Dropbox, pelastajani!

Hei,

miten tää aika menee näin nopeasti. Mitään kerkeä ja niinpä edellisestä postauksesta vierähti taas kaksi viikkoa. Viikko sitten perjantaina oli viimeinkin se asianajajatutkinnon kirjallinen koe ja elämä meni heti kertaheitolla paljon mukavammaksi. Hatunnostoni vaan kaikille, jotka noin 40 tunnin työviikon ohessa opiskelevat. Minusta se oli aivan hirveää ja hyvin pitkälti kävi niin, että arkisin en pysynyt lukutavoitteissani ja viikonloppuna jouduin lukemaan sitten senkin edestä. 

Tosin, kuten oikiksessakin, silloinkin, kun ei lue, sitä kuitenkin stressaa siitä, että ei lue. Lopputuloksena siis se, että ikinä ei ole stressivapaata vapaa-aikaa. Vaan nyt se on ohi! Menee läpi tai ei, niin joka tapauksessa mun ei tartte opiskella useampaan kuukauteen, vaan työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin saan tehdä mitä haluan. Ah autuutta. 

Lumet lähti rytinällä, metsäpohjista tuli lammikoita

Viime lauantai meni lähinnä nukkuessa univelkoja pois ja sunnuntaina käytiin ystävän kanssa Ateneumissa katsastamassa Linnan aarteita-näyttely, jossa siis taidetta presidentin linnasta ja lisäksi siellä oli myös Eero Järnefjeltin näyttely. Lähes kolme tuntia me niitä ihmeteltiin ja ihasteltiin. Oli hassua nähdä livenä maalauksia, joita muistan nähneeni ainakin äidinkielen ja historian oppikirjoissa koulussa. Samalla tuli vähän kipinää myös itsekin taiteilla taas.

Aktiivisimmin minä olen taiteillut yläasteikäisenä, mutta sitten elämä on ollut niin kiireistä, ettei ole oikein jäänyt sille aikaa. Aikuisena vapaa-aika on mennyt lähinnä kirjojen, liikunnan ja netin parissa niinä hetkinä, kun olen yksin. Nyt kuitenkin ystäväni kanssa suunniteltiin, että lähdetään joku kaunis kesäpäivä (toivottavasti sellaisia osuu viikonlopuille!) Suomenlinnaan ja otetaan mukaan taiteilutarvikkeet ja sitten vaan maalataan yhdessä ja nautitaan. Oi että, eikö kuulostakin hyvältä? 

Läheinen metsä on yllättäen täynnä alppiruusuja, joku kasvitieteellinen kokeilu. Suomalaiseksi metsäksi näyttää oudolta.

Viime viikko meni tietysti töitä tehdessä, pitkiä päiviä oli ainakin maanantai ja torstai. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, miten hankala ammatti mulla on vapaa-ajan suhteen. Vaikka lähes 95% ajasta olen töissä arkipäivisin 9-17, joskus tulee yllättäviä tilanteita. Mulla oli torstaiksi sovittuna autonrenkaiden vaihto täällä Helsingissä. Olin oikein kantanut keskiviikkona renkaatkin autoon, että voisin suoraan töistä surffata renkaiden vaihtoon. Vaan miten kävi? Poliisi soitti aamulla, että olisi vangitsemisoikeudenkäynti toisessa kaupungissa ja tarvitaan avustajaa. Työnantaja koulutuksessa, päätös asiasta jäi meikälle ja mahdollinen lähteminen myös minulle. Päätin sitten lähteä, kun ajattelin, että vangitsemisoikeudenkäynnit kestää normaalisti 15 min, niin mulle jää 1,5 tuntia aikaa ehtiä junaan, jolla kerkeän takaisin Helsinkiin siten, että ehdin vaihtamaan auton renkaat. No eipä mennyt niin kuin Strömsössä. Oikeudenkäynti kesti 2 tuntia ja minä olin Helsingissä iltakahdeksalta. Arvaatte varmaan, että jouduin jo oikeuden päätöstä odottaessani soittamaan Euromasterille ja siirtämään aikaa. Ja jos olisin ottanut puolustajan määräyksen itselleni, enkä työnantajalleni (tämäkin päätös jäi minulle), olisin nyt, lauantaina, vankilassa keskustelemassa päämiehen kanssa jatkosta. 

Tämä on nyt siinä mielessä surullista, etten voi harrastaa mitään, mikä vaatii tiettyyn aikaan viikossa jossakin paikassa olemista. Ja minä kun niin kaipaan mukaan takaisin aktiiviseen partiotoimintaan! Kaipaan eniten nimenomaan ryhmän vetämistä ja se olisi sellaista hommaa, että tarttis olla joka viikko tiettyyn aikaan vetämässä sitä ryhmää. Haluaisin myös jatkaa kuntonyrkkeilyn harrastamista ja se myös on sellainen, että tunnit olisivat varmasti kiinteinä aikoina. Kaikkein rasittavinta tässä on se, että kuitenkin 95% ajasta mulla on kuitenkin suhteellisen säännölliset työajat. Tai ainakin vielä on. Saa nyt sitten nähdä, että jos noita oikeudenkäyntejä alkaa tippumaan enemmän, ku ne on just niitä, joista ei ikinä tiedä miten käy. 

Pinkki on edelleen in. Jännä miten tää pinkki-turkoosi-smaragdinvihreä-innostus on kestänyt jo yli vuoden. Oon kyllä heti niin viehättävä tässä kuvassa, mutta asu siinä nyt onkin pääasia eikä meikäläinen.

Noh, vapaa-ajan käyttöä koskevat murheet eivät suinkaan ole olleet mun ainoita murheita viime aikoina. Mullehan on elämäni aikana käynyt 3 kertaa niin, että tietokoneen kovalevy on mennyt rikki ja olen menettänyt kaikki siihen astiset tiedostoni. Hommasin sitten tuossa noin 8 vuotta (8 VUOTTA! Miettikää miten pitkä aika) sitten ulkoisen kovalevyn, jonne aloin suhteellisen neuroottisesti panemaan talteen tiedostojani. Ja kun kyseinen tsydeemi vetää sisäänsä muistaakseni 360 Gt ja mun läppärin asemat (jotka on muuten tällä hetkellä täynnä...) 55 Gt, niin nyt on tilanne, että iso osa tiedoista oli vain ulkoisella kovalevyllä. Joka päätti viime sunnuntaina, että hän EI KÄYNNISTY! Olin niin paniikissa. Niin paniikissa, 8 vuotta mun elämästä, mm. kaikki oikeustieteellisen muistiinpanot ja valokuvat 8 vuoden ajalta, menetetty. Taas. Ei hemmetti. 

Voitte kuvitella, että 8 vuodesta oot jo valmis maksamaan ja niin jouduin lisäämään tietojen palautus 1000 euroa, hankintalistalleni ja soimaamaan itseäni siitä, että olin niin tyhmä, että kyseiset tiedostot olivat vain ja ainoastaan ulkoisella kovalevyllä. Yhdellä sellaisella. Yksi tekninen vempele, joka voi hajota, joka voidaan varastaa tai joka voi vaan muuten lakata toimimasta. Yhdellä sellaisella koko elämä.

Ja ihana turkoosi trenssi taas kaivettu kaapeista, jei. Heti niin paljon pirteämpi meininki kuin mustan villakangastakin kanssa.

Vaan sitten tapahtui ihme! En tajua, mutta maanantaina illalla päätin vielä yrittää ja se vaan käynnistyi. Alkoi jumalaton copy-pastettaminen. Minkä seurauksena mun läppärin kiintolevyt on nyt täynnä. Ja tein nyt sen, minkä mun setä mulle vinkkasi. Hommasin paikan, jonne laittaa tiedostot talteen. Dropboxin. Ja nyt mun tiedostot on tallessa netissä, mun ikiomalla Dropbox-tilillä. Aion hommata vielä kasan muistitikkuja ja laittaa niillekin asioita, sillä niiden ei pitäis mennä niin helposti rikki, kuin ulkoinen kovalevy voi mennä rikki. 

Mutta tää Dropbox. Ai että miten fiksu systeemi. Asiasta voi katsoa valaisevan videon täältä : https://www.dropbox.com/ Se on englanninkielinen, mutta kuvitus on niin tikku-ukko mallia, että englantia ymmärtämättömätkin (tai englantia jonkin verran osaavat kuten äitini) voivat ymmärtää mistä on kyse. Ilmaiseksi tuonne saa tehtyä 2 Gt:n tilin, itse maksan 9,90 dollaria (vähän päälle 7 euroa/kk), siitä että mulla on käytössäni 100 Gt. Tosin, just nyt en pääse täysin hyödyntämään tuota kapasiteettia, koska se dropbox-kansio vie tietysti tilaa myös mun omalta koneelta, jonka kapasiteetti rajoittuu D-aseman osalta 26 gigatavuun. Mutta se 2 Gt olisi ollut riittämätön mulle ja 7 euroa kuussa on mun mielestä pieni "vakuutusmaksu" siitä, että mä voin olla varma, että tiedostoni (ja siten tavallaan muistiinpanoni elämästäni ja tehdyistä töistä yms. vaiheistani) ovat turvassa. 

Dropbox on siitä kätevä, että kun on asennettuna se ohjelma koneelle ja tietokone on nettiyhteydessä, niin kaikki mitä mä dropbox-kansioon tallennan, päivittyy myös sinne verkkoasemalle ja edelleen kaikkiin muihin koneisiin. Eli jos mulla olisi läppärin lisäksi esimerkiksi älykännykkä ja pöytäkone, niin mä pääsisin myös niistä käsiksi tiedostoihin, joita mulla on läppärin dropbox-kansiossa. Nyt voin myös mennä esimerkiksi äitini tai veljeni koneella nettiin ja päästä dropboxin kautta käsiksi omiin tiedostoihini, jos tällainen tarve joskus tulisi. 

 

Lähikuva nassusta. Eikös vaan pinkki olekin mun väri? Passaa mun omiin värityksiin :)

Ainut haitta tässä on se, että Dropbox-kansio tietenkin vie tilaa myös koneen kiintolevyltä. Eli mä en voi heittää sinne 10 gigatavun edestä valokuvia ja olettaa, että en tarttis siihen 10 gigatavua vapaata tilaa myös koneeltani. Joten, kun mulla nyt on vaan tää läppäri, niin mä en voi dropboxiini laittaa sen enempää tiedostoja, kuin mitä mun läppärin kapasiteetti on. Eli se alle 55 Gt (koska c-asemalla on kaikkea muutakin hässäkkää, kuin mun tiedostoja). Että nyt tajuu varmaan äitikin, miksi mä tartten uuden läppärin. Ekassa gigantin sivuilta tsekkaamassani läppärissä on 750 Gt:n kovalevy. Se on yli 10 kertaa enemmän tallennustilaa, kuin tässä mun nykyisessä...

No mutta, ei kai mulla kummempia. Nautin vapaa-ajasta ja kirjoittelen ensi kerralla mun toisesta uudesta rakkaudesta, Keskuspuistosta! Se on mun uusi "Santahaka". Santahaan ollessa siis paras lenkkeilypaikka kotikaupungissani Kokkolassa. 

Ottakaahan oppia mun virheistä ja varmistakaa, että tärkeät tiedostonne ovat tallella useammassa paikassa kerrallaan :) 

Helsingin sumuinen puoli

Hei, 

tässä yksi aamu huomasin, että ulkona oli sumu, joten päätin hieman valokuvailla työmatkallani. Oli tosi leppoisa fiilis kuunnella iPodista musiikkia ja valokuvata. Se ei olisi edes tuntunut töihin menemiseltä, ellei olalla olisi heilunut miljoona kiloa painava salkku. Oikeasti jos mä ikinä joudun työkyvyttömyyseläkkeelle se johtuu siitä, että hartiat meni salkun kantamisesta niin jumiin, etteivät ne ikinä auenneet ja käsivarret lakkasivat toimimasta, kun niihin ei mennyt enää verta... 

Siihen nähden, että aurinko oli paistanut aika pitkälti 6 viikkoa, oli yllättävän virkistävää, kun oli välillä toisenlainen sää. Itse asiassa tämä lauantainen vesisadekin oli oikein jees. Tästä kuvasta tulikin mieleen, että jännää, että tällaisella pikku asemallakin kuin Huopalahti on 4 raidetta aktiivisesti käytössä ja siitä suhaa junia koko ajan edestakaisin. Ja päärautatieasemalla vilskettä vasta riittääkin, siellä on 19 raidetta, joilla menee koko ajan junia. Tää menee kai sarjaan maalaistollo ihmettelee kaupungin menoa :D

Mä olin silloin liikkeellä sellaiseen aikaan (noin 8.15) että oli asemalla todella hiljaista. Se siitä suunnitelmasta havainnollistaa äidille, että aamulla on sikana ihmisiä asemalla. Ois pitänyt olla kamera mukana sinä päivänä, kun en meinannut päästä junaan edes sisään, kun se oli niin täynnä, että piti väkisin tukkia itsensä käytävällä seisovien ihmisten sekana. Silloin junan kuljettajakin kuulutti, että koittakaapa nyt tukkia itsenne, että päästään eteenpäin :D Noista kuvissa näkyvistä junista sanottakoon, että mä tykkään eniten noista Flirt-junista. Ne on niin uusia ja kivoja. Sen sijaan nuo vanhat punaiset on sellaisia rupukasoja, että niillä liikun yleensä vain Helsinkiin päin, eli kun sellainen ilmestyy mutkan takaa Huopalahden asemalle. Helsingin päässä hyppään aina Flirt-junaan, kun junia lähtee aina niin monta, että pystyy valitsemaan.

Huomaan kotiutuneeni Helsinkiin yllättävän hyvin. Näyttää siltä, että hyvän asuinalueen valinta oli kaiken a ja o viihtyisyyden kannalta. Ystäväni muutti Kallioon, niin hänellä kesti aikoinaan 2 vuotta tottua pääkaupungin menoon. Sittemmin hän siirtyi Viikkiin ja on viihtynyt siellä paljon paremmin. Jos nyt itse tänne jään pidemmäksi aikaa (eli jos on yrityksellä taloudellisia edellytyksiä ja mun työsopimusta jatketaan elokuun jälkeenkin), aattelin kyllä jäädä tänne Haagaan. Tää on tarpeeksi luonnonläheinen mulle, mutta kulman takaa löytyy Siwa ja Suomen toisiksi suurin Prismakin on tuossa 2 km päässä. Ja keskustaan pääsee halutessaan 9 minuutissa. Sen sijaan esimerkiksi mun ystävällä kestää puoli tuntia tulla keskustaan sieltä Viikistä, vaikka se on yhtä kaukana kuin Haaga, mutta hän tulee bussilla, eikä bussit voi ajaa 120 km/h niin kuin nuo junat millä minä suhailen

.

Oikeastaan hieman otsikkoa mukaillen, ei tää Helsinki kuitenkaan pelkkää riemua ole. On täällä ikäviäkin puolia. Mä esimerkiksi kävelen töihin aina rautatieaseman ali kulkevaa tunnelia pitkin. Jostain syystä jotkut älypäät kuseskelee sinne ja siinä alkupäässä haisee tympäisevästi virtsa. Yksi päivä näin, kun joku siivooja oli levitellyt sinne sahanpuruja nappaamaan hajua ja imeyttämään virtsaa itseensä. Sitten toinen ärsyttävä asia on kerjäläiset. Niitä on etenkin siinä rautatieaseman ympäristössä varmaan 30. Osa soittaa jotain instrumenttia, yleensä haitaria, osa istuu kipponsa kanssa, osa leikkii patsasta ja osa myy jotain lehteä. Mua harmittaa niiden kohtalot, tulee ikävä olo kun koko ajan pitää sanoa ei ihmiselle, jolla selvästikin menee huonosti ja sitten mua myös ärsyttää, että mikä oikeus niillä on siellä kulkea mua häiritsemässä. Eniten ärsyttää se, että mulle tulee niistä kohtaamisista joka tapauksessa aina huono mieli. Ei tuollaista oo tarttenut missään muussa Suomen kaupungissa sietää. Eri asia on sitten esimerkiksi ne pari tyyppiä, jotka soittivat klassisen musiikin klassikoita pianolla ja viululla Stockmannin edessä. Siis eivät häirinneet ketään, soittivat vaan uskomattoman kaunista musiikkia, josta tunnistin muutamia omia lemppareitakin. Jos olisi ollut käteistä, heille olisin varmaan pari euroa antanutkin. 

Onhan täällä sitten toki todella paljon maahanmuuttajiakin. Aivan älyttömän paljon enemmän kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Mutta heidän kanssaan minulla ei ole ollut ongelmia. Päinvastoin, oikein kohteliaita tuntuvat olevan ja esimerkiksi auttavan lastenvaunujen kanssa kulkevia naisia julkisissa kulkuvälineissä. Ja jollain tavalla on oikeastaan kivaa, kun ihmiset eivät ole niin homogeenisiä kuin Pohjanmaalla ja Lapissa, jotka molemmat ovat omalla tavallaan raivostettavuuteen asti sellaisia Suomen "raamattuvyöhykkeitä", joissa hyväksytään vain hyvin tiukkoihin normeihin mahtuva käytös. Oikeastaan kummassakin hyväksytään vain se käytös, minkä mä vedän päälle lähtiessäni töihin lakimiehenä. Kaikkea erilaista katsotaan oudoksuen ja lehtien mielipidepalstat ovat täynnä vääntöä raamatusta. Siellä on ainoastaan ok olla valkoinen, hetero, kristitty ja äänestää keskustaa. Tai ehkä perussuomalaisia, paitsi että näiden maine on kyllä sellainen, että en ole tavannut ketään, joka kehtaisi myöntää äänestävänsä perussuomalaisia :D Helsinki liberaaleine viherhippeineen passaapi mulle paljon paremmin. 

Tälle viikolle osui tärkeä tapahtuma. Stockmannin Hullut Päivät! Sieltä voi löytää vaikka mitä jännää. Tänä vuonna minä jätin hankintani tähän herkkuun. Aaverahka! Nam. En tiedä tuleeko tämän houkutus siitä, että sitä saa vain 2 kertaa vuodessa vai että sen nimi on noin hauska, mutta tätä on nyt tullut vedettyä pari rasiaa. Onneksi se asianajajatutkinnon koe on jo ensi viikolla, niin pääsee sitten taas harrastamaan liikuntaa, niin voipi kulutella aaverahkaherkutteluita pois...

Viime kerralla oli puhetta hiuksista ja valittelin niiden kurittomuutta. Siitä tuli mieleen, että kovin moni ei olekaan nähnyt mun hiuksia luonnontilassa, kun ne on aina joko kiinni tai suoristettu. Siksi tämä kuva. Tuollaiset. Katsokaa nyt, oikeasti korkkiruuvit.

Siis mitä mä oon tehnyt väärin? Ei ne aina oo tällaiset olleet, vaan aloittivat tän touhun vasta joku 3-4 vuotta sitten. Haluisin pitemmät hiukset, mutta kun ei nää kasva ja ne vähätkin mitä mulla on, niin ne menee rullalle... 

No joo, eipä mulla varmaan ihmeempiä kuulumisia ole kerrottavaksi, suuntailen seuraavaksi saunaan ja sitten yhdeksältä tuleekin Amazing Race, jonka katselen läppäriltä, koska en edelleenkään omista tv:tä. Joskus aattelin, että ostan sellaisen, kun alan kunnon palkkoja saamaan, mutta nyt kun katsoo tätä järjestystä, niin mä en tiedä mihin mä sen laittaisin. Keskellä tätä huonetta on kyllä 4 neliötä tyhjää tilaa, mutta kun ei tv:tä oikein viitsis keskelle huonetta laittaa :D Toisaalta, ehkä on vaan parempi jos ei omista tv:tä, en kyllä netin lisäksi tarvitse enää mitään passivoivaa juttua elämääni, kun aikaa pitäis töiden jälkeen jäädä liikunnalle, ystäville, kirjoille, valokuvaukselle yms. aktiiviselle puuhastelulle. 

Okei nyt sinne saunaan, toivottavasti tänne palailee ensi viikolla helpottunut bloggailija, jolla olisi takana hyvin mennyt koe...

Tukan- ja painonhallinnasta

Hei, 

taas yksi viikko arkea takana. Hirveällä vauhdilla menee nämä viikot. Ajatella, että olen majaillut Helsingissä jo 6 viikkoa. Töissäkin olen ollut 5 viikkoa, yli kuukauden jo. Elo on tällä hetkellä vain töiden tekoa ja painon kanssa tasapainoilua. Joku nyt saattaa ihmetellä, että mitä se tasapainoilee, kun sen pitäis tiputtaa vielä 20 kiloa. Mutta mun näkemys asiaan on, että aina ei ihan aikuisten oikeasti ole rahkeita opetella muutoksia arkeensa ja silloin kantsii keskittyä varmistamaan, ettei tilanne huonone.

 

Itse en kotiini pääsiäistä laittanut, mutta äidillä pääsi tunnelmaan

Aivoillani on nyt täysi työ yrittää selvitä haastavasta työstä, jossa työpöydälle voi räpsähtää ihan mitä vaan. Rikosjutut mä hallitsen parhaiten, ku niitä olen tehnyt ja teen eniten, mutta kyllä siellä työpöydällä pyörii esim. perunkirjoituksia, perinnönjakoja ja velkajärjestelyäkin. Kaikki nämä mainitut on sellaisia, että niistä aiheista oon kerran tehnyt oikiksessa tentin. Joten, kun tällaisia tulee tehtäväksi, meikäläinen tarttuu oikeuskirjallisuuteen ja selaa lisäksi finlexistä lakeja, hallituksen esityksiä ja oikeuskäytäntöä ja yrittää palauttaa mieleensä mikä kyseisissä asioissa on relevanttia ja mitä niissä pitäis tehdä. Ja varsinaisen substanssin päälle sitten se, kun yritän opetella tekemään kaiken täsmälleen niin kuin työnantajani haluaa minun ne tekevän alkaen ihan asiakirjojen muotoiluista ja erilaisista toimintatavoista. En tiedä olenko oikeasti ikinä joutunut omaksumaan näin paljon kerralla. En voi nyt sanoa, että kaikki olisi uutta, kun osa asioista on toki vilkaistu läpi oikiksessa, mutta sitten kun niitä ei oo tarvinnut, niin perintöoikeudestakin muistaa ulkoa lähinnä perimysjärjestyksen ja testamentin muotomääräykset. On sitten vähän mietittävää, että mitä konkreettisesti pitää tehdä, kun joku on kuollut.

Sain mummoltani hienon pöytäliinan joka sopii ihan täydellisesti kotini muihin tekstiileihin :)

Kun tilanne on tämä, on mielestäni ihan järkevää laittaa kaikki "paukkunsa" sinne, mistä toimeentulo tulee. Mutta painonhallintaa ei voi kuitenkaan kokonaan unohtaa ja siksi vaa'alla on rampattava ja seurattava, että paino ei lähde nousemaan. Monesti sanotaan, että painonhallintaan verrattuna laihduttaminen on helppoa. Omat metodini (maltillinen pudotusvauhti ja pudotuksen perustuminen pysyviin muutoksiin väliaikaisen hirmurääkin sijasta) huomioiden tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa. Painon ylläpitoon riittää, että ei palaa vanhoihin tottumuksiinsa (joilla ne kilot kertyivät) ja että käy säännöllisesti vaa'alla tsekkaamassa tilannetta, että tietää elää muutamia päiviä vähän tiukemmin, jos se olisi nousemaan pyrkimässä. 

Mä niin rakastan näitä mun Vanamo-koruja. Huomasin, että on kiva räpeltää tätä kaulakorua töissä samalla kun miettii ankarasti, miten joku asia pitäis hoitaa :D

Mielestäni pahin virhe, minkä ihminen voi tehdä painonsa suhteen, on se, että ei käy siellä vaa'alla. Silloin sitä mahdollistaa itselleen kaikenlaisen turmiollisen käyttäytymisen ja harhaluulossa elämisen. Ajattelee, että okei, en mä nyt aktiivisesti laihduta ja paino oli viimeksi X kiloa ja sitten sitä kuvittelee, että vaikkapa 2 viikon tai kuukauden huolettomasti elämisen jälkeen paino olisi edelleen X kiloa. No ei varmaan ole. Minäkin testasin sitä tuossa yhdessä välissä. Olin viikon käymättä vaa'alla ja voi kuinka paljon helpompaa oli napsia mukaansa töistä lähtiessä rautatieasemalta 5 palan suklaapatukka useampana päivänä viikossa ja sitten vielä viikonloppuna "ohjelman mukaan sallitusti vetää jotain herkkua". No kilohan sitä tuli lisää viikossa. 

 

Silmät näytti varsin vihreiltä tässä yksi päivä. Joskus tuntuu, ettei ne oo minkään väriset, niin kiva, että ovat välillä kerrankin selkeästi jonkin väriset

Siispä käyn jälleen kiltisti vaa'alla joka päivä, vaikka en juuri nyt aktiivisesti laihduta. Tämän vuoksi kuitenkin tiedän koko ajan missä se paino menee ja teen sen mukaisia valintoja. Jos se pomppasi ylös, niin sitten ollaan niin kauan ilman herkkuja, että se menee takaisin alas. Ja sitten taas voi sallia vähän, katsoa seuraukset ja elää niiden mukaan. Siten tämä painonhallinta tuntuu toimivan. Se ei ole sinänsä aktiivista laihduttamista, mutta se on kyllä aktiivista ja useamman kerran viikossa tapahtuvaa kieltäytymistä/pidättäytymistä herkuista.

 

On itse asiassa ihan jees, että ikkunat on länteen. Näkee auringonlaskuja.

Ja ennen kaikkea se on sitä, että syön edelleenkin niitä karppiruokia, esim. lassaka, kaalipaistos, karpin kinkkukiusaus, salaatit yms. mitä opettelin syömään aktiivisen laihdutusvaiheen aikana. Se on sitä, ettei teetä makeuteta ja leipä, riisi, pasta, viljat ja peruna eivät palaa arkiruokavalioon. Ne on kaikki herkuiksi luokiteltavia asioita ja niitä voi syödä yhtä usein/harvoin kuin syön vaikkapa suklaata. Ja jos ostan sitä suklaata, ostan sitä kerrallaan 5 palaa enkä 100 tai 200 grammaa. Tätä kokonaisuutta kun katsoo, niin en ihmettele yhtään, että painonhallinnassa ruokavaliolla on liikuntaa isompi merkitys. Ruokavaliota kun voi kontrolloida myös silloin, kun arki on yksinkertaisesti niin kiireistä, ettei tule liikuttua erityisen aktiivisesti.

 

Havis Amanda, pitää suunnata tuonne Vappuna

Tulipa taas pitkästi turistua painonhallinnasta, oli mulla arkisempiakin aiheita, joita halusin nostaa esiin. Ensinnä tärkein: hiusdonitsi! Mullahan on todella typerät hiukset. Jos ne kastuu, eikä niille tee mitään, ne on korkkiruuvit. Ja sitten ne on myös ohuet, sellainen hiiren häntä ja sähköistyvät helposti. Typeriä hiuksia suurempi ongelma on kuitenkin mun huonot hiustenlaitamistaidot. Viime maanantaina, kun oli mun kummisedän 50-vuotisjuhlat, mä meinasin aamulla repiä hiukset päästä, kun ne ei suostuneet menemään millään kauniisti nutturalle. Lopulta kiukuissani vedin ne tiukasti päätä myöten, tein letin ja kiersin sen vielä pienelle rullalle sivulle :D Just tyypillinen "jos ette suostu olemaan kuten haluan, vedän teidät niin tiukalle, että ootte kuin ette olisikaan"-ratkaisu. 

Ystäväni asuu yhdessä näistä hauskannäköisistä kerrostaloista. Sieltä on näkymä pellolle, jossa on lehmiä kesällä. Voitteko kuvitella. Helsingissä lehmiä!

Vaan hahaa, ei enää! Tästä edespäin mä saan aina täydellisen nutturakampauksen, enkä varmaan enää hiuksiani mitenkään muuten pidäkään, kun tää on niin helppoa. Ensin vain vetää hiukset poninhännälle, johon pystyy minun kaltainen tumpelokin. Sitten pujottaa sen latvan pään hiusdonitsista läpi ja alkaa pyörittämään donitsia kohti juurta, jolloin hiukset rullaantuu sen donitsin ympärille. Ja tadaa! Valmis siisti nuttura, joka kaiken lisäksi näyttää paljon kuohkeammalta, kuin mitä pelkästään mun hiirenhännästä kieputtamalla saa. Voi kuinka tää pelastaa mun arkiaamuja. Munhan pitää nimittäin lähtökohtaisesti näyttää töissä ihan naurettavan huolitellulta ja siksi hiusten kanssa on ollut tähän asti sota joka aamu. 

Takaa. Toivottavasti erotatte jotain, kun mustien hiusten ja valkoisen seinän yhdistelmä oli vähän vaikea.

 Sivusta. Tää on niin helppo ratkaisu! Paras hankinta pitkään aikaan.

 Etuhiukset vaan suoristusraudalla kuosiin ja sivulle ja homma on valmis. 

Toinen mitä piti näyttää oli mun jääkaappi ja kuiva-ainekaappi. Oikeastaan tämä vitsi menee nyt kaikilta muilta ohi, paitsi veljeltäni ja äidiltäni, mutta kyse siis siitä, että joillakin jääkaapit (ja muut mahdolliset ruokaa sisältävät kaapit) näyttävät aina olevan hirveän täynnä. Kaupassakäymispäivän aamuna minun syötäviä/juotavia asioita sisältävät kaapit näyttävät tältä:

Kinkkukiusauskin aika poikkeuksellinen. Normaalisti siellä on kaupassakäymispäivänä vain voita ja vettä. Ja karpin kuiva-ainekaapista nyt ei koskaan mitään muuta löydykään kuin vitamiineja ja teetä. (Mulla tosin ylähyllyllä jämäsokeri, itse en käytä, mutta en oo vielä poiskaan heittänyt. Ehkä joku vieras joskus haluaa sokeria teehensä tms. Ja samasta syystä on tuo pieni hunajapurkki, pääsääntöisesti en itse käytä sitä)

Teestä puheenollen, tää oli aika hyvä idea: kiinnittää hiuspinneillä irtoteepakkaukset. 

 

Ja sitten tämän nykyisen asunnon järjestyksen hyvä puoli: 

 Läppäriltä leffoja katsoessa voi kääntää nojatuolin ja köllöttää siinä sen puutuolin sijaan :)

Tällaisia arjen jorinoita tällä kertaa, palaillaanpa taas viikon päästä.