Vaihtelu virkistää

Hei,

tällä viikolla ajattelin mutustella aihetta "vaihtelu virkistää". Muistelen epämääräisesti, että joku on joskus sanonut, että vapaa-ajalla pitäisi tehdä päinvastaisia asioita kuin työssä pitää tehdä. Postinjakajan mieltä tuskin virkistää lähteä lenkille työpäivän jälkeen eikä tällainen konttorirotta mielellään järjestä mitään tai laadi minkäänlaista ajattelutyötä vaativaa asiakirjaa. Vaihtelu siis virkistää ja tasapainottaa kokonaisuutta kummasti. 

Olen tässä lähiaikoina saanut runsaasti mielenrauhaa nimenomaan kaikenlaisesta puuhastelusta, joka on hyvin kaukana ammatistani. Huomasin ajattelevani, että tällä hetkellä kyllästyttää jopa muut juristit. Eivät tietenkään ystäväni (minulla on monia juristiystäviä), mutta jotenkin juuri tällä hetkellä nautin suunnattomasti muiden ammattikuntien edustajien seurasta. Heitä kun kiinnostaa ja he puhuvat aivan eri asioista. He myös ovat jonkin verran maanläheisempiä kuin juristit. Olen niin kyllästynyt edustamiseen ja sellaiseen "tietynlaiseen olemiseen". Ehkä se on sitä tasapainon hakemista tämäkin. 

 

Minä olen aina ollut sellainen, että aivot toimivat paremmin kuin kädet. Koulussa mulla oli käsitöistä joku sääliseiska ja muutenkin mikään mun konkreettisesti tekemä juttu ei koskaan ole ollut kovin kaksinen. Mun veli on uskomattoman taitava kädentaidoissa ja samaten mulla on pari ystävää, jotka vaan osaavat. Huomasin jo kovin nuorena, että asetelma on tämä, joten mä en ikinä edes ajatellut vaihtoehtona, että rupeaisin ammatikseni tekemään mitään muuta kuin jotain ajattelutyö-hommaa. Mutta nyt sitä tuossa eilen pohdiskelin, että millaistahan se olisi tehdä työkseen jotain konkreettista. Sellaista, joka perustuisi enemmänkin taitoon kuin tietoon. Mutta, elämän ollessa jo näin pitkällä ja  kun ei tässä mitään varsinaista vahvaa vaihtoehtoakaan ole, niin syytä lienee kuopata moiset haaveet ja jatkaa tällä linjalla. Ainakin toistaiseksi.

Aiemmin mä olen tasapainottanut kokonaisuutta käyttämällä vapaa-aikaani lähinnä sellaiseen "ei vaadi ajattelua"-toimintaan. Fantasiakirjojen (kai niitäkin vois sanoa hömppäkirjoiksi?) lukeminen, sarjojen ja elokuvien katselu, valokuvaus ja liikunta ovat olleet vakiopuuhaani. Nyt oon tässä parin viikon aikana yllättänyt niin itseni kuin muutkin puuhastelemalla jotain jota voitais jopa mieltää "käsityöläismäiseksi". 

Ensimmäinen aktiviteettini oli kerätä vadelmanlehtiä, kuivattaa ne ja sitten värkätä niistä teetä. Silloin oli ollut aika stressaava työpäivä ja jollain tasolla olisin vain halunnut mennä nukkumaan töistä tultuani. Mutta kun silloin paistoi aurinko ja seuraaviksi päiviksi oli luvattu sadetta, niin niitä vadelmanlehtiä piti lähteä hakemaan. Ja kummasti ne murheet jäi sinne lehtimetsään. Linnut liversivät ja oli kaikin puolin aivan ihanaa. Oli jotenkin hirveen levollista keräillä niitä lehtiä. Kuivaaminen ja teen valmistaminen eivät sitten olleet enää homma eikä mikään, mutta se vadelmien etsiminen ja poimittavien lehtien valikoiminen siellä aurinkoisessa metsässä. Siellä taas sielu lepäsi. Ihan eri tavalla kuin toimistossa istuessa. 

Tällä viikolla tein jotain vielä hurjempaa. Mä valmistin kuusenkerkkäsiirappia. Siihen meni suurin osa mun lauantaista. Suurin homma oli etsiä ne kerkät, kun en viitsinyt kovin paljoa yhdestä puusta ottaa, ettei kasvu häiriintyisi. Joten tällä metodilla niitä kuusia piti löytää aika monta. Joku voisi nyt sieltä Pohjanmaalta ajatella, että mikäs homma kuusen löytäminen on. No tulkaa kokeilemaan tänne lehtipuuvyöhykkeelle. Siinä missä Pohjanmaalla on mäntyjä ja kuusia, niin täällä on vaahteroita, saarnia, lehmuksia, tammia. Ihan mitä tahansa lehtipuita mutta kuusia (tai muitakaan havupuita) hyvin harvassa. 3 tunnin ympäriinsä vaeltamisen jälkeen mulla oli kuitenkin kasassa 5 dl kuusenkerkiä ja aika monta hyttysenpistoa.

Sitten vaan kotiin, huudella kerkät ja pistää keittymään. Keittämisvaiheessa tulikin sitten melkoiset haihtumistuoksut. Käytännössä niin kuin olisi kuusimetsässä kököttänyt. Käytännön ongelmiakin tuli. Huomasin, etten omista siivilää. Selvisin kuitenkin tästä kaatamalla 2,5 tunnin keittämisen jälkeen keitokseni teepannuun jossa oli pieni siivilä. Sitten teepannusta keitos uuteen kattilaan, sokeria perään ja taas liedelle pariksi tunniksi. Nyt sitten vaihtui hajut, koko kämppä tuoksui tästä eteenpäin vaniljalta. Tänä aamuna tullessani aamulenkiltä, huomasin että tuoksuu vieläkin vaniljalta. 

Esteettisesti ah niin hienot. Joo ehkä sille on syy, ettei käsityö ole 10.

Nyt mulla sitten on 2 pilttipurkillista ihan itse tehtyä kuusenkerkkäsiirappia. Periaatteessa tarvitsen itselleni vain yhden purkin, joten pitäis keksiä mitä tuolle toiselle tekee. Mietin, että antaisinko sen jollekin, mutta sitten rupesin miettimään, että näinköhän sillä kukaan muukaan mitään tekee :D Sen pitäis käydä yskänlääkkeestä, mutta ihmiset on niin kovin harvoin sairaita (ja hyvä niin!). Sitä ilmeisesti vois käyttää myös mausteena tai kastikkeena, mutta tää mun tuotos on kyllä niin ärtsyn makuista, että ei sitä kyllä pysty syömään 1 teelusikkaa enempää kerralla. En ole vielä kokeillut miltä se maistuu teen kanssa. Mutta kun ei mun läheiset kyllä teetäkään juo. Lähes kaikki juo kahvia. No, saapa nähdä. Tulipahan tehtyä. 

 Reippaanlaisesti vaniljasokeria tuli laitettua. Mustat täplät vaniljaa.

Oli kyllä omalla tavallaan hauskaa puuhastella tän parissa. Mitähän sitä sitten seuraavaksi keksii?

Taaksepäin tarkastelua

Hei,

tämä viikonloppu ei jotenkin tunnu yhtään niin rentouttavalta, kuin viime viikonloppu tuntui. Syynä on nuo itse asettamani to do-listat. Hassua, että kun mä olen koko elämäni elänyt to do-listojen kanssa, niin nyt ne on jostain syystä alkaneet ahdistaa. Esimerkiksi tämä blogin kirjoittaminen on yksi to do-listan kohta ja jotenkin tuntuu, että inspiraatiota tähän ei ole nyt yhtään. Let's face it, tämän kirjoittaminen on nyt pakkopullaa. En oikeastaan koe, että minulla olisi mitään sellaista asiaa, joka pitäisi saada kerrottua eikä arkeni nyt niin ihmeellsistä ole, että siitäkään mitään uutta kerrottavaa joka viikko olisi. Mutta jostain syystä sitä silti pyrkii kirjoittamaan tänne tekstin joka viikonloppu. En tiedä, ei tässä taida olla mitään järkeä. Ehkä jatkossa kirjoitan silloin kun on jotain asiaa, enkä aikataulun sanelemana joka viikko. 

 

No, tällä kerralla mulla kuitenkin oli jopa pointti. Sikäli että se vielä oli jollekin epäselvä, niin minullahan on tausta maailman suurimpana jojona. Oon sellainen tapaus joka on ollut lihava koko ikänsä. En edes ymmärrä miksi ollessani lapsi kukaan yritti huijata että se on vaan lapsen pyöreyttä. Pah, suunnilleen samat ruumiin mittasuhteet ollut koko ikäni. No joka tapauksessa, oon tähän ollut säännöllisin väliajoin tyytymätön ja sitten aina laihdutellut ja lihoillut takaisin. Teinivuosina niin, että laihtumisen jälkeen lihoin aina paljon isommaksi, viimeiset 10 vuotta niin, että olen seilaillut noin 10 kilon painonvaihteluväliä edestakaisin. Vuonna 2012 huomasin olevani kuitenkin isompi kuin koskaan aiemmin ja sitten karppauksen löydettyäni pudotin painoa hurjat 16 kiloa. Jotka pysyivät noin puoli vuotta ja luulin jo päässeeni jojoilusta.

 

Mutta sitten, nyt kun tuosta hetkestä, jolloin olin pitänyt painon aisoissa puoli vuotta, on kulunut suunnilleen vuosi ja 2 kuukautta, on tilanne se, että pudotetusta painosta on tullut takaisin 13 kiloa. Suuren huokaisun paikka. En siis sittenkään onnistunut tuollakaan kertaa pysyvästi, vaikka olin niin innoissani silloisesta edistymisestä ja sen jälkeen siitä, kuinka paino pysyi alhaalla. 

 

Näppituntumalta syyksi tähän kaikkeen sanoisin, että mulla on vaan ollut ihan hirveän rankkaa työelämän puolesta siitä asti, kun aloitin nykyisessä työssäni. Vaikean ammatin aloittamisen lisäksi tein vielä asianajajatutkinnon työn ohella ja olin kertakaikkiaan niin piipussa, että ei ois voinut vähempi kiinnostaa mitä sanoo puntari. Sitä vaan yritti selviytyä arjestaan ja tuli palkinneeksi itseään herkuilla. 

 

Mutta nyt kun mä katson tilastojani (olen siis kirjannut yhteen vihkoon näitä päivittäisiä puntarilukemia), niin ei se välttämättä ihan noin mennytkään. Joulukuu 2012 otti takapakkia 3 kiloa. Ja niissä lukemissa mä keikuin vuoden 2013 kesälomaan saakka suunnilleen samoissa lukemissa. Sitten mä lihoin sen yhden ainoan kesälomaviikkoni aikana käsittämättömät 4 kiloa, jotka jäivät. Rankka syksy 2013, kun tein töiden ohella asianajajatutkinnon käytännön osaa, toi vielä 4 kilona siihen päälle. Eli ne tulivat akselilla syyskuu-joulukuu 2013. Asianajajatutkinnon valmistuttua noin vuoden kestänyt stressikin loppui ja viime joulukuusta tähän päivään, näiden 5 kuukauden aikana, en ole lihonnut kuin 2 kiloa.

 

Joten saldo on: joulukuu 2012 + 3 kiloa, kesäloma 2013 + 4 kiloa, syksy 2013 + 4 kiloa ja kevät 2014 + 2 kiloa. Mitä tästä voi päätellä? Lukuunottamatta viime syksyä (jolloin stressin itseäni hengiltä), mä näköjään osaan kerryttää paljon painoa lyhyessä ajassa enkä sitten pääse siitä eroon. Laskennallisesti tuntuu uskomattomalta, että voisi lihoa viikossa 4 kiloa, niin että ne jäävät. Sehän tarkoittais teoriassa laskennallisesti 30 800 ylimääräistä kaloria, jos oletamme, että kilorasvaa on 7700 kaloria. No tämä minun mielestäni vain vahvistaa sen, että kaloriteorialla saa heittää vesilintua. Vaikka miten oisin syönyt, en tasan varmasti oo viikossa ysönyt 30 800 ylimääräistä kaloria normaalikulutukseni päälle. Mutta niin vain kuitenkin pitämäni kirjanpidon mukaan 4 kiloa tuli viikossa ja ne jäivät. 

Tää on ihan hyvä mietiskellä läpi nyt, koska mulla on 2,5 viikon päästä edessä 3 viikon mittainen kesäloma. Ja ottaen huomioon missä kohtaa tätä painovaihteluväliäni nyt olen, en tasan varmasti halua lihoa kesälomallani tuollaisia lukuja, kuin olen viime lomillani lihonut. Pitää siis ottaa tavoitteeksi, että paino pysyisi edes samassa, kuin missä se nyt on. 

 

Jos tästä nyt jotain positiivista pitää hakea, niin mun arki ei oo ihan hirveen paljon pielessä. Se ei kenties ole laihduttavaa, mutta ei se ole erityisen lihottavaakaan. Tuo tämän kevään + 2 johtuu omasta mielestäni pelkästään siitä, että mua ei ois voinut laihduttaminen vähempää kiinnostaa. Jos olisin hypännyt puntarilla joka päivä ja se olisi vaikuttanut syömisiini, en ehkä olis lihonnut sitä kahta kiloa. Mutta oon jotenkin jo niin kyllästynyt koko touhuun. Jos oikein muistan, niin se mun laihduttelu alkoi 13-vuotiaana, joten oonhan mä sitä tässä ehtinyt jo kohta 15 vuotta tehdäkin, että onkos kummakaan, kun ei tahdo enää kiinnostaa. Paha vaan, että teoriassa sen pitäis kiinnostaa, sillä se jatkuva laihduttelu lienee ollut ainut syy sille, että paino on pysynyt tietyllä heilahteluvälillä. Eikä esim. käynyt niin kuin eräälle ystävälleni, joka seurustelun aloitettuaan lihosi parissa vuodessa 40 kiloa.

 

Tämä on kyllä taas niitä hetkiä, kun sitä itsekseen kiroaa, että miksi minulla pitää olla juuri tämä heikkous/ongelma. Mutta toisaalta, jos tätäkin yrittää ajatella positiivisesti, niin monet muut ongelmat voisivat olla vielä pahempia. Jos minulla olisi alkoholiongelma, niin sillä tuhoaisi kyllä äkkiä koko elämänsä. Samoin olisi tilanne peli-addiktion ja huumeiden kanssa. Jos minulla olisi asenneongelma (jota yleensä havaitsen suurissa määrin nuorilla rikoksentekijöillä), niin senkin kanssa olisi kyllä vaikeaa löytää paikkaansa yhteiskunnasta. Jos olisin yksinäinen, niin se varmaan olisi henkisesti äärimmäisen raskasta ja masentavaa. Että loppujen lopuksi, onko se ylipaino nyt niin paha ongelma ollenkaan, kun vertaa muihin ongelmiin? Ehkä sitä pitäis olla onnellinen, että ei oo mitään tämän pahempaa. Tämän kanssa nyt sentään pystyy elämään, kunhan vain jättää huomiotta ympäristön mielipiteet. 

Joillakin tuntuu olevaan kehoonsa sellainen asenne, että he haluavat kohdella sitä hyvin. Ravita sitä oikeilla ruoka-aineilla ja harrastaa liikuntaa pitääkseen sen myös voimakkaana ja toimintakykyisenä. Suotavaa lienee olisi, että minäkin joskus oppisin ajattelemaan niin. Nyt se keho on vaan tällainen maallinen tomumaja ja mun mielenkiinnon kohteet kulkee paljon enemmän henkisillä tasoilla ja henkisessä kehittymisessä. Ehkä vähän malliin, että kehitetään sitä mikä on jo valmiiksi hyvällä mallilla eikä haluta paneutua ongelmakohtiin. Joku toinen voi vastaavasti kehittää hirmuisesti kehoaan, mutta sitten henkinen kypsyys on jäänyt jonnekin 15-vuotiaan tasolle. Ja sitten on ne miljoonat, joilla on kummatkin osa-alueet tasapainossa. 

No, siinäpä tavoitetta kyllikseen, että oppisi muuttamaan omia ajattelutapojaan myös kehon osalta.