Lihotusleiriltä päivää

Hei,

täälläpä sitä ollaan oltu ja 6. päivä alkoi juuri. Tuloksena näyttää olevan + 3 kiloa viiteen päivään, joten aattelin että nyt saa riittää. Kivaa siitä ei tule, mutta tämän viimeisen lomaviikon yritän syödä järkevästi ja jättää nuo jäljellä olevat 7 (?) kiloa suklaata muiden syötäviksi. Ja nyt mä oon siinä pisteessä, että oon taas valmis aloittamaan homman alusta. 

Asiaa tietysti kannustaa surkea nykytila, mutta toisaalta sain porkkanankin. Veljeni kysyi, lähtisinkö hänen ja hänen tyttöystävänsä kanssa maaliskuun puolessa välissä Vuokattiin lumilautailemaan 4 päiväksi. Voi kyllä. Mielelläni. Ja koska töistäkin tarvitsisi olla poissa vain 2 päivää, niin uskon, että työnantajani suostuu, että käytän siihen osan vuosilomistani. Lumilautaileminen on toki sitä helpompaa, mitä paremmassa kunnossa on ja mitä vähemmän läskiä tuossa mahan seudulla on. Oikeastaan tosi kiva, että nyt on tiedossa tuollainen mitä odottaa.

Tällä kertaa mä aion tehdä tämän sillä samalla toimivalla tavalla, kuin tein vuonna 2012:kin. Eli karppaamalla, ehkä jopa ketoosissa asti, jos se vain onnistuu. Muutosta aiempaan tulee siinä, että ajattelin tällä kertaa asetella välitavoitteita, joista ensimmäinen on tämä -14 kiloa, jotka aion karistaa laskettelureissuun mennessä. Ottaen huomioon, että tässä on ihan muutaman päivän aikana tullut 3 kiloa, niiden myös pitäisi lähteä kohtuu nopeasti ja ketokarppaamalla homma nyt muutenkin on aika vauhdikasta. Minulla on 12 viikkoa aikaa, joten eiköhän se onnistu. Sitten sen jälkeen asettanen itselleni jonkin tavoitteen kesäksi ja niin edelleen. 

Nyt on asian suhteen ihan hyvä fiilis. Tiedossa ei ole mitään erityistä hankaloittavaa seikkaa projektille ja tämä aika vuodesta (talvipäivänseisauksesta kesäpäivänseisaukseen) on pitenevine päivineen muutenkin minulle tehokkain ja energisin pätkä. Lappeenrannassa ei ole häiriötekijöitä ja toisaalta ensimmäinen "juhla", mihin kuuluu minkään maailman herkkuja, on vasta pääsiäinen pääsiäismunineen ja sen jälkeen tulee vappu siman ja munkin kera. Niihin on niin paljon aikaa, että lentävä lähtö on mahdollinen.

Tiedän kokemuksesta, että tällaisesta ei tule pakolla mitään. Eikä silloinkaan, jos tunne, että joudun luopumaan jostakin, on liian suuri. Siksi tämä aloituksen itsestä kumpuava motivaatio on hirveän tärkeätä onnistumisen kannalta. Asiaa ei auta, vaikka kuinka moni ulkopuolinen tulisi viereen sanomaan, että "hei sinä mahdoton läski, eikö kannattaisi laihduttaa?". Yllättäen huomasin myös, ettei ulkopuolinen pakko toiminutkaan minun kohdalla tässä asiassa, vaikka esimerkiksi työelämässä ulkopuolinen pakko toimii. Ainoastaan oma sisäinen motivaatio auttaa. 

On oikeastaan aika harmi, että sitä motivaatiota on niin vaikeaa löytää ja siten projektin aloittaminen tapahtuu usein vasta pitkän kuhnailun jälkeen. Etenkin, kun projekti tyssää niin kovin helposti. Vuonna 2014 kävin keväällä noin kuukauden ajan joka päivä lenkillä ennen töihin menoa. Kunnes sairastuin 8 viikon ajaksi. Homma jäi, enkä enää saanut itseäni heräämään aikaisemmin. Kesä meni kohtuullisen huolettomasti venyvissä trikoissa ja vailla huolen häivääkään painosta. Syksyllä sain itseni pitkän kuhnailun jälkeen taas aloittamaan, mutta taas minä sairastuin viikoiksi ja enkä saanutkaan itseäni jatkamaan. Toki pimenevät aamut ja illat olivat minulle henkisenä haasteena. Kuinka tympeää mennä töihin pimeällä ja tulla sieltä pois pimeällä ja tietää, että tilanne vain pahenee koko ajan. 

Projekti voi tössätä myös loukkaantumiseen. Keväällä kaaduin ja mursin sääriluuni, joka oli viikkoja todella kipeä. Tuossa syksyllä oli pitkä sairastelusta johtuva liikuntatauko. Sitten kun viimein ryhdistäydyin ja menin lenkille, maa olikin niin liukas, että meinasin koko ajan kaatua ja lopulta olin niin vihainen, että en mennyt uudestaan lenkille kertaakaan sen jälkeen. Ihan vain siksi, että kevään kaatuminen ja viikkojen uskomattoman kova kipu olivat tuoreessa muistissa. Tänään on sovittu lenkkitreffit kaverin kanssa ja se onkin taas ensimmäinen liikuntasuoritus kuukauteen. 

Oikeastaan aika jännä, että minusta on tullut näin laiskamato ja sohvaperuna. Ennen minä liikuin aika paljon, vaikka aina olenkin läski ollut. Mutta kai se vain sitten jäi, kun tämän nykyisen työn oppiminen otti niin koville. Sitten kun olin työhöni tottunut, olin myös tottunut siihen, että liikunta ei kuulu osaksi arkea. Toisaalta loukkaantumisprosenttini on jalan puuttuvan hermon takia uskomattoman korkea ja se syö ihan oikeasti mielihaluja lähteä riskeeraamaan mitään. Vaikka ei tänä vuonna ollut kuin 4 pahempaa loukkaantumista. Mutta jotenkin sitä vain pelkää niin paljon. Tällä hetkellä pelkään korkeiden paikkojen ja hämähäkkien jälkeen eniten kaatumista. Jalasta lähtee aina iho. Samasta kohtaa ja isolta alueelta. Välillä luutkin ovat kipeät eikä polvelle voi varata painoa viikkoihin. Se on vaan niin kerta kaikkiaan ikävää ja hankalaa.

Mutta onneksi laihtuminen onkin enemmän kiinni ruokavaliosta eikä liikunnalla oikeastaan ole mitään väliä laihtumisen kannalta. Keskisen Vesakin pudotti karppaamalla 40 kiloa eikä tainnut käydä liikkumassa kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän. Toisaalta, jos liikuntaa haluaa tehdä, niin kahvakuulatreeni ja se lihaskuntotreeni, mikä mulle tehtiin syksyllä, ovat sellaisia, että ne pystyy vetämään ilman suurta loukkaantumisvaaraa.

Nyt vain sitten kovasti itseä niskasta kiinni, että selviän tästä ensimmäisestä viikosta! Ei tule olemaan helppoa. Ei yhtään, kun pitää olla täällä herkkujen ja herkuttelevien ihmisten keskellä. Mutta kunhan täältä päästään, niin sitten helpottaa ja onneksi voin mennä katsomaan noita blogimerkintöjä vuodelta 2012, että mitä sitä pitää/voi syödä, että paino alkaa tippumaan tehokkaasti.

Lumenvalkoisia ajatuksia

Hei,

täällä sitä kirjoitellaan blogia lumimyrskyn, tai ainakin massiivisen lumisateen, keskellä joululauluja kuunnellen. Enää hieman yli viikko niin pääsee kotiin joulun viettoon! Voi en malta odottaa, että pääsen näkemään ihmisiä ja toisaalta sitä, että loma töistä on lähes 2 viikon mittainen. Onhan sitä tuossa töitä tehtykin jo heinäkuun alusta lähtien ilman mitään viikonloppuja pidempiä taukoja. Oli siinä toki monen viikon sairastaminenkin, mutta töistä olin silloinkin pois vain 2,5 päivää. 

Lauantai-aamu valkeni yllättävän lumisena

Olen tässä taas mietiskellyt, että pitäisikö panostaa enemmän jouluun, että se tuntuisi kivemmalta? Jouluhan huipentuu niihin kolmeen päivään jouluruokineen ja perheen ja suvun kesken vietettyyn aikaan. Mutta on se myös sitä odotusta. Kun pitkin joulukuuta kuuntelee joulumusiikkia, polttelee kynttilöitä, miettii mitä hankkisi muille lahjoiksi, juo glögiä ja kenties leipoo pipareita ja torttuja. Ja tunnelmoi villasukat jalassa. Paitsi että nyt mä en juuri ole joululaulujen kuuntelun lisäksi tehnyt näistä mitään. Jotenkin kynttilöitä ei vain ole tullut poltettua ja syömislinjalle en ole edes uskaltanut lähteä, kun ei tässä passaa lihota enää yhtään. 

Saimaannorppa ainakin on joulufiiliksissä

Ja vaikka nyt ulkona onkin taas lunta, niin ei sitä koko ajan ole ollut eikä olo ole yhtään jouluinen ilman lunta. Katselin sääennusteista, että lumisateiden määrät ja pakkasasteet (jopa -10) huomioiden tänne Karjalaan olisi tulossa valkoinen joulu. Mikä ei sitten minua auta yhtään, koska menen Pohjanmaalle. Valitettavasti Pohjanmaan ennusteet olivat paljon pessimistisempiä. Ei sateita ja lämpötilat tukevasti nollan yläpuolella. Että tulee sitten samanlaista kuin juhannuksena. Silloinkin oli plussa-asteita muutama, mutta ei satanut lunta, kuten Karjalassa ilmeisesti satoi :D 

ja tämän enempää ei ole aurinko näkynyt viikkoihin

Viime viikonlopulle osui itsenäisyyspäivä. Minulla se meni silloin aamupäivästä partiolaisten kanssa lupauksenannossa kirkossa, mistä suuntasimme läheiseen seurakuntakeskukseen glögille ja joulutortuille. Tuo itsenäisyyspäivä on muuten paljon parempi päivä vuosittaiseksi pakolliseksi kirkkovierailuksi kuin se Kokkolassa ollut tuomiopäivä. Paljon mieluummin kuuntelen saarnaa isänmaasta, kuin siitä kuinka osa joutuu kadotukseen tms. Itse kun en kristitty ole ollenkaan, niin vähän pakkopullaa tuo kirkkoon joutuminen. Ja sitten kun siihen perään katseli Tuntemattoman sotilaan ja illalla vielä Linnan juhlat, niin johan oli taas yksi päivä kadonnut äkkiä. 

Uusi läppäri mahtuu kätevästi laukkuun.

Alkuviikosta tein reissun toiseen kaupunkiin työhaastattelun merkeissä ja tapasin samalla siellä asuvaa ystävääni. Työhaastattelu meni mielestäni hyvin ja lähdin sieltä positiivisissa fiiliksissä, mutta sitten perjantaina kuitenkin minulle soitettiin ja kiitettiin hyvästä yrityksestä, mutta että valitettavasti valinta ei kohdistunut nyt minuun. Kehotti kuitenkin hakemaan uudestaan seuraavassa haussa. Niin minä sitten tulen tekemäänkin. Yllättävän vähän kirpaisi tuo, ettei paikka nyt auennut. Luulen, että se on se kun en koe mokanneeni mitenkään (yleensä mä olen tosi hyvä mokaamaan työhaastatteluita) ja jos tulin toiseksi, niin ensi kerralla mulla on ehkä ihan varteenotettavat mahdollisuudet sitten. Ja jos on 180 hakijaa ja pääset haastatteluun, niin on siinä taas oltu montaa muuta parempi. Nyt kuitenkin siis jatkuu tutut kuviot vielä jonkin aikaa. Positiivisesti ajateltuna mulla on 2015 vuonna 30 päivää palkallista lomaa. Se kelpaa. Niin eikä tartte hylätä noita sudenpentuja. Ne pitää minusta ja minä niistä, niin olisi ollut harmi sanoa niille, että minä nyt lähden pois ja hyvää loppuelämää.

Toi wlan-boxi 4G-yhteyksineen on ollut aivan mainio. Riittää että se on 10 m säteellä läppäristä.

Koska mä olin ottanut tuon työhaastattelupäivän kokonaan vapaaksi, mä pääsin matkustamaan oman läppärini kanssa sen sijaan, että olisin joutunut tekemään töitä työläppärillä. Tämä oli ihan mahtava. Tää on niin kevyt ja ohut, että mahtuu tosi helposti laukkuun. Ja koska mun "ulkoinen hiiri/ normaali hiiri" sanoi sekin sopimuksensa irti, niin mä olen joutunut opettelemaan tämän touchpadin käytön ja alan olla jo jokseenkin sujuva siinä, niin sekin on kätevää matkatessa. Mä testailin myös samalla tuota mun liikkuvaa wlan-juttua. Se toimi oikein mainiosti Kouvolan juna-asemalla, mutta ei oikein asemien välissä puskissa. Mikä pisti miettimään, että mitenkähän maaseutujen ihmiset pääsee nettiin? :D Mutta silti täydet propsit tälle koneelle. Tää on ihan mahtava. Paras synttärilahja/joululahja pitkään aikaan. 

Kovin on ollut harmaata viikkokausia.

Kun oma joululahja on jo saatu, nyt voikin sitten keskittyä miettimään, että mitä ihmettä sitä hommaisi muille joululahjoiksi?

Tunteiden vuoristorataa

Hei,

täällä eletään jännien aikojen äärellä. Voi olla, että mikään ei muutu, voi olla että muuttuu kaikki. Ihan alkaen kaupungista. Oon kyllä mennyt tässä yhden sortin vuoristorataa. Ensin heräsi toivo, sitten se ammuttiin aika tylysti ja osittain epäreilusti alas. Mietin syntyjä syviä ja murjotin yhden illan. Sitten heräsi taas toivo. Ja koska aikataulut meni päällekkäin niin tässä ollaan nyt turkasessa jännityksessä että miten tässä käy. Oliko se sitten siinä vai järjestetäänkö toinen aika. Näin jo viime yönä painajaista teemalla "sä tuut tänne nyt tai sitten sä et tuu ollenkaan". Ja jotta elämä olisi vielä vähän henkisesti epävakaampaa, niin mä sain yli 50% palkankorotuksen seuraavalle pätkälle. Kyllä, tämä on äärimmäisen kivaa, vaikka verottaja viekin siitä puolet. Mutta sitten kun rupesin aatteleen, että mitä jos ei tulekaan niin paljon hyviä keikkoja/muuten vaan tuloutumista tälle pätkälle, niin se kyllä tirpaisee, jos sen pätkän jälkeen kuukausipalkka tippuu takaisin takuupalkkaan. 

Mielenkiintoisin oikeussali ikinä :D Entinen selli Konnunsuolla.

Mä en rehellisesti sanottuna ole koskaan ollut kärsivällinen ihminen. Minussa on aimo ripaus sellaista "kaikki tänne heti"-ihmistä. Jos tilaan netistä jotain, on paketin saapumisen odottaminen yhtä tuskaa. Jos on jännä keissi, on tuomion odottaminen yhtä tuskaa. Koska mä kuolen uteliaisuudesta. Tai sitten jos on tällainen tilanne kuin nyt, niin tuntuu, että pitää yrittää täyttää päiviään ja iltojaan tekemisellä, koska muuten mä vain tuijottaisin ikkunasta ulos ja murehtisin itseni kuoliaaksi erilaisten skenaarioiden suhteen. Mä inhoan tilanteita, joissa sulle ikään kuin ojennetaan mahdollisuus asiaan, jota haluat eniten maailmassa, mutta sitten sua pidetään jännityksessä, että saatko vai etkö saa sitä. Mä inhoan tilanteita, kun useammankin asian saavuttaminen on kiinni siitä, että saatko tukittua itseäsi väkisin portista, josta sinun lisäksesi yrittää tukkia itseään läpi moni muukin. Ja siitä portista pääsee vain tietty määrä läpi. Oon nyt samanlaisessa tilanteessa kuin oikiksen pääsykokeen kanssa. Oon saanut rajattua elämäni päävaihtoehdot kahteen. Paha vaan, että kummankin edellytyksenä on se yksi tietty juttu. Jonka saamista mä oon taas kerran niin lähellä, mutta silti niin kaukana. 

Lunta oli... aika hintsusti on enää.

Lisäksi oon kauheen ristiriitaisessa tilanteessa sikäli, että toisaalta palaisin halusta pohtia tätä ääneen useammankin ihmisen kanssa. Mutta toisaalta, jos tää vaan lässähtää, niin sitten on helpompaa, mitä vähemmälle joukolle asiasta puhui. No, oh well, ei kai tässä auta kuin kestää. 

Yritin tuossa miettiä, mitä mä oon viimeiset kaksi viikkoa tehnyt. No murehtinut yllä olevia juttuja. Tehnyt töitä, nyt on onneksi ollut aika leppoisa pätkä, kun niin pitkään oli ihan hullua. Lisäksi on käyty sudenpentujen kanssa kiipeilemässä eikä kukaan niistä kuollut, joten se oli menestys. Oon köhinyt edelleen ja alkanut miettiä astman tai pölyallergian mahdollisuutta. 

Yksi päivä kun avasin verhot, näkymä oli tämä. Aika maailmanlopun meininkiä...

Oon kaipaillut aurinkoa. Toi ikuinen harmaa pilvi on hieman tylsä. Kuten on myös tuo +2 asteen lämpötila. Niin ja oon osallistunut paikallisten asianajajien pikkujouluihin. Oli yllättävän kivaa, vaikka etukäteen epäilinkin että mitähän tästä tulee, kun nuoria muutama, naisia muutama ja loput on 40-70 vuotiaita miehiä. Mutta onneksi, jos mistään muusta ei keksi jutella, niin aina voi puhua jutuista :D Ollaan kuitenkin toistemme vastapuolia useissakin jutuissa ja loppuunsa mahdollisuuksia puhua vapaammin kuin oikeussalissa, on aika vähän. Sinä iltana kuulin paljon kannustavia sanoja. Sitäkin kerkesin miettimään, että jos nyt tulee lähtö, niin jään kyllä kaipaamaan noitakin tyyppejä. Jään itseasiassa kaipaamaan aika monia ihmisiä, joiden kanssa oon tehnyt töitä. Ja jäisin kaipaamaan myös niitä mun sudenpentuja! Mulla on nyt erittäin mainioita sellaisia!

Mutta yksi lähtö, edes väliaikainen, on taas näköpiirissä. Junaliput kotipaikkakunnalle on ostettu tänään. Niin taas on kestetty lähes puoli vuotta ja kotireissu on 3 viikon päässä. Oon huomannut, että kun tämä taas lähenee, mietin kotia enenevässä määrin ja kaipaan sinne.

All the little things

Hei,

vaikka tämä marraskuinen sunnuntai valkeni niin sankassa sumussa, että olisi ollut teemaan sopivaa velloa vieläkin syvissä vesissä vaikeita kysymyksiä itselleen esittäen, ajattelin silti vaihteeksi kirjoittaa vähän kevyemmän, suorastaan pinnallisen tekstin. Muutamista pienistä asioista, jotka tuovat arkeen onnellisuutta.

Vaikka viime postauksessani kerroinkin, että minulla on koko elämäni ajan ollut aina suunniteltuna muutama seuraava askel ja minulla on selkeitä suurien linjojen päämääriä, ei se tarkoita, että koko ajan odottaisin pelkästään tulevaa ja unohtaisin elää tässä hetkessä. Loppujen lopuksi meillähän ei koskaan ole mitään muuta kuin nykyhetki! Siinä tehdyt valinnat toki vaikuttavat "tuleviin nykyhetkiin", mutta silti se nykyhetki on sellainen missä sitä jatkuvasti ollaan. Joten kaikkein tärkeintä on osata vetää siitä ilo irti.

Mietiskelin tuossa hetken, että miksi muuten sanalla "pinnallinen" on nyt niin paha kaiku? Ei kai se, että iloitsee vaikkapa jostain materiasta, tee sinusta mitenkään pahaa tai pinnallista ihmistä? Koska ei näistä asioista iloitseminen vie pois sitä iloa ja onnea, joita tunnetaan vaikkapa itselle tärkeistä ihmisistä. Eikä se tarkoita, etteikö päässäni liikkuisi ihmettelyä maailmanpolitiikan tilanteesta tai vähän henkisemmistä jutuista. Vähän sama asia, kuin se että jos pukeutuu viehättävästi, ei tee Mensan jäsenestä yhtään tyhmempää. Viikolla oli siis muistaakseni Hesarissa juttua Mensan jäsenestä, joka kertoi että häntä pidetään sitä tyhmempänä, mitä enemmän hän ulkonäköönsä panostaa. Ja samantyyppiseen ongelmaan törmäsin minä itsekin eilen facebook-keskustelussa. Minulla on aika vahva mielipide mitä tulee koulukiusaamiseen ja minulla on poliittisesti epäkorrekti mielipide siitä, että saan mielihyvää siitä, kun kuulen koulukiusaajien epäonnistuneen elämässään. Joskus tällaisissa epävirallisissa yhteyksissä ilmaisen näitä mielipiteitäni. Ja koska olen tietyllä tavalla myös alalla ihan oikea asiantuntijakin (juuri siinä merkityksessä, että minua saatetaan haastatella medioihin asiantuntijana aiheesta), niin totta kai tästä sikisi kauhistunutta kommenttia, että miten voi yliopiston käyneellä olla tuollainen mustavalkoinen mielipide (ilmeisesti mustavalkoiseksi mielipiteeksi tulkittiin se, että saan mielihyvää siitä, kun kiusaajilla menee huonosti).

Kyllä minä ammatillisesti tiedän miten monimutkaisia ovat kysymykset siitä, pitäisikö väärintekijöitä rankaista, ymmärtää ja/vai hoitaa. Jos mun pitää antaa lausunto mediaan tai työni yhteydessä joku kysyy mielipidettäni, annan sen minkä tiedän, että minun ammatillisesti pitää antaa. Mutta minun mielestäni se, että tiedät miten jotakin asiaa voi objektiivisesti pyöritellä, ei tarkoita, ettei sulla yksityishenkilönä saisi olla asiasta voimakkaitakin mielipiteitä. Pitää vain olla tarkkana, että tietyssä ympäristössä pysyy ammattillisen objektiivisena. Sitä paitsi asioista on muutenkin taisteltu maailmansivu. Asiantuntijat ei aina ammatillisestikaan ole samaa mieltä. Miettikääpä vaikka useat lääkärit vs. lääkäri Antti Heikkilä. Ja se tarkkailupointtikin merkitsee. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. (Tämän muuten "tavalliset ihmiset" aina unohtaa! Asiantuntija antaa aina sellaisen lausunnon/mielipiteen, mikä on sopiva suhteessa hänen työpaikkaansa. Epäsopivasta nimittäin saa potkut. Niin kuin sai se joku Mehiläisen lääkärikin, kun arvosteli jonkun lääkityksen mielekkyyttä.)  Ihan tällä viikollakin, kun väännettiin esimieheni kanssa yhden asian tulkinnasta, niin hän sanoi, että mä oon taas liikaa tuomarin roolissa ja että asiaa on vain yksinkertaisesti argumentoitava asiakkaamme näkökulmasta, vaikka kummatkin tiedämme, että ei se läpi mene. (jotain mitä en vieläkään täysin ymmärrä ammatissani, miksi pitää väittää jotain sellaista, mistä tietää ettei se lennä)

Joten nyt siis välillä pientä pinnallista onnellisuutta. Koska on ihan ok, että elämässä on sitäkin, niin kauan kuin ne syvällisetkin puolet ovat olemassa.

Ensimmäinen pieni asia on tämä. Vaikka edelleen yskityttääkin, olen viimeinkin mielestäni tarpeeksi terve uskaltaakseni taas käyttää maitotuotteita. Joten leivät helkkariin ja aamusmoothiet takaisin. Vatsa kiittää. Lisäksi tuo tuntuu jotenkin psykologisesti terveyspommilta, kun siinä on banaania, mustikkaa, vadelmaa, mangoa, rahkaa, soijalesitiiniä, psylliumkuitua ja loput on vettä. Lumevaikutus tai ei, mutta heti paljon parempi olo ja päivä lähtee paremmin käyntiin. Lisäksi tuntuu pieneltä arjen luksukselta syödä aamupalaksi smoothieta.

Toinen arjen ilo on teehetket. Kahvia en ole säännöllisesti juonut koskaan ja se rajoittuukin ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa kahvilasta haettuun latteen, yleensä silloin kun jostain syystä väsyttää hirmuisesti ja pitää jaksaa töissä joko pitkään tai tehdä vaikeita asioita. Mutta muut ajat juon teetä. Minulle tuottaa nautintoa ja iloa arkeen se, että vaihtoehtoja on niin paljon! Yhteen aikaan iloitsin tosi paljon noista Nordqvistin muumiteistä (miten tää pitää sanoa monikossa...), mutta kun sitten hommasin niitä työpaikallekin ja juon niitä siellä, niin kotona on tullut juotua eri makuja. Toi clipperin "nuku helposti"-tee on ollut hyvä löytö iltoihin. Ja tietysti mulla on ikirakkaus earl-greyhyn. Ja jos oikein haluaa maksimoida fiilistelyn, niin sitten tulee juotua pussiteen sijasta irtoteetä, joka valmistuu tuossa ihanassa Marimekon teekannussa. Ja tiedättekö mikä on parasta? Mä en käytä teessä ollenkaan makeutusta tai maitoa, joten voin juoda sitä ihan niin paljon kuin huvittaa, ilman mitään tunnontuskia. Makeuttamaton tee menee samaan sarjaan kuin vesi. Juo niin paljon kuin haluat.

Tee pitää tietenkin juoda kauniista kupeista! Tää on Arabian Iltalaulu-sarjan kuppi. Aivan ihana! Rakastan näitä aina etenkin syksyisin, kun ne on jotenkin niin sopivan tunnelmallisia pimeneviin iltoihin ja ruskaan. Ja tässä on kuvituksena kaksi lintua. Luontofiilistelijä kiittää.

Sitten on tietysti astiat muutenkin. Asia, josta revin loputtomasti onnellisuutta ja tyytyväisyyttä arkipäiviini. Omalla tavalla se on jopa huvittavaa miten tärkeätä mulle on, että astiani ovat 100% sellaiset kuin haluan. Hirvittäisi asua kenenkään kanssa, koska sitten olisi riski, että esiintyisi vääränlaisia astioita. Voitteko kuvitella miten kamalaa. Todellinen "ensimmäisen maailman uhkakuva" taas. No mutta mä pidän näistä. Värit sopivat sielunmaisemiini, KoKoilla saa tehtyä yksinkertaisen tyylikkäitä kattauksia ja jos haluaa vähän lisää twistiä, niin sitten löytyy Satumetsää, Iltalaulua ja "jäänallemuki". Mä käytän näitä myös vesilaseina (vaikka omistan myös ihania laseja) ja koska vettä menee ihan törkeitä määriä, on tärkeää että kupilla on tilavuutta lähes puoli litraa. Ylärivin kupeilla on. Jäänallemukiin taisi mahtua jopa 7 dl, jos en väärin muista. KoKo-kupit kattaa sitten normaalien ihmisten tarpeet, jos heitä sattuu kotiini eksymään.

Arkiin tuovat iloa myös reput. Muistan siirtyneeni joskus 4-5-luokkalaisena olkalaukkuun. Ja siitä asti mulla on ollut olkalaukkuja tai vaan laukkuja. Tietysti partion takia olen aina omistanut repunkin, mutta missään muualla en ole sitä käyttänyt kuin retkillä ja leireillä. Mä muistan, että mä silloin tosi kauan sitten etsin jo Kånkenia (kuvassa) repuksi, mutta en löytänyt ja ostin sitten sellaisen harmaan fjällrävenin repun joka kesti mulla pitkästi yli 10 vuotta. Kun siitä meni vetoketju rikki, sain jossain vaiheessa aikaiseksi ostettua tällaisen sinisen kånkenin. Ja sitten kävikin 18 vuoden jälkeen niin, että mä olen alkanut käyttää tätä vapaa-ajalla muutenkin. Jos meen kauppaan tai kaupungille, mä otan tämän. On niin kätevää kun se menee selkään ja on siten kevyin ja helpoin kantaa. Laukkujen käyttö on vähentynyt tosi paljon. Olen moneen viikkoon käyttänyt laukkua vain yhden kerran, kun mukaan ei tarvinnut ottaa kuin lompakko, kännykkä ja avaimet. Niitä varten ei tartte reppua. Oon myöskin ikionnellinen siitä työrepustani. Joka kerta kun aamulla pakkaan sen ja kun illalla pakkaan sitä töissä kotiin lähteäkseni, mä huokaisen onnesta ja kiitän itseäni siitä, että hankin sen. Se on niin hienon näköinen ja se on myöskin niin mukava ja helppo. Ei oo ollut hartiat kipeinä eikä päänsärkyä tai migreeniä sen jälkeen, kun vaihdoin salkun siihen. Olen toki onnellinen myös näiden ikävien tilojen poissaolosta. 

Olen iloinen, että olen oppinut tänä syksynä meditoimaan. Se oudolla tavalla yhtä aikaa rauhoittaa ja virkistää. Lisäksi on toki todella tunnelmallista, kun sytyttää tuon meditaatiokynttilänsä ja vain rauhoittuu. Meditaatio purkaa yllättävän hyvin päänsisäistä muurahaispesää, joka on tyypillinen ajattelutyötä tekevälle. 

Olen jatkuvasti iloinen myös kodistani. Varsinkin tää kuvassa oleva osuus on jotenkin tosi rauhallinen. Tällaiseen kotiin on ihana tulla hektisen työpäivän jälkeen rauhoittumaan. Minulla on toki kotinikin suhteen paljon ajatuksia siitä, miten sitä kehitän aikanaan, kunhan tienaisin enemmän rahaa, mutta tämä on nykyisinkin tarpeeksi ihana, jotta siitä osaa nauttia ja arvostaa sitä. Aika usein minä vain istun teekuppi tassussa ja katselen kotiani ja mietin, että se on ihana.

Sitten on toki kasa vaatteita ja koruja, jotka tekevät minut onnelliseksi arjessa. Syksyisin on ihan parasta, kun tulee se piste, että voi upota jumpin-haalariin ja vetää tossut (kuvassa) jalkaan. Nämä on niin pehmeät! Ihanat! On toki paljon muitakin asioita, hyvä musiikki, hyvät hetket sudenpentujen kanssa, hyvät tv-sarjat (nyt pyörii uudet kaudet Olipa kerran- ja Valtiatar-sarjoista)... Aika monta pientä syytä olla onnellinen. 

Tällaistapa tällä kertaa. Muuten elämässä ei taaskaan ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Käyn päivät työssä ja illat nautin kotona muun muassa kaikista näistä tässä postauksessa luetelluista asioista. Olen jo melkein terve, mutta jostain syystä vielä yskityttää silloin tällöin. Tajusin, että siihen, että pääsee taas kotiin ei ole enää kuin hieman yli kuukausi! Jee! On sitäkin taas odotettu!

Isänpäivän pohdintoja

Hei,

 täällä yksi tallustelija viettää tätäkin perhejuhlaa yksin. Sijainnit kun ovat mitkä ovat, aika rajallinen, junalippujen hinnat taivaissa ja koti niin kovin kovin kaukana. Soitin pitkähkön puhelun isälleni ja veljeni hoitaa lahjatoimituksen. Parempi se on kuin ei mitään, mutta jälleen sitä tulee huokaisseeksi, että miksi sitä pitää olla jumissa näin kaukaisessa kolkassa. 

Näkymät ikkunasta tällä hetkellä ankeahkot. 2 rakennustyömaata...

Mä olin niin ikionnessani, kun pääsin muuttamaan 5 Rovaniemellä vietetyn vuoden jälkeen takaisin kotipaikkakunnalleni. Mutta sitten sieltä ei löytynytkään töitä ja matka jatkui Ouluun. Sekin tuntui vielä ihan mukavalta, silloin siellä asui veljeni ja useampia ystäviäni. Ja Oulusta on sentäs vain 2 tunnin junamatka kotipaikkakunnalleni. Sinne olisin voinut jäädä pidemmäksi aikaa. Mutta se työpaikka oli tosi huono ja tein koeaikapurun. Enkä löytänytkään uutta työpaikkaa paikkakunnalta, vaikka kovasti yritin. Helsinki oli seuraava rasti, aika hyvillä mielin lähdin sinnekin. Siellä oli paljon ystäviä ja kaupunki itsessään oli tosi mielenkiintoinen. Ja suora parhaimmillaan 4 tunnin junayhteys kotipaikkakunnalle. Mutta siinä missä kotipaikkakunnallani asuin 14 kuukautta, Oulussa 8 kuukautta, jäi Helsinki vain 6 kuukauteen. Ja jouduin tänne itä-rajalle Kaakkois-Suomeen. Mahdollisimman kauaksi kodistani. Ja niin se vain on, että nyt kun mulla on vakituinen oman alan työpaikka, niin täällä sitä ollaan jumissa siihen asti, että löytyy uusi paikka. Ei tässä taloustilanteessa ole muita vaihtoehtoja. Nyt on kulunut vasta vähän yli 14 kuukautta täällä. Mutta se tuntuu niin pitkältä ajalta, koska kotona olen koko tänä aikana käynyt vain kahdesti. 

Mutta kiitos lumen, maailma on ainakin hetken hieman kauniimpi

Minulla on ihana perhe ja suku. Syö henkisesti erittäin paljon olla jumissa täällä kaukana, kun tietää, että olisi voinut mummulassa tavata muita pitkästä aikaa. Noh, onneksi on edes joulu. Silloin pääsee taas kotiin. Mietin tuossa, että onkohan tämä eristyksissä eläminen syynä sille, että olen alkanut miettiä parisuhteen tai perheen mielekkyyttä. Muistan, että silloin kun 10 vuotta sitten (herran jestas siitä tosiaan on näin kauan!) aloin seurustelemaan, minulla ei ollut kokemusta että elämästäni olisi puuttunut mitään. Lähdin koko hommaan puhtaasta uteliaisuudesta (toki matkan varrella rakastuen silloiseen poikaystävääni). Nyt kun sitä miettii, niin on helppo nähdä, miksei mitään puuttunut. Siinä kohtaa ei oltu vielä muutettu kertaakaan kaupungista toiseen, kaikki kaverit olivat siellä. Asuin silloin vielä kotona perheeni, tai oikeastaan uusperheeni kanssa. Äitiäkin näin useina päivinä viikossa. Ja tietysti näin myös sukulaisiani. Ja nyt, nyt mulla on vain työ. Okei on kavereitakin, mutta aika vähän heitä näkee fyysisesti, koska paikkakunnalla asuvilla on usein kiire, enkä minäkään pirteimmilläni ole työpäivien jälkeen. Mutta useat pitkäikäisimmät ystäväni asuvat ympäri Suomea. Siksi yhtälön lopputulos on, että minulla on vain työ. Ja  olen pikkuhiljaa alkanut ajatella, että ehkä se ei riitäkään. 

Siihen nähden, että tiistaiksi on luvattu +9, ilo lienee väliaikainen

Mutta työ on siinä suhteessa ongelmallinen osa yhtälöä, että vaikka se ei olisi tärkein asia (perhe, suku ja ystävät ovat) maailmassa, niin silti se sanelee, että missä asut. Minun ongelmani on se, että en tiedä ollenkaan, että kuinka paljon minun pitää vielä työn perässä muutella. Tiedän ihmisiä, jotka ovat valinneet, etteivät suostu vaihtamaan paikkakuntaa työn takia, mutta tiedän myös mitä siitä on heille seurannut. Eikä minulla ole varaa tehdä samaa valintaa. Niin että jos tässä nyt vaikka sitten tekisikin päätöksen, että pistäisi tuntosarvet pystyyn ja alkaisi etsiä parisuhdetta, niin mitäs sitten jos se sopiva löytyisi ihan eri puolelta Suomea? Tai jos se löytyisi täältä ja mun pitäisi kohta muuttaa pois täältä? Tai jos se löytyisi täältä eikä mun tarvitsisikaan muuttaa pois täältä? Paitsi että minä haluan pois täältä, koska tämä on liian kaukana. Niin mitä sitten? 

Tälläinen blogin kirjoittaminen on aika hyvä tapa ymmärtää ja tajuta asioita myös itse. Joskus samanlaisia oivalluksia tulee myös silloin, jos puhuu jonkun toisen kanssa. Selittäessään asiaa toiselle, tajuaa perustavan laatuisia totuuksia myös itse. Niin kuin isäni kanssa tänään puhuin, elämän tärkeimpiä asioita ei valitettavasti voi suunnitella. Ammatinvalinnan ja koulutuksen pystyy tiettyyn pisteeseen asti itse valitsemaan. Kovalla työllä tällainen keskinkertaisuuskin pääsi oikeustieteelliseen. Kovalla työllä ja valmiudella tarpeen vaatiessa muuttaa paikkakunnalta toiselle, mä myös sain työpaikan. Vaikka tämän hetkinen tilanne on mitä on, niin silti mä kiitän itseäni siitä valinnasta, minkä mä tein ammatinvalinnan suhteen. Mutta ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne ihmissuhteet, ne perustuu sattumiin eikä niitä voi suunnitella etukäteen. Tai oikeastaan etukäteen voi suunnitella vain sen, että niistä pysyy erossa. Mikä ei ole kovin palkitsevaa, vaikka se antaakin enemmän tilaa uralla etenemiselle.

Ainut eläin minkä olen pitkään aikaan nähnyt

Voi tätä ihmisen eloa. Ei ole helppoja asioita nämä. Yksi kaverini sanoi, että asiat menee aina niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Pakko todeta, että helppohan se hänen on sanoa, hän asuu tässä kotiseudullaan, on parisuhteessa ja tekee työtä jota rakastaa. Hän on itseasiassa yksi paikallisista syyttäjistä. Sivumennen sanoen minäkin haluaisin tehdä hänen työtään. Varmasti omakin tilanteeni on ihan hyvä verrattuna moniin muihin. Vaikka olen kaukana perheestäni ja suvustani, niin minulla kuitenkin on ystäviä ja oman alan vakituinen työpaikka. Yksi lukija kertoi, että hän voi samaistua osaan tuntemuksistani, hän on juristi, joka työskentelee varastotyöntekijänä. Auts. Tähän nähden kai oman alan työ huonolla palkallakin on hyvin. Sitten toisaalta tiedän ihmisiä, joilla on aika olemattomat mahdollisuudet ikinä työllistyä ylipäätään mihinkään, saatikka sitten hyväpalkkaisiin töihin. Heillä voi olla tosi monet muut asiat tosi hyvin, mutta he ovat tuomittuja pärjäämään kuukaudesta toiseen 800 euron työttömyyskorvauksella, kenties koko loppuelämänsä. Ja heihinkin verrattuna oma tilanteeni on ihan siedettävä. 

Jännä miten toisennäköiset maisemat oli vain viikko sitten

Niinpä seuraava kysymykseni (itselleni) on, että miksi sitä ei vaan osaa olla kiitollisempi siitä mitä on? Miksi sitä pitää haihatella jotain sellaista mitä ei ole? Miksi on niin vaikeaa luottaa, että kyllä tässä hyvin käy, kunhan parhaansa mukaan yrittää tehdä oikeita valintoja? Ja oikeasti kun minunkin elämääni katsoo, niin oon mä koko ajan eteenpäin ponnistanut. Vaikeilta tuntuneet asiat auttoivat saavuttamaan seuraavan askeleen, vaikka itse sillä hetkellä tuntuivatkin vaikeilta.

Mutta tuossa äsken tajusin yhden asian. Mun pitää tässä hetkessä yrittää olla kiitollinen kaikesta siitä mikä on hyvin. Ja sitten kun mä pääsen täältä eteenpäin, niin sitten mä voin alkaa laittamaan kuntoon niitä asioita myös parisuhde ja perhe-asiassa. Kaikki aikanaan, nyt vain tarvitsee ensin päästä pois täältä. Tällaistahan mun koko elämä on ollut, olen aina tiennyt missä on mun seuraava "maali". Tähän mennessä ohitettuja maaleja ovat esimerkiksi olleet "valmistu peruskoulusta mahdollisimman hyvin arvosanoin", "valmistu kauppiksesta ja lukiosta mahdollisimman hyvin arvosanoin", "pääse sisään oikeustieteelliseen", "tee työharjoittelu käräjäoikeudessa", "hankkiudu töihin asianajotoimistoon". Näistä tämä viimeinen ja sitten tuo "pääse sisään oikeustieteelliseen" olivat niin saakelin kovan työn takana, että pitäisihän mun jo uskoa, että voin saavuttaa aivan mitä vain, kun oikein kovasti yritän. Ainakin seuraavat kaksi "maalia" ovat tiedossa, nyt vain täysillä niitä kohti. 

Ja näin, sainhan sitä minäkin itselleni hyvän mielen, vaikka alku lähtikin hieman surullisissa fiiliksissä. Aina on toivoa ja jos oikealla perspektiivillä tarkastelee, näkee, että ihan hyvinhän tässä asiat ovatkin.

Ihanaa isänpäivää kaikille ja näin blogin välityste hyvää isänpäivää myös molemmille vaareilleni! Olette ihania kummatkin ja elämästäni olisi puuttunut paljon hienoja hetkiä ilman teitä.

Pieni valopilkku synkän ajan keskellä

Hei,

täällä yksi väsynyt tallustaja. En tiedä onko kyseessä normaali alkusyksyn väsymys, kun niin monet muutkin tuntuvat valittelevan väsymystään, vai onko syynä sitten tämä, että oon  edelleen sairaana ja joudun sinnittelemään töissä. Se on nimittäin yllättävän rankkaa, vaikka munkin työ on suurimmaksi osaksi vain istumista. 2 päivän sairasloma ja antibioottikuuri siis tulivat ja menivät, mutta eivät valitettavasti tehneet muuta kuin palauttaneet vähän ääntä. Syyttäjä sanoi vielä viikko sitten maanantaina oikeudenkäynnin jälkeen, että onpas mun ääni painoksissa. Asiakkaat säälittelee ja yrittää pysyä etäisyyden päässä. Mutta yritetään jaksaa, maailma kun ei pysähdy odottamaan, että minä olen terve. 

Noin kaksi viikkoa sitten oli hieno syyspäivä. Että terveisiä vaan Pohjanmaalle lumisateen keskelle.

Tämä on nyt poikkeuksellisesti jo toinen kerta tälle vuodelle, kun sairastan. Aiemmin oikeastaan koko elämäni ajan kaava on ollut, että kerran vuodessa, aina ei sitäkään, flunssaa 1-2 viikkoa kaavalla 2 päivää kurkkukipeä, 2 päivää nuha ja 2 päivää yskä. Alkuvuodesta oli 8 viikon sairastaminen ja nyt vedellään neljättä viikkoa. Epäilen oikeasti syyksi nyt työpaikkarakennustani. Siellä haisee. Kun tulet töihin aamulla, huomaat sen, sitten totut siihen päivän aikana. Kun illalla tulet kotiin, haistat taas saman hajun vaatteistasi, hiuksistasi ja jopa laukustasi. Tai siis haistaisin, jos olisi hajuaisti. Se on nyt kummallisesti kadonnut. Mielestäni mulla ei ole nenä edes tukossa, mutta mitään en haista. Outoa, mutta ehkä se johtuu tästä sairaudesta. No enpä ainakaan haista työpaikan hajua! Jee! Mutta takaisin aiheeseen, siis oma epäilykseni on edelleen, että siellä on hometta. Se tutkittiin, ettei siellä ole kosteutta, mutta joku siellä on mätänä. Ei tässä oo mitään järkeä, etten mä pysty tervehtymään.

Sairaanakin olen käynyt vetämässä sudenpentuja. Uusi lauma, uudet systeemit. Esimerkiksi se, että pidetään partiopaitoja lauma-illoissa.

No mutta, kaiken tämän sairastelu-angstailun keskellä on ollut iloinenkin hetki. Juhlimme nimittäin viime perjantai-iltana ystävieni kanssa Halloweeniä! Se on mun lempparijuhla ja oon pitänyt siitä yli kaiken jo ihan lapsesta asti. Viimeksi halloweeniä on tullut kunnolla juhlittua ystävien kesken varmaan lähemmäs 20 vuotta sitten. Olen nähkääs pari kertaa järjestänyt halloweenjuhlat lapsuuden kodissani. Siitä tuntuu olevan vuosisata, mutta muistan edelleen ilolla hämärää valaistusta, kummitusmarenkeja ynnä muuta asiaan kuuluvaa. 

Enimmäkseen olen kuitenkin viihtynyt vapaa-ajan sängyssä läppärin kanssa.

Nyt osa oli pukeutunut teeman mukaisesti, kaiverrettiin kurpitsoja, keskusteltiin kuolleista rakkaistamme (ja tietysti kaikesta muustakin, silleen kivaa ystäväaikaa), syötiin hyvin ja kuunneltiin sopivan karmeaa musiikkia. Tähän viimeiseen totesin, että spotify on oikeasti aika tosi hyvä ohjelma. Siis kuinka kätevää päästä käsiksi hirveään määrään musiikkia ja pystyä tekemään soittolistoja. Halloween-hakusanalla löytyi vaikka mitä siistejä kauhu-kuvaston äänimaailmoja. Vaikka olinkin edelleen sairas ja yksin menemään, niin jotenkin tämän lyhyen ajan unohdin sairastamiseni ja keskityin vain nauttimaan. 

Leivoin ystävilleni pitsan. Gluteenittomista jauhoista. Kerroin, että pitsassa on valkosipulia ja pohja gluteenittomista jauhoista vasta, kun he olivat jo kehuneet sitä :D Kjäh, kjäh, hyvä taktiikka.

Ystäviä jäi myös yöksi ja seuraavana päivänä suuntasimme Linnoituksen sadonkorjuumarkkinoille. Siellä ei kuitenkaan mitään hirmukivaa ollut. Tai olisi ollut esimerkiksi hienoja pipoja, mutta törkeillä hinnoilla. Joten päädyttiin vain kiertelemään ja katselemaan. Viikonloppu oli sosiaalisesti ihana piristysruiske niin lempparijuhlan vieton kuin totta kai ystävä-ajankin takia. Ja olin lisäksi tosi yllättynyt siitä, miten paljon mä nautinkaan siitä, että sai puuhastella ja ikään kuin tarjota muille. Eli just sitä, että kun oltiin mun kotona, niin minä käytännössä hoidin ruokahuollon. Se oli tosi kotoisaa. Olin unohtanut miten kotoisaa. Nyt kun sitä pysähtyy muistelemaan, niin kyllä mä tykkäsin silloin parisuhteessa ollessanikin puuhastella ja tehdä ruokaa silloiselle poikaystävälleni. Imurointi on oikeastaan ainoa kotityö joka mulla tosissaan vastustelee, kaikki muu on kotoisaa puuhastelua. 

Mä olin noita. Huomatkaa kasvoilta loistava aito ilo.

Tuon viikonlopun jälkeen olen taas mietiskellyt elämän valintojani. Tuli vähän sellainen olo, että pitäisikö sitä sittenkin harkita parisuhteeseen hakeutumista. Koska mä en kauhean tehokkaasti voi yksinäni puuhastella. Koska sitä puuhastelua ei ole. Mä en yksinään sotke ja itselleen ruuan tai vaikkapa teen laittaminen ei tunnu samalla tavalla kotoisalta puuhastelulta, kuin se on silloin, kun tarjoat toiselle. Muuten mä oon silloin tällöin kaivannut parisuhteesta sellaista tiettyä arjen jakamista ja totta kai sellaista yhdessä uusiin paikkoihin tutustumista. 

Kurpitsan tekeminen kesken

Mutta sitten kun tällaiset hetket iskee, yritän aina myös muistella niitä vastasyitä. Kukaan ei tosiaankaan sotke tällä hetkellä mun kotia. Sisustus ja astiat (naurakaa vain, mutta tää on mulle tosi tärkeä) on 100% sellaiset kuin haluan. Ja jos nää tuntuu pikkusyiltä, niin tässä tulee painavin. Mä en ole hetero. Aseksuaalina en halua harrastaa seksiä. Mä aina välillä mietin, että olisinko valmis "vaihtamaan" seksiä siihen, että saisin sen arjen kumppanuuden. Mutta on se kuulkaas melkoinen terva juotavaksi. Välillä mä ajattelen, että olisi niin paljon helpompaa olla "tavallinen" ihminen. Eikä pelkästään tässä suhteessa, vaan esimerkiksi myös maailmankatsomuksellisilta näkemyksiltä. Minun spekseillä on niin vaikeaa löytää itselleen sopivaa kumppania arkea jakamaan. Sen tarttis olla aseksuaali, joo niitä on ehkä miljoonasosa miesväestöstä. Se ei sais olla kristinuskoon (tai mihinkään muuhunkaan "minun uskontoni on ainoa oikea ja sinunkin pitää kuulua tähän"-uskontoon) kuuluva. Toisaalta täysi ateistikin olisi vaikea, koska minä uskon muutamiin sellaisiin juttuihin, mitä täyden ateistin on vaikea sulattaa. Ja vaikka listalla olisi vain nämä kaksi, niin ne rajaa sen joukon oikeasti jo tosi pieneksi. Joten yksin jatketaan. Pitää vain keksiä syitä pyytää ystäviä kylään useammin :D

 Tällainen siitä tuli. Eikö oo hieno! Taas siltä puuttuu nenä...

Toinen huolestuttava asia on, että mä olen myös ruvennut katsomaan esimerkiksi elokuvista, blogeista ja jopa omista sudenpennuistani (ne on oikeasti lapsia, mutta mä siis johdan niitä partiossa ja niitä sanotaan sudenpennuiksi), että ehkä lapsikaan ei sittenkään olisi ihan kamala vaihtoehto. Ja tää on vakava paikka! Mä oon nimittäin koko elämäni ollut ihan ehdoton, että ei missään nimessä lapsia. Ja tää on sellainen asia, että tässä pitää tehdä päätös aika pian, koska tämä päätös on lopullinen. Kumpaankin suuntaan. Mä olen jo 28-vuotias. Tässä on ehkä joku kaksi vuotta turvallisesti aikaa päättää alkaa hankkia tai sitten tehdä päätös, että ei hanki. Mulla on sinänsä helppoa, että kun olen nainen, niin jos se nyt fysiologisesti on mahdollista (etten ole jostain piilevästä syystä tietämättäni lisääntymiskyvytön), niin mähän voin saada lapsen pelkästään harrastamalla tarpeeksi usein suojaamatonta seksiä. Mä en tartte siihen parisuhdetta. 

 

 Nämä olisivat varmaan olleet nättejä pimeällä.

Mutta sitten tällaiseen ruljanssiin ryhtyminenkään ei liene liian kevyesti tehtävissä oleva päätös. Koska minä en oo ikinä irtosuhteita harrastanut ja toisekseen voisi olla aika rankkaa olla yksinhuoltaja. Myös lapselle voisi olla aika ongelmallista olla kokonaan ilman isää. Oon aina säälinyt niitä, jotka on ainoita lapsia (ai niin tääkin pointti, niitä lapsia pitäis silloin tehdä kaksi), koska heillä ei ole kokemusta mitä on olla jonkun sisarus. Olisihan se varmaan samalla tavalla ikävä lapselle, että hänellä ei olisi ollenkaan isää. Sitä kyseltäisiin häneltä koko hänen elämänsä ajan, että miksei hänellä ole isää ja hän varmaan miettisi, että miltä tuntuisi, jos olisi isä. Joten ehkä joo, jos projektiin "lapsi" haluaa lähteä, siihen oikeastaan olisi reilua jo sen lapsen itsensä kannalta olla parisuhde. 

Vanha kuva viime vuoden ruskasta.

Mikä tekisi minusta justiinsa sen kamalan stereotyyppisen naisen, joka kuumeisesti etsisi parisuhdetta, koska "biologinen kello tikittää". Ihan kamala ajatus. Ja tiedän, että perheeni ja sukuni, jotka ovat koko elämäni ajan kuunnelleet "en rupea ikinä seurustelemaan, en hanki ikinä lapsia"-juttujani, putosivat juuri tuoleilta. Mutta ei vielä sinänsä hätää. En vielä näitä vakavasti mieti, kunhan silloin tällöin pyörii mielessä. Ja tähänkin on yksi iso vastasyy. Maapallo on asuinkelvoton 2100. (jonkin aikaa sitten olleen uutisen mukaan. Oli asiantuntijalähteitä, pidin sitä uskottavana.) En haluais tehdä lasta kuolevaan maailmaan. Vaikka tasan nyt saisin lapsen, niin hän voisi olla vielä tuolloin elossa. Ja tätä mä yritän pitää mielessä, kun teen valintoja.

Tämäkin vanha kuva, mutta lukuunottamatta lehtiä puissa, tältä täällä on näyttänyt.

Tällaisia "kevyitä" pieniä pohdintoja tässä välissä. Elämässä ei siis viime viikonloppua ole muuta ihmeellistä tapahtunut, kuin että olen yrittänyt jaksaa olla töissä sairaana. Aktiivinen laihduttaminenkin odottaa nyt parantumista. Jos mä hädin tuskin jaksan olla hereillä, niin mä en jaksa stressata mistään. Toinen on, että oon nyt yrittänyt vältellä maitotuotteita, koska ne lisäävät liman eritystä ja mä jo muutenkin tukehdun limaan. Joten oon nyt syönyt sitten leipää. Ja voin kertoa, että vatsa ei voi hyvin. Se on oikeastaan ajoittain tosi kipeä ja ongelmat on tosi asia. On tämäkin, ku ei oo ku huonoja vaihtoehtoja valittavanaan. Mutta jotten lopettaisi näin masentavaan aiheeseen, niin todettakoon vielä, että olen edelleen syvästi rakastunut tähän uuteen läppäriini. Tämä on vain niin nopea ja toimiva verrattuna siihen edelliseen, että ei oo tottakaan. 

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, toivottavasti pysyttte terveinä! 

Väliaika ja uusi läppäri

Hei, 

vierähtipä tuossa taas tovi jos toinenkin. Tarkalleen ottaen kolme viikkoa. Töissä oli edelleen kiirettä ja sitten painiskelin ruokavaliooni liittyvien valintojen kanssa. En halunnut päivittää tätä blogia ennen kuin olin saanut hoidettua valintaani liittyvän informoimisen ensin muuta kautta. Ja sitten olen ollut tässä 2 viikkoa sairaana. Ja saanut uuden tietokoneen, jonka sisäänajoa olen myös tehnyt. 

Tämä aika on ollut sellaista, etten oikeastaan ole pitänyt edes kirjaa syömisistäni ja enkä niitä nyt enää muistakaan. Siksi nimeänkin sen väliajaksi. Se on ollut sellainen valintojen tekemisaika ja laihtumishomma jatkuu täysillä sitten, kun olen taas terve. Mutta se jatkuu karppina. Tai oikeastaan palaa malliin karppi. Tuo uusi ruokavalio oli vaan liikaa minulle ja aivan liian kaukana mukavuusalueelta. Ehkä sitä en enempää ala tänne ruotimaan, muuta kuin totean, että tulipa kokeiltua ja aika äkkiä on todettavissa että mikä toimii itsellä ja mikä ei toimi. Sen kuitenkin mainitsen, että toimimattomuus ei liittynyt siihen, etteikö sitä noudattamalla olisi laihtunut, vaan siihen, että sen noudattaminen oli juuri minulle liian vaikeaa, kun huomioi työni ja makutottumukseni.

Mutta koska nyt ei ole mitään muuta projekti-hoikistumiseen liittyen, niin mennäänpäs mukavampaan aiheeseen. Minulla kaksi uutta elämää parantavaa tavaraa. Ensimmäinen on työreppu. Siirsin sen hankintaa aivan liian pitkään ja 1,5 vuotta 7 kilon laukun tai salkun kantamista yhdellä olalla oli aivan liikaa. Vähemmästäkin selkä hajoaa. Nyt kun on kuvioissa reppu, niin olen aivan ällistynyt, miten se tuntuu painavan ehkä neljänneksen siitä mitä salkku painoi, vaikka sisältö on täsmälleen sama. Hallelujah! Onnistuin löytämään mielestäni sellaisen repun, joka on tarpeeksi siisti pidettäväksi jakkupuvun kanssa. Työnantajani hieman tuhahtelee sille edelleen. Mutta hän onkin niin pinnallinen ja laittaa ulkoisille seikoille paljon enemmän arvoa kuin minä :D 

Toinen uusi lelu on tietenkin tämä tietokone. Tämä oli pakkohankinta, koska vanha hajosi alta. Tai kyllä se vähän toimi, mutta tosi hitaasti ja koko ajan se vaan valitti, että kiintolevy on täynnä. Ja sitten siitä ilmeisesti hajosi myös laturi. En tiedä miten, mutta sitäkin se rupesi valittamaan, ettei se tunnista sitä. Mutta olihan se jo kovasti aikakin hankkia uusi tietokone. Vanhalla oli ikää 7 vuotta ja se oli aikansa elänyt. Uutta en ollut hankkinut, koska ei koskaan ollut ollut varaa. Nyt sain syntymäpäiväni yhteydessä perheeltäni ja isovanhemmiltani sen verran rahaa lahjaksi, että sain tehtyä tämän tärkeän investoinnin. 

Uusi läppärini on tällainen nätti valkoinen. Siinä on kiintolevytilaa 1 tera ( = 1000 Gt, vanhassa läppärissä oli 60 Gt) ja muistia, joka vaikuttaa koneen nopeuteen löytyy 8 Gt (vanhassa oli 1 Gt). Sanoisin, että jonkin verran eroa siis on. Vanhassa oli käyttöjärjestelmänä windows xp ja tässä uudessa on windows 8.1. Kuvaavaa on se, että tässä välissä on ovat olleet käyttöjärjestelmät vista, 7 ja 8. Niin vanha se rausku siis oli. Nyt ei tarvitse enää siitäkään huolehtia, että käyttäisi nettipankkia xp-koneella. 

Malliltaan tämä on sirompi, mutta ei kauheasti kevyempi. Ehkä noin 300 grammaa kevyempi. Mutta kun minulla ei ole tv:tä eikä dvd-soitinta, tarvitsen tietokoneen, jossa on dvd-asema, jotta voin katsoa sillä elokuvia ja tv-sarjoja. Ja jostain syystä sellaiset tietokoneet, joissa on dvd-asema, painavat enemmän. Mutta ehkä tätä 2,2 kiloa vielä jotenkin kantaa tarvittaessa. Sitä paitsi siinä uudessa repussa on tasku tietokoneelle, voin laittaa tämän sinne jos pitää lähteä kuskaamaan tätä pidempää matkaa. 

Olisin tykännyt, jos tämä olisi ollut valkoinen myös sisältä, mutta sellaista läppäriä ei ollut. Niinpä tämä näppäimistö-osa on tällainen hopeanvärinen ja näyttö on reunoiltaan musta. Ja kuten kuvasta näkyy, myös tässä Win 8.1. käyttöjärjestelmässä on työpöytä. Jippijaijei! Olin etukäteen kauhuissani, että jos tulee se sama näkymä, mikä on älykännykässä, mutta koska vanha tietokone oli hajoamassa alta, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia uusi tietokone, ihan sama mikä käyttöjärjestelmä siinä olisi. Itseasiassa tässä on käyttökokemus hyvin pitkälti sama, kuin mikä on windows 7:ssa, mikä mulla on mun työkoneella. Ja se oli iso helpotus. Muutama uusi juttukin tosin on. 

Ensimmäinen on tämä. Jos vie hiiren oikeaan yläkulmaan ja vetää sitä sitten sitä reunaa pitkin alas, ilmaantuu tällainen näkymä. Hae-toiminnolla voi etsiä mitä vaan. Jos siihen kirjoittaa esim. "laskin", niin sitten ilmaantuu kuvake, jota klikkaamalla saa laskimen auki. Aloitusnäyttö-kuvake on mielestäni aika turha, kun onhan se tuossa vasemmassa alalaidassakin koko ajan. Jaa-kuvakkeen funktiota en ole vielä keksinyt. Laitteet-kuvake on myös mulle outo. Oikeastan ainoat järkevät funktiot mun mielestä on tuo hae ja asetukset. Se kummallisuus tässä on, että mistään ei näe, mitä kaikkea tähän on asennettuna. Eli siinä missä muissa windows-käyttöjärjestelmissä näki käynnistävalikosta, mitä ohjelmia siinä oli, niin tässä ei sellaista ole. Käytännössä vähän hakuammunnalla yritettävä tuon hae-toiminnon avulla keksiä mitä tässä on. Mutta toisaalta, mä oon saanut tähän nyt asennettua itse ja luotua työpöydälle kuvakkeet, niistä ohjelmista mitä mä käytän. Firefoxin lisäksi Spotify, Photoshop, iTunes ja Word on melkeinpä ainoat ohjelmat mitä mä käytän. Vanhassa koneessa mulla oli myös Paint Shop Pro, mutta tähän koneeseen sitä ei voinut asentaa kun se oli liian vanha. Niin ja tietysti laitoin tähän myös parhaan ilmaisen virustorjunnan eli AVG:n. Avg ja ei oo koskaan ollut mitään ongelmia. Sen sijaan esim. työkoneessa, jossa on joku maksettu virustorjunta, siihen tuli haittaohjelmia ja viruksia. Vaikken mä koskaan ole tehnyt sillä mitään muuta kuin töitä. Tosi outoa.

Sitten kun sitä työpöydän vasemman alalaidan painiketta painaa, aukeaa tämä näkymä, mitä useat varmasti windows kasissa pelkäävät. Onneksi tätä näkymää ei tosiaan tarvitse katsoa kuin sammutettaessa tietokone. Sammuttaakseen koneen on nimittäin avattava tämä näkymä ja sitten tuolta ylhäältä oikealta löytyy sammuta-nappi. Kaikki tässä olevat jutskat on mulle ihan tuntemattomia, enkä mitään niistä ole käyttänyt. Klikkaamalla tuota työpöytäkuvaketta (missä näkyy kulloinenkin taustakuva, mun tapauksessa tuo metsä) aukeaa taas normaalinäkymä. 

Ihan kivuttomasti ei taival uuden tietokoneen kanssa kuitenkaan alkanut. Mulla oli nimittäin nettitikku, joka oli mun ainut nettiyhteys. Voitte arvata, että se tikku oli kivikaudelta ja siinä oli kivikautinen ohjelmisto, joka ei tietenkään toiminut uudessa koneessa. Uutta ohjelmaa ei siihen pystynyt päivittämään, kun siihen olisi tarvittu nettiyhteys. Aikani häsläsin ja onnistuin jopa sekoittamaan tätä uutta konetta niin paljon, että oli pakko palauttaa tehdasasetukset. Onneksi aloitin sillä netin säätämisellä. Olisi nimittäin kevyesti harmittanut palauttaa tehdasasetukset, jos olisi jo kerennyt asentaa ohjelmat ja siirtää tiedostot. Mutta kävin sitten aamulla Elisan liikkeessä vaihtamassa nettitikkuni tällaiseen boxiin. Se toimii verkkovirralla eikä sen tartte olla kiinni koneessa. Itseasiassa riittää, että tuo laatikko on samassa talossa kuin tietokone, niin se toimii. Sinänsä ihan kätevää. Etenkin tässä sairastaessa mä oon ottanut tietokoneen sänkyyn ja tuo mokkulajuttu, on jäänyt työpöydälle. (sängyssä tietokone on ollut tarjottimen päällä, joten ei hätää, en ole heti tuhoamassa tätä asettamalla tätä pehmeälle pinnalle) 

Sitten kun netti oli kunnossa, siirsin noin 5500 tiedostoa koneesta toiseen dropboxin avulla ja musiikit muistitikun avulla. Se oli kyllä tuskaa. Ja vielä enemmän tuskaa, että iTunesin kirjastot eivät siirtyneet sellaisenaan, vaan nyt joutuu jokaikisen kansion tuomaan erikseen. Oon toistaiseksi saanut tuotua musat, joiden esittäjät alkaa kirjaimilla A-E. Eli vielä aika paljon tekemistä jäljellä. Siksi oonkin kuunnellut musaa melkein pelkästään spotifystä. 

Pakko todeta, että en muistanutkaan miten iso urakka tietokoneen vaihtaminen on. Kaikki se siirrä tiedostot, asenna ohjelmat -härdelli. Toki oman haasteensa toi se, että mä en oo koskaan siirtynyt koneesta toiseen niin, että niiden välillä on näin iso kuilu. Mun ensimmäinen kone oli pöytäkone xp-käyttiksellä. Toinen kone oli kuvassa näkyvä vanha läppäri, rausku, jonka sain yliopistolta kun aloitin opinnot oikiksessa. Siinäkin oli xp. Ja nyt siitä vanhasta koneesta siirtyi tähän uuteen ja välissä oli 3 käyttöjärjestelmää ja 7 vuotta, niin haasteet oli tosiasia. Lähes mikään ohjelma ei toiminut uudessa koneessa, vaan ne piti päivittää uudempiin versioihin. Tietenkin netistä ladattavien ilmaisohjelmien kanssa ei ollut mitään ropleemaa, mutta uusi word on vielä aika outo ja uusi photoshop se vasta ihmeellinen onkin. 

Olin etukäteen varautunut siihen, että yksi peli ei toimisi uudessa koneessa, mutta en tajunnut, ettei toimi mikään muukaan. Lisäksi tajusin, että todennäköisesti en pysty asentamaan tulostintani tuolle uudelle koneelle. Pitänee siis säilyttää vielä vanha kone sitä varten, että sillä pystyy pelaamaan sitä yhtä peliä ja tulostamaan tarvittaessa juttuja. Onneksi mun tarttee äärimmäisen harvoin tulostaa mitään.

Uudessa koneessa ollaan jännän äärellä myös tän touchpad-levyn kanssa. Se on toisaalta älyttömän kätevä, kun pieni hipaisu tai näpäytys riittää. On myös kätevää, että jos vetää kahdella sormella, tietokoneen näyttö käyttäytyy ihan samalla tavalla kuin älykännykän näyttö. Eli vetämällä alhaalta ylös liikkuu näkymä alas. Eli samalla logiikalla, kun ottais sormella kiinni näytöstä ja yrittäis vierittää sitä ylöspäin. Mutta se mikä on haasteellista, on se että jos se tulkitsee sormen liikkeet zoomaukseksi, silloin kun et sitä tarkoita. Lisäksi leikkaa-liitä toiminnot ovat vähän epävarmempia tuolla kuin tavallisella hiirellä. Mutta eiköhän tähänkin totu.

Tällaisia uutisia tällä kertaa. Sairastaminen senkuin jatkuu, toivon kovasti, että saisin ääneni takaisin viimeistään maanantaiksi, sillä taas pitäisi suoriutua oikeudenkäynnistä. Olen jo kaksi oikeudenkäyntiä vetänyt ihan surkeassa fyysisessä kunnossa ja se oli hirveätä. Nyt oli 2 päivää sairaslomaa ja viikonloppu perään, niin toivotaan, että se vähän auttaisi. Tällä kertaa sentäs pidin tämän aika nopeasti, jo 1,5 viikon sairastamisen jälkeen. Viime kerralla kärvistelin töissä 7 viikkoa sairaana. Mutta tosin tällä kertaa oli pakko tehdä tällainen ratkaisu, kun ääni meni ja mun työ on aika vaikeata ilman ääntä.

Päivät 30-36 (part 2) työläs viikko

Hei,

tämänkin tekstin otsikoksi olisi hallunnut laittaa "hulluviikko", mutta muistaakseni mulla oli sellainen ihan hetki sitten, niin mennään sitten vaikka termillä työläs. Sitä se nimittäin oli. Kuvaavinta lienee, että laskutin parin päivän aikana kuudenneksen koko kuukauden normaalista laskutuksesta. Ja olin muutenkin koko viikon lennossa. Jo keskiviikkona oli sellainen olo, että tästä ei hengissä selvitä ja kun perjantai-iltana mä odottelin vielä joskus 18.45 oikeudenkäyntiä alkavaksi, oli lähellä, etten marssinut saliin ja ilmoittanut tuomarille että "hop hop, nyt on sellainen viikko takana että tätä ei nyt kaivata ja muutenkin on parempaa tekemistä...".

 

 Tällä viikolla kului junassa 6,5 tuntia, bussissa 3 tuntia ja autossa 30 minuuttia

Eli tiivistettynä voisi sanoa, että tämän viikon teema oli ympäripyöreät (eli kellonympäri ulottuvat) työpäivät, paljon matkustamista ja ruokailujen väliin jäämistä. Tämä oli ruokailujen ja liikuntojen kannalta päin mäntyä mennyt viikko. Mutta tiedättekö mitä, mä en jaksanut edes stressata siitä. Olin niin vihainen jo työkuvioistani, että aattelin, että ihan sama miten ruuat ja liikunta menee. Niillä on varaa odottaa viikko, mä en niitä kaiken tän muun lisäksi murehdi. 

 Ilmat on kylmentyneet sen verran, että pakko pitää takkia. Tämä on 10 vuotta vanha takki.

Jotenka, tietenkin paino sitten pysytteli ennallaan eikä laskenut, koska mä söin ihan miten sattuu. Väärään aikaan, osittain väärää ruokaa ja aivan liian vähän ruokaa. Huomasin, etten viime viikolla tullut laittaneeksi sinne sitä tilannepäivitystä. No nyt ollaan siis noin 5 viikon jälkeen tilanteessa, että paino on -2,2 kiloa, vyötäröltä on lähtenyt 4 cm, vatsan leveimmästä kohdasta 3 cm, lantiosta 2 cm, reisistä ei yhtään ja rinnasta 3 cm. Eli vauhti on hidas. Ensimmäisten kolmen viikon aikana tippui 2 kiloa ja sitten kun aloitin uuden ruokavalion, mun keho meni aivan sekaisin. Sain jopa ensimmäistä kertaa 10 vuoteen kuukautiset. Jotenka sen ensimmäisen viikon saldoksi jäi lopulta vain se -200 g ja sitten kun tämä viikko oli mitä oli, niin paikallaan pysyttiin. 

Vertailukohdaksi kerrottakoon, että viime kerralla laihdutin ketokarppaamalla (= hiilihydraattien määrä alle 20 g vuorokaudessa). Silloin viiden viikon jälkeen saldo oli -4,5 kiloa. Karkeasti ottaen tää nykyinen systeemi on lähes puolet hitaampaa. Tietenkään tästä viikosta ei voi ruokavaliota syyttää, kun en mä sitä kovin hyvin edes noudattanut. Mutta yksi juttu on nyt varmaa, mä siirryn takaisin karppaukseen/ketokarppaukseen heti kun tää 8 viikon pätkä on ohi. Tosin valitettavasti tämä pätkä pidentyy nyt varmaan yhdellä viikolla, kun ei tätä viikkoa edes kehtaa laskea mukaan siihen. Syy?

 

Tämä ruokavalio kyllä varmasti pitkällä tähtäimellä karistaa kehosta rasvaa, mutta tästä ei oo mun loppuelämän ruokavalioksi. Tää on ensinnäkin aivan liian työläs ja sopimaton mun elämään. Mun työssä on aivan normaalia, että välillä on sikakiire ja välillä sä oikeasti istut useita tunteja käräjäoikeudessa. Mun ennätys siinä hommassa on 12 tuntia niin, että oli tunnin lounastauko ja 2 kpl 15 minuutin taukoja. Ja vaikka yksittäinen oikeudenkäynti ei kestäisikään kauan niin myös silloin ollaan helisemässä, kun yhdelle päivälle osuu useita oikeudenkäyntejä, kuten tällä viikolla oli. Lyhyesti sanottuna, tässä ammatissa on välillä niin kiire, että sä ehdit syödä ennen töihin menoa ja töistä pois tullessasi. Ei siihen yhtälöön sovi mikään "yritä syödä 5 kertaa päivässä".

Toisekseen ruoka mitä mä joudun nyt syömään on vaan kertakaikkiaan niin omaan makuaistiini sopimatonta ja työlästä valmistaa, ettei tämäkään sovi mulle. Jos mä lasken viikkoja siihen, milloin tämä loppuu, niin tiedän, että tästä ei ole mun loppuelämän ruokavalioksi. Mun elämään tarttetaan sellaiset ruuat, jotka voidaan tehdä kerralla sunnuntaina ja ottaa pitkin viikkoa mukaan yhdessä rasiassa, joka tuikataan töissä mikroon. Plus mä haluan syödä ruokaa, joka maistuu mun mielestä hyvältä, en ruokaa, jota kyllä pystyn syömään, mutta josta en oikeasti vain pidä. 

Karppaus sen sijaan sopi mulle täydellisesti. Se tuntui jo alusta asti siltä, että tätähän mä voin tehdä koko loppuelämäni. Vaikka mulla välillä pääsikin päänsisäisistä ongelmasta johtuen herkkumonsteri valloilleen siten, että lopulta lihosin takaisin, niin mulla ei kertaakaan näiden karppausvuosien aikana ole ollut ongelmaa sen kanssa, että ruokavalioon ei kuulu vilja, peruna, pasta, riisi eikä sokeri. Aamupalat ja lounaat olen koko tän ajan vedellyt karppeina. Aamupalalla oli turkkilaista jugurttia marjoilla, lounailla eniten kaalipaistosta, kinkkukiusausta ja lassakaa. Kaikki karppityyliin valmistettuja. 

 

Karppauksen osalta mulle myös sopi se, että siinä katoaa nälän tunne kokonaan. Voi olla vaikka kuinka monta tuntia syömättä eikä mitään ongelmaa. Sen sijaan nyt perjantaina alkoi nälkä riivata, koska ruuat olivat mallia aamupala 8.30, proteiinijuoma ja pähkinöitä 13.00 ja "lounas" 20.00. Karppauksessa ei ollut oikeastaan mitään muuta ongelmaa, kuin se ikuisesti todella paljon päästä ottava seikka, että muut eivät millään ymmärrä sitä. Se on toisinaan sosiaalisesti vaikeaa, koska on ihmettelijöitä riittää. On mullekin kommentoinut tuonne joku noita mun karppiruokia, että ihan hirveitä suola-, rasva- ja ties mitä kasoja :D Ainut vaan, että jos mä pysyn täysin irti herkuista, se "suola-, rasva- ja ties mikäkasa" tiputtaa mun painoa kilon viikkovauhdilla. Jos tahti on hitaampi tai täysin pysähtynyt, se johtuu siitä, että olen syönyt jotain "epäkarppia" eli käytännössä niitä herkkuja. Mutta rasvaa, rasvaista lihaa, rasvaisia maitotuotteita, rasvaisia juustoja yms. voi vedellä ihan huoletta. Niin kauan kuin mukana ei ole hiilihydraatteja, ne vain menevät kehosta läpi. 

 

Laihdutuksessa ei koskaan ole kyse itsekurista. Syynä sille miksi laihdutus on niin vaikeaa, on se, että ei ole löytänyt itselleen sopivaa systeemiä. Itselleen sopiva systeemi on sellainen, joka on helppo ja laihduttava. Ja kun ihmiset on erilaisia, niin mikään yksittäinen systeemi ei sovi sellaisenaan kaikille. Joten epäonnistumaan ovat tuomittuja ne, joille vain hoetaan "syö vähemmän, liiku enemmän" ja "nyt rasvat minimiin, sitten syöt tätä lihaa/kalaa/kanaa, kasviksia ja peruna/riisi/pasta/puuro/leipä" ja jotka perustyypiltään vain sattuvat olemaan sellaisia, että tuo ei toimi heillä. Minä olen sellainen. Kunnon laihtuminen alkoi vasta siinä vaiheessa, kun aloin tekemään kaiken täysin päinvastoin kuin yleiset suositukset ja yleinen luulo terveellisestä ruokavaliosta on.

Laihdutuksesta yleisesti viisaimmat lauseet ja oivallukset  yleistasolla olen lukenut Patrik Borgin kirjasta Rentoa painonhallintaa. (yksityiskohtaisella tasolla ei ole Andreas Eenfeldtin Ruokavallankumouksen voittanutta) Tässä muutamia Borgin oivalluksia:

- älä laihduta tavalla, joka nakertaa hyvinvointiasi, koska silloin et laihdu pysyvästi (toisin sanottuna, teetpä mitä vain, mitä et jaksa loppuelämääsi, se on väärä tapa)

- ruuan mausta ei tingitä ("mitä järkeä on syödä terveellisesti mutta mauttomasti - fiilis ei taatusti siitä parane". Tää on niin tosi!)

- laita siihen salaattiin vaikka pekonia, kunhan syöt salaattia

- napostelu kerran viikossa on liian vähän. Se on asketismia ja tylsää.

- vain sellainen liikunta laihduttaa jota tehdään - ja vain sellaista liikuntaa tehdään, joka tuntuu hyvältä. (tää oli aikanaan tosi hyvä oivallus. Kirjassa käytiin tätä läpi esimerkin kautta. "kumpi laihduttaa enemmän, juoksu vai pentangin pelaaminen? Jälkimmäinen jos rakastat sitä.")

- laihduttajan ei kannata liikkua laihtuakseen. Paremman fiiliksen vuoksi kannattaa liikkua.

- "äärimmäisen hyvä ja suositeltava lähtökohta elintapamuutoksen pohtimiseen on miettiä realistisesti ilman hehkutusta kunkin päätöksen ja muutoksen kohdalla jaksanko tehdä tätä ainakin seuraavat kaksi vuotta. Jos vastaus on ei, on muutos syytä jättää sellaisenaan tekemättä ja miettiä, kuinka muutoksen voisi toteuttaa siten, että vastaus olisi kyllä. Tämä perustuu siihen, että jos laihdutuksessa on nyt joitakin elementtejä, joista myöhemmin luovut, painosi tulee nousemaan sen verran kuin ne elintavat ovat sinua laihduttaneet. Sellainen elämäntaamuutos on painon kannalta turha, joka ei ole pysyvä."

Mun ohjelman tehnyt ehkä vetää tässä vaiheessa syvään henkeä ja miettii "mitä minä juuri luin", mutta loppujen lopuksi, ei puhdas karppaus ihan hirveän kaukana tästä ruokavaliosta ole. Erot ovat lähinnä ruokailukertojen määrässä ja makroravinteiden määrissä. Karppaus on lyhyesti kuvattuna rasvaiset liha/kala/kana/maitotuotteet + kasviksia. Syöntikertojen määrä per päivä 3. Tää tämän hetkinen ruokavalioni puolestaan on lyhyesti kuvattuna vähärasvainen liha/kala/kana/maitotuotteet + kasviksia + peruna/riisi/pasta. Syöntikertojen määrä per päivä 5. Eli käytännössä loppujen lopuksi erot ovat aika pienet, kun vertaa siihen, että jotkut vetelee niitä maustettuja jugurtteja, leipää päällisineen, eineksiä jne.

Tämän viikon ruokailut:

Maanantai (illasta alkaen työmatkalla)

- smoothie

- lihapullia, lohkoperunoita + salaatti

- proteiinipatukka + pähkinöitä

- kiinalaisessa ravintolassa riisiä + kastiketta jossa oli kanaa ja kasviksia 

- ei iltapalaa, koska piti tehdä töitä emmekä ehtineet käydä kaupassa

Tiistai (työmatkalla iltaan asti)

- munakas, jossa välissä metwurstia, juustoa ja kirsikkatomaatteja (tätä oli kaverilla tarjolla)

- Chicken fajita-salaatti Hyvinkään subwayssa

- proteiinipatukka + pähkinöitä

- rahkaa + marjoja

Keskiviikko

- smoothie

- lihapullia, lohkoperunoita + salaatti

- proteiinijuoma + pähkinöitä

- (päivällinen jäi väliin, koska olin töissä niin pitkään, että kerkesin käydä kotona vain heittämässä työlaukun ennen kuin menin illanviettoon, jossa join kivennäisvettä sitruunalla)

- rahkaa + marjoja

Torstai:

- smoothie

- proteiinijuma + pähkinöitä (toisen kaupungin käriksen asianajajien huoneessa)

- subwayn salaatti (oli niin kiire laatia yksi haastehakemus, ettei ollut aikaa mennä kotiin värkkäämään normiruokaa)

- rahkaa + marjoja (meni taas niin myöhään, että ei siinä ollut enää mitään järkeä syödä sekä päivällistä että iltapalaa)

Perjantai:

- smoothie 

- proteiinijuoma + pähkinöitä (linja-autolaiturilla odottamassa bussia)

-  30 cm chicken fajita-subi (kun raahustin lopen kuolleena väsymyksestä ja tuhannen nälkäisenä oikeudenkäynnistä siinä iltakasilta. Myönnän että tämä oli sellainen tunnesyöminen laatua "äkkiä tänne jotain hyvää, mua vituttaa")

Lauantai (syntymäpäiväni, teoriassa tämä oli ensimmäinen "syö miten haluat päivä")

- marjoja + rahkaa (koska banaanit oli loppu, en tehnyt smoothieta)

- paikallisessa ravintolassa (vähän amarillon tyylinen) hamppari ranskalaisilla ja juomana pepsi

- illalla leffan kanssa 250 g irtokarkkeja

Sunnuntai:

- marjoja + rahkaa

- lihapullia, lohkoperunoita, salaattia

- proteiinijuoma + pähkinöitä

- iltapala (koska eilen en tehnyt mitään, tänään on niin kiire, etten tasan ehdi syömään päivällistä)

Liikunnat:

aamulenkit lauantaina ja sunnuntaina. 

Sellaista. Ensi viikolla yritän noudattaa ohjelmaani säntillisemmin. Kiireen pitäisi helpottaa, mutta haasteina edessä tiistaina Lakimiesliiton roadshow ja perjantaina työpaikan "varaslähtöpikkujoulut".