No pitääpä nyt ryhdistäytyä, että saa edes yhden tekstin tällekin kuukaudelle. Ironistahan on, että minulla on tällä hetkellä nilkka "jonkin verran" rikki eilisestä kävelylenkistä Rovaniemen omalle jäävuorelle, Ounasvaaralle. Perfect timing siis kirjoittaa blogikirjoitus liikunnan iloista.
Liikunta on asia joka jakaa kansaa aika tehokkaasti. Suomalaiset ovat maailman kärkeä, kun kyse on liikuntaan liittyvästä tietoudesta. Mutta silti noin 70% suomalaisista ei liiku terveyden kannalta riittävästi. On niitä, jotka on koulussa peloteltu kuoliaaksi liikunnalla, niin etteivät nämä varmasti harrasta liikuntaa, jos voivat itse asiaan vaikuttaa. On niitä, joilla ei ole asiaan mitään inhoreaktioita, mutta jotka eivät vaan jaksa. On niitä, jotka haluaisivat, mutta ei löydy aikaa. On niitä joilta löytyy aikaa hetkittäin runsaastikin, mutta pitkällä aikavälillä tarkasteltuna liikunta jää kokonaisuutena vähälle. On niitä, jotka tekevät sitä säännöllisesti. Ja niitä, joille tuottaa tuskaa pitää se yksi lepopäivä viikossa.
Tunnen ihmisiä lähes kaikista näistä ryhmistä ja osaan kuulun itse tai olen kuulunut aiemmin. Oma taustani liikunnan suhteen on sikäli onnekas, että meidän perheessä ja suvussa on aina kannustettu liikkumaan ja pidetty liikuntaa itsestäänselvänä osana arkea. Minä myöskin enimmäkseen nautin koulussa liikuntatunneista. Liikuntahistoriani on kutakuinkin seuraava: ala-asteella showtanssia ja jalkapalloa, yläasteella ja lukiossa aerobiciä sekä han moo doa. Sitten abi-keväänä rikoin jalkani tuhannen muusiksi (2 luuta väärään paikkaan, 5 nivelsidettä poikki, yksi lihas murskaantui ja yksi hermo meni poikki). Puoli vuotta sängyssä, uudelleen kävelemään ja pyöräilemään opetteleminen. Noin 4 vuoden ajan liikuntana pelkästään kävelyä, uintia ja kuntosalia. Rehellisesti sanottuna varsin epäsäännöllisesti. Noin kaksi vuotta sitten lajikirjo lisääntyi taas aerobicillä ja kuntonyrkkeilyllä. Vuosi sitten pystyin jälleen juoksemaan ja nykyään keskeisimmät liikuntani ovatkin juoksu ja kahvakuula. Ja koko elämäni ajan pääsääntöinen paikasta toiseen liikkumisvälineeni on ollut pyörä. Autoa ja bussia en juuri käytä. Ei ole tarvinnut, koska Rovaniemi ja Kokkola ovat niin pieniä kaupunkeja, että niissä pääsee alle puolessa tunnissa yleensä joka paikkaan pyörällä.
Sanoisin, että hieman tappurainen ollut tämä lopputaival. Ette ihmiset tiedä miten paljon voi elämää vaikeuttaa yksi pieni poikkioleva hermo jalassa. Esimerkiksi oikislaiset, jotka eivät ole tunteneet minua ennen tapaturmaa, saattaisivat yllättyä, että en aina ole ollut näin kömpelö. Toisaalta, joku joka on tuntenut minut aikaisemmin, saattaisi yllättyä, että yksi kesäpäivä kaaduin tasaisella asfaltilla nokalleni. Ainut syy: hermovauriosta johtuva jalan tunnottomuus ja virheasento kävellessä. Ja tällä hetkelläkin on siis nilkka palasina, tulee varmasti teillekin olo, että hei jes, pitääpä ruveta tekemään jotakin.
Se, mitä haluan tällä todistaa, on kuitenkin, että vaikeudet ovat voitettavissa. Se on korvien välissä. Yrittäminen ja luovuttaminen. Minä jos kuka voisin hyvällä tekosyyllä jäädä kotiin. Minulle liikunta on oikeasti vaarallista ja riskini ovat huomattavasti suuremmat, kuin ehjät hermot omaavalla. Mutta mitä minä siitä hyötyisin? Kököttäisin kotona lukemassa kirjoja? Kirjojen lukeminen on tietenkin lempiharrastukseni, mutta elää nyt koko vapaa-aikansa jossakin kuvitteellisessa maailmassa tai tankaten teoriaa tämän maailman eri asioista? Olla koko ajan väsyneempi ja väsyneempi. Sekä tyytymättömämpi itseeni.
Minä lähden haastamaan itseäni, koska tiedän, että siitä tulee hyvä fiilis. Jokaisesta yksittäisestä suorituksesta ja erityisesti niistä hetkistä, kun jotenkin ylittää itsensä. Viime syksynä osallistuin ainejärjestömme vaellukselle. Olin varmasti sen joukon hitain otus, mutta ainakin selvisin siitä. Minun edellytyksilläni. Hieno hetki. Tällä viikolla jaksoin juosta 45 minuuttia yhtäjaksoisesti ja tähän sisältyi lenkin loppupuolella eräs pitkähkö mäki. Mielestäni hienosti ihmiseltä, joka kantaa mukanaan noin 30 ylimääräistä kiloa. Jolta on se hermo poikki. Ja kun ulkona sattuu olemaan kevättalvi, eli jäätä riittää ja lämpötila on noin -5.
Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että avain liikunnan ilon löytämiseen on kolmessa asiassa: oikeassa lajissa, onnistumisen kokemuksissa ja siinä, että ei vertaa itseään liikaa muihin.
Oikea laji. Itseeni ei jalkapallo koskaan iskenyt. Intohimoa lajiin ei ollut ja itsensä tunsi niin mitättömäksi niiden lahjakkaiden hyökkääjien rinnalla. Vaikka kai olinkin hyvä puolustaja. Sen sijaan lajeja, joita suorastaan rakastan, ovat sähly, pesis ja juoksu. Valitettavasti voin vain viimeistä jalkani takia harrastaa. Mutta tässä on niin eri fiilis, kuin missään aiemmin. Haluan kehittyä ja näenkin kehitystä koko ajan. Odottelen, että tulee seuraava juoksupäivä. Rakastan luontoa, voin juostessani tuijotella taivasta, puita... ja pohtia asioita. Kuunnella lempimusiikkiani. Sopii myös minun aikatauluihini, sillä tämä laji ei ole sidoksissa vuorokauden- tai vuodenaikaan.
Liikunta on asia joka jakaa kansaa aika tehokkaasti. Suomalaiset ovat maailman kärkeä, kun kyse on liikuntaan liittyvästä tietoudesta. Mutta silti noin 70% suomalaisista ei liiku terveyden kannalta riittävästi. On niitä, jotka on koulussa peloteltu kuoliaaksi liikunnalla, niin etteivät nämä varmasti harrasta liikuntaa, jos voivat itse asiaan vaikuttaa. On niitä, joilla ei ole asiaan mitään inhoreaktioita, mutta jotka eivät vaan jaksa. On niitä, jotka haluaisivat, mutta ei löydy aikaa. On niitä joilta löytyy aikaa hetkittäin runsaastikin, mutta pitkällä aikavälillä tarkasteltuna liikunta jää kokonaisuutena vähälle. On niitä, jotka tekevät sitä säännöllisesti. Ja niitä, joille tuottaa tuskaa pitää se yksi lepopäivä viikossa.
Tunnen ihmisiä lähes kaikista näistä ryhmistä ja osaan kuulun itse tai olen kuulunut aiemmin. Oma taustani liikunnan suhteen on sikäli onnekas, että meidän perheessä ja suvussa on aina kannustettu liikkumaan ja pidetty liikuntaa itsestäänselvänä osana arkea. Minä myöskin enimmäkseen nautin koulussa liikuntatunneista. Liikuntahistoriani on kutakuinkin seuraava: ala-asteella showtanssia ja jalkapalloa, yläasteella ja lukiossa aerobiciä sekä han moo doa. Sitten abi-keväänä rikoin jalkani tuhannen muusiksi (2 luuta väärään paikkaan, 5 nivelsidettä poikki, yksi lihas murskaantui ja yksi hermo meni poikki). Puoli vuotta sängyssä, uudelleen kävelemään ja pyöräilemään opetteleminen. Noin 4 vuoden ajan liikuntana pelkästään kävelyä, uintia ja kuntosalia. Rehellisesti sanottuna varsin epäsäännöllisesti. Noin kaksi vuotta sitten lajikirjo lisääntyi taas aerobicillä ja kuntonyrkkeilyllä. Vuosi sitten pystyin jälleen juoksemaan ja nykyään keskeisimmät liikuntani ovatkin juoksu ja kahvakuula. Ja koko elämäni ajan pääsääntöinen paikasta toiseen liikkumisvälineeni on ollut pyörä. Autoa ja bussia en juuri käytä. Ei ole tarvinnut, koska Rovaniemi ja Kokkola ovat niin pieniä kaupunkeja, että niissä pääsee alle puolessa tunnissa yleensä joka paikkaan pyörällä.
Sanoisin, että hieman tappurainen ollut tämä lopputaival. Ette ihmiset tiedä miten paljon voi elämää vaikeuttaa yksi pieni poikkioleva hermo jalassa. Esimerkiksi oikislaiset, jotka eivät ole tunteneet minua ennen tapaturmaa, saattaisivat yllättyä, että en aina ole ollut näin kömpelö. Toisaalta, joku joka on tuntenut minut aikaisemmin, saattaisi yllättyä, että yksi kesäpäivä kaaduin tasaisella asfaltilla nokalleni. Ainut syy: hermovauriosta johtuva jalan tunnottomuus ja virheasento kävellessä. Ja tällä hetkelläkin on siis nilkka palasina, tulee varmasti teillekin olo, että hei jes, pitääpä ruveta tekemään jotakin.
Se, mitä haluan tällä todistaa, on kuitenkin, että vaikeudet ovat voitettavissa. Se on korvien välissä. Yrittäminen ja luovuttaminen. Minä jos kuka voisin hyvällä tekosyyllä jäädä kotiin. Minulle liikunta on oikeasti vaarallista ja riskini ovat huomattavasti suuremmat, kuin ehjät hermot omaavalla. Mutta mitä minä siitä hyötyisin? Kököttäisin kotona lukemassa kirjoja? Kirjojen lukeminen on tietenkin lempiharrastukseni, mutta elää nyt koko vapaa-aikansa jossakin kuvitteellisessa maailmassa tai tankaten teoriaa tämän maailman eri asioista? Olla koko ajan väsyneempi ja väsyneempi. Sekä tyytymättömämpi itseeni.
Minä lähden haastamaan itseäni, koska tiedän, että siitä tulee hyvä fiilis. Jokaisesta yksittäisestä suorituksesta ja erityisesti niistä hetkistä, kun jotenkin ylittää itsensä. Viime syksynä osallistuin ainejärjestömme vaellukselle. Olin varmasti sen joukon hitain otus, mutta ainakin selvisin siitä. Minun edellytyksilläni. Hieno hetki. Tällä viikolla jaksoin juosta 45 minuuttia yhtäjaksoisesti ja tähän sisältyi lenkin loppupuolella eräs pitkähkö mäki. Mielestäni hienosti ihmiseltä, joka kantaa mukanaan noin 30 ylimääräistä kiloa. Jolta on se hermo poikki. Ja kun ulkona sattuu olemaan kevättalvi, eli jäätä riittää ja lämpötila on noin -5.
Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että avain liikunnan ilon löytämiseen on kolmessa asiassa: oikeassa lajissa, onnistumisen kokemuksissa ja siinä, että ei vertaa itseään liikaa muihin.
Oikea laji. Itseeni ei jalkapallo koskaan iskenyt. Intohimoa lajiin ei ollut ja itsensä tunsi niin mitättömäksi niiden lahjakkaiden hyökkääjien rinnalla. Vaikka kai olinkin hyvä puolustaja. Sen sijaan lajeja, joita suorastaan rakastan, ovat sähly, pesis ja juoksu. Valitettavasti voin vain viimeistä jalkani takia harrastaa. Mutta tässä on niin eri fiilis, kuin missään aiemmin. Haluan kehittyä ja näenkin kehitystä koko ajan. Odottelen, että tulee seuraava juoksupäivä. Rakastan luontoa, voin juostessani tuijotella taivasta, puita... ja pohtia asioita. Kuunnella lempimusiikkiani. Sopii myös minun aikatauluihini, sillä tämä laji ei ole sidoksissa vuorokauden- tai vuodenaikaan.
Onnistumisen kokemukset. Nämä kannustavat eteenpäin ja nostavat itsetuntoa. Se tunne, kun ylittää itsensä. Onko hienompaa?
Vertaa vain itseensä. Jos näkökulma on väärä, jää omat onnistumiset ja edistyminen havaitsematta. Jos minä vertaisin itseäni muihin, mitä näkisin? Ensinnäkin kaverini on maratoonari. Häneen verrattuna on naurettavan pientä pystyä juoksemaan 45 min. Veljeni on lihaksikkain ihminen, jonka tunnen. Häneen verrattuna on naurettavan surkeaa, että minä jaksan tehdä vain 30 punnerrusta. Tai että jaksan heilutella 40 minuutin ajan 10 kilon kahvakuulaa. Serkkuni harrastaa liikuntaa keskimäärin 10 tuntia viikossa. Mitä on sen rinnalla keskimäärin 5 tuntia liikuntaa viikossa? Mutta jos vertaan vain itseeni. Jaksan juosta nyt noin 30 minuuttia kauemmin kuin viime marraskuussa. Pystyn ylipäätään juoksemaan. Juoksuni ei ole rajoittunut kesään. 30 punnerrusta on ihan hyvä tytöksi ja sitä 10 kilon kuulaakaan ei liikuteltaisi 40 minuutin ajan ellei oltaisi jo vuosia harjoitettu lihaskuntoa. 5 tuntia liikuntaa viikossa on paljon enemmän, kuin olen siihen aiemmin säännöllisesti käyttänyt.
On myös ihan hyvä muistaa, ettei itseään kannata verrata myöskään itseään huonommassa kunnossa oleviin. Silloin kadottaa halun kehittyä. Miksi minun pitäisi pystyä juoksemaan tunti, kun tuo toinen ei edes jaksa kävellä kahta tuntia? Tässä muuten syyllistyy samalla myös toisen ihmisen tuomitsemiseen, joten se ei myöskään siltä kannalta ole hyvä.
Mainitsin tuossa aiemmin kuuluneeni osaan määrittelemistäni ihmisryhmistä. Minulla on ollut pitkiä "en vain jaksa"-kausia. Eri syistä johtuen. Todennäköisesti väärä laji tai liian suuri tekemistiheys. Toisaalta myös se, että jos antaa itsensä lipsua, sitä vaan laiskistuu koko ajan enemmän ja enemmän. Sitten on ollut sitä perinteistä "ei ole aikaa"-syytä. Minulle koulunkäynti on aina ollut elämässä tärkeintä. Liikunta on jäänyt vähemmälle erityisesti oikeustieteellisessä, jossa olen paahtanut pitkiä päiviä ilman iltavapaita tai viikonloppuja. Mutta kummasti silti on ollut aikaa vaikkapa istua tietokoneella. Harvoin on oikeasti niin kiire, etteikö vuorokaudesta riittäisi 1-2 tuntia liikuntaan liittyviin juttuihin. Sen ajan istuu tosi helposti tietokoneella. Valintakysymys.
Minulla säännöllisyyteen on auttanut ihan hurjasti eräs suomalainen ilmainen internetpalvelu, heiaheia. Luonnehtisin sitä sosiaaliseksi liikuntapäiväkirjaksi. Siellä minulla on kavereita ja he näkevät kirjaamani liikunnat ja tsemppaavat. Omasta valinnastani, ne merkinnät tulevat myös näkyviin facebookiin. Ei ole painetta (paitsi veljeni taholta, joka kirittää minua omasta pyynnöstäni), mutta eihän sinne nyt kovin tyhjää viikkoa kehtaa laittaa. Sopii minulle kuin nenä päähän, koska minussa on myös kilpailuhenkisyyttä. Jos jollakin on tilanne, että vaikeinta säännöllisessä liikunnan harrastamisessa on saada itsensä ovesta ulos ja jos tällä henkilöllä on kilpailuviettiä, suosittelen ehdottomasti tutustumaan. Nerokas palvelu myös siltä kannalta, että eri liikunnat on eri värisillä palloilla. Kannustaa monipuoliseen liikuntaan, kun ei halua nähdä vaikkapa pelkästään vihreää palloriviä, jonka saa pelkästä kestävyyskuntoharjoittelusta.
Suomalaiset siis tosiaan tietävät paljon liikunnasta. Kyllä te tiedätte, elämänlaatu plaa plaa, terveys plaa plaa. Yhden teoriajutun haluan kuitenkin tähän laittaa.
- mitä parempi kestävyyskunto sinulle on kehittynyt, sitä paremmin kehosi pystyy polttamaan rasvaa
- hyvin treenattu ihminen kuluttaa liikuntatuokion aikana melkein kaksi kertaa enemmän kaloreita kuin treenaamaton
- mitä rankemmin harjoittelet tuokion aikana, sitä kauemmin kalorien tehostunut jälkipalaminen kestää kuntoilun jälkeen
- mitä enemmän sinulla on lihasmassaa, sitä tehokkaampi aineenvaihdunta sinulla on
- mitä parempi kunto sinulla on, sitä tehokkaammin jaksat treenata ja sitä parempia tuloksia saat. (lähde: keventäjän kunto- ja ravintokirja)Tässä on tiivistetysti, mitä ylipainoinen ihminen voi hyötyä liikunnasta ja eri kunnon osa-alueiden kehittämisestä. Rasvan poistumista kehosta tarvitaan toisaalta myös kiinteytymiseen, joten normaalipainoisenkin on ihan hyvä tietää nuo, jos haluaa kiinteytyä.
En kuitenkaan tarkoituksella puutu tässä enempää liikuntaan laihdutuskeinona, koska laihtuminen vaatii pysyvää elämäntapamuutosta, joka sisältää sekä liikuntaa että oikeanlaisen ruokavalion. Lisäksi on huomioitava, että hoikallekin on haitallista olla harrastamatta liikuntaa. Ihminen kun on luotu liikkumaan.
En kuitenkaan tarkoituksella puutu tässä enempää liikuntaan laihdutuskeinona, koska laihtuminen vaatii pysyvää elämäntapamuutosta, joka sisältää sekä liikuntaa että oikeanlaisen ruokavalion. Lisäksi on huomioitava, että hoikallekin on haitallista olla harrastamatta liikuntaa. Ihminen kun on luotu liikkumaan.
Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tarpeeksi syitä liikkua ja vaivautuu etsimään sen oman lajinsa, josta saa suurimman ilon. Terve sielu, terveessä ruumiissa.
