Tuomiopäivän saarna horisontissa

Hei,

nyt se myrkyn lykkäs. Mulla on "työhön tulo terveystarkastus", ironisesti elokuun alussa, vaikka oon aloittanut työsuhteeni maaliskuussa, mutta onpa kumminkin. Tsekkasin lomakkeita joita pitää täyttää ja kun tiedän, että tulee virtsa- ja verikokeet, niin luvassa on läpikotainen penkominen. No miksi tämä on myrkkyä? 

Muutamastakin syystä: 

a) sitä ei hoikka ihminen usko, millaisen myllytyksen läski ihminen saa terveystarkastuksessa. Ihan kuin läskiys olisi yhtä paha kuin alkoholismi. Pahinta on siinä se, että joutuu miljoonatta kertaa kuuntelemaan ne samat litanniat "syö vähemmän, liiku enemmän, tässä on kuva ruokaympyrästä jne." Ihan kuin en itse tietäisi. Itse asiassa tiedän tasan mistä ylipainoni johtuu, herkkujen syömisestä. Ja tiedän myös mistä herkkujen syöminen johtuu, se on psykologinen juttu. Tiedän myös vaikka mitä muuta laihdutuksesta ja painonhallinnasta ja yksi niistä on se, että viralliset tahot on niin väärässä kuin olla ja voi ja myöskin tuo "syö vähemmän ja liiku enemmän" on ehkä ohjeista turhin mahdollinen. Se ei koskaan ole noin yksinkertaista, ei niillä, joilla paino on oikeasti ongelma.

b) verestä saatetaan testata diabetes. Testi johon en oo suostunut eläessäni menemään. Ei kiinnostaisi nytkään, mutta yritän vaikuttaa tutkimustulokseen olemalla kuukauden lähes ilman sokeria.

c) mahdollinen kolesteriarvojen tsekkaus. Testi jota pelkään vielä enemmän kuin diabeteksen testausta. Syy: tiedän ruokavalioni olevan sellainen, että kolesterolitasot nousee ja olen sen perusteella mitä olen aiheesta lukenut myös sitä mieltä, että se on ihan sama mitä ne on.

 

 Aurinko paistoi ja vettä satoi, taisi olla kesä Helsingissä

Joten, summa summarum, vaihtoehtoja pari: joko annan kaiken tulla sisään yhdestä korvasta ja ulos toisesta korvasta ja yritän kestää sanomatta mitään. Tai sitten ilmoitan heti kättelyssä, että olen karppaaja ja että uskon koululääketieteen olevan 100% väärässä about kaikesta. Ja että painoni ei ole sellaisissa lukemissa, että se olisi yhteiskunnalle ongelma, joten siitä puhumiseen ei kannata aikaa tuhlata. Houkuttaisi tämä jälkimmäinen aivan suunnattomasti. Mutta kai mä oon siellä kiltisti ja yritän olla sopuisa. Aivan kuten mä en ole koskaan oven taakse tulleille käännyttäjillekään ruvennut rähjäämään uskonrauhan rikkomisesta, vaikka joka kerta niin suunnittelen tekeväni. 

 

 Juhannuksen tunnelmia, useiden aurinkoisten juhannusten jälkeen tänä vuonna oli tarjolla tuulta, sateita ja myrskypilviä

Hyvä homma tässä on, että mulla on tosiaan nyt noin 5 viikkoa aikaa kaunistella tilastoja. Verenpaineet ja mahdolliset kolesteroliarvot paremmalle tolalle äkillisellä merkittävällä liikunnan lisäämisellä, sokeriarvot kohdilleen (sikäli että ne on edes olleet "poissakohdiltaan") olemalla syömättä mitään missä on sokeria. Painolle ei ihmeitä 5 viikossa tehdä, joten sieltä kun tuomio on joka tapauksessa "olet merkittävästi lihava", niin se on ihan sama. 

Onhan mulla ollut tässä liikunnat tosi retuperällä, ku kiinnostaa nukkua aamulla mahdollisimman pitkään, toisin sanottuna ei inspiroi herätä kuudelta, että kävis juoksemassa ennen töihin menoa, ja sitten mua kiinnostaa nukkua myös työpäivien jälkeen. Niihin kyllä tarttee parannusta muutenkin. Kunto on laskenut ja se näkyy väsymyksen määrässä. Luinkin jostain, että jos on huono kunto, niin sitä saa vähemmän happea ihan näin levossakin ja siksi on helpommin väsynyt. Ja esimerkiksi silloin ku mä painoin 16 kiloa enemmän, mutta kunto oli parempi aktiivisen lenkkeilyn ansiosta, niin mä olin paljon virkeämpi, eikä mun tarttenut nukkua työpäivien jälkeen muuta kuin yöllä. Liikunnan kannalta siis ihan hyvä, että tulee pakottava syy rykäistä homma taas käyntiin.

 

 Lättyjen paisto oli turvattava sateesta huolimatta!

Mutta muuten jälleen kerran harmittaa niin ankarasti. Mä ymmärrän, että ihmisten ylipaino on vakava kansanterveydellinen ongelma ja että siitä aiheutuu ihan turhia kuluja valtiolle ja veronmaksajille. Mutta kun näin on niiden kohdalla, jotka päästää ylipainonsa niin isoksi, että se vaikuttaa heidän kykyynsä olla työelämässä ja kykyynsä muutenkin selviytyä elämästään "omillaan". Mun mielestä mun noin 20 kilon ylipaino ei ole haitta kenellekään. Ei edes mulle itselleni kuin esteettisessä mielessä. 

Ja siksi mun mielestä on tympeää, että terveydenhuollon tyypit joka helvetin käänteessä aina aloittaa sen saarnansa "sulla on tosi paljon tuota ylipainoa, sun pitäis laihduttaa". Ja sitten ne latelee vääräksi tietämiäni keinoja. Mun mielestä mun kiloilla ylipaino saa pysyä mun valintana. Siitä ei oo haittaa kenellekään muulle, eikä se vaikuta kykyyni olla tuottava yhteiskunnan jäsen. En vie kenenkään muun tilaa lentokoneessa, en ole ollut elämässäni päivääkään pois töistä/koulusta ylipainon tai siitä johtuvan ongelman takia, en tartte mitään apuvälineitä selvitäkseni arjesta jne. 

Mikä se terveystantta on sanomaan, että mun pitäis luopua tietyistä elintavoista, joista selvästikään en ole vielä kyennyt luopumaan, kun painon määrä on tämä. Mun mielestä, niin kauan kun et ole ongelma itsellesi etkä yhteiskunnalle, on sun oma valinta, että syötkö silloin tällöin herkkuja vai oletko ikuisella niukistelu linjalla. 

 Viritys oli niin hieno, että kissakin kiipesi sitä ihmettelemään

Ehkä turhauttavinta ikinä on myös vuodesta toiseen kuulla ne samat lauseet keinoista, joilla ylipainosta pääsee pois. Luuleeko joku aikuinen, asiaa ammatikseen tekevä henkilö oikeasti, että en olis 26-ikävuoteeni mennessä kuullut noita asioita aiemmin? Mun kohdalla kyse ei ole tietämättömyydestä. Tällä hetkellä kyse on valinnasta. Tiedän millä painon saa pienemmäksi, mutta en halua tehdä niitä valintoja, joilla sen sais pois, koska asiat joita painon pienenemisellä saavuttais, ei ole mulle niin tärkeitä. Tällä hetkellä mä mieluummin syön herkkuja määrän x kuin mahdun pienempiin vaatteisiin. Sillä mitään muuta kuin pienemmät vaatteet mä en laihtumisella saavuta, koska olen jo nykyiselläänkin niin terve ja kykenevä tekemään asioita. 

 Selkeni iltaa myöten ja erityisesti sitten ku oli poislähdön aika. Tyypillistä.

Tämä siis painosta. Liikunnan harrastaminen ja sen mukanaan tuoma hyvä fyysinen kunto ja virkeys, ne on sitten ihan eri asia. Koska kuten tiedän, 100 kiloinenkin voi olla sellaisessa kunnossa, että jaksaa juosta 15 kilometriä. Minä olen satakiloisena juossut 15 kilometriä. Tällä hetkellä en varmaan siihen pystyisi, vaikka painan paljon vähemmän, ihan vain koska en ole tänä vuonna niin ahkerasti käynyt juoksemassa. 

Oonkin tässä nyt yrittänyt pari päivää miettiä, että minkälaisilla viikkotavoitteilla mä lähtisin taas liikkeelle tuon liikunnan suhteen. Minähän olen laatua, että tekisi mieli lätkiä sinne 3 x juoksu ja 3 x kahvakuula, mutta tiedän, että muutaman viikon jälkeen mä en jaksa. Mulla oli aiemmin tosi kauan sellainen systeemi, että 5 liikuntakertaa viikossa ja se oli ihan jees määrä. Ehkä nyt kun mä lähden liikkeelle taas nollasta, mä voisin pyrkiä tekemään viikossa 4 liikuntakertaa. Alkaen tietysti huomisesta. Nämähän lähtee aina huomisesta. Kyllä mä tosin jo tänäänkin kävin juoksemassa pienen 40 minuutin lenkin :D 

 Kuluneella viikolla olen väsäillyt salaatteja eväiksi työpaikalle

Itse asiassa varmaankin ihan hyvä ottaa "mielen päälle" nämä liikuntajutut, niin ei tuu murehtineeksi muita juttuja. On hirveän vaikeaa tietoisesti ajatella "älä ajattele asioita X", ei siitä mitään tule. Paljon parempi taktiikka on aktiivisesti kiinnittää huomio toisiin asioihin. Niin kuin vaikka liikuntaan.

 

 Nam, oli muuten hyvää ja ruokaisaa. Kanaa ja tuoretta ananasta.

Uskon että alku on vaikea sikäli, että kun pitää valita liikkuminen nukkumisen sijaan, mutta kunhan kunto taas hieman kohoaa, niin sen unen tarpeen pitäisi vähentyä. Viikonloput on tietysti viikonloppuja ja silloin on helppoa harrastaa liikuntaa ensimmäisenä asiana aamulla, mutta arkipäivät on haastavampia. Pitäis tosiaan joko käydä lenkillä ennen töihin menoa tai sitten vaihtoisesti harrastaa se liikunta välittömästi, kun tulee töistä. Kummatkin on ajankohtia, joissa oon tähän asti arvostanut nukkumista :D Mutta ehkä se tästä, pikku hiljaa. 

 Ja kastike mukaan pilttipurkissa. Työpaikalle raahattava lounaseväs on valmis.

Tällaisia aatteita siis tällä kertaa. Muutenhan mun elämässä ei oo mitään ihmeempää tapahtunut, töitä käyn arkisin tekemässä ja juhannuksena oli virkistävä visiitti Pohjanmaalle ja setäni perheen mökille saareen. Säät oli tänä vuonna vähän haastavat, mutta positiivista oli uskomattoman upeat aallot merellä. Vuosikausiin, jos koskaan, on ollut noin hienoa mennä moottoriveneellä aallokossa. Aallot oli niin isot, että mun veli joutui köyttämään itsensä siihen keulaan, ettei lentäisi mihinkään :D Oon niin kiitollinen, että olen saanut olla tuolla mökillä jo monena juhannuksena. Se on sellainen mukava oleskeluhetki sukulaisten kanssa, luonnon, lautapelien ja tietenkin vaarin lättyjen äärellä :) Monethan on juhannuksena kavereidensa kanssa, mutta mun filosofia on, että kavereiden kanssa mä voin olla mikä tahansa muukin viikonloppu vuodessa, mutta tuo on ainoa viikonloppu vuodessa, ku oon sukulaisteni kanssa, joten valinta on helppo. 

Näillä mennään, saas nähdä minkälaista raporttia mulla on ensi viikonloppuna antaa liikunnoista :D Sen tiedän jo nyt, että tiistain ja keskiviikon olen reissussa (jee, sokos hotellissa yöpyminen ja hotelliaamiainen!), mutta nehän on vaan kaksi päivää. Siinä on 5 päivää aikaa harrastaa liikuntaa.

Sadepäivän pohdiskeluita

Hei,

nyt ei oo tällä viikolla tapahtunut hirveästi mitään ihmeellistä, joten tällä kertaa voisi turista enemmän ajatuksiaan. Pari pointtia kuitenkin ensin. Olen tässä 3 kk elänyt takuupalkalla ja odotellut provisioiden maksamisen alkamista kuin kuuta nousevaa. Keskiviikkona selvisi, että vaikka laskutettu on kohtuullisesti, niin tuloutumista on tapahtunut todella surkeasti. Huvittavaa on, että olin murehtinut tilannettani oikeastaan jo ennen kuin siihen oli aihetta. Nyt siihen nimittäin on. Nimimerkillä nettotulot 1100 e/kk. Oisitteko uskoneet lakimiehestä, joka tekee 40 tunnin työviikkoa? Kyse ei oo siitä, että mulla olis kiinteä palkka noin pieni, vaan että mulla on kokonaan provisiopalkka ja tehdyt työt eivät ole tuloutuneet yritykselle, joten mäkään en saa rahojani.

Sanotaanko, että jos meinaan euroakaan käyttää kuukaudessa ruokaan, pitää joku/jotkut laskut jättää maksamatta. Ja siis mun laskut on vuokra, autolaina, autovakuutus, puhelin/netti, matkakortti ja visan lyhennys. Ei mitään muuta. Että mahtavat vaihtoehdot, jättääkö maksamatta asunnosta (johtaa ennen pitkää häätöön), pankille (seuraa megalomaanisia ongelmia), matkustaa pummilla ja pelätä henkensä edestä lipuntarkastajia vaiko jättää saunalahden laskut maksamatta, joka johtais jollakin aikataululla netistä ja puhelimesta luopumiseen. Sanomattakin selvää, että kaikki vaihtoehdot johtaa ulosottoon, luottotietojen menetykseen ja sitä kautta elämän pilalle menemiseen, koska mun ammattissa luottotietojen pitää olla kunnossa tai en voi harjoittaa ammattiani. 

 

No näin ei ainakaan vielä käy, koska mun perhe ja isovanhemmat on taas pelastamassa mua pulasta, mutta voi elämä kun ottaa lujille henkisesti. Kun haluaisi kovasti pärjätä itse omillaan ja ansaita tekemällään työllä elannon, eikä olla keneltäkään muulta vinkumassa apua. Mieliala vaihtelee nyt masennuksesta raivoon, mitä tulee näihin rahajuttuihin. Masennus, ku tilanne on niin huono, etten selviä itse ja raivo, kun vaihtoehdot olivat kieltäytyä tarjotusta todella hyvän työkokemuksen antavasta työstä tai sitten ottaa se työpaikka vastaan ja kärsiä nahoissaan yrittäjänriski, vaikka olenkin työntekijä. Osittain on myös vähän hyväksikäytetty olo, koska mikä korvaus se 1300 (brutto) on täysipäiväisestä lakimiehen työstä? Helkkari, oon parhaimmillani laskuttanut asiakkaalta yhdestä päivästä yli 4000 euroa (mikä ei ollut tuloutunut vielä, samperin vakuutusyhtiöt...). Tiedän, ettei nää ole mun lopullisia palkkoja sikäli, että mulla on edelleen oikeus niihin, mitä oon laskuttanut, kunhan valtio/vakuutusyhtiöt/asiakkaat ne joskus maksaisivat. Mutta silti mä olen harmissani.

Onhan tässä maailmassa monella ihmisellä vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin minulla, mutta silti tuntuu, että näen ympärilläni vaan niitä onnistujia, jotka saavat isoilta työnantajilta kunnon korvausta (tai edes elämisen turvaavaa korvausta) tehdystä työstä. Ja minä oon joutunut ensinnäkin tekemään yhteensä 8 kk töitä täysin palkatta (työharjoittelut), sitten oli sellainen työpaikka, missä oli kaikki muut asiat päin helvettiä paitsi palkka ja nyt on työpaikka, jossa on kaikki muut asiat aivan loistavasti, paitsi tää palkka. Mä niinku en saa tätä millään kohdilleen. Että voi raato. 

 

Mutta, pakko kai se on lopettaa surkuttelu ja yrittää oikeasti keskittyä positiivisiin asioihin. Joskus olen kuullut sanottavan, että se mihin keskittyy, lisääntyy ja mihin muuhun mä oon viimeiset 3 kk keskittynyt kuin taloudelliseen tilanteeseeni? Niinpä. Nyt kun oon viimeinkin saanut purkaa ilmoille pahan oloni (tässä ja viime postauksessa), niin yritetään keskittyä positiivisiin asioihin jatkossa. Myös minä pääni sisällä. Pistetään siis kiitollisuuslistaa. 

Nykyinen työni on minulle upea mahdollisuus oppia asianajajan työstä. Työajallani teen pelkästään juristin töitä ja työtehtäväni ovat erittäin vaihtelevat, joten minulle on kehittymässä hyvä perusosaaminen yleisimmistä oikeudenaloista, joiden parissa tavallisten ihmisten ongelmat ovat. Erittäin arvokasta on kokemus, jota saan prosessaamisesta. Eli maallikkokielellä sanottuna oikeudenkäynneissä ramppaamisesta. Lisäksi minulla on työnantaja, joka on joku super-ihminen. Tai siis todella hyvä juristi. Saakeli se osaa kaiken ja tekee hirveän hyvää jälkeä. Ja se vaatii enemmän tai vähemmän täydellistä suoritusta multakin. Missään ikinä koskaan, mun ei ole tarvinnut yrittää ja tehdä näin paljon töitä saadakseni työni jäljen sellaiseksi, että se riittää minulle asetettuihin kriteereihin. (perinteisenä ysin tyttönähän mulle asetetut kriteerit on aina olleet jopa alemmat, kuin mihin mä tuosta noin vaan yrittämättäkin pystyn) Tämä on välillä hyvin rankkaa, mutta tiedän, että nyt on äärimmäisen hyvä paikka kehittyä todella hyväksi, koska minulta vaaditaan niin paljon. 

Työni tarjoaa myös hienoja onnistumisen kokemuksia. Tuntuu joka kerta upealta "voittaa" juttu, vaikka asiakashan siinä sinällään voittaa, minä vain tuon esiin hänen näkökulmaansa, mutta jotenkin haluaisin ajatella, että joku merkitys nyt silläkin on, miten minä toimin, argumentoin ja mitä olen kaivanut esiin asiakkaideni pointtien tukemiseksi. Erityisen hieno voitto oli itse asiassa toissapäivänä. Posiitivista palautetta olen saanut kiitollisten asiakkaiden lisäksi yllättävää kyllä myös tuomioistuimien jäseniltä. Se on ollut huippua, koska vaikka työnantajani antaa välitöntä ja suoraa palautetta kirjallisista töistä (kaiken maailman valitukset, lausumat, vastaukset ja hakemukset yms.), niin oikeussalissa hän ei kanssani koskaan ole, joten varsinaisesta oikeussalissa tapahtuvasta työnteosta saan  harvoin muuta palautetta kuin sen, että voitanko vai häviänkö jutun. Jos voittaa, ainakin jotain on tehty oikein :D

Mitä työn ulkopuolelle sitten tulee, niin jo ennen taloudellisen tilanteen romahtamistakin oli tiedossa, että vuokrantanajani haluaa myydä asuntoni, mikä voi tarkoittaa, että lennän kuin leppäkeihäs tästä jonkin ajan sisällä, vaikka oma taloustilanteeni sallisikin minun asua tässä jatkossakin. Mutta pitää yrittää olla kiitollinen, että saan asua tässä ihanassa asunnossa edes tämän 6 kuukautta. Tämä menee vähän kategoriaan, että ei pitäisi surra jonkin päättymistä, vaan olla iloinen, että se tapahtui. 

Ja löydän minä sitten elokuun jälkeen itseni mistä tahansa, niin osoittautui ihan kivaksi kokemukseksi asua Helsingissä. Ei syntynyt mitään pakottavaa tarvetta jäädä tänne, mutta oli hauskaa vaihtelua, kun on oikeasti toimiva joukkoliikenne, vilinää ja melskettä, Pohjanmaahan ja Lappiin verrattuna hyvin erilainen luonto (voi että mä rakastan näitä etelän lehtipuita!) ja oppi muutenkin tuntemaan Helsingin. Aiemmin oli nimittäin hyvin harvoin asiaa tänne ja silloin yksinkertaisetkin asiat (esim. täällä suunnistaminen) tuntuivat vaikeilta. Nyt tietää suunnilleen missä mitäkin on ja osaa liikkua täällä, jos tarve tulee. 

Painoni kanssa olen polkenut paikallani jo hyvin pitkään, mutta olen äärimmäisen kiitollinen, että olen oppinut tavat, joilla saan painoni pysymään näissä lukemissa. Minun ei tarvitse enää koskaan olla niin iso kuin olin tuossa muutaman vuoden ajan. Ehkä ajan kanssa, tässä jossain välissä, mä taas aktivoidun ja ahkeroin seuraavan etapin tässä painoprojektissa. Mutta nyt olen kiitollinen jo saavutetusta. 

Ja ennen kaikkea mulla on ihanat ystävät, perhe ja sukulaiset. Näistä olen aina osannut olla kiitollinen, mutta erityisesti nyt, kun mulla on hätä. Ilman heitä joutuisin tilanteeseen, jolla olisi hyvin pitkäaikaisia ja hyvin haitallisia vaikutuksia. Toivon, että voin joskus vastavuoroisesti olla heidän tukenaan ja apunaan. 

Minulla on jalasta hermo mennyt, mutta muuten olen aina terve ja jaksan tehdä kaiken haluamani. Terveyttä ei aina osaa arvostaa ennen kuin sen menettää, mutta itse olen pistänyt merkille poikkeuksellisen terveydentilani, kun tuntuu, että facebookissa ainakin jotkut tuntuvat olevan ihan vähän väliä sairaana. Aina kun joku valittelee sairastavansa taas, muistaa itse, että onneksi on terve. 

Ja sitten on kaikki pienet materialistiset asiat, jotka tekevät minut niin onnelliseksi. Ipodit ihanine musiikkeineen, maailman kauneimmat astiat... joo, olette kuulleet kyllä tämän listan ennenkin :D Ja ne ballerina-malliset pinkit crocsit, ne on ihan maailman parhaat kesällä! 

Positiivista juhannusviikkoa kaikille :)

Kauniita päiviä Kokkolassa ja Suomenlinnassa

Heissan,

viime viikonloppuna jäi blogi päivittämättä, kun mulla oli 4 päivän miniloma ja suuntasin lataamaan akkujani Pohjanmaalle, eikä lyhyttä aikaa siellä luonnollisesti halua käyttää läppärin ääressä kököttäen. Säät sattuivat suosimaan ja mittari oli lähes koko visiittini ajan lähes 30 asteessa. Aiemmista Kokkolan vierailuista poiketen en tällä kertaa halunnut änkeä kalenteriani täyteen metodilla "näe kaikki mahdolliset ihmiset", sillä halusin nimenomaan ottaa nämä päivät lepäämisen ja perheen parissa olemisen kannalta. Elokuussa, kun mulla on 9 päivän loma, niin sitten toivottavasti osuu aikatauluja yksiin muiden kanssa sen verran, että ehditään treffailemaan. 

"Perhekuva" Laajalahdesta, oli yllättävän ihanaa seistä vedessä

Mun loma alkoi ärsyttävissä merkeissä, työpäivä kesti oletettua pitempään ja pääsin lähtemään Helsingistä vasta kuuden aikaan illalla. Ajoin siis Kirpun Pohjanmaalle, jossa arvelin sen käyvän paremmin kaupaksi kuin täällä Helsingissä, missä kukaan ei oikeasti tarvitse autoa, koska julkisilla pääsee joka paikkaan. Oli ihan sikakuuma ajaa ja Seinäjoella säikähdin kuoliaaksi, kun jarrutuksesta huolimatta peltipoliisi päätti välähtää. Siinä sitten enemmän tai vähemmän koko loppu loman pohdiskelin, että minkähänlainen pikavoitto sieltä on tulossa, kun ei oikein ole varaa yhtään mihinkään ylimääräiseen. Asia ratkesi kuitenkin onneksi jo tämän viikon keskiviikkona, kun postissa tuli kirjallinen huomautus poliisilta. Ylinopeus oli ollut 5 km/h, joten ne oli sitten armahtaneet mut. Mutta huh, että mä sain noista pöntöistä kammon. Ihan typerää laittaa niitä välittömästi nopeusrajoituksen muutoksen jälkeen niin, että ei voi edes moottorijarruttaa. Onneksi mä en näillä näppylöillä aja autoa enää jatkossa kuin ehkä pari kertaa vuodessa. 

 

Ainakin kerran kesässä on käytävä Pietarsaaressa

Ensimmäisenä kokonaisena lomapäivänä tuli pyöräiltyä, valokuvailtua ja muuten vaan hengattua Kokkolassa äitini ja veljeni kanssa ja sitten perjantaina me suunnattiin äidin kanssa kahdestaan Pietarsaareen. Siellä on sellainen ihana Koulupuisto, missä on kauniita kukkia, puita ja lampi suihkulähteineen. Siellä oli tosi mukava istuskella ja jutella. Myöskin päivitetyn bannerin kaksi kuvaa on kyseiseltä reissulta. Tuo puun juurella istumiskuva vaati suuria uhrauksia multa ja äidiltä, sillä kun siirryttiin auringosta varjoon, oli kimpussa välittömästi miljoona todella äkäistä hyttystä. Se oli ihan uskomatonta, miten ne hyökkäs niin nopeasti ja niin suurella voimalla. Otettiin kaksi kuvaa (onneksi onnistui jo toisella, normaalistihan pitää ottaa 500 kuvaa, josta yksi onnistuu...) ja juostiin karkuun. Lauantai meni pitkälti serkkuni ylioppilasjuhlatunnelmissa ja sunnuntaina istuinkin sitten kaverini kanssa puoli päivää junassa takaisin Helsinkiin. 

 

 Se on vaan niin kaunis paikka :)

Helsinkiin oli kamalan haikea palata, kun siinä kohtaa näytti, että seuraavan kerran ehdin Pohjanmaalle tyyliin jouluna tai jotain vastaavaa. Tällä viikolla sitten työnantajani kuitenkin ilmoitti, että mun pitäis pitää myös muut mun määräaikaisuuden aikana kertyvät lomat. Eli 10 päivää pitäis johonkin tunkea. Tää on kaksipiippuinen juttu, toisaalta hirveen kiva saada pitää lomaa ja käydä uudemmankin kerran Pohjanmaalla (viikolla 34, eli oon siellä 17.8.-25.8.), mutta toisaalta pelottaa jo nyt, että miten se vaikuttaa mun tuloihin, kun mulla on provisiopalkkaus, niin en luonnollisestikaan saa senttiäkään rahaa lomani ajalta. Mikä tarkoittaa, että elokuussa mä tienaan vain 3 viikkoa. Ongelma ei realisoidu vielä elokuussa, koska provisiot maksetaan jälkikäteen, mutta jossain kohtaa se kyllä realisoituu. Sormet ristiin, että tulis elokuun muille viikoille hirveesti oikeudenkäyntejä/muuten vaan töitä, että kompensoituisi tuo loman pitäminen mahdollisimman optimaalisesti. 

 

 Näiden Pohjanmaan kuvien kankaiden jälkeen Helsingin vehreät metsät ovat olleet hyvää vaihtelua

Tämän viikon keskiviikkona mua odotti postissa myös seuraavanlainen ilouutinen: 

Haa! Mä tein sen. Ykkösellä läpi. (Muokkasin kuvasta pois sukunimeni, koska "puoli anonyymisti" tätä blogia pidän) Voi vitsit mä olen onnellinen tästä. Oli ihan todella tuskainen työ valmistautua asianajajatutkinnon kirjalliseen kokeeseen samalla, kun oli juuri aloittanut uudessa vaativassa työpaikassa ja ammatissa. Tuohon kokeeseen koealue oli sinänsä varsin maltillinen 1200 sivua, mutta vaikean siitä teki se, että se tosiaan piti sitten osata samanlaisella tarkkuudella, kuin esimerkiksi pääsykokeissa pitää osata. Yksi kysymys oli esimerkiksi "piirrä koeaineistossa ollut malli sisäpiirirekisterilomakkeeksi". Voitte vaan arvata, että esim. minä (ja varmaan monet muutkin) oli sivuuttaneet kyseisen lomakkeen "ei tätä tartte kuitenkaan osata, mä opettelen mikä sisäpiirinrekisteri on ja miksi se pitää olla"-ajatuksin. Kokeen läpipääsyyn piti saada oikein vähintään 50% ja esimerkiksi tammikuun kierroksella puolet osallistujista hylättiin ja ne oli joutuneet jopa laskemaan pisterajoja, että edes puolet pääsi läpi. Ja vaikka kokeeseen voikin nykyään osallistua myös oikeusnotaarit, eli käytännössä oikiksessa vielä olevat, joilta puuttuu oikeustieteen maisterin paperit, niin veikkaisin silti, että suurin osa osallistujista on valmiita juristeja. Kuin vaikea on koe, jos juristeistakaan ei pääse kuin puolet läpi? Mutta mun osalta vaikein osuus on nyt takana. Nyt pitäisi vain keksiä, mistä taion 1500 euroa, että voin osallistua niille koulutusosioille. Sormet tässäkin asiassa ristiin, että saan jatkaa työpaikassani ja että työnantaja maksais ne... 

 

 Kaikkea sitä Helsingissä näkeekin. Luulis, että jos on varaa tuollaiseen autoon ja Louis Vuittonin matka-arkkuun, niin ois varaa pitää koirakin turvallisesti auton sisällä...

Työjutuista sen verran mainittakoon vielä, että mä tässä ihmettelin tällä viikolla työnantajalleni, että mitä ihmettä, oon ollut työpaikassani jo 3 kk ja silti tuntuu, että oon vieläkin ihan pihalla. Kaikissa aiemmissa työpaikoissani olen 3 kuukauden kohdalla osannut jo hommani ihan suvereenisti ja työteho on luonnollisesti sen mukainen. Työnantajani vain tokaisi tähän, että tämä on hirveän vaikea ammatti. Olen samaa mieltä.

 Esplanadin puisto. Kauniina kesälauantaina keskustassa riittää väkeä. Ilmeisesti oli joku sambakulkuekin.

Silti ärsyttää suunnattomasti, kun aina on ongelma joko kohdassa "mitä" eli en tiedä mitä pitäis tehdä tai sitten kohdassa "miten" eli tiedän, että joku asia pitäis tehdä, mutta mulla ei ole hajuakaan, että miten. Ärsyttää, kun en pysty olemaan niin tehokas kuin haluaisin olla. Ärsyttää, että vaikka kuinka yrittää tehdä parhaansa ja yrittää oppia asioita, niin silti on aina joku ongelma. Tosin tällä viikolla oli myös minusta riippumattomia ongelmia. Maanantaina ei toiminut verkkoasema ja työohjelma ollenkaan, mikä tarkoittaa, että minä olin sitten noin 8 tuntia töissä saamatta siitä senttiäkään rahaa. Provision paska puoli: se että jollain ulkopuolisella taholla ongelma, etkä sen vuoksi voi tehdä töitäsi, tarkoittaa, ettet saa palkkaa ollenkaan. Uransa alussa olevat ihmiset: yrittäkää välttää provisiopalkkausta, se ei oikein ole vielä tässä vaiheessa itselle edullisin vaihtoehto. 

 

Kauniilla säällä myös meri oli valkoisenaan purjelaivoja/optimistijollia/no tuollaisia

Tänä viikonloppuna olen taas aktivoitunut Helsingin tutkimisessa. Tänään oli upea aurinkoinen sää, joten suuntasin Suomenlinnaan. Tosi huippua, että sinne pääsee sillä samalla HSL:n kausikortilla, mikä mulla on pakko olla muutenkin työmatkojen takia. Eli käytännössä mä pystyin lompsimaan sinne "ilmaiseksi". Historia ei ole minua koskaan juurikaan kiinnostanut, mutta Suomenlinna on "oikein ihana puisto keskellä merta". Siellä oli ihan mielettömän paljon kukkia maassa, isoja syreenipensaita, kauniita lehtipuita ja merelläkin oli tosi paljon purjeveneitä. Se oli siis oikein ihana paikka sellaiseen "kulje ympäriinsä, nauti auringosta, maisemista ja luonnosta ja valokuvaile"-aktiviteettiin, mitä mä mielelläni teen. Voisi taas laittaa tähän pienen kuvakollaasin sieltä. 

 

 

Istuskellessani lautassa takaisin kauppatorille, sain hyvät naurut, kun vieressä oleva lapsi sanoi "Äiti, katso, vauvalaiva!". Tässä kohtaa mäkin aloin etsimään jotain optimistijollaa tms. pientä "laivaa". Ja sitten lapsen äiti kääntyy katsomaan mitä lapsi osoittaa. "Vauvalaiva? Tuo Silja Line on kyllä aika iso laiva..." :D 

Hassua asua kaupungissa, jossa käy viikot normaalisti töissä ja sitten viikonloppuna voi "turisteilla". Jossain mielessä tää on tosi kivaa. Pitää vaan yrittää kiertää kaikki paikat ja "ottaa kaupunki haltuun", niin kauan kuin tätä riemua riittää. Jos olen jotain tässä elämässä oppinut, niin kotoa pois muuton jälkeen elämä on heitellyt todella kovasti kaupungista toiseen ja taloudelliselle turvallisuudentunteelle yms. muulle luksukselle, jota mulla oli kotona, on todellakin saanut heittää hyvästit. Vaikka olen saanut todella paljon tukea äidiltäni ja isovanhemmiltani, enkä ilman sitä olisi selvinnyt yhtään mitenkään, niin silti on ollut jo vuosia sellainen mörkö väijymässä tietoisuuden rajamailla, että oksat pois. Nyt se mörkö on niin lähellä, että mä heräilen aamuyöllä neljältä miettimään, miten saisin laskuni maksettua. Tästä onkin saanut hyvin perspektiiviä siihen, miten elämä voi mennä joskus vaikeaksi ilman, että oot itse suoranaisesti syypää. 

Esim. meikäläisen ongelmien syy on suurinpiirtein tällainen kehityskulku: et saa vuosikausiin kesätöitä yrityksistäsi huolimatta, nostat opintolainaa ajatellen, että valmistut ammattiin, jossa pitäisi teoriassa olla hyvä työllistyminen ja sellainen tulotaso, jolla opintolainat voi maksaa pois. Työllistyminen ei kuitenkaan valmistumisen jälkeen menekään ihan putkeen ja kun lopulta saat työpaikan, joudut ostamaan auton, koska työmatka on niin pitkä ja julkisilla ei pääse työpaikalle. Sitten siinä autossa tulee kaikkia ongelmia, vaihdat toiseen autoon ja siitä tulee autolaina lyhennyksineen taloudelliseksi rasitteeksi. Sitten asiat menee mahdottomiksi ja joudut purkamaan työsuhteesi, että pysyt järjissäsi. 4 kk työttömyys ennen uutta työpaikkaa. Uudessa työpaikassa annetaan olettaa, että saat palkkaa tietyn summan ja sitten teet sen mukaisia valintoja esim. asunnon suhteen (muutin kivaan yksiöön, jossa on ei-kiva vuokra 700 e/kk). Ja sitten käy ilmi, että hyvä jos saat palkkaa edes puoliakaan siitä mitä on annettu ymmärtää. Vertailukohdaksi kerrottakoon, että arvelisin tällaiset tulot olevan vaikkapa kokeneella kaupan myyjällä. (niin että miettikää kuin reilua on tehdä provisiolla töitä vastavalmistuneena, kun se johtaa siihen, että saat lakimiehen törkeän vaikeiden tehtävien tekemisestä palkkaa saman verran, ku joku toinen saa kaupan myyjänä toimimisesta. Oon nimittäin kokeillut sitäkin ja se on todella paljon helpompaa hommaa joka tasolla.) 

Ja näin meillä on tilanne, jossa totuus on, että työssäkäyvänä lakimiehenä mulla on huonompi taloudellinen tilanne, kuin mitä mulla oli, kun mä olin työttömänä (ei autoa ja pienempi vuokra). Life is a bitch. Mutta yritän ottaa tämän kehittymis/kasvamiskokemuksena. Jos mulla joskus on taas asiat hyvin, niin osaanpahan arvostaa ihan eri tavalla. Halusin oikeastaan kertoa tämän siksi, että blogeissa, tässäkin, yleensä kerrotaan elämästä vain niitä onnellisia puolia ja sitten jotkut siellä ruudun toisella puolella saattaa ajatella, että kaikki on kunnossa ja ok. Ei aina ole. 

Elämä voi potkia yllättävän pahasti niitäkin, joiden näennäisesti pitäisi olla hyvässä asemassa. Niin kuin vaikka se lähijunassa vieressäsi istuva jakkupukuinen töissäkäyvä juristi, jonka on pidettävä huoli siitä, että ruokaan ei kulu viikossa 30 euroa enempää rahaa, että tulot riittäisivät sellaisten menojen maksamiseen, joita ei ainakaan välittömästi saa poiskaan. Oon kyllä miettinyt, että pitäiskö muuttaa Vantaalle tai muuten vaan johonkin koirankoppiin, että sais asumiskulut pienemmäksi. Olen myös yrittänyt myydä autoani jo 3 kk, että pääsisin menoista, joita se aiheuttaa. Mutta kun elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee. Ehkä tää tästä joskus, yritetään pysyä pääosin positiivisena.