All the little things

Hei,

vaikka tämä marraskuinen sunnuntai valkeni niin sankassa sumussa, että olisi ollut teemaan sopivaa velloa vieläkin syvissä vesissä vaikeita kysymyksiä itselleen esittäen, ajattelin silti vaihteeksi kirjoittaa vähän kevyemmän, suorastaan pinnallisen tekstin. Muutamista pienistä asioista, jotka tuovat arkeen onnellisuutta.

Vaikka viime postauksessani kerroinkin, että minulla on koko elämäni ajan ollut aina suunniteltuna muutama seuraava askel ja minulla on selkeitä suurien linjojen päämääriä, ei se tarkoita, että koko ajan odottaisin pelkästään tulevaa ja unohtaisin elää tässä hetkessä. Loppujen lopuksi meillähän ei koskaan ole mitään muuta kuin nykyhetki! Siinä tehdyt valinnat toki vaikuttavat "tuleviin nykyhetkiin", mutta silti se nykyhetki on sellainen missä sitä jatkuvasti ollaan. Joten kaikkein tärkeintä on osata vetää siitä ilo irti.

Mietiskelin tuossa hetken, että miksi muuten sanalla "pinnallinen" on nyt niin paha kaiku? Ei kai se, että iloitsee vaikkapa jostain materiasta, tee sinusta mitenkään pahaa tai pinnallista ihmistä? Koska ei näistä asioista iloitseminen vie pois sitä iloa ja onnea, joita tunnetaan vaikkapa itselle tärkeistä ihmisistä. Eikä se tarkoita, etteikö päässäni liikkuisi ihmettelyä maailmanpolitiikan tilanteesta tai vähän henkisemmistä jutuista. Vähän sama asia, kuin se että jos pukeutuu viehättävästi, ei tee Mensan jäsenestä yhtään tyhmempää. Viikolla oli siis muistaakseni Hesarissa juttua Mensan jäsenestä, joka kertoi että häntä pidetään sitä tyhmempänä, mitä enemmän hän ulkonäköönsä panostaa. Ja samantyyppiseen ongelmaan törmäsin minä itsekin eilen facebook-keskustelussa. Minulla on aika vahva mielipide mitä tulee koulukiusaamiseen ja minulla on poliittisesti epäkorrekti mielipide siitä, että saan mielihyvää siitä, kun kuulen koulukiusaajien epäonnistuneen elämässään. Joskus tällaisissa epävirallisissa yhteyksissä ilmaisen näitä mielipiteitäni. Ja koska olen tietyllä tavalla myös alalla ihan oikea asiantuntijakin (juuri siinä merkityksessä, että minua saatetaan haastatella medioihin asiantuntijana aiheesta), niin totta kai tästä sikisi kauhistunutta kommenttia, että miten voi yliopiston käyneellä olla tuollainen mustavalkoinen mielipide (ilmeisesti mustavalkoiseksi mielipiteeksi tulkittiin se, että saan mielihyvää siitä, kun kiusaajilla menee huonosti).

Kyllä minä ammatillisesti tiedän miten monimutkaisia ovat kysymykset siitä, pitäisikö väärintekijöitä rankaista, ymmärtää ja/vai hoitaa. Jos mun pitää antaa lausunto mediaan tai työni yhteydessä joku kysyy mielipidettäni, annan sen minkä tiedän, että minun ammatillisesti pitää antaa. Mutta minun mielestäni se, että tiedät miten jotakin asiaa voi objektiivisesti pyöritellä, ei tarkoita, ettei sulla yksityishenkilönä saisi olla asiasta voimakkaitakin mielipiteitä. Pitää vain olla tarkkana, että tietyssä ympäristössä pysyy ammattillisen objektiivisena. Sitä paitsi asioista on muutenkin taisteltu maailmansivu. Asiantuntijat ei aina ammatillisestikaan ole samaa mieltä. Miettikääpä vaikka useat lääkärit vs. lääkäri Antti Heikkilä. Ja se tarkkailupointtikin merkitsee. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. (Tämän muuten "tavalliset ihmiset" aina unohtaa! Asiantuntija antaa aina sellaisen lausunnon/mielipiteen, mikä on sopiva suhteessa hänen työpaikkaansa. Epäsopivasta nimittäin saa potkut. Niin kuin sai se joku Mehiläisen lääkärikin, kun arvosteli jonkun lääkityksen mielekkyyttä.)  Ihan tällä viikollakin, kun väännettiin esimieheni kanssa yhden asian tulkinnasta, niin hän sanoi, että mä oon taas liikaa tuomarin roolissa ja että asiaa on vain yksinkertaisesti argumentoitava asiakkaamme näkökulmasta, vaikka kummatkin tiedämme, että ei se läpi mene. (jotain mitä en vieläkään täysin ymmärrä ammatissani, miksi pitää väittää jotain sellaista, mistä tietää ettei se lennä)

Joten nyt siis välillä pientä pinnallista onnellisuutta. Koska on ihan ok, että elämässä on sitäkin, niin kauan kuin ne syvällisetkin puolet ovat olemassa.

Ensimmäinen pieni asia on tämä. Vaikka edelleen yskityttääkin, olen viimeinkin mielestäni tarpeeksi terve uskaltaakseni taas käyttää maitotuotteita. Joten leivät helkkariin ja aamusmoothiet takaisin. Vatsa kiittää. Lisäksi tuo tuntuu jotenkin psykologisesti terveyspommilta, kun siinä on banaania, mustikkaa, vadelmaa, mangoa, rahkaa, soijalesitiiniä, psylliumkuitua ja loput on vettä. Lumevaikutus tai ei, mutta heti paljon parempi olo ja päivä lähtee paremmin käyntiin. Lisäksi tuntuu pieneltä arjen luksukselta syödä aamupalaksi smoothieta.

Toinen arjen ilo on teehetket. Kahvia en ole säännöllisesti juonut koskaan ja se rajoittuukin ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa kahvilasta haettuun latteen, yleensä silloin kun jostain syystä väsyttää hirmuisesti ja pitää jaksaa töissä joko pitkään tai tehdä vaikeita asioita. Mutta muut ajat juon teetä. Minulle tuottaa nautintoa ja iloa arkeen se, että vaihtoehtoja on niin paljon! Yhteen aikaan iloitsin tosi paljon noista Nordqvistin muumiteistä (miten tää pitää sanoa monikossa...), mutta kun sitten hommasin niitä työpaikallekin ja juon niitä siellä, niin kotona on tullut juotua eri makuja. Toi clipperin "nuku helposti"-tee on ollut hyvä löytö iltoihin. Ja tietysti mulla on ikirakkaus earl-greyhyn. Ja jos oikein haluaa maksimoida fiilistelyn, niin sitten tulee juotua pussiteen sijasta irtoteetä, joka valmistuu tuossa ihanassa Marimekon teekannussa. Ja tiedättekö mikä on parasta? Mä en käytä teessä ollenkaan makeutusta tai maitoa, joten voin juoda sitä ihan niin paljon kuin huvittaa, ilman mitään tunnontuskia. Makeuttamaton tee menee samaan sarjaan kuin vesi. Juo niin paljon kuin haluat.

Tee pitää tietenkin juoda kauniista kupeista! Tää on Arabian Iltalaulu-sarjan kuppi. Aivan ihana! Rakastan näitä aina etenkin syksyisin, kun ne on jotenkin niin sopivan tunnelmallisia pimeneviin iltoihin ja ruskaan. Ja tässä on kuvituksena kaksi lintua. Luontofiilistelijä kiittää.

Sitten on tietysti astiat muutenkin. Asia, josta revin loputtomasti onnellisuutta ja tyytyväisyyttä arkipäiviini. Omalla tavalla se on jopa huvittavaa miten tärkeätä mulle on, että astiani ovat 100% sellaiset kuin haluan. Hirvittäisi asua kenenkään kanssa, koska sitten olisi riski, että esiintyisi vääränlaisia astioita. Voitteko kuvitella miten kamalaa. Todellinen "ensimmäisen maailman uhkakuva" taas. No mutta mä pidän näistä. Värit sopivat sielunmaisemiini, KoKoilla saa tehtyä yksinkertaisen tyylikkäitä kattauksia ja jos haluaa vähän lisää twistiä, niin sitten löytyy Satumetsää, Iltalaulua ja "jäänallemuki". Mä käytän näitä myös vesilaseina (vaikka omistan myös ihania laseja) ja koska vettä menee ihan törkeitä määriä, on tärkeää että kupilla on tilavuutta lähes puoli litraa. Ylärivin kupeilla on. Jäänallemukiin taisi mahtua jopa 7 dl, jos en väärin muista. KoKo-kupit kattaa sitten normaalien ihmisten tarpeet, jos heitä sattuu kotiini eksymään.

Arkiin tuovat iloa myös reput. Muistan siirtyneeni joskus 4-5-luokkalaisena olkalaukkuun. Ja siitä asti mulla on ollut olkalaukkuja tai vaan laukkuja. Tietysti partion takia olen aina omistanut repunkin, mutta missään muualla en ole sitä käyttänyt kuin retkillä ja leireillä. Mä muistan, että mä silloin tosi kauan sitten etsin jo Kånkenia (kuvassa) repuksi, mutta en löytänyt ja ostin sitten sellaisen harmaan fjällrävenin repun joka kesti mulla pitkästi yli 10 vuotta. Kun siitä meni vetoketju rikki, sain jossain vaiheessa aikaiseksi ostettua tällaisen sinisen kånkenin. Ja sitten kävikin 18 vuoden jälkeen niin, että mä olen alkanut käyttää tätä vapaa-ajalla muutenkin. Jos meen kauppaan tai kaupungille, mä otan tämän. On niin kätevää kun se menee selkään ja on siten kevyin ja helpoin kantaa. Laukkujen käyttö on vähentynyt tosi paljon. Olen moneen viikkoon käyttänyt laukkua vain yhden kerran, kun mukaan ei tarvinnut ottaa kuin lompakko, kännykkä ja avaimet. Niitä varten ei tartte reppua. Oon myöskin ikionnellinen siitä työrepustani. Joka kerta kun aamulla pakkaan sen ja kun illalla pakkaan sitä töissä kotiin lähteäkseni, mä huokaisen onnesta ja kiitän itseäni siitä, että hankin sen. Se on niin hienon näköinen ja se on myöskin niin mukava ja helppo. Ei oo ollut hartiat kipeinä eikä päänsärkyä tai migreeniä sen jälkeen, kun vaihdoin salkun siihen. Olen toki onnellinen myös näiden ikävien tilojen poissaolosta. 

Olen iloinen, että olen oppinut tänä syksynä meditoimaan. Se oudolla tavalla yhtä aikaa rauhoittaa ja virkistää. Lisäksi on toki todella tunnelmallista, kun sytyttää tuon meditaatiokynttilänsä ja vain rauhoittuu. Meditaatio purkaa yllättävän hyvin päänsisäistä muurahaispesää, joka on tyypillinen ajattelutyötä tekevälle. 

Olen jatkuvasti iloinen myös kodistani. Varsinkin tää kuvassa oleva osuus on jotenkin tosi rauhallinen. Tällaiseen kotiin on ihana tulla hektisen työpäivän jälkeen rauhoittumaan. Minulla on toki kotinikin suhteen paljon ajatuksia siitä, miten sitä kehitän aikanaan, kunhan tienaisin enemmän rahaa, mutta tämä on nykyisinkin tarpeeksi ihana, jotta siitä osaa nauttia ja arvostaa sitä. Aika usein minä vain istun teekuppi tassussa ja katselen kotiani ja mietin, että se on ihana.

Sitten on toki kasa vaatteita ja koruja, jotka tekevät minut onnelliseksi arjessa. Syksyisin on ihan parasta, kun tulee se piste, että voi upota jumpin-haalariin ja vetää tossut (kuvassa) jalkaan. Nämä on niin pehmeät! Ihanat! On toki paljon muitakin asioita, hyvä musiikki, hyvät hetket sudenpentujen kanssa, hyvät tv-sarjat (nyt pyörii uudet kaudet Olipa kerran- ja Valtiatar-sarjoista)... Aika monta pientä syytä olla onnellinen. 

Tällaistapa tällä kertaa. Muuten elämässä ei taaskaan ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Käyn päivät työssä ja illat nautin kotona muun muassa kaikista näistä tässä postauksessa luetelluista asioista. Olen jo melkein terve, mutta jostain syystä vielä yskityttää silloin tällöin. Tajusin, että siihen, että pääsee taas kotiin ei ole enää kuin hieman yli kuukausi! Jee! On sitäkin taas odotettu!

Isänpäivän pohdintoja

Hei,

 täällä yksi tallustelija viettää tätäkin perhejuhlaa yksin. Sijainnit kun ovat mitkä ovat, aika rajallinen, junalippujen hinnat taivaissa ja koti niin kovin kovin kaukana. Soitin pitkähkön puhelun isälleni ja veljeni hoitaa lahjatoimituksen. Parempi se on kuin ei mitään, mutta jälleen sitä tulee huokaisseeksi, että miksi sitä pitää olla jumissa näin kaukaisessa kolkassa. 

Näkymät ikkunasta tällä hetkellä ankeahkot. 2 rakennustyömaata...

Mä olin niin ikionnessani, kun pääsin muuttamaan 5 Rovaniemellä vietetyn vuoden jälkeen takaisin kotipaikkakunnalleni. Mutta sitten sieltä ei löytynytkään töitä ja matka jatkui Ouluun. Sekin tuntui vielä ihan mukavalta, silloin siellä asui veljeni ja useampia ystäviäni. Ja Oulusta on sentäs vain 2 tunnin junamatka kotipaikkakunnalleni. Sinne olisin voinut jäädä pidemmäksi aikaa. Mutta se työpaikka oli tosi huono ja tein koeaikapurun. Enkä löytänytkään uutta työpaikkaa paikkakunnalta, vaikka kovasti yritin. Helsinki oli seuraava rasti, aika hyvillä mielin lähdin sinnekin. Siellä oli paljon ystäviä ja kaupunki itsessään oli tosi mielenkiintoinen. Ja suora parhaimmillaan 4 tunnin junayhteys kotipaikkakunnalle. Mutta siinä missä kotipaikkakunnallani asuin 14 kuukautta, Oulussa 8 kuukautta, jäi Helsinki vain 6 kuukauteen. Ja jouduin tänne itä-rajalle Kaakkois-Suomeen. Mahdollisimman kauaksi kodistani. Ja niin se vain on, että nyt kun mulla on vakituinen oman alan työpaikka, niin täällä sitä ollaan jumissa siihen asti, että löytyy uusi paikka. Ei tässä taloustilanteessa ole muita vaihtoehtoja. Nyt on kulunut vasta vähän yli 14 kuukautta täällä. Mutta se tuntuu niin pitkältä ajalta, koska kotona olen koko tänä aikana käynyt vain kahdesti. 

Mutta kiitos lumen, maailma on ainakin hetken hieman kauniimpi

Minulla on ihana perhe ja suku. Syö henkisesti erittäin paljon olla jumissa täällä kaukana, kun tietää, että olisi voinut mummulassa tavata muita pitkästä aikaa. Noh, onneksi on edes joulu. Silloin pääsee taas kotiin. Mietin tuossa, että onkohan tämä eristyksissä eläminen syynä sille, että olen alkanut miettiä parisuhteen tai perheen mielekkyyttä. Muistan, että silloin kun 10 vuotta sitten (herran jestas siitä tosiaan on näin kauan!) aloin seurustelemaan, minulla ei ollut kokemusta että elämästäni olisi puuttunut mitään. Lähdin koko hommaan puhtaasta uteliaisuudesta (toki matkan varrella rakastuen silloiseen poikaystävääni). Nyt kun sitä miettii, niin on helppo nähdä, miksei mitään puuttunut. Siinä kohtaa ei oltu vielä muutettu kertaakaan kaupungista toiseen, kaikki kaverit olivat siellä. Asuin silloin vielä kotona perheeni, tai oikeastaan uusperheeni kanssa. Äitiäkin näin useina päivinä viikossa. Ja tietysti näin myös sukulaisiani. Ja nyt, nyt mulla on vain työ. Okei on kavereitakin, mutta aika vähän heitä näkee fyysisesti, koska paikkakunnalla asuvilla on usein kiire, enkä minäkään pirteimmilläni ole työpäivien jälkeen. Mutta useat pitkäikäisimmät ystäväni asuvat ympäri Suomea. Siksi yhtälön lopputulos on, että minulla on vain työ. Ja  olen pikkuhiljaa alkanut ajatella, että ehkä se ei riitäkään. 

Siihen nähden, että tiistaiksi on luvattu +9, ilo lienee väliaikainen

Mutta työ on siinä suhteessa ongelmallinen osa yhtälöä, että vaikka se ei olisi tärkein asia (perhe, suku ja ystävät ovat) maailmassa, niin silti se sanelee, että missä asut. Minun ongelmani on se, että en tiedä ollenkaan, että kuinka paljon minun pitää vielä työn perässä muutella. Tiedän ihmisiä, jotka ovat valinneet, etteivät suostu vaihtamaan paikkakuntaa työn takia, mutta tiedän myös mitä siitä on heille seurannut. Eikä minulla ole varaa tehdä samaa valintaa. Niin että jos tässä nyt vaikka sitten tekisikin päätöksen, että pistäisi tuntosarvet pystyyn ja alkaisi etsiä parisuhdetta, niin mitäs sitten jos se sopiva löytyisi ihan eri puolelta Suomea? Tai jos se löytyisi täältä ja mun pitäisi kohta muuttaa pois täältä? Tai jos se löytyisi täältä eikä mun tarvitsisikaan muuttaa pois täältä? Paitsi että minä haluan pois täältä, koska tämä on liian kaukana. Niin mitä sitten? 

Tälläinen blogin kirjoittaminen on aika hyvä tapa ymmärtää ja tajuta asioita myös itse. Joskus samanlaisia oivalluksia tulee myös silloin, jos puhuu jonkun toisen kanssa. Selittäessään asiaa toiselle, tajuaa perustavan laatuisia totuuksia myös itse. Niin kuin isäni kanssa tänään puhuin, elämän tärkeimpiä asioita ei valitettavasti voi suunnitella. Ammatinvalinnan ja koulutuksen pystyy tiettyyn pisteeseen asti itse valitsemaan. Kovalla työllä tällainen keskinkertaisuuskin pääsi oikeustieteelliseen. Kovalla työllä ja valmiudella tarpeen vaatiessa muuttaa paikkakunnalta toiselle, mä myös sain työpaikan. Vaikka tämän hetkinen tilanne on mitä on, niin silti mä kiitän itseäni siitä valinnasta, minkä mä tein ammatinvalinnan suhteen. Mutta ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne ihmissuhteet, ne perustuu sattumiin eikä niitä voi suunnitella etukäteen. Tai oikeastaan etukäteen voi suunnitella vain sen, että niistä pysyy erossa. Mikä ei ole kovin palkitsevaa, vaikka se antaakin enemmän tilaa uralla etenemiselle.

Ainut eläin minkä olen pitkään aikaan nähnyt

Voi tätä ihmisen eloa. Ei ole helppoja asioita nämä. Yksi kaverini sanoi, että asiat menee aina niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Pakko todeta, että helppohan se hänen on sanoa, hän asuu tässä kotiseudullaan, on parisuhteessa ja tekee työtä jota rakastaa. Hän on itseasiassa yksi paikallisista syyttäjistä. Sivumennen sanoen minäkin haluaisin tehdä hänen työtään. Varmasti omakin tilanteeni on ihan hyvä verrattuna moniin muihin. Vaikka olen kaukana perheestäni ja suvustani, niin minulla kuitenkin on ystäviä ja oman alan vakituinen työpaikka. Yksi lukija kertoi, että hän voi samaistua osaan tuntemuksistani, hän on juristi, joka työskentelee varastotyöntekijänä. Auts. Tähän nähden kai oman alan työ huonolla palkallakin on hyvin. Sitten toisaalta tiedän ihmisiä, joilla on aika olemattomat mahdollisuudet ikinä työllistyä ylipäätään mihinkään, saatikka sitten hyväpalkkaisiin töihin. Heillä voi olla tosi monet muut asiat tosi hyvin, mutta he ovat tuomittuja pärjäämään kuukaudesta toiseen 800 euron työttömyyskorvauksella, kenties koko loppuelämänsä. Ja heihinkin verrattuna oma tilanteeni on ihan siedettävä. 

Jännä miten toisennäköiset maisemat oli vain viikko sitten

Niinpä seuraava kysymykseni (itselleni) on, että miksi sitä ei vaan osaa olla kiitollisempi siitä mitä on? Miksi sitä pitää haihatella jotain sellaista mitä ei ole? Miksi on niin vaikeaa luottaa, että kyllä tässä hyvin käy, kunhan parhaansa mukaan yrittää tehdä oikeita valintoja? Ja oikeasti kun minunkin elämääni katsoo, niin oon mä koko ajan eteenpäin ponnistanut. Vaikeilta tuntuneet asiat auttoivat saavuttamaan seuraavan askeleen, vaikka itse sillä hetkellä tuntuivatkin vaikeilta.

Mutta tuossa äsken tajusin yhden asian. Mun pitää tässä hetkessä yrittää olla kiitollinen kaikesta siitä mikä on hyvin. Ja sitten kun mä pääsen täältä eteenpäin, niin sitten mä voin alkaa laittamaan kuntoon niitä asioita myös parisuhde ja perhe-asiassa. Kaikki aikanaan, nyt vain tarvitsee ensin päästä pois täältä. Tällaistahan mun koko elämä on ollut, olen aina tiennyt missä on mun seuraava "maali". Tähän mennessä ohitettuja maaleja ovat esimerkiksi olleet "valmistu peruskoulusta mahdollisimman hyvin arvosanoin", "valmistu kauppiksesta ja lukiosta mahdollisimman hyvin arvosanoin", "pääse sisään oikeustieteelliseen", "tee työharjoittelu käräjäoikeudessa", "hankkiudu töihin asianajotoimistoon". Näistä tämä viimeinen ja sitten tuo "pääse sisään oikeustieteelliseen" olivat niin saakelin kovan työn takana, että pitäisihän mun jo uskoa, että voin saavuttaa aivan mitä vain, kun oikein kovasti yritän. Ainakin seuraavat kaksi "maalia" ovat tiedossa, nyt vain täysillä niitä kohti. 

Ja näin, sainhan sitä minäkin itselleni hyvän mielen, vaikka alku lähtikin hieman surullisissa fiiliksissä. Aina on toivoa ja jos oikealla perspektiivillä tarkastelee, näkee, että ihan hyvinhän tässä asiat ovatkin.

Ihanaa isänpäivää kaikille ja näin blogin välityste hyvää isänpäivää myös molemmille vaareilleni! Olette ihania kummatkin ja elämästäni olisi puuttunut paljon hienoja hetkiä ilman teitä.

Pieni valopilkku synkän ajan keskellä

Hei,

täällä yksi väsynyt tallustaja. En tiedä onko kyseessä normaali alkusyksyn väsymys, kun niin monet muutkin tuntuvat valittelevan väsymystään, vai onko syynä sitten tämä, että oon  edelleen sairaana ja joudun sinnittelemään töissä. Se on nimittäin yllättävän rankkaa, vaikka munkin työ on suurimmaksi osaksi vain istumista. 2 päivän sairasloma ja antibioottikuuri siis tulivat ja menivät, mutta eivät valitettavasti tehneet muuta kuin palauttaneet vähän ääntä. Syyttäjä sanoi vielä viikko sitten maanantaina oikeudenkäynnin jälkeen, että onpas mun ääni painoksissa. Asiakkaat säälittelee ja yrittää pysyä etäisyyden päässä. Mutta yritetään jaksaa, maailma kun ei pysähdy odottamaan, että minä olen terve. 

Noin kaksi viikkoa sitten oli hieno syyspäivä. Että terveisiä vaan Pohjanmaalle lumisateen keskelle.

Tämä on nyt poikkeuksellisesti jo toinen kerta tälle vuodelle, kun sairastan. Aiemmin oikeastaan koko elämäni ajan kaava on ollut, että kerran vuodessa, aina ei sitäkään, flunssaa 1-2 viikkoa kaavalla 2 päivää kurkkukipeä, 2 päivää nuha ja 2 päivää yskä. Alkuvuodesta oli 8 viikon sairastaminen ja nyt vedellään neljättä viikkoa. Epäilen oikeasti syyksi nyt työpaikkarakennustani. Siellä haisee. Kun tulet töihin aamulla, huomaat sen, sitten totut siihen päivän aikana. Kun illalla tulet kotiin, haistat taas saman hajun vaatteistasi, hiuksistasi ja jopa laukustasi. Tai siis haistaisin, jos olisi hajuaisti. Se on nyt kummallisesti kadonnut. Mielestäni mulla ei ole nenä edes tukossa, mutta mitään en haista. Outoa, mutta ehkä se johtuu tästä sairaudesta. No enpä ainakaan haista työpaikan hajua! Jee! Mutta takaisin aiheeseen, siis oma epäilykseni on edelleen, että siellä on hometta. Se tutkittiin, ettei siellä ole kosteutta, mutta joku siellä on mätänä. Ei tässä oo mitään järkeä, etten mä pysty tervehtymään.

Sairaanakin olen käynyt vetämässä sudenpentuja. Uusi lauma, uudet systeemit. Esimerkiksi se, että pidetään partiopaitoja lauma-illoissa.

No mutta, kaiken tämän sairastelu-angstailun keskellä on ollut iloinenkin hetki. Juhlimme nimittäin viime perjantai-iltana ystävieni kanssa Halloweeniä! Se on mun lempparijuhla ja oon pitänyt siitä yli kaiken jo ihan lapsesta asti. Viimeksi halloweeniä on tullut kunnolla juhlittua ystävien kesken varmaan lähemmäs 20 vuotta sitten. Olen nähkääs pari kertaa järjestänyt halloweenjuhlat lapsuuden kodissani. Siitä tuntuu olevan vuosisata, mutta muistan edelleen ilolla hämärää valaistusta, kummitusmarenkeja ynnä muuta asiaan kuuluvaa. 

Enimmäkseen olen kuitenkin viihtynyt vapaa-ajan sängyssä läppärin kanssa.

Nyt osa oli pukeutunut teeman mukaisesti, kaiverrettiin kurpitsoja, keskusteltiin kuolleista rakkaistamme (ja tietysti kaikesta muustakin, silleen kivaa ystäväaikaa), syötiin hyvin ja kuunneltiin sopivan karmeaa musiikkia. Tähän viimeiseen totesin, että spotify on oikeasti aika tosi hyvä ohjelma. Siis kuinka kätevää päästä käsiksi hirveään määrään musiikkia ja pystyä tekemään soittolistoja. Halloween-hakusanalla löytyi vaikka mitä siistejä kauhu-kuvaston äänimaailmoja. Vaikka olinkin edelleen sairas ja yksin menemään, niin jotenkin tämän lyhyen ajan unohdin sairastamiseni ja keskityin vain nauttimaan. 

Leivoin ystävilleni pitsan. Gluteenittomista jauhoista. Kerroin, että pitsassa on valkosipulia ja pohja gluteenittomista jauhoista vasta, kun he olivat jo kehuneet sitä :D Kjäh, kjäh, hyvä taktiikka.

Ystäviä jäi myös yöksi ja seuraavana päivänä suuntasimme Linnoituksen sadonkorjuumarkkinoille. Siellä ei kuitenkaan mitään hirmukivaa ollut. Tai olisi ollut esimerkiksi hienoja pipoja, mutta törkeillä hinnoilla. Joten päädyttiin vain kiertelemään ja katselemaan. Viikonloppu oli sosiaalisesti ihana piristysruiske niin lempparijuhlan vieton kuin totta kai ystävä-ajankin takia. Ja olin lisäksi tosi yllättynyt siitä, miten paljon mä nautinkaan siitä, että sai puuhastella ja ikään kuin tarjota muille. Eli just sitä, että kun oltiin mun kotona, niin minä käytännössä hoidin ruokahuollon. Se oli tosi kotoisaa. Olin unohtanut miten kotoisaa. Nyt kun sitä pysähtyy muistelemaan, niin kyllä mä tykkäsin silloin parisuhteessa ollessanikin puuhastella ja tehdä ruokaa silloiselle poikaystävälleni. Imurointi on oikeastaan ainoa kotityö joka mulla tosissaan vastustelee, kaikki muu on kotoisaa puuhastelua. 

Mä olin noita. Huomatkaa kasvoilta loistava aito ilo.

Tuon viikonlopun jälkeen olen taas mietiskellyt elämän valintojani. Tuli vähän sellainen olo, että pitäisikö sitä sittenkin harkita parisuhteeseen hakeutumista. Koska mä en kauhean tehokkaasti voi yksinäni puuhastella. Koska sitä puuhastelua ei ole. Mä en yksinään sotke ja itselleen ruuan tai vaikkapa teen laittaminen ei tunnu samalla tavalla kotoisalta puuhastelulta, kuin se on silloin, kun tarjoat toiselle. Muuten mä oon silloin tällöin kaivannut parisuhteesta sellaista tiettyä arjen jakamista ja totta kai sellaista yhdessä uusiin paikkoihin tutustumista. 

Kurpitsan tekeminen kesken

Mutta sitten kun tällaiset hetket iskee, yritän aina myös muistella niitä vastasyitä. Kukaan ei tosiaankaan sotke tällä hetkellä mun kotia. Sisustus ja astiat (naurakaa vain, mutta tää on mulle tosi tärkeä) on 100% sellaiset kuin haluan. Ja jos nää tuntuu pikkusyiltä, niin tässä tulee painavin. Mä en ole hetero. Aseksuaalina en halua harrastaa seksiä. Mä aina välillä mietin, että olisinko valmis "vaihtamaan" seksiä siihen, että saisin sen arjen kumppanuuden. Mutta on se kuulkaas melkoinen terva juotavaksi. Välillä mä ajattelen, että olisi niin paljon helpompaa olla "tavallinen" ihminen. Eikä pelkästään tässä suhteessa, vaan esimerkiksi myös maailmankatsomuksellisilta näkemyksiltä. Minun spekseillä on niin vaikeaa löytää itselleen sopivaa kumppania arkea jakamaan. Sen tarttis olla aseksuaali, joo niitä on ehkä miljoonasosa miesväestöstä. Se ei sais olla kristinuskoon (tai mihinkään muuhunkaan "minun uskontoni on ainoa oikea ja sinunkin pitää kuulua tähän"-uskontoon) kuuluva. Toisaalta täysi ateistikin olisi vaikea, koska minä uskon muutamiin sellaisiin juttuihin, mitä täyden ateistin on vaikea sulattaa. Ja vaikka listalla olisi vain nämä kaksi, niin ne rajaa sen joukon oikeasti jo tosi pieneksi. Joten yksin jatketaan. Pitää vain keksiä syitä pyytää ystäviä kylään useammin :D

 Tällainen siitä tuli. Eikö oo hieno! Taas siltä puuttuu nenä...

Toinen huolestuttava asia on, että mä olen myös ruvennut katsomaan esimerkiksi elokuvista, blogeista ja jopa omista sudenpennuistani (ne on oikeasti lapsia, mutta mä siis johdan niitä partiossa ja niitä sanotaan sudenpennuiksi), että ehkä lapsikaan ei sittenkään olisi ihan kamala vaihtoehto. Ja tää on vakava paikka! Mä oon nimittäin koko elämäni ollut ihan ehdoton, että ei missään nimessä lapsia. Ja tää on sellainen asia, että tässä pitää tehdä päätös aika pian, koska tämä päätös on lopullinen. Kumpaankin suuntaan. Mä olen jo 28-vuotias. Tässä on ehkä joku kaksi vuotta turvallisesti aikaa päättää alkaa hankkia tai sitten tehdä päätös, että ei hanki. Mulla on sinänsä helppoa, että kun olen nainen, niin jos se nyt fysiologisesti on mahdollista (etten ole jostain piilevästä syystä tietämättäni lisääntymiskyvytön), niin mähän voin saada lapsen pelkästään harrastamalla tarpeeksi usein suojaamatonta seksiä. Mä en tartte siihen parisuhdetta. 

 

 Nämä olisivat varmaan olleet nättejä pimeällä.

Mutta sitten tällaiseen ruljanssiin ryhtyminenkään ei liene liian kevyesti tehtävissä oleva päätös. Koska minä en oo ikinä irtosuhteita harrastanut ja toisekseen voisi olla aika rankkaa olla yksinhuoltaja. Myös lapselle voisi olla aika ongelmallista olla kokonaan ilman isää. Oon aina säälinyt niitä, jotka on ainoita lapsia (ai niin tääkin pointti, niitä lapsia pitäis silloin tehdä kaksi), koska heillä ei ole kokemusta mitä on olla jonkun sisarus. Olisihan se varmaan samalla tavalla ikävä lapselle, että hänellä ei olisi ollenkaan isää. Sitä kyseltäisiin häneltä koko hänen elämänsä ajan, että miksei hänellä ole isää ja hän varmaan miettisi, että miltä tuntuisi, jos olisi isä. Joten ehkä joo, jos projektiin "lapsi" haluaa lähteä, siihen oikeastaan olisi reilua jo sen lapsen itsensä kannalta olla parisuhde. 

Vanha kuva viime vuoden ruskasta.

Mikä tekisi minusta justiinsa sen kamalan stereotyyppisen naisen, joka kuumeisesti etsisi parisuhdetta, koska "biologinen kello tikittää". Ihan kamala ajatus. Ja tiedän, että perheeni ja sukuni, jotka ovat koko elämäni ajan kuunnelleet "en rupea ikinä seurustelemaan, en hanki ikinä lapsia"-juttujani, putosivat juuri tuoleilta. Mutta ei vielä sinänsä hätää. En vielä näitä vakavasti mieti, kunhan silloin tällöin pyörii mielessä. Ja tähänkin on yksi iso vastasyy. Maapallo on asuinkelvoton 2100. (jonkin aikaa sitten olleen uutisen mukaan. Oli asiantuntijalähteitä, pidin sitä uskottavana.) En haluais tehdä lasta kuolevaan maailmaan. Vaikka tasan nyt saisin lapsen, niin hän voisi olla vielä tuolloin elossa. Ja tätä mä yritän pitää mielessä, kun teen valintoja.

Tämäkin vanha kuva, mutta lukuunottamatta lehtiä puissa, tältä täällä on näyttänyt.

Tällaisia "kevyitä" pieniä pohdintoja tässä välissä. Elämässä ei siis viime viikonloppua ole muuta ihmeellistä tapahtunut, kuin että olen yrittänyt jaksaa olla töissä sairaana. Aktiivinen laihduttaminenkin odottaa nyt parantumista. Jos mä hädin tuskin jaksan olla hereillä, niin mä en jaksa stressata mistään. Toinen on, että oon nyt yrittänyt vältellä maitotuotteita, koska ne lisäävät liman eritystä ja mä jo muutenkin tukehdun limaan. Joten oon nyt syönyt sitten leipää. Ja voin kertoa, että vatsa ei voi hyvin. Se on oikeastaan ajoittain tosi kipeä ja ongelmat on tosi asia. On tämäkin, ku ei oo ku huonoja vaihtoehtoja valittavanaan. Mutta jotten lopettaisi näin masentavaan aiheeseen, niin todettakoon vielä, että olen edelleen syvästi rakastunut tähän uuteen läppäriini. Tämä on vain niin nopea ja toimiva verrattuna siihen edelliseen, että ei oo tottakaan. 

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, toivottavasti pysyttte terveinä!