Rentoutumista pääsiäislomalla

Heissan,

täällä yksi onnellinen pääsiäislomalainen. Tai ainakin vielä olen saanut nauttia pääsiäislomasta ilman, että puhelin olisi soinut työn merkeissä. Oi tää 4 päivän vapaa tulee niin tarpeeseen. Mulla oli viime elokuussa viikon loma ja samaten viikko lomaa joulukuussa. Sitten vaikka alkuvuodesta olisi ollut tarjolla vaikka miten arkivapaita, niin ne meni multa kaikki ohi, koska tein 3 viikkoa töitä joka päivä pakottavista syistä. Ja sitten tässä onkin ollut nämä "härkäviikot". Joten pääsiäistä on odotettu! 

 

 Kuoppa ja rakennustyömaa. Ou jee. Ja tuhannen likaiset ikkunat.

Ensin näytti pahalta, kun kävi ilmi, että yksi asiakas on otettu kiinni ja vaikutti, että tässä joutuu lähtemään pääsiäislomalla sekä kuulusteluihin että vangitsemisoikeudenkäyntiin. Tästä käytiin keskusteluja torstaina, että miten tehdään ja mä ilmaisin, että ei nappaa ja työnantaja totesi, että ei hän mua rupea pakottamaan ja että katotaan sitten, jos tilanne aktualisoituu. Ei se puhelin nyt kuitenkaan oo vielä soinut. Että en tiedä pärjäskö se tyyppi yksinään vai menikö mun työnantaja vai mitä tapahtui, mutta pääasia on että mä oon saanut nauttia vapaasta. Nyt kop kop, puuhun, että sais vielä olla huomisen ja maanantainkin vapaalla. 

 

 Ne kaivaa sen kuoppansa ihan kiinni tuohon seinään. Että jos mä kuolen, ni se johtui sitten siitä, että tuo talo tippui tuonne kuoppaan. Josta kuulemma tulee 7 metriä syvä.

Pääsiäinen kuluu tänä vuonna ihan kotosalla. Tai siis täällä Lappeenrannassa. Pitkäperjantai meni yllättävää kyllä suurimmalti osalti nukkuessa. Siis en tajua mikä on ongelma, mutta mulla jo viikolla väsytti ihan urakalla. Saatoin nukkua töiden jälkeen pari tuntia ja sitten siihen päälle vielä 9 tunnin yöunetkin. Torstain ja perjantain välisenäkin yönä nukuin 9 tuntia ja siitä huolimatta vielä perjantaina päivällä 7 tuntia ja päälle normaalit yöunet perjantain ja lauantain välisenä yönä. En tiedä johtuuko tää nyt siitä, että mä oon ollut 2 viikkoa sairaana töissä vai mistä, mutta nyt ainakin on nukuttu. Onneksi sentään tänään pysyin suurimmalti osalti hereillä. 

 

 8 kuukautta siinä meni, mutta sain viimeinkin kötöstettyä tuon lakanan tuohon :D

Säät on olleet nyt aivan mahtavat. + 15 ja aurinko paistanut. Kannoin toppavaatteet kellariin ja sieltä ylös trenssin ja kesäkengät. Vielä naulakossa roikkuu villakangastakki ja yhdet talvikengät siltä varalta, että tässä tulee jotain takapakkia, mutta siis kaikkein kylmimmän ajan vaatteet on laitettu pois. Tämän lisäksi kävin tänään jopa kolmeen otteeseen ulkona. Ensin pieni shoppailukierros, sillä koska torstaina oli palkkapäivä, sain viimeinkin haettua pari tyynyä, jota olin kuolannut varmaan 3 viikkoa. Sitten ruokakauppa (koska oletettavasti kaupat on kiinni huomenna ja maanantaina) ja tämän jälkeen vielä rento tassuttelureissu "lähimetsään" kuuntelemaan linnunlaulua, tuijottelemaan puita, Saimaata ja muutenkin vain fiilistelemään kevättä.

 

 Raidalliset on uusia. Eikö ookki hienoja? :)

Nämä kaksi vapaapäivää olivat samalla myös kevään ensimmäiset oikeasti lämpimät päivät. Ihmisiä oleskeli aika paljon tuolla satamassa, lokit kirkuivat ja osalla vastaantulijoista oli jopa shortsit. Olisi kyllä kiva, jos tää kevät etenis jonnekin ja alkaisi viimeinkin vihertää. Talvi oli tynkä ja lumeton kevät tuntuu kestäneen jotenkin ikuisuuden. Kaipaan vaihtelua! Lisäksi olisi äärimmäisen kiva, että tämä köhä loppuisi, niin voisi taas jatkaa niitä aamulenkkejä. Selkä on tässä taas alkanut oireilla, ku en oo 3 viikkoon käynyt aamulenkeillä. Oon lisäksi vähän kypsytellyt ajatusta, että pitäiskö taas alkaa juoksemaan. Siinä joutuu taas lähtemään nollasta, mutta se on tosi palkitsevaa, kun siinä edistyy kuitenkin aika nopeasti. 

 ja sopii niin hyvin kokonaisuuteen! Totoro-tyyny sopii puolestaan paremmin tuohon tuolille, vieressä kun on tuo vihreä nappula ja pieni Totoro-pehmo.

Toinen mitä oon tässä kypsytellyt, on tämä operaatio tee jotain painollesi. Kyllä se tuossa sairastamisen myötä putosikin 2 kiloa, ku mua yksinkertaisesti ei oo kiinnostanut syödä. Mutta tästä ois varmaan hyvä jatkaa aktiivisesti. Motivaatiotekijä numero 1 on nyt vaatekaappi. Mulla ei oo varaa ostaa uusia vaatteita, joten mun on pakko pysyä sen kokoisena, että mahdun omistamiini vaatteisiin. Ja kyllä mä tällä hetkellä mahdunkin, mutta silleen epämukavasti. Esimerkiksi trenssini, villakangastakkini ja toppatakkini ovat kaikki ostettu silloin, kun olin hieman kevyemmässä kunnossa. Ne mahtuvat päälle, mutta ne näyttäisivät paremmilta ja tuntuisivat mukavammilta, jos painoa olisi vähän vähemmän. 

 

Joskus on tosi tympeää olla tällainen jojo. Välillä jos kovalla työllä onnistuukin saamaan painoansa alas, niin sitten jos ei oo skarppina, se hiipii takaisin. Ja sitten (niin kuin nyt) kun ollaan vaatteisiin mahtumisen rajoilla, skarpataan uudestaan koska on pakko. Kunnes lopulta johonkin päästyään, asian antaa olla ja taas lihotaan. Ongelma kai on, että mulla ei oikeasti koskaan ole ollut työkaluja pään sisäisten ongelmien ratkomiseen. Sitä voi jonkin aikaa pysytellä erossa herkuista tai pitää niiden kulutuksen sen verta vähäisenä että paino tippuu, mutta sitten taas mennään. Mä niin toivoisin, että mun aivot eivät olisi laatua "herkkujen syöminen on elämäsi suurin nautinto". Mutta kun ne se on. Ja se on mun ongelma. Eikä mulla ole hajuakaan miten tällainen ongelma oikein selätetään. Se että kyse on mun elämän suurimmasta nautinnosta, saa mut aina syömään uudestaan, koska "elämä nyt vaan ei ole elämisen arvoista ilman herkkuja". Kuulostaa niin typerältä, näin kun sen "ääneen sanoo" tai siis kirjoittaa tähän ruudulle. Että otetaan vinkkejä vastaan! Miten luopua lopullisesti jostain, mikä on kaikkein nautinnollisinta? Kohtuus on mulle tässä asiassa yhtä vaikeaa, kuin alkoholistille alkoholin kanssa. 

 

Pitäisi varmaan palata lukemaan noita vanhoja blogikirjoituksia aktiivisen karppauksen ajalta. Silloin se uutuuden viehätyksessään eteni jotenkin helposti se laihtuminen. Karppauksen mahtavuus kun on, että rasvaa saa mättää. Siinä jää sallituiksi aineiksi lohi, grillikylki, meetwursti, kerma ja rasvaiset juustot. Mutta kas kun tässäkin on niin hieno psykologia, että jos mä ajattelenkin tiukempaa karppausta, niin eiköhän rupea houkuttamaan kaiken maailman hedelmät! Maustetut jugurtit. Ja tomaattikeitto! Viimeisessä on 30 kcal per desi, mutta hiilareita ihan sikana, ku siinä on muistaakseni perunaa.

 

On tää vaikeaa. Mulla on yksi pahe ja se on tää ylensyöntihomma. Ja mä jumitan näissä samoissa ajatuksissa. Mietin äsken, että tuon mitä mä tuohon ylle kirjoitin, olen varmaan kirjoittanut tännekin varmaan 10 kertaa. Lukijoille tosi kiva. Taas se jauhaa tuota samaa virttä saamatta kuitenkaan mitään aikaan tai pääsemättä kuitenkaan mihinkään. Pahoittelen asiaa. Tästä blogista on tullut mulle vähän kuin päiväkirja, niin kai mä tänne sitten puran asioita niin kauan, että ympyrän kulkemisen sijaan keksin reitin ulos ongelmasta.

 

Toinen juttu mitä mä oon viime aikoina pohtinut aika paljon, on nää työjutut. Mulla ei oo hirveän hyvä palkka. Ja se tympii mua säännöllisesti ihan todella. Ku palkkapäivänä maksaa laskut ja lyhentää lainoja, niin elämiseen jää aika vähän. Ihan samalla elintasolla mennään edelleen kuin opiskelijanakin. Toki voisin asua halvemmastikin. Kämpän saisi ehkä 100 euroa halvemmalla, jos muuttaisi kauemmaksi ja huonompaan. Mutta minä olen sellainen kotihiiri ja esteetikko, että kodin on oltava viihtyisä. Mieluummin pihistelen sitten jostain muusta kuin asun kodissa joka ahdistaa. 

 

No niin tai näin. Oon nyt yrittänyt miettiä asiaa siltä kantilta, että ainakin mulla on työ. Saan enemmän rahaa, mitä saisin jos olisin työttömänä. Työkokemus karttuu koko ajan. Vaikka joskus tuntuu siltä, että oon ainut valmistunut juristi, jolla on näin surkea tilanne (kaverit tienaa sen 2000-4000 euroa kuussa), niin pitäis muistaa ajatella asiaa siltä kantilta, että suuremmalla osalla niitä töitä ei oikeasti ole ja tilanne voi olla hyvinkin toivoton. Oma tilanteeni on sellainen, että ehkä parin vuoden sisällä on mahdollista päästä auskultoimaan, jolloin tulotaso nousee useita satoja euroja kuussa. Eli tää on vähän sama kuin opiskelijalla, nyt on pärjättävä vähemmällä, mutta tunnelin päässä on valoa ja sekin on jotensakin arvioitavissa, että milloin sinne tunnelin päähän pääsee.

 

Pitäis muistaa myös arvostaa sitä, että se työni on oikeasti aika jees hommaa. Hyvin vähän on loppuunsa sellaisia aspekteja, mistä en pidä yhtään. Suurin osa hommasta on ihan ok ja loppuunsa aika paljon on sellaisia hienojakin hetkiä. Lisäksi tässä hommassa saa todella hyvin perspektiiviä elämään. Mulla on asiakkaita, jotka on esim. Ghanasta, Syyriasta ja Irakista. Siinä kun kuuntelee heidän kertomuksiaan, alkaa tää Suomi oikeasti tuntua aika mukavalta yhteiskunnalta. Sitten on ne ammattirikolliset. Heilläkin on omalla tavallaan hyvin toivottomat näkymät ja he joutuvat ihan käsittämättömiin tilanteisiin, mihin suurin osa ihmisistä ei koskaan joudu. Nuorisorikollisten osalta on havainnut, minkälaisista taustoista he tulevat, eikä voi muuta todeta, kuin että heillä ei ollut koskaan mahdollisuutta kasvaa kunnon kansalaisiksi. Ja sitten on hyvin raakojen rikosten uhreiksi joutuneet lapset ja heidän vanhempansa, jotka myös yrittävät keksiä miten selvitä tapahtuneesta. Tavanomaisimmasta päästä elämänkaarta ovat kuolemaan liittyvät työtehtävät, esimerkiksi perunkirjoitus. 

Kaiken kaikkiaan tässä pääsee näkemään ja kokemaan itsekin ihmisenä paljon enemmän, kuin nuorista elinvuosistani voisi päätellä. Ja se on rikkaus, sillä tämä mahdollistaa kasvun ihmisenä. Ei sellainen tasapaksu elämä valoisilla alueilla voisi koskaan kasvattaa näin paljon. Tässä oppii hienosti näkemään asioita monesta näkökulmasta ja ymmärtämään muita. Oppii olemaan vähemmän tuomitseva. Ja jos pysähtyisi ajattelemaan, tajuaisi että asiat on aika hyvin, jos ainoat ongelmat ovat ylipaino ja pieni palkka.

 

Luulen, että perusongelma on verrata itseään aina niihin, joilla menee paremmin. Unohtaa, että eivät hekään sinne pisteeseen suoraan tupsahtaneet, vaan jos jonkinmoinen polku on pitänyt ensin käydä läpi. Ja sitten on niitä, joilla vain oli joku lahjakkuus, jonka avulla sai aikaiseksi suorastaan satumaiselta vaikuttavan elämän. Niin kuin vaikka nyt noi tunnetuimmat bloggaajat. Hommassa pitää olla aika hyvä, että onnistuu pitämään kymmenien tuhansien päivittäiset lukijamäärät. Mutta sitten on ne miljoonat näkymättömät, jotka puurtaa ihan samalla tavalla kuin itsekin puurtaa. Palkinto tulee sitten joskus. Tai sitten ei tule, mutta sekin on vain elämää ja lopulta matka on tärkeämpi kuin päämäärä. 

 

Onnellisuus kumpuaa lopulta siitä, että on jotain mitä kohti pyrkiä ja toisaalta taito nähdä hyvät puolet siitä mitä on. Yksi tuttavani kirjoitti tuossa pitkänä perjantaina facebookiin aika kamalan tilapäivityksen koskien yksinäisyyttä ja toivottomuutta. En kommentoinut sitä mitenkään, kun se meni niin syvissä vesissä, etten tiennyt miten olisin sen tehnyt vaikuttamatta tekopirteältä ihmiseltä, joka ei näe toisen ahdingon syvyyttä. Mutta itsekseni mietin, miten jollekin on niin kamalaa olla yksin pääsiäinen. Minäkin olen yksin pääsiäisen, mutta en minä koe oloani yksinäiseksi. Minä olen nukkunut, lukenut, katsonut leffoja, kuunnellut musiikkia, kulkenut luonnossa ja kaupungilla, valokuvannut, pelannut tietokonepeliä, roikkunut netissä, kirjoittanut blogia. Kaikki tämä täysin yksin, mutta tuntematta oloani yksinäiseksi. 

 

Ja ennen kuin kukaan pääsee sanomaan, että olisin hirmusosiaalisissa tilanteissa työpäivinä, niin en minä loppuunsa ole. Asiakaspalavereita on ehkä pari tuntia viikossa, oikeudenkäyntejä/kuulusteluita ehkä kerran viikossa tai harvemmin. Esimieheni on kanssani samalla paikkakunnalla ehkä 1 päivän viikossa. Kaiken muun ajan olen täysin yksin. Asun yksin, kavereita näen ehkä noin kerran viikossa. Enkä silti tunne itseäni yksinäiseksi. Ymmärrän yksinäisyyden konseptin ainoastaan siinä yhteydessä, kun joutuu olemaan seurassa, johon ei ollenkaan sovi. Se on kamala tilanne. Mutta eihän sitä nyt yksin ollessaan ole yksinäinen. Saa olla oma itsensä ja tehdä mitä haluaa, ilman että kukaan tuomitsee tai muuten ihmettelee. 

 

Voi vaikka kirjoittaa tällaisen tajunnanvirtapostauksen, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja jossa ei loppuunsa ole minkäänlaista punaista lankaa. Ehkä tässäkin hommassa on järkeä ainoastaan, kun ottaa perspektiiviksi, että tämä on päiväkirja. Täynnä ihmettelyä milloin mistäkin. Puhetta enemmän itselle kuin muille. Eikä sellaisessa puheessa aina ole edes niitä parhaita selkäpaloja. Koska se selkäpala on yleensä se, että kirjoittamalla asiat ylös, saa niitä pois sydämeltään ja hyvällä säkällä saa jäsennettyä ajatuksiaan niin, että löytää ratkaisun. 

Rentouttavaa pääsiäistä itse kullekin! 

Karhunpoika sairastaa

Hei,

johan taas vierähti kolmisen viikkoa. Blogin kirjoittamiseen menee aina useampi tunti, joten kyse on viikonloppuhommasta ja jos viikonloppuun osuu reissu toiseen kaupunkiin, blogi yleensä jää. Blogi jää myös, jos iskee pahimman sortin sairaus. Toissaviikonloppuna olin Helsingissä ja viikko sitten perjantaina alkoi sellainen tauti, että olin ihan sänkypotilaana 3 päivää. Tein myös samalla oman ennätykseni sen suhteen, että kuin kauan olin syömättä. Tai ainakaan en muista, että olisin aiemmin ollut syömättä 3 päivää. Veljen kanssa vitsailtiin, että nyt on vakavaa, jos minä en pysty/jaksa syödä. Nyt tää on jo loppumaisillaan, ehkä enää muutama päivä tarttee yskiä. 

 

Helsingin reissu oli ihan jees. Menin siis perjantaina ensin vähäksi aikaa töihin Helsingin toimistolle, sitten vein laukkuni ystäväni toimistolle ja jatkettiin siitä Lakimiesliiton tilaisuuteen. Siellä oli oikein hyvin toteutettu paneelikeskustelu, mutta vähän pisti harmittamaan, kun yksi puhuja veti ihan saman shown, ku minkä se veti tammikuussa Asianajajapäivillä. Vaikka itse puhe olisikin sinällään hyvä, yllättävän tympeää oli katsoa se uudestaan. Ilta jatkui samassa tilassa hengaamisella ja sitten siirryttiin Teatteriin. Matkalla huomasin, että meitä (4 naista) lähti seuraamaan joku ulkomaalaisten miesten joukko. Hetken jo mietin, että mitenkähän tää tilanne kannattais ratkaista, mutta näköjään meitä oli lähtenyt seuraamaan myös poliisi, joka sitten otti ne miehet kiinni ja ongelma poistui. Muut meidän porukasta oli niin kännissä, että ne ei edes tajunnut mitä siinä tapahtui :D Ihan hyvä, että poliisi ennakoi. Olis ollut aika vaikeaa puolustaa kerralla kolmea henkilöä. Yhtä tai kahta ehkä vielä pystyis, mutta kolme on jo vaikea.

 

Teatterissa oli sitten hinnat niin hienot, että totesin yhdessä drinkissä olevan tarpeeksi ja join loppuillan ilmaista vettä. Lakimiesliiton tilaisuuksille tyypillisesti koko paikka oli sitten täynnä juristeja. Vieressäni tanssi eräs viime aikoina paljon otsikoissa viihtynyt kohu/julkkis/huippujuristi ja mietiskelin, että siinähän ois netonnut varmaan rahaa, jos ois ottanut kuvan tanssiseurasta, mutta aattelin sitten että en alennu moiseen. Tuo tyyppi on kyllä tosi outo. Ihmettelen, miten joku tässä ammatissa voi esiintyä julkisuudessa noin? Luulis, että Asianajajaliitolta olis tullut seuraamusta jo ajat sitten. Asianajajan kun on esiinnyttävä 24/7 ammattikunnan arvon mukaisella tavalla. Huvittavaa lisäksi on, ku se kuulemma niiden mukaan, jotka on sen kanssa salissa olleet, on vielä oikeasti tosi huono juristi. No mene ja tiedä, ei passaa itse arvioida, ennen kuin itse sattuu samaan saliin. 

 

Ystäväni humalatilasta huolimatta onnistuttiin yöllä hakemaan mun matkalaukku niiden toimistolta hälytystä laukaisematta ja seuraavana päivänä sitten suunnattiin brunssille Kallioon. Se oli mun elämän ensimmäinen brunssi. Ruoka oli ihan jees, mutta ympäristö oli aika epäviehättävä. Se oli joku tosi pimeä (siis ei-valoisa) tila, joka toimii öisin baarina. Hinta toki oli oikein kukkaroystävällinen, niistä hienojen paikkojen brunsseista saa pulittaa puolet enemmän. Brunssin jälkeen käveltiin ympäri Kalliota ja Töölönlahtea sekä käytiin Talvipuutarhassa. Sinne ois voinut ottaa eväätkin mukaan ja tulla istuskelemaan. Oikein harmittaa, etten ollut löytänyt paikka Helsingissä asuessani, siellä olisi voinut kyllä käydä eväsretkellä ystävien kanssa. 

Sairastamisen lisäksi viime aikoina on ajankohtaista ollut SM-liigan seuraaminen. Tarkemmin sanoen Kärpät-Saipa. Mä olen ikäni seurannut "leijonalätkää" eli maailmanmestaruus- ja olympiakisojen ne ottelut, joissa Suomi pelaa. SM-liigaa mä sen sijaan en ole kummemmin aiemmin seurannut. Syksyllä käytiin kaverien kanssa Kärpät-Saipa ottelussa ja se oli yllättävän hieno kokemus, niin aloin sitten seurata miten Kärpille käy. Pohjanmaalla/Lapissa ja Oulussa asuneena Kärpät on toki ainoa liigajoukkue, jota mä voin sydämestäni kannustaa. Ne voitti tällä kaudella tosi monta runkosarjan ottelua peräkkäin, mutta jännäksi tämä meni, kun Kärpät ja Saipa oli vastakkain välierissä. Mun flunssailun takia näin vain yhden ottelun screeniltä ja yhden paikan päältä, mutta muut 3 ottelua jäivät näkemättä. Sosiaalisesti tää oli jännä tapaus, koska asun Lappeenrannassa, mikä on Saipan kotikaupunki. Oli sitten sellaista, että minä kiljun "Jee!" ja koko muu baari tuijottaa hiljaa vihaisena. Finaaliotteluita ei välttis näytetä täällä screeniltä, joten voi olla että pitää sitten vaan tyytyä lehtien otteluseurantoihin. 

 

 Vaikka Kärppiä kannatankin, niin tämä nauratti

Tänä viikonloppuna koin, että flunssa alkaa olla siinä määrin väistymässä, että voi tehdä muutakin kuin vaan möllöttää sängyssä. Koska olin sairastaessani lukenut yhden kirjan, jonka sain Lakimiesliitolta Helsingin reissullani ja koska se ei ollut mikään ihmeellinen kirja, päätin viedä sen paikalliseen divariin. Täällä on oikein unelmadivari meikäläisen kannalta, siellä on älyttömästi fantasiakirjoja! Ja niin mä eilenkin sitten poistuin sieltä onnellisena lempikirjailijani, David Eddingsin, Eleniumin taru-kirjat mukana. Maksoi 0 euroa ja pääsin samalla eroon siitä toisesta kirjasta, jota en halunnut säilyttää. Tää oli hyvä löytö, sillä mainittuja kirjoja ei ole myyty enää varmaan 15-20 vuoteen. Nyt tarvitsee enää paikallistaa se Tamulin taru-sarja, niin sitten mä omistan hänen koko tuotantonsa yhtä sarjaa lukuunottamatta ja se yksi sarja on mun veljellä. Ah, ja voitteko kuvitella, mä oon lukenut Eleniumin tarun vain kerran elämässäni ja se oli yläasteella. Mikä nautinto, mä oon unohtanut koko juonen, voin lukea nuo nyt uudestaan. Tämän takia kannattaa omistaa hyvät fantasiakirjat. Kun jaksaa odottaa välissä vuosia, voi niitä lukea uudestaan ja uudestaan. Minä aika pitkälti omistankin kaikki hyviksi arvioimani fantasiakirjat ja oon sikäli onnekas, että välillä on tullut tehtyä tämän tyyppisiä löytöjä sellaisten kirjojen suhteen, joita ei enää valmisteta. 

 

Lähiajat siis kuluvat mukavasti nokka kiinni kirjassa Eleniumin tarun merkeissä ja sitten kun tää flunssa lopullisesti väistyisi, niin pääsisi taas jatkamaan noita aamulenkkejä. Odotan lisäksi kovasti että etenisi tämä kevät jonnekin. Ei voi olla näin harmaata! 

 

Eilen sain myös viimeinkin siivottua kämpän. Mun piti tehdä se jo viikko sitten, mutta kun menin sairastumaan, niin se jäi. Uudet kirjat totta kai piti asetella kirjahyllyyn, joka oli jo valmiiksi ääriään myöten täynnä ja siinä sitten järjestämisen lomassa tulin hetkeksi istahtaneeksi alas sellaisen kirjan kanssa, jonne on kerätty mun kaikki koulukuvat ykkösluokasta aina yliopiston siihen vuoteen, kun olin Artiklan hallituksessa. Oli ristiriitaista katsella sitä kirjaa. Rehellisesti on vähän sellainen olo, että haluasin vain polttaa siitä peruskoulun ajat. 

 

Lukio, kauppis, Rovala-opisto ja yliopisto olivat hienoa aikaa ja muistot niiltä ajoilta hymyilyttivät, mutta peruskoulu oli sellainen helvetti, että sen yhden työpaikan lisäksi en oo mistään niin onnellinen, että se aika on ohi. Miksi mulla on kirjallinen kuvia ihmisistä, jotka kiusasivat mua ja tekivät mun koulusta helvetin? Huomasin, että haavat eivät ole kai parantuneet vieläkään. Huomasin toivovani, että heillä olisi mennyt elämässä huonosti ja että karma olisi iskenyt heitä näpeille oikein kunnolla. No on siellä ainakin 4 ihmistä, joilla mä tiedän menneen tosi huonosti. Ja oon nyt niin paha ihminen, että voin sanoa olevani onnellinen, että heidän elämilleen kävi niin. Siinäpähän oppivat. Ois kannattanut olla parempi ihminen. 

Tästä tuli mieleen yksi tapahtuma tuosta muutaman viikon takaa. Kommentoin facebookissa erään ystäväni tilapäivitystä. Hänellä sitten sattuu olemaan kaverina pari lapsuusaikani piikkiä perseestä ja eikös nämä siihen taas mölyämään. Se oikein huvitti. Eikö ne reppanat tajua, että mä oon edennyt elämässäni valovuoden päähän heistä ja mulla on niin paljon hyviä ystäviä ja muutenkin sisältöä elämässäni, että mun ei oikeasti tartte välittää heidän räksyttämisestään paskan vertaa. Mua ei sellaiset maan matoset heilauta :D No annoin niiden sitten siinä räksyttää, kommentoimatta heidän räksytystään mitenkään ja tunsin nousevani niin paljon korkeammalle kuin he. Tyydyttävä hetki.

 

Multa on monesti kysytty, miten mä selvisin niin pitkästä ja perusteellisesta koulukiusaamisesta. Ja vastaus on tää, pidin jo silloin lapsena mielessäni, että koittaa tämä päivä, kun minulla menee hyvin ja heillä ei. Koittaa tämä päivä, jolloin minä olen voittaja ja elän elämää josta olen haaveillut ja he ovat ikuisia häviäjiä sossunluukulla tai vankilassa. Onneksi olin jo silloin kaukaa viisas ja tiesin, että peruskoulu kestää vain 9 vuotta, mutta loppuelämä parhaimmillaan jopa 75 vuotta. Unelmat tästä hetkestä, missä minä olen nyt, auttoivat jaksamaan. 

No joo, ehkä parempi lopettaa menneessä vellominen tältä osin tähän. Ehkä mä joskus poimin tuosta kirjasta talteen muistot peruskoulun jälkeiseltä ajalta ja poltan pois ne vuodet, joita ei olisi tarvinut ollakaan.