Hups,
piti oikein kalenterista laskea, etten ole päivittänyt blogia lähes 5 viikkoon. Pisimpiä bloggaamistaukoja varmaan pariin vuoteen. Yritin kalenterista myös katsella miksi näin on. Kääntäen taaksepäin mentäessä: tämän viikon olen ollut vuosilomalla, edellisen viikon tein 16-tuntista työpäivää, sitä edeltävän viikon järkkäilin itselleni asuntoa ja treffasin melkein kaikki Helsingissä asuvat ystäväni (koska olen muuttamassa sieltä pois) ja sinä yhtenä viikkona neuvoteltiin useampana arki-iltana työnantajan kanssa jatkosta. Enempiä syitä mä en kalenteriin vilkaisemalla keksi ja aivot ei voi muistaa.
Yleisesti ottaen tilanne on siis elämässäni edelleenkin se, että arjet menee töissä ja iltoja ja viikonloppuja ei ole joko ehtinyt, halunnut tai puhtaasti vain jaksanut käyttää bloggaamiseen. Osaltaan syynä haluttomuuteen on se, että tämä tuntuu ajoittain velvollisuudelta. Ikään kuin olisi pakko kirjoittaa, vaikka ei kiinnostaisi kirjoittaa. Osittain syynä on myös se, että tulossa olisi "mammuttimainen" teksti, enkä ole oikein missään välissä saanut itseäni istumaan alas siksi kolmeksi tunniksi, mikä näiden ajatusten kirjoituksen muotoon laittaminen vaatisi.
Tällä hetkellä on tämän itse blogin kanssakin vähän ristiriitaisia ajatuksia, että minne suuntaan tätä kiskoisi. Silloin kun tämä oli aktiivisesti laihdutusblogi, asia oli helppoa. Senkus kertoi elämästään siltä osin, kuin se liittyi laihduttamiseen ja välillä myös laihduttamiseen liittyvistä ajatuksista ylipäätään. Nykyään tätä blogia lukee useampi sukulaiseni, joten välillä huomaan kirjoittavani heille ikäänkuin kuulumisia omasta elämästäni, maantieteellisesti kaukana suvustani. Välillä kuitenkin havahdun huomaamaan, lähinnä yksittäisten kommenttien ansioista, että tätähän lukevat myös muutamat minulle ventovieraat ihmiset, niin kuin nyt blogeja ylipäätään luetaan. Ja sitä taustaa vasten tämä blogi on nykyisellään hyvin hassu kombinaatio.
Yritän miettiä sitä suuntaa tässä jollakin väliajalla (jota minulla ei ole), mutta nyt asiaan. Tai asioihin.
Ensin minun elämästäni. Kuten tuosta otsikosta ja ensimmäisestä kappaleesta voi päätellä, tässä ollaan taas isojen linjojen äärellä. Olemme nyt tulleet neuvotteluissa siihen tulokseen, että työsuhteeni jatkuu vakituisena. Mutta se jatkuu Lappeenrannassa. Puolen vuoden helsinkiläisyyden jälkeen taas on aika ottaa haltuun uusi kaupunki ja valitettavasti jättää Helsingin syke ja ystävät taakseen. Pääni sisällä on ollut aika ristiriitaiset tunteet tämän asian kanssa.
Uusi asuintaloni näyttää tältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni muutan minkään kaupungin ydinkeskustaan
Ylipäätään on mahtavaa, että minulla on nyt vakituinen työ sellaisessa työpaikassa, jossa työnteko on siedettävää ja kokemukseni mukaan käy koko ajan siedettävämmäksi oppiessani asioita enemmän. Tämä tarkoittaa, että yhä vähemmän on tilanteita, joissa olen ihan hukassa, koska en tiedä mitä tai miten. Ja kun kokemus karttuu, työnantajani tarvitsee opastaa minua yhä vähemmän. Lopputuloksena siis, että pystyn koko ajan paremmin ja paremmin tekemään itsenäisesti sen, mitä minulta työssäni vaaditaan.
Työni ylipäätään on minulle sopivaa, sillä se ei useasti edes tunnu työltä. Se on sellaista asioiden järjestelyä. Paitsi oikeudenkäyntien osalta, jolloin yritetään saada niistä "palikoista" mitkä on käytettävissä aikaan päämiehelle edullisin lopputulos. Sekin on äärimmäisen mielenkiintoista hommaa. Mietin tässä, että koska vielä 50 % työstä on sikavaikeaa ja vaatii paljon ihmettelyä, lain ja kirjojen lukemista ennen kuin keksii ratkaisut, niin siksi se 50 % kun tietää mitä tekee, tuntuu niin mukavalta, ettei se edes tunnu työltä.
Näkymä Jyväskylään
Yksikään työpäivä ei ole samanlainen ja toisinaan on mukava tehdä "no-brainereita" kuten vaikkapa perukirjaa, jossa on pointtina lähinnä kirjata ylös perilliset, varat ja velat. Ja vastapainoksi toisinaan on mukavaa pohtia, miten jotain näkökantaa perustelisi oikeudenkäynnissä. Äärimmäisen hyviä hetkiä on ne, kun juttu voitetaan tai asiakas muusta syystä on kiitollinen tehdystä työstä. Olenkin huomannut, että olen sitä ihmistyyppiä, joka ensisijaisesti haluaa auttaa muita. Muut asiat ovat enemmän tai vähemmän sivuseikkoja.
Näistä pointeista on siis mahtavaa, että jatkan työssäni vakituisena ja saan lähtökohtaisesti (jos en itse töppää pahasti tai tule taloudellisia syitä) olla niin kauan kuin haluan samassa työpaikassa. Toisessa päässä vaakaa on sitten se, että taas pitää vaihtaa kaupunkia. Ensinnäkin vihaan muuttamista. Toisekseen siitä aiheutuu "turhia kuluja", taas kerran hieman yli 500 euron arvosta. Kolmanneksi olisin halunnut asua kauemmin Helsingissä, ihan vain kokemuksen ja ystävien takia. Neljänneksi nyt on edessä muutto paikkakunnalle, jossa minulla on vain yksi ystävä. Joudun siis aika pitkälti tilanteeseen, että sosialisointi on aloitettava lähes nollasta. Eikä se ole aikuisena niin helppoa, kuin se oli opiskelijana, jolloin oltiin jatkuvasti samanikäisten kanssa tekemisissä.
Idyllisiä suomalaismaisemia Päijänteeltä
Ristiriitaisin fiiliksin siis lähdössä. Helsingistä jään kaipaamaan ennen kaikkea ystäviäni, mutta lisäksi myös lähijunia, ylipäätään kaupungin sykettä, citykaneja, katoilla kurnuttavia kyyhkysiä ja keskuspuistoa lenkkipaikkana. En jää kaipaamaan kuitenkaan sitä 1,5 km kävelyä, varsinkaan ylämäen osalta, mikä minulla oli työmatkana per suunta. Enkä jää kaipaamaan Helsingin toimistoa. Lappeenrannassa on paljon kivempi. Lisäksi nyt mun tarttee oletettavasti istua vähemmän junassa. Helsingistä joutui loppuunsa tosi usein lähtemään Lappeenrantaan, esimerkiksi lomaani edeltävällä viikolla olin siellä 4 työpäivää.
Lappeenrannasta odotan sitä mukavempaa toimistoa, 100 metrin työmatkaa, vuorokauteeni ilmestyvää 1,5 lisätuntia, kun työmatka supistuu olemattomaksi ja salijäsenyyttä jonka voin hommata, koska se maksaa suunnilleen saman verran, kuin Helsingissä maksoi julkisen liikenteen kuukausimaksu. Lappeenrannassa asun työpaikkani vieressä ja kaikkialle muualle pääsen pyörällä. Lappeenrannassa menen mukaan myös partiotoimintaan! Jee! Tästähän minä olen valitellut aiemmin, kun se on jäänyt. Nyt kun tiedän, että olen samalla paikkakunnalla ainakin pari vuotta, voin mennä toimintaan mukaan. Partiotoimintaan mukaan meneminen on myös ykkössuunnitelmani hankkia uusia ystäviä ja ihmiskontakteja uudelta paikkakunnalta. Eikä se Helsinkikään ole kuin 2 tunnin junamatkan päässä. Jos varallisuustilanne sen sallii, saatan tehdä joitakin viikonloppuvisiittejä ystävien treffaamisen merkeissä pääkaupunkiin.
Eläimellistä menoa Ähtärissä, pääosassa Ahma
Ensi viikosta tulee hässäkkä, sillä muutan perjantaina ja alkuviikon laittelen työpäivieni jälkeen asuntoani siihen pisteeseen, että tavarat ovat siirrettävissä ja kämppä luovutettavissa. Siksi onkin hyvä, että tämän viikon sai rentoutua loman merkeissä. Olimme perheeni kanssa 3 päivää reissussa (Oulu, Jyväskylä ja Ähtäri), ja niinä päivinä mitä olen Kokkolassa ollut, olen tapaillut ystäviäni ja isovanhempiani. Laskin, että yhteensä 8 eri treffiä Kokkolassa. Aikamoista aikataulun perässä juoksemista tämä on ollut, mutta onpahan taas nähty ihmisiä siinä määrin, että pärjätään 4 kk sinne jouluun saakka.
Lomareissusta mainittakoon, että se oli aivan ihana. Olimme viimeksi perheeni kanssa reissussa syksyllä 2011, joten oli pitkästä aikaa kiva käydä yhdessä reissussa. Oulussa oli nostalgista käydä, olenhan asunut siellä ja jollain tasolla kaivannut sitä. Veljeni asunnossa käydessä oli myös hassu olo, se oli ehkä viimeinen kerta, kun siellä käyn. Veljeni on kortteerannut 3 vuotta samassa opiskelija-asunnossa ja nyt lähtee käyntiin viimeinen vuosi. Kun itse asuin Oulussa, kävimme paljon veljeni kanssa lenkkeilemässä yhdessä ja katselimme myös leffoja hänen luonaan. Vaikkei Oulussa siis tavallista pyörimistä ihmeellisempää ohjelmaa ollut, se oli kuitenkin mukava.
Saukko, lutra lutra, patsasteli kivellään
Tiistai-aamuna suuntasimme Jyväskylään. Ensin kamat hotellille ja sitten risteily Päijänteellä. Ilma oli tosi hyvä ja oli leppoisaa istuskella siinä peräkannella ja katsella kauniita järvimaisemia. Illalla sitten polskittiin hotellin kylpylässä. Suosittelen kyllä lämpimästi Jyväskylän Rantasipiä. Se on siellä Laajavuorella sellaisella sijainnilla, että kylpylästä ja ruokailusalista, joissa on molemmissa yksi seinä lasia, avautuu aivan uskomattoman ihana näkymä puiden latvojen tasolle ja ylle. Allasosastolle kun meni, niin ensimmäisenä piti vain huokaista ihastuksesta ja mennä äkkiä altaaseen lillumaan ikkunan luo ja katsella maisemaa. Kaikenlaisten porealtaiden ja hierovien vesisuihkujen lisäksi siellä oli myös kuntouintiallas, missä pystyi halutessaan uimaan tai vesijuoksemaan.
Erityismaininta on myös annettava paikan saunoille. Naisten puolella oli (jokseenkin tylsästi, kun vertaa miesten saunoihin) kristallisauna, jossa oli kristalleja ja taustaäänenä veden solinaa, sekä ruususauna, jossa oli ruusuja ja yhdellä seinällä iso ikkuna, josta näki allasosastolle ja maisemat puun latvoineen. Miesten puolella oli veljeni kertoman mukaan citysauna, jossa oli pleksin takana tv, mökkisauna, jossa kuului nauhalta ääniä puiden hakkaamisesta, veden liplatuksesta laituriin ja käen kukuntaa ja äärimmäisenä parhautena korpisauna. Korpisauna oli tehty keloista ja siellä kuului karhun murinaa, huuhkajan huhuilua ja muita metsän ääniä. Nyt harmittaa, olisin ehdottomasti halunnut itsekin kokea mökki- ja korpisaunan. Tyytymän piti sitten turkkilaiseen saunaan, kristallisaunaan ja ruususaunaan. Olisi siellä ollut infrapunasaunakin, mutta niistä en niin perusta.
Tunturipöllö vetää ilmeellä
Keskiviikkona sitten suunnattiin auton nokka kohti Ähtäriä ja mentiin ihailemaan eläimiä Ähtärin eläinpuistoon. Se olikin hyvä reissu. Sää oli täydellinen ja eläimet aktiivisia. Ainoastaan majava nukkui ja lumileopardi oli aika aneeminen. Ahmat leikkivät, uivat ja tappelivat keskenään, saukotkin ryntäilivät ympyrää ja karhu kiipesi puuhun. Oli siellä toki muitakin eläimiä, mutta nämä, sekä hilleri ja mäyrä jäivät erityisesti minun mieleeni.
Tällaista siis arkielämän puolelle. Ajatusten puolella on myös eletty pohdiskelevia aikoja. Olen aika paljon heilahdellut painoon liittyvien ajatusteni kanssa laidasta toiseen. Välillä haluan laihtua (ennen kaikkea vaatteisiin mahtumisen takia) ja pohdiskelen alkaisinko tekemään asialle jotain. Välillä minussa on kapinahenkeä, enkä edes halua laihtua. Toisaalta siksi, että en ole valmis luopumaan herkutteluistani siinä määrin, kuin niistä pitäisi luopua, jotta laihtuminen olisi mahdollista. Toisaalta siksi, että olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että tämän yhteiskunnan mielestä kaikkien pitäisi olla normaalipainoisia ja sitä joka taholta toitotetaan. Todellinen syy kuitenkin on se, että monet ihmiset ovat niin itsekkäitä, että suurin syy läskin ja läskien vastaiseen kampanjaan on se, että he eivät yksinkertaisesti halua katsella näköpiirissään ällöttävän ulkomuodon omaavaa läskiä ihmistä. Ja tästä asenteesta minussa kumpuaa vastareaktio, perkele, minähän en muotteihinne itseäni änge. Minä olen just tällainen ja tällaisena kelpaan itselleni ja sillä hyvä. Minä kun olen hyvin korostetusti sellainen ihminen, että viimeiseen asti yritän olla miellyttämästä ihmisiä pelkästään miellyttämisen takia. Ystävällinen ja mukava yritän aina olla ja auttaa ihmisiä parhaan kykyni mukaan, mutta miellyttämään en koskaan rupea.
Mäyrä oli varsin sympaattinen otus
Toinen syy sille, miksi en haluaisi laihtua on se, että olen liian tyytyväinen näkymättömyyteen, jossa saan nykyisin olla. Lihava nainen on tietyllä tapaa näkymätön ja näkymättömänä immuuni kaikelle esineellistävälle paskalle, jota olen huomannut kauniiden ystävien saavan osakseen tuon tuostakin. Se epätoivotun huomion määrä miespuolisilta otuksilta on ihan käsittämätöntä. Hyi. Mitä siitäkin nyt sitten tulis, jos minä olisin kaunis? Kertoa vähän väliä jollekin, että älä suotta lähesty, minua eivät miehet kiinnosta? Jolloinka kaikki luulisivat että olen lesbo, mitä en siis ole. Aseksuaalin elämä on niin rankkaa, harvat tietävät mistä siinä on kyse ja nekin jotka tietävät, niistä ei kukaan ymmärrä, vaan aina saa kuunnella "kyllä se sitten, ku se oikea tulee vastaan...". Argh!
Kun on koko ikänsä ollut se, jonka kaikkien katseet vain ohittavat pysähtymättä, en haluaisi mistään hinnasta olla yksi niistä, joiden kohdalle katseet pysähtyisivät. Tai jota arvotettaisiin ensisijaisesti ulkonäön kautta. En haluaisi, että kukaan kiinnostuisi minusta ulkonäköni takia. Ulkonäkö on katoava ominaisuus, jo ihan iän perusteella ja aina on joku, joka on kauniimpi. Nytkin meni jo ärsytyksen rajalla, kun erään päämieheni kaveri totesi käräjäoikeudessa "no mä varmaan voin lähteä, ku sulla on noin kaunis asianajaja, ni se varmaan pitää susta huolta". Se oli varmaan tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta vituttamaan pisti. Siellä salissa menestymiseen ei ulkonäkö vaikuta mitenkään.
Olen pieni nalle vain, pullea...
Veljeni ihmetteli, että miksi kohteliaisuudeksi tarkoitettua ilmaisua pitäisi tulkita millään muulla tavalla ja ottaa siitä herneitä nenään. Mietiskelin, että miehet ylipäätään ei varmaankaan asiaa voi koskaan täysin ymmärtää, koska heitä ei samalla tavalla arvoteta ulkonäön perusteella kuin naisia. Onko kenenkään miehen taitoja, älykkyyttä tai luonnetta tuomittu joksikin hänen ulkomuotonsa takia? Onkohan veljeni joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, että kehonrakentajat ovat tyhmiä? Tai jos joku on häntä pitänyt automaattisesti tyhmänä hänen ulkomuotonsa takia, onkohan se koskaan tullut veljeni tietoon? Tai miltä jostakin miehestä tuntuisi, jos hän olisi vaivalla kerryttänyt osaamisen ja taidon vaikkapa johonkin ammattiin tai tehtävään ja sitten joku toteaisi, että "voi olet varmaan niin hyvä tuossa, koska olet komea". Eikö siinä samalla mitätöidä ne lukemattomat työtunnit, mitä se henkilö on käyttänyt osaamisensa hankkimiseen.
Päällimmäisenä kysymyksenä, mikä oikeus kenelläkään on kommentoida toisen ulkomuotoa? Mihinkään suuntaan? Se on ihan tarpeeksi tuskaa, että pitää sietää katseita, ketään kun tuskin voi kieltää katsomasta. Ja vaikka itse olen säästynyt paljolta lihavan naisen olemukseni kanssa, niin kaikkein kuvaavin on mielestäni erään kauniin bloggaajan kirjoitus lentomatkustamisen ongelmakohdista. Yksi hänen listansa kohta oli suunnilleen näin "jos istut miehen vieressä, olet automaattisesti hänen yksityisviihdykkeensä lennon aikana. Ei mene kauaakaan, kun sana kymppikerho tulee esiin...". Voi järkytys. Itselleni ei näin lihavana ollut koskaan tullut mieleenkään, että jos olet niin kaunis kuin hän on, joudut ihan koko ajan kestämään kaikenlaisia ehdotteluita lähes jokaikiseltä mieheltä, jonka kanssa koskaan olet tekemisissä. Voi ressukkaa :(
Kettu ei ilahtunut, ku me hänen unta häirittiin
Näin loppukaneetiksi täytyy sanoa, että tässä postauksessa ei tainnut olla päätä eikä häntää. Tajunnanvirtapostaus mentaliteetillä pakko kirjoittaa nää pois, mutta tähän menee taas niin paljon aikaa muutenkin, etten tasan rupea miettimään loogista järjestystä. Ehkä jatkossa saamme sellaisia. Tämä postaus oli sillisalaatti elämäntilanteestani ja ajatuksistani liittyen painoon. Ja ehkä joillekin hoikille yllättävänä tämä näkökanta, että on todella olemassa vahvojakin syitä sille, että joku ei edes halua laihtua. Minulla on syitä joiden vuoksi haluan laihtua ja syitä joiden vuoksi en halua laihtua. Siksi minä varmaan tällainen jojo olenkin aina ollut.
