Pahuuden syvin olemus

Taas kerran on tullut opittua jotain sellaista, mistä muille kertomatta jättäminen olisi moraalisesti väärin. Siispä julistetaan sitä nyt sitten kunnolla. 

Tämä on kirjoitus todellisesta pahuudesta, ei mistään raamatun saatanasta. Lainaan tässä aika paljon Ann Heberlein kirjassa Pieni kirja pahuudesta, olleita ajatuksia, sillä mitäpä sitä muuttamaan muotoa, jos joku on hyvin osannut tiivistää sen mistä pahuudessa oikeasti on kyse. Nimittäin ihan tavallisista ihmisistä. Nämä asiat pitää tietää siksi, ettet SINÄ, lukija, ihan tavallinen ihminen ruudun sillä puolen, tule koskaan pahaksi pelkkää tietämättömyyttäsi.

Paha saa kasvualustaa, kun ihmiset lakkaavat ajattelemasta ja pohtimasta, eivätkä enää valitse tietoisesti pahaa tai hyvää, hyväksymistä tai vastustamista. - Hannah Arendt.

Tämä on ollut tilanne natsi-Saksassa. Siellä lukemattomista tavallisista ihmisistä tuli sellaisen ideologian kannattajia, joka mahdollisti holokaustin. Olisiko kukaan heistä yksin ryhtynyt polttamaan toisia ihmisiä elävältä tai käyttämään heitä julmissa kokeissaan, ellei koko yhteiskunta olisi tehnyt perusteellista työtä saadakseen heidät näkemään juutalaiset ei-ihmisinä, esineinä, syynä kaikkeen kurjuuteen? Natsien propaganda oli niin perusteellista, että se läpiäisi koko yhteiskunnan. "Koulu, vanhemmat ja vapaa-ajan harrastukset yllyttivät antisemistiseen ajatteluun. Koulun uskonnonopetus lakkautettiin, paheksuntaa herättävä kirjallisuus, maalaustaide ja musiikki kiellettiin ja nopeasti kyhätyt uudet historian kirjat otettiin käyttöön." (s.76)

Miten sinä olisit elänyt, jos olisit syntynyt lapseksi natsi-Saksaan? Heberlein viittaa kirjassaan kahteen äärimmäisen tärkeään tositarinaan tähän liittyen. Toiseen, jossa "tavallisesta ihmisestä" tuli noissa olosuhteissa kykenevä äärimmäiseen pahuuteen ja toisesta, jossa kaksi sisarusta liittyivät vastarintaliikkeeseen ja kuolivat sen takia. Miksi nämä toiset pystyivät vastustamaan näitä olosuhteita, jotka nähdään selityksenä pahuudelle, joka pyyhkäisi koko kansakunnan yli? 

Ero oli tämä: "sisarusten lapsuudessa keskusteltiin paljon vastuusta, ihmisarvosta ja oikeista teoista. Sisarusten kasvuympäristö antoi heille valmiudet valita oikein, tehdä hyvää myös pahan vallitessa, ajatella itse ja tiedostaa sen, että heillä on valta valita." (s.78)

Immanuel Kantin ajatus oli, että jos vain noudatamme lakeja ja sääntöjä, pysymme erossa pahoista teoista ja saatamme elää hyvinä, oikeamielisinä ihmisinä, joita pahuus ei tahraa. Jo pelkästään natsit osoittavat tämän säännön vääräksi. Lain seuraaminen ei johda välttämättä hyvyyteen, se voi johtaa myös vääryyteen. (jos olet maallikko, joka uskoo lain oikeudenmukaisuuteen, kohtuullisuuteen tai moraalisuuteen, luepa tämän tekstin alla oleva oikeusfilosofian esseeni. Kirjoittanen tässä lähiaikoina myös tekstin siitä, miten Suomen rikosoikeudella ei ole mitään tekemistä sellaisen oikeudenmukaisuuden kanssa, jonka kansalaiset tuntevat. Ihan vain esimerkiksi, että laki ei ole yhtä kuin oikeudenmukaisuus.)

"Pahaa tekee ihminen toista ihmistä kohtaan. Paha ei vain tapahdu, sitä tehdään. Paha herättää järkytystä, pelkoa ja avuttomuutta ennen muuta siksi, että se on toisen ihmisen tekemää tai vaihtoehtoisesti ihmisten aiheuttamaa. Vain ihminen voi tunnustaa tai kieltää muiden ihmisten arvon, ihmisyyden ja oikeudet." (s.92)

Pahuutta sanotaan usein käsittämättömäksi. Mutta ei se sitä oikeasti ole, kun sitä on tarpeeksi nähnyt. Pahuudelle on syynsä, vaikkeivät ne syyt pahuutta oikeutakaan. Natsit, jotka eivät tehneet valintaa, vaan seurasivat sokeasti lakeja ja auktoriteettejä. Olivat kuuliaisia. 

Kuinka moni teistä on valmis rikkomaan lakeja, sääntöjä ja auktoriteettejä vastaan, kun sisimmässään tietää niiden olevan väärässä? Kuinka moni on valmis siihen silloin, kun on ainut sillä kannalla oleva ja voi menettää jotakin sen takia? Sosiaalisen statuksensa tai henkensä? Vaan kuinka moni on uhrannut ajatustakaan sille, ovatko lait oikeita vai vääriä? Kuinka moni aktiivisesti miettii, ovatko tekoni oikeita tai vääriä? Siinä on nimittäin se paikka, josta pahuus syntyy. Ajattelemattomuudesta.

"Pahuus ja julmuus sikiävät ideologioista, joilla on valta muokata vihollisia, riistää muilta ihmisyys ja pelkistää heidät esineiksi." (s.274)

Kuka sotimaan lähtevä lähtee tappamaan isiä, veljiä, ystäviä, poikia? Entä kuinka moni lähtee tappamaan vihollista? Sitä kasvotonta massaa, joka on syynä kaikkeen sinun kohtaamaasi kurjuuteen? Niinpä niin. Entä kuinka moni ei halua omaan lähiöönsä maahanmuuttajia? Onko halusi syy sinulla olevat tiedot ulkomaalaisten osuudesta raiskausrikoksiin ja ennakkoluulot? Tunnetko oikeasti ketään maahanmuuttajaa? Pystykö näkemään heissäkin ihmisiä? Entä kantasi rikollisiin? Näetkö heissä vain kauhuleffojen psykopaatit tai median kuvaukset Josef Fritzlistä? Vai miltä tuntuisi ajatus, että osassa, suurimmassa osassa muuten, tapauksia kyse on enemmänkin huonoista valinnoista huonoissa olosuhteissa? 

Kaikki ajattelu, joka perustuu jaotteluun "me - te", johtaa pahuuteen. Ovi pahuuteen on kyvyttömyys ja/tai haluttomuus ymmärtää erilaisuutta. Ja kun nostat itsesi jalustalle, oikeutat itsellesi sen, että saat kohdistaa niihin toisiin pahoja tekoja. Tämä muuten tuli ilmi koulukiusaamista koskevassa tutkimuksessanikin. Kiusaajat oikeuttavat tekojaan sillä, että näkevät tekonsa toimintana, jolla pyritään pitämään muut kurissa ja pakottamaan heidät samoihin arvoihin ja käyttäytymismalleihin, joita kiusaajat itse kannattavat. Oli se sitten "oikea" pukeutumistyyli tai "oikeat" harrastukset. 

Palataan vähän taaemmaksi, niihin kahteen sisarukseen, jotka uhrasivat henkensä, koska eivät olleet valmiita luopumaan arvoistaan. Mistä siinä oli kyse? Heillä oli vahva moraali-identiteetti. Mikä se on? 

"Yksilön moraali-identiteetti rakentuu niistä periaatteista, normeista ja arvostuksista, jotka hän on ottanut omakseen ja joita hän pitää pätevinä. Se muodostuu vuorovaikutuksesta yhteisöjen, ideologioiden ja vakaumusten muodostaman kontekstin kanssa." (s.276)

Ne kaksi sisarusta olisivat ansainneet partiolaisten Mannerheimin soljen. Soljen, joka Mannerheimin omien sanojen mukaisesti jaetaan kunnianosoitukseksi niille, jotka ovat omalla elämällään osoittaneet olevansa valmiita järkähtämättä ja vailla pelkoa pitämään kiinni siitä mikä on oikein. He pitivät kiinni moraali-identiteetistään tilanteessa, jossa se maksoi heille heidän henkensä.

"On esimerkkejä ihmisistä, joilla on hyvin selkä ja horjumaton identiteetti ja jotka puolustavat oikeana pitämäänsä silloinkin, kun ovat vaarassa menettää jotakin. Valitettavasti vielä enemmän on esimerkkejä ihmisistä, jotka mielihyvin antautuvat manipuloitaviksi ja vaihtavat helposti aiemmat itsestäänselvät periaatteensa ja arvonsa toisiin." (s.278)

Ja nyt tulee tärkein huomio! 

"Yksi tärkeimmistä edellytyksistä väkivallan, julmuuden ja pahuuden synnylle on yksilön puutteellinen harkinta, kritiikitön ryhmään liittyminen ja sen arvojen omaksuminen. Oman moraali-identiteetin puuttumisella voi olla tuhoisia seurauksia."(s.280)

Tämä pätee mielestäni etenkin niihin tilanteisiin, joissa pahuuden nähdään aiheutuvat "pahoista olosuhteista". Ei voi kieltää, etteikö olosuhde ole paha, jos koko kulttuuri käskee tekemään jotain, mutta niin vain sieltäkin löytyy ihmisiä, jotka vastustavat pahaa. Voiko siis sanoa, että huono olosuhde synnytti pahuutta? Vai pitääkö meidän sittenkin kiinnittää huomio ihmisen valintaan? Aina on mahdollisuus valita. Eri asia on sitten, mitä niistä valinnoista seuraa. Sivuhuomiona muuten, että iso osa rikollisuutta selittävistä teorioista näkee rikollisuuden syynä huonot olosuhteet (joko yksilön ominaisuuksissa, seurassa tai ympäristössä) ja unohtaa sen, että kurjimmassakin tilanteessa on aina mahdollisuus valita.

"Ilman tavallisten ihmisten ajattelematonta tukea Hitlerkin olisi ollut vain yksinäinen, kieroutunut mies ilman valtaa." (s.287)

Tämän ihmiset säännönmukaisesti unohtavat. Vierestä seuraaja ei ole koskaan syytön. Se, että näet/kuulet/muuten saat tietää jostakin pahasta, etkä tee sille mitään, tekee sinusta yhtä syyllisen. Voit selittää toimimatta jättämistäsi erilaisilla peloilla (sosiaalisen statuksen menetyksestä, kostosta, jopa kuolemasta), mutta ne eivät oikeuta puuttumattomuuttasi. On asioita, joiden kohdalla puolueettomuuskin on pahaa. Jos et ota kantaa, asetut sivuun ja annat pahan tapahtua.

Heberleinin parhaimpia huomioita on seuraava:

"Ehkei pahuus sittenkään ole kovin käsittämätöntä: ehkä hoemme maneerisesti tuota vanhaa väittämää siksi, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, osallistua eikä muuttaa mitään. Ehkä olemme heikkoja. Tai vain laiskoja. Sen sijaan, että jaksaisimme, uskaltaisimme tai haluaisimme, työnnämme päämme pensaaseen. 

Elämme epäoikeudenmukaisessa maailmassa, missä yksillä on liikaa ja toisilla ei paljon mitään. Hyvin monet tutkimukset osoittavat, että epätasa-arvon ja väkivallan välillä vallitsee vahva ja johdonmukainen yhteys. Yhteys on selvä myös eri aikakausina ja eri ympäristöissä: kun epätasa-arvo vähenee, vähenee myös väkivalta. Kun epätasa-arvo lisääntyy, lisääntyy myös väkivalta.

Miksi? Siksi, että epätasa-arvo synnyttää turhautumista ja häpeää. Siksi, että epätasa-arvo johtaa alemmuuden tunteisiin ja herättää tarpeen hyvityksestä. Siksi epätasa-arvosta seuraa yhteiskunta, jossa eri sosiaaliset ryhmät ovat vastustajia ja jakavat toisensa "meihin ja heihin".

Epäoikeudenmukaisuudet heikentävät yksilön luottamusta yhteiskuntaan ja luovat pelkoja, jotka saavat ihmiset helposti turvautumaan vihamielisiin, vaarallisiin ideologioihin, fanatismiin ja yksinkertaistuksiin." (s.287-289)

Kun tietää mistä pahuudessa todella on kyse ja tietää mistä se kumpuaa, voi "oi rakas Jumala/Jeesus, poista kaikki pahuus maailmasta"-rukousten sijaan oikeasti estää ja vähentää sitä. Näin se käy:

"Ei sopeuduta ajattelematta ryhmiin, ei piilouduta anonyymiyden taakse, pidetään kiinni omasta moraali-identiteetistä, annetaan vakaumuksen ohjata tietä. Hyvyyden voi tulkita niin, että ottaa toisten tarpeet huomioon, tutkiskelee itseään joka tilanteessa ja miettii omaa vastuutaan ja sitä, mitä pystyy tekemään. Hyvyys tarkoittaa sitä, että käyttää valtaansa muihin siten, että mahdollisimman moni saa mahdollisimman hyvän elämän. 

Sisäisen äänensä - sen viheliäisen omantunnon - seuraaminen on joskus inhottavaa ja hankalaa. Siitä huolimatta se on välttämätöntä. Sen, joka pohtii asioita ja muodostaa oman käsityksensä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, on helpompi tehdä päätöksiä ja toimia konkreettisissa tilanteissa." (s.289-293)

Tulikin tästä mieleen, että eipä ollut ollenkaan huono tuo minun itse oivaltamani ja muotoilemani mietelauseen ajatus siitä, että kun lakkaa pohtimasta, ihminen sinussa kuolee. Ihminen joka ei ajattele, ei ole ihminen vaan kuollut kala tai zombi. Kulkee virran mukana. Jos virran suunta on joidenkin ihmisten toiminnan seurauksena paha, näistä kuolleista kaloista tulee pahoja kaloja. Ajattelemattomuuttaan. 

Maailmaan toki mahtuu niitä psykopaattejakin, mutta koska suurin osa pahuudentekijöistä on kuitenkin vain niitä kuolleita kaloja, ihmisten pitäisi saada tietää miten kuolleeksi kalaksi päädytään ja miten siltä voidaan välttyä. Se vähentäisi oikeasti ja paljon tehokkaammin pahuutta, kuin miljoonien ihmisten rukoukset.

Oikeus ja kohtuus - laki ja moraali törmäyskurssilla?

Tämä on siis yliopiston opintoihin kuuluva oikeusfilosofian esseeni, julkaisen sen tähän taustaksi seuraavalle tekstille, jossa väitetään, että lain sokea noudattaminen ei ole aina oikein. Näin siksi, että kaikki maallikot (siis ei-juristit) eivät välttämättä tiedä, että voimassaoleva laki ei ole yhtä kuin oikeus, kohtuus, hyvä moraali tai hyvyys. Pelkästään noudattamalla lakia, et ole oikeudenmukainen, kohtuullinen, korkea moraalinen tai hyvä.

OIKEUSFILOSOFIAN ESSEE

OIKEUS JA KOHTUUS  –  LAKI  JA MORAALI  TÖRMÄYSKURSSILLA?

Tausta

Minulla on tuttava, joka ottaa minuun yhteyttä aina silloin tällöin. Yhteydenoton aihe on aina oikeudellinen ongelma ja tuttavan vakiolausahdus ”suomalainen tuomioistuin ei kai vieläkään anna painoarvoa oikeudelle ja kohtuudelle?”. Mitäpä muuta tuttavalle voi vastata, kuin että suomalainen tuomioistuin soveltaa Suomen lakia kulloiseenkin yksityistapaukseen ja siihen lakiin on yritetty saada oikeus ja kohtuus sisäänrakennetuiksi?

Itsekseni aloin kuitenkin kerran pohtia asiaa. Onko sittenkään niin, että lakimme sisältävät oikeuden ja kohtuuden? Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti Olaus Petrin päivistä ja hänen tuomarinohjeistaan. Yksihän niistä kuului ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sillä sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään”.

Nykyään kaikenmaailman lautakasojen ja Kehittyvien Maakuntien Suomen keskellä uskottavammalta tuntuisi lause ”mikä ei ole vaalirahoittajan tai taustatahon tahto, ei saata olla lakikaan; sillä sen lainsäädäntövallan tähden, jonka he meille suovat, heidän tahtonsa laiksi hyväksytään”.

Tarkoituksenani on tässä esseessä pohtia sisältyvätkö oikeus ja kohtuus lakiimme ja mikä on moraalin merkitys tässä yhtälössä. Käsitykseni on, että kysymys lain ja moraalin välisestä suhteesta on oikeusfilosofinen.

Määritelmiä

Aiheessa ei päästä eteenpäin, ellei määritellä aluksi jotenkin oikeutta, kohtuutta ja moraalia. Laille annan tässä suoralta kädeltä sen merkityksen, että se on valtiollisen instituution, Suomessa eduskunnan, säätämä kokoelma sääntöjä, jotka määrittelevät, miten asiat yhteiskunnassa ratkaistaan. Näkemys on oikeuspositivistinen, mutta palvelee tämän esseen tarkoitusta.

Oikeus on tieteellisessä keskustelussa yleensä nähty subjektiivisena tai objektiivisena. Subjektiivinen oikeus merkitsee oikeutta johonkin tiettyyn seikkaan, esimerkiksi omistajan oikeutta esineeseen. Objektiivinen oikeus puolestaan nähdään joko oikeusjärjestyksenä tai yksittäisenä oikeusnormina. Uskon kuitenkin, että tämän esseen tarkoituksen kannalta hedelmällisintä olisi antaa oikeudelle määritelmä, jonka tavallinen kadunkulkija sille antaisi. Kokemusteni perusteella uskon määritelmän olevan ”oikeutta on, että jokainen saa sen mitä hänelle kuuluu”.

Kohtuudelle on oikeustieteessä annettu merkitys, että asioiden tila ei ole liian lievä eikä liian ankara. Maallikko voisi antaa kohtuudelle merkityksen, että kulloinkin otetaan huomioon asian eri puolet, osapuolet ja heidän asemansa, kun tehdään päätöstä jostakin.

Moraalilla puolestaan viitataan vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä. Moraalin merkitys tulee käsittääkseni esiin parhaiten valintatilanteissa. Kun pieni lapsi tekee valinnan kahden vaihtoehdon välillä, hän todennäköisesti valitsee parhaiten tarpeitaan tyydyttävän vaihtoehdon. Aikuisena, toivottavasti, päätöksessä otetaan huomioon muitakin seikkoja ja saatetaan valita vaihtoehto, joka ei ole omalta kannalta helpoin, mutta jota pidetään ”oikeana”, moraalisena.

Lain synty

Tuomas Akvinolainen väitti, ettei epäoikeudenmukainen laki ole laki ja että moraali määrittelee, mikä voidaan katsoa laiksi. Sinänsä hieno näkemys, kysymys vain kuuluu, kuka määrittelee mikä on oikein ja väärin? Hyvä esimerkki ongelmasta on, että ihmiset yleensä haluavat toimia oikein. Heillä vain sattuu olemaan eri käsityksiä siitä mikä on kulloinkin oikein. Suurin osa tyytyy näissä tilanteissa siihen, että kun asiasta on säädetty laki, se kertoo mikä asiassa on oikein, vaikka itse ei olisikaan samaa mieltä kaikista yksityiskohdista. Lain kautta tiedämme, miten pitäisi elää ja mitä tapahtuu, jos emme elä niin.

Mitä sitten Friedrich von Hayek tarkoitti sanoessaan ”Vallitseva usko ’yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen’ on nykyisin ehkä vakavin uhka vapaan sivilisaation useimmille muille arvoille”? Oma arvaukseni on, että hän viittasi sillä juuri siihen, miten lait syntyvät ja minkä aseman kansalaiset niille antavat.

Keskimäärin varmaankin ajatellaan, että laki tosiaan osoittaisi sen, mikä on oikein. Mutta varsinkin viime aikoina, lähinnä vaalirahasotkujen takia, on herännyt ajatus, että mitä jos laki sittenkin on vain kumartamista tietylle taholle? Kaikkein parhaiten tämä käy mielestäni ilmi vero-oikeuteen ja sosiaalioikeuteen kuuluvista säännöksistä. Se miten valtio ottaa ja miten se antaa, on ilmaistu niin monimutkaisesti, ettei siitä saa selvää, kenen etuja on ajettu ja kenen kustannuksella. Ja onkos tuo nyt kummakaan, kun ajattelee, että ihmisiä ne kansanedustajatkin vain ovat. He todennäköisesti ajavat myös omia etujaan, eli haluavat säilyttää työnsä. Mikä puolestaan edellyttää, että he säätävät lakeja, jotka miellyttävät niitä kansanosia, jotka ovat heitä äänestäneet. Ja miellyttääkö ihmisiä eniten oikeudenmukainen laki? Ei, ihmisiä miellyttää eniten laki, joka ajaa juuri heidän etujaan.

Tästä pääsemme siihen, että lakien luominen onkin vain lopulta keino toteuttaa politiikkaa. Se ei sellaisena välttämättä sisällä sitä mikä on asiassa oikein tai edes sitä, mitä useimmat pitäisivät oikeana. Näin ollen muut arvot väistyvät, kun motiivina onkin vain raha. Maksaako luonto siitä, että säädetään ympäristöystävällinen laki? Maksavatko syrjityt kansalaiset siitä, että heille suodaan tasa-arvoa? Ollaanko ylipäätään valmiita tekemään mitään ”oikein”, jos ei samalla kertaa pystytä velvoittamaan kaikkia muitakin tekemään niin?

Laki ja oikeus

Tapa, jolla laki syntyy, tarjoaa oivan mahdollisuuden skeptisyydelle. Skeptisyydelle sen suhteen, että laki sisältäisi oikeuden. Mielestäni lakiin kuitenkin sisältyy ainakin jossain määrin sitä, mitä kulloisenakin aikana pidetään oikeana, sillä muuten kansalaiset kapinoisivat sitä vastaan. Tai ainakin enemmässä määrin kuin nykyään.

Tähänkin voi kuitenkin heittää näkökulman, että yleensä ihmiset ovat yhtä mieltä vain aivan perustavanlaatuisista kysymyksistä. Esimerkiksi pidetään hyväksyttävänä, että lailla pyritään estämään syrjintää sukupuolen, rodun, kansalaisuuden, uskonnon jne. perusteella. Oikeina pidetään myös ihmisoikeuksia.

Mutta entäpä jos kysytään, tulisiko eutanasia sallia? Tällä hetkellähän laki kieltää sen. Suuri määrä ihmisiä lienee kuitenkin sitä mieltä, että ihmisellä pitäisi olla oikeus päättää elämänsä, jos se käy liian raskaaksi. Miksi sitä ei silloin saisi tehdä helposti, kivuttomasti ja ennen kaikkea arvokkaasti? Miksi joutua yrittämään itsemurhaa vaivalloisesti, epävarmasti ja kivuliaasti, vain koska laki on sitä mieltä, ettei eutanasia ole hyväksyttävää? Entä mitä mieltä kansalaiset olisivat, jos tietäisivät, että syytetty saa valehdella tuomioistuimessa? Jo nykyiselläänkin parjataan aika paljon sitä, kuinka valtio hyysää rikoksentekijöitä. Monen mielestä periaate ”mieluummin vapautetaan syyllinen, kuin tuomitaan syytön” on viety liian pitkälle.

Laki ei välttämättä tunnusta oikeutta, vaikka jotkut vaatisivatkin sellaista. Esimerkkinä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus. Suomessa samaa sukupuolta oleville suotiin sisäinen adoptio, eli pariskunnan toisen osapuolen biologisen lapsen adoptointi, vasta syyskuussa 2009. Ulkoinen adoptio, siis että lapsella ei olisi biologisia siteitä kumpaankaan ottovanhempaan, ei toistaiseksi ole sallittu. Useissa Euroopan maissa sisäinenkään adoptio ei ole sallittu samaa sukupuolta oleville pareille.

Laki saattaa myös velvoittaa johonkin, mitä osa ei hyväksy velvollisuudekseen. Erilaiset verot ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset eivät näe oikeutettuna perintöveroa, sillä onhan omaisuudesta jo verotettu sitä henkilöä, joka sen on kerännyt. Myös yritysten velvollisuus maksaa kirkollisveroa saattaa hiertää vaikkapa ateisteja, joilla on oma yritys.

Sisältääkö laki siis oikeuden merkityksessä ”kukin saa sen, mitä hänelle kuuluu”? Vastaus riippuu täysin kulloisenkin vastaajan mielipiteistä ja siitä, onko tuo mielipide yhtäläinen vallitsevan lain kanssa. Jos asiaa yrittäisi objektiivisesti tarkastella, vastaisin, että oikeus ei ainakaan absoluuttisesti toteudu. Lakeja ohjaa näet varsin paljon se, mihin valtio ylipäätään on kykenevä. Jos esimerkiksi halutaan suoda oikeuksia, jotka aiheuttavat menoja, pitäisi jotenkin oikeuttaa vastaavan rahamäärän tuottavia velvoitteita. Lopulta kysymys menee hyvinkin paljon oikeisto-vasemmisto akselille, huolehtiiko markkinatalous ihmisen pärjäämisestä omillaan vai onko tulontasaaminen ynnä muut sellaiset toimet tarpeen? Kysymys on myös siitä, että lain tulee tyydyttää suuri osa kansasta, jotta se säilyttäisi asemansa. Näin ollen vähemmistönä olevat joutunevat luopumaan oikeuksistaan, olivatpa ne kuinka oikeutettuja tahansa.

Laki ja kohtuus

Laki ei siis aina sisällä oikeutta, mutta sisältääkö se kohtuuden? Joiltakin osin ainakin vaikuttaisi, että kohtuutta on yritetty etsiä. Esimerkiksi kuluttajansuoja- tai työlainsäädännössä, jotka pyrkivät turvaamaan heikommassa asemassa olevaa sen sijaan, että kuluttaja ja yritys tai työntekijä ja työnantaja nähtäisiin tasavertaisina sopimuskumppaneina.

Toisilta osin taas tuntuu, että kohtuutta ei ole nimeksikään. Miksi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä maksimirangaistus on 4 vuotta vankeutta, vaikka teko on omiaan aiheuttamaan lapselle sellaiset traumat, ettei hän välttämättä koskaan pääse siitä yli ja teko haittaa hänen elämäänsä hänen loppuikänsä? Törkeän kirjanpitorikoksen maksimirangaistus on sama 4 vuotta ja törkeän rahanpesun 6 vuotta, vaikka näiden kahden rikoksen aiheuttamat oikeudenmenetykset ovat lähinnä varallisuuteen kohdistuvia ja tuskin näin ollen tuhoavat kenenkään elämää. Onko tämä kohtuullista kenenkään mielestä? Onko varallisuus tärkeämpi oikeushyvä kuin ihmisen itsemääräämisoikeus? Vai onko tässäkin taas kyse siitä, että raha loppupeleissä määrää, millaiseksi laki muodostuu?

Kohtuudesta puhuttaessa huomioon pitää myös ottaa se fakta, että kohtuus toteutuu yleensä enemmänkin lainkäytön puolella, kuin itse laissa. Eli lainsäätäjä säätää sellaisia avoimia normeja, jotka sitten antavat tuomioistuimelle mahdollisuuden ottaa kunkin tapauksen yksityiskohdat huomioon. Esimerkiksi vahingonkorvauslain 2 luvun 1 pykälässä sanotaan ”vahingonkorvausta voidaan sovitella, jos korvausvelvollisuus harkitaan kohtuuttoman raskaaksi ottaen huomioon vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet”. Rikoslain puolella lieventämis- ja koventamisperusteet puolestaan voidaan nähdä esimerkkeinä kohtuuden etsimisestä.

Koska lakiin ei voida ottaa kaikkia mahdollisia tilanteita, ovat juuri tällaiset ”avoimet pykälät” keinoja säännellä asioista yleisellä tasolla. Avointenkin pykälien kohdalla kuitenkin kaikkien tilanteiden kattaminen lienee mahdottomuus ja yksittäistapauksissa laki saattaa tuntua maallikoista kohtuuttomalta.

Laki ja moraali

Ei liene itsestäänselvyys, että laki ja moraali kulkisivat aina käsi kädessä. Helppo esimerkki tästä on Martin Luther King ja rotuerottelu. King rikkoi rotuerottelua koskevia lakeja kampanjoidessaan mustan vähemmistön kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa. Kingin näkemys oli, että rotuerottelua edellyttävät lait nöyryyttivät sekä mustia että valkoisia ja näin ollen hän katsoi niiltä puuttuvan moraalisen auktoriteetin. Hän myös katsoi, että näitä normeja oli rikottava avoimesti, jotta voitaisiin vedota yhteisön omaantuntoon.

Tietenkin on selvää, että punaista päin ajaminen, ja näin tieliikennelain rikkominen, on sallittua vaikkapa tilanteessa, jossa kuljettaa pahoin haavoittunutta sairaalaan. On myös tilanteita, joissa ihmisillä voi olla mahdollisuus noudattaa lakia, mutta silloin seuraukset saattaisivat olla sellaiset, että lain rikkominen on järkevämpi ratkaisu. Kuvitellaan esimerkiksi äiti, joka voi ruokkia lapsensa vain varastamalla. Onko hänellä silloin moraaliset perusteet rikkoa lakia ja hänen toimintansa laitonta, mutta anteeksiannettavaa? Jos rikos havaitaan, se kuitenkin todennäköisesti johtaa rangaistukseen, vaikkakin rangaistus saattaa olla varsin lievä.

Mutta missä menee raja sille, milloin lain säännöistä poikkeaminen on sallittua moraalisilla perusteilla? Pitääkö itse lain olla moraaliton, kuten rotuerottelu tapauksessa, vai pitääkö lain noudattamisen johtaa yksittäistapauksessa moraalittomaan lopputulokseen? Ja kenelle suodaan erityisoikeuksia moraalisilla perusteilla? Miksi jehovan todistajat on vapautettu asevelvollisuudesta rauhanaikana, mutta muihin uskonnollisiin näkemyksiin vetoavat totaalikieltäytyjät saavat ehdottoman vankeusrangaistuksen?

Laki voi olla siis moraalisesti paha: epäreilu tai liian tiukka. Voidaan kysyä, että pitäisikö lakien pyrkiä heijastelemaan yhteiskunnan sen hetkistä moraalia? Käsittääkseni konservatiivit näkevät asian näin. He tuskin pitävät moraalia muuttumattomana asiana, historiahan todistaa päinvastaista, mutta näkevät lain pohjimmiltaan julistavan sitä, mitä sillä hetkellä yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä.

Tietääkseni liberaalit puolestaan näkevät asian niin, ettei lain pitäisi ottaa moraalista kantaa asioihin. Sen sijaan sen tulisi luoda kehykset, joiden sisällä ihmiset voivat elää omien arvojensa mukaisesti, niin ettei heitä pakoteta noudattamaan jotakin tiettyä näkemystä. Tämänkin näkökulman mukaan lain tulee kuitenkin estää vahinkoa tai sen uhkaa aiheuttava toiminta.

Aiemmat esimerkkini koskivat lähinnä tapauksia, joissa moraali ”vaati” laista poikkeamista. Tilanne voi kuitenkin olla myös niin, että moraalisesti oikea toiminta vaatisi enemmän kuin pelkkä laki. Viittasin aivan tämän esseen alussa meneillään olevaan vaalirahakohuun. Lain ja moraalin suhdetta pohtiessamme, siihen on luontevaa palata. Vaalirahakohun yhteydessähän yksi jos toinenkin on joko heittäytynyt muistamattomaksi tai sitten todennut, ettei ole tehnyt mitään laitonta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että laki voi myös ”olla vetämättä” moraalin rajoja. Toiminta ei välttämättä ole oikein, vaikka se olisi laillista. Voisi myös kysyä, että onko poikien ympärileikkaus nyt laillista, kun korkein oikeus on antanut päätöksen (2008:93), että kyseinen toimenpide ei ollut oikeudenvastaista?

Haluan kuitenkin ottaa esiin sen seikan, että nämä asiat, joita olen tässä käsitellyt, ovat lähinnä ääritapauksia. Mielestäni yleisesti ottaen Suomen laki on hyvinkin ”moraalinen”. Tosin tähän varmasti vaikuttaa se, että minut on kasvatettu pitämään lakejamme suurimmaksi osaksi oikeina. Olenkin miettinyt muutaman kerran, että mitenköhän maissa, joissa sovelletaan Sharia-lakia? Pystyykö kukaan oikeasti pitämään sitä moraalisesti oikeana? Käsittääkseni sharian mukaisesti aviorikos tai varkaus saattaa johtaa jopa kuolemantuomioon, mutta murhan tehneenä voi päästä täysin pälkähästä, jos uhrin omaiset suovat anteeksi. Surullisia ovat myös tarinat kunniamurhista. Ei siitä hirveän kauan ole, kun julkisuuteen tuli tapaus, jossa tyttö, olikohan 14-15-vuotias, oli haudattu elävältä, koska hänen oli nähty puhuvan vieraille pojille. Ainoastaan puhuvan.  

Loppupäätelmä

Kuten filosofisia aiheita yleensäkin pohtiessa, kenties tälläkin kertaa syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mielestäni kuitenkin oikeus, kohtuus ja moraali kietoutuvat niin tiukasti yhteen, että niiden erikseen tarkastelu olisi mahdotonta ja keinotekoista. Ne muodostavat jonkinlaisen kehän, jonka pohjalta lakia voidaan arvioida. Yllätyin lopulta itsekin sitä, kuinka radikaaleihin lopputuloksiin päädyin tällä päättelylläni. En olekaan aikaisemmin kyseenalaistanut voimassa olevaa lakiamme näin suuressa määrin. Ja nyt on todettava, että olisi oikeasti niin paljon helpompaa työntää pää puskaan ja mennä virran mukana. Mutta miten silloin yhteiskunta koskaan muuttuisi? Ellei olisi niitä, joilla on rohkeutta puuttua epäkohtiin?