Levi - long time, no see

Heissan,

johan on ollut härdelliä! Tämä syksy on mennyt ihan älytöntä vauhtia ja tällä viikolla on jo joulu. Töissä on ollut mukavasti tekemistä ja myös töiden ulkopuolella on häppeninkiä riittänyt mukavien tapahtumien muodossa. On ollut pikkujoulut paikallisten kollegoiden kanssa kuin myös itsenäisyyspäivän viettoa kaveriporukalla nyyttärimeiningillä. Paras itsenäisyyspäivä ikinä! On käyty istumassa iltaa useaankin otteeseen ja syömässäkin kahdesti. Ja sitten oli Levin reissu, firman piikkiin.

Itsenäisyyspäivänbileet kavereiden kanssa oli kyllä aivan loistava idea, syötävät oli 6/5.

Toi viimeinen oli kyllä sellainen, että se loksautti itseltäkin leuan lattiaan siinä kohtaa, kun kuulin, että semmoinen järjestetään. Silleen, mitä, oikeasti? Leville viikonlopuksi? Ei tartte maksaa itse, muuta kuin baarissa juomansa? Ku oot ensin ollut töissä lähinnä pienissä firmoissa, jotka vielä vakiinnuttaa toimintaansa ja kaikki katsotaan tarkkaan tai sitten valtiolla, jossa tietysti on tiukkaa verorahojen kanssa, niin osasi itsekin pistää tuon oikeaan mittasuhteeseen. Mahdollista toki kai lähinnä siksi, että firman henkilöstömäärä on suht maltillinen ja jokainen tekee ihan kelvollisesti tulosta.

Asianajajien pikkujouluissa söin ekan kerran mustekalaa, ajattelin että ei se varmaan edes näytä siltä, joku pötkylä vaan, kyllä se menee. Mitä vielä, kokonainen otus! Mut oli ihan hyvää. (kuva on kaverini mun lautasesta ottama)

Mutta oli se aivan mahtava viikonloppu. Mää olin niin onnellinen. Onnellinen että sai olla siellä keskellä tosi kaunista talvea, kivojen ihmisten kanssa, tekemässä kivoja juttuja. Onnellinen, että kaikki meillä työskentelevät ovat niin kivoja ihmisiä ja onnellinen että meitä työntekijöitä arvostetaan niin paljon, että meille suodaan tuollainen viikonloppu. Että kaikki on hienoa ja järjestetty ja maksettu ja tuu vaan perässä. Olin tietysti itselleni tyypillisesti ihan pähkinöinä myös lentämisestä, mä rakastan lentää. Siinä vaan on jotakin hienoa.

Yllättävän pätevä käsilaukku lennolle ja vetää sisäänsä tämän kaiken :) Furla Metropolis on hän.

Kuulemma 100 euroa per henkilö menopaluu, yllättävän vähän!

Mun matkahan oli pikkaisen pidempi kuin muiden, koska mun piti ensin hankkiutua junalla Helsinkiin. Ettei ihan pöllöhommiksi olisi mennyt, niin olin lentoa edeltäneen yön yötä sihteerilläni ja sitten aamulla hipsaistiin Helsinki-Vantaalle. Meidän piti syödä lentokentällä, mutta jotenkin aika katosi ja ruumaan menevän laukun jättämisessä oli probleemaa, joten ei ehditty. Mennessä lentokentällä mun litran kosmetiikka/nestepussi päätti räjähtää ja siinä oli oma shownsa. Argh. Se litra on tosi pieni. Etenkin kun lentää pelkillä käsimatkatavaroilla (en halunnut stressata löytääkö ruuman kassi perille). Melkein tekis mieli ens kerralla lentää ruumaan menevällä laukulla, ettei tartte edes yrittää äheltää sen litran pussin kanssa.

Luulin Norwegiania halpalentoyhtiöksi, niiden kone olikin yllättävän siisti!

Perillä suunnattiin ensin johonkin Sokos Hotelliin kokoustamaan vähän työjuttuja, tosin kuohuviinin kera ja yhdessä vaiheessa tehtiin myös lumihiutaleita paperista, että ei silleen niin turhan rankkaa ollut. Illalla sitten käytiin syömässä pitkän kaavan kautta ennen kuin saunottiin ja hipsittiin baariin tanssimaan. Osa kai kävi jossain vaiheessa hiihtämässäkin, mutta aika vähän aikaa sellaiseen oli.

Napue GinTonic, maailman paras gin tonic, on muuten hyvä drinkki!

En olisi uskonut, että kurpitsakeitto voi olla niin hyvää kuin tuo oli!

Tää on klassikko, aina kun työnantaja maksaa, ota härän sisäfilee! (oli mulla punaviiniä sen kanssa, valkkari oli kurpitsakeiton kanssa)

Muistan yöllä ajatelleeni, että pitää yrittää kuvata Levin alppikaupunkimaisuutta. Ei tää tästä nyt kyllä liian hyvin välity :D Mutta se on hieno paikka talvella!

Lauantaina aamupalan jälkeen oli hetki aikaa ja urheimmat hiihti ja toiset nukkui yökukkumisia pois, ennen kuin laitettiin porukka kasaan ja suunnattiin luullakseni kohti jotain poropaikkaa. Poroja siellä ainakin oli pihassa aitauksessa siinä paikassa, mistä lähdettiin moottorikelkan vetämällä reellä läpi lumisen metsän jollekin pirtille. Mä olin yhden matkan reessä ja yhden moottorikelkassa ja tietysti aivan pähkinöinä kummastakin niistäkin. Etenkin takaisin tullessa moottorikelkan kyydissä, kun sai kuskin yli pällistellä lumista sinisen pimeää metsää, jota vain moottorikelkan valo valaisi ja lunta oli tietysti yli 50 cm.

Meidän majapaikka

Poro!

Oliko vähänkö lumista! Kuvitelkaas tuo pimeellä!

Perillä meillä oli erätaitokisat ja se oli pitkästä aikaa hauskaa hommaa. Ei oikeastaan mitään mitä en olisi aiemmin tehnyt, mutta edellisistä kerroista on tosiaan aikaa. Semmoinen "tee pökkelöstä tulet, sulata lunta ja keitä se"-tehtävä on ollut partiotaitokisoissa ja muistaakseni myös eräällä partioleirillä, mikä pidettiin Lohtajan Vattajalla Maanpuolustuskoulutus ry:n kanssa yhdessä. Varmaan joskus 2000-luvun alkuvuosina tai 1990-luvun lopussa. Jousipyssyllä olen viimeksi ampunut 2004 Ruotsin armeijaleirillä. Solmurastilla oli hyvä että oli partiolaistausta, joskin jouduin aika kauan miettimään miten tehdään paalusolmu, kun sitä ei ole tarvinnut tehdä varmaan 15 vuoteen. Potkukelkkaviestin katsoin sivusta, kun siitä olis mun jalan kanssa vaan tullut raatoja, mutta kyllä se meni kannustaessakin.

Erätaitokisoista kun lähdettiin niin tuoksuttiin sen verran vahvasti savulta, että piti käydä saunan kautta, ennen kuin lähdettiin poropeijaisiin. Voin kertoa, että oli hyvää ja tuli syötyä taas aivan liikaa. Siis ylipäätään, jestas että sillä reissulla tuli syötyä ja juotua paljon. Joku kertoi, että jollakin aikaisemmalla reissulla joku oli ilmeisesti syönyt itselleen ihan jonku suolitukoksenkin. En tiennyt että sellainen edes on mahdollista, mutta lähellä varmasti oli :D

Poropeijaisissa tuollaisessa kodassa. Kuvassa jotain ulkomaalaisia tyyppejä, ehkä ne ei pahastu että joutuu tänne :D

Kaikki ruoka oli keskellä kotaa. Logistisesti ehkä vähän hankala yhtälö.

Sunnuntaina ei sitten ollut oikeastaan muuta kuin aamiaisen jälkeen pakattiin ja hipsaistiin lentokentälle. Onnistuin tietysti potkimaan epähuomiossa korkkarini sängyn alle niin, että ne jouduttiin postittamaan minulle perästä. Lisäksi lento oli sen verran myöhässä, että huolimatta kovasta juoksuyrityksestäni Helsinki-Vantaalla ja Tikkurilassa, jouduin katselemaan Tikkurilan aseman tunnelista, kun junani lähti ilman minua Lappeenrantaan. Onneksi kuitenkin uusi juna lähti tunnin päästä, joten kun siinä kohtaa kävi syömässä (vaikka oli viikonlopun aikana jo kahdesti vannonut, ettei syö enää ikinä), niin ei tarvinnut oikeastaan maleksia juuri yhtään.

Tästä tuli kännykkäni uusi taustakuva. Ihana kuva ihanasta viikonlopusta!

Levin reissun jälkeen on kyllä ollut työmotivaatio kohdallaan. Kyllä tuo tuollainen nostaa niin yhteishenkeä kuin myös sellaista kiitollisuutta työnantajaa kohtaan. Että oikeasti välitetään työntekijöiden hyvinvoinnista eikä ajatella pelkästään sitä mitä viivan alle jää. Vähän kuten eräs toinen kerran sanoi, että kyllä sitä töissä pienet kuprut sietää, kun palkka on kuitenkin niin hyvä. Tosin, kupruja ei kyllä oo talon sisältä tullut, korkeintaan hävinneiltä vastapuolilta! :D Sen sijaan taisi Levilläkin olla puhetta siinä kokousosiossa, että asiat halutaan hoitaa niin, että kaikilla on joka päivä kiva tulla töihin. Ai että on ihan paras työpaikka! 

Tärähtänyttä meininkiä :D

Levi on kyllä sellainen paikka, että sieltä on paljon hyviä muistoja. Uusimpana tietysti tämä reissu, mutta edellinen oli vuonna 2011 syksyllä, kun käytiin äidin ja veljen kanssa siellä. Silloin tehtiin sellaisia lyhyitä päiväretkiä ja yksi aamu ajettiin äidin kanssa käymään Rovaniemellä että multa poistettiin viisaudenhammas YTHS:llä, missä se maksoi vain 13 euroa. Koska tuore aukko suussa ei ilmeisesti kannattanut kiivetä jalkaisin tunturin päälle, olin sen päivän sohvalla. Äiti ja veli kävivät tunturin päällä ja saivat satumaisia valokuvia sieltä. Sitä ennen olen käynyt Levillä muistaakseni vuonna 2010 ja oiskohan ollut 2008. Kummatkin kaamosluentojen merkeissä eli opiskelijatapahtuma. Silloin niillä kerroilla tuli ihan lumilautailtuakin kaiken muun ohessa. 

Ulko-oven talviajan koriste :) Ehkä aika täydellinen mulle!

Mutta aiheesta kukkaruukkuun, mitäs muuta tässä on nyt kuukauden aikana tapahtunut? Noh, yhtenä viikkona oli tuossa töitä siihen malliin, että ajoin viikossa melkein 1000 kilometriä työajoja. Sitä kilometrikorvausten määrää! Mutta oli kyllä pitkiä päiviäkin ja säät sellaisia, että oli suorastaan pelottava ajaa. Toinen merkittävä juttu on, että aloitin bujon, eli bullet journalin pitämisen. Ostin aihetta käsittelevän kirjan, koska sen on kirjoittanut yksi tuttuni, ennen Lappeenrannassa syyttäjänä työskennellyt henkilö ja minun on tietysti pakko lukea/omistaa tuttujeni/kavereideni kirjoittamat kirjat. Tämä on oikeastaan vasta toinen kirja, jonka on kirjoittanut joku henkilö, jonka oikeasti tunnen. 

Hissiselfieen voi päättää, on sitä yllättävän lumista ollut täällä etelässäkin! Tuo oli jonkun ankaran lumipyryn aikaan. Yritin ikuistaa itseäni lumiukkona, mutta eihän siitä mitään tullut :D

Mutta ulkona oli lunta!

No mutta siitä se sitten lähti. Ihan kuin mulle tehty juttu. Minä joka hallitsen arkeani listoilla (lähinnä töissä) ja saan suurta tyydytystä, kun voin merkitä että "tehty". Lisäksi mulla on vähän sitä, että pitäisi tehdä paljon muutakin kuin vain röhnöttää tässä sohvalla netflixiä katsoen. Pitäisi harrastaa liikuntaa, yrittää kirjoittaa tätä blogia vähän säännöllisemmin, pitäisi venytellä (työpöytä jonka ääressä voi seistä, on tosi hyvä selälle, mutta vähän hankalampi jaloille), pitäisi meditoida useammin että pää pysyy kasassa hektisessä työarjessa ja pitäisi sitä ja tätä. Säästää ja sijoittaa. Siivota. Pestä sauna. Soitella silloin tällöin muualla asuville ystäville. Ja niin edelleen. Ja kaikkeen tähän bujon pitäisi auttaa. Luulen, että se voi jopa toimia mulla. Itse asiassa kirjoitan tätäkin nyt, koska tämä blogin päivittäminen oli mulla bujossa tämän viikon to do-listalla. Tammikuun listalla on muuten 10 kerran salikortin hankkiminen. Ajattelin, että ostelisin sellaisia niin kauan, että saisin siitäkin taas rutiinin. Bujosta varmaan tulee sellainen mun iso juttu vuodelle 2018. Lupaan palata aiheeseen. 

Ihanaa joulun aikaa kaikille!

Jonkin kauan sitten kadonneen tunsin koskettavan minua

Hei,

no johan taas venähti. Syytetään työtä kuten aina, sillä sielläkin on ollut sellainen meininki, ettei ole paljon toimiston seiniä tarvinnut katsella. Arkeni on tässä syksyn mittaan rullannut pitkälti kaavalla töihin, kotiin, töihin, kotiin, maanantaisin kanteletunti ja noin kerran kahdessa viikossa ilta kaveriporukan kanssa. Uusi Tuntematonkin käytiin katsomassa, se oli hyvä. Ai niin ja olihan tässä reissuja.

Lähtötilanne

Yhdellä viikolla oli kaksi Helsingin reissua eri päivinä, ne meni ihan hyvin. Viime viikonloppuna kävin isänpäivän merkeissä Kokkolassa ja se ei matkustamisen puolesta mennyt hyvin. Menomatka meni suhteellisen aikataulussa ja meinasin silloinkin kuolla tylsyyteen, koska jostain syystä välillä Helsinki-Kokkola ei voi yhtä aikaa selata nettiä ja kuunnella spotifya. Jostain mystisestä syystä välillä Lappeenranta-Helsinki se sen sijaan onnistuu. Ehkä sitä vaan on "pohjoisessa" huonommat internetyhteydet. No ei siinä, takaisin tulomatka, se vasta uusi kokemus olikin.

Hakee hakee, niin värejä kuin että mitä sitä nyt lopputulokselta haluaa

Alku oli ihan normaalia VR:ää, juna myöhässä jotain 25 minuuttia. Mutta kun meille siunaantui veturi, jossa oli jotenkin vajaat tehot, jäätiin koko ajan enemmän jälkeen lopputuloksella, että joskus Tampereen jälkeen tuli kuulutus, että idän juna ei odota meitä. Mahtavaa. Olisin nimittäin ollut aikatauluissakin olevilla junilla kotona joskus 22.45 aikohin ja seuraavana aamuna oli ohjelmassa 06.00 herätys, että ehtisin ajaa Kouvolaan yhdeksäksi. Kiva epätietoisuus siinä sitten aikansa ja mietin jo, että miten ihmeessä pääsen Lappeenrantaan, koska sieltä on pakko hakea työpuhelin ja työläppäri ja aamun ekalla junalla ei ehdi. Loppujen lopuksi VR järkkäsi asian niin, että juna teki ylimääräisen pysähdyksen Keravalla, me juostiin tunnelin kautta Z-junaan ja sillä Lahteen. Lahdessa konduktöörit opastivat meidät pieneen bussiin, joka lähti ajamaan kohti itää. Varusmiehillä oli oma shownsa, kun he yrittivät saada ilmoitettua varuskuntaan, että eivät ehdi aikataulussa. Itse olin lopulta kotona leppoisasti tasan puolilta öin. Kokkolassa olin juna-asemalle raahautunut siinä 16.30 aikaan. Onneksi silloin yöllä avasin työläppärin ja luin nopeasti sähköpostit, sillä paljastui, että aamun eka palaveri peruuntui ja Kouvolaan tarvitsi ehtiä vasta kahdeksi. Sai siis nukkua aamulla tunnin pitempään. Oli kyllä sellainen show, että vähän mietityttää pitäisikö ensi kerralla oikeasti vain ajaa tuo väli.

Eiku mä laitankin karmin harmaalla, kun nyt se vahingossa syntyi

Olin ennen Kokkolan reissua bongannut facebookissa tonttuoven, joten Kokkolassa sitä piti tietysti näyttää äidille (joka on yhtä tonttufani, kuin minä hyljefani) seurauksella, että käytiin ostamassa molemmille omat tonttuovet. Minun ovi vaati vähän maalaamista ja aika kauan mietinkin, mitä haluan ja selasin myös instagrammia ja pinterestiä löytääkseni inspiraation. Siellä oli enimmäkseen vain sellaista tyyliä, mistä en itse niin välitä, joten lopulta päädyin maalaamaan tonttuoveni väreillä, jotka sopivat omaan sisustukseeni. Harmaa karmi natsaa harmaaseen sohvaan ja vaaleansininen ovi sopii vaaleansinisiin mattoihin.

En tiedä oonko ihan tyytyväinen tähänkään, mutta mennään nyt toistaiseksi tällä

Tämä oli ensimmäinen kerta useaan vuoteen, kun ylipäätään maalaan mitään ja sen vuoksi olikin melkoinen härdelli värien kanssa. Ensinnäkin musta on kadonnut tai varmaan kokonaan loppunut, joten harmaan muodostaminen oli vähän työn ja tuskan takana. En jostain syystä ollut niin fiksu, että olisin tajunnut googlettaa, miten harmaata tehdään. Tuttuni kertoi tosin myöhemmin facebookissa, että se vaatii kaikkien 6 perusvärin sekoittamista täsmälleen oikeassa suhteessa ja hän tietää ihmisillä menneen ihan pari tuntiakin siihen, että yrittävät onnistua siinä. Toinen ongelma oli tietysti se, että en muistanut ollenkaan, miten vähän sinistä tarvitaan, että saadaan aikaiseksi vaaleansinistä. Tämä tietysti johti siihen, että valkoinen väri lähes loppui! 

Ta-daa!

Mutta kaikesta koheltamisesta huolimatta maalaaminen oli kivaa ja tulipa ajateltua, että miksi sitäkään ei ole tehnyt enemmän. Olen työssäni hyvin älyllisesti suuntautunut, enimmäkseen se on pelkkää ajattelua ja erilaisten näkökulmien perustelua ja ylös kirjoittamista/ muille oikeudenkäynnissä kertomista, että saisi vakuutettua muutkin siitä omasta logiikastaan. Kuitenkin jos miettii omaa elämääni taakse päin, olen lapsesta asti piirtänyt ja maalannut paljon. Lapsesta yliopistoon saakka olen myös soittanut pianoa. Eli tehnyt tällaisia luovia juttuja. On hirmuhyvä kysymys, että miksi ihmeessä olen antanut niiden liusua pois elämästäni? 

Siellä se on!

Ehkä se ei ollut tietoinen päätös. Se varmaan alkoi joskus yliopiston aikaan, kun aina oli edessä seuraava tentti ja tuntui, että koko ajan pitää lukea. No tavallaan pitikin, 100 sivua joka ikinen päivä ja jos pidät tauon, niin sitten se lukemiseen käytettävä aika ikään kuin vain jatkuu ja jatkuu lopputuloksena, että ei minulla mitään ilta- tai viikonloppuvapaita ollut. Yliopistossa päivät olivat aika pitkälti niin, että heräsin omia aikojani ilman kelloa, kävin harrastamassa liikuntaa ja sen jälkeen aloin lukemaan ja se yleensä sitten kestikin koko päivän, koska varsinkin talvella heräsin tosi myöhään. Jossain kohtaa myin sähköurkuni, koska en ollut enää vuosiin soittanut juuri yhtään. Hyvin väärä valinta muuten! Yliopistosta päästyäni käytin aikaa edelleen liikuntaan ja sen lisäksi työn etsiminen tuntui työltä ja käytin siihen paljon aikaa joka päivä. Lopulta työpaikan saatuani aloin tehdä sitä asianajajatutkintoa, joten työpäivien jälkeen käytin tutkinnon tekemiseen illat ja viikonloput. 

Tämän laatikon voisi avata useamminkin

No sittenkin kun asianajajatutkinnosta oli selvitty, jotenkin sitä aikaa ei muka vain ole löytynyt musiikille tai kuvataiteelle. Hyvin vähäisessä määrin sitä on löytynyt edes liikunnalle! Musiikkiin tietysti vaikutti se, että ei enää ollut sähköurkuja ja vaikka kantele olikin, niin vasta tänä syksynä löysin ensimmäisen kerran paikan, jossa joku opettaa minulle sen soittamista. Olen kyllä pitänyt silmiäni auki monta vuotta asian suhteen, mutta ennen tätä ei ollut tärpännyt. Kuvataiteen pois jääntiin ei mitään syitä ollut. Minulla on koko ajan ollut hallussani pensselit, kynät, liidut, akvarelli- ja akryylimaalit. (Luojan kiitos en ole niitä heittänyt pois!) Ei vain tullut tartuttua niihin, vaikka välillä se ajatus mielessä kävikin esimerkiksi viikonloppuisin.

Onkin kuulkaas ollut hommaa virittää korvakuulolta! Onneksi iphoneen sai ladattua Tuner lite-appin, jota voi käyttää apuna virittämisessä.

Se mitä tässä tietysti työjuttujen lisäksi on tapahtunut noin elämänkaarellisesti ajateltuna, on sosiaalinen media, tv-sarjat ja ylipäätään "netissä roikkuminen". Niitähän en tietysti nykyisessä määrin ole harrastanut aiemmin, kun ahkerammin maalasin, soitin ja harrastin liikuntaa. Ensimmäisen oman tietokoneen sain joskus yläasteikäisenä, mutta silloin internet taisi vielä maksaa ihan eri tavalla kuin nykyään. Irc-galleriassa ei tullut roikuttua samalla tavalla kuin facebookissa, eikä siellä tietysti ollut kaikkia ihmisiä, niin kuin facebookissa on oikeastaan äitiä ja isovanhempia lukuunottamatta kaikki sukulaiseni, ystäväni ja ihmiset opiskelu- ja työpaikoilta. 

5-kielisellä kanteleella sointuvaihtoehtoja pääasiassa 3

Tv-sarjoja tuli katsottu paljon vähemmän, koska olin perheeni tai ystävieni kanssa eikä toisaalta silloin vielä ollut mitään tarvetta paeta todellisuutta. Tai oikeastaan työhön liittyviä ajatuksia. Työasiat pyörivät minulla ajatuksissa nykyään lähes taukoamatta. Mietin niitä töiden jälkeen ja pahimmissa paikoissa herään aamuöisin miettimään niitä. Ainoa mikä estää niiden miettimisen on ollut hyvän kirjan lukeminen tai mukaansa tempaavan tv-sarjan katsominen. Tai tietysti kanteleen soitto. Siinä kun pitää yhtä aikaa tehdä käsillään motorisia juttuja eli hiljentää kieliä ja toisella kädellä näppäillä kieliä ja katsellaan seurata nuotteja ja mahdollisesti ehkä vielä laulaakin, niin ei aivokapasiteettia enää riitä työlle. 

Sitten muunnetaan piano-soinnut kantelesoinnuiksi tällä pyörällä

Mutta jollakin tavalla elämä tuntuu hukkaan heitetyltä, jos kaiken vapaa-ajan viettää vain uppoutuneena sosiaalisen median, netin tai tv-sarjojen maailmaan. Oon miettinyt sitä tässä jo jonkin aikaa, koska aina ihmisten kysyessä kuulumisia, vastaus on että "no töitä kuuluu, ei sen ihmeempää". Ystäviä ei oikein voi nähdä enempää, koska kaikki ovat yhtä paljon tai enemmänkin aikaa vievässä työssä tai asuvat satojen kilometrien päässä ja perhe ja sukulaiset asuvat hekin toisella puolella Suomea. Mutta jotenkin pitäisi nyt yrittää jatkossa pitää huolta siitä, että "läppäriaika" vähenee ja enemmän aikaa vapautuu musiikille, kuvataiteelle ja liikunnalle. Tärkeiden ihmisten kanssa olemisen jälkeen, kun nämä kolme kaikista eniten lisäävät hyvinvointia ja kokemusta, että elämä ei vain liusu ohi. Ne olisivat myös hyvää vastapainoa ajatuspainotteiselle työlle ja toimivat stressinpoistajina ilman, että tarvitsisi tuntea jälkikäteen syyllisyyttä. 

Merkitään ne nuotteihin ja lähdetään soittamaan!

Toivottavasti en kadota enää luovuutta! Se oli niin kauan iso osa minua. Osa, jota en edes huomannut kadottaneeni. Äitipuolenikin totesi viime viikonloppuna, että "ainahan sinä olet soittanut", kun keskusteltiin siitä, että olen aloittanut tänä syksynä kanteleen soiton, hän vain viittasi siihen pianoon. En tiedä miten se on jäänyt keskustelematta, että en ole soittanut sitä noin 6 vuoteen.

Ai niin valokuvauskin oli joskus oma "luovuuden toteuttamismuotoni". No sekin on jäänyt, mitä nyt välillä tulee ikuistettua, jos sattuu kohtaamaan jotain nättiä. Yksi aamu Saimaa oli jäässä.

Nyt läppäri kiinni ja kantele tassuun. "Sinisiä punasia, ruusun kukkia kannan kädessäni..."

31 vuotta elämää

Hei,

tämän postauksen idean myönnän kopioineeni suoraan Mungolifesta. Täytän alkavalla viikolla 31 vuotta, joten ajattelin että olisi hauska tehdä tällainen pieni katsaus taaksepäin. Mitä olennaista elämässäni on tapahtunut näiden 31 vuoden aikana? 

1-vuotiaana: Tästä ajasta en oikeasti muista mitään. Olin kuitenkin vanhempieni esikoinen sekä isäni että äitini sukujen puolelta ensimmäinen lastenlapsi, joten minulle kerrotun mukaan olen saanut varsin paljon huomiota tuossa vaiheessa. Tämä on luultavasti vaikuttanut persoonallisuuteeni, sanon aina mielipiteeni, oli tilanne ihan mikä tahansa, koska hei, totta kai ihmiset nyt minua kuuntelee :D

2-vuotiaana: Ei muistoja. Minulle kuitenkin syntyi pikkuveli ja piti alkaa jakamaan vanhempien huomiota. Pikkuveli oli lapsena aivan äärimmäisen rasittava ja suoraan sanottuna minua ei olisi haitannut, vaikka häntä ei olisi ollut olemassa ollenkaan. Onneksi pikkuveljestäni kasvoi kuitenkin jossain teini-iän paikkeella oikein hyvä ihminen ja nykyään hän on minulle todella tärkeä.

3-vuotiaana: Luulen, että olen tavannut pitkäikäisimmän ystäväni, lapsuuteni bestiksen 3-vuotiaana. Me oltiin kuin paita ja peppu ja rymyttiin kaikki vapaa-aika metsässä leikkimässä.

4 tai 5-vuotiaana: Olen käsityksessä, että jotain näitä main oltiin veljen kanssa leikkimässä Patamäki-nimisessä paikassa ja hän tippui jyrkänteeltä alas ja melkein kuoli. Se on varhaisin muistoni, jonka voin vieläkin nähdä mielessäni aivan selvästi. Aikuisena on kovasti mietityttänyt, miksi kukaan ohi menneistä aikuisista ei auttanut meitä. Pikkuveljeni oli kuitenkin läpimärkä verestä, jota tuli hänen päästään ja me kävelimme about kilometrin matkan kotiin pyörätietä pitkin.

6-vuotiaana: Aloitin koulun ja muistan pätkiä ensimmäisestä koulupäivästä. Koulu oli alusta alkaen minun juttuni ja pärjäsin siellä hyvin.

7-vuotiaana: Jotain näitä aikoja aloitin pelaamaan jalkapalloa. Täysin väärästä syystä. Halusin ne monella näkemäni hienot verkkarit! En muista kuinka monta vuotta pelasin, mutta en ollut hommaan tarpeeksi kypsä enkä oikein koskaan aidosti pitänyt lajista.

8-vuotiaana: Aloitin partion. Elämäni toiseksi paras päätös. Partiosta tuli ykkösharrastukseni. Kaikki elämäni parhaat hetket ovat liittyneet partioon.

9-vuotiaana: Mitään tarkasti juuri tähän vuoteen liittyvää en muista, mutta todettakoon, että koulukiusatuksi joutuminen on alkanut alaluokilla, ehkä jo 2. tai 3. luokalla. Minua haukuttiin neekeriksi, koska olin tummempi kuin muut ja siihen aikaan Suomessa ei tainnut juuri olla oikeita tummaihoisia eikä hirveästi muutenkaan maahanmuuttajia. Minä joka näytän lähinnä italialaiselta, erotuin tietysti joukosta. 

10-vuotiaana: Suunnilleen näitä aikoja löysin fantasiakirjallisuuden ja aloin tosissani ahmimaan kirjoja. Valitettavasti jotain näitä aikoja myös alkoi lihominen. Ystäväni muutti toiselle puolelle kaupunkia ja sen sijasta, että olisin rymynnyt kaiken vapaa-ajan metsässä, luin kirjoja. En pitänyt omasta hiusväristäni, joten aloitin värjäämään hiuksiani punaisiksi.

11-vuotiaana: En muista pelanneeni jalkapalloa enää yläasteella, joten olen lopettanut sen pelaamisen varmaankin näitä aikoja.

12-vuotiaana: Aloitin vetämään partiossa ryhmää itseäni nuoremmille. Siitä asti olin ainakin 10 vuotta aktiivisesti johtajan roolissa. Myös tämä on vaikuttanut hyvin paljon persoonaani, minä otan aina tilanteen haltuuni, kuuluu se minulle tai ei. 12-vuotiaana myös päätin, että minusta tulee asianajaja. Koin elämässäni niin paljon epäoikeudenmukaisuutta lähinnä koulumaailmassa, että halusin työskennellä ammatissa, jossa voisin vaikuttaa oikeudenmukaisuuteen. Se oli elämäni paras päätös.

13-vuotiaana: Oli koko elämäni paskin vuosi. Vanhempani erosivat ja ainut minulla koskaan ollut lemmikki, Vili-hamsteri kuoli. Koulukiusaaminen jatkui yläasteella, nyt syynä oli se, että olin liian hyvä koulussa.

14-vuotiaana: Jotain näitä aikoja löysin gootti/metallimusiikin ja aloin pukeutumaan mustaan. Partiossa osallistuin 2 viikkoa kestäneelle Scout 2001-leirille Ruotsissa ja onnistuin siellä muun muassa kirjaimellisesti törmäämään Ruotsin kuninkaaseen ja lentämään sen jälkeen turvamiesten heittämänä kauemmaksi. 

15-vuotiaana: Yläaste loppui ja aloitin tekemään kaksoistutkintoa lukiossa ja kauppaoppilaitoksessa. Lukion ensimmäisestä luokasta alkaen olin vapaa vuosia kestäneestä koulukiusaamisesta ja en olisi voinut olla onnellisempi. Meillä oli koulussa mukava ystäväporukka. 

16-vuotiaana: Jossain tässä kohtaa aloitin partiossa kouluttamaan muita johtajia ja aika lailla kaikki vapaa-aikani kului partion piirissä. Oli vetämieni ryhmien retket, lippukunnan leirit, piirin leirit, vetämäni koulutusviikonloput, kaikkien näiden suunnittelu ja partiotaitokisat. 

17-vuotiaana: Osallistuin Ruotsissa pari viikkoa kestäneelle Army Cadet Exchange-leirille. Eli pari viikkoa sotilasmeininkiä ja oli yksi elämäni parhaista ellei jopa paras kokemus. Armeijaanhan olin aikonut mennä jo pikkutytöstä lähtien, niin totta kai olin tuolla ihan pähkinöinä. Pääsin tuonne, kun eräs minut partion kautta tuntenut majuri, ehdotti että hakisin mukaan. Suomen puolesta järjestäjänä oli Maanpuolustuskoulutus ry, jonka toiminnassa kyseinen majuri oli mukana. Samana syksynä minut pyydettiin sotilastaitokisoihin Suomen joukkueeseen mukaan ja nehän voitettiin. Vahingossa voitin myös henkilökohtaisen mestaruuden ja tulin ammunnoissakin kolmanneksi, vaikka ampumiskokemusta minulla oli hyvin vähän. Jotain näitä aikoja värjäsin hiukseni mustiksi, värjättyäni niitä 10-vuotiaasta asti punaisiksi. Mustaa olin alkanut harkita jo yläasteella, mutta meni aika kauan ennen kuin viimeinkin uskalsin värjätä mustiksi.

18-vuotiaana: Tapahtui kaksi elämäni kannalta merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli partiossa tapahtunut tapaturma, jonka seurauksena olin kuukausia sängyssä saaden jalkaani pysyvän hermovamman ja joka ylioppilaskirjoitusten pilaamisen lisäksi on aiheuttanut hyvin paljon harmia elämääni siitä asti. Pysyvä vamma esti armeijaan menemisen ja se on elämäni traagisimpia asioita. Toinen merkittävä asia oli, että 18-vuotiaana aloin elämäni ensimmäistä kertaa seurustella. Asia, joka tuli oikeastaan itsellenikin täysin yllättäen ja puskista. Mutta halusin kokeilla asiaa, joten kokeilin ja vahingossa rakastuin. Yritin myös ensimmäistä kertaa oikeustieteelliseen, mutta jäin 10 pisteen päähän läpimenosta eli todella kauaksi. Tajusin jo pääsykokeessa, että nyt ei riitä ja se oli kamalaa, kun tiesi, minkälaisen valmistautumisurakan joutuu vetämään seuraavana vuonna uusiksi.

19-vuotiaana: Sain kaksoistutkinnostani valmiiksi myös kauppaopiston osuuden, mutta oikeustieteellinen jäi 1 pisteen päähän. Tarkasti ottaen olisin päässyt sisään, jos olisin kirjoittanut vastauspaperiin yhden kirjaimen vähemmän monivalintatehtävässä. Suuntasin Rovaniemelle Rovala-opistoon tekemään avoimen yliopiston kautta oikeustieteen aineopintoja. Sisäoppilaitosmainen Rovala-vuosi oli aivan mahtava ja sain monta todella hyvää ystävää. Ja kun lakia opiskeltiin joka päivä koulussa opettajan johdolla ja illat käytettiin tenttikirjojen lukemiseen, tentit menivät läpi käsittämättömän hyvillä arvosanoilla. 

20-vuotiaana: Pääsin heittämällä sisään oikeustieteelliseen. Suurin ja pitkäaikaisin unelmani tuli toteen. Olin onnesta pähkinöinä, etenkin kun kaikki kaverinikin pääsivät sisään. Kaiken kaikkiaan sinä vuonna ja parina myöhempänä vuonna about 25/30 Rovala-opiston porukastamme pääsi sisään. Vuoden etäsuhteilun jälkeen poikaystäväni seurasi minua Rovaniemelle ja muutettiin yhteiseen asuntoon.

21-vuotiaana: Menin opiskelijajärjestö Elsa Rovaniemen hallitukseen mukaan. Hyvä liikku ja taas paljon arvokkaita kokemuksia.

22-vuotiaana: Meille tuli poikaystävän kanssa ero. Hän tuli kristinuskoon ja muuttui aikamoiseksi fundamentalistiksi. Itse en ollut edes rippikoulua käynyt, enkä kuulunut kirkkoon, joten lopulta tämä asia ajoi meidät eroon. Monessa muussa asiassa voi tehdä kompromissin, mutta uskonto ei ole yksi niistä. Vaikka erottiin ystävinä, olin tosi monta vuotta aivan palasina tästä asiasta. Poikaystävästä, avopuolisosta oli tietysti tullut vuosien saatossa minulle elämäni tärkein ihminen. Päätin, etten aio enää koskaan tuntea moista kipua.

23-vuotiaana: Oikiksen aikana kipuilin monena kesänä, kun en löytänyt kesätöitä. Tuntui että kaikki työhaastattelussa mahdolliset virheet piti oppia kantapään kautta ja epäilin jo aika paljon itseänikin, että sovinko persoonana alalle ollenkaan? Minä nimittäin en ole koskaan ollut hillitty ja hallittu ihminen. Vaan aika värikäs ja mielipiteitä omaava. Ja sellainen "selitän huitoen ja ääni-efektejä käyttäen". Tässä vaiheessa menin myös ainejärjestö Artiklan hallitukseen vuodeksi. Varmaankin jotain näitä aikoja jätin myös kaikki tehtäväni Kokkolassa olleessa partiolippukunnassa, joka oli ollut kotilippukuntani 8-vuotiaaasta asti. Koin etäjohtamisen Rovaniemeltä liian vaikeaksi. Olin toki vielä jäsen, mutta aktiivisimmat partiopäiväni jäivät tässä kohtaa tauolle. Kesällä osallistuttiin kuitenkin veljen kanssa Kilke-suurleirille yhdessä 10.000 muun partiolaisen kanssa.

24-vuotiaana: Sain ensimmäisen oman alani kesätyön käräjäoikeudesta ja muutin sen perässä takaisin Kokkolaan viiden Rovaniemellä vietetyn vuoden jälkeen. Kesätyö oli aivan mahtava ja silloin aloin ajattelemaan, että minusta tulee sittenkin tuomari.

25-vuotiaana: Valmistuin oikeustieteellisestä ja aloin etsimään paikkaani työelämässä. Minulle alku oli aika kivinen. Ensin odottelin kauan että auskultointihakemuksen tilanne selviää, sitten kauan erästä toista paikkaa ja lopulta kun sen sain ja muutin sen perässä Ouluun, huomasin nopeasti, että siitä ei ole pitkäaikaiseksi ratkaisuksi. Ehkäpä suoraan sanottuna elämäni toiseksi pahin vuosi, sen laatuinen se vuosi oli. Oulun työpaikan varmistuttua hankin elämäni ensimmäisen auton. No se olikin paska diili ja auto piti vaihtaa aika pian toiseen. Koska auton omistaminen tuntui jollain tapaa hyvin pelottavalta, nimesin auton Kirpuksi, jotta tottuisin paremmin siihen. 

26-vuotiaana: Sain ensimmäisen valmistumisen jälkeisen kunnon työpaikan ja siitä alkoi ammatillinen kehittyminen tosissaan. Muutin ensin Helsinkiin ja sitten puolen vuoden kuluttua Lappeenrantaan, ollen siis saman työnantajan palveluksessa. Möin auton pois, koska Helsingissä ei autoa tarvittu. Se oli aika surullista, koska olin tietysti kiintynyt siihen, kun olin nimennytkin sen. Suoritin sinä vuonna asianajajajatutkinnon samalla, kun opettelin itse ammattia. Kamalan rankka vuosi. Asianajajatutkinnon tehtyäni oli olo, että en tee enää ikinä mitään tutkintoa. Lappeenrantaan muuttaessani en tuntenut täältä ketään ja siksi menin täkäläiseen partiolippukuntaan, että olisi jotain muutakin kuin työ. Aloin vetämään sudenpenturyhmää yhdessä toisen henkilön kanssa.

27-vuotiaana: Vaikka pidin työstäni, Lappeenrannasta kaupunkina ja olin saanut täältä hyvän kaveriporukan, mielessäni pyöri edelleen pitkäaikainen haave auskultoimaan pääsemisestä ja tuomioistuinuralle lähtemisestä. Asianajotyö oli näyttänyt tietysti myös ikävät puolensa ja halutti kovasti, että voisi itse kirjoittaa ne tuomiot ja sitä myötä tehdä kussakin jutussa sen, mitä itse pitää oikeana. Ajoittain koin olevani liian korkeamoraalinen ja oikeudentuntoinen avustajan työhön. Aloin hakemaan auskultointipaikkoja. Jossain tässä kohtaa myös päätin lopettaa hiusten värjäämisen. Olin kuullut äidiltäni, että harmaantuminen alkaa 30-vuotiaana enkä halunnut että siellä olisi harmaa raja, joten tajusin, että jos värjäämisen meinaa lopettaa, se pitää tehdä ennen sitä. Loppujen lopuksi oma tummanruskea hiusvärini osoittautukin aika kivaksi. 

28-vuotiaana: Pääsin auskultoimaan eli suorittamaan tuomioistuinharjoittelua Kainuun käräjäoikeuteen. Lappeenrannasta oli todella haikea lähteä Kajaaniin, mutta Kajaanin vuodesta tuli aivan mahtava, yksi parhaista vuosista pitkään aikaan. Pidin tuomarintyöstä, mutta silloin tietysti valkeni, että on siinäkin omat negatiiviset puolensa, jota ei avustajapuolella ollessaan tietysti voi havaita.

29-vuotiaana: Päätin sitten kuitenkin tuomioistuinuralle tai syyttäjäuralle lähtemisen sijasta palata vanhaan työhöni Lappeenrantaan. Asiaan vaikutti aika paljon se, että avustajapuolella sain taas vakituisen työsuhteen, kun tuomioistuinuralla ja syyttäjäuralla olisi pitänyt jaksaa vuosia määräaikaisissa työsuhteissa ja kenties myös jatkuvasti paikkakuntaa vaihdellen. Olin väsynyt siihen jatkuvaan muuttamiseen mentyäni jo Kokkola-Rovaniemi-Kokkola-Oulu-Helsinki-Lappeenranta-Kajaani-kierroksen. Lisäksi kun huomioi, että jokaisessa työssä on omat plussansa ja miinuksensa, ei sillä loppuunsa ole hirveästi väliä onko tuomari, asianajaja vai syyttäjä. Tai ei ainakaan minulle ollut. Keskimmäinen on ainoa, jossa voi itse johonkin pisteeseen asti vaikuttaa työmääräänsä ja kiireeseensä. Tietysti valinnassa painoi myös se, että pääsin palaamaan mieluiseen kaupunkiin, jossa odottivat hyvien ammatillisten piirien lisäksi hyvät kaverit. Palatessani takaisin ostin ensimmäisen oman asunnon ja tämän asunnon hankinta oli elämäni kolmanneksi paras päätös. Asunto on ihana, asuntoalue on ihana ja kaupunki on ihana. Ja viimeinkin pääsin tilanteeseen, että ei tarvitse enää maksaa muille, vaan voi oikeasti kerryttää varallisuuttaan.

30-vuotiaana: Minusta tuli virallisesti asianajaja, kun sain asiaan tarvittavat 4 vuotta valmistumisen jälkeistä työkokemusta täyteen. Olin toki tehnyt jo pitkään asianajan työtä, mutta tittelillä lupalakimies, koska en ollut täyttänyt vielä liittoon pääsemisen edellytyksiä. Tässä kohtaa hankin jälleen auton ja se onkin tullut tosi tarpeeseen työssäni, joka on aika liikkuvaista. Työajoja on paljon.

31-vuotiaana: Jatkan varmasti samalla tavalla kuin tähänkin asti. Koska en seurustele, eikä minulla ole lapsia tai lemmikkejä ja kaikki samassa kaupungissa asuvat kaverinikin ovat työpiireistä, elämäni pyörii pitkälti työn ympärillä. Jotain sivuprojekteja toki on silloin tällöin. Tänä syksynä olen aloittanut kanteleen soittamisen ja on ihan mukavaa, kun elämässä on muutakin sisältöä kuin työ. Olen myös miettinyt, että pitäisikö palata aktiivipartioon jollakin tavalla. Sehän jäi, kun muutin Kajaanin ja palatessa takaisin etelään, en halunnut mennä takaisin, koska en halua vetää enää sudenpenturyhmää. Se ei oikein sopinut minulle ja suoraan sanottuna vei enemmän kuin antoi. Kaipaan kuitenkin partiosta monia juttuja, lähinnä leirejä ja retkiä. Tässä pitäisi myös aktivoitua liikunnan suhteen. Se on suoraan sanottuna ollut retuperällä vuodesta 2013 lähtien ja en ole vielä onnistunut luomaan liikunnasta rutiinia kiireisen työelämän rinnalle. Olen miettinyt, että ehkä ensimmäinen järkevä askel siinä asiassa olisi hommata liikuntakaveri. Sellainen jonka kanssa mentäisiin joka viikko vähintään kerran yhdessä harrastamaan liikuntaa. Silloin siitä varmaan tulisi helpommin tapa, jossa pysytään.

Kaiken kaikkiaan olen elämääni tyytyväinen, vaikka on siinä ollut aika rankkojakin jaksoja. Olen kuitenkin onnistunut luomaan itselleni tilanteen, jossa saan elää mielekästä arkea.

Kesäloma osa 2

Hei,

tänä vuonna minulle oli kertynyt vuosilomaa vain 2 viikkoa. Tai no toukokuussa käytin yhden lomapäivän Kööpenhaminan reissuun ja yksi lomapäivä on vielä käyttämättä, jätän sen todennäköisesti jouluun. Sen sijaan, että olisin pitänyt yhden 2 viikon mittaisen loman, pidin kaksi yhden viikon lomaa. Töiden järjestelyn kannalta se oli hyvä ratkaisu, sillä lomalta palatessa töissä ei odottanut niin isoa kaaosta, kuin yleensä pitempien lomien jälkeen. En kuitenkaan ole ihan varma, että oliko se töistä irtautumisen ja palautumisen kannalta ihan paras ratkaisu. Yksi viikko menee nimittäin tosi nopeasti ohi. Melkein pitää mennä takaisin töihin ennen kuin kunnon lomafiilistä on edes saavutettu. Ehkä sitten kun minulla on taas ne 5 viikon lomat, pidän kesällä putkeen kolme viikkoa ja jätän yhden viikon syksylle ja yhden keväälle.

Tämä loman jälkimmäinen pätkä oli tapojeni vastaisesti yllättävän ex tempore -laatuinen. Yleensä olen aikatauluttanut lomani jo etukäteen täyteen treffeja ystävien, perheen ja isovanhempien kanssa. Tällä kertaa oli toki jotain ajatuksia, missä pitää käydä ja mitä tehdään, mutta aikataulu eli vähän säiden mukaan. Äiti oli samaa aikaa lomalla ja hetken mielijohteesta käytiin hänen kanssaan esimerkiksi Pietarsaaressa ja toisena päivänä Ylivieskassa. Niin ja tietysti kolmena päivänä uimassa Kokkolan uimahallin ulkoilma-altaalla. 

Suunniteltua sen sijaan oli retki Tankarin majakkasaarelle. Sen kanssa varsinkin katsottiin säitä ja valittiin sitten sellainen mistä olisi pitänyt tulla aurinkoinen päivä ja käytiin ostamassa päivää ennen liput. Retkipäivän aamuna näytti vähän pahalta, mutta loppujen lopuksi sää oli ihan hyvä. Ei tuullut yhtään, mikä on tosi harvinaista merellä ja varsinkin niin kaukana rannikosta. Aurinkokin paistoi sellaisen kevyen utuisen pilviverhon takaa ja sää oli lämmin, niin mikäs siinä merimatkalla ollessa ja saarta kiertäessä. 

Olen käynyt Tankarissa ainakin kerran aiemminkin, mutta en muistanut sieltä muuta kuin, että meinasin silloin tuon surkean hermovammaisen jalkani takia tippua kivikkoon ja estin sen tarttumalla tyrnipuskaan, jossa oli aika paljon piikkejä. Hirveä kokemus. Tällä kertaa jalka oli jo sen verran parantunut, että en meinannut kertaakaan kaatua. Saarella oli idyllisen näköisiä pikku mökkejä, pääskyjä ja kanervikkoisia kallioita. Vene oli maissa 2 tuntia ja se oli ihan hyvä aika kiertää saari ympäri ja pysähtyä myös teelle ja mokkapalalle.

Mä olin mielestäni oikein merellisesti pukeutunut raitamekossani ja kun kaulassakin vielä kieppui Suunnon ja Kalevala Korun yhteistyömalli eli kompassikoru Guiding Star. Rakastan tuota neulemekkoa. Se on jotenkin raikkaan näköinen, kevyt kantaa päällä ja supermukava. Vaakaraidoista toki on ikiajat toitotettu, että ne lihottavat entisestään, mutta ei tuo mun mielestä nyt mitenkään erityisesti lihota. Mekko on tuollaisena kivempi, kuin se olisi kokonaan valkoisena tai tummansinisenä. Raidat ovat siis tummansinisiä, vaikka kuvassa näyttävätkin mustilta :D 

Raitamekon ja tämän yllä olevassa kuvassa näkyvän hellemekon löysin Kouvolan Zizziltä, jonne ennen lomaa ajelin yksi sunnuntai tutkimaan nimenomaan mekkotarjontaa. Tykkään tuostakin ja ylipäätään viihdyn nykyään mielelläni mekoissa niin töissä kuin kotonakin. Mun pitkäaikaiset ystävät on tätä ihmetelleet, sillä eivät ole jopa yli 20 vuotta kestäneen ystävyytemme aikana juuri nähneet minua mekossa. Meinasin ensin todeta, että en tiedä miksi en ole juuri pitänyt mekkoja enkä hameita, mutta keksinkin heti syyn. 

Minä olen alkanut lihoa 10-vuotiaana ja siitä asti olen vähintään lievästi ylipainoinen ja myöhemmin ihan rehellisesti lihava. Ruumiinrakenteeni on jalkojen osalta sellainen, että muistan jo ala-asteikäisest asti, että mekon tai hameen alla reidet hankaa yhteen ja siitä tietysti aiheutuu paljon kipua haavautumien muodossa. Sukkahousut menee samasta syystä rikki alta aikayksikön ja kun ilmankaan niitä ei voi pitää mekkoja tai hameita, olen sitten pitänyt aina housuja. Jotka tosin nekin menevät aina muutamassa kuukaudessa haaroista rikki ja siksi housuja joutuu ostamaan usein. Mutta tänä vuonna luin jonkin plussabloggarin blogista elämää mullistavan vinkin, siellä hameen ja mekon alla voi pitää shortseja! Avot, miten en ole sitä itse ikinä tajunnut? No tämän tajuamisen jälkeen olenkin sitten viihtynyt mekoissa myös kesäaikaan, kun alle ei tarvitse kiskoa sukkahousuja. Talvisin olen toki mennyt sukkahousuilla, vaikka ne lähes kertakäyttökamaa tuntuvatkin olevan. Tämän jälkimmäisen kesälomapätkän menin kokonaan näillä kahdella mekolla. Muitakin vaatteita toki oli mukana, mutta näissä viihdyin.

Mikkelin asuntomessujen ihmeellisin talo

Loppupuolella lomaa suuntasimme äidin ja veljen kanssa tänne Lappeenrantaan. Siinäkin veljen mukaan tulo oli ex tempore -ratkaisu ja muutti vähän aiemmin aiottuja aikatauluja, sillä veli oli palannut omalta lomaltaan töihin. Veli ei ollut aiemmin koskaan käynyt Lappeenrannassa eikä kumpikaan ennen nähnyt tätä minun nykyistä asuntoani. Olisi ollut kivaa näyttää aurinkoista Lappeenrantaa, mutta perheen vierailun ajaksi sattui varsin epävakaiset säät ja sateen uhka oli jatkuva, vaikka sateilta enimmäkseen säästyttiinkin.

Kyllähän nuo maisemat kelpaisivat

Tultiin tänne perjantaina vasta yhdeksän maissa, sillä päästiin lähtemään Kokkolasta vähän ennen kahta ja Jyväskylässä puolestaan jouduttiin seisomaan ruuhkassa tunti. Käytiin kuitenkin silloin perjantaina vielä kiertämässä tämä kotisaareni ympäri ja saunottiin. Lauantaina herättiin hyvissä ajoin ja suunnattiin Mikkeliin asuntomessuille. Siellä todettiin, että on niillä kyllä melkoiset näkymät kodeistaan, mutta niin on asuntojenhinnatkin täysin tavallisen pulliaisen tavoittamattomissa. Ainakin jos ajattelee, että yhdelle ihmiselle joku 150.000 euroa on aika maksimi ja kahdelle 300.000 euroa. Takaisin Lappeenrantaan ajettiin siten, että ehditiin lähtemään illalla Saimaan risteilylle. Risteilyn jälkeen puolestaan piti perehdyttää veli paikalliseen herkkuun eli vetyyn :)

Nyt muuten perusjuomalasitkin! Sain nuo vedenvihreät Kartio-lasit äidiltä tupaantuliaislahjaksi :)

Sunnuntaina käytiin vielä kiertelemässä kaupunkia ja Linnoitusta sekä tsekattiin tämän vuoden Hiekkalinna. Sitten vähän murua rinnan alle ja perhe saikin jo lähteä ajamaan kohti Kokkolaa. Olivat ilmeisesti joutuneet taas seisomaan Jyväskylässä ruuhkissa, mutta ilmeisesti vain puolituntia. On se kyllä ihme, en ole tullut ajatelleeksikaan, että se on sellainen sumppu. Itse toki olen vain kerran yksikseni ajanut sen välin eikä silloin ollut mitään ongelmaa. 

Kiira-myrskyä odotellessa... (miksi ne sanoi sitä ensin Klaara-myrskyksi ja sitten vaihtoivat nimen?)

Mutta niin se vain loma loppui. Oli yllättävän paha jäädä tänne kun toiset lähtivät ja ajatteli, että heitä näkee seuraavan kerran vasta jouluna. On jotenkin helpompi itse lähteä kuin jäädä yksin jälkeen. Onneksi kuitenkin tajusin, että tuleehan siihen isänpäivä väliin ja varmaankin silloin teen viikonloppureissun Kokkolaan, että näkee edes perhettä. Kyllä se ikävä aina sitten ajan kanssa tasaantuu, kun arjen kuviot töineen ja kavereineen imaisevat taas mukaansa. Esimerkiksi nytkin sunnuntaina, työt kutsuvat, kun poliisista soitettiin. Keskiviikolle on puolestaan kivat suunnitelmat kavereiden kanssa.