraiskaaja". Suurin osa raiskauksista tapahtuu yksityisasunnoissa toistensa entuudestaan tuntevien osapuolten välillä. Ja tätä pidetään arkiajattelussa lieventävänä seikkana! Ei onneksi tuomioistuimessa, mutta silti tämä herättää kysymyksen, että oliko sitä tahtoa vai ei. Ei taaskaan oteta huomioon, että paljon vaikeampaahan se on tulla tutun raiskaamaksi. Miten sitä enää koskaan uskaltaa luottaa enää kehenkään? Entä jos raiskaaja on työkaverisi työpaikan pikkujoulujen jatkoilla? Hip hei, mukava maanantaiaamu ja silleen.

Palataanpa siihen uhrin käyttäytymiseen. Kun se nyt kuitenkin näyttää olevan kaiken a ja o. Hysteerinen vai rauhallinen? Väkivaltaa vai ei väkivaltaa? Tuntuisiko järkevältä, että totta kai hysteerinen ja totta kai tappeli vastaan minkä jaksoi? Minulle on tullut tällainen tilanne elämässäni vastaan kahdesti. Toisella kerralla olin 13-vuotias ja toisella kerralla noin 17-vuotias. Ja käyttäydyin aivan eri tavalla noissa kahdessa. 13-vuotiaana turvauduin väkivaltaan ja pääsin pakoon. Miksi turvauduin väkivaltaan? Tekijöitä (tai oikeastaan teon yrittäjiä) oli vain yksi, hänkin vahvasti humalassa ja oli tilaa juosta. Eli pakomahdollisuus. Kun pääsin kotiin, olin hetken aikaa hieman ihmefiiliksissä, mutta myöhemmin hyvinkin rauhallinen. Minähän selviydyin tilanteesta voittajana, minulle ei loppuunsa pientä rystysten "tärähtämistä" lukuunottamatta käynyt mitenkään. En olisi edes halunnut kertoa asiaa poliisille, mutta kun isä hemmetti meni kysymään miksi käteni on paketissa ja vahingossa kerroin mistä se tuli. Isä teki rikosilmoituksen. Tekijä ei koskaan jäänyt kiinni. Ihan sama minulle.

Toisella kerralla minä yritin selvitä tilanteesta puhumalla. Miksi, kun olin jo kerran aiemminkin selvinnyt väkivallalla? No siksi, että nyt tekijöitä oli kolme, he olivat paljon selvempiä ja tilaa nopeaan pakenemiseen ei ollut. Menin tilanteessa aivan lukkoon ja mietin mahdollisuuksiani samalla, kun yritin puhua heille järkeä. Itsemääräämisoikeudensuojeluvaisto voi olla kova. Mutta henkiinjäämisenvaisto on kovempi. Lopulta tuli tilanne, että pääsin livahtamaan ja selvisin tästäkin ilman fyysisiä vammoja. Tämän tapauksen jälkeen olin kuitenkin varmaan tunnin tai pari shokissa. Toisin kuin ensimmäisellä kerralla. Ja toisin kuin tuosta ensimmäisestä jutusta, tästä toisesta ei tiedä melkein kukaan. No nyt tietää, mutta tämän tarkemmin en tästä kerro, koska helvetti soikoon minua hävettää, etten sitten hengenlähdön uhallakin vain tapellut vastaan kaikilla voimillani.

Väitöskirjassa olleissa tapauksissa oli paljon "sankariuhreja", niitä jotka tappelivat viimeiseen asti. Mutta myös niitä, jotka lopettivat jossakin välissä tappelun, koska halusivat jäädä henkiin. Ei kerrottu miksi jotkut olivat yrittäneet puhumista, tiedän vain miksi itse yritin puhumista. Ja tiedän, että monet naiset yrittävät ratkoa tilanteita puhumalla. Jopa kaikkein absurdeimpiakin tilanteita. En tiedä miksi väkivallattomuuden pitäisi todistaa mitään? En tiedä miksi se, että tunsivatko tekijä ja uhri toisensa entuudestaan, on mitenkään merkityksellinen seikka? Onko todellisuudessa olemassa niitä "vihaisia kostajanaisia", jotka esittävät raskaita syytöksiä täysin ilman todellisuuspohjaa? Onko niitä niin paljon, että sitä pitää epäillä joka jutun yhteydessä? Onko miehen suojaamisessa näiltä syöjättäriltä menty jo liian pitkälle?

Jos haluaa välttää nämä tilanteet, ei pelkästään pidä vältellä öisiä katuja (joilla minä itse edelleen paljon kuljen) vaan myös kaiken maailman jatkoja ja joissakin tapauksissa jopa niitä firman pikkujouluja. Pelossa elämisen sijaan kehottaisin valmistautumaan kohtaamaan nämä tilanteet. Työpaikalla on aivan perusteltua pitää yllä "ammatillista kuorta". Jos on etäinen ja jonkin verran tiukkapipoinenkin, välttänee suuremmalla todennäköisyydellä seksuaalisen häirinnän. Ainakin itselläni on toiminut hyvin sellaisen "etäisen kuoren" luominen. Joskus saan sen vaikutelman, ettei minua edes ajatella naisena ja näitä taustojani vastaan, se on minulle enimmäkseen positiivinen asia. Kannattaa siis miettiä huolella, mitä seurauksia itselleen aiheuttaa, jos keimailee ja flirttailee kaikkien kanssa. Hyvällä säkällä koskaan ei tapahdu mitään. Huonolla säkällä joku päivä joku tekee sinulle jotain väkisin, koska hei, sinähän yllytit häntä ja suorastaan kerjäsit sitä. (ja ennen kuin kukaan valittaa, että olen sovinisti, opetelkaa huomaamaan sarkasmi myös kirjoitetusta tekstistä)

Mitä jos se tilanne kuitenkin tulee? No tappele vastaan, jos vaan yhtään on mahdollisuuksia päästä pakoon. Suosittelen nopeaa ja hyvin kivuliasta tekniikkaa, jota seuraa elämäsi nopein juoksu. Potkua haaroväliin yleensä osataan odottaa. Mutta ei välttämättä sitä, että koko ruumiinvoimiasi (siis myös jalkojen ja keskivartalon lihaksia) käyttäen täräytät kyynärpäällä päähän. Tai että otat hiuksista/päästä kiinni, jotta voit paremmin repäistä nopeasti toisen silmän irti. Eikä sitäkään, että näyttelet hetken alistuvaista ja puraiset sitten rikoksentekovälineen kokonaan irti. Ei kuule lähde äijä ihan heti juoksemaan perään, kun sukukalleus on maassa. Takaapäin tulevaan hyökkäykseen voi kokeilla sitä, että astuu ensin täysillä varpaille, sujahtaa sitten samalla sekunnilla hyökkääjän kainalon alta hänen taakseen ja potkaisee jalat alta. Sitten voi pistää juoksuksi. Tai potkaista vielä täysiä päähän ja juosta sitten. Niin lujaa kuin ikinä pääset. On tietenkin eduksi, ettet ole niin rapakunnossa, ettetkö jaksaisi juosta noin kilometriä, kun henkesi on siitä kiinni. Ja että kehostasi löytyisi lihaksia, joilla toteuttaa nämä toimenpiteet. Veljeni sanavalintoja käyttäen, tuulenraiskaamat vinkuheinät tuskin pystyvät kovin massiiviseen vastarintaan. 

Kyllähän näillä minun ohjeillani melko varmasti rapsahtaa syyte voimakeinojen liiallisesta käytöstä. Jos nimittäin tekijä vaivautuu poliisilaitokselle. Itselleni toisaalta olisi ihan se ja sama, vaikka tulisi millainen syyte, kunhan selviytyisin tilanteesta voittajana. Ja joskus se vaatii äärimmäisen väkivallan käyttämistä. Karatefilosofiaa soveltaen, tee toki hyökkääjälle sellainen olo, ettei hän uudestaan halua päällesi käydä.

Suosittelen lämpimästi, että mielessäsi mietit valmiiksi muutamia kikkoja miten toimit, jos tällainen tilanne yllättää, sillä siinä itse tilanteessa ei paljoa ehdi pohtia. Hyvä, jos pystyt kauhultasi toimimaan ollenkaan. Ja on ihan ok toimia tavalla, joka säilyttää henkesi. Mitä ikinä tapahtuukaan, muista kuitenkin, että teet selväksi, että tapahtuma on vastoin tahtoasi. Tee se niin selvästi, ettei mies voi sitä mitenkään väittää esileikiksi. Tällaisiakin väitteitä on esitetty. Ja muista, sinä et ole syypää. Vaikka olisit pukeutunut tai käyttäytynyt miten tahansa.

(ja miksi tekijänä oli koko ajan mies, no hemmetti, kun ne ovat aina (en ole ikinä kohdannut tapausta, jossa asia olisi toisin) miehiä)

Onnellisuuden lähteillä

Jotenkin kun näitä tähän astisia tekstejäni katsoo, saa käsityksen, että olen hirvittävän pessimistinen ihminen ja näen ympärilläni vain epäkohtia, joihin pitäisi puuttua. Vaikka olenkin hieman kriittinen mitä tulee yhteiskunnan tilaan, enimmäkseen olen kuitenkin positiivinen ihminen ja melkein aina onnellinen. Siksi haluankin kirjoittaa tällä kertaa onnellisuudesta. Onnellisen tekstin. Laitan tähän kuviakin. (ne ovat itse piirtämiäni/valokuvaamiani)

Jos minulta kysyttäisiin mistä onnellisuus tulee, vastaisin: "siitä, että osaa löytää hyviä puolia siitä tilanteesta missä on ja samalla myös arvostaa niitä asioita mitä itsellä jo on". Uskon, että jos aina kiinnittää onnellisuutensa johonkin, jota tavoittelee, ei koskaan ole onnellinen. Aina nimittäin löytää uusia tavoittelun aiheita ja silloin ne asiat, jotka ennen toivat sinulle onnen, menettävät merkitystään. Ja jos puolestaan sitoo onnellisuutensa johonkin tilanteeseen, sitähän on aina onneton, kun ei ole siinä nimenomaisessa tilanteessa!

Tämän blogin ei ollut tarkoitus keskittyä minuun, mutta otanpa tähän tekstiin nyt silti esimerkkejä siitä, mikä tekee juuri minut onnelliseksi. Toivon, että lukijatkin löytäisivät omat onnen lähteensä, jotka heillä jo ovat ja saisivat sitä kautta tuntea itsensä onnelliseksi. Ja hei, nyt puhuu ihminen, joka on menettänyt lopullisesti terveytensä, haluan muistuttaa, että onnellisuus on mahdollista vaikka kaikki asiat eivät elämässä olisikaan aina täydellisesti. 

Asioita, joista olen onnellinen

Asioita, joita minulla siis tällä hetkellä on ja jotka tekevät minut onnelliseksi:

- pidän  perheestäni ja sukulaisistani todella paljon. 

- minulla on monia ihania ystäviä, joilla kaikilla on piirteitä, joita kunnioitan. Ne ovat erilaisia eri ihmisillä, mutta kaikilta ystäviltäni minulla on opittavaa. Kaikki ystäväni ovat luotettavia ja heidän kanssaan on mukava viettää aikaa.

- opiskelen unelma-ammattiani, joka tarjoaa haasteita ja onnistumisen riemua. Olen mielestäni myös aika hyvä tässä.

- olen saanut kokea elämässäni paljon ihania hetkiä, niiden muisteleminen tuo hymyn huulilleni ja onnen sydämeeni.

- piirtäminen/maalaaminen

- minulla on ihana koti ja kaunis metsä ikkunani takana.

- rakastan astioitani. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta minä todellakin pidän niistä, ne ovat niin kauniin muotoisia ja värisiä. Niiden takia olen onnellinen joka kerta, kun syön jotakin. Se on jo 4 "onnellisuuskertaa" päivässä.

- minulla on kaksi iPodia ja paljon musiikkia niihin. Musiikki saa aina minut hyvälle tuulelle ja siksi olenkin niin onnellinen näistä iPodeista, jotka mahdollistavat sen, että voin kantaa kaikkea musiikkiani koko ajan mukanani ja tehdä varsinkin siihen 160 Gt iPodiin loputtomasti erilaisia ihania soittolistoja eri mielialoille ja eri tilanteisiin.

- minulla on ihania koruja, ne ovat kauniita ja merkitsevät minulle eri asioita.

- minulla on seinälläni kaksi taulua, enkä ole nähnyt ikinä missään kenelläkään kauniimpia tauluja.

- minulla on ihana nojatuoli, jalkalamppu sen takana ja rahi sen edessä ja erittäin täysi kirjahylly siinä vieressä. Lukutoukan unelma.

- edelliseen kohtaan viitaten, omistan lähes kaikki kirjat, jotka olen koskaan arvioinut "erittäin hyviksi". Voin lukea niitä uudestaan ja uudestaan. Lisäksi se kirjahylly luo huoneeseeni mukavan tunnelman toimimalla myös sisustuselementtinä. 

- ryhdyin monia vuosia sitten partiolaiseksi. Se päätös on tuonut elämääni eniten onnea, hyviä kokemuksia ja ihania ystäviä

- omistan lumilaudan. Se on kätevää ja se saa minut yhä uudestaan palaamaan rinteeseen. En milloinkaan tunne olevani niin elossa, kuin laskiessani aurinkoisena päivänä kirkkaan sinisen taivaan alla valkoisen lumen ympäröimänä rinnettä alas. 

- olen löytänyt juuri minulle sopivan elämänkatsomuksen, joka omalta osaltaan pitää yllä perusonnellisuuttani, koska se on opettanut minulle monia asioita ja tapoja suhtautua elämän eri vaiheisiin.

Kevät

Sitten eri tilanteita, joista löydän onnen aiheita. Päädyin valitsemaan vuodenajat, koska koko ajan on jokin niistä. Aloitetaan keväästä.

Keväällä minut onnelliseksi tekee:

- se, että on uusien alkujen aika

- pitenevät päivät

- alkukeväästä voi käydä lumilautailemassa, mutta loppukeväästä myös partioleirillä ilman hyttysiä

- jokainen auringon pilkahdus pitkän talven ja kaamoksen jälkeen

- luonnon herääminen unestaan ja se kuinka uusi elämä alkaa kukoistaa

- pajunkissat

- suklaamunat

- kevään tuoksu. Tätä on vaikea selittää, mutta keväällä aina lumien sulaessa tuoksuu ihanalta.

- tuomenkukat

- lisääntyvä auringonvalo alkaa heijastella sateenkaaria huoneeseeni ikkunalla olevien kristallien läpi

- pidän tästä vuodenajasta eniten

Kesä

Kesällä minut onnelliseksi tekee:

- aurinko ja lämpö

- valkeat kesäyöt

- luonnon vihreys

- kesäsade ja eritoten ukkosmyrskyt. Rakastan ukkosmyrskyjä.

- kuumana päivänä pallojäätelö tai kylmä sprite

- pyöräilyreissu Kokkolasta Pietarsaareen ja takaisin

- juhannus serkkujen mökillä

- kielot

- ulkona voi juosta ilman, että ilman kylmyys sattuisi kurkkuun/keuhkoihin tai tarvitsisi pelätä liukastuvansa mihinkään.

- pukeutuminen on nopeaa silloinkin, kun lähtee ulos

- kanootilla melominen, jos vain sellainen tilanne tarjoutuu

- erilaiset marjat suoraan pensaasta. Erityisesti mustikat.

Syksy

 Syksyllä onnea löydän:

- pimenevistä illoista, etenkin yöllä nukkuminen helpottuu, kun koko ajan ei ole valoisaa

- syysmyrskystä, kunhan voin ihailla sitä paikasta, jossa en kastu

- ruskan kauneudesta

- putoilevista lehdistä

- tähän astisessa elämässä syksyllä on aina alkanut uusi kouluvuosi ja se on siksi ollut kivaa aikaa

- hyttyset alkavat kaikota luonnosta, joten siellä kulkeminen on kivempaa

- syntymäpäiväni on lokakuun alussa

- halloween on lempparijuhlani, sen lähestyessä tykkään lukea aiheeseen sopivia tekstejä ja jos hyvä säkä käy, saan osallistua naamiaisjuhliin

Talvi

Talvella onnen aiheita löytyy:

- lumilautailusta

- kynttilöistä

- villasukista

- joulusta

- glögistä

- kun saa lumimyräkällä käpertyä nojatuoliin lukemaan kirjaa ja olla onnellinen, ettei tarvitse olla ulkona

- ei hyttysiä

- luonto on kaunis, kaikki ihmisten roskat ym. ovat lumen alla

- lumihiutaleet ovat kauniita ja joskus lumisadekin niin upea, että sanat eivät riitä kuvaamaan sen hetken kauneutta

- eläinten jäljet hangella

- aurinkoa näkee niin harvoin, että pienikin pilkahdus auringonvaloa tekee onnelliseksi

Mistä sinä tulet onnelliseksi?