Kesäloma osa 2: Dubrovnik

Hei,

siis ihan uskomatonta, että edellisestä postauksesta on taas kulunut kuukausi. Tänä vuonna tämän blogin kirjoittaminen on kyllä ollut niin harvakseltaan tapahtuvaa, ettei moista ole ollut vuosikausiin. Ehkä sitten vuoteen sopivasti tuleekin kesälomaa koskeva postaus joulun välipäivinä... Aikajärjestyksessä tämä on kuitenkin järkevintä näin, sillä seuraavat aiheet on 30:n täyttäminen ja sitten ensi vuoden puolella varmaankin ajatuksia ensi vuodelle. Joitakin pitkän linjan tavoitteita varmaan pitäisi asettaa, koska olen saavuttanut aiemmat tavoitteeni. Mutta palataanpa ensin takaisin syyskuun alkuun.

Kivat korkeuserot, kuvassa Dubrovnikin vanhakaupunki kuvattuna Dubrovnikiin johtavalta tieltä

Täytin lokakuussa 30 vuotta ja olin päättänyt jo edellisenä vuonna, että haluan jonnekin lämpimään lomalle sen kunniaksi. Lokakuu oli kuitenkin hieman hankala ajankohta minkäänlaiselle lomalle, etenkin kun säästämismielessä matka piti varata useita kuukausia etukäteen. Siksipä ajankohdaksi valikoitui syyskuu. Heti oman määräaikaisen työsuhteeni päättymisen jälkeen niin ei tarvitse omia kesälomiaan miettiä ja vastaavasti matkaseuraksi lähtenyt äitini tiesi, että saa sinne oman kesälomansa. Loppujen lopuksi minulla oli mielenpäällä niin paljon muuta (työpaikan vaihtuminen, kaupungin vaihtuminen ja ensimmäinen omistusasunto), että jossain elokuun lopulla huomasin ajattelevani "ai niin, meillä on muuten se lomareissukin". 

Pakollinen selfie, täällä ollaan. Vesi oli sinisempää kuin kuvassa näyttää.

Muuttoautoni oli purettu maanantain ja tiistain välisenä yönä, seuraavat päivät olivat asunnon järjestämistä ja saman viikon sunnuntaina suuntasin Helsinkiin, jossa olimme äidin kanssa yötä ennen kuin meillä lähti suora aamulento Dubrovnikiin. Yöpyminen Tikkurilassa oli hyvä rasti, sillä sieltä pääsi aamuyölläkin kätevästi junalla lentokentälle. Menomatkan lennosta on mainittava, että meillä oli loppumatkasta varmaan tunnin kestävä suhteellisen voimakas turbulenssi ja ajattelin jo että nyt tämä lentokone tippuu. Onneksi ei kuitenkaan tippunut, vaan laskeutui karuhkoon maisemaan vuorten välissä.

Kohteessa matka ei kuitenkaan alkanut ihan ideaalisella tavalla, vaikkakin jälkikäteen ajateltuna suhteellisen kivuttomasti sitä lopulta selvittiin hotellille. Lentokentältä tullut bussi juuttui ruuhkaan ja niinpä matka lentokentältä kaupunkiin kesti lähemmäs 2 tuntia. Suurempi järkytys oli kuitenkin se, että meille oli lentokentällä kerrottu, että koska majoitumme hotelli Lerossa, meidän pitäisi jäädä pois Pile-nimisellä alueella ja tämä osoittautui käsittämättömän ruuhkaiseksi liikenneympyrän tapaiseksi liikenteen risteyskohdaksi. Oikeasti, oot ekaa kertaa uudessa maassa ja bussi jättää sut laukkujen kanssa keskelle ruuhkaista risteystä niin että saat ensinnäkin purkaa ne laukkusi liikenteen seassa ja puikkelehtia sitten autojen keskeltä laukkuinesi jalkakäytävälle. Hyvä idea! Jalkakäytäväkin oli sitten ihan sikatäynnä ihmisiä ja ihan hetken oli olo, että ei oo tosi, miten tästä päästään eteenpäin.

Ennen myrskyä, myrsky hiipii jo vuorelta...

Onneksi kuitenkin löytyi suhteellisen nopeasti kioski, josta sai ostettua bussilippuja ja saatiin kuulla millä bussilla päästään perille ja mistä se lähtee. Bussinkin kohdalla mua tosin raivostutti, kun ihmiset vain tunki epämääräisesti, ei mistään jonottamisesta tietoakaan. Vahingossa osattiin kuitenkin nousta pois oikealla pysäkillä, joten edes se meni sitten hyvin.

Näin jälkikäteen ajatellen koko reissun parhaita asioita oli varmaankin juurikin hotelli. Lero oli hinnaltaan sangen edullinen, 4 yötä maksoi 300 euroa per henkilö ja taso vastasi täysin esimerkiksi Suomen Sokos hotelleja. Ihan aamiaista myöten, joka oli mahtava. Myös ilmastoitu hotellihuone oli plussaa 27-asteen helteillä. Niin ja ei torakan torakkaa missään. Eikä mitään muutakaan hyönteistä. Eikä mitään varastettu. (Kanarialla mut on ryöstetty hotellihuoneesta ja siellä on ollut myös jättimäisiä torakoita ja hämähäkkejä hotellihuoneissa) Lerosta myös sai varata sangen kohtuulliseen hintaan henkilöautokuljetuksen lentokentälle, mikä me tehtiinkin ja se oli niin oikea valinta. Bussi olisi lähtenyt mistä hitsistä lie ja sinne olisi ollut tuskaista kiivetä matkalaukkujen kanssa.

Yksi aurinkoinen aamupäivä saatiin

Ensimmäisenä päivänä suunnattiin hotellille menemisen jälkeen ensin syömään ja sitten sellaiselle Game of Thrones-kierrokselle. Dubrovnik on toiminut kyseisessä tv-sarjassa Kuninkaansataman kuvauspaikkana, joten kaupungin matkailu ottaa tietysti kaiken irti tästä. Kierros oli tosi mielenkiintoinen ja tulipa samalla kivuttua korkeaan linnoitukseenkin, mutta kierros jäi kesken, kun ihan jäätävä myrsky yllätti. Siis sitä vettä tuli niin älyttömästi, ettei Suomessa sellaista olekaan. Myös tuuli oli voimakasta. Ja me oltiin sillä hetkellä siellä korkeassa linnoituksessa, josta piti kävellä alas litimärkiä liukkaita portaita pitkin ja portaiden vieressä oli sellainen ehkä 50 cm korkea kaide ja sen takana kymmenien metrien pudotus rantakallioihin. En ihan heti muista milloin olen niin paljon pelännyt. En myöskään muista, että milloin viimeksi olisin ollut niin suuttunut, kuin silloin kun litimärkinä odotettiin bussia saapuvaksi ja taas ihmiset rynni ja ne mokomat maksoi käteisellä ja siinä kesti ikuisuus ja vettä tuli kuin maailmanloppuna. Ja ylipäätään koska sitä vettä tuli. Mä olin koko Suomen kesän mennyt ajatuksella, että meillä on ainakin yksi viikko takuuvarmaa aurinkoa ja lämpöä luvassa. Ja sitten ei ollutkaan. 

Lokrumin saari on tuossa Dubrovnikin edustalla, kuva vuoren päältä

Ylipäätään se sää taisi olla sellainen, että se söi mua tosi paljon ja näin jälkikäteen ajatellen reissu oli "ihan kiva", mutta ei sinne tarvitse uudelleen mennä. Ekana iltana oli tosiaan se myrsky ja joka päivälle oli luvattu vesisadetta, niin se masensi. Loppujen lopuksi se eka ilta jäi ainoaksi kunnolliseksi vesisateeksi, toisena ja neljäntenä päivänä ei satanut ja kolmantena tihkutti ihan vähän. Mutta kun se uhka oli olemassa koko ajan ja toisen päivän aamua lukuunottamatta sää oli enimmäkseen pilvinen. 

Tuuli niin ettei hattu pysynyt päässä

Toinen päivä oli reissun paras päivä. Aamulla jopa paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja suuntasimme rannalle. Se oli reissun kohokohta. Meri oli verrattain lämmin (jotain hieman yli +20 asteista, sellaista kuin Kokkolan uimahallin ulkoaltaan vesi) ja kauniin turkoosin väristä. Se oli se kokemus minkä takia siellä Dubrovnikissa kannatti käydä ja mitä olin etukäteen odottanutkin. Oli jotenkin ihmeellistä kellua siinä meressä ja katsella vieressä näkyvää kaupungin muuria. Äkkijyrkkähän se ranta oli, pikkukivet upottivat jalat ja merenkäynti suhteellisen kovaa, joten uimataidottomana sinne ei olisi ollut mitään asiaan. Myös banana splitin syöminen siinä aurinkovarjon alla turkoosia Adrianmerta katsellessa oli melkoisen priceless. Kun aurinko sitten meni pilveen, suuntasimme sellaiselle kaapelikärrylle, joka kipusi viereisen vuoren päälle. Sieltä oli tosi hyvät maisemat, joskin huipulla tuuli aika kovaa. 

Cavtat, käveltiin tuollainen niemeke ympäri ja siinä se oikeastaan olikin

Kolmantena päivänä seikkailtiin hieman bussilla ympäri ämpäri, ennen kuin löydettiin kaupungin toisessa päässä olevalle bussiasemalle, josta lähti bussi läheiseen Cavtatin kylään. Sitä oli mainostettu Dubrovnikin Rivierana. Se oli toki ihan nätti paikka, mutta ei omasta mielestäni mitenkään kummoinen. Siellä oli lähinnä kahviloita ja muutamia krääsämyymälöitä. Me ei taidettu perillä viihtyäkään kuin joku pari tuntia, siinä ajassa se oli nähty. Busseja sieltä onneksi kuitenkin lähti puolen tunnin välein takaisin Dubrovnikiin ja saihan siinä matkalla katsella maisemia. Uskomattoman köyhältä se maa noin Euroopan maaksi näytti. Ehkä jossain Egyptissä on näyttänyt köyhemmältä. Suomessa kurjinkin lähiökerrostalo on paremmassa kunnossa kuin ne talot siellä. Tosin asiaan varmaan vaikuttaa, että maassa on ollut sota joskus 90-luvulla.

Cavtat, varsinainen keskus oli tosi pieni

Koska Cavtatin reissu jäi suunniteltua lyhyemmäksi, suunnattiin sen jälkeen vielä Dubrovnikissa kiertämään kaupungin muureja ja seikkailemaan muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa. Muurien kiertäminen oli myös hyvä kokemus, joskin korkeanpaikan kammo oli taas vähän koetuksella sen pahimmillaan vain 50 cm korkean kaiteen ja kymmenien metrien pudotuksen kanssa. Vanhasta kaupungista puolestaan tuli mieleen ehkä hieman Tukholman vanha kaupunki. Sellaisia pieniä kapeita kujia täynnä mielenkiintoisia putiikkeja. 

Vanha kaupunki, kaupungin muurilta kuvattuna

Neljäntenä päivänä suuntasimme Dubrovnikin edustalla olevalle Lokrumin saarelle. Sinne pääsi vanhan kaupungin vieressä olevasta satamasta ja venematka kesti jotain 15 minuuttia. Perillä oli vehreä saari, kivikkoiset rannat ja paljon kaneja ja riikinkukkoja. Minä kävin siellä taas meressä uimassa, mutta äiti ei uskaltanut merenkäynnin vuoksi. No olihan se tietysti homma mennä uimaan kivikossa, kun oli niitä aaltoja. Kierreltiin siellä saaressa ja siellä ihastuttivat lähinnä ne kanit. Sitten siellä oli semmoinen kivikkoinen polku, jolle me eksyttiin ja joka oli ihan liian pitkä ja ihan liian vaikea mun jalkavammalle. Siinä taas ärsytti ja kovasti. Jotenkin tuskastutti niin paljon se maaston vaikeus ja typerä katkennut hermo, josta on haittaa mitä yllättävimmissä tilanteissa. 

Lokrumista suunnattiin takaisin kaupunkiin, kun alkoi taas näyttää siltä, että vettä tulee niskaan. Käytiin silloin muistaakseni välissä hotellilla ja mentiin sitten vielä illalla kiertelemään vanhaan kaupunkiin, kun oli jo pimeää. Viidennen päivän aamuna lähdettiin takaisin Suomeen. Ei sekään ilman sydänkohtausta, vaikka lentokentälle päästiinkin nätisti hotellin autolla. Lentokentällä käsimatkatavarani osoittivat testien mukaan sisältävän räjähteitä, niin se oli aika jäätävä tunne. Ei mulla tietysti mitään räjähteitä ollut, joten matka pääsi jatkumaan, mutta se tunne, kun koneen näytölle tulee punaisella "explosive".... aivan jäätävää.

Lokrumin saarelta, tuolla kävin uimassa

Reissu oli siten oikeastaan vain 4 täyttä päivää. Mielestäni ihan riittävästi Dubrovnikiin, ei siellä oikein jäänyt mitään sellaista kokematta, mikä olisi vaatinut lisää aikaa. Tietysti jos säät olisivat paremmat, rannalla varmasti köllöttäisi mielellään useammastikin. Jos sattuisi olemaan sellainen ruumiinrakenne, että kajakki pysyy pystyssä (olen kokeillut, näin lihavana kuin minä olen, kajakilla ei voi meloa), niin hyvä ohjelma Dubrovinikissa olisi meloa kajakilla siinä vanhan kaupungin tuntumassa. Siellä olikin paljon matkailuyrityksiä, jotka järjestivät kajakkiretkiä kaupungin edustalla ja todennäköisesti lähellä olevalle luolalle, jonka näin veneestä. 

Tämä löytyi kivikkoisen tien päästä, olisi pitänyt kulkea toisin päin niin olisi tajunnut pysyä poissa

Dubrovnikin matka oli kuitenkin "ihan hyvä reissu" eikä minua harmita, että se tuli koettua. Ja kuten aina maailmalla kulkiessa, opin taas itsestäni paljon. Olen aiemmin matkannut lähinnä "kulje perässä, kun muut järjestävät asiat"-tyylillä. Eli lapsena vanhempien kanssa Kanarian saarilla useita kertoja, teininä Ruotsissa partioleirillä ja armeijaleirillä, Egyptissä pakettimatkalla (kaikki oli laatua seuraa opasta) sekä ranskaa osaamattomana osana opiskelijaryhmää Brysselissä ja Luxemburgissa, jolloin asiat hoitivat lähinnä ne jotka osasivat ranskaa. Lisäksi 2010 kävin muutaman yön reissulla yksin Lontoossa. Ja 2015 käytiin yhden yön reissulla Tukholmassa, jossa asiat nyt toimivat samalla tavalla kuin Suomessakin ja oikeastaan äiti oli järjestänyt etukäteen kaiken olennaisen eli hotellin ja tutkinut kulkemiset. 

Eli vaikka ulkomaan matkoja on siis takana varmaan jotain 10, matkaajana olen oikeasti ihan untuvikko. Englanti on helppo ja nuo muut ovat olleet "kulje perässä"-matkoja. Olen jo pidempään ajatellut, että haluan käydä mahdollisimman monessa eri paikassa ja nähdä maailmaa. Lapsena perhe meni aina sinne Kanarialle ja isä menee edelleen kerran pari vuodessa Lontooseen. Minä ajattelin haluavani vaihtelua. Nyt Dubrovnikin reissun jälkeen en olekaan enää ihan niin satavarma asiasta. Tai ainakin kohteet pitää valita kunnolla. Ei mitään manana-maita, missä ei ole järjestyksen hippustakaan. 

Tajusin oikeastaan Dubrovnikin reissun myötä sen, miten syvää kontrollifriikkiyteni on. Ja se, että haluan etukäteen tietää miten asiat menee. Olen huono sietämään yllätyksiä ja hei, oikeastaan se olisi ollut pääteltävissä, sillä minä stressaan ja ärsyynnyn jopa siitä, jos joku mun kaveri ei osaa lyödä lukkoon aikatauluaan muutamaa päivää aiemmin. Itsehän pystyn aina sopimaan asioita, vaikka mitenkä paljon etukäteen ja se mitä on sovittu, niin se pitää. Mutta ne mun rennommalla elämänfiiliksellä elävät varmaan pärjäävät siten paremmin kaikissa yllättävissä tilanteissa ja ovat "oho, nyt kävi näin" ja odottavat kiltisti asioiden ratkeamista. He varmaan pärjäävät hyvin vaikka matkustaessaan Aasiaan. Sinne minun ei tarkemmin ajatellen varmaan koskaan kannata mennä. Ellei nyt sitten Japaniin, mutta sekin vain niin, että pitäisi lahjoa japania puhuva suomalainen ystäväni mukaan. 

Pile-alue, ilman hirveetä liikennehärdelliä

Matkustamisessa on toki se hyvä puoli, että tajuaa miten törkeän hyvin asiat on Suomessa. Että meillä sinne bussiin jonotetaan kiltisti. Ja että meidän surkeimmatkin rakennukset on parempia kuin toisissa maissa olevat keskivertotönöt. Että meillä asiat menee aina keskimäärin ennakoitavasti ja asiat on järjestyksessä. 

Hattu oli hyvä! Toisena päivänä löydettiin äidillekin hattu.

Ehkä minun "turistiprofiililla" pitää rajata ne matkustusmaat toisiin Pohjoismaihin ja Pohjois-Eurooppaan. Ehkä just ja just voi uskaltautua Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Näihin tosin vain, jos ne saa suorilla lennoilla, ettei tartte tehdä välilaskua mihinkään härdellipaikkaan, jossa keskimäärin kaikki voi mennä pieleen. Seuraava turvallinen reissu on varmaankin sitten Sveitsiin. Jossa sivumennen sanoen asuu saksaa puhuva suomalainen kaverini, joka muutti Sveitsiin lukion jälkeen :D Tällainen minä kai sitten olen reissaajana. Mukavuudenhaluinen ja turvallisuudenhaluinen kontrollifriikki, jolle enemmän tai vähemmän kaiken pitää olla ennakoitavissa. Oh joy.

Mutta ostettiin äidille joululahjaksi seikkailureppu, joten pitää suunnata yhdessä jonnekin turvalliseen kohteeseen seuraavaksi! 

Vuosi Kajaanissa

Heipä hei,

edetäänpäs tässä sangen jälkeen jääneessä blogissa taas, tällä kertaa kirjoitukseen, jonka olisi voinut kirjoittaa elokuussa tai syyskuussakin, jos olisi vain ehtinyt. Vuosi Kajaanissa. Mietin hetken otsikkoa "auskultointivuosi", mutta en aio kirjoittaa tätä ammatilliseen näkökulmaan keskittyen, joten mennään tällä. 

Ihan ensimmäinen asia Kajaaniin muuttaessa oli kerrostaloni pihassa ollut lintujen allas ja eläinrakas asunto-osakeyhtiön hallituksen pj. Lappeenrannan betonihelvetin jälkeen sieluni suorastaan lauloi tuossa ympäristössä.

Niin, mullahan tuli lähtö Kajaaniin siinä vaiheessa, kun mulla oli kaikki onnellisesti Lappeenrannassa ja olin jo päättänyt etten lähde täältä minnekään. Koska olin viimeinen työhaastateltava, sain jo työhaastattelussa tietää, että sain paikan ja edessä olisi irtisanoutuminen vakituisesta työsuhteesta ja muutto pohjoiseen. Alusta asti olin aivan innoissani ja samalla koin myös suurta haikeutta joutuessani jättämään Lappeenrannan mukavat ja tutuiksi käyneet kuviot. Ajattelin myös lähtiessäni, että en todennäköisesti palaa takaisin, vaan Kajaanin vuoden päätteeksi suuntana olisi Kuopio (Itä-Suomen hovioikeus) tai Rovaniemi (Rovaniemen hovioikeus). Siksi Kajaaniin lähtö tuntui isolta vedenjakalta. Saavuttaisin viimeinkin pitkäaikaisen tavoitteeni ja pääsisin aloittamaan tuomioistuinuran tai vaihtoehtoisesti auskultoinnin jälkeen hakemaan apulaissyyttäjän paikkoja.

Koti, se oli niin kaunis. Ensimmäinen kaksio, jossa asun yksin. Etenkin huonekalujen maalaamisen ja sohvan hankkimisen jälkeen kotini oli suorastaan linnani.

Olin muuttanut kaupungista toiseen lukion jälkeen 8 kertaa aiemminkin, ensimmäisen Rovaniemelle muuttamisen ja ensimmäisen Lappeenrantaan muuttamisen ollessa hyppyjä täysin uuteen kuvioon ilman minkäänlaisia siteitä mainittuihin kaupunkeihin, joten siksi muutto Kajaaniin ei millään tasolla pelottanut tai jännittänyt yhtään. Tiesin viihtyväni pienessä kaupungissa ja olin aiemminkin ollut käräjäoikeudessa töissä ja viihtynyt siellä mielettömän hyvin, joten eihän minulla ollut mitään muuta kuin hyvää odotettavana.

Metsä oli ihan kävelymatkan päässä

Kaikeksi onneksi Kajaanin vuosi oli täysin odotusteni mukainen. Pieni, kaunis ja sopiva kaupunki, aivan mahtava työpaikka ja ihanat työkaverit. Asunnoksi valikoitui nätti kaksio lähellä työpaikkaa ja kaupungin keskustaa. Olinkin alussa ihan pähkinöinä siitä, miten kaunis koti ja kodin ympäristö oravineen ja lintuineen minulla oli. 

Tutustuin käsitteeseen kekripukki ja sen polttaminen

Koko vuosi pyöri aika pitkälti työn ympärillä. Pitihän siellä olla suurin osa ajasta ja myös uudet ystäväni olivat kaikki työkavereitani, joko toisia notaareita tai sitten käräjäsihteerin hommia tehneitä oikeustieteen ylioppilaita. Meillä oli kuitenkin mukavia hetkiä työn ulkopuolellakin, käytiin muun muassa shoppailemassa Sotkamossa ennen pikkujouluja, virkistyspäivät olivat huippuja ja jälkimmäisenä puolena vuotena pidimme myös notaarikaljoja. Lappeenrannasta tuotu hyvä perinne se. 

Talvella minulla oli ruokinnassa pieni orava

Koska olin asunut Lappeenrannassa ihan keskustassa ja metsää ei ollut 10 kilometrin säteellä, kului Kajaanissa jonkin verran aikaa myös keskustan tuntumassa olleen Pöllyvaaran kuntopoluilla. Lisäksi minulla oli ekaa kertaa useampaan vuoteen kuntosalijäsenyys ja sinnekin raahasin välillä itseäni. Joskin rehellisesti todettuna olisi voinut mennä kyllä useamminkin. Se vähän jäi harmittamaan, että loppujen lopuksi en tullut kertaakaan käyneeksi kaupungin uimahallissa! Enkä muuten höyrylaivaristeilylläkään tai lumilautailemassa. Tämä viimeinen on kyllä naurettavaa. Silloin kun asuin Rovaniemellä samalla _kadulla_ kuin laskettelukeskus, en käynyt kertaakaan lautailemassa. Sitten kun asuin Kajaanissa, josta olisi vain muutama kymmen kilometriä Vuokattiin, en käynyt kertaakaan lautailemassa. Sen sijaan olen kyllä matkustanut junassa lumilaudan kanssa Lappeenrannasta Kajaaniin laskettelemaan. Samaten Kokkolasta Rovaniemelle ja Leville. Kai mä sitten järjestän asiani aina niin, että laskettelua edeltää satojen kilometrien matkustaminen. 

Kajaanin vuosi oli sellainen onnellinen kupla. Aika elämässäni, kun aivan kaikki oli hyvin. Olin hirmuonnellinen ja onneksi osasin huomata sen jo silloin ja arvostaa sitä. Yhteisöllisempi työpaikka oli mukavaa vaihtelua parin vuoden käytännössä yksin puurtamisen jälkeen. Asianajopuolella esimerkiksi kahvitaukoja ei ole tullut pidettyä ei ennen eikä jälkeen auskultoinnnin. Mitäpä sitä kahvia juomaan yksin, kun kiire painaa päälle. Käriksessä oli kaksi kertaa päivässä kahvitauko, jolloin melkein koko virasto kokoontui kerralla kahvihuoneeseen juttelemaan niitä näitä. Siellä oli muutenkin niin paljon vähemmän kiire, että oli myös aikaa keskustella työkaverien kanssa siitä, miten jutut pitäisi ratkaista. Asianajopuolella se ei oikein ole mahdollista, koska joko on liian kiire tai sitten ihmiset vaan huitelee milloin missäkin palavereissa, kuulusteluissa tai oikeudenkäynneissä. Nyt kun meitä on Lappeenrannassa kaksi, joskus menee useampi päivä, ettei edes nähdä toisiamme.

Ainut mikä Kajaanin vuotta varjosti, oli tietoisuus siitä, että se on vain vuoden kestävä pätkä. Jo ennen joulua ahdisti, kun tiesi, että yksi ystävä lopettaa hommansa kirjoittaakseen gradunsa ja valmistuakseen oikiksesta. Joulun jälkeen ahdisti, kun tiesi, että toisen notaarin vuosi päättyy ja kolmas jatkaa omaansa hovissa. Itse tiesin loppukeväästä, minne menen syksyllä, joten oman auskultointivuoden loppu ei sinänsä ahdistanut, mutta kesästä alkaen alkoi mieleen hiipua haikeus. 

Näin mukavaa vuotta ei varmaan enää ikinä tulisi. Tosi monihan on sanonut, että auskultointivuosi oli heidän elämänsä paras vuosi. Mietin, että olen samaa mieltä. Näkisinköhän näitä ihmisiä enää koskaan kasvotusten? Elokuun kuljeskelin ympäri Kajaania ja haikeana mietin, että kohta jää nämäkin seudut taakse. Omista läksiäisistäni selvisin yllättävän kunnialla, koska ne sattuivat olemaan sellaiseen aikaan, että minulla oli vielä noin viikko töitä jäljellä. Viimeisen työpäivän pari viimeistä tuntia meni sitten kirjaimellisesti itkemiseksi. Tämän tekstin kirjoittaminenkin meni itkemiseksi. Minulla on vain niin ikävä niitä ihmisiä ja olen niin kiitollinen, että kaikista mahdollisista paikoista päädyin juuri sinne ja sain olla siellä vuoden. Se oli niin hyvä vuosi ja teki minulle niin monessa suhteessa hyvää, niin ammatillisesti kuin muutenkin.

Minulla on ollut elämässäni pätkiä, jolloin on ollut hyvin vaikeaa. Nuorempana vuosia kestäneitä pätkiä, aikuisena lyhyempiä pätkiä. Sellaisten pätkien aikaan on vaikeaa uskoa elämään ja uskoa siihen, että "kyllä kaikki järjestyy ja menee niin kuin on tarkoitettu". Joskus sellaisten pätkien aikana on ollut jopa vaikea uskoa itseensä ja osaamiseensa. Minua aikoinaan harmitti, kun en päässyt auskultoimaan muutamiin muihin paikkoihin, joihin hain. Nyt voin sanoa, että onneksi en päässyt, sillä kyllä minun oli tarkoitus mennä juuri Kajaaniin. Se vuosi tuntui korjaavan kaiken, mikä ikinä oli ollut rikki. 

Ystäväni antoi minulle läksiäislahjaksi tämän sympaattisen pöllön. Se nököttää toimistolla työpöydälläni muistuttamassa ihanasta vuodesta ja ihanista ihmisistä.

En minä nyt tiedä oliko tässä kirjoituksessa mitään järkeä. Vuosi oli täynnä pieniä suuria hetkiä, onnistumisen kokemuksia, iloa, onnea, yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä. Miten sinä sellaisesta kirjoitat mitään? Muuta kuin tuntemuksia?

Ensimmäinen oma asuntoni

Hei,

edellisestä postauksesta onkin kulunut jo huimat 3 kuukautta. Siitä ajasta ainakin 2 kuukatta on ollut elämässäni yhtä hulabaloota. Elokuu oli viimeinen kuukauteni Kajaanissa ja sen lopussa muutin takaisin Lappeenrantaan. Muutto oli rankka ja heti, kun se oli tehty, suuntasin lomalle Kroatian Dubrovnikiin äitini kanssa. Sieltä palattuani alkoi heti työt ja työtahti on ollut kova heti alusta asti. Leppoisan käräjänotaarivuoden jälkeen onkin ollut taas totuttelemista asianajotoimiston hektiseen arkeen, jossa töitä riittää, puhelin soi vähän väliä ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Toki tiesin, että meneepä käräjänotaarivuoden jälkeen mihin tahansa, työmäärä kasvaa huimasti. Kaverini sanoi, että melkoisesti on ollut hommaa hovioikeudessakin, se olisi ollut yksi vaihtoehdoistani. Summa summarum, kirjoituslistalla olisi aiheet: yhteenveto Kajaanin vuodesta, Dubrovnikin reissu, miksi palasin takaisin Lappeenrantaan ja sitten tämän uuden asunnon esittely. Aloitan viimeisestä, koska se kiinnostanee eniten. 

Tästä taas lähdettiin. Koko omaisuus kasaan. Uudessa asunnossani ei keittiötä lukuunottamatta ole hirveän paljon säilytystilaa, joten olin pitkin kevättä karsinut tavaramäärääni, mutta silti sitä oli noin paljon jäljellä. Etukäteen pelkäämäni sohvan osien toisistaan irrottaminen ja uudelleen kasaaminen oli muuton yhteydessä loppuunsa paljon kevyempi nakki, kuin mihin olin etukäteen henkisesti varautunut. 

Muutosta itsestään tuli aika rankka, sillä muuttofirma oli sekoittanut muuttopäivät keskenään ja siitä sitten aiheutui sellainen 6 tunnin viivästys. Onneksi kuitenkin erehdyksestä huolimatta oli auto ja kuski vapaana, joten sinänsä vahingoksi jäi tuo viivästys. Perillä muuttokuorma oli purettuna lähempänä kolmea yöllä. Siinä sitten yöllä vain laitoin sängyn valmiiksi, kävin suihkussa ja suuntasin nukkumaan. 

Huom: astianpesukone, erillisuuni ja keraaminen liesitaso.

 Kun sitten heräsin ensimmäiseen aamuuni omassa asunnossani, tajusin, ettei ole mitään ruokaa ja että keittiötarvikkeet on purettava, ennen kuin lähtee kauppaan. No ei siinä, ensimmäisen kerran ruokaa sai sitten joskus iltapäivällä kahdelta, jonka jälkeen nukahdin melkein siltä istumalta, koska voimat oli täysin loppu. Siitä alkoikin sellainen useamman päivän sessio, jonka aikana aina puursin niin paljon eteenpäin kuin mahdollista ja syöminen oli vähän sitä ja tätä, joten välillä voimat vain yhtäkkiä loppuivat kokonaan. Muistan jonakin päivänä maanneeni sohvalla ja miettineeni, että kamala nälkä, mutta olin niin väsynyt, etten jaksanut liikahtaa tekemään sitä ruokaa. 

Keksin tässä ihan hiljattain, että nuo pikkulokerot on viinipulloja varten :D

Pyykinpesukoneen kiinnittäminen oli kans sellainen show, että onneksi ei tartte heti uudestaan. Allaskaapin pohjassa oli kaksi reikää, jossa toisessa oli jo bidee-suihkun letku ja oli yllättävän paha pähkinä päätellä, miten pesukoneen sisäänottoletku ja poistoletku pitää niistä rei'istä laittaa, koska kaikki vaihtoehdot vaativat väkivaltaa. Ja sitten kun letkut olivat läpi rei'istä, oli kamala homma saada ne kiinnitettyä. Vain huomatakseen että sisäänottoletkun kytkentä ei ole vedenpitävä. Siinä piti hetken aikaa säätää tiivisteiden kanssa ennen kuin homma lähti toimimaan. Asennusrytäkässä tietysti allaskaapin taso tippui ja sen takaisin saaminen oli uusi älykkyystesti. Lopulta sain sen takaisin paikalleen irroittamalla ensin yhden metallijutun seinästä, nostamalla tasoa ja laittamalla metallijutun takaisin paikoilleen. Urakkaan meni siis keskimäärin kolmet hermot, tunti aikaa ja lisäksi olin sen jälkeen litimärkä vedestä ja hiestä ja täysin raivoissani. Sinä päivänä en jaksanut tehdä tuon lisäksi muuta kuin koota sohvan. 

Alkurutistusten eli kaikkien tavaroiden purkamisen jälkeen urakka etenikin aika hissukseen. Yhtenä päivänä oli tosiaan vain pesukone ja sohva. Toisena häkkivarastoon kuuluvien tavaroiden vienti. Kolmantena verhot ja yksi taulu seinään. Kroatian matkan jälkeen viimeiset 2 taulua seinään ja sitten käytinkin illat ja viikonloput parvekkeen tuunaamiseen. 

Parveke on tässä asunnossa paljon isompi kuin mitä Kajaanissa oli, joten käytin jonkin verran aikaa Pinterestissä tutkiessani mitä parvekkeelle haluan. Päädyin kyhäämään omenalaatikoista hyllyn ja penkin. Oli tietysti suorastaan ratkiriemukasta raahata 5 omenalaatikkoa, parvekkeen kukat ja lyhdyt pyörällä. Lisäksi omenalaatikot piti maalata, että ne sopisivat paremmin minulla jo oleviin parvekekalusteisiin. Maalikerroksia laitoin kaksi.

Parveke on nyt valmis ja enää vaiheessa onkin kukka-asiat ja sitten olohuoneen pöytä. Tuo vihreä patjaksi levittyvä rahi ei mielestäni enää värinsä puolesta oikein istu sisustukseeni. Olenkin miettinyt, että möisinkö sen vai laittaisinko sen vaan häkkivarastoon. Sohva levittyy 2 mentäväksi sängyksi, joten kysymys kuuluu, tulisiko ikinä tilannetta, että mun pitäis majoittaa 3 ihmistä? Se olis ainut järkevä syy säilyttää tuo rahi.

Nykyisen sisustukseni värimaailma on valkoinen (huonekalut, verhot), vaaleansininen (matot), vaaleanpunainen (sohvatyynyt, pöytäliina, viltti) ja harmaa (sohva). Tuohon olohuoneen ikkunalaudalle vaihtelen tuikkukippojen väriä ja koriste-esinettä vuodenajan mukaan. Koska marraskuu alkaa ihan kohta, vaihdon jo tuohon "talviasetelman". Syksyasetelma oli ollut siinä muutosta lähtien ja syksyasetelma on kaikista asetelmista se minua vähiten viehättävin. Jotenkin vain en pidä yhtään syksyn murretuista tummista väreistä. 

No siitä värimaailmasta puheenollen, vähäisen säilytystilan ohella tämän asunnon ainut huono puoli on tuo parvekkeella olevien kahden seinän törkeän hirveä väri. Siis tuo on varmaan jonku likaisen samean ruskean jälkeen hirvein väri maailmassa. Mutta kun kaikki tässä asunnossa oli muuten kohdallaan, niin tuon kanssa nyt vaan on elettävä. Tosin, kyllähän parvekkeella enemmän tulee tuijotettua Saimaata tai toisella puolella olevaa metsää, kuin näitä seiniä. Sain tuon nurkassa olevan vihreän kasvin viime viikonloppuna tupaantuliaislahjaksi kaveriltani ja siksi se on vielä vailla ruukkua. 

Parvekkeen sisustuksessa totesin, että paljon kukkia ja lyhtyjä on se juttu, joka tekee parvekkeesta kivan. Lisäksi tuo karvajuttu noiden kahden laatikon päällä on aivan ihana. Se on niin pehmeä! Tarkalleen ottaen se on lampaantalja. Mietin sitä hetken, että otanko taljan vai en. Mitään tekoturkista tms. ei kuitenkaan ollut tarjolla ja toisaalta, multa ois aika tekopyhää olla ottamatta taljaa vain koska se on aito. Minähän kuitenkin syön lihaa ja mulla on nahkaisia laukkuja ja kenkiä. Eipä siinä yksi talja missään tunnu. Talja myös mätsää väriltään kivasti noihin mun parveketuolien pehmusteisiin, jotka myöskin ovat harmaat.

Nyt tällä hetkellä kaikki asunnon seinät ovat valkoisia. Aion kuitenkin jossain vaiheessa maalata tai maalauttaa olohuoneen seinät vaaleanvihreiksi ja makuuhuoneen seinät vaaleansiniksi. Silloin valkoiset huonekaluni ja verhoni pääsevät paremmin oikeuksiinsa ja lopputulos on enemmän sitä, mistä minä sisustuksessa pidän. Täysvalkoinen koti ei ole se mitä haluan. 

Mulla on nyt sänky tällä tavalla keskellä makuuhuonetta. Jos sen pökkäis toisin päin ja laittais tuonne nurkkaan, niin sitten periaatteessa tuohon ikkunan viereen jäisi tilaa pienelle työpöydälle. Siinä onkin pistorasioita ja antennijohtoja siihen malliin, että suunnittelussa on varauduttu siihen vaihtoehtoon.

Sijoitin tuon karhutaulun sänkyä vastapäätä, koska sitä on kiva katsella sängystä. 

Lipasto tuli nyt makuuhuoneeseen, koska sille ei ollut järkevää paikkaa olohuoneessa. Tuo toinen ovi noista on vaatehuoneen ovi. Musta on kätevää, että vaatehuone jää käytännössä suurimman osan ajasta avoimena olevan makuuhuoneen oven taakse piiloon. Sitä tosin olen miettinyt, että kun tässä asunnossa muuten pystyisi liikkumaan pyörätuolinkin kanssa, niin tuonne vaatehuoneeseen ei sellaisen kanssa kuitenkaan mahtuisi, koska ovi on niin kapea. Että mikähän järki sitten siinäkin?

No vaatehuone on toki itsessäänkin aika pieni. Koska siellä on tankotilaa vain noin vähän, olen laittanut mekot ja jakkupuvut eteisen kaappiin. Muutenkin on saanut olla hieman luova, että kaikki mahtuu. Ainoat säilytystilat ovat tämä vaatehuone, eteisen kaapit (joista yksi on siivouskaappi) ja sitten on varasto.

Varaston osaltakin on tosin todettava, että onneksi mulla ei ole yhtään enempää omaisuutta. Tetriksen pelaaminen oli tarpeeksi haastavaa jo noillakin tavaroilla. Tosin kävi mielessä, että mikähän järki nyt on noissa muuttolaatikoissa ja Clas Ohlssonin säkeissä, kun tulen asumaan tässä nykyisessä asunnossani lähtökohtaisesti hyvin pitkään. Vähän sellainen mieliala on, että jos enää ikinä muutan, niin se on sitten muutto takaisin Kokkolaan ja oman asianajotoimiston perustaminen. Tuskin ohjelmassa ainakaan 10 vuoteen. Eikä sitä ole kiveen kirjoitettu että onko sen jälkeenkään. Yrittäjyys on kuitenkin niin iso hyppy tyhjän päälle, että rohkeutta siihen saisi kerätä tovin jos toisenkin. Eikä mulla ole Kokkolassa ammatillisia verkostoja, toisin kuin täällä Etelä-Suomessa. Noh, se on sitten myöhemmän ajan murhe.

Tämä asunto on sikäli jännä, että tässä ei ole eteistä käytännössä ollenkaan. Tai jos on, niin se on tuo yksi neliö tuossa. "Eteisen kaapit" ovat tässä ihan ruokapyödän vieressä ja ulko-ovi on keittiön kulmalla. Kengille tässä oli valmiiksi tuollainen teline. Oon miettinyt, että annanko sen olla noin, maalaanko valkoiseksi vai mitä teen. Toisaalta tuo ratkaisu on kyllä neliöiden hyötykäyttöä ja kengät uppoavat paremmin mustaan taustaan kuin valkoiseen. Ehkä se on siistimmän näköinen mustana.

 

 Kajaanin asunto oli muuten kiva, mutta siinä oli törkeän pieni kylpyhuone. Sellainen istut pöntöllä niin lavuaari on suussasi, pesukone toisessa kyljessä kiinni ja vessan ovi toisessa. Suihkutilaa oli sellainen 70 cm x 70cm. Sen jälkeen tämä kylpyhuoneen tilavuus on jotain aivan mahtavaa.

Pesukone on tuollatavalla ehkä vähän hassusti poikittain, mutta se uppoaa tuohon paremmin noin. Jos laittaisi sen taustan seinää vasten, pesukone tulisi aika pitkälle seinästä ja jäisi ihmeellinen aukko. Pesukoneen päällä on ilmastointilaite. Tässä talossa on asuntokohtainen ilmastointi ja ilmastointilaite on fyysisesti tuossa. Sitä ohjataan keittiön lieden päältä. 

Oli itseasiassa hauska sattumus, että löysin Lappeenrannan Prismasta tuollaisen hyllykön suihkuseinään. Tiesin mihin olen tulossa ja olin etsinyt sellaista tuloksetta Kokkolasta ja Kajaanista ja sitten se löytyikin täältä. Ja oli muuten viimeinen koko kaupassa!

Ja sitten tässä on oma sauna. Se onkin kyllä ihan kivaa luksusta taas pitkästä aikaa. Saa itse päättää saunomisen ajankohdan ja saunan lämpötilan. Mun ongelmana on ollut, että taloyhtiön saunat sekä Kajaanissa, Helsingissä, Kokkolassa (äitin taloyhtiö) että Rovaniemellä ovat olleet aina jotain 80-100 asteisia, mikä on mulle ihan liikaa. Mä olen tämän rasvakerrokseni kanssa koko ajan kuin "talviturkki päällä". Mulla on kuuma, kun lämpötila (missä tahansa) on sellainen, että normaalikokoisilla ihmisillä on sopiva. Mulla on sopiva, kun lämpötila on sellainen, että hoikat ihmiset palelee. Ja tämän "talviturkin" kanssa sauna on mulle sopiva 70-asteisena. Ihanaa kun voi taas päättää itse, että sauna on juuri sen lämpöinen. Viimeksi tätä luksusta oli Oulussa vuonna 2012.

Saunan kiukaalla oli mun tähän muuttaessani tuollainen saunatonttu. Rankan muuton jälkeen olikin aivan ihastuttavaa mennä ekaa kertaa omaan saunaan ja löytää tuo kiukaalta hymyilemästä. Siinä vaan jotenkin tiivistyi se, miten hyvätasoinen tämä asunto on. Kodinkoneet on uusia, kaikki pinnat on siistit, lattia on just hyvän väristä parkettia (se muuten tuntuu jalkaan lämpimältä ja pehmeältä vaikka täällä ei ole lattialämmitystä), seinissä ei ollut jälkeäkään, äänieristys on loistava ja kiukaassa on tonttu.

Kodin lisäksi tämä koko alue on musta tosi kiva. Lähellä on luontoa ja koska tämä on saari, luonnollisesti saaristomaisemia. Valosaastetta on tosi vähän, joten kirkkaina öinä voin ihastella tähtiä ja tietysti nukunkin tässä täyspimeydessä paremmin kuin vuosiin. Työpaikalle ja keskustaan on 15 minuuttia pyörällä. Kuten eräs taksikuski kerran tiivistikin, tämä on koti Saimaan rannalla luonnon rauhassa, mutta silti keskustassa. Ei paha.

 

Saaren keskellä menevää tietä ympäröi lehmukset.

Silta saaren ja mantereen välillä on loppuunsa näin lyhyt.

Työmatkojen pyöräily on tarjonnut upeita maisemia.

 Tämä kuva on kotipihasta.

Yksi aamu oli suorastaan henkeäsalpaavan kaunista.

Joten tervetuloa vierailulle! 

ps. enpä tajunnut kaupassa, että orava maastoutuisi noin hyvin tuohon oveen :D