tämän postauksen idean myönnän kopioineeni suoraan Mungolifesta. Täytän alkavalla viikolla 31 vuotta, joten ajattelin että olisi hauska tehdä tällainen pieni katsaus taaksepäin. Mitä olennaista elämässäni on tapahtunut näiden 31 vuoden aikana?
1-vuotiaana: Tästä ajasta en oikeasti muista mitään. Olin kuitenkin vanhempieni esikoinen sekä isäni että äitini sukujen puolelta ensimmäinen lastenlapsi, joten minulle kerrotun mukaan olen saanut varsin paljon huomiota tuossa vaiheessa. Tämä on luultavasti vaikuttanut persoonallisuuteeni, sanon aina mielipiteeni, oli tilanne ihan mikä tahansa, koska hei, totta kai ihmiset nyt minua kuuntelee :D
2-vuotiaana: Ei muistoja. Minulle kuitenkin syntyi pikkuveli ja piti alkaa jakamaan vanhempien huomiota. Pikkuveli oli lapsena aivan äärimmäisen rasittava ja suoraan sanottuna minua ei olisi haitannut, vaikka häntä ei olisi ollut olemassa ollenkaan. Onneksi pikkuveljestäni kasvoi kuitenkin jossain teini-iän paikkeella oikein hyvä ihminen ja nykyään hän on minulle todella tärkeä.
3-vuotiaana: Luulen, että olen tavannut pitkäikäisimmän ystäväni, lapsuuteni bestiksen 3-vuotiaana. Me oltiin kuin paita ja peppu ja rymyttiin kaikki vapaa-aika metsässä leikkimässä.
4 tai 5-vuotiaana: Olen käsityksessä, että jotain näitä main oltiin veljen kanssa leikkimässä Patamäki-nimisessä paikassa ja hän tippui jyrkänteeltä alas ja melkein kuoli. Se on varhaisin muistoni, jonka voin vieläkin nähdä mielessäni aivan selvästi. Aikuisena on kovasti mietityttänyt, miksi kukaan ohi menneistä aikuisista ei auttanut meitä. Pikkuveljeni oli kuitenkin läpimärkä verestä, jota tuli hänen päästään ja me kävelimme about kilometrin matkan kotiin pyörätietä pitkin.
6-vuotiaana: Aloitin koulun ja muistan pätkiä ensimmäisestä koulupäivästä. Koulu oli alusta alkaen minun juttuni ja pärjäsin siellä hyvin.
7-vuotiaana: Jotain näitä aikoja aloitin pelaamaan jalkapalloa. Täysin väärästä syystä. Halusin ne monella näkemäni hienot verkkarit! En muista kuinka monta vuotta pelasin, mutta en ollut hommaan tarpeeksi kypsä enkä oikein koskaan aidosti pitänyt lajista.
8-vuotiaana: Aloitin partion. Elämäni toiseksi paras päätös. Partiosta tuli ykkösharrastukseni. Kaikki elämäni parhaat hetket ovat liittyneet partioon.
9-vuotiaana: Mitään tarkasti juuri tähän vuoteen liittyvää en muista, mutta todettakoon, että koulukiusatuksi joutuminen on alkanut alaluokilla, ehkä jo 2. tai 3. luokalla. Minua haukuttiin neekeriksi, koska olin tummempi kuin muut ja siihen aikaan Suomessa ei tainnut juuri olla oikeita tummaihoisia eikä hirveästi muutenkaan maahanmuuttajia. Minä joka näytän lähinnä italialaiselta, erotuin tietysti joukosta.
10-vuotiaana: Suunnilleen näitä aikoja löysin fantasiakirjallisuuden ja aloin tosissani ahmimaan kirjoja. Valitettavasti jotain näitä aikoja myös alkoi lihominen. Ystäväni muutti toiselle puolelle kaupunkia ja sen sijasta, että olisin rymynnyt kaiken vapaa-ajan metsässä, luin kirjoja. En pitänyt omasta hiusväristäni, joten aloitin värjäämään hiuksiani punaisiksi.
11-vuotiaana: En muista pelanneeni jalkapalloa enää yläasteella, joten olen lopettanut sen pelaamisen varmaankin näitä aikoja.
12-vuotiaana: Aloitin vetämään partiossa ryhmää itseäni nuoremmille. Siitä asti olin ainakin 10 vuotta aktiivisesti johtajan roolissa. Myös tämä on vaikuttanut hyvin paljon persoonaani, minä otan aina tilanteen haltuuni, kuuluu se minulle tai ei. 12-vuotiaana myös päätin, että minusta tulee asianajaja. Koin elämässäni niin paljon epäoikeudenmukaisuutta lähinnä koulumaailmassa, että halusin työskennellä ammatissa, jossa voisin vaikuttaa oikeudenmukaisuuteen. Se oli elämäni paras päätös.
13-vuotiaana: Oli koko elämäni paskin vuosi. Vanhempani erosivat ja ainut minulla koskaan ollut lemmikki, Vili-hamsteri kuoli. Koulukiusaaminen jatkui yläasteella, nyt syynä oli se, että olin liian hyvä koulussa.
14-vuotiaana: Jotain näitä aikoja löysin gootti/metallimusiikin ja aloin pukeutumaan mustaan. Partiossa osallistuin 2 viikkoa kestäneelle Scout 2001-leirille Ruotsissa ja onnistuin siellä muun muassa kirjaimellisesti törmäämään Ruotsin kuninkaaseen ja lentämään sen jälkeen turvamiesten heittämänä kauemmaksi.
15-vuotiaana: Yläaste loppui ja aloitin tekemään kaksoistutkintoa lukiossa ja kauppaoppilaitoksessa. Lukion ensimmäisestä luokasta alkaen olin vapaa vuosia kestäneestä koulukiusaamisesta ja en olisi voinut olla onnellisempi. Meillä oli koulussa mukava ystäväporukka.
16-vuotiaana: Jossain tässä kohtaa aloitin partiossa kouluttamaan muita johtajia ja aika lailla kaikki vapaa-aikani kului partion piirissä. Oli vetämieni ryhmien retket, lippukunnan leirit, piirin leirit, vetämäni koulutusviikonloput, kaikkien näiden suunnittelu ja partiotaitokisat.
17-vuotiaana: Osallistuin Ruotsissa pari viikkoa kestäneelle Army Cadet Exchange-leirille. Eli pari viikkoa sotilasmeininkiä ja oli yksi elämäni parhaista ellei jopa paras kokemus. Armeijaanhan olin aikonut mennä jo pikkutytöstä lähtien, niin totta kai olin tuolla ihan pähkinöinä. Pääsin tuonne, kun eräs minut partion kautta tuntenut majuri, ehdotti että hakisin mukaan. Suomen puolesta järjestäjänä oli Maanpuolustuskoulutus ry, jonka toiminnassa kyseinen majuri oli mukana. Samana syksynä minut pyydettiin sotilastaitokisoihin Suomen joukkueeseen mukaan ja nehän voitettiin. Vahingossa voitin myös henkilökohtaisen mestaruuden ja tulin ammunnoissakin kolmanneksi, vaikka ampumiskokemusta minulla oli hyvin vähän. Jotain näitä aikoja värjäsin hiukseni mustiksi, värjättyäni niitä 10-vuotiaasta asti punaisiksi. Mustaa olin alkanut harkita jo yläasteella, mutta meni aika kauan ennen kuin viimeinkin uskalsin värjätä mustiksi.
18-vuotiaana: Tapahtui kaksi elämäni kannalta merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli partiossa tapahtunut tapaturma, jonka seurauksena olin kuukausia sängyssä saaden jalkaani pysyvän hermovamman ja joka ylioppilaskirjoitusten pilaamisen lisäksi on aiheuttanut hyvin paljon harmia elämääni siitä asti. Pysyvä vamma esti armeijaan menemisen ja se on elämäni traagisimpia asioita. Toinen merkittävä asia oli, että 18-vuotiaana aloin elämäni ensimmäistä kertaa seurustella. Asia, joka tuli oikeastaan itsellenikin täysin yllättäen ja puskista. Mutta halusin kokeilla asiaa, joten kokeilin ja vahingossa rakastuin. Yritin myös ensimmäistä kertaa oikeustieteelliseen, mutta jäin 10 pisteen päähän läpimenosta eli todella kauaksi. Tajusin jo pääsykokeessa, että nyt ei riitä ja se oli kamalaa, kun tiesi, minkälaisen valmistautumisurakan joutuu vetämään seuraavana vuonna uusiksi.
19-vuotiaana: Sain kaksoistutkinnostani valmiiksi myös kauppaopiston osuuden, mutta oikeustieteellinen jäi 1 pisteen päähän. Tarkasti ottaen olisin päässyt sisään, jos olisin kirjoittanut vastauspaperiin yhden kirjaimen vähemmän monivalintatehtävässä. Suuntasin Rovaniemelle Rovala-opistoon tekemään avoimen yliopiston kautta oikeustieteen aineopintoja. Sisäoppilaitosmainen Rovala-vuosi oli aivan mahtava ja sain monta todella hyvää ystävää. Ja kun lakia opiskeltiin joka päivä koulussa opettajan johdolla ja illat käytettiin tenttikirjojen lukemiseen, tentit menivät läpi käsittämättömän hyvillä arvosanoilla.
20-vuotiaana: Pääsin heittämällä sisään oikeustieteelliseen. Suurin ja pitkäaikaisin unelmani tuli toteen. Olin onnesta pähkinöinä, etenkin kun kaikki kaverinikin pääsivät sisään. Kaiken kaikkiaan sinä vuonna ja parina myöhempänä vuonna about 25/30 Rovala-opiston porukastamme pääsi sisään. Vuoden etäsuhteilun jälkeen poikaystäväni seurasi minua Rovaniemelle ja muutettiin yhteiseen asuntoon.
21-vuotiaana: Menin opiskelijajärjestö Elsa Rovaniemen hallitukseen mukaan. Hyvä liikku ja taas paljon arvokkaita kokemuksia.
22-vuotiaana: Meille tuli poikaystävän kanssa ero. Hän tuli kristinuskoon ja muuttui aikamoiseksi fundamentalistiksi. Itse en ollut edes rippikoulua käynyt, enkä kuulunut kirkkoon, joten lopulta tämä asia ajoi meidät eroon. Monessa muussa asiassa voi tehdä kompromissin, mutta uskonto ei ole yksi niistä. Vaikka erottiin ystävinä, olin tosi monta vuotta aivan palasina tästä asiasta. Poikaystävästä, avopuolisosta oli tietysti tullut vuosien saatossa minulle elämäni tärkein ihminen. Päätin, etten aio enää koskaan tuntea moista kipua.
23-vuotiaana: Oikiksen aikana kipuilin monena kesänä, kun en löytänyt kesätöitä. Tuntui että kaikki työhaastattelussa mahdolliset virheet piti oppia kantapään kautta ja epäilin jo aika paljon itseänikin, että sovinko persoonana alalle ollenkaan? Minä nimittäin en ole koskaan ollut hillitty ja hallittu ihminen. Vaan aika värikäs ja mielipiteitä omaava. Ja sellainen "selitän huitoen ja ääni-efektejä käyttäen". Tässä vaiheessa menin myös ainejärjestö Artiklan hallitukseen vuodeksi. Varmaankin jotain näitä aikoja jätin myös kaikki tehtäväni Kokkolassa olleessa partiolippukunnassa, joka oli ollut kotilippukuntani 8-vuotiaaasta asti. Koin etäjohtamisen Rovaniemeltä liian vaikeaksi. Olin toki vielä jäsen, mutta aktiivisimmat partiopäiväni jäivät tässä kohtaa tauolle. Kesällä osallistuttiin kuitenkin veljen kanssa Kilke-suurleirille yhdessä 10.000 muun partiolaisen kanssa.
24-vuotiaana: Sain ensimmäisen oman alani kesätyön käräjäoikeudesta ja muutin sen perässä takaisin Kokkolaan viiden Rovaniemellä vietetyn vuoden jälkeen. Kesätyö oli aivan mahtava ja silloin aloin ajattelemaan, että minusta tulee sittenkin tuomari.
25-vuotiaana: Valmistuin oikeustieteellisestä ja aloin etsimään paikkaani työelämässä. Minulle alku oli aika kivinen. Ensin odottelin kauan että auskultointihakemuksen tilanne selviää, sitten kauan erästä toista paikkaa ja lopulta kun sen sain ja muutin sen perässä Ouluun, huomasin nopeasti, että siitä ei ole pitkäaikaiseksi ratkaisuksi. Ehkäpä suoraan sanottuna elämäni toiseksi pahin vuosi, sen laatuinen se vuosi oli. Oulun työpaikan varmistuttua hankin elämäni ensimmäisen auton. No se olikin paska diili ja auto piti vaihtaa aika pian toiseen. Koska auton omistaminen tuntui jollain tapaa hyvin pelottavalta, nimesin auton Kirpuksi, jotta tottuisin paremmin siihen.
26-vuotiaana: Sain ensimmäisen valmistumisen jälkeisen kunnon työpaikan ja siitä alkoi ammatillinen kehittyminen tosissaan. Muutin ensin Helsinkiin ja sitten puolen vuoden kuluttua Lappeenrantaan, ollen siis saman työnantajan palveluksessa. Möin auton pois, koska Helsingissä ei autoa tarvittu. Se oli aika surullista, koska olin tietysti kiintynyt siihen, kun olin nimennytkin sen. Suoritin sinä vuonna asianajajajatutkinnon samalla, kun opettelin itse ammattia. Kamalan rankka vuosi. Asianajajatutkinnon tehtyäni oli olo, että en tee enää ikinä mitään tutkintoa. Lappeenrantaan muuttaessani en tuntenut täältä ketään ja siksi menin täkäläiseen partiolippukuntaan, että olisi jotain muutakin kuin työ. Aloin vetämään sudenpenturyhmää yhdessä toisen henkilön kanssa.
27-vuotiaana: Vaikka pidin työstäni, Lappeenrannasta kaupunkina ja olin saanut täältä hyvän kaveriporukan, mielessäni pyöri edelleen pitkäaikainen haave auskultoimaan pääsemisestä ja tuomioistuinuralle lähtemisestä. Asianajotyö oli näyttänyt tietysti myös ikävät puolensa ja halutti kovasti, että voisi itse kirjoittaa ne tuomiot ja sitä myötä tehdä kussakin jutussa sen, mitä itse pitää oikeana. Ajoittain koin olevani liian korkeamoraalinen ja oikeudentuntoinen avustajan työhön. Aloin hakemaan auskultointipaikkoja. Jossain tässä kohtaa myös päätin lopettaa hiusten värjäämisen. Olin kuullut äidiltäni, että harmaantuminen alkaa 30-vuotiaana enkä halunnut että siellä olisi harmaa raja, joten tajusin, että jos värjäämisen meinaa lopettaa, se pitää tehdä ennen sitä. Loppujen lopuksi oma tummanruskea hiusvärini osoittautukin aika kivaksi.
28-vuotiaana: Pääsin auskultoimaan eli suorittamaan tuomioistuinharjoittelua Kainuun käräjäoikeuteen. Lappeenrannasta oli todella haikea lähteä Kajaaniin, mutta Kajaanin vuodesta tuli aivan mahtava, yksi parhaista vuosista pitkään aikaan. Pidin tuomarintyöstä, mutta silloin tietysti valkeni, että on siinäkin omat negatiiviset puolensa, jota ei avustajapuolella ollessaan tietysti voi havaita.
29-vuotiaana: Päätin sitten kuitenkin tuomioistuinuralle tai syyttäjäuralle lähtemisen sijasta palata vanhaan työhöni Lappeenrantaan. Asiaan vaikutti aika paljon se, että avustajapuolella sain taas vakituisen työsuhteen, kun tuomioistuinuralla ja syyttäjäuralla olisi pitänyt jaksaa vuosia määräaikaisissa työsuhteissa ja kenties myös jatkuvasti paikkakuntaa vaihdellen. Olin väsynyt siihen jatkuvaan muuttamiseen mentyäni jo Kokkola-Rovaniemi-Kokkola-Oulu-Helsinki-Lappeenranta-Kajaani-kierroksen. Lisäksi kun huomioi, että jokaisessa työssä on omat plussansa ja miinuksensa, ei sillä loppuunsa ole hirveästi väliä onko tuomari, asianajaja vai syyttäjä. Tai ei ainakaan minulle ollut. Keskimmäinen on ainoa, jossa voi itse johonkin pisteeseen asti vaikuttaa työmääräänsä ja kiireeseensä. Tietysti valinnassa painoi myös se, että pääsin palaamaan mieluiseen kaupunkiin, jossa odottivat hyvien ammatillisten piirien lisäksi hyvät kaverit. Palatessani takaisin ostin ensimmäisen oman asunnon ja tämän asunnon hankinta oli elämäni kolmanneksi paras päätös. Asunto on ihana, asuntoalue on ihana ja kaupunki on ihana. Ja viimeinkin pääsin tilanteeseen, että ei tarvitse enää maksaa muille, vaan voi oikeasti kerryttää varallisuuttaan.
30-vuotiaana: Minusta tuli virallisesti asianajaja, kun sain asiaan tarvittavat 4 vuotta valmistumisen jälkeistä työkokemusta täyteen. Olin toki tehnyt jo pitkään asianajan työtä, mutta tittelillä lupalakimies, koska en ollut täyttänyt vielä liittoon pääsemisen edellytyksiä. Tässä kohtaa hankin jälleen auton ja se onkin tullut tosi tarpeeseen työssäni, joka on aika liikkuvaista. Työajoja on paljon.
31-vuotiaana: Jatkan varmasti samalla tavalla kuin tähänkin asti. Koska en seurustele, eikä minulla ole lapsia tai lemmikkejä ja kaikki samassa kaupungissa asuvat kaverinikin ovat työpiireistä, elämäni pyörii pitkälti työn ympärillä. Jotain sivuprojekteja toki on silloin tällöin. Tänä syksynä olen aloittanut kanteleen soittamisen ja on ihan mukavaa, kun elämässä on muutakin sisältöä kuin työ. Olen myös miettinyt, että pitäisikö palata aktiivipartioon jollakin tavalla. Sehän jäi, kun muutin Kajaanin ja palatessa takaisin etelään, en halunnut mennä takaisin, koska en halua vetää enää sudenpenturyhmää. Se ei oikein sopinut minulle ja suoraan sanottuna vei enemmän kuin antoi. Kaipaan kuitenkin partiosta monia juttuja, lähinnä leirejä ja retkiä. Tässä pitäisi myös aktivoitua liikunnan suhteen. Se on suoraan sanottuna ollut retuperällä vuodesta 2013 lähtien ja en ole vielä onnistunut luomaan liikunnasta rutiinia kiireisen työelämän rinnalle. Olen miettinyt, että ehkä ensimmäinen järkevä askel siinä asiassa olisi hommata liikuntakaveri. Sellainen jonka kanssa mentäisiin joka viikko vähintään kerran yhdessä harrastamaan liikuntaa. Silloin siitä varmaan tulisi helpommin tapa, jossa pysytään.
Kaiken kaikkiaan olen elämääni tyytyväinen, vaikka on siinä ollut aika rankkojakin jaksoja. Olen kuitenkin onnistunut luomaan itselleni tilanteen, jossa saan elää mielekästä arkea.
