Päivä 1 (part 2), Nyt riitti

Hei,

Katkesi kamelin selkä. Siitäpä otsikko. Pari vuotta sitten mä muutin tämän blogin vähän kuin laihdutusblogiksi ja kirjasin tänne syömisiäni, liikuntojani ja muutenkin ajatuksiani aihepiiriin liittyen. Oli toki välillä muutakin kerrottavaa elämästä, mutta otsikoissa oli aina maininta, kuinka mones päivä projektia oli menossa ja lopussa oli aina listat syömisistä. Sitten jossain kohtaa (olisikohan ollut jossain yli 200 päivän tienoilla? Ei muista ja kamalan raskas tarkastaa... Muokkaus: eiku se olikin 334. Aika kauan mä siis jaksoin kuitenkin.) kyllästyin, kun paino oli pysynyt jo kauan samassa lukemassa ja jätin homman. Pysyttelin samassa painossa tänne raportoimattakin yli puoli vuotta. Ja sitten alkoi tulla kilo kerrallaan takasin. Ja sitten vähän enemmän kerrallaan takaisin. Välillä hitaammin ja välillä nopeammin, mutta yhtä kaikki takaisin. 

 Pallo tässä terve. Kuva elokuun alusta, mutta samankokoinen oon edelleen. Kiva väriero muuten käsien ja jalkojen välillä...

Laihduin silloin viime kerralla noin puolessa vuodessa 16 kiloa. Ja verrattuna silloiseen parhaaseen tulokseen, jota pidin yllä noin puoli vuotta, olen nyt lihonnut 18 kiloa. Eli kaikki pudotetut ja kaksi ylimääräistä päälle. Koska nyt tilanne on se, että yhtä takkia (sellainen jokasään paksu tuulitakki) lukuunottamatta mun takit (trenssi, juoksutakki, villakangastakki ja laskettelutakki) on liian pieniä, on ärsytys ja masennus sen mukainen. Lisäksi mun tuulipuvunhousut on niin tiukat, että minkäänlaista kyykistymistä tai ponnistamista ei voi tehdä ilman, että sisäsauma ratkeaa. Kesän helteillä ei mitään takkeja tarvinnut ja muista vaatteista tätä ei huomannut, niin nyt syksyllä on järkytys tosiasia. Vyötäröltä pitäisi saada 10 cm pois mahdollisimman pian, että mahtuisi taas takkeihinsa. 

 

 2 vuotta sitten nämä vaatteet mahtuivat mulle ihan mukavasti.

Mua on jo pidempään vaivannut infernaalinen päänsisäinen ongelma. Olen riippuvainen herkuista, jotka on mulle henkireikä ja tasoittava tekijä suhteessa työhöni, joka enemmän ja vähemmän ottaa mua päästä koko ajan. Raatorehellisesti, mun mielestä elämä ilman herkkuja ei ole elämisen arvoista. Mutta toisaalta, oon myös ollut jo hyvän aikaa huolestunut kasvavista vaa'an numeroista ja mua on ahistanut ajatus, että en varmaan enää mahdu takkeihini ja tilanne pitäis muuttaa ennen syksyn/talven tuloa. Lisäksi jakkupuvusta uloskasvaminen on myös pelottavan lähellä. 

  

Eivät mahdu enää. Housut on tuska tiukat ja takki nousee kävellessä ja juostessa typerän näköisesti ylös, jos se on kiinni.

Ja mikä pahinta, mä en voi lähteä partiolippukuntani Kolin vaellukselle tuossa 3 viikon päästä, koska mulla ei oo sellaisia ulkoiluvaatteita joihin mahtuisin niin mukavasti, että niillä voi oikeasti lähteä vaeltamaan. Eikä mulla oo rahaa ostaa uusia (maksavat sikana) ja toisaalta, eihän siitä mitään tuu, että ostaa aina vain isompia ja isompia vaatteita. Jossain vaiheessa kaupasta loppuu koot, varsinkin urheiluvaatteissa. 

Joten nyt riitti. Oon vihainen itselleni. Oon masentunut siitä, että mun osani on olla päästä sairas ja himoita epäterveellisen paljon herkkuja. On väsynyt siihen, että osani on olla ikuinen jojo ja taistella koko ajan jotain sellaista vastaan, mikä todennäköisesti ei poistu koskaan. Miksi en vain voisi olla "läpipasko" tai edes sellainen ihminen, jolla ei ole herkkuhimoa? 

 

 Treenilistalle pitää alkaa antaa paljon enemmän käyttöä...

Tää seuraava lause on sellainen, mitä en ois halunnut enää koskaan kirjoittaa, mutta joka nyt on pakko kirjoittaa, koska tiedän, että tää on ainut joka mua auttaa. Alan taas kirjaamaan tänne blogiin päivittäiset syömiset ja liikunnat. Se on työlästä ja tuskastuttavaa, mutta se on toistaiseksi ollut ainoa toimiva keino pitää itseni ruodussa. Koska mähän en elämässä saa mitään aikaiseksi, ellei ole ulkopuolista pakkoa. Menestyn erinomaisesti aina kun on ulkopuolinen pakko (koulu, työ, maksa laskut, jne.), mutta jos pakkoa ei ole, mistään ei tule mitään (esimerkiksi ikkunoitani en ole pessyt vuoteen). Ja sitten jos on kyse siitä, että pitäis luopua mun elämän tärkeimmästä asiasta heti perheen ja ystävien jälkeen, eli herkuista, niin herran jestas, johan tässä on monta kuukautta taisteltu, että aloittaako taas laihduttaminen vai eikö aloittaa. 

Suurin vetovoima projektin uudelleenkäynnistämiselle on siis viha, epätoivo ja masennus. Rehellisesti, sellainen joka ei oo jojo, ei voi tietää miten turhauttavaa on laihduttaa uudestaan ja uudestaan ne samat kilot. Minä oon elämäni aikana laihduttanut about 60 kiloa. Paha vaan, että ne on olleet aina ne samat kilot ja oon aina pysytellyt sinnikkäästi merkittävän ylipainon puolella. 

 

 Pitkästä aikaa nassuun näitäkin.

Mukana on myös hitunen uteliaisuutta. Minä en ole normaalipainoinen kertaakaan sen jälkeen kun täytin 10 vuotta. Se vaikuttaa asioihin. Raatorehellisesti arvioituna, luulen, että ylipaino on vaikuttanut siihen, että musta tuli aseksuaali. Koska itsensä kokee seksuaalisessa mielessä ällöttäväksi, ei halua ryhtyä sellaisiin ihmissuhteisiin, joihin sisältyisi seksiä. Toisaalta, arkipäiväisempien asioiden puolella pukeutuminen on sellainen asia, jossa itsellä ei koskaan ole juuri ollut vaihtoehtoja. Ihan jokainen vaate näyttää huonolta, jotkut vaan hitusen vähemmän huonoilta. Minä en voi mennä shoppailemaan vaatteita enkä tykkää kierrellä vaatekaupoissa, koska mikään ei mahdu päälle. Tai jos mahtuu, niin se on "mummonverhoista tehty muodoton teltta". Vaikka mitäpä tässä vinkumaan, muodotonhan minäkin olen. 

Mutta on mulla tällä kertaa projektia varten yksi "taistelulausekin" itselleni. Tai oikeastaan kysymys. Haluanko olla (mielihalujeni) uhri vai taistelija?  Koska taistelija on se, joka nousee aina pystyyn vaikka kaatuisi kuinka monta kertaa, eikä anna periksi.

Oh dear, ehkäpä ei tässä yhteydessä enempää valitusta aiheesta. 

Päivän ruuat:

- aamupala: smoothieta 2 isoa lasia (sisälsi 0,5 l maitoa, 3 dl soijajugurttia, 1 banaani, mustikoita, mustaherukoita ja karhunvatukoita epämääräinen määrä)

- lounas: 30 cm chicken fajita subi, 5 palan geishapatukka suklaata

- 2 kuppia teetä ilman makeutusta

- iltapala: proteiinijuoma (mahdollisesti syön vielä omenan, jos tuntuu siltä)

Liikunta:

- kirjasin heiaheiaan 30 min HIIT ja 15 min vatsalihaksia. Oikeasti tämä tarkoittaa, että tein noin 2,5 km lenkin, jolla vuorotellen juoksin ja kävelin. Mainitsemisen arvoista, että juoksin ylös tuon ison kotini vieressä sijaitsevan mäen. Kotona (tuhannen hengästyneenä) tein sitten vatsalihaksia, selkälihaksia, punnerruksia ja "lankutin". 

Noin niinkuin yleisesti, että jatkossa aiheet saattaa pyöriä aika paljon tämän aihepiirin ympärillä. Se ketä ei kiinnosta, niin ei ole pakko lukea. Teen tätä nyt itsekkäästi itseni takia, en lukijoilleni.

Turistina omassa kaupungissaan

Hei, 

viime viikonloppuna sain äidin tänne vieraakseni ja me sitten turisteiltiin ympäriinsä aika lailla koko viikonloppu. Pelkäsin aluksi, että mitähän ihmeen tekemistä tästä kaupungista voi löytyä, mutta hyvin me kuitenkin saatiin aika käytettyä. Vaikka se on kyllä pakko myöntää, että turisteilu omassa kaupungissa oli viime vuoden kesänä paljon helpompaa, kun se kaupunki oli Helsinki. Mä asuin siellä puoli vuotta ja koko sen ajan odotin aina innoissani viikonloppuja, että pääsee tutkimaan kaupunkia. Tutkittavaa olis jäänyt vielä siinäkin vaiheessa, kun muutin sieltä pois. Lappeenranta sen sijaan oli nähty yhdessä päivässä. Mutta onneksi äiti tuli autolla, niin mahdollistui myös lähialueiden kohteiden läpikäynti. 

Perjantaina ainoaksi varsinaiseksi turisteiluksi jäi yhdet siiderit laivassa, kaupunginlahti ja sen päässä oleva Hiekkalinna. Hiekkalinna on nimenä vähän harhaanjohtava, sillä kyse ei ollut yhdestä isosta linnasta vaan useasta erillisestä hiekkaveistoksesta. Tämä pääkallo jostain syystä vetosi muhun ja se oli mun lemppari. Tulee mieleen lapsuuden piirrettyjen He-Man ja sen pääkallolinna. 

Vaikka etukäteen olin hieman huolestunut sääennusteista, jotka lupasivat koko viikonlopulle vesisadetta ja vain noin 20 asteen lämpötilan, tuo kävely kaupunginlahdella oli ainut hetki kun satoi vettä, kun olimme ulkona. Eikä se silloinkaan oikeastaan kuin ripotellut. Sateenvarjon alta kelpasi katsella synkkien pilvien, auringonvalaiseman vastarannan ja sateenkaaren maalaamia näkymiä. 

Lauantai-aamuna suunnattiin Lappeenrannan ainoaan oikeaan turistikohteeseen, Linnoitukseen. Aluksi katseltiin valleilta maisemia kaupunginlahdelle... 

... ja kaupunkiin päin. Aamu oli onneksi aurinkoinen, mikä passasi hyvin tuolla kuljeskeluun. Linnoituksessa kuljettiin siis lähinnä ympyrää ja katsastettiin näyttelyt taidemuseossa ja Etelä-Karjalan museossa. Jälkimmäinen oli parempi, kun siellä oli näyttely Saimaalla kuvatuista valokuvista sekä videoita saimaannorpista. Linnoituksen parhainta antia oli minun mielestäni kahvila Marjuska. Hyvät tarjoilut historiallisessa ympäristössä. En oikein osaa sijoittaa sitä historiassa mihinkään, mutta veikkaisin rokokoota. Työntekijätkin olivat pukeutuneet historiallisiin asuihin. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Sisällä oli todellista vanhan ajan tunnelmaa, mutta me kuitenkin mentiin äidin kanssa sellaiseen "eteistilaan"(?), kun se oli niin viehättävän aurinkoinen ja jotenkin maalaisromanttisen oloinen. 

Siinä taidemuseon pihassa oli hienoja puusta ilmeisesti moottorisahalla tehtyjä teoksia. Aattelin, että veljestäni tuo krokotiili olisi ollut hieno. Se oli mahdottoman iso ja hieno. Loppujen lopuksi palloiltiin linnoituksessa 3 tuntia ja suunnattiin sen jälkeen Ylämään jalokivikylään. Se paikka oli kyllä ainakin minulle pettymys, joskin alunperinkin ehdotin sitä vain, koska kivet kiinnostivat äitiä. Ei siellä ollut kuin kivimuseo (missä sinänsä oli kyllä ihan hienoja kiviä ja muun muassa 100 miljoonaa vuotta vanha kala) ja muutama käsityöläisten kauppa, jossa myytiin jalokivistä tehtyjä koruja. Mutta tulipahan käytyä. Sieltä kun palattiin, käytiin syömässä ja suunnattiin sitten Satamaan ja lähdettiin Saimaan risteilylle loppuillaksi.

13 metrin padon läpi meneminen laivalla oli äidille eka kerta elämässä. Mä muistelisin, että ihan kuin olisin joskus mennyt padosta jollakin veneellä, kun tehtiin lukiossa reissu Valamon luostariin ja käytiin silloin myös risteilyllä. Risteily oli ihan kiva ja maisemat kivoja. Minä ramppasinkin sitten vähän väliä kannella valokuvaamassa. Tuosta ikkunan läpi oli vähän paha valokuvata, kun siinä oli lapset käden jäljillään sitä tuhrustaneet. 

Loppujen lopuksi tällaisella pilviseen taipuvaisella säällä sai mielenkiintoisempia kuvia, kuin mitä olisi saanut, jos taivas olisi ollut täysin sininen. 

Sunnuntaina olikin sitten ilmassa seikkailun makua. Kohteena näet minullekin entuudestaan tuntematon Kummakivi. Sen sijainti oli niin sanotusti "keskellä ei mitään", etukäteen oli tiedossa, että viittoja sinne ei olisi ja tien kunnosta ei ollut mitään tietoa. Yllättävää kyllä navigaattori löysi Kummakiventien ja karttaa pällisteltyäni kännykän gps:n avulla pystyi varmistamaan, että kulku jatkui jalkaisinkin oikeaan suuntaan. 

Tämmöinen pikkuinen kyltti Kummakiventien varrella oli ainut kyltti. Lukea tuota ei nähnyt kuin ihan 2-3 metrin päästä. Eikä sitä välttämättä olisi huomannut ollenkaan, ellei olisi etukäteen katsonut kartasta, että mistä suunnilleen pitää alkaa kävelemään. 

Auton jätettyämme käveltiin vähän yli 100 metriä metsäautotietä ja sen päässä oli maassa maamerkki. Tämä pisti huvittamaan. En ole ikinä, siis ikinä elämässäni, oikeasti suunnistanut maamerkkien perusteella. En edes partiossa. Lähdettiin sitten nuolen mukaisesti pikkuiselle, puolen metrin levyiselle metsäpolulle. 

Ja sieltä se löytyi, Kummakivi. Kivi, josta paikallisilla kuulemma oli huhuja ja jonka kaikki tiesivät, mutta kukaan ei oikein tiennyt että missä se tarkalleen sijaitsi. Itse bongasin tästä maininnan jostain lehdestä ja laitoin nimen kalenteriin ylös. Googlettelulla sitten löytyi ohjeet sen löytämiseksi ja mekin siis osasimme tuonne eksymättä kertaakaan. Pieni kiven luo johtava polku näkyy tuossa vasemmalla. Oli tuo kyllä hurja. Käsittämätöntä, että alakivi on ihan sileä ja sitten tuo yläkivi on rosoinen. 

 Kummakiven jälkeen suunnattiin Imatralle syömään ja siitä edelleen Holiday Club Saimaaseen kylpylään. Itse kylpylämaailma ei ollut kovin kummoinen. Ilma ja vesi molemmat niin lämpimiä, että tuskainen olo oli aika äkkiä taattu. Suurin osa vesisuihkuista oli suunnattu hankalasti ja niiden käyttäminen niin hankalaa, ettei tuota oikein vesihieronnankaan kannalta voinut ottaa. Itse ylitin itseni ja uskaltaiduin ensimmäistä kertaa elämässäni laskemaan sellaisen pitkän umpitunnelissa olevan mäen renkaalla istuen. Oli kyllä sydäri lähellä ja radan päätyttyä sydän löi hetken ajan tuhatta ja sataa. Mutta tulipa uskallettua. Se mäki on varmaan ihan kiva niille, joita ei pelota yhtä paljon kuin mua. Mutta tähän on pakko huomauttaa Cheekin sanoin: rohkeus ei ole sitä, että ei pelota, vaan että uskaltaa hypätä vaikka ei tiedä selviääkö elossa. 

Ihanaa oli, että kaskaat yhtenä iltana suostuivat sirisemään. Saipa äitikin kokea sen :)

Paikan parhautta oli kuitenkin saunamaailma. Se on sikäli hämmentävä, että se on yhteinen naisille ja miehille ja siellä ollaan uimapuvut päällä. Että sinne lentää romukoppaan sekin perustelu, mitä perusuimahalleissa aina on, ettei saunaan saa mennä uimapuku päällä, koska siitä haihtuu myrkyllisiä kaasuja. Saunamaailmassa oli kaksi mielestäni aika normaalia saunaa. Sellainen iso sauna 20 hengelle ja sitten hirsisauna, jossa lauteet ja seinät oli hirsistä. Muuten se oli tavallinen sauna. Näiden lisäksi siellä oli suolasauna, jonka seinät oli tehty suolakivestä ja jossa oli maailman ergonomisimmat lauteet. Oikeasti, en oo ikinä ennen istunut missään kovaksi (lauteet oli puuta) luokiteltavassa, joka on noin hyvän tuntuinen istua. Oisin voinut olla siellä ikuisuuden. Ja sitten siellä oli turkkilainen sauna/höyrysauna. Saunamaailmassa oli onneksi lämpötila saunojen ulkopuolella sangen viileä, mikä oli raikasta vaihtelua sille kylpylämaailman +30 asteelle. Saunamaailmassa oli myös sellainen kohtuu viileätä vettä sisältävä allas, jonka reunalla oli nuotio (joka paloi hajusta päätellen sinolilla). Oli kohtuullisen taivaallista mennä aina saunasta sinne viileään altaaseen kellumaan. Ongelma vaan meinasi olla, että äiti halusi olla saunassa ja minä siinä viileässä altaassa :D Ajoituksen puolesta sunnuntai-iltapäivä koulujen alkamisen jälkeen oli täydellinen. Aika rauhassa saatiin olla. Meidän lisäksemme muita asiakkaita varmaan alle 20. 

 

 Instagramkuva menneeltä viikolta, tie nousi kirjaimellisesti pystyyn kun olin menossa poliisilaitokselle

En oikein osaa sanoa, että onko tuo paikka jonne kannattaa mennä. Saunamaailma on kiva ja se renkaalla laskettava putkilo sellaisia, joita en oo muualla nähnyt. Kylpylämaailma itsessään on kuitenkin liian kuuma, eikä siellä voi oikein järkevästi tehdä mitään. Uimiseen soveltuu paremmin viileämmät olosuhteet (niin ilman kuin vedenkin osalta) ja kehonhuolto tarkoitukseen on parempia paikkoja. Esimerkiksi Jyväskylän Rantasipin kylpylä uskomattominen näköaloineen ja erilaisine saunoineen on paljon parempi paikka. Lisäksi tuolla Holiday Club Saimaalla kylpylän ja saunamaailman hinta on aivan liian suolainen suhteessa siihen mitä rahalla saa. Mutta kai venäjäläisillä on rahaa. Meidän auton lisäksi hotellin parkkipaikalla oli vain 4 suomen rekisterissä olevaa autoa. Muut oli venäjän rekisterissä. 

 

 Arki-illat ovat kuluneet kirjan ääressä teekupin kanssa tunnelmoiden. Ihana kun tulee syksy!

Viikonloppu oli oikein ihana ja sitä taas muisti, että mitkä asiat elämässä on tärkeitä. Vaikka seikkailu ja uusien paikkojen tutkiminen ja näkeminen on ihan mun top 1:ssä maailman parhaista asioista, on kaiken kokeminen läheisen ihmisen kanssa kaksin verroin parempaa. Toivottavasti edessä on vielä monta muutakin yhteistä retkeä ja seikkailua mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin. 

Materialismionnellisuutta ja Linnavuoren-retki

Hei,

voisin tällä kertaa ihan lyhyesti sivuta lomalta töihin palaamisen hirveyttä ja sitten mennä onnellisempiin asioihin. Minullahan oli tänä vuonna ekaa kertaa se tilanne, että palasin töihin pidemmän loman jälkeen. Viime vuonna palasin ylipäätään ekaa kertaa loman jälkeen töihin, mutta se loma oli vain viikon mittainen ja kaiken lisäksi minä olin se, joka piti kesäloman viimeisenä, niin se ei ollut niin paha. 

 Kaiken muun hässäkän päälle vielä puhelimen vaihto... Onneksi edes veljeni oli etä-teknisenätukena, että miten ihmeessä tää tiedon siirto puhelinten välillä tapahtuu.

Tänä vuonna pidin kolme viikkoa lomaa ja kun palasin töihin, olimme työnantajani kanssa 2 päivää molemmat töissä ja sitten jäin hieman yli 4 viikoksi yksin. Nyt tuosta on kulunut 3 viikkoa ja täytyy sanoa, että ovat olleet tämän työsuhteen hirveimmät. Jo yksistään siinä oli paljon tekemistä, että pääsi kärryille, mitä on tapahtunut lomani aikana keisseille. Lukemattomia sähköposteja oli 400 ja uusia juttuja otettu sisään hirmuisen monta. Lähes kaikki niistä tuli saatesanoilla "tällainen tuli, en tehnyt mitään ku oon jäämässä lomalle, selvitä mistä kyse ja ala tekemään". Kaikki uusista jutuista olivat sellaisia, etten ollut niitä tehnyt joko ikinä tai ainakaan vuoteen. Sarjassa voi naamakala. Sitten kun alkoi vielä kummittelemaan omat vanhat jutut, joista ei ois pitänyt enää mitään kuulua tai joiden kohdalla olin olettanut, että käräjäoikeus istuu niiden päällä vähintään puoli vuotta, alkoi mennä jännäksi. 

 Mutta sitten kun sen oli tehnyt työpuhelimilla, sen osasi tehdä omillakin puhelimilla. Onnistuneesti siirtyivät yhteystiedot ja kuvat. Tekstiviestit ei siirtyneet, mutta eipä se haittaa. Mutta hei katsokaa mistä mä siirryin Lumiaan :D

Sietokyvyn rajoilla oltiin, kun myös toisen vanhat keissit alkoi kummittelemaan. Eli kun oltiin käyty pitkää listaa läpi "näille sun ei tartte tehdä mitään", niin sitten sieltäkin pulpahti esiin ihan kummallisia tilanteita. Ja lopullisesti hermot napsahti, kun tuli tilanteita, joissa toinen osapuoli ei ollut kaikissa hengen voimissa. Yhden sellaisen takia laitoin kaikki tietoni salaisiksi ja harkitsin turvakieltoa. Toisen sellaisen iskiessä mun ja oven väliin ampuma-aseen, sähkölamauttimen, puolen metrin mittaisen "puukon/veitsen" ja nyrkkiraudan, mä vaan mietin, että mites tässä nyt säilytään hengissä ja että mä en jaksa. En vaan jaksa. Jotenkin otti niin hermon päälle se, että kaikki oli joko törkeän vaikeaa tai sai ihan hulluja käänteitä. Lisäksi esim. radio ja työhuoneen oven lukko hajosivat ja työläppäriin tuli virus. Siinä ei pystynyt enää kuin ihmettelemään, että miten tää on mahdollista?

 Ostin kotiini kukkia, että olisi edes jotain iloa keskellä lomalta palaamisen ankeutta

No, jotenkin tästä kaikesta on selvitty. Loppua kohden on alkanut hieman helpottaa. Mutta pakko kyllä todeta, että tää on taas niitä tilanteita, että sä selviät ainoastaan siksi, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. On vaan yritettävä ottaa jostain kulmasta kiinni ja alettava purkaa tilannetta palikka kerrallaan. Yllättävän kova homma yrittää työntää mielestään se "tekemättömien asioiden vuori" ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, mutta se on ainut tapa päästä eteenpäin. Että tällainen ensikokemus lomalta töihin palaamisesta. Oli ihan samanlainen kuin tää mun valmistumisen jälkeinen ura muutenkin. Ei mitään kevyitä ja pehmeitä laskuja vaan saakeli heitetty suunnilleen 20 metristä syvään veteen ja katottu, että jääkö se henkiin.

 Lempparit valkoiset jutut: Tintti, Lumia ja äidin vanha rannerengas. Se onkin ollut ranteessa melkein 3 viikkoa. Sopii hyvin tintin kanssa ja on jotenkin kotoisa pitää. Yllättävää että äidiltä löytyi mitään, mikä menee mullekin, kun me tykätään yleensä ihan eri väreistä.

Mutta onneksi on olleet viikonloput! Ja materialismionnellisuus! Niillä tän kaiken jaksaa. Oon edelleen tosi onnellinen uudesta kännykästäni ja sen tuomista mahdollisuuksista. Tänä perjantaina oli käräjäreissu Helsingissä ja tuli testattua sen Here transit-sovelluksen toimivuus. Kätevää, kun lähtöpaikaksi pystyi määrittelemään sen hetkisen sijaintinsa ja kohteeksi kirjoittamaan "Helsingin käräjäoikeus" ja se näytti mistä lähtee bussi ja milloin ja missä pitää nousta pois. Muuten olisin pärjännyt varmaan ilmankin, mutta kiireisellä aikataululla oli kätevää nähdä, milloin tarkalleen niitä busseja menee ja missä on lähin pysäkki. Muistin nimittäin vain kolme pysäkkiä (toimistomme läheltä, toisesta päästä keskustaa ja poistumispysäkin). Yllättävää miten paljon juttuja sitä unohtaakaan vuodessa. Samaten Hesan käriksessä mä kuljin öönä "kyllä mun mielestä jossain tässä oli vessa..." :D 

Puhelimen päivittäminen auttoi myös ottamaan ulos tämän kuvan. Kuva on vanha kuin taivas, joltain kesältä Pietarsaaresta tuomi hienossa kukassa.

Instagramiin mä oon kans aivan rakastunut. Kiva seurata kaverien arkielämän kuvia ja toisaalta mielenkiintoista seurata esimerkiksi pääministerimme kuvia ja sitten sellaisen siilin kuvia. Joku tyyppi siis matkustelee siilinsä kanssa ja laittaa instagramiin paljon kuvia, missä on aina jokin kohde ja se siili. Niin söpöjä kuvia. Niitä näkee myös internetin kautta tätä linkkiä klikkaammalla. Lisäksi oon huomannut, että on yllättävän kivaa jakaa instagramiin pieniä arjen hetkiään. Se on niin helppoa. Paljon helpompaa, kuin ottaa kuva kameralla, ladata se koneelle ja siitä sitten esimerkiksi facebookiin tai tänne blogiin. Nyt ei tartte kuin ottaa kännykällä kuva, parilla klikkauksella se on instagrammissa ja halutessani myös facebookissa.

Iso tekijä arjen hullun myllyn jaksamisessa on siis olleet viikonloput ja erityisesti retket. Viime kerralla mä kerroinkin pyöräilyreissustani Saimaan saaristossa. Nyt retken kohde oli Taipalsaarella sijaitseva Linnavuori. Jostain katsoin, että se olisi 40 metriä korkea ja että sieltä olisi hienot näköalat, niin ei muuta kuin sinne! Tykkään luonnosta, tykkään hienoista maisemista ja tykkään seikkailla. Minun onnekseni seikkailu se on pienikin seikkailu eli tässä tapauksessa mennä paikkaan, jossa en ollut koskaan ennen ollut. 

Alhaalla olleen opastetaulun piirros antoi kyllä vähän harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä tuleman pitäisi. 

Ylös oli ystävällisesti tällaiset loivat portaat. Olin oikeasti yllättynyt, että ei ollut homma eikä mikään kiivetä sinne ylös. Olin henkisesti varautunut kipuamaan 40 metriä eli noin 2 männyn korkeuden verran. Jos multa kysytään, kapuamista ei kuitenkaan ollut kuin noin 10-15 metriä ja sekin enimmäkseen portaita pitkin.  En tiedä mistä se 40 metrin korkeus on saatu. Onko se järvenpinnasta vai merenpinnasta vai mistä. Mä oon kiivennyt Lapissa tunturillekin jyrkästä kohdasta, niin jotenkin musta mikään alle 100 metrin kiipeäminen ei enää oo kummoinenkaan juttu. No mukavampihan se näin päin. 

Ylhäällä olin ihmeissäni. Täh? Täähän on vaan metsää. No pyörin siellä ympyrää ja söin mustikoita kunnes... 

 ...palasin taaksepäin ja HAA! Siellähän se näköalapaikka on. Sitä ei nähnyt ylösnoustessa ollenkaan enkä sitten tullut katsoneeksi taakseni. 

Tuollainen aidattu neliö jossa oli yhdellä sivulla penkki. Yllättävää kyllä, tuolla ei ollut yhtään hyttysiä eikä paarmoja. Ainoastaan kaksi ampiaista kävi tutkimassa, että kuka sinne oli tullut. Lisäksi siinä oli ihanan viileää. En tajua miten olikin niin mukavaa, vaikka lämpöasteita oli kännykän mukaan just tuossa +27.

Näköala oli tällainen. Kyllähän se Saimaa sieltä näkyi ja kelpasi eväät syödä. Istuskelin tuolla varmaankin tunnin ylhäisessä yksinäisyydessäni, ennen kuin sinne tuli joku pyöräilijäpariskunta ja lähdin antaakseni heille saman rauhan, mikä minulla oli ollut.

Jännä miten tällainen pienikin retki, 14 km pyöräilyä ja pieni kapuaminen ihailemaan Suomen luontoa, voi antaa niin paljon voimaa ja hyvää mieltä arkeen. Nyt vain pitäisi keksiä joku retkikohde ensi viikonlopulle...