Heipä hei,
edetäänpäs tässä sangen jälkeen jääneessä blogissa taas, tällä kertaa kirjoitukseen, jonka olisi voinut kirjoittaa elokuussa tai syyskuussakin, jos olisi vain ehtinyt. Vuosi Kajaanissa. Mietin hetken otsikkoa "auskultointivuosi", mutta en aio kirjoittaa tätä ammatilliseen näkökulmaan keskittyen, joten mennään tällä.
Ihan ensimmäinen asia Kajaaniin muuttaessa oli kerrostaloni pihassa ollut lintujen allas ja eläinrakas asunto-osakeyhtiön hallituksen pj. Lappeenrannan betonihelvetin jälkeen sieluni suorastaan lauloi tuossa ympäristössä.
Niin, mullahan tuli lähtö Kajaaniin siinä vaiheessa, kun mulla oli kaikki onnellisesti Lappeenrannassa ja olin jo päättänyt etten lähde täältä minnekään. Koska olin viimeinen työhaastateltava, sain jo työhaastattelussa tietää, että sain paikan ja edessä olisi irtisanoutuminen vakituisesta työsuhteesta ja muutto pohjoiseen. Alusta asti olin aivan innoissani ja samalla koin myös suurta haikeutta joutuessani jättämään Lappeenrannan mukavat ja tutuiksi käyneet kuviot. Ajattelin myös lähtiessäni, että en todennäköisesti palaa takaisin, vaan Kajaanin vuoden päätteeksi suuntana olisi Kuopio (Itä-Suomen hovioikeus) tai Rovaniemi (Rovaniemen hovioikeus). Siksi Kajaaniin lähtö tuntui isolta vedenjakalta. Saavuttaisin viimeinkin pitkäaikaisen tavoitteeni ja pääsisin aloittamaan tuomioistuinuran tai vaihtoehtoisesti auskultoinnin jälkeen hakemaan apulaissyyttäjän paikkoja.
Koti, se oli niin kaunis. Ensimmäinen kaksio, jossa asun yksin. Etenkin huonekalujen maalaamisen ja sohvan hankkimisen jälkeen kotini oli suorastaan linnani.
Olin muuttanut kaupungista toiseen lukion jälkeen 8 kertaa aiemminkin, ensimmäisen Rovaniemelle muuttamisen ja ensimmäisen Lappeenrantaan muuttamisen ollessa hyppyjä täysin uuteen kuvioon ilman minkäänlaisia siteitä mainittuihin kaupunkeihin, joten siksi muutto Kajaaniin ei millään tasolla pelottanut tai jännittänyt yhtään. Tiesin viihtyväni pienessä kaupungissa ja olin aiemminkin ollut käräjäoikeudessa töissä ja viihtynyt siellä mielettömän hyvin, joten eihän minulla ollut mitään muuta kuin hyvää odotettavana.
Metsä oli ihan kävelymatkan päässä
Kaikeksi onneksi Kajaanin vuosi oli täysin odotusteni mukainen. Pieni, kaunis ja sopiva kaupunki, aivan mahtava työpaikka ja ihanat työkaverit. Asunnoksi valikoitui nätti kaksio lähellä työpaikkaa ja kaupungin keskustaa. Olinkin alussa ihan pähkinöinä siitä, miten kaunis koti ja kodin ympäristö oravineen ja lintuineen minulla oli.
Tutustuin käsitteeseen kekripukki ja sen polttaminen
Koko vuosi pyöri aika pitkälti työn ympärillä. Pitihän siellä olla suurin osa ajasta ja myös uudet ystäväni olivat kaikki työkavereitani, joko toisia notaareita tai sitten käräjäsihteerin hommia tehneitä oikeustieteen ylioppilaita. Meillä oli kuitenkin mukavia hetkiä työn ulkopuolellakin, käytiin muun muassa shoppailemassa Sotkamossa ennen pikkujouluja, virkistyspäivät olivat huippuja ja jälkimmäisenä puolena vuotena pidimme myös notaarikaljoja. Lappeenrannasta tuotu hyvä perinne se.
Talvella minulla oli ruokinnassa pieni orava
Koska olin asunut Lappeenrannassa ihan keskustassa ja metsää ei ollut 10 kilometrin säteellä, kului Kajaanissa jonkin verran aikaa myös keskustan tuntumassa olleen Pöllyvaaran kuntopoluilla. Lisäksi minulla oli ekaa kertaa useampaan vuoteen kuntosalijäsenyys ja sinnekin raahasin välillä itseäni. Joskin rehellisesti todettuna olisi voinut mennä kyllä useamminkin. Se vähän jäi harmittamaan, että loppujen lopuksi en tullut kertaakaan käyneeksi kaupungin uimahallissa! Enkä muuten höyrylaivaristeilylläkään tai lumilautailemassa. Tämä viimeinen on kyllä naurettavaa. Silloin kun asuin Rovaniemellä samalla _kadulla_ kuin laskettelukeskus, en käynyt kertaakaan lautailemassa. Sitten kun asuin Kajaanissa, josta olisi vain muutama kymmen kilometriä Vuokattiin, en käynyt kertaakaan lautailemassa. Sen sijaan olen kyllä matkustanut junassa lumilaudan kanssa Lappeenrannasta Kajaaniin laskettelemaan. Samaten Kokkolasta Rovaniemelle ja Leville. Kai mä sitten järjestän asiani aina niin, että laskettelua edeltää satojen kilometrien matkustaminen.
Kajaanin vuosi oli sellainen onnellinen kupla. Aika elämässäni, kun aivan kaikki oli hyvin. Olin hirmuonnellinen ja onneksi osasin huomata sen jo silloin ja arvostaa sitä. Yhteisöllisempi työpaikka oli mukavaa vaihtelua parin vuoden käytännössä yksin puurtamisen jälkeen. Asianajopuolella esimerkiksi kahvitaukoja ei ole tullut pidettyä ei ennen eikä jälkeen auskultoinnnin. Mitäpä sitä kahvia juomaan yksin, kun kiire painaa päälle. Käriksessä oli kaksi kertaa päivässä kahvitauko, jolloin melkein koko virasto kokoontui kerralla kahvihuoneeseen juttelemaan niitä näitä. Siellä oli muutenkin niin paljon vähemmän kiire, että oli myös aikaa keskustella työkaverien kanssa siitä, miten jutut pitäisi ratkaista. Asianajopuolella se ei oikein ole mahdollista, koska joko on liian kiire tai sitten ihmiset vaan huitelee milloin missäkin palavereissa, kuulusteluissa tai oikeudenkäynneissä. Nyt kun meitä on Lappeenrannassa kaksi, joskus menee useampi päivä, ettei edes nähdä toisiamme.
Ainut mikä Kajaanin vuotta varjosti, oli tietoisuus siitä, että se on vain vuoden kestävä pätkä. Jo ennen joulua ahdisti, kun tiesi, että yksi ystävä lopettaa hommansa kirjoittaakseen gradunsa ja valmistuakseen oikiksesta. Joulun jälkeen ahdisti, kun tiesi, että toisen notaarin vuosi päättyy ja kolmas jatkaa omaansa hovissa. Itse tiesin loppukeväästä, minne menen syksyllä, joten oman auskultointivuoden loppu ei sinänsä ahdistanut, mutta kesästä alkaen alkoi mieleen hiipua haikeus.
Näin mukavaa vuotta ei varmaan enää ikinä tulisi. Tosi monihan on sanonut, että auskultointivuosi oli heidän elämänsä paras vuosi. Mietin, että olen samaa mieltä. Näkisinköhän näitä ihmisiä enää koskaan kasvotusten? Elokuun kuljeskelin ympäri Kajaania ja haikeana mietin, että kohta jää nämäkin seudut taakse. Omista läksiäisistäni selvisin yllättävän kunnialla, koska ne sattuivat olemaan sellaiseen aikaan, että minulla oli vielä noin viikko töitä jäljellä. Viimeisen työpäivän pari viimeistä tuntia meni sitten kirjaimellisesti itkemiseksi. Tämän tekstin kirjoittaminenkin meni itkemiseksi. Minulla on vain niin ikävä niitä ihmisiä ja olen niin kiitollinen, että kaikista mahdollisista paikoista päädyin juuri sinne ja sain olla siellä vuoden. Se oli niin hyvä vuosi ja teki minulle niin monessa suhteessa hyvää, niin ammatillisesti kuin muutenkin.
Minulla on ollut elämässäni pätkiä, jolloin on ollut hyvin vaikeaa. Nuorempana vuosia kestäneitä pätkiä, aikuisena lyhyempiä pätkiä. Sellaisten pätkien aikaan on vaikeaa uskoa elämään ja uskoa siihen, että "kyllä kaikki järjestyy ja menee niin kuin on tarkoitettu". Joskus sellaisten pätkien aikana on ollut jopa vaikea uskoa itseensä ja osaamiseensa. Minua aikoinaan harmitti, kun en päässyt auskultoimaan muutamiin muihin paikkoihin, joihin hain. Nyt voin sanoa, että onneksi en päässyt, sillä kyllä minun oli tarkoitus mennä juuri Kajaaniin. Se vuosi tuntui korjaavan kaiken, mikä ikinä oli ollut rikki.
Ystäväni antoi minulle läksiäislahjaksi tämän sympaattisen pöllön. Se nököttää toimistolla työpöydälläni muistuttamassa ihanasta vuodesta ja ihanista ihmisistä.
En minä nyt tiedä oliko tässä kirjoituksessa mitään järkeä. Vuosi oli täynnä pieniä suuria hetkiä, onnistumisen kokemuksia, iloa, onnea, yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä. Miten sinä sellaisesta kirjoitat mitään? Muuta kuin tuntemuksia?
