tänne Lappeenrantaan tuli lumi maahan tuossa juuri parahiksi joulukuun alkuun ja sen jälkeen sitä on leijaillut siihen malliin, että elättelen toivoa sen pysyvyydestä. Kauniisti valaistui maisema ja tunnelma on heti kertaheitolla niin talvinen kuin jouluinenkin. Huomaan taas olevani melkoinen haihattelija. Musta on ihana katsella ikkunasta lumihiutaleiden leikkiä ja en edes muistanutkaan, kuinka hyväntuoksuiseksi ilma muuttuu, kun on lumi maassa. Mukavaa on myös ollut kaivaa varastosta esiin tyylikäs villakangastakkini ja ihanat talvikengät. Erityisesti niiden mintun/turkoosinväristen uggien kaivaminen on joka talvinen ilo. Ah, maa ei päällään mukavampia ja lämpimämpiä kenkiä kanna.
Asianajajatutkinnon tekemisestä on nyt parisen viikkoa eli minulla on nyt näin kauan ollut iltaisin ja viikonloppuisin vapaa-aikaa. Olen kyllä nauttinutkin sitten täysin rinnoin. Aloitin lukemaan ensimmäistä ja vanhinta fantasiakirjasarjaani alusta. Tuon Belgarionin taru-kirjasarjan lukeminen on ollut todella nostalgista puuhaa. Olen nimittäin lukenut sen ensimmäisen kerran noin 10-vuotiaana ja pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni ne hetket, kun Peiponkadulla istuin mössykässä (säkkituoli) lueskelemassa niitä. Lisäksi olen aktivoinut itseäni taas liikunnan suhteen. Ohjelmassa on bodypump-tunnit keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Ajattelin, että yritän vakiinnuttaa nuo jokaviikkoiseksi tavaksi, ennen kuin lähden ahmimaan lisää. Viikonloppuisin olen sitten käynyt pienillä kävelylenkeillä fiiliksen mukaan. Oli aika hauskaa huomata, että viikkoja vaivannut niska/hartiakipu katosi välittömästi ensimmäisen bodypump-tunnin jälkeen. Lisäksi en muistanutkaan, miten itseensä tyytyväinen ja hyvä olo on tunnin jälkeen.
Liikunnasta päästäänkin aasinsiltana harrastuksiin, onhan liikuntakin tavallaan harrastus. Harrastukset ovat mielestäni aika merkittävässä osassa hyvinvoinnissa. Minun pääharrastukseni ovat lukeminen, partio ja liikunta eri muodoissaan. Lukeminen on avannut minulle mahtavia maailmoja, vienyt ajatukset pois arkisista asioista ja on se toisaalta sivistävääkin. Etenkin jos vaivautuu fantasiakirjojen lisäksi lukemaan välillä myös jotain klassikoitakin ynnä muuta vakavampaa kirjallisuutta. Kirjoissa pääsee hahmojen "pään sisään" ihan eri tavalla kuin mitään leffaa tai sarjaa katsomalla, joten sikäli se avartaa enemmän maailmankatsomusta.
Sivistävää toimintaa on lisäksi ammattikirjallisuuden lukeminen. Joku tuomari sanoikin, että hänellä on jossain taulu, jossa lukee "lue enemmän, luulet vähemmän". Pitää äärettömän hyvin paikkansa etenkin minun alallani ja minun elämäntilanteessani. Uransa alussa, kun monesti luulee enemmän kuin tietää. Työnantajani onkin minulle sanonut jo kuukausia, että minun pitäisi lukea kiireen vilkkaan läpi ne Suomen jäämistöoikeus 1 ja 2-kirjat. Nyt oikeastaan olisi ensimmäistä kertaa koko vuonna aikaa siihen, mutta ei ole vielä varsinaisesti napannut tarttua niihin. Vaikka joka kerta, kun tulee vaikea jäämistöoikeudellinen ongelma, ajattelen, että olisi pitänyt lukea... Joskus sitä ei voi kuin ihmetellä, että miksi kerta kaikkiaan ei tule eteen "normaalia tilannetta"? Aina kun mun pitää tehdä perukirja tai perinnönjako, on siinä joku isompi ja/tai harvinainen ongelma, jonka kanssa oon ihan tuhannen ihmeissäni. Noh, ei tähän voi todeta kuin, että onneksi olen jo valmiiksi lukutoukka. Juristin ammatti ei sovikaan kenellekään muille kuin lukutoukille. Ketkään muut ei pysty lukemaan kymmeniä tuhansia sivuja.
Kokko-Poikien keltamusta huivi vaihtui Saimaan Vartioiden punamustaan tänä itsenäisyyspäivänä. Hieman outo fiilis. Olihan mulla lähes 20 vuotta sama huivi kaulassa.
Sitten on tämä partio. Useimmilla ihmisillä on sellainen yksi intohimo ylitse muiden. Mulla se on partio. Partiossa olen kokenut elämäni parhaat hetket, kerryttänyt muistojen aarrearkkua äärimmilleen, oppinut itsestäni ihmisenä enemmän kuin missään muualla, saanut todella hyviä ystäviä ja kokenut monta sellaista asiaa, jotka olisivat jääneet kokematta, jos en olisi koskaan partioon mennyt. Partio on uskomattoman monipuolinen harrastus. Sen lisäksi, että ohjelmat lapsille ja nuorille ovat huippuja, saa aikuinenkin siitä monenlaista kokemusta irti. Voi olla paperipartiolainen ja toimia enimmäkseen piiri- ja valtiontasolla kehittämässä toimintaa ja järjestämässä isoja tapahtumia. Tai sitten voi tehdä sitä mitä minä teen parhaillaan. Olla ryhmänvetäjänä ja joka viikko olla sen tunnin lasten kanssa ja käydä näiden kanssa silloin tällöin retkillä, leireillä ja kisoissa. Tämä on sitä ihan ydintoimintaa ja tätä kaikkien muiden työ lippukunnanjohtajasta Suomen partiolaisten johtajaan, tukee.
On ryhmän vetämisessä toki haasteensa, etenkin kaikkein pienimpien lasten kanssa, mutta se on äärettömän palkitsevaa kun asiat menevät hyvin. Se on myös täydellinen irtiotto esimerkiksi työasioista. Oma ammattini on vähän sellainen, että jutut tuppaavat jäämään pyörimään mieleen. Itsekin olen pyöritellyt tässä paria keissiä nyt viikonloppunakin ja unissani päässäni. Koloilloissa en hetkeäkään mieti mitään muuta kuin käsillä olevaa asiaa.
Ja liikunta on sitten sitä oman fyysisen hyvinvoinnin eteen tehtävää aktiviteettia. Siihen minulla on rehellisesti sanottuna hieman ongelmallinen suhde. Toisaalta palaan aina sen pariin hyvänolon vuoksi ja ehkä siksi, että haluan pitää kehoni tietynlaisessa kunnossa. Mutta sitten on se, että jos rehellisiä ollaan, niin oikeasti päässä liikkuu aika paljon ajatuksia liikunnasta myös pakkopullana. Koko elämäni, aina kun vaaka on näyttänyt mielestäni liikaa, ensimmäinen ajatukseni on ollut että pakko lisätä liikuntaa. Nurinkurista, koska enemmänhän pitäisi katsoa, mitä suuhunsa pistää. Liikunnan suhteen lisäksi lenkkejä, lumilautailua ja kuntonyrkkeilyä lukuunottamatta kaikki harrastamani liikuntalajit ovat suoritushetkellä täydellistä tuskaa. Jälkikäteen on toki hyvä olo, mutta varsinaisella suoritushetkellä kärsitään ja sattuu. Hikikin virtaa, tippuu lattialle ja silmiin. Ei se mukavaa ole. Sitten on se, että joskus kärsitään suorituksen jälkeenkin. Esimerkiksi tällä hetkellä kyynärpääni ovat tehneet kuolemaa keskiviikosta lähtien. Mutta noh, kai sitä pitää elämässä välillä kärsiäkin, koska kyllä niistä lihaksista on iloinen joka kerta, kun niitä tarvitsee.
Yksi puoli mikä harrastuksissa on mielestäni tärkeää, on se, että pääsee olemaan samanmielisten ihmisten kanssa. Ihminen joutuu kuitenkin suuren osan elämästään olemaan seurassa, jota ei pääse valitsemaan ja jonka kanssa on joskus hyvin raskastakin nimenomaan sen erilaisuuden takia. Koulussa ja työpaikoilla on lähes poikkeuksetta sellaisia persoonia, joten mikäs sen rentouttavampaa, kun viettää vapaa-aikaansa samanhenkisten kanssa. Ero etenkin partiolaisena on ihan valtava. Partiolaiset on lähes poikkeuksetta huippuja persoonia ja sitten vastaavasti, mitä enemmän kaupungistunut, "epä-erähenkinen" ja "epä-lapsenmielinen" joku ihminen on, niin sitä huonommin minä hänen kanssaan viihdyn. Voitte varmaan arvata, että näitä tähän kuvaukseen meneviä ihmisiä on ammattikunnassani pilvin pimein. Ja ihan vastaavasti itse varmaan käyn monien hermoille tällä omalla anteeksipyytelemättömällä persoonallani.
Uskon, että harrastus kuin harrastus tuo hyvinvointia, kunhan se on valittu itse. Ei siksi, että yhteiskunta edellyttää tai vanhemmat painostaa. Ei siksi, että yrittäisi olla jotain muuta kuin on, vaan siksi, että aidosti haluaa tehdä jotain, mikä tuottaa itselle iloa. Joskus sen oman jutun löytämiseen voi mennä hetki, mutta etsintä on vaivan arvoinen. En minäkään olisi varmasti lapsena voinut koskaan ymmärtää miten paljon partio tulee minulle antamaan. Tai että minä tyttönä nauttisin näin paljon vaikkapa kuntonyrkkeilystä. Tai että korkeanpaikankammoinenkin voi onnessaan kiitää lumilaudalla tuhatta ja sataa. En varmaan olisi voinut uskoa, että luontovalokuvaus tulee viemään sydämeni, sillä siinä yhdistyy monta asiaa, mistä pidän. Luonto, siellä kulkeminen, luovuus ja jonkin kauniin luominen. Mutta olen myös matkan varrella oppinut, että teatteri ei ole minun juttuni. Eikä todellakaan jalkapallo. Joogaan/bodybalanceen mieleni on aivan liian rauhaton, enkä nauti vääntäessäni kehoani mutkalle.
Matka on kuitenkin kannattanut tehdä ja suosittelen lämpimästi muillekin, että eivät vain jäisi työ/koulupäivien jälkeen siihen sohvalle katsomaan tv:tä tai jumittamaan tietokoneen ääreen. Kukapa tällaisia vanhana muistelisi? Jos huomenna kuolisi, olisiko aika hyvin käytetty, jos olisi vain jämähdetty elämään virtuaalimaailmassa tai kuluttamaan sohvaa?
