Lihotusleiriltä päivää

Hei,

täälläpä sitä ollaan oltu ja 6. päivä alkoi juuri. Tuloksena näyttää olevan + 3 kiloa viiteen päivään, joten aattelin että nyt saa riittää. Kivaa siitä ei tule, mutta tämän viimeisen lomaviikon yritän syödä järkevästi ja jättää nuo jäljellä olevat 7 (?) kiloa suklaata muiden syötäviksi. Ja nyt mä oon siinä pisteessä, että oon taas valmis aloittamaan homman alusta. 

Asiaa tietysti kannustaa surkea nykytila, mutta toisaalta sain porkkanankin. Veljeni kysyi, lähtisinkö hänen ja hänen tyttöystävänsä kanssa maaliskuun puolessa välissä Vuokattiin lumilautailemaan 4 päiväksi. Voi kyllä. Mielelläni. Ja koska töistäkin tarvitsisi olla poissa vain 2 päivää, niin uskon, että työnantajani suostuu, että käytän siihen osan vuosilomistani. Lumilautaileminen on toki sitä helpompaa, mitä paremmassa kunnossa on ja mitä vähemmän läskiä tuossa mahan seudulla on. Oikeastaan tosi kiva, että nyt on tiedossa tuollainen mitä odottaa.

Tällä kertaa mä aion tehdä tämän sillä samalla toimivalla tavalla, kuin tein vuonna 2012:kin. Eli karppaamalla, ehkä jopa ketoosissa asti, jos se vain onnistuu. Muutosta aiempaan tulee siinä, että ajattelin tällä kertaa asetella välitavoitteita, joista ensimmäinen on tämä -14 kiloa, jotka aion karistaa laskettelureissuun mennessä. Ottaen huomioon, että tässä on ihan muutaman päivän aikana tullut 3 kiloa, niiden myös pitäisi lähteä kohtuu nopeasti ja ketokarppaamalla homma nyt muutenkin on aika vauhdikasta. Minulla on 12 viikkoa aikaa, joten eiköhän se onnistu. Sitten sen jälkeen asettanen itselleni jonkin tavoitteen kesäksi ja niin edelleen. 

Nyt on asian suhteen ihan hyvä fiilis. Tiedossa ei ole mitään erityistä hankaloittavaa seikkaa projektille ja tämä aika vuodesta (talvipäivänseisauksesta kesäpäivänseisaukseen) on pitenevine päivineen muutenkin minulle tehokkain ja energisin pätkä. Lappeenrannassa ei ole häiriötekijöitä ja toisaalta ensimmäinen "juhla", mihin kuuluu minkään maailman herkkuja, on vasta pääsiäinen pääsiäismunineen ja sen jälkeen tulee vappu siman ja munkin kera. Niihin on niin paljon aikaa, että lentävä lähtö on mahdollinen.

Tiedän kokemuksesta, että tällaisesta ei tule pakolla mitään. Eikä silloinkaan, jos tunne, että joudun luopumaan jostakin, on liian suuri. Siksi tämä aloituksen itsestä kumpuava motivaatio on hirveän tärkeätä onnistumisen kannalta. Asiaa ei auta, vaikka kuinka moni ulkopuolinen tulisi viereen sanomaan, että "hei sinä mahdoton läski, eikö kannattaisi laihduttaa?". Yllättäen huomasin myös, ettei ulkopuolinen pakko toiminutkaan minun kohdalla tässä asiassa, vaikka esimerkiksi työelämässä ulkopuolinen pakko toimii. Ainoastaan oma sisäinen motivaatio auttaa. 

On oikeastaan aika harmi, että sitä motivaatiota on niin vaikeaa löytää ja siten projektin aloittaminen tapahtuu usein vasta pitkän kuhnailun jälkeen. Etenkin, kun projekti tyssää niin kovin helposti. Vuonna 2014 kävin keväällä noin kuukauden ajan joka päivä lenkillä ennen töihin menoa. Kunnes sairastuin 8 viikon ajaksi. Homma jäi, enkä enää saanut itseäni heräämään aikaisemmin. Kesä meni kohtuullisen huolettomasti venyvissä trikoissa ja vailla huolen häivääkään painosta. Syksyllä sain itseni pitkän kuhnailun jälkeen taas aloittamaan, mutta taas minä sairastuin viikoiksi ja enkä saanutkaan itseäni jatkamaan. Toki pimenevät aamut ja illat olivat minulle henkisenä haasteena. Kuinka tympeää mennä töihin pimeällä ja tulla sieltä pois pimeällä ja tietää, että tilanne vain pahenee koko ajan. 

Projekti voi tössätä myös loukkaantumiseen. Keväällä kaaduin ja mursin sääriluuni, joka oli viikkoja todella kipeä. Tuossa syksyllä oli pitkä sairastelusta johtuva liikuntatauko. Sitten kun viimein ryhdistäydyin ja menin lenkille, maa olikin niin liukas, että meinasin koko ajan kaatua ja lopulta olin niin vihainen, että en mennyt uudestaan lenkille kertaakaan sen jälkeen. Ihan vain siksi, että kevään kaatuminen ja viikkojen uskomattoman kova kipu olivat tuoreessa muistissa. Tänään on sovittu lenkkitreffit kaverin kanssa ja se onkin taas ensimmäinen liikuntasuoritus kuukauteen. 

Oikeastaan aika jännä, että minusta on tullut näin laiskamato ja sohvaperuna. Ennen minä liikuin aika paljon, vaikka aina olenkin läski ollut. Mutta kai se vain sitten jäi, kun tämän nykyisen työn oppiminen otti niin koville. Sitten kun olin työhöni tottunut, olin myös tottunut siihen, että liikunta ei kuulu osaksi arkea. Toisaalta loukkaantumisprosenttini on jalan puuttuvan hermon takia uskomattoman korkea ja se syö ihan oikeasti mielihaluja lähteä riskeeraamaan mitään. Vaikka ei tänä vuonna ollut kuin 4 pahempaa loukkaantumista. Mutta jotenkin sitä vain pelkää niin paljon. Tällä hetkellä pelkään korkeiden paikkojen ja hämähäkkien jälkeen eniten kaatumista. Jalasta lähtee aina iho. Samasta kohtaa ja isolta alueelta. Välillä luutkin ovat kipeät eikä polvelle voi varata painoa viikkoihin. Se on vaan niin kerta kaikkiaan ikävää ja hankalaa.

Mutta onneksi laihtuminen onkin enemmän kiinni ruokavaliosta eikä liikunnalla oikeastaan ole mitään väliä laihtumisen kannalta. Keskisen Vesakin pudotti karppaamalla 40 kiloa eikä tainnut käydä liikkumassa kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän. Toisaalta, jos liikuntaa haluaa tehdä, niin kahvakuulatreeni ja se lihaskuntotreeni, mikä mulle tehtiin syksyllä, ovat sellaisia, että ne pystyy vetämään ilman suurta loukkaantumisvaaraa.

Nyt vain sitten kovasti itseä niskasta kiinni, että selviän tästä ensimmäisestä viikosta! Ei tule olemaan helppoa. Ei yhtään, kun pitää olla täällä herkkujen ja herkuttelevien ihmisten keskellä. Mutta kunhan täältä päästään, niin sitten helpottaa ja onneksi voin mennä katsomaan noita blogimerkintöjä vuodelta 2012, että mitä sitä pitää/voi syödä, että paino alkaa tippumaan tehokkaasti.

Lumenvalkoisia ajatuksia

Hei,

täällä sitä kirjoitellaan blogia lumimyrskyn, tai ainakin massiivisen lumisateen, keskellä joululauluja kuunnellen. Enää hieman yli viikko niin pääsee kotiin joulun viettoon! Voi en malta odottaa, että pääsen näkemään ihmisiä ja toisaalta sitä, että loma töistä on lähes 2 viikon mittainen. Onhan sitä tuossa töitä tehtykin jo heinäkuun alusta lähtien ilman mitään viikonloppuja pidempiä taukoja. Oli siinä toki monen viikon sairastaminenkin, mutta töistä olin silloinkin pois vain 2,5 päivää. 

Lauantai-aamu valkeni yllättävän lumisena

Olen tässä taas mietiskellyt, että pitäisikö panostaa enemmän jouluun, että se tuntuisi kivemmalta? Jouluhan huipentuu niihin kolmeen päivään jouluruokineen ja perheen ja suvun kesken vietettyyn aikaan. Mutta on se myös sitä odotusta. Kun pitkin joulukuuta kuuntelee joulumusiikkia, polttelee kynttilöitä, miettii mitä hankkisi muille lahjoiksi, juo glögiä ja kenties leipoo pipareita ja torttuja. Ja tunnelmoi villasukat jalassa. Paitsi että nyt mä en juuri ole joululaulujen kuuntelun lisäksi tehnyt näistä mitään. Jotenkin kynttilöitä ei vain ole tullut poltettua ja syömislinjalle en ole edes uskaltanut lähteä, kun ei tässä passaa lihota enää yhtään. 

Saimaannorppa ainakin on joulufiiliksissä

Ja vaikka nyt ulkona onkin taas lunta, niin ei sitä koko ajan ole ollut eikä olo ole yhtään jouluinen ilman lunta. Katselin sääennusteista, että lumisateiden määrät ja pakkasasteet (jopa -10) huomioiden tänne Karjalaan olisi tulossa valkoinen joulu. Mikä ei sitten minua auta yhtään, koska menen Pohjanmaalle. Valitettavasti Pohjanmaan ennusteet olivat paljon pessimistisempiä. Ei sateita ja lämpötilat tukevasti nollan yläpuolella. Että tulee sitten samanlaista kuin juhannuksena. Silloinkin oli plussa-asteita muutama, mutta ei satanut lunta, kuten Karjalassa ilmeisesti satoi :D 

ja tämän enempää ei ole aurinko näkynyt viikkoihin

Viime viikonlopulle osui itsenäisyyspäivä. Minulla se meni silloin aamupäivästä partiolaisten kanssa lupauksenannossa kirkossa, mistä suuntasimme läheiseen seurakuntakeskukseen glögille ja joulutortuille. Tuo itsenäisyyspäivä on muuten paljon parempi päivä vuosittaiseksi pakolliseksi kirkkovierailuksi kuin se Kokkolassa ollut tuomiopäivä. Paljon mieluummin kuuntelen saarnaa isänmaasta, kuin siitä kuinka osa joutuu kadotukseen tms. Itse kun en kristitty ole ollenkaan, niin vähän pakkopullaa tuo kirkkoon joutuminen. Ja sitten kun siihen perään katseli Tuntemattoman sotilaan ja illalla vielä Linnan juhlat, niin johan oli taas yksi päivä kadonnut äkkiä. 

Uusi läppäri mahtuu kätevästi laukkuun.

Alkuviikosta tein reissun toiseen kaupunkiin työhaastattelun merkeissä ja tapasin samalla siellä asuvaa ystävääni. Työhaastattelu meni mielestäni hyvin ja lähdin sieltä positiivisissa fiiliksissä, mutta sitten perjantaina kuitenkin minulle soitettiin ja kiitettiin hyvästä yrityksestä, mutta että valitettavasti valinta ei kohdistunut nyt minuun. Kehotti kuitenkin hakemaan uudestaan seuraavassa haussa. Niin minä sitten tulen tekemäänkin. Yllättävän vähän kirpaisi tuo, ettei paikka nyt auennut. Luulen, että se on se kun en koe mokanneeni mitenkään (yleensä mä olen tosi hyvä mokaamaan työhaastatteluita) ja jos tulin toiseksi, niin ensi kerralla mulla on ehkä ihan varteenotettavat mahdollisuudet sitten. Ja jos on 180 hakijaa ja pääset haastatteluun, niin on siinä taas oltu montaa muuta parempi. Nyt kuitenkin siis jatkuu tutut kuviot vielä jonkin aikaa. Positiivisesti ajateltuna mulla on 2015 vuonna 30 päivää palkallista lomaa. Se kelpaa. Niin eikä tartte hylätä noita sudenpentuja. Ne pitää minusta ja minä niistä, niin olisi ollut harmi sanoa niille, että minä nyt lähden pois ja hyvää loppuelämää.

Toi wlan-boxi 4G-yhteyksineen on ollut aivan mainio. Riittää että se on 10 m säteellä läppäristä.

Koska mä olin ottanut tuon työhaastattelupäivän kokonaan vapaaksi, mä pääsin matkustamaan oman läppärini kanssa sen sijaan, että olisin joutunut tekemään töitä työläppärillä. Tämä oli ihan mahtava. Tää on niin kevyt ja ohut, että mahtuu tosi helposti laukkuun. Ja koska mun "ulkoinen hiiri/ normaali hiiri" sanoi sekin sopimuksensa irti, niin mä olen joutunut opettelemaan tämän touchpadin käytön ja alan olla jo jokseenkin sujuva siinä, niin sekin on kätevää matkatessa. Mä testailin myös samalla tuota mun liikkuvaa wlan-juttua. Se toimi oikein mainiosti Kouvolan juna-asemalla, mutta ei oikein asemien välissä puskissa. Mikä pisti miettimään, että mitenkähän maaseutujen ihmiset pääsee nettiin? :D Mutta silti täydet propsit tälle koneelle. Tää on ihan mahtava. Paras synttärilahja/joululahja pitkään aikaan. 

Kovin on ollut harmaata viikkokausia.

Kun oma joululahja on jo saatu, nyt voikin sitten keskittyä miettimään, että mitä ihmettä sitä hommaisi muille joululahjoiksi?

Tunteiden vuoristorataa

Hei,

täällä eletään jännien aikojen äärellä. Voi olla, että mikään ei muutu, voi olla että muuttuu kaikki. Ihan alkaen kaupungista. Oon kyllä mennyt tässä yhden sortin vuoristorataa. Ensin heräsi toivo, sitten se ammuttiin aika tylysti ja osittain epäreilusti alas. Mietin syntyjä syviä ja murjotin yhden illan. Sitten heräsi taas toivo. Ja koska aikataulut meni päällekkäin niin tässä ollaan nyt turkasessa jännityksessä että miten tässä käy. Oliko se sitten siinä vai järjestetäänkö toinen aika. Näin jo viime yönä painajaista teemalla "sä tuut tänne nyt tai sitten sä et tuu ollenkaan". Ja jotta elämä olisi vielä vähän henkisesti epävakaampaa, niin mä sain yli 50% palkankorotuksen seuraavalle pätkälle. Kyllä, tämä on äärimmäisen kivaa, vaikka verottaja viekin siitä puolet. Mutta sitten kun rupesin aatteleen, että mitä jos ei tulekaan niin paljon hyviä keikkoja/muuten vaan tuloutumista tälle pätkälle, niin se kyllä tirpaisee, jos sen pätkän jälkeen kuukausipalkka tippuu takaisin takuupalkkaan. 

Mielenkiintoisin oikeussali ikinä :D Entinen selli Konnunsuolla.

Mä en rehellisesti sanottuna ole koskaan ollut kärsivällinen ihminen. Minussa on aimo ripaus sellaista "kaikki tänne heti"-ihmistä. Jos tilaan netistä jotain, on paketin saapumisen odottaminen yhtä tuskaa. Jos on jännä keissi, on tuomion odottaminen yhtä tuskaa. Koska mä kuolen uteliaisuudesta. Tai sitten jos on tällainen tilanne kuin nyt, niin tuntuu, että pitää yrittää täyttää päiviään ja iltojaan tekemisellä, koska muuten mä vain tuijottaisin ikkunasta ulos ja murehtisin itseni kuoliaaksi erilaisten skenaarioiden suhteen. Mä inhoan tilanteita, joissa sulle ikään kuin ojennetaan mahdollisuus asiaan, jota haluat eniten maailmassa, mutta sitten sua pidetään jännityksessä, että saatko vai etkö saa sitä. Mä inhoan tilanteita, kun useammankin asian saavuttaminen on kiinni siitä, että saatko tukittua itseäsi väkisin portista, josta sinun lisäksesi yrittää tukkia itseään läpi moni muukin. Ja siitä portista pääsee vain tietty määrä läpi. Oon nyt samanlaisessa tilanteessa kuin oikiksen pääsykokeen kanssa. Oon saanut rajattua elämäni päävaihtoehdot kahteen. Paha vaan, että kummankin edellytyksenä on se yksi tietty juttu. Jonka saamista mä oon taas kerran niin lähellä, mutta silti niin kaukana. 

Lunta oli... aika hintsusti on enää.

Lisäksi oon kauheen ristiriitaisessa tilanteessa sikäli, että toisaalta palaisin halusta pohtia tätä ääneen useammankin ihmisen kanssa. Mutta toisaalta, jos tää vaan lässähtää, niin sitten on helpompaa, mitä vähemmälle joukolle asiasta puhui. No, oh well, ei kai tässä auta kuin kestää. 

Yritin tuossa miettiä, mitä mä oon viimeiset kaksi viikkoa tehnyt. No murehtinut yllä olevia juttuja. Tehnyt töitä, nyt on onneksi ollut aika leppoisa pätkä, kun niin pitkään oli ihan hullua. Lisäksi on käyty sudenpentujen kanssa kiipeilemässä eikä kukaan niistä kuollut, joten se oli menestys. Oon köhinyt edelleen ja alkanut miettiä astman tai pölyallergian mahdollisuutta. 

Yksi päivä kun avasin verhot, näkymä oli tämä. Aika maailmanlopun meininkiä...

Oon kaipaillut aurinkoa. Toi ikuinen harmaa pilvi on hieman tylsä. Kuten on myös tuo +2 asteen lämpötila. Niin ja oon osallistunut paikallisten asianajajien pikkujouluihin. Oli yllättävän kivaa, vaikka etukäteen epäilinkin että mitähän tästä tulee, kun nuoria muutama, naisia muutama ja loput on 40-70 vuotiaita miehiä. Mutta onneksi, jos mistään muusta ei keksi jutella, niin aina voi puhua jutuista :D Ollaan kuitenkin toistemme vastapuolia useissakin jutuissa ja loppuunsa mahdollisuuksia puhua vapaammin kuin oikeussalissa, on aika vähän. Sinä iltana kuulin paljon kannustavia sanoja. Sitäkin kerkesin miettimään, että jos nyt tulee lähtö, niin jään kyllä kaipaamaan noitakin tyyppejä. Jään itseasiassa kaipaamaan aika monia ihmisiä, joiden kanssa oon tehnyt töitä. Ja jäisin kaipaamaan myös niitä mun sudenpentuja! Mulla on nyt erittäin mainioita sellaisia!

Mutta yksi lähtö, edes väliaikainen, on taas näköpiirissä. Junaliput kotipaikkakunnalle on ostettu tänään. Niin taas on kestetty lähes puoli vuotta ja kotireissu on 3 viikon päässä. Oon huomannut, että kun tämä taas lähenee, mietin kotia enenevässä määrin ja kaipaan sinne.