Yläkaupungin tyttö

Heissan,

eloa uudessa kotikaupungissa takana nyt hieman yli kuukausi. Se aika on mennyt ihan käsittämättömän nopeasti. Olen ollut jotenkin tosi onnellinen. Onnellisempi kuin herranjestas milloin viimeksi. Kenties 2011? Juttu on nähkääs nyt niin, että mä olen jälleen samanlaisessa työpaikassa kuin olin vuonna 2011 ja se silloinen työ oli mun elämäni paras työpaikka. Tosin tämä nykyinen tietenkin pistää vielä paremmaksi, koska työtehtävät vastaavat nyt enemmän koulutustani. Viimeksi tein pitkälle sihteerin tehtäviä, nyt saan ihan itse tehdä ratkaisuja. Eli puhua itsestäni muodossa "käräjäoikeus" ja antaa tuomioita ja päätöksiä. Se on yllättävän jees. Sen sijasta, että pitäis väittää sitä mitä asiakas on mieltä ja silloinkin kun on itse asiakkaan kanssa samaa mieltä, yrittää vakuuttaa myös tuomioistuin näkökannasta, "nyt mä olen itse se tuomioistuin" ja saan tehdä lain ja prosessitotuuden rajoissa just niinkuin haluan. Ja se on mahtavaa! Olen monesti sanonut ihmisille, yleensä omasta tilanteestaan onnellisina oleville ystävilleni, että ihmisellä on asiat silloin tosi hyvin, kun hän pitää työstään. Jippi jai jee, oon nyt itsekin siinä pisteessä. 

Täällä on tällainen rauniolinna keskellä jokea. 

Nykytilanteessa tuntuu hirveän vaikealta oikeastaan ainoastaan se, että en saa antaa kuin menettelyllisiä neuvoja tai kertoa mitkä on menettelyn vaiheet. Kun olin siis juuri noin kolme vuotta kertonut ihmisille täsmälleen mitä pitää tehtä ja mitä pitää sanoa, mihin pitää vedota jne. Ihmiset yrittää yllättävän paljon saada tuomioistuimesta lakiapua, vaikka eihän se tuomioistuin voi yhtään mitään sanoa, kun ne ihmiset on ne, jotka ratkaisee asiat. No ole siinä sitten ajatuksissasi "tiedän kyllä tasan mitä sun pitäis tehdä ja mihin vedota" ja sano ääneen "en mä voi sulle mitään sanoa, kun mä olen se joka ratkaisee tän. Mene oikeusaputoimistoon tai asianajotoimistoon, he on ainoat, jotka voi auttaa." Sitten jos vastaus on, että ei pääse oikeusaputoimiston asiakkaaksi ja asianajotoimistoon ei ole varaa, niin sitten sitä vaan joutuu sisäisesti huokaamaan. Suomessa oikeus maksaa ja henkilökohtainen mielipiteeni on, että maallikoilla ei ole mitään asiaa tuomioistuimeen ilman lakimiestä. Ei heillä vain ole mitään mahdollisuutta pärjätä. Paitsi jos ovat tehneet rikoksen ja myöntävät sen tai ovat pienen rikoksen uhreja ja vaativat korvauksia vain kivusta ja särystä. Ja on muutenkin tuomioistuimenkin kannalta aivan hirveää, kun osapuolina on pelkkiä asiasta tietämättömiä maallikoita. Kauheen vaikea hakea sitä rajaa, kun pitää arvuutella "tarkoittaakohan se nyt tätä vai tuota" ja miettiä itsekseen, että kuinka paljon mä ylipäätään saan olettaa ja arvuutella? Olisi tietenkin paljon kivempaa, jos ei tarvitsisi yrittää tulkita niitä vaatimuksia tai vastauksia. 

Metsässä on naavaa, ilma on siis puhdasta.

Mutta se työjutuista. Tää uusi elämäntilanne on viehättänyt mua muutenkin kuin työn puolesta. Aiemmin kävinkin läpi millainen asunto mulla on ja se on toki yksi onnellisuutta aiheuttava tekijä, että pitää kodistaan. Suihkuun on jo tottunut, joten se ei enää ahdista. Lisäksi tämä kaupunki on ihanan luonnonläheinen. Kävelymatkan päässä on vanhassa kuusimetsässä kulkeva pururata. Tuossa on jokikin. Talvella pääsee lumilautailemaan Vuokattiin. Ikkunasta näkyy luontoa ja pihalla on eläimiä. Lintuja on paljon ja lisäksi orava on vakiovieras. Siilejäkin olen nähnyt kahtena päivänä. Yhtenä päivänä pihassamme nukkui kaksi pientä siiliä auringonvalossa. Olivat useamman tunnin paikallaan. Välillä venyttelivät ja liikkuivat hieman, mutta siinä kuitenkin kököttivät. Ne oli niin suloisia! 

Oravakin näköjään käy tuossa juomassa

Siiliä rapsuttaa

... ja sitten pitää nukkua pikku torkut lämpimässä auringonvalossa.

Kaupunki on tosi kompakti siinä suhteessa, että joka paikkaan on lyhyt matka. Asun tässä yläkaupunki-nimisessä kaupunginosassa mikä on tosi hyvää, rauhallista aluetta. Töihin on 5 minuutin kävelymatka ja kaupunkiin se 10 minuuttia. Tämä on sikäli parempi kuin Lappeenranta, että ei ole liikenteenmelua juuri ollenkaan. Ainoastaan hälytysajoneuvot kuuluu, pääkadut kun on tuossa ihan lähellä. Oikeastaan ainut miinus tulee siitä, että täällä on tosi vähän kauppoja. Mutta noh, käynen Kokkolassa paljon useammin, kun sinne nyt on lyhyempi matka ja mulla isompi palkka. Lisäksi Oulu ja Kuopio ovat myös viikonloppureissun päässä. Että ei kai mun sitten tarttekaan ostaa täältä muuta kuin ruokaa ja sitä kyllä saa. Voisin tänään käydä testaamassa jonkin kahvilan. Yhtään ketjukahvilaa (esim. Roberts Coffee tai Coffee house) täällä ei sitten olekaan. 

Vapaa-ajan vietto-ongelmiakaan ei ole. Hommasin paikalliselta kuntosalilta vuoden määräaikaisen jäsenyyden ja tarkoitus olisi käydä siellä vähintään 3 kertaa viikossa. Mulla on kolmijakoinen ohjelma ja lisäksi haluaisin käydä silloin tällöin myös bodycombatissa, joten ehkä joinakin viikkoina käyn neljä kertaa. Täyttä tuskaahan se kuntosaliohjelman tekeminen on, mutta jälkikäteen kyllä tuntuu hyvältä. Paitsi nyt kyllä sattuu käsiin ja kunnolla. Otin eilen (käsipäivä) vahingossa liian isot painot pariin hauisliikkeeseen ja sitten kun siellä oli tosi monta miestä, niin en kehdannut luovuttaa ja vaihtaa pienempiin painoihin :D Typerää häveliäisyyttä, koska nyt sattuu ihan hirveesti. Mä vielä vähän haen sitä rajaa, että mitkä on sopivat painot millekin liikkeelle. Oli jotenkin tosi piristävää, kun se ohjaaja sanoi, että mulla on kaikissa liikkeissä ja juoksussa tosi hyvä tekniikka ja painojenkin perusteella kyllä näkee, että salilla on käyty ennenkin. Naurahdinkin sille, että kyllä tässä on koko ikä liikuttu, mutta sitä ei vain päältä päin kukaan uskoisi, koska syön liikaa. Läskiä on, mutta kyllä siellä alla on isot lihaksetkin. 

Myös vapaa-ajan seuraa on löytynyt. Yllättävältä taholta tosin. Mun vanha vartiolainen otti muhun yhteyttä ja kertoi, että hänen kaverinsa on tullut tänne vuodeksi vaihtoon ja että voiko hän antaa mun yhteystiedot hänelle. Pienen empimisen jälkeen suostuin. Empiä piti, koska tälle Venäjältä alunperin kotoisin olevalle ei kuulemma kannata puhua pahaa Venäjästä ja mä aika helposti rupean puhumaan politiikasta ja maailmantilanteesta :D Niin ja lisäksi hänen kanssaan kommunikointikieli olisi tietenkin englanti, koska minä en puhu venäjää tai saksaa. Se uusi kaverini on siis syntynyt Venäjällä ja muutanut 13-vuotiaana Saksaan perheensä kanssa ja asunut siellä siitä asti. Käytiin viime sunnuntaina 2 tunnin kävelyllä siellä kuusimetsässä. Se oli oikein mukavaa ja hän mukava ihminen. Englanti meni ihan siedettävästi minunkin osaltani. Uskon, että on avartavaa saada kaverikseen ulkomaalainen. Jostain syystä minulla ei ulkomaalaista kaveria aiemmin ole ollutkaan. Me ollaan suunnilleen samanikäisiä ja kummatkin uusia tässä kaupungissa, joten ihan kiva tutkia tilannetta yhdessä.

Yksi viikonloppuaamu söin aamupalaa metsässä. Näköalatornia ei enää ollutkaan...

...mutta oli tämäkin aika rentouttava ympäristö syödä aamupalaa.

Sitä minä en kyllä tiedä, että mitä tänne jatkossa kirjoittelisi, kun töistä ei oikein viitsi tämän enempää ja ei kukaan jaksa lukea aiheesta "kävin taas salilla". Ja eipä mun elämässä sitten paljon muuta olekaan. Se on tätä ura-ihmisen arkea. Työ on 80% elämän sisällöstä ja se alue, joka innostaa eniten ja jossa kaikki mielenkiintoinen tapahtuu ja sitten sä et oikeastaan voi kertoa siitä kuin tosi vähän ulkopuolisille. 

Ai niin, se piti vielä mainita että tänne tulo tuntuu osittain samalta kuin olisi muuttanut takaisin Rovaniemelle. En edes tiennyt sitä kaipaavani, mutta on oikeastaan kiva olla takaisin pohjoisessa. Kyllä minä olen enemmän pohjoisen ihminen kuin etelän. Vaikka etelässä on toki miljoona kertaa paremmat säät. Mutta jotenkin minä olen samanlainen pohjoisen ihmisten kanssa ja erilainen kuin etelän ihmiset. Mitään yksittäistä piirrettä on tosi vaikea nimetä, mutta jotain erilaista siinä on. Enkä minä tiedä mikä tuossa luonnossa nyt niin erikoista on, mutta jotenkin sitä vaan menee tuolla kuusimetsässä, henkäisee syvään ja miettii, että ihana olla takaisin pohjoisessa.

#Johtajatulet

Heissan,

kylläpäs nyt laahaa jäljessä tämä blogi, kun lyhyessä ajassa on taas tapahtunut niin paljon. Ennen kuin menen aiheeseen "Kajaani kaupunkina", palataanpa vielä taaksepäin elokuun viimeiseen viikonloppuun ja yhteen niistä hetkistä, jotka jäävät ehdottomasti mieleen tästä vuodesta.

En muista milloin ensimmäisen kerran kuulin Suomen Partiolaisten tapahtumasta nimeltä Johtajatulet, mutta olin suunnattoman iloinen. Verratakseni partiota jalkapalloon, kuvittele, että ryhtyisit harrastamaan jalkapalloa, koska tykkäät pelata jalkapalloa. 12-vuotiaana sinulle suurinpiirtein sanottaisiin, että "tästä edes et saa itse pelata jalkapalloa, vaan ainoastaan valmennat ja vedät harjoituksia itseäsi nuoremmille lapsille". Ja sitten sen jälkeen menisi suurinpiirtein niin, että kun olet 16-vuotias, joku nerokas päättää, että jatkossa jalkapalloa saa itse pelata 15-vuotiaaksi asti. Ja sitten kun olet 23-vuotias, tulee taas uudistus ja tällä kertaa jalkapalloa saa pelata 22-vuotiaaksi asti. Näin mulle kävi partiossa. Ja se on ottanut mua päästä jo 17 vuotta!

Oon aina tykännyt eniten siitä ydintoiminnasta ja siitä mitä partiossa tehdään, mutta muutamia pieniä poikkeuksia (= lähinnä johtajakoulutukset) lukuunottamatta olen 12-vuotiaasta lähtien ollut johtaja ja tehnyt partiota muille. Hyvin harvoin oli tilanteita, joissa itse pääsi nauttimaan partiosta osallistujana, ei tekijänä. Ne voi oikeastaan luetellakin: vartiojohtajakurssi, vartiojohtajajatkokurssi, ulkomaanleiri vuonna 2001 ja partiojohtajakurssi. Joten voitte kuvitella iloni, kun joskus keväällä sain tietää, että Suomen Partiolaiset järjestää Johtajatulet-nimisen tapahtuman. Viikonlopun jonne on kutsuttu vain vaeltajat ja aikuiset. Eli yli 18-vuotiaat partiolaiset. Ja jonne voi vain osallistua. Ei tartte tehdä itse. Ei edes tartte ottaa mitään nakkia. Esimerkkiä jalkapallo-esimerkkiä käyttäen "alan valtakunnallinen järjestö järjestää turnauksen ja sinä saat viimeinkin pelata. Odotettuasi 17 vuotta."

Joten hippulat vinkuen sinne! Haasteista välittämättä! Kapuloita rattaisiin näet tuli, kun kesällä sain tietää saaneeni uuden työpaikan ja ensimmäinen työpäivä uudessa paikassa olisi 2 päivää Johtajatulien jälkeen. Yhtälö näytti sangen haastavalta. Jaksaako muka torstaina pakata omaisuutensa, lähteä perjantaina partioleirille, maanantai-aamuna siirtää se omaisuus 450 km päähän ja tiistaina mennä töihin? Vai maksaako puolelta kuulta tuplavuokran ja muuttaa sinne pohjoiseen viikkoa ennen partioleiriä, vain että sitten pitää taas tulla se yli 500 km etelään. Partioleiri kun oli Hämeenlinnassa ja minä muutin Kajaaniin. Jälkimmäisellä vaihtoehdolla partioleirille tulisi hintaa 400 euroa (250 € tuplavuokra, 100 € junaliput, 50 € leirimaksu). Vai olisiko se jätettävä kokonaan väliin? Ottaen huomioon 17 vuoden odotukseni, päätin että menen sinne, maksoi mitä maksoi. Valitsin keskimmäisen vaihtoehdon, mikä osoittautui jaksamisen kannalta ihan hyväksi vaihtoehdoksi, vaikka vähän enemmän pitkikin matkustaa edestakaisin. Ja maksaa aika paljon ylimääräistä.

Vähän piti vielä tuskailla, kun etukäteen näytti siltä, että en meinaa keretä leirin jälkeen sunnuntaina junaan, mutta loppujen lopuksi olin siinä pisteessä, että matkustin linja-auton kyydissä Hämeenlinnan rautatieasemalta kohti Evoa. Jo Hämeenlinnan rautatieasemalla oli hauska sattuma, kun tunnistin yhdellä naisella Pohjanmaan piirihallituksen huivin ja kysyin mitäs hän siellä puuhaa? No hän sitten jopa muisti minut nimeltä, sanoi, että mä olen pitänyt hänelle vartionjohtajaperuskurssin joskus yli 10 vuotta sitten. Tässäkin siis tämä, että pöllön tuntee kaikki, mutta pöllö ei tunne ketään. Mulle tulee jatkuvasti partiossa ja työelämässä tätä, että kaikki tuntee mut, mutta mä en tunne ketään. Vain koska olen ollut näkyvillä paikoilla johtajana, kouluttajana ja ainejärjestöjen hallituksissa. 

 Jos mä oikein muistan, joku mun serkku on rikkonut mun teltasta tuon "oviaukonkaaren". Tuohon kun laittoi teltan pystyyn, sitä hetken ajatteli, että kiitos tästäkin :D Mulla on ollut teltta pystyssä viimeksi 5 vuotta sitten, ni en muistanut, että ois pitänyt pystyttää se johonkin, missä on puita.

Kun päästiin Evolle, piti käydä ilmoittautumassa ja hakemassa ranneke infopisteessä ja sen jälkeen sai pistää telttansa pystyyn vapaavalintaiseen paikkaan. Minulla on tuo jalka mitä on, niin mä tein taktisen vedon ja laitoin telttani pystyyn aivan tien laitaan. Ajattelin, että pienemmällä todennäköisyydellä menee nilkka ympäri, jos ei tartte umpipusikossa rämpiä. No eikö ja mitä. Sehän meni ympäri heti alkutekijöissä, kun kiersin telttani ympäri silloin kun pystytin sitä. Siinä oli maassa joku pieni kuoppa, johon onnistuin astumaan. Onneksi oli maastokengät jalassa, niin se ei kovin pahasti pyörähtänyt eikä ollut edes kovin montaa tuntia arka. 

Kun teltta oli pystyssä lähdin hakemaan ruokaa. Ruuan jälkeen mietiskelin, että olisi kerrassaan hienoa, jos näkisi tuttuja ihmisiä ja soitin yhdelle kaverilleni ja kysyin onko hän jo alueella. No olihan se ja sovittiin näkevämme siinä infoteltalla. Ja siinä kun seistiin ja päivitettiin kuulumisia, paikalle tuli yllättäen mun vanhoja vartiolaisia! Niitä joille mä olin pitänyt partiota jotain yli 5 vuotta viikoittain ja joiden kanssa oltiin leireilty, retkeilty ja kisailtu! Siihen tuli myös muutama muu tuttu vanhasta lippukunnastani ja siis tyyppejä, jotka on olleet partiokavereitani lähemmäs 20 vuotta. Että se oli hienoa. Osan mä oli nähnyt viimeksi 3 vuotta sitten ja osan näkemisestä on kyllä paljon pitempi aika. Se yksi totes hauskasti "kato Krisu, heti ku haamu menneisyydestä!".

Se tunne, ku telttasi pinta-ala on isompi kuin kotisi kylpyhuoneen...

Silloin perjantai-iltana oli vielä nuotiorinkejä, joiden äärellä sai käydä istumassa ja keskustelemassa. Jokaisella nuotiolla oli eri aiheensa ja joillakin nuotioilla vain laulettiin partiolauluja ja toisilla leikittiin. Istuttiin niiden mun vartiolaisten kanssa ohjelman jo päätyttyä yhden tulen ääressä ja ihailtiin upeaa täysikuuta, tähtikirkasta taivasta ja tajunnanräjäyttäviä revontulia. Mua harmitti ihan sikana, että ei ollut jalustaa ja kunnon järjestelmäkameraa. Jos ois ollut, sieltä olisi saanut taianomaisia valokuvia. Vielä kun nousi sellainen kevyt usva. En heti muistakaan, milloin olen ollut keskellä jotain niin kaunista. 

Yö tuntui kestävän ikuisuuden. Nuotioiden äärellä istuvien ihmisten höpinä kuului pitkälle yöhön ja toisaalta mulla oli aivan jäätävän kylmä. Niin kylmä, että en edes tarjennut pitää kasvoja näkyvillä, vaan ryömin päälakea myöten makuupussin sisälle. Yöllä oli varmaan joku +5, että nuku siinä sitten jossain kupoliteltassa. Mulla oli talvimakuupussi, mutta eipä paljoa auttanut. Mietin ekaksi, että miten ikinä oon pärjännyt sillä talvella, mutta tajusin että talvellahan on aina nukuttu kamiinalla lämmitettävässä sotilasteltassa. Sellaisessa on lämpimämpää kuin kupoliteltassa syksyllä.

Workshoppien yhteisaloitus

Lauantai-aamuna oli aamupalan jälkeen ohjelmassa workshoppeja. Etukäteen oli saanut itse valita, mihin osallistuu. Mä valitsin aamun workshopiksi "Johtaminen paineen alla", jota piti Finnairin organisaatiopsykologi. Partiolainen toki hänkin. Valkkasin aiheen, en niinkään siksi, että olettaisin joutuvani johtamaan paineen alla vaan koska oletan, että joudun työskentelemään paineen alla. Ajattelin, että samoja oppeja voisi varmaan soveltaa työelämäänkin. Se oli oikeasti tosi hyvä veto ja se workshop oli tosi hyvä. Opin, että kuormittavuus riippuu lähinnä kolmen akselin spekseistä: hallittavuus, sosiaalinen tuki ja vaikeustaso. Kuormittavuutta lisää jos ei ole hallinnantunnetta. Kuormittavuutta lisää jos ei saa mistään tukea ja kuormittavuutta tietenkin lisää, mitä vaikeammasta tehtävästä on kyse.

Jotenka säätelemällä vaikeustasoa, hallintaa ja sosiaalista tukea, on mahdollista säädellä kuormittavuutta. Töissä nyt ei paljoa vaikeustasoon voi vaikuttaa, tehtävät on nyt mitkä on, mutta noihin kahteen muuhun pystyy vaikuttamaan. Lisäksi totesin itselleni tärkeimmäksi hallinnantunteen. Uskon selviytyväni vaikeistakin asioista ja joskus ilman tukeakin, kunhan mulla vain on tilanne hallinnassa. Keskusteltiin ryhmässä myös siitä, millä keinoilla hallinnantunnetta voi lisätä. Oli hauska huomata, että siellä tuli ilmi tosi paljon sellaisia juttuja, mitä mä itsekin käytän aktiivisesti työelämässä. Siksi mä kai en otakaan töistä stressiä ja pystyn kestämään hyvin melkoisessa paineessakin. Tiedän sen, että asiat ei murehtimalla parane ja oikeasti pahassa paikassa ei auta mikään muu kuin vain listata kiireellisyysjärjestyksessä se, mitä pitää tehdä ja sitten alkaa purkamaan sitä järjestyksessä niin nopeasti kuin pystyy.

Pikkasen kätevä systeemi. Toisesta päästä tulee puhdasta kuumaa vettä ja toisesta päästä likainen kylmä vesi poistuu. Peseminen aloitetaan siitä likaisesta lootasta ja edetään kohti tuota puhdas vetistä laatikkoa.

Aamun workshopista jouduin sitten lähtemään hivenen ajoissa ehtiäkseni tekemään palvelutehtäväni (jokaisen osallistujan piti tehdä yksi tunnin mittainen nakki) ja suuntasin keittiölle, jossa voitelin tunnin aikana niin monta näkkileipää kuin kerkesin. Siitä keittiöstä näet tuli sen 2 ruokailulle varatun tunnin aikana yli 1500 ihmistä läpi. Etukäteen olin vähän epäilevä, että miten se voisi edes teoriassa toimia. Mutta kyllä se vain toimi, ku kaikki pyrittiin tekemään niin, että ihmisille vain annettiin käteen kaikki osaset (leipä, ruoka, salaatti). Myös tiskilinjasto oli ihan pro. Siinä oli sellainen koko ajan vettä vaihtava systeemi, niin tiskivesi pysyi siedettävänä, vaikka siitä vetikin se samat yli 1500 ihmistä läpi. 

Lounaan jälkeen oli toinen workshop. Sitä en lähde tähän nyt enempää avaamaan, ku se oli sellainen, mistä ei niin paljon saanut irti. Se oli jotenkin rakennettu siten, että osallistujien olisi pitänyt itse kertoa kokemuksiaan ja ikään kuin niiden ratkaisujen olisi pitänyt löytyä osallistujilta ilman, että olis ollut asiantuntijavetäjää, jolla olis ollut antaa omasta takaa uusia ratkaisuja. Eikä meiltä osallistujilta oikein tullut mitään hyödyntämisen arvoista ratkaisua. 

Päivällisen jälkeen oli semmoisessa kuopassa "Allsong i Suffa". Siellä soitti bändi ja laulaja lauloi ja sitten siinä sai mukana laulaa. Se oli sellainen yhteislaulutilaisuus siis. Laulettavana oli muutamia peruspartiolauluja ja lisäksi suosittuja hittejä esim. Haloo Helsinkiä ja Dingoa. Se oli oikein mukavaa. Yhteislaulu jutun jälkeen oli taukoa ja sitten sinne kuoppaan piti palata makuualustan ja kynttilän kanssa täydellisessä hiljaisuudessa. Sinne oli viritetty sillä välin jättimäinen valkokangas ja siihen heijastettiin video. Itse videoasta en paljoa muista, mutta se oli sellainen ajatuksia ja muistoja herättävä tyyliin "jos tietäisit että huomenna on viimeinen päiväsi, mitä tekisit? Olisitko tyytyväinen elämääsi elämään" jne. Jossain kohtaa käskettiin mennä makuulleen ja siinä sitten tuijotettiin tähtiä ja kuunneltiin mitä sieltä kaiuttimista kuului. Luontoyllätyksenä paikalle tuli lepakko, joka siinä lenteli ympyrää, kun yli 1500 ihmistä oli siinä montussa selällään. Lopuksi siitä noustiin ja kaikki sytyttivät kynttilänsä. 

Siitä sitten oli vapaa poistuminen "yön elämysohjelmiin". Vaihtoehtoina oli kuutamomelontaa, yösuunnistusta, lavatansseja ja ysäridisco. Myös telttasauna oli lämpimänä. Mun kaverit meni melomaan, mutta minä epäilin, että näinköhän se kanootti pysyy pystyssä ja edellisen yön jäätyminen tuoreessa mielessä totesin, etten halua kastua. Lavatansseihin ei mun jalan kanssa ole mitään asiaa ja ysäridisco ei houkutellut, koska tanssiessa tulisi hiki ja sitten sen jälkeen olisi taas aivan jäätävän kylmä. Niinpä minä lähdin yösuunnistamaan.

Se oli sikäli jännää, että minä lähdin sinne yksin. Oli jokseenkin jännittävää mennä yksin pimeässä metsässä, jossa ei nähnyt eteensä kuin sen pari metriä mitä otsalamppu valaisee ja etenkin kun et ole siinä metsässä ennen mennyt. Niissä paikoissa, missä täysikuu pääsi möllöttämään, oli tietenkin täysin valoisaa. 

Ekalla rastilla oli ohjelmassa rumpumeditaatio. Sinne oli jostain hommattu ihan oikea shamaani, joka siinä sitten rummutteli ja ohjasi meditaatiota. Sellaistakaan en ollut koskaan ennen kokeillut, se oli ihan hauska kokemus ja se rummutus oli taianomaisen kuuloista. Ekan rastin jälkeen minun seuraani lyöttäytyi joku nainen, joka ei halunnut kulkea yksin pimeässä metsässä. Itse oikeastaan olisin halunnut kulkea yksin ajatusteni kanssa, mutta ei sitä kehdannut kieltääkään toista, niin mentiin sitten loppumatka yhdessä. Toisella rastilla etsittiin lepakoita kaikuluotaimella, mutta eipä niitä löytynyt. Kolmannella rastilla katsottiin kuuta kaukoputkella ja neljännellä tutustuttiin majaviin ja majanvanpesään. Majavia ei näkynyt, mutta se pesä oli. Se näytti minusta ihan joltain puutarhajätekasalta :D Sitten sen jälkeen piti vielä tassutella lähtöpaikalle ja ilmoittaa itsensä "ulos metsästä" ettei ne luule, että ollaan eksytty.

Olin jo siellä rumpumeditaatiorastilla katsellut järvelle, että kuutamomelonta oli varmaan elämys. Ne kuuli meidän rummutuksen ja sitten heillä oli täysikuu, peilityyni järvi, tähtitaivas ja rannat oli täynnä lyhtyjä, jokaisen kanootin keulassa ja perässä oli jotku valotikut ja lisäksi järvellä oli lauttoja joissa oli tulia. Se oli venetsialaisviikonloppu kun ne johtajatulet oli, joten tuo ohjelma tarjosi kyllä täydet edellytykset nauttia "veden, tulen ja valon juhlasta". Siinä kohtaa kun tulin suunnistamasta, mietin hetken, että pitäiskö sitä lähteä melomaan, mutta kello oli jo kuitenkin yli 1 yöllä ja minä aamuvirkkuna ja illan torkkuna totesin, että teltta kutsuu. Siinä teltassa sitten makoilin ja kuuntelin, kun sen ysäridiscon musiikki kuului niin lujaa, että sanatkin kuuli. Olisi sielläkin varmaan kivaa ollut, se oli nimittäin pelkkää hittitykitystä. Tosi hyviä kappaleita. Miksi missään baareissa ei ikinä soiteta noin hyvää musiikkia? 

Sunnuntai-aamu valkeni sumuisena

Aamulla sain kännykkääni tekstiviestin, että workshop, johon olin sunnuntai-aamuksi ilmoittautunut oli peruuntunut vetäjän esteen takia, joten suuntasin sitten melomaan. Se olikin ihan kiva kokemus. Järvellä oli silloin itseni lisäksi vain yksi kanootti ja siellä oli sellainen hieno sumu. Sitten kun aurinko kunnolla nousi, olikin kyseessä peilityyni järvi, jonka pinnasta ympäröivä metsä hienosti heijastui. Minä siinä sitten kevyeen vauhtiin kiersin järven ympäri välillä enemmänkin lipuen kuin meloen. Oli vain minä ja järvi. 

Melomisen jälkeen tein taktiset tajuttuani, ettei kukaan kaipaa minua minnekään. Minä nukuin tunnin päikkärit :D Sitten päikkäreiden jälkeen teltta kasaan ja vein tavarani yhden entisen vartiolaiseni autoon. Sitten vielä nopeasti lounas ja lähdettiin autolla kohti Hämeenlinnan rautatieasemaa. Ajoitus oli sikäli mainio, että ei oltu ajettu varmaan kuin kilometri tai jotain kun alkoi sataa vettä. Välillä satoi vettä niin paljon, että oli ajettava 100 km/h alueella 40 km/h. Hämeenlinnassakin kun junaa odottelin noin tunnin, päällä oli ukkosmyrksy ja vettä piisasi. 

Itsellä kävi siis hyvä säkä, kun leirillä ollessani ainoan kerran satoi vettä joskus perjantain ja lauantain välisenä yönä ja teltta kerkesi kuivua niin, että pystyin pakkaamaan sen kuivana. Sääliksi kyllä kävi niitä, joilla oli vielä teltat pystyssä kun lähdimme leirialueelta sunnuntaina. Voin vain kuvitella sen harmituksen määrän, jos sinulla olisi ollut monta tuntia aikaa pakata se teltta auringonpaisteessa ja et tehnyt sitä ja sitten joudutkin pakkaamaan sen rankkasateessa märkänä.

Mutta oli kyllä tekemisen arvoinen reissu. Ohjelma oli tosi hyvää ja oli hienoa tavata vanhoja partiokavereitaan. Yksi kaverini laittoi facebookiin, että hän oli silloin viimeisenä yönä käynyt melomassa, suunnistamassa ja ysäridiscossa. Silloin kävi mielessä, että ehkä olisi itsekin pitänyt silloin yöllä käydä tsekkaan ne muutkin vaihtoehdot. Kuolemahan kuittaa univelat... Ei voi muuta kuin toivoa, että tuommoisia järjestettäisiin toistekin. Oli niin upeaa kerrankin olla itse osallistujana. Siitä pystyi sitten sielu levänneenä aloittamaan uuden työn seuraavalla viikolla. 

Semmoinen reissu. Välillä tulen miettineeksi miksi ylipäätään enää olen partiossa. Viimeiset 2 vuotta olen valittanut miten hirveää on vetää sudenpentuja. Mutta tässä on vastaus. Tuollaisten hetkien takia olen partiossa. Leirillä sitä aina muistaa "no tämän takia minä tätä teen". 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. 

Minun 12. kotini

Hei,

otsikko kertookin kuinka paljon minä olen mennyt ympyrää. Eikä siihen edes ole laskettu sitä, kun ihan vauvana muutin Peiponkadulle tai kun tein Rovala-opiston jälkeen mutkan Ylivieskassa ja kävin sen jälkeen vielä lyhyesti asumassa kotona, ennen kuin lähdin takaisin Rovaniemelle. Allinkatua en edes muista ja Ylivieska oli niin tilapäinen ratkaisu, etten määrittele niitä kodeiksi. Mutta muuten minulla on ollut 12 paikkaa, joita olen kutsunut kodiksi. Nyt olisi tarkoitus esitellä paremmin tämä uusin. Varautukaa henkisesti melkoiseen kuvaoksennukseen. 

Alan olla muuttamisessa jo melkoinen konkari, mutta ei tuon kasan tekeminen silti kivaa ole

Minulla oli Kajaanissa kaksi näyttöä ja tein ratkaisuni kahden aika erilaisen vaihtoehdon väliltä. Se minkä hylkäsin, oli noin 3 kilometrin päässä keskustasta, siinä oli neliöitä 48, luontoa joka suunnassa ja liettä lukuunottamatta täysin uusittu keittiö. Siinä asunnossa ei ollut oikeastaan mitään muuta vikaa kuin keittiönlattian epätyylikäs muovimatto, se vanha liesi, hieman mummomaiset tapetit ja kaukainen sijainti. Sijainti oli ongelma, koska en omista autoa. 

Puita ja vihreetä näkyy

Tämä minkä valitsin oli puolestaan sellainen, että ikkunasta näkyy paljon vähemmän luontoa, kylpyhuone on liian pieni ja keittiökin aivan siinä rajalla, että onko se liian pieni. Mutta tämä on alle 5 minuutin kävelymatkan päässä työpaikastani, lattia on hyvässä kunnossa ja kaappitilaa on runsaasti. Kun neliöitä on 38 ja pohjaratkaisu tämä, jää makuuhuoneelle ja olohuoneelle runsaasti neliöitä. Tämä on myös keskustassa joten kaikkialle pääsee kävelemällä tai pyöräillen. Kävelymatkaa on muutama kortteli enemmän kuin Lappeenrannassa, mutta esimerkiksi Prismaan pääsee kävellen 15 minuutissa. Keskimäärin keskustan paikkoihin menee kävellen noin 5 minuuttia, juna-asemalle 10 minuuttia. 

Hyvä että tuossa suunnassa on havupuita, ovat sitten vihreitä talvellakin

Pohdin näyttöjen jälkeen vaihtoehtojen välillä ja olin hieman kallellaan tähän keskustan asuntoon päin, kun tässä asunnon lähistöllä meni tien yli orava. Silloin päätin ottaa tämän keskustan asunnon. Rakastan söpöjä eläimiä ja ajattelin, että tässä ehkä näkisi sitten eläimiä, kun se oravakin oli siinä. Valinta osoittautui loppuunsa oikein hyväksi. Kävi ilmi, että loppuunsa keittiöön mahtuu oikein hyvin kaikki mitä sinne tarvitsee mahtua. Kylpyhuoneen kanssa olen oppinut elämään ja eläimiä piisaa. Tämän taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja on eläinrakas mummo-ihminen. Joten pihalla on pihakeinun ja istutusten lisäksi linnuille oma allas. Niitä onkin siinä käynyt runsain joukoin kylpemässä ja niitä on hauska seurata. Oraviakin on paljon ja niitäkin näkee lähes päivittäin. Ylipäätään luontoa tässä olikin enemmän kuin näytöstä muistin. Ikkunoista ja parvekkeelta näkyy 9 lähellä olevaa puuta ja kaksi puistoa. Kolme 3-kerroksista asuinkerrostaloa ei myöskään ole ongelma näkymän kannalta. Sen Lappeenrannan kolmen työmaan jälkeen näissä maisemissa suorastaan sielu lepää. 

Tuo sankari päätti kylpeä sateella :D Luulisi sen olevan jo valmiiksi märkä.

Itse muutossa sain perheeltäni taloudellista tukea ja lisäksi myös kantoapua Kajaanin päässä. Siihenkin nähden oli jotenkin tosi kotoisaa tulla Kajaaniin, kun vastassa oli heti rakkaita ihmisiä avustamassa ja sain vaariltani itsetehtyä mehua ja hilloa muutamia pulloja ja purkkeja. Vaikka sinänsä muuttaminen menee minulle jo rutiinilla täytyy sanoa, että nyt kyllä purku-urakka tuntui pitkältä. Minulla menikin kolmisen päivää saada asiat paikoilleen. En kerta kaikkiaan tajua, miten kukaan ikinä jaksaa/viitsii muuttaa omakotitalollisen verran tavaraa. Yksiössä/pienessä kaksiossakin on jo tarpeeksi.

No mutta se maisemista, sitten sisälle. Eteinen: 

 Eteisestä on sanottava, että tuo siivouskaappi (oikeanpuoleinen) on kyllä kans liian pieni. Ja sitten tuossa toisessa kaapissa on aivan typerä systeemi, että se vaatetanko on niin päin, että se kulkee peräseinästä kohti ovea eikä sillai "normaalisti poikittain". Että sinne on vaikeaa laittaa takkeja. En ymmärrä ollenkaan millä logiikalla se on suunniteltu. Noh, joka tapauksessa. Ulko-ovi on tuossa vasemmalla ja sitä vastapäätä on sitten kylpyhuone. 

Näin pieni. Hyvä jos on edes 150 cm x 150 cm. Ei muuten mitään, mutta suihkutila on niin pieni, että päätä ei voi laittaa alas jalkoja pestäkseen ilman että sen takuuvarmasti lyö johonkin, kun sieltä nousee. Lisäksi kylpyhuoneessa ei voi pitää mattoa, koska suihkussa käydessä lammikko yltää pyttyyn asti. Aiemmin ongelmana oli myös suihkuverhon painuminen vasten jalkoja/selkää. Mutta sen mä korjasin näin: 

Laitoin lattialastan poikittain pesukoneen ja käsienpesualtaan päälle. Suihkuverho pysyy nyt omalla puolellaan. Jotenkin kuvaavaa tuon suihkutilan koon suhteen on, että en pystynyt ottamaan tätä kuvaa ilman, että oma vatsakumpuni näkyy kuvassa. Hoikemmalla ihmisellä olisi varmaan helpompaa, mutta minulla suihkussa ollessa hana lähes ottaa vatsaan ja tuo lattialasta on muutaman sentin päässä takamuksesta. Noh, onneksi suihkussa tarttee käydä vain kerran päivässä ja sekin kestää sen alle 10 minuuttia. Tän kanssa on vaan elettevä. Suihkun jälkeen heitän hetkeksi lattialle pienen pyyhkeen ja seison sen päällä, kun kuivaan itseni. Sitten se pyyhe menee suihkutangolle kuivumaan.

Eteisessä on kenkähyllyn päällä peili ja hyllyn vieressä on pistorasia, joten tuossa on hyvä laittaa aamuisin itsensä ihmisen näköiseksi niin hiusten, vaatteiden kuin meikinkin osalta. Eteisen lamppuvalinta "kirkas puhdas valkoinen", on optimaalinen meikkaamisen suhteen. Kellertävässä valossa on vaikea meikata, ku ei tiedä miltä se näyttää ulkona. Nyt on hyvä. Ja sieltä sitten näkyykin jo keittiötä. Se on "keittiöläpikulku".

Tosiaan yllättävän hyvin mahtui kaikki kaappeihin. Tiskikaappi on jopa ihan tyhjä lukuunottamatta ylähyllyä jossa on kukkamaljakkoja yms. harvoin tarvittavaa tavaraa.

Pöytätasoja ei ole kuin tuo yksi, mutta hyvin se on tähän asti riittänyt. Sitä paitsi lisää halutessaan voi laittaa leikkuulaudan poikittain tiskialtaan päälle. 

Eikä laskutilaa ole toisellakaan puolella. Jonkin verran olen laskenut asioita lieden päälle, mutta ei siihen ilkeä mitään jättää. Liesi on muuten tässä ihan uusi, mikä on plussaa. 

Astiat mahtui nätisti yhteen kaappiin. 

Kuiva-aineet puolestaan lieden päälle. Eipä sillä että mulla hirveesti kuiva-aineita oliskaan. Lähinnä teetä, suolaa, hunajaa ja tuossa on nyt myös gluteenitonta mysliä, joka on sinänsä mulla harvinaista. Ylhäällä on vielä harvemmin käytettäviä juttuja, gluteenittomia jauhoja, sokeria (kuusenkerkkäsiirapin keittämisen peruja) ja riisiä. Huomatkaa oikeassa alalaidassa pieni hylje. Se on muisto Lappeenrannasta. 

Keittiötasolle mahtui kaikki minulle välttämätön. Eli vedenkeitin, teetä sisältävä rasia ja vitamiinikori. Jälkimmäisessä on mun jokapäiväiset pillerit (b-, c-, d-vitamiinit, sinkki, omega-3 ja magnesium). Kännykän nojatuoli olisi nyt voinut olla missä vaan, mutta mahtui tuohonkin. Lisäksi siinä on bosen (bluetooth-kaiutin) lataustelakka. Bose on valitettavasti tällä hetkellä vaihdossa. Siihen tuli joku ongelma ja se matkaa nyt Belgiaan ja ne lähettää mulle uuden tilalle. Tykkään muuten kun nuo laatat on vaaleansinisiä. Lappeenrannassa oli sellaisia vaaleanpunaisia/vaaleanpersikkaisia ja ite tykkään enemmän kylmistä väreistä. 

 Keittiöstä pääseekin sitten makuuhuoneeseen. Kuten huomaatte, keittiö on tuollainen läpikulku. Tässä on myös liukuovet eli makkarin saa umpinaiseksi huoneeksi. Näin: 

Yksi seinä on kokonaan kaappia, mikä on hyvä asia.

Makkariin saa uskomattoman kivan tunnelman illalla, kun laittaa ikkunalaudan kynttilät palamaan ja sytyttää yöpöydän suolakivilampun. Pitää vaan kattoa, että ikkunat on kiinni ku kynttilät on tulessa, sillä noiden verhojen ei passaa heilua silloin. Seuraavana on olohuone.

Tuossa seinässä kirjahyllyn takana oli tosi pahoja jälkiä, joten siksi laitoin kirjahyllyn tuohon. se peittää ne jäljet seinässä. 

Tuollakin seinällä oli isoja rumia jälkiä tuon vasemman puoleisen taulun alla. Taulu on just ja just tarpeeksi iso peittääkseen ne. Tuossa on valkoisten hyllyjen päällä on mun toinen "musapiste", eli ipod-telakka. Siinä missä aamuisin kuuntelen Voice-radiokanavaa keittiössä kännykän (nettiradiot-sovellus) ja bosen (kaiutin) kautta, muina aikoina kuuntelen musaa enimmäkseen ipodilta. 

Kotona ollessa mä kökötän suurimman osan ajasta tuossa "lukunurkkauksessa". Joko lukien kirjaa tai läppärin parissa. Läppäri on tarjottimen päällä, ettei se menisi huonoksi. Läppärithän ei tykkää olla pehmeillä alustoilla, koska silloin ilmastointi ei saa happea ja ne tykkää kyttyrää. Näin olen ainakin käsittänyt asian olevan. 

Aamuisin selaan nopeasti uutiset ja facebookin aamupalan yhteydessä. Ruokapöytä palvelee nykyisin myös tarvittaessa työpöytänä. Siinä voi piirtää, värittää ja olla tarvittaessa läppärillä. Mutta viimeistä tosin aika harvoin tulee tehneeksi aamupalaa lukuunottamatta.

Olohuoneen ikkunalaudalla majailee tuikkujen ja perintökiven (ei näy kuvassa) lisäksi myös viime kesänä Ruotsista ostamani Taalainmaan hevoset. Omasta mielestäni ne sopii tuohon ihan hyvin, kun olen yrittänyt pitää muut olohuoneen pinnat pitkälti vapaana "pölynkerääjistä". Ja sitten onkin jäljellä enää parveke. 

Mulla ei edellisessä asunnossani ollut parveketta, joten nyt on tosi kiva että on. Olen huomannut, että tuossa on mukava syödä (kesällä), olla läppärillä (kesällä), piirtää tai värittää (kesällä), lukea kirjaa (kesällä), tarkkailla eläimiä, katsella sadetta ja istua saunan jälkeen. 

Tämä on outo ratkaisu, mutta sateella siitä kuuluu kiva "tip tip tip"-ääni. Kuvassa sataa vettä ja sieltä tippuu vettä. Kyllä se tuntuu tuonne koloon osuvan. Toivottavasti talvella ei ole odotettavissa mitään tulvia, jos tuohon jotenkin tulee jääpuikko tai reikä muuten menee jotenkin umpeen. 

Ah kuinka hienosti mun läppäri sopii parvekkeen sisustukseen :D Toi on muuten kätevää, että tuossa pöydässä on vain yksi jalka keskellä eikä neljää jalkaa. Mahtuu äheltämään sen ääressä paljon paremmin. Pimeälläkin tämä on aivan ihana. 

Sellainen kotikolo minulla parhaillaan on. Itse kyllä pidän tästä ja harmittaa jo valmiiksi, että jos joudun taas vuoden päästä muuttamaan jonnekin toiselle paikkakunnalle. On itse asiassa kivaa pitkästä aikaa taas asua pohjoisessa. Luonto on lähellä ja ihmiset leppoisia. Kajaanilaiset eivät ainakaan vielä ole osoittaneet olevansa "maailman vittumaisin kansa". Ihan hyvin on pärjätty. Tosin mä en kyllä vielä tiedä ketkä on alkuperäisesti kajaanilaisia. Virastomme päällikkö on Pohjanmaalta ja tutortuomarini kokkolalainen! Ha, pitkästä aikaa ei tartte murehtia sen suhteen, että on pohjalainen.