Arkeen kadonnut

Hei,

viikko alkaa taas olla vierähtänyt. Ja on niin kovin vaikeaa keksiä mitään kirjoitettavaa, kun elämä on mennyt vain kaavalla töitä ja illat pääsääntöisesti yksin kotona. Ehkä teen pienen postauksen pienistä asioista, koska eipä tässä muutakaan ole. Kuinka pitkästi itsekään osaatte vastata kysymykseen "mitä kuuluu"? Jep, suurimman osan ajasta tuskin mitään erikoista. 

Viime sunnuntaina nautiskelin teestä ja lehdistä

Mutta tämän viikon pieniä asioita:

- tiistaina huomasin kahvakuulatreeniä tehdessäni, että rautakuuri on auttanut, ei pyörryttänyt läheskään niin paljon. Tosin hieman pyörrytti edelleen, joten kuuria on syytä jatkaa, vaikka olenkin jo tuohon jatkuvaan ripuliin niin kyllästynyt. 

-  torstaina olin surullinen, kun näin penkkarirekkojen menevän toimiston ohi. Itse odotin aikanaan 6 vuotta penkkareita ja aika pitkälti missasin ne loukkaantumisen takia. 

- torstaina koin myös syvää riittämättömyyden tunnetta, kun tuli yksi katastrofi, koska mun psykologintaidot eivät olleet riittävät

- torstai-iltana päätin, että hukatan murheeni ruuan sijasta terapeuttiseen puheluun äidin kanssa

- perjantaina oli aamulla tosi upea utuinen sää ja olisin vaan halunnut mennä valokuvaamaan, mutta piti tehdä töitä. Nappasin kuitenkin nopeasti kuvan kännykällä poliisilaitoksen pihalta, kun oltiin siellä 10 minuuttia etuajassa

- perjantaina tuli uudet sinkut Nightwishiltä ja Sannilta. Kummatkin oli ihan hyviä ja luukuttelin niitä useampia kertoja. Kantsii tsekata se Sannin 2080-luvulla kappale.

- lauantaina oli ystävänpäivä. Vietin sen yksin, mutta aika mukavasti kuitenkin, kävin leffassa ja kotona katselin gossip girlin kolmatta tuotantokautta Fresitan ja suklaan kera. Ystäväni ovat levällään ympäri Suomea, joten mihinkään face-to-face treffeihin ei ollut mahdollisuutta. 

- lauantaina keskustelin myös veljeni kanssa. Tajusin siinä, että hänellä on oikeastaan ihan kaikki asiat tosi hyvin ja olen onnellinen hänen puolestaan. Tajusin samalla, että minulla itselläni ei ole sitten lähes mikään hyvin. Paitsi no olen kyllä kiitollinen kaikista ystävistä mitä mulla on, vaikka asuvatkin kaukana minusta. Mutta jos puhutaan esim. asioista työ (törkeen alipalkattu), parisuhde (ei ole), perhe (asuu 500 km päässä), keho (äärimmäisen läski), vapaa-aika (katoaa merkityksettömänä ohikulkeviin päiviin), niin ei oikein voi hymyillä. 

Totesin, että kehossani on katastrofi-alue oikeastaan vain tuo mikä on joogamaton takana. Paksut reidet ei haittaa, ku se on enimmäkseen lihasta ja koska mä oon aina ollut tosi muodoton, niin musta on ihan kiva, että lantioon on tullut pyöreyttä.

Tuon viimeisen pointin jälkeen, onko se nyt sitten ihmekään, että mä vain haluan katsoa sarjoja/elokuvia tai lukea ja syödä samalla jotain hyvää. Niin tai sitten vaan nukkua. Mitä vaan, kunhan ei tarvitse keskittyä siihen, miten omat asiat ja oma elämä on. Tiedän kyllä mistä päästä tätä vyyhtiä pitää alkaa purkamaan ja olen aloittanut yrittämään, mutta välillä mä vaan mietin, että miten mä jaksan henkisesti sinne asti, että tilanne ratkeaa.

Perjantai-aamuna olisi ollut hieno valokuvaussää.

Ehkä mä alan olla vähän väsynyt olemaan yksin. Ei siinä mennytkään kuin 6 vuotta. Mutta kun sille asialle ei voi tehdä mitään, ennen kuin pääsen maantieteellisesti sinne, missä haluan olla. Ja maantieteellisesti taas ei pysty siirtymään ilman työpaikkaa ja uuden sellaisen taikominen ei olekaan niin helposti tehty. Kehopropleeman ratkaisu ei periaatteessa ole kiinni noista muista, mutta kuitenkin on. Mitä vaikeampaa mulla on henkisesti, sitä vaikeampaa mun on pitää syöminen aisoissa. Ylipäätään, aina jos on muista syistä jo valmiiksikin jotenkin vaikeaa/tympeää/muuten ikävää, niin on vaikeaa löytää voimaa tehdä asioita, jotka vaativat ponnisteluja. 

Ystävänpäivä yksin, ei niin traagista kuin voisi luulla. Toi suklaaboxi oli tosi nätti. Suklaata noin 120 g.

Tulipa tuossa mieleen, että alkaakohan tämä olla jotain "esi-kolmenkympin kriisiä". Kolmeenkymppiiin on matkaa vielä 2 vuotta, mutta silti alkaa jotenkin painaa päälle se, että junnaa elämässään vain paikallaan. Alkaa ahdistaa, kun yksi jos toinenkin ympärillä ostaa omistusasunnot ja tekee niistä omannäköisensä. Alkaa ahdistaa, kun kaikki ympärillä joko menee naimisiin tai saa lapsia. Ahdistaa, kun lukee otsikoista muistutuksia lapsenteon ikärajoista. Ja joskus ahdistaa, sillä tuntuu, että olen ainut ihminen joka on mennyt työn perässä näin paljon kuin minä olen. Vaikka en mä tietenkään ole. Se vaan tuntuu siltä, että kaikki muut saa elää niissä kaupungeissa missä he haluaa. Yksi mun kaveri sanoi, että hän ei ole valmis muuttamaan pois Helsingistä eikä työskentelemään missään muualla kuin valtiolla. Ja saikin sitten lyhyen työttömyyden jälkeen vakiviran valtiolta Helsingissä. Niin ja hän onnistui myös lopettamaan tupakanpolton. Olen suunnattoman onnellinen hänen puolestaan, mutta jotenkin taas tuli mieleen, että miksi kaikilla muilla tuntuu onnistuvan niin helponnäköisesti ja mun pitää tassutella uskottoman ohdakkeinen polku? Tiedän, että elämä ei ole oikeudenmukaista eikä reilua, mutta joskus mä en silti vaan jaksa sitä. Voisko joskus onnistaa minullakin? Vai käytinkö onneni loppuun silloin lapsena/nuorena? Silloin kun elämä oli vielä helppoa ja kaikki oli hyvin.

Aika hyvä kysymys onkin, miksi elämät menee niinkuin ne menee. Miksi jotkut ovat Hannu Hanhia ja toiset Aku Ankkoja? Missä määrin tämä nykytilanne on omaa syytäni ja missä kohtaa olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon sattumalla on merkitystä? Onko sattumaa olemassakaan?

Tiedän, että pitäis yrittää olla positiivisempi. Mutta ei se kaikissa elämäntilanteissa ole niin helppoa.

Tikusta positiivista

Hei,

nyt on taustalla rennompi viikko ja sain jopa pidettyä pois ylityövapaitani. Mitään elämää ihmeellisempää ei tässä tällä viikolla sattunut, mutta sain itseni viimeinkin tekemään lihaskuntotreenin ja sitten yksi päivä tuli älytön leipähimo ja minä sitten sorruin ruisleipään graavilohella. Voi elämä se maistui liian hyvältä. Opin tällä viikolla myös leikkaamaan itse hiukseni. Nyt tarvitsee vain jossain vaiheessa investoida hyviin saksiin. Niin ja pidin tuossa viikko sitten positiivisuus-päiväkirjaa, voisin sitäkin purkaa tänne. 

Viime viikonloppuna söin lohisalaattia. Tuota creme bonsour-tilli härpäkettä sekaan niin oli siedettävää. Tosin tuo paprika ei ehkä ollut kombinaatiossa ihanteellisin. Pitää kokeilla sipulilla.

Mutta jos ensin siitä liikunnasta. Tiistaina tein siis kahvakuulatreenin, minkä päälle tein vielä dippejä (ojentajille), punnerruksia ja "lankutin". Kahvakuulatreeni ei mennyt oikein vahvasti. Toisin sanottuna jouduin vähän väliä menemään makaamaan selälleni, koska meinasin pyörtyä useita kertoja. No makailin sitten aina lattialla ja odotin että helpottaa ja jatkoin sitten siitä mihin jäin. Mielestäni tämä ei ollut kuitenkaan sellaista kunnon loppumista. Koska sitä laatua on mun mielestä kahdenlaista. 1. se kunnon loppuminen, kun et esim. jaksa juosta enää pidemmälle "koska happi loppuu". 2. lihaskunnon loppuminen eli kun et vaan yksinkertaisesti pysty tekemään enää yhtään toistoa. Ja mun mielestä pyörtyminen ei mene kumpaankaan kategoriaan. 

Tämäkin täysin sallittua, hiilareita alle 5 g/100g. Tähän sopii sääntö "pistä vaikka pekonia salaattiisi, kunhan syöt salaattia". Mä en kuivaa salaattia syö, johonkin se pitää sotkea.

Mulla oli jo silloin kun olin ollut vuosia ilman kuukautisia, rauta-arvot siinä jamassa, että ihan anemiaa kolkuteltiin. Muistaakseni hemoglobiini oli 112. No sitten syystä X, mä olen tässä viime viikkoina vuotanut verta, useita päiviä, vaikka mulla on edelleen lääkitys, jonka pitäisi estää se. Joten tästä mä päättelin, että jos mä nyt meinaan pyörtyä koko ajan, niin onkohan mun hemoglobiini nyt sitten jotenkin vielä alhaisemmalla? Äidillänikin on ollut anemiaa, joten tiedän, että siihen liittyy nimenomaan tämä pyörtyily/pyörryttäminen ja toisaalta myös väsymys ja ruumiillisen suorituskyvyn heikkeneminen. No niin tai näin, oon sitten tiistaista asti vetänyt kaksi tablettia rautaa vuorokaudessa. Toivoisin vaan että edes jotain jäisi välille. Koska tunnelmat on karusti sanottuna kuin Koskelalla, syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Perjantaina olin vielä niin kipsissä tiistain liikunnoista ja tänään en muka vain saanut aikaiseksi, että tämän viikon toinen liikuntakerta on sunnuntaina. Mielenkiintoista nähdä onko raudan napsiminen auttanut yhtään vai pitääkö taas käydä vähän väliä maassa makaamassa. 

Iltapalana meni muutamana päivänä tonnikala-munakas

Toki pakko todeta, että pyörtyilyn lisäksi oli se lihaskuntokin aika heikossa jamassa ainakin keskivartalon ja käsien osalta. Jaksoin 5 normaalipunnerrusta! Ei siitä nyt niin kauan ole, kun jaksoin kuntotestissä punnertaa 30 punnerrusta minuutissa. Ihan epäreilua miten nopeasti voimat katoaa kaikista muista paitsi jaloista. Mutta pohjalta on suunta onneksi vain ylöspäin.

Parina iltana olen herkutellut myös jäisillä pensasmustikoilla, vadelmilla ja mangokuutioilla

Koska päätin että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi, niin yritin tuossa löytää arjestakin hyviä asioita. Pidin positiivisuuspäiväkirjaa. Viikon aikana sinne kertyi muun muassa tällaisia: kyyti poliisilta (ei tarttenut mennä junalla tai bussilla), näin ketun, teen juominen ja uusimman Within Temptationin levyn kuunteleminen, kauan roikkuneen työjutun tekeminen, työpäivä meni nopeasti, onnistuin vastustamaan herkkuhimoa, oma sauna jonka saa lämmittää milloin vain, Yle Areenasta ennen näkemättömiä Game of Thrones-jaksoja, kavereiden kanssa yksillä käyminen, paino nytkähti alaspäin (3-> 4), kaupasta selviäminen ilman herkkuja, vapaa päivä (eli viikonloppuna ei tarttenut tehdä töitä), sain tehtyä homman, joka oli seissyt vuoden, sain asennettua uuden kellokoneiston vanhaan kelloon (sekin oli roikkunut kuukauden) + pesin keittiön, uusi hiusholkki jolla pystyy tekemään kivan kampauksen, lihaskuntotreenin aikaiseksi saaminen, hienoja voittoja ja onnistumisen tunteita töissä, opin leikkaamaan itse hiukseni. 

Kellokoneisto viimeinkin vaihdettu ja taas pelittää. Olikin toimimatta yli 6 kk.

Jännä että listalla on noin paljon "aikaiseksi saamisia". Oon tainnut olla oikea laiskiainen ja nyt helpotti, kun sai noita hommia pois henkiseltä to do-listalta mieltä painamasta. Tänään mä pitkästä aikaa siivosinkin, joten eipä taida olla enää to do-listalla mitään muuta kuin oman palkan laskeminen. Tietenkin töissä on aina to do-lista, joka ei ikinä lopu, mutta sitä ei tartte murehtia, kun käyn sen noin 40 tuntia viikossa tekemässä parhaani sen lyhentämiseksi. Ja kun sen tietää lähtökohtaisestikin, että se ei koskaan lopu, niin se ei samalla tavalla stressaa, kuin nämä vapaa-ajan to do-listat. 

Totesin, että oma väri paras väri, kuten voi kuvasta havaita. Verrattava siis miten hyvin hiusväri sopii ihonväriin. Hiukset ovat nyt muutenkin tosi kivat, kun pätkäisin niistä kuivat latvat pois ja leikkasin ne tälleen kerrostaen että pitenevät taakse. Huomatkaa myös miten nätisti kiiltää hiukset, jotka ovat saaneet olla rauhassa värjäämisiltä jo 1,5 vuotta.

Paino on junnannut nyt paikallaan, mutta eipä se ole ihmekään huomioiden ne ruisleivät. Ei se ole onneksi noussutkaan. Toivottavasti alkavasta viikosta tulee parempi, nyt ei pitäisi tulla mitään ihmehimotuksia, kun ihan vasta on syöpötellyt. Haen edelleen tässä jonkinlaista tasapainoa, mutta se on yhtä helppoa kuin alkoholistille "vain yhden ottaminen". Miksei meille läskeille ole omaa keskusteluryhmää? :D Sellainen varmaan auttaisi paljon. Jossakin näinkin, otsikon "etsi mikä laihdutustyyli sopii sinulle" ja mun oireilla oikea vastaus oli terapia!

Minen oo työppö! Mutta ei tämä silti varmaan tervettä ole.

Hei,

jos nyt kirjoittaisi vaikka tekstin ensin ja sitten lisäilisi kuvat myöhemmin, niin voisi jopa saada tämän taas aikaiseksi. Ulkoasulle sen sijaan sainkin aikaiseksi päivitystä. Toivottavasti pidätte, omaa silmääni se ainakin miellyttää ja jotenkin tuo sininen on niin rauhoittava väri ja tuo kuva Leviltä niin rentouttava, että voisin vaan tuijotella sitä ja antaa mielen vaellella. 

Törmäsin tässä tänään facebook-virrassani Hesarin juttuun työpöistä. Eli työholisteista. Ihmisistä, joille työ on kaikki kaikessa. Vaikka en uskokaan, että itse olen työppö (arvostan aivan liikaa vapaa-aikaa ollakseni työppö), niin oli jotenkin pysäyttävää, että "ei ole tervettä että elämän ainoat tavoitteet liittyy työhön". Ai. No mutta mullahan nimittäin on aina ollut niin. Kaikki muut on pikkuseikkoja ja pisaroita meressä, se millä on väliä on ura. Mulla ei ole mitään perheenperustamiseen liittyviä tavoitteita, välillä on tavoitteita painoon liittyen (kas kun ikuinen jojoilija olen), ei ole mitään kunnianhimoa vapaa-ajan puuhissakaan (oikeastaan siksi, että työn jälkeen mun energia ei tunnu riittävän juuri mihinkään). Joten ainoaksi oikeasti tavoitteelliseksi asiaksi jää se työ. Niin no on mulla toisaalta tavoitteena joskus omistaa asunto ja jäädä jollekin paikkakunnalle pysyvästi, mutta kun nekin on sellaisia toissijaisia tavoitteita, joita pystyy katsomaan vain sen "miten työsi sallii"-ikkunan läpi. 

Ehkä tämä ei ole ihan tervettä. Ei ole kukaan kuolinvuoteellaan sanonut, voi kun olisin tehnyt enemmän töitä. Ei minun päivieni kohokohta ole töihin meneminen, vaan se kun pääsen sieltä pois. Joten miten ihmeessä minun ainoat tavoitteeni voivat liittyä työhön? Ehkä se on se, kun sitä on kuitenkin pakko tehdä. Ja koska sitä on pakko tehdä, siihen on helppo asettaa tavoitteita. Eikä munkaan tavoitteet työn suhteen loppuunsa ole sen kummallisempia, kuin löytää sellainen paikka, mikä maksimoi oman mukavan oloni. Sellainen missä ei ole mitään suuria epäkohtia ja jossa enimmäkseen kokee arkensa mukavaksi. Palkka saisi olla isompi, mutta ei sen tartte mikään mahdoton olla. Sen verran, että rahaa riittäisi muuhunkin kuin kiinteisiin kuluihin (asumiskulut, puhelin, netti ja ruoka). Ehkä tämä tavoite ei vielä ole epäterve?

Mutta hyvä kysymys on, että mihinkä muualle sitä jaksaisi asettaa tavoitteita? Huomatkaa sanamuoto jaksaa. Let's face it, johtuen joko tän hetkisestä painosta/kunnosta tai jostain muusta, mulla on energiatasot matalalla. Töistä kun tulee, niin pääsääntöisesti ei jaksaisi tehdä yhtään mitään. Vain selailla nettiä, katsoa sarjoja tai kenties lukea kirjaa. Ja niin se elämä sitten lipuukin ohi merkitsemättä mitään. Ehkä on ihan turha itkeä sitä, että esimerkiksi vuosi 2014 oli tosi huono, jos itse sen on tällaiseksi tehnyt. Pitäisi jotenkin jostain repiä voima kiskoa itsensä irti tästä passiivisuuden ja jaksamattomuuden kierteestä. Alkaa tehdä jotain muutakin. 

Toinen hyvä kysymys kuitenkin on, että mitenkäs tämän sitten tekisi stressaamatta. Jotenkin kaikki "pitää tehdä" on mulle nykyään niin punainen vaate. Kulutin itseni totaalisesti loppuun vuonna 2013 tehdessäni yhtä aikaa asianajajatutkinnon ja opetellessani tämän vaikean ammatin. Näin vuotta myöhemminkin mulla on edelleen asenneongelma kaikkia "pitäisi"-juttuja kohtaan. Blogin kirjoittamisesta on tullut "pitäisi"-juttu. Partiosta on tullut "pitäisi"-juttu. Liikunta tuntuu tällä hetkellä olevan ihan ylivoimainen "pitäisi"-juttu. Kiukuttelen itselleni pääni sisällä tyyliin "Ryhdistäydy nyt! Mikä pakko tässä on, en kaipaa enää yhtään pakkopullaa elämääni. Laiskamato! Ihan miten vaan, en silti jaksa."

Sen olen kuitenkin päättänyt, että vuodesta 2015 tulee parempi vuosi. Hyvä vuosi. Ehkä minä tänä vuonna pääsen eteenpäin asioissa. Olen jo aloittanut kumittamaan 2013-2014 vuosien pahinta juttua, eli lihomista. Nyt on 4 kiloa takana. Ajallisesti siis nyt mennään kumituksessa kesässä 2014 (huom, yllättäen en syksyllä lihonut yhtään, pois lukien 2 viikkoa kestänyt joululoma). Toivottavasti tämä tästä jatkuu hyvään suuntaan. Vaikka menis sitten hitaasti, niin jokainen tiputettu kilo on pieni voitto. Esimerkiksi villakangastakkini tuntuu jo aavistuksen paremmalta, vaikka puhummekin ihan vain muutamasta sentistä vyötäröltä. Ehkä jotain muitakin positiivisia muutoksia tapahtuu.

Tänä vuonna ei myöskään tarvitse velloa pelkästään menneisyyden hyvissä muistoissa, vaan ainakin yksi uusi hyvä on tulossa. Se Vuokatin reissu. Loma saatu, junaliputkin jo ostettu (sai 50% alennuksella kun hyvissä ajoin osti). Oikeastaan osittain siksi vaihdoin tuohon banneriin kuvaksi tuon kuvan eräältä laskettelureissulta Leviltä. Muistuttamaan, että hyviä hetkiä on tulossa. 

Siihen laskettelureissuun liittyen onkin pakko aloittaa liikunta ainakin väliaikaisesti. Reissuun on nyt 6 viikkoa, ihmeitä ei ehdi tekemään, mutta kaipa kaikki pienikin on eteenpäin silloin, kun joudut lähtemään nolla-tilanteesta liikkeelle. Näinpä siis, jatkossa tiistai ja perjantai ovat minun liikuntapäiväni. Ainakin sinne laskettelureissuun asti. Ja nimenomaan lihaskuntoa on tarkoitus tehdä, sillä keskivartalon lihakset ovat nyt ihan sikahuonossa kunnossa. Muistan, että silloin kun olin 2004 vuonna Ruotsissa armeijaleirillä 2 viikkoa, olin kiitollinen joka ikisestä liikuntatunnista, jota sitä kesää edeltävänä keväänä olin tehnyt. Pitää ajatella tämä nytkin niin. 

Ylipäätään minun olisi kai muutenkin opittava tekemään asioita metodilla "tämän hetken kärsimys, kiität itseäsi pitkässä juoksussa". Olenhan nimittäin ihan liikaa "tämän hetken nautinto, pitkässä juoksussa harmittaa"-valintoja tehnyt. Tämä on muuten yksi keskeinen syy lihavuuteenkin. Minä en ole lihavaa ihmistä tavannut, joka ei olisi korostetun nautinnonhaluinen/mukavuushaluinen. Itsekin olen.

Mitenköhän muut ihmiset tämän tekee? Että valitsee tämän hetken kärsimyksen saadakseen palkinnon pitkässä juoksussa? Mistä löytyy henkinen voima tehdä se päätös kerta toisensa jälkeen, useita kertoja päivässä, joka päivä? 

Laitoin tuonne banneriin myös tuon "keksi unelma, keksi suurempi, toteuta se". Pitää tässä pohtia sitäkin. Mihinkähän sitä asettaisi tavoitteita? Aika paljon on kyllä saavutettavissa, jos vain itsepintaisesti ja pitkällä aikavälillä on valmis panostamaan. Tällainen keskinkertaisuus pääsi oikikseen, joten kaikki on mahdollista. Kevyesti olen tässä miettinyt, että lähtisiköhän joku mun kanssa ulkomaanreissulle syksyllä 2016? Olisi kovin kiva ajatus juhlistaa kolmikymppisiä lähtemällä reissuun, joko perheen kesken tai sitten ystävän/ystävien kanssa. Bilettäjä en ole koskaan ollut, niin mitään juhlia en tarvitse, mutta lomamatka olisi varmasti ikimuistoinen. Ja jos nyt aloittaa, niin jopa mun palkalla on mahdollista säästää rahat siihen. Joku uusi maa (no ei mun käydyissä maissa olekaan kuin Ruotsi, Kanarian saaret (espanja), Englanti, Egypti, Belgia ja Luxemburg). Ehkä pidennetty viikonloppu Euroopassa? Ranska olisi kiva, mutta Belgian kokemusten perusteella tiedän, että olisi aika hyvä saada joku ranskankielentaitoinen silloin mukaan. Saksa? Osaakohan ne englantia? Koska mä en osaa enää saksaa. Sveitsi? Hei! Sinnehän mä meen, jos kukaan ei suostu lähtemään mukaan, koska yksi mun ystävä asuu siellä jo valmiiksi :D 

Voi tulikin mukava olo, kun tässä unelmoin ulkomaanmatkasta. Tähän onkin hyvä lopettaa. Ihanaa viikkoa kaikille.