Hei,
no johan taas venähti. Syytetään työtä kuten aina, sillä sielläkin on ollut sellainen meininki, ettei ole paljon toimiston seiniä tarvinnut katsella. Arkeni on tässä syksyn mittaan rullannut pitkälti kaavalla töihin, kotiin, töihin, kotiin, maanantaisin kanteletunti ja noin kerran kahdessa viikossa ilta kaveriporukan kanssa. Uusi Tuntematonkin käytiin katsomassa, se oli hyvä. Ai niin ja olihan tässä reissuja.
Lähtötilanne
Yhdellä viikolla oli kaksi Helsingin reissua eri päivinä, ne meni ihan hyvin. Viime viikonloppuna kävin isänpäivän merkeissä Kokkolassa ja se ei matkustamisen puolesta mennyt hyvin. Menomatka meni suhteellisen aikataulussa ja meinasin silloinkin kuolla tylsyyteen, koska jostain syystä välillä Helsinki-Kokkola ei voi yhtä aikaa selata nettiä ja kuunnella spotifya. Jostain mystisestä syystä välillä Lappeenranta-Helsinki se sen sijaan onnistuu. Ehkä sitä vaan on "pohjoisessa" huonommat internetyhteydet. No ei siinä, takaisin tulomatka, se vasta uusi kokemus olikin.
Hakee hakee, niin värejä kuin että mitä sitä nyt lopputulokselta haluaa
Alku oli ihan normaalia VR:ää, juna myöhässä jotain 25 minuuttia. Mutta kun meille siunaantui veturi, jossa oli jotenkin vajaat tehot, jäätiin koko ajan enemmän jälkeen lopputuloksella, että joskus Tampereen jälkeen tuli kuulutus, että idän juna ei odota meitä. Mahtavaa. Olisin nimittäin ollut aikatauluissakin olevilla junilla kotona joskus 22.45 aikohin ja seuraavana aamuna oli ohjelmassa 06.00 herätys, että ehtisin ajaa Kouvolaan yhdeksäksi. Kiva epätietoisuus siinä sitten aikansa ja mietin jo, että miten ihmeessä pääsen Lappeenrantaan, koska sieltä on pakko hakea työpuhelin ja työläppäri ja aamun ekalla junalla ei ehdi. Loppujen lopuksi VR järkkäsi asian niin, että juna teki ylimääräisen pysähdyksen Keravalla, me juostiin tunnelin kautta Z-junaan ja sillä Lahteen. Lahdessa konduktöörit opastivat meidät pieneen bussiin, joka lähti ajamaan kohti itää. Varusmiehillä oli oma shownsa, kun he yrittivät saada ilmoitettua varuskuntaan, että eivät ehdi aikataulussa. Itse olin lopulta kotona leppoisasti tasan puolilta öin. Kokkolassa olin juna-asemalle raahautunut siinä 16.30 aikaan. Onneksi silloin yöllä avasin työläppärin ja luin nopeasti sähköpostit, sillä paljastui, että aamun eka palaveri peruuntui ja Kouvolaan tarvitsi ehtiä vasta kahdeksi. Sai siis nukkua aamulla tunnin pitempään. Oli kyllä sellainen show, että vähän mietityttää pitäisikö ensi kerralla oikeasti vain ajaa tuo väli.
Eiku mä laitankin karmin harmaalla, kun nyt se vahingossa syntyi
Olin ennen Kokkolan reissua bongannut facebookissa tonttuoven, joten Kokkolassa sitä piti tietysti näyttää äidille (joka on yhtä tonttufani, kuin minä hyljefani) seurauksella, että käytiin ostamassa molemmille omat tonttuovet. Minun ovi vaati vähän maalaamista ja aika kauan mietinkin, mitä haluan ja selasin myös instagrammia ja pinterestiä löytääkseni inspiraation. Siellä oli enimmäkseen vain sellaista tyyliä, mistä en itse niin välitä, joten lopulta päädyin maalaamaan tonttuoveni väreillä, jotka sopivat omaan sisustukseeni. Harmaa karmi natsaa harmaaseen sohvaan ja vaaleansininen ovi sopii vaaleansinisiin mattoihin.
En tiedä oonko ihan tyytyväinen tähänkään, mutta mennään nyt toistaiseksi tällä
Tämä oli ensimmäinen kerta useaan vuoteen, kun ylipäätään maalaan mitään ja sen vuoksi olikin melkoinen härdelli värien kanssa. Ensinnäkin musta on kadonnut tai varmaan kokonaan loppunut, joten harmaan muodostaminen oli vähän työn ja tuskan takana. En jostain syystä ollut niin fiksu, että olisin tajunnut googlettaa, miten harmaata tehdään. Tuttuni kertoi tosin myöhemmin facebookissa, että se vaatii kaikkien 6 perusvärin sekoittamista täsmälleen oikeassa suhteessa ja hän tietää ihmisillä menneen ihan pari tuntiakin siihen, että yrittävät onnistua siinä. Toinen ongelma oli tietysti se, että en muistanut ollenkaan, miten vähän sinistä tarvitaan, että saadaan aikaiseksi vaaleansinistä. Tämä tietysti johti siihen, että valkoinen väri lähes loppui!
Ta-daa!
Mutta kaikesta koheltamisesta huolimatta maalaaminen oli kivaa ja tulipa ajateltua, että miksi sitäkään ei ole tehnyt enemmän. Olen työssäni hyvin älyllisesti suuntautunut, enimmäkseen se on pelkkää ajattelua ja erilaisten näkökulmien perustelua ja ylös kirjoittamista/ muille oikeudenkäynnissä kertomista, että saisi vakuutettua muutkin siitä omasta logiikastaan. Kuitenkin jos miettii omaa elämääni taakse päin, olen lapsesta asti piirtänyt ja maalannut paljon. Lapsesta yliopistoon saakka olen myös soittanut pianoa. Eli tehnyt tällaisia luovia juttuja. On hirmuhyvä kysymys, että miksi ihmeessä olen antanut niiden liusua pois elämästäni?
Siellä se on!
Ehkä se ei ollut tietoinen päätös. Se varmaan alkoi joskus yliopiston aikaan, kun aina oli edessä seuraava tentti ja tuntui, että koko ajan pitää lukea. No tavallaan pitikin, 100 sivua joka ikinen päivä ja jos pidät tauon, niin sitten se lukemiseen käytettävä aika ikään kuin vain jatkuu ja jatkuu lopputuloksena, että ei minulla mitään ilta- tai viikonloppuvapaita ollut. Yliopistossa päivät olivat aika pitkälti niin, että heräsin omia aikojani ilman kelloa, kävin harrastamassa liikuntaa ja sen jälkeen aloin lukemaan ja se yleensä sitten kestikin koko päivän, koska varsinkin talvella heräsin tosi myöhään. Jossain kohtaa myin sähköurkuni, koska en ollut enää vuosiin soittanut juuri yhtään. Hyvin väärä valinta muuten! Yliopistosta päästyäni käytin aikaa edelleen liikuntaan ja sen lisäksi työn etsiminen tuntui työltä ja käytin siihen paljon aikaa joka päivä. Lopulta työpaikan saatuani aloin tehdä sitä asianajajatutkintoa, joten työpäivien jälkeen käytin tutkinnon tekemiseen illat ja viikonloput.
Tämän laatikon voisi avata useamminkin
No sittenkin kun asianajajatutkinnosta oli selvitty, jotenkin sitä aikaa ei muka vain ole löytynyt musiikille tai kuvataiteelle. Hyvin vähäisessä määrin sitä on löytynyt edes liikunnalle! Musiikkiin tietysti vaikutti se, että ei enää ollut sähköurkuja ja vaikka kantele olikin, niin vasta tänä syksynä löysin ensimmäisen kerran paikan, jossa joku opettaa minulle sen soittamista. Olen kyllä pitänyt silmiäni auki monta vuotta asian suhteen, mutta ennen tätä ei ollut tärpännyt. Kuvataiteen pois jääntiin ei mitään syitä ollut. Minulla on koko ajan ollut hallussani pensselit, kynät, liidut, akvarelli- ja akryylimaalit. (Luojan kiitos en ole niitä heittänyt pois!) Ei vain tullut tartuttua niihin, vaikka välillä se ajatus mielessä kävikin esimerkiksi viikonloppuisin.
Onkin kuulkaas ollut hommaa virittää korvakuulolta! Onneksi iphoneen sai ladattua Tuner lite-appin, jota voi käyttää apuna virittämisessä.
Se mitä tässä tietysti työjuttujen lisäksi on tapahtunut noin elämänkaarellisesti ajateltuna, on sosiaalinen media, tv-sarjat ja ylipäätään "netissä roikkuminen". Niitähän en tietysti nykyisessä määrin ole harrastanut aiemmin, kun ahkerammin maalasin, soitin ja harrastin liikuntaa. Ensimmäisen oman tietokoneen sain joskus yläasteikäisenä, mutta silloin internet taisi vielä maksaa ihan eri tavalla kuin nykyään. Irc-galleriassa ei tullut roikuttua samalla tavalla kuin facebookissa, eikä siellä tietysti ollut kaikkia ihmisiä, niin kuin facebookissa on oikeastaan äitiä ja isovanhempia lukuunottamatta kaikki sukulaiseni, ystäväni ja ihmiset opiskelu- ja työpaikoilta.
5-kielisellä kanteleella sointuvaihtoehtoja pääasiassa 3
Tv-sarjoja tuli katsottu paljon vähemmän, koska olin perheeni tai ystävieni kanssa eikä toisaalta silloin vielä ollut mitään tarvetta paeta todellisuutta. Tai oikeastaan työhön liittyviä ajatuksia. Työasiat pyörivät minulla ajatuksissa nykyään lähes taukoamatta. Mietin niitä töiden jälkeen ja pahimmissa paikoissa herään aamuöisin miettimään niitä. Ainoa mikä estää niiden miettimisen on ollut hyvän kirjan lukeminen tai mukaansa tempaavan tv-sarjan katsominen. Tai tietysti kanteleen soitto. Siinä kun pitää yhtä aikaa tehdä käsillään motorisia juttuja eli hiljentää kieliä ja toisella kädellä näppäillä kieliä ja katsellaan seurata nuotteja ja mahdollisesti ehkä vielä laulaakin, niin ei aivokapasiteettia enää riitä työlle.
Sitten muunnetaan piano-soinnut kantelesoinnuiksi tällä pyörällä
Mutta jollakin tavalla elämä tuntuu hukkaan heitetyltä, jos kaiken vapaa-ajan viettää vain uppoutuneena sosiaalisen median, netin tai tv-sarjojen maailmaan. Oon miettinyt sitä tässä jo jonkin aikaa, koska aina ihmisten kysyessä kuulumisia, vastaus on että "no töitä kuuluu, ei sen ihmeempää". Ystäviä ei oikein voi nähdä enempää, koska kaikki ovat yhtä paljon tai enemmänkin aikaa vievässä työssä tai asuvat satojen kilometrien päässä ja perhe ja sukulaiset asuvat hekin toisella puolella Suomea. Mutta jotenkin pitäisi nyt yrittää jatkossa pitää huolta siitä, että "läppäriaika" vähenee ja enemmän aikaa vapautuu musiikille, kuvataiteelle ja liikunnalle. Tärkeiden ihmisten kanssa olemisen jälkeen, kun nämä kolme kaikista eniten lisäävät hyvinvointia ja kokemusta, että elämä ei vain liusu ohi. Ne olisivat myös hyvää vastapainoa ajatuspainotteiselle työlle ja toimivat stressinpoistajina ilman, että tarvitsisi tuntea jälkikäteen syyllisyyttä.
Merkitään ne nuotteihin ja lähdetään soittamaan!
Toivottavasti en kadota enää luovuutta! Se oli niin kauan iso osa minua. Osa, jota en edes huomannut kadottaneeni. Äitipuolenikin totesi viime viikonloppuna, että "ainahan sinä olet soittanut", kun keskusteltiin siitä, että olen aloittanut tänä syksynä kanteleen soiton, hän vain viittasi siihen pianoon. En tiedä miten se on jäänyt keskustelematta, että en ole soittanut sitä noin 6 vuoteen.
Ai niin valokuvauskin oli joskus oma "luovuuden toteuttamismuotoni". No sekin on jäänyt, mitä nyt välillä tulee ikuistettua, jos sattuu kohtaamaan jotain nättiä. Yksi aamu Saimaa oli jäässä.
Nyt läppäri kiinni ja kantele tassuun. "Sinisiä punasia, ruusun kukkia kannan kädessäni..."
