Pelkäätkö varjoasi?

...enkä nyt puhu siitä varjosta, jonka aurinko kintereillesi liimaa. Puhun siitä varjosta, joka on osa sinua. Osa sitä mitä olet ihmisenä. Tarkalleen ottaen se osa, jonka olemassaoloa et haluaisi hyväksyä.

Alun perin käsitteen varjosta on luonut psykiatri C.G. Jung, joka oli analyyttisen psykologian perustaja. Varjo on yksi Jungin pääarkkityypeistä ja juuri ajatus näistä psykologisista arkkityypeistä on yksi hänen kuuluisimpia teorioitaan. Jungin määritelmä varjosta on, että se on minän vastakohta ja sisältää asioita, joita henkilö ei tunnista itseensä kuuluviksi, vaikka tosiasiassa ne ovatkin osa hänen persoonaansa.

Olen itse törmännyt käsitteeseen varjosta ensimmäisen kerran jo lukiossa, kun luin pitkän psykologian. Myöhemmin olen törmännyt käsitteeseen muissa yhteyksissä, mutta se on ollut minulle pelkkä teoria. Ennen kuin kohtasin sen itse. Ja tahtoisin käyttää siitä kohtaamisesta ilmaisua "scary as hell". Ei nimittäin ole ollenkaan helppo huomata, että ei kenties olekaan ihmisenä sitä, mitä on aina kuvitellut olevansa. Ei ole ollenkaan helppo myöntää itsestään löytyvän niitä ominaisuuksia mitä halveksii. Mutta oma varjo on kohdattava, mikäli mielii kehittyä ihmisenä ja mikäli haluaa, että varjo ei pääse pilaamaan elämää.

Jos olisi olemassa peili, joka voisi näyttää sinulle varjosi, osaisitko aavistaakaan mitä se sinulle näyttää? (onneksi muuten kamera osaa tarkentaa hyvin piirrustukseen ja mä oon niin hyvä piirtämään...)

Varjo ei ole meissä, kun synnymme. Se kasvaa etenkin lapsuutemme aikana, mutta myös sen jälkeen. Siihen sisältyvät kaikki ne ominaisuudet, joita meissä on, mutta joita opimme piilottelemaan, koska koemme, etteivät ne ole yleisesti hyväksyttyjä. Ja hyväksyntää ja sopeutumista yhteiskuntaanhan moni halajaa. Varjo saattaa saada alkunsa yhdestä tietystä hetkestä tai se voi kasvaa vuosia jatkuvan kieltämisen seurauksena. Pystytämme julkisen minän, jota esittelemme maailmalle ja teemme kaikkemme, ettei kukaan saisi tietää todellista sisintämme. Lopulta on mahdollista ettemme itsekään tiedä enää kuka olemme. Tai että koemme henkistä pahoinvointia, koska pitäisi esittää niin ahkerasti jotakin mitä ei ole.

Omalla kohdallani varjoni ovat jossain ihan muualla (ymmärtänette, että ovat aika henkilökohtaisia), mutta yksi mahdollisuus sellaisen kehittymiselle olisi ollut siinä, että olen luonteeltani kovin eläväinen, iloinen ja ns. helpostilähestyttävä, kun taas tähän astisen kokemukseni mukaan ammatissani pitäisi olla hillitty, hallittu ja ehkä hieman etäinenkin. Suorastaan huokua arvovaltaa. Olisi ollut täysin mahdollista, että olisin alkanut kätkeä ominaisuuksiani ja kadottaa ne lopulta kokonaan. Ehkä olisin alkanut jopa halveksimaan juristeja, jotka ilmentäisivät näitä ominaisuuksia. Julkisesti olisin voinut esittää mitä tahansa, mutta sisältä olisin ollut onneton.

Lähtölaukaisuna oman varjoni kohtaamiselle oli parisuhteeni ja eroni. Myöhemmin olen tiedostanut, miten hirveä ihminen olin parisuhteessani. Ja on kuulkaas vaikea kantaa niitä muistoja mukanaan. Jotenkin jonkin aikaa sitä ei aktiivisesti miettinyt, mutta palasin asian äärelle, kun huomasin, että olen ihan mielettömän paljon yksin. Ja jotenkin koin oloni onnettomaksi, vaikka mitään näkyvää syytä sille ei ollut. Sitten tajusin, että olen niin paljon yksin, koska koen olevani niin hirveä ihminen, että on helpompaa olla yksin, koska silloin en ainakaan pahoita kenenkään mieltä. Siitä puolestaan pystyi päättelemään, että jotakin on nyt pielessä, koska aikaisemmin olen ollut ihan suhteellisen tyytyväinen siihen, mitä olen ihmisenä. Aikaisemmin en vain ollut nähnyt varjoani. 

Pelkäsinkö varjoani? Kyllä. Tekikö varjo jotakin elämälleni? Kyllä. Kun en ollut tietoinen siitä, se pääsi mekastamaan rauhassa ja tekemään minut onnettomaksi. Ja minustahan näkee, miten pahaa fiilistä hoidan. Etenkin, kun eristäydyin, eikä vanha sääntö "hyvä ystävä pitää psykologin loitolla" enää päässyt pätemään. Eihän sitä nyt ystäviä halua vaivata ruikutuksella siitä, miten pahaksi itsensä kokee. Vaikka todennäköisesti olisivat varmasti kuunnelleet. Minäkin kuuntelisin ja auttaisin, jos joku minun ystävistäni kokisi samoin.

Sitten, kun tajusin, että minussa on näitä ominaisuuksia, joista en pidä ja yritin hyväksyä ne osaksi itseäni, sitten ei tarvinut enää tuntea oloaan pahaksi. En minä ole täydellinen. Ei kukaan ole. Ja se on ihan hyväksyttävää. On tärkeää tuntea oma varjonsa, jotta voi sitten kanavoida ne puolet itsestään jotenkin järkevästi tai yrittää päästä niiden yläpuolelle. Esimerkiksi jos oma varjo sattuu olemaan viha, voi sitä yrittää purkaa vaikkapa nyrkkeilysäkkiin. Kunhan antaa itselleen oikeuden olla vihainen. Joskus viha voi myös johtaa tekoihin, jotka ovat tarpeellisia. Vihainen ihminen voi alkaa etsiä keinoja poistaa vihansa kohde esimerkiksi yhdistysten tai politiikan kautta. Varjon yläpuolelle nousemisesta esimerkki on äiti, jonka lapsi kiukuttelee. Ei äiti vastaa kiukkuun kiukulla, vaan tajuaa, että lapsi on väsynyt ja tarvitsee unta. Äiti nousee ongelman yläpuolelle ja löytää sitä kautta ratkaisun. Ehkä ihminen, jonka varjo on suvaitsemattomuus, voisi ottaa selvää asiasta, jota ei suvaitse ja siten nousta suvaitsemattomuutensa yläpuolelle.

Varjo ei pääse terrorisoimaan, kun sen paljastaa. Peili, tarkemmin ottaen peilejä, jotka näyttävät sinulle varjosi, on olemassa. Ne ovat muita ihmisiä. Ne hyvät piirteet, jotka huomaat muissa ihmisissä, ovat omia hyviä piirteitäsi ja vastaavasti, ne piirteet, joita huomaat muissa ihmisissä ja joista et pidä, ne ovat osa varjoasi. Kuulostaako inhottavalta? Mietipä vain mitä eniten inhoat muissa ja yritä sitten myöntää, että ne kaikki löytyvät itsestäsi.

Kuulostaako ihan huuhaalta? Pohdi hetki, mitä arvostat eniten muissa ihmisissä? Ja mieti sitten, miten itse ilmennät noita ominaisuuksia. Itse esimerkiksi ihailen niitä ihmisiä, jotka pyrkivät elämään ekologisesti. Itse en pääse heidän tasolleen, mutta en minäkään ikinä roskaa. Minussa on siis osa, joka on ekologinen. Sitten voi vastaavasti miettiä, mitä eniten inhoaa muissa. Ja taaskin löytää samat puolet itsestään. Minussa esimerkiksi on pelkuruutta. En nimittäin varmasti tee aloitetta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut jostakin ihmisestä. Koska pelkään torjutuksi tulemista. Muuten menen kyllä läpi vaikka harmaan kiven rohkeudellani, mutta ainakin tässä asiassa minussa on pelkuruutta.

Kerran partiossa kohtasin tytön, joka kiinnitti hirveästi huomiota siihen, kuinka isot jalat ihmisillä oli. Kävi ilmi, että hän piti omia jalkojaan liian suurina. Enkä minä ollut edes huomannut asiaa, koska ei minulla ole mitään ongelmia omien jalkojeni koon kanssa. Vastaavasti, en muista koskaan tavanneeni kateellista ihmistä, koska en itse kerta kaikkiaan vain tiedä, miltä tuntuu olla kateellinen. Minulla on itselläni aina ollut kaikkea ja olen aina toivonut muille hyvää, joten ei minulla sitten kai koskaan ole ollut tarvetta olla kateellinen. Minulle on myös kerrottu, että eräs henkilö, jota en silloin tuntenut vielä, olisi tietynlainen Sitten kun tapasin tämän henkilön, en nähnyt hänessä ollenkaan niitä piirteitä, joita minulle oli kuvailtu. Todennäköisesti siksi, että ne eivät olleet minun varjojani vaan kertojan varjoja.

Kun varjonsa tunnistaa, voi estää sitä toimimasta huonoilla tavoilla ja olla jälleen kokonainen. Sisältä eheä. Onnellinen. Siksi kehotan ihan vakavasti kaikkia kohtaamaan omat varjonsa. Ei pelkästään sen takia, että oppisitte olemaan parempia ihmisiä, vaan myös oman hyvinvointinne takia.

(jos asia kiinnostaa enemmän ja syvällisemmin, tästä on esimerkiksi kirja: Varjominä - Deepak Chopra, Debbie Ford & Marianne Williamson. Ja varmasti myös Jungin tuotoksista löytyy asiasta tietoa.)

Ystävyydestä

Tämä kirjoitus on omistettu ihanille ystävilleni. Olette jakaneet elon polkuja kanssani jo hyvin monia vuosia tai vasta hetken. Joitakin tapaa useammin, joitakin harvemmin kuin kerran vuodessa. Mutta eihän aika eikä avaruus välissä erota ystäviä, ei meitäkään. Kiitos kaikille ihanille, olette tehneet elämästäni elämisen arvoista. 

Tämä kirjoitus siis käsittelee näin ystävänpäivän kunniaksi ystävyyttä. Helmikuun cosmossakin oli hyviä pointteja ystävyyteen. Siteeraan sieltä tähän alkuun: 

"Miksi juuri sinusta ja parhaasta ystävästäsi tuli läheisiä? Teillä oli joitakin yhdistäviä tekijöitä, kuten harrastus, huumorintaju, musiikki- tai vaatemaku. Ystäväsi näki sinut sellaisena kuin sinä itse näit. Se tuntui hyvältä ja hakeuduit hänen seuraansa yhä uudestaan. Toivomme myös salaa, että seura tekee kaltaisekseen. Saatamme alitajuisesti valita sellaisia ihmisiä ystäviksemme, joita ihailemme jollain tavalla. Ystävyys saattaa loppua joskus, kun kasvetaan erilleen. Jäljelle jäävät ne ystävät, joiden elämä ja minäkuva ovat kehittyneet samaan suuntaan."

Kuinka monta hyvää pointtia. Tämä myös selittää, miksi joidenkin kanssa jäädään vain tuttaviksi ja miksi toisista ei sitten pidä yhtään. Ja myös sen, miksi jonkun ennen niin läheisen ystävän kanssa ei olekaan enää niin helppoa. Joskus ystävyyskin loppuu ja silloin pitää olla iloinen siitä ajasta minkä sai.

Ystävyys on hyvin omalaatuinen ihmissuhde. Se merkitsee todella paljon ja silti se on ensimmäisiä asioita, jotka työnnetään sivummalle, kun aika käy vähiin. Etenkin naisille on tyypillistä, että kun uusi seurustelusuhde alkaa, aika ystävien kanssa saattaa jäädä todella vähälle. Yhtäkkiä ystävät huomaavatkin saavansa vastaukseksi aina "eiku meillä on silloin menoa" tai "hmm, pitää katsoa mitä meillä on kalenterissa". Yhtäkkiä se ystävä katosi ja tilalla olikin "me". Siis se symbioosivaihettaan elävä pariskunta, joka on yhdessä kaiken hereilläolo- (ja myös nukkumis-)ajan, jos vain suinkin voi itse asiaan vaikuttaa. Saattaa myös olla, että vaikka itse suostuisi aina kaikkiin pyyntöihin tai ainakin sopisi sillä minuutilla paremman "ystäväajan", sitä ei tule itse niin helposti otettua ystäviin yhteyttä, kuin ennen parisuhdetta. Niin kävi minulle.

Ystävyyttä loppuunsa kohdellaan aika huonosti. Ihan tiedostamattaan. Sen oletetaan kestävän juurikin läpi ajan ja avaruuden ilman sen kummempia tekoja. Kyllä ne parhaat ystävyyssuhteet kestävätkin, sillä ne rakentuvat sellaiselle pohjalle, jota ei niin vain murreta. Mutta kaikki ystävyyssuhteet eivät ole niin vakaalla pohjalla. Ystävyyttäkin voi ja kannattaa hoitaa. Vaikka kalenteri olisi miten täysi, tulisi sieltä aina raivata aikaa ystäville. Se tukee teidän kummankin mielenterveyttä. Sanonta kuuluukin: hyvä ystävä pitää psykologin loitolla.

Ystävyyssuhteet ovat elämän tärkeimpiä ihmissuhteita. Ne auttavat kasvamaan ihmisenä, ne auttavat näkemään laatikon ulkopuolelle, mutta toisaalta ne myös vahvistavat sinua sisäisesti. Loppuunsa jokainen haluaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ja juuri sen ystävät tekevät. Hyväksyvät sinut sellaisena kuin sinä olet. Kestävät sinun pieniä (ja vähän isompiakin) puutteitasi. Ovat aina valmiita kuuntelemaan, mikäli sinulla on hätä. Osaavat iloita onnestasi ja ottaa osaa suruusi. Kuinka usein muistamme kertoa heille, kuinka paljon he merkitsevät meille? Liian harvoin. Nyt siis puhelin tassuun tai sitten ihan perinteisesti kynä. Ilahduta ystäviäsi kertomalle heille, mitä he merkitsevät sinulle.

Tämä kirjoitus oli omistettu minun ystävilleni, joten tässäpä sanoja heistä muutamille. Ehkä tunnistavat itsensä.

- meidän ystävyys on kestänyt yli 10 vuotta. Välissä meidän piti vähän kasvaa, mutta sitten taas löysimme toisemme. Autoit minua kestämään peruskoulun ala-asteen helvettiä olemalla kiusatulle se ainoa aito kaveri koulussa. Ilman sinua en varmaankaan olisi halunnut raahautua kouluun. Olemme jakaneet myös aivan pöllöjä kokemuksia yhdessä etenkin partion piirissä. Nykyisinkin kamppailemme samansuuntaisten ongelmien kanssa, joten ymmärrämme niissä toisiamme hyvin.

- Varhaisin ystäväni. Se, jonka kanssa vietin lähes kaiken vapaa-aikani lähes 10 ensimmäistä elinvuottani. En voi sanoin kuvailla mitä minulle on merkinnyt ne vuodet kanssasi. Ne vaikuttivat keskeisimmin siihen mikä minusta kasvoi ihmisenä. Ja selvisin monista vuosista kiusattuna, kun tiesin, että ainakin vapaa-ajalla minulla on sinut. Sinä et ole ikinä pettänyt minua millään tavalla. Sinä olet aina ollut kaikkea sitä mitä ystävissä arvostetaan. Partioon olen mennyt sinun vanhempiesi pyynnöstä sinun kaveriksesi. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

- rakas opiskelukaverini. Vaikka tunsimme ja liikuimme samoissa piireissä jo ensimmäisestä Rovaniemen vuodesta lähtien, varsinainen kunnon läheinen ystävyys alkoi vasta myöhemmin, kun huomasimme olevamme samanlaisempia kuin aiemmin tiesimmekään. Voimme jakaa keskenämme asioita, joita joudumme piilottelemaan muulta maailmalta. Sinä olet saanut minut uskomaan itseeni niillä hetkillä, kun itse en ole enää uskonut itseeni. Kun olen sinun kanssasi, olen yksinkertaisesti onnellinen niinä hetkinä.

- ja sitten on sinä. Jonka kanssa on kyllä kaiken maailman kohellukset käyty läpi. Kerran putosit kuoppaan, kerran minä putosin mutakuoppaan. Kerran me mentiin edes takaisin järveä kanootilla, koska tuuli liian kovaa, ja me vain yritettiin päästä sinne minne haluttiin, mutta aina ajauduttiin kaislikkoon. Kerran me ei osattu reagoida, kun yhteisen ystävämme jalat kiehuivat. Me ollaan naurettu paljon ja jaettu paljon. Sinun kanssasi olen viettänyt elämäni parhaimpia hetkiä. Jotenkin meidän tapa tarkastella maailmaa on aina osunut erittäin hyvin kohdilleen ja olemmekin aina voineet puhua ihan mistä vaan. Sinussa on myös sitä aitoa pyrkimystä hyvyyteen, jota ihailen todella paljon. Minulla on paljon opittavaa sinulta, sillä olet ihanimpia ihmisiä, joita tunnen.

- ystäväni joka kulki kanssani saman taipaleen toisella asteella. Yhdessä me vilkuiltiin kelloa ruotsintunneilla että päästäisin jo sinkoamaan sinne kauppiksen puolelle. Yhdessä naurettiin Innasen toilailuille. Ja yhdessä urakoitiin yhteisestä opinnäytetyöstämme paras arvosana. Ajatusmaailmamme toimivat aina hyvin yhteen. Olen aina ihaillut sinun omistautumista rakkaalle harrastuksellesi. Tulit lopulta siinä niin hyväksi, että sait siitä itsellesi ammatin. Sinussa on paljon vaatimattomuutta (jota minunkin pitäisi varmaan oppia). Et ehkä aina tajuakaan miten hieno ihminen olet.

- sitten on läheisin ystäväni. Sinä, joka opetit minulle itsestäni ja elämästä enemmän kuin kukaan muu. Sinä olet kehittänyt minua ihmisenä enemmän kuin mikään tai kukaan muu. Sinä olet ainut, joka on nähnyt pahimmat puoleni ja silti sinä haluat olla edelleen ystäväni. Meidän elämänkatsomuksemme erovat kuin kuu ja aurinko, mutta silti arvomaailmassamme on paljon yhteistä. Me olemme kokeneet yhdessä todella paljon. Olet kovin vaatimaton ja nöyrä, etkä itse näe sitä, miten upea ihminen olet. Olet toinen niistä ihmisistä, jotka tunnen, jonka tiedän tavoittelevan puhdasta hyvyyttä. Ja se näkyy siinä millainen sinusta on kasvanut. Olen syvästi kiitollinen niistä vuosista, joita meillä oli ja niistä satunnaisista hetkistä, mitä meillä tulee jatkossa olemaan.

- ystäväni, jonka kanssa olemme niin kovin samanlaiset. Me tutustuimme lukiossa ja sinä luulit loukkaukseksi, kun sanoin, että sinulla on suipot korvat, vaikka minusta se oli tosi siistiä, että sinulla on suipot korvat. Ihan niin kuin haltioilla. Meitä yhdistää ainakin kirjatoukkamaisuutemme, joka suuntautuu vielä samantyyliseen kirjallisuuteen, taiteilu ja musiikkimakummekin on osittain samantyyppinen. Voisi siis sanoa, että sielun maisemamme liikkuvat samanlaisilla sfääreillä. Sinun kanssasi on aina ollut ihana keskustella. Sinäkin olet niin kovin vaatimaton, vaikka kaikki kilvan kertovat sinulle, kuinka ihana ihminen olet. Usko itseesi ja voit saavuttaa kaiken mistä unelmoit.

- ystäväiseni yläasteelta. Myös me olemme liikkuneet samantyyppisellä sielunmaisemalla niin kirjallisuuden kuin musiikinkin suhteen. Sinun kauttasi tutustuin boffaamiseen. Ja voi että kuinka sitä rakastinkaan. Harmi, että ne boffaamiset jäivät sinne yläasteaikoihin, kun ei ole löytynyt muita harrastajia sen jälkeen. Sinun kanssasi on aina juttu luistanut ja monesti tuntuukin, että aika loppuu kesken ja juttua riittäisi vaikka kuinka pitkälle yöhön. Sinä olet muuten yksi parhaimmista piirtäjistä, joita tiedän. Et yleensä mielelläsi näytellyt töitäsi, mutta ne mitä näin, ne olivat upeita. Minulla on vieläkin tallella kaikki piirrokset, mitä olen koskaan sinulta saanut.

- ystäväni, joka jakoi saman huoneen kanssani monen kuukauden ajan. Olet niin kiltti ja kaikille hyvää tahtova, että se on ihan uskomatonta. Olet muutenkin kuin aurinko, valaiset tilan, jossa olet. Sinun kanssasi oli monesti ihana keskustella syvällisesti asioista nukahtamiseen saakka. Tuon vuoden jälkeen me ollaan oltu vähemmän tekemisissä kasvokkain, ehkä siksi että molemmat muuttivat avoliittoon. Ehkä siksi että aina oli niin kiire. Se on oikeastaan tosi harmi, sillä kerkesit muuttaa pois Rovaniemeltä ja nyt sinua näkee vielä harvemmin. Olet ihana ihminen ja toivon, että saat elämääsi yhtä paljon lämpöä ja valoa, kuin itsekin annat muille. 

Jos tähän kaikki ihmiset alkaisi luetella, tämä kirjoitus ei ihan heti loppuisikaan. Myös ne, joita ei tässä mainittu, merkitsevät minulle todella paljon ja toivottavasti olen kertonut sen joskus teille. Huomaa kyllä, miten paljon teistä välitän, sillä itkin kirjoittaessani tätä. 

Toivottavasti mahdollisimman monia ihmisiä on siunattu niin hyvillä ystävillä kuin minua. Oikein ihanaa ystävänpäivää kaikille :)

Suorasti seksuaalirikoksista

Luin viime viikonloppuna projektitenttiini liittyen väitöskirjan aiheesta tahdonvastainen suostumus ja liiallisen luottamuksen hinta. Kyseinen väitöskirja paneutui seksuaalirikosprosessissa ilmeneviin keskusteluihin. Suosittelen kirjan lukemista kaikille juristeille, jotka todennäköisesti urallaan joutuvat ottamaan osaa seksuaalirikosoikeudenkäyntiin. Mutta sisältää se paljon sellaistakin, mitä myös maallikoiden kannattaa tietää. Siksi tämä kirjoitus.

Väitöskirjan mukaan viktoriaanisella ajalla syntyneet käsitykset naiseudesta ohjaavat yhä edelleen nykypäivän Suomessa tapahtuvia seksuaalirikosprosesseja. Vaikka tuomioistuimet omissa tuomioissaan pysyttelevätkin enimmäkseen asiallisessa argumentaatiossa, osapuolten välillä ennen varsinaista käsittelyä vaihdettavissa kirjelmissä rehottaa muinaiset käsitykset asioista. Tässäpä esimerkki, tunnistatko itsesi: ajattelet, että miehet ja naiset ovat täysin tasa-arvoisia ja kummallakin on samat oikeudet. Silti jos puhutaan raiskauksesta, ensimmäinen mielikuvasi on, että joku on käynyt jossain ulkona, mahdollisesti syrjäisellä tiellä tai puistossa naisen kimppuun ja onnistunut raiskaamaan tämän vaikka nainen on kaikin voimin tapellut vastaan. Sen sijaan, jos puhutaan raiskauksesta, jossa raiskaaja ja uhri tunsivat toisensa tai jopa olivat olleet (tai ovat edelleen) parisuhteessa keskenään, sinulla herää kysymys, että puhuukohan nyt se nainen totta? Tarvitaan merkkejä jonkin sortin pakottamisesta ja todistelua siitä millaiset vammat naiselle syntyi, kun hän vastusti miehen tekoa. 

Silloin sinä olet sortunut samaan muinaiseen ajattelutapaan. Niin olin muuten sortunut minäkin, ennen kuin väitöskirja avasi silmiäni omia asenteitani kohtaan.

Seksuaalirikoksissa on kyse siitä, että toisen tahdonvastaisesti ollaan tehty toiselle seksuaalinen teko. Tosin lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja paritus on kriminalisoitu riippumatta suostumuksesta tai sen puutteesta. Mutta jos nyt keskitytään niihin rikoksiin, jotka tapahtuvat niin, että osapuolena ei ole lasta eikä asiaan liity paritusta tai ihmiskauppaa. 

Rikoslain 20 luvun alkupykälät (1 § raiskaus, 2 § törkeä raiskaus, 3 § pakottaminen sukupuoliyhteyteen, 4 § pakottaminen seksuaaliseen tekoon 5 § seksuaalinen hyväksikäyttö) sisältävät kaikki muodossa tai toisessa pakottamista. 1-4 pykälät edellyttävät väkivallan käyttämistä tai sillä uhkaamista. 5 pykäläkin edellyttää asemaansa hyväksikäyttäen tehtyä taivuttamista tai alistamista. No, syytetythän pääsääntöisesti kiistävät syytteet. Jos kuitenkin kiistattomat todisteet osoittavat teon tapahtuneen, niin arvaattekin varmaan epäillyn/syytetyn seuraavan väitteen... Kyllä, sieltä tulee kuin tykinsuusta, että teko tapahtui täydessä yhteisymmärryksessä molempien tahdosta. Oikeastaan nainen oikein kerjäsi sitä.

Sitten alkaa vääntö. Mitkä todisteet puhuvat sen puolesta, että teko oli vastentahtoinen ja mitkä sen puolesta, että teko tapahtui molempien suostumuksella. Ja nyt tulee olennaisin pointti. Onkohan ihmisillä käsitystäkään, miten heidän käyttäytymistään tulkitaan todistusoikeudellisesti? Ei todennäköisesti ja pulassa olet sitten, jos luontaiset tapasi toimia sattuvat olemaan sellaisia, että ne tukevat enemmän väitettä, että teko tapahtui yhteisymmärryksessä.

Liian hysteerinen ei saa olla, ei myöskään liian rauhallinen. Niin. Olepa jotain siltä väliltä, etenkin välittömästi teon tapahduttua. Älä vaan haudo itsesi kanssa liian kauan, että teetkö ilmoituksen vai et. Sen puolesta, että tekoa pidetään vasten tahtoasi tapahtuneena nimittäin osoittaa se, kuinka nopeasti teet rikosilmoituksen. Suurimmassa osassa tuomituista jutuista ilmoitus oltiin tehty vuorokauden kuluessa teon tapahtumisesta. Menethän välittömästi teon tapahduttua myöskin ilmoittamaan siitä ensimmäiselle näkemällesi ihmiselle, muutoin saa taas tuomioistuin syytä epäillä motiivejasi. Niin tosiaan, pidäthän huolen, ettei kukaan voi epäillä sinulla olevan jotakin motiivia valehdella asiasta. 

Ja mikä todistaa kaikkein parhaiten sitä, että teko tapahtui vastentahtoasi? No tietenkin se käyttämäsi väkivallan määrä tilanteessa. Ai, et käytä väkivaltaa, yrität ratkaista asiat puhumalla (ja olet siis stereotyyppinen nainen)? Too bad, so sad. Ei muuten paljon vakuuta tuomioistuinta. Arkikokemus, kun tuntuu näin patriarkaalisessa kulttuurissa olevan, että väkivaltaan vastataan väkivallalla. Ja ai niin, muista huutaa! Aivan täysiä!

Huoh. Siinäpä asian juridista ja todistusoikeudellista puolta. Eihän tämä nyt ollenkaan ota huomioon, miten vaikea ja tuskallinen prosessi seksuaalirikoksen selvittäminen on. Ei tämä ota huomioon, että et välttämättä halua kertoa ensin jollekin tuntemattomalle ihmiselle (sille joka tuli siis ensimmäisenä vastaan), sitten poliisille, syyttäjälle, tuomarille, lautamiehille ja vaikka kenelle mitä sinulle tarkalleen tehtiin. Niin, katsos kun onhan se toki niin helppoa kertoa, että juu, ensin hän tönäisi minut maahan, sitten tuli päälleni ja teki sitä ja tätä... Yhtään ei hävetä oma kykenemättömyys estää tilannetta.

Ja se klassinen "puskaraiskaaja". Suurin osa raiskauksista tapahtuu yksityisasunnoissa toistensa entuudestaan tuntevien osapuolten välillä. Ja tätä pidetään arkiajattelussa lieventävänä seikkana! Ei onneksi tuomioistuimessa, mutta silti tämä herättää kysymyksen, että oliko sitä tahtoa vai ei. Ei taaskaan oteta huomioon, että paljon vaikeampaahan se on tulla tutun raiskaamaksi. Miten sitä enää koskaan uskaltaa luottaa enää kehenkään? Entä jos raiskaaja on työkaverisi työpaikan pikkujoulujen jatkoilla? Hip hei, mukava maanantaiaamu ja silleen.

Palataanpa siihen uhrin käyttäytymiseen. Kun se nyt kuitenkin näyttää olevan kaiken a ja o. Hysteerinen vai rauhallinen? Väkivaltaa vai ei väkivaltaa? Tuntuisiko järkevältä, että totta kai hysteerinen ja totta kai tappeli vastaan minkä jaksoi? Minulle on tullut tällainen tilanne elämässäni vastaan kahdesti. Toisella kerralla olin 13-vuotias ja toisella kerralla noin 17-vuotias. Ja käyttäydyin aivan eri tavalla noissa kahdessa. 13-vuotiaana turvauduin väkivaltaan ja pääsin pakoon. Miksi turvauduin väkivaltaan? Tekijöitä (tai oikeastaan teon yrittäjiä) oli vain yksi, hänkin vahvasti humalassa ja oli tilaa juosta. Eli pakomahdollisuus. Kun pääsin kotiin, olin hetken aikaa hieman ihmefiiliksissä, mutta myöhemmin hyvinkin rauhallinen. Minähän selviydyin tilanteesta voittajana, minulle ei loppuunsa pientä rystysten "tärähtämistä" lukuunottamatta käynyt mitenkään. En olisi edes halunnut kertoa asiaa poliisille, mutta kun isä hemmetti meni kysymään miksi käteni on paketissa ja vahingossa kerroin mistä se tuli. Isä teki rikosilmoituksen. Tekijä ei koskaan jäänyt kiinni. Ihan sama minulle.

Toisella kerralla minä yritin selvitä tilanteesta puhumalla. Miksi, kun olin jo kerran aiemminkin selvinnyt väkivallalla? No siksi, että nyt tekijöitä oli kolme, he olivat paljon selvempiä ja tilaa nopeaan pakenemiseen ei ollut. Menin tilanteessa aivan lukkoon ja mietin mahdollisuuksiani samalla, kun yritin puhua heille järkeä. Itsemääräämisoikeudensuojeluvaisto voi olla kova. Mutta henkiinjäämisenvaisto on kovempi. Lopulta tuli tilanne, että pääsin livahtamaan ja selvisin tästäkin ilman fyysisiä vammoja. Tämän tapauksen jälkeen olin kuitenkin varmaan tunnin tai pari shokissa. Toisin kuin ensimmäisellä kerralla. Ja toisin kuin tuosta ensimmäisestä jutusta, tästä toisesta ei tiedä melkein kukaan. No nyt tietää, mutta tämän tarkemmin en tästä kerro, koska helvetti soikoon minua hävettää, etten sitten hengenlähdön uhallakin vain tapellut vastaan kaikilla voimillani.

Väitöskirjassa olleissa tapauksissa oli paljon "sankariuhreja", niitä jotka tappelivat viimeiseen asti. Mutta myös niitä, jotka lopettivat jossakin välissä tappelun, koska halusivat jäädä henkiin. Ei kerrottu miksi jotkut olivat yrittäneet puhumista, tiedän vain miksi itse yritin puhumista. Ja tiedän, että monet naiset yrittävät ratkoa tilanteita puhumalla. Jopa kaikkein absurdeimpiakin tilanteita. En tiedä miksi väkivallattomuuden pitäisi todistaa mitään? En tiedä miksi se, että tunsivatko tekijä ja uhri toisensa entuudestaan, on mitenkään merkityksellinen seikka? Onko todellisuudessa olemassa niitä "vihaisia kostajanaisia", jotka esittävät raskaita syytöksiä täysin ilman todellisuuspohjaa? Onko niitä niin paljon, että sitä pitää epäillä joka jutun yhteydessä? Onko miehen suojaamisessa näiltä syöjättäriltä menty jo liian pitkälle?

Jos haluaa välttää nämä tilanteet, ei pelkästään pidä vältellä öisiä katuja (joilla minä itse edelleen paljon kuljen) vaan myös kaiken maailman jatkoja ja joissakin tapauksissa jopa niitä firman pikkujouluja. Pelossa elämisen sijaan kehottaisin valmistautumaan kohtaamaan nämä tilanteet. Työpaikalla on aivan perusteltua pitää yllä "ammatillista kuorta". Jos on etäinen ja jonkin verran tiukkapipoinenkin, välttänee suuremmalla todennäköisyydellä seksuaalisen häirinnän. Ainakin itselläni on toiminut hyvin sellaisen "etäisen kuoren" luominen. Joskus saan sen vaikutelman, ettei minua edes ajatella naisena ja näitä taustojani vastaan, se on minulle enimmäkseen positiivinen asia. Kannattaa siis miettiä huolella, mitä seurauksia itselleen aiheuttaa, jos keimailee ja flirttailee kaikkien kanssa. Hyvällä säkällä koskaan ei tapahdu mitään. Huonolla säkällä joku päivä joku tekee sinulle jotain väkisin, koska hei, sinähän yllytit häntä ja suorastaan kerjäsit sitä. (ja ennen kuin kukaan valittaa, että olen sovinisti, opetelkaa huomaamaan sarkasmi myös kirjoitetusta tekstistä)

Mitä jos se tilanne kuitenkin tulee? No tappele vastaan, jos vaan yhtään on mahdollisuuksia päästä pakoon. Suosittelen nopeaa ja hyvin kivuliasta tekniikkaa, jota seuraa elämäsi nopein juoksu. Potkua haaroväliin yleensä osataan odottaa. Mutta ei välttämättä sitä, että koko ruumiinvoimiasi (siis myös jalkojen ja keskivartalon lihaksia) käyttäen täräytät kyynärpäällä päähän. Tai että otat hiuksista/päästä kiinni, jotta voit paremmin repäistä nopeasti toisen silmän irti. Eikä sitäkään, että näyttelet hetken alistuvaista ja puraiset sitten rikoksentekovälineen kokonaan irti. Ei kuule lähde äijä ihan heti juoksemaan perään, kun sukukalleus on maassa. Takaapäin tulevaan hyökkäykseen voi kokeilla sitä, että astuu ensin täysillä varpaille, sujahtaa sitten samalla sekunnilla hyökkääjän kainalon alta hänen taakseen ja potkaisee jalat alta. Sitten voi pistää juoksuksi. Tai potkaista vielä täysiä päähän ja juosta sitten. Niin lujaa kuin ikinä pääset. On tietenkin eduksi, ettet ole niin rapakunnossa, ettetkö jaksaisi juosta noin kilometriä, kun henkesi on siitä kiinni. Ja että kehostasi löytyisi lihaksia, joilla toteuttaa nämä toimenpiteet. Veljeni sanavalintoja käyttäen, tuulenraiskaamat vinkuheinät tuskin pystyvät kovin massiiviseen vastarintaan. 

Kyllähän näillä minun ohjeillani melko varmasti rapsahtaa syyte voimakeinojen liiallisesta käytöstä. Jos nimittäin tekijä vaivautuu poliisilaitokselle. Itselleni toisaalta olisi ihan se ja sama, vaikka tulisi millainen syyte, kunhan selviytyisin tilanteesta voittajana. Ja joskus se vaatii äärimmäisen väkivallan käyttämistä. Karatefilosofiaa soveltaen, tee toki hyökkääjälle sellainen olo, ettei hän uudestaan halua päällesi käydä.

Suosittelen lämpimästi, että mielessäsi mietit valmiiksi muutamia kikkoja miten toimit, jos tällainen tilanne yllättää, sillä siinä itse tilanteessa ei paljoa ehdi pohtia. Hyvä, jos pystyt kauhultasi toimimaan ollenkaan. Ja on ihan ok toimia tavalla, joka säilyttää henkesi. Mitä ikinä tapahtuukaan, muista kuitenkin, että teet selväksi, että tapahtuma on vastoin tahtoasi. Tee se niin selvästi, ettei mies voi sitä mitenkään väittää esileikiksi. Tällaisiakin väitteitä on esitetty. Ja muista, sinä et ole syypää. Vaikka olisit pukeutunut tai käyttäytynyt miten tahansa.

(ja miksi tekijänä oli koko ajan mies, no hemmetti, kun ne ovat aina (en ole ikinä kohdannut tapausta, jossa asia olisi toisin) miehiä)