Tintistä, väreistä ja luonnollisempaan suuntaan siirtymisestä

Hei,

näin on nähtävästi taas yksi viikko lähes taputeltu. Nämä ovat taas niitä viikkoja, kun tuntuu, että aika vaan karkaa käsistä jonnekin. Itselläni tämä viikko oli jääkiekko-painotteinen. Mitään muuta urheiluahan en tv:stä seuraa, paitsi "leijonalätkää" eli Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelit. Upeat fiilikset asian tiimoilta oli tarjolla niin keskiviikkona (puolivälierä voitto Venäjästä) kuin lauantainakin (pronssia tuli). Huolimatta häviöstä Ruotsille, hienoja hetkiä ja kevyesti kostui minullakin silmät, kun Teemu Selänne päätti maajoukkue-uransa.

Erityisen hienoksi viikkoni teki se, että sain keskiviikkona lähteä työnantajan luvalla töistä jo kello 14.20, että pystyin katsomaan puolivälieräottelun ja lisäksi sain perjantaina tulla "tekemään töitä" kotiin, niin, että pystyin katsomaan taas iltapäivällä olleen Suomi-Ruotsi -ottelun ja jatkamaan sen jälkeen töitäni. Tämä jälkimmäinen meni vähän miten meni, mutta arvostan suunnattomasti työnantajan elettä molempien osalta. 

Toinen tämän viikon merkittävä juttu itselleni oli Tintin saapuminen. Tintti on Kalevala Korun uusvanha "uutuus", jota oltiin valmistettu viimeksi 80-luvulla ja jota nyt oli ilmeisesti sosiaalisessa mediassa olleiden pyyntöjen johdosta päätetty valmistaa taas rajoitettu erä. Näin kuvat siitä ja olin aivan myyty. Siis en muista olenko kertaakaan elämässäni ollut mistään korusta näin myyty kuin tästä. Ja sitten vielä, että sitä valmistetaan rajoitettu erä?! Siis mitähän tässä yhteydessä tarkoittaa rajoitettu erä? Että niitä saa nyt, mutta ei kuukauden päästä? Että niitä saa tänä vuonna, mutta ei enää ensi vuonna? No ihan sama, minä en jäänyt tuleen makaamaan. Jätin kerran astiahaaveeni (Arabia KoKo-lime) odottelemaan tulevaa, niin sitten niiden valmistus lopetettiinkin ja minulla meni varmaan lähemmäs 8 vuotta löytää haluamani. Sen episodin jälkeen olen oppinut, että jos jotain tarpeeksi haluan, se on hankittava heti tai jää ilman.

Ei muuta kuin tarpeeksi ajatusta pyöriteltyäni tsekkaamaan liikkeeseen tinttitarjonta ja varaamaan yksi sitten, että se oli odottamassa minua kiltisti perjantaina, kun oli palkkapäiväni. Viikon päivät sitä sitten piti odotella, että palkkapäivä koittaa. Kova paikka minun kaltaiselleni kärsimättömälle "kaikki heti tänne nyt"-ihmiselle. Mutta odotus palkitaan. Eikö olekin kaunis, ihana, söpö ja kerta kaikkiaan aivan suloinen:

Mikä tässä on sitten niin erikoista? Se esittää luontokappaletta, eläintä, pientä lintua. Ja se hymyilee. Se tekee tämän kaiken ollen samalla klassisen kaunis ja luoden tyylikkään kokonaisuuden lähes kaiken vaatekaappini sisällön kanssa. Ainoastaan yksi juhlamekkoni ja jumpin ovat sellaiset vaatteet, että niiden kanssa tämä ei oikein sovi. 

Tää hymyily on tässä se, mikä tekee paljon. Eihän sitä voi mitenkään olla mieli maassa ja murjottaa, vaikka mikä olisi, kun katsoo tätä pientä, joka niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä hymyilee. Varma positiivisuuspilleri jokaiseen päivään. Ja väri? Näitä valmistetaan nyt hopeisina ja pronssisina ja masu-vaihtoehdot ovat valkoinen, keltainen, vihreä, sininen ja lila. Moni minut tunteva olisi voinut veikata, että olisin päätynyt vihreään tai siniseen masuun. Ja täytyy myöntääkin, että se vaaleansininen masu yhdistettynä hopeaan oli kaunein siinä vitriinissä. Mutta valkoinen passasi minulle paremmin, koska se sopii kaiken kanssa. Minulla voi siis olla päälläni ihan mitä väriä tahansa, niin tämä erottuu nätisti. Lisäksi tähän voi yhdistää kauniisti helmikorvakorut ja valkoisen rannekorun. Tähän malliin:

Tämä onkin minusta hirveän kiva yhdistelmä. Alla esimerkki millaisella kokonaisuudella voi olla töissä (niinä päivinä, kun tarttee vaan olla toimistolla) ja vastaavasti astetta rennompi vapaa-ajan kokonaisuus:

Varsinaisesta oikeussali/kuulustelut/asiakastapaaminen -pukeutumisesta ei nyt olekaan kuvaa, mutta sekin minulla menee yleensä kombolla musta jakkupuku ja värikäs paita alla, joten Tintti sopii nätisti siihenkin, sillä suurimman osan ajasta pidän jakkujani auki. 

No niin, nyt kun Tintti on perusteellisesti esitelty, voidaan siirtyä aiheesta kukkaruukkuun, tai oikeastaan otsikon mukaiseen sisältöön. Luonnollisempaan suuntaan siirtymisellä viittaan nyt hiuksiini. Olen värjännyt niitä jatkuvalla syötöllä noin 10-vuotiaasta lähtien. Syynä on ollut "ei minkään värinen"-oma hiusvärini, joka ei minua ole suurimman osan elämästäni miellyttänyt ollenkaan. Nyt olen kuitenkin jo pitempään ollut sillä kannalla, että oma väri on kasvatettava takaisin, ennen kuin hiusten harmaantuminen alkaa, koska harmaa juurikasvu vasta typerältä näyttäisikin ja ammattini huomioiden harmaa ei itse asiassa ole hassumpi vaihtoehto. Lakimiehelle kun on väistämättä eduksi näyttää niin vanhalta kuin mahdollista. (sanoo yksi epätoivoinen babyface, jolta vieläkin kysytään joka kerta paperit, jos tulee ostaneeksi jotain k-18 tuotetta)

Omaa väriäni alkaa vuosien jälkeen olla näkyvillä tämän verran:

 Tällä kertaa tarkoituksellista juurikasvua on 7 cm. Viivottimella mittasin :D Eikä tämä oma hiusväri näin vanhemmiten enää niin pöllömmältä näytä. On se edes selkeästi ruskea, vaikkakin sävynsä puolesta hyvin tuhkainen. Koska ei ole maailman helpoin tehtävä siirtyä pikimustasta omaan väriin ilman värjäyksiä ja leikkaamista, on tämäkin projektini ollut pidempi, kuin tuo 7 cm juurikasvuni antaa ymmärtää. Ensin nimittäin piti asteittain siirtyä pois siitä mustasta, koska sehän nyt vasta olisikin erottunut se raja, jos olisi ollut pikimusta-tuhkanruskea. Niinpä minä aikani värjäsin hiuksiani ensin mustanruskeiksi ja sitten sen jälkeen vielä tummanruskeiksi, ennen kuin päätin, että nyt ollaan niin lähellä omaa väriä, että voi antaa kasvaa ilman, että se raja näkyy kilometrin päähän. Nyt minulla onkin tämän hetkiseen muotiin nähden käänteinen liukuvärjäys hiuksissani. Latvat on pikimustat ja siitä sitten sulava siirtymä tuohon omaan väriin. 

Tyylillinen kasvukehitys on minun kohdallani jännä. Mitä tulee vaatteisiin, niin minulla oli monen monta vuotta, kun kuljin enimmäkseen mustissa. Vaikka hiukseni olivatkin punaiset aina lukioon asti, niin muuten musta oli luottoväri. Lukion kolmannelta luokalta lähtien väri sitten oli musta ja niin olivat vaatteetkin. Kun tarjouduin tuomaan musiikkia ainejärjestömme hallituksen bileisiin, minulta kysyttiin varovaisesti "tuota, onko sulla mitään muuta kuin metallia?". Minusta se kuvaa paljon ulkonäöstäni, kun ihmiset luulevat, että kuuntelen pelkästään metallia. 

Toisaalta, kuten aiemmassa postauksessa sanoinkin, taustalla on aina ollut se, ettei meidän perheessä kiinnitetä ulkonäköön mitenkään erityisesti huomiota. Niinpä minäkin olen saanut rei'ät korviini yläasteella, alkanut käyttämään ripsiväriä lukiossa, nyppimään kulmiani vasta yliopistossa ja käyttämään huulipunaa vasta työelämässä. Herääminen siihen, että vaatteista voi muodostaa kivoja kokonaisuuksia, tapahtui niin ikään vasta yliopistossa, kun aloin lukemaan muotiblogeja. Ja sitten siinä pari vuotta sitten löysin itseni ainakin värikartalla. Kaikki värit nimittäin eivät sovi kaikille, esimerkiksi musta (jota kaikki käyttävät) sopii kovin harvoille. Ja jotkut värit saavat suorastaan hehkumaan. Minulla sellainen über hehkumisväri on mintunvihreä. Se sopii hyvin niin luonnolliseen hiusväriini, silmiini kuin ihonikin sävyyn. Vaikka tässä seuraavassa kuvassa onkin hiukset vielä pikimustat, niin värin soveltuvuuden silmiini ja ihonväriini voi helposti havaita.

Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Niin ikään olen huomannut, että minulle sopii pinkki:

Pinkin kanssa onkin ollut sinänsä hauskaa, että se on väri, jota aiemmin en olisi uskonut ikinä käyttäväni. Mutta ei sekään toki vielä ääripää ole. Helvetti jäätyy ennen kuin näette päälläni keltaista, oranssia tai ruskeaa. Siinä kolme väriä, mitkä kertakaikkiaan eivät sovi minulle. Kaikki saavat ihoni näyttämään niin likaisen ruskealta, että ei tosikaan. Ja tätä kuvaa kun katsoo, niin harmaankin kanssa on vähän niin ja näin, että kannattaako sitä pitää: 

Ehkä kuitenkin kategoriaan no-no. Ja viimeinen minulle erityisen sopiva väri on tietysti tämä paljon vilahdellut turkoosi. 

Nyt värillisesti tyylini löytäneenä, pyrinkin yleensä pukeutumaan niin, että päälläni on 2-3 väriä ja että siinä on aina vähintään yksi näistä minulle edullisista väreistä yhdistettynä mustaan tai valkoiseen. Sinänsä vaatekaapistani löytyy vielä minulle neutraaleja sävyjä, eli tummaa sinistä ja tummaa vihreää, mutta niiden käyttö on ollut selkeästi vähemmistössä. Oman tyylin löytäminen kyllä helpottaa sikäli, että vaateostoksia tehdessään, silloin kun minä harvoin aktivoidun sillä saralla, ei tarvitse edes vilkaista muita rekkejä, kuin niitä, joista löytyy näitä minun värejäni. Ja ehkä tässä on jonkin sortin aikuistumista tapahtunut myös pukeutumisen osalta. Enää ei tarvitse näyttää minkään alakulttuurin edustajalta, vaan voi vaan olla "aikuinen". Mutta minun tapauksessani sangen värikkäästi sellainen. 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille :)

Valoisampia ajatuksia

Hei,

jos tällä kertaa vähän positiivisemmissa fiiliksissä viime kertaisen nillityksen jälkeen. Jalka on itse asiassa parantunut oikein siedettävästi. Siihen ei nyt enää kahteen päivään ole sattunut, eikä se mun mielestä enää ole niin kovin kuuma. Joskin on sen lämpötila mielestäni vieläkin lämpimämpi kuin tuon toisen jalan. Mutta eiköhän tässä taas elämä voita. Parin viikon buranakuuri on tehnyt ihmeitä.

Tässä on nyt muitakin ihmeitä tapahtunut. Ensimmäisenä, ex tempore-ostos Prismasta viikko sitten:

Kyllä. Se on lankakerä! Tyttö, joka ei ole tyttö eikä koskaan tee mitään tyttömäistä, osti lankakerän. Mulla ei just nyt ole mitään fantasiakirjaa kesken, oikeuskirjallisuutta ei just nyt huvita lukea ja liikkuakaan ei voinut, ku jalka oli mikä oli, niin ostin lankakerän arki-iltojeni ratoksi. Mä olen saanut tuossa pari joulua sitten mummoltani joululahjaksi sellaisen ihanan violetin "kaulurin"/"tuubikaulahuivin", niin aattelin, että sellainen olisi kiva toisessakin värissä. Ala-asteen jälkeen en ole neulonut, mutta jostain takaraivosta se liikemuisti löytyi, että osasin luoda silmukat ja neuloa oikeaa ja nurjaa. Tällä hetkellä se näyttää tältä: 

Työnjälki on kyllä nyt niin hienoa, että toivottavasti mummu ei pyörry siellä. Mutta hei, mä en oo neulonut noin 17 vuoteen! Ei voi olla heti täydellinen :D Aattelin, että vielä pitäis joku kolmasosa lisää neuloa ja sitten pitäis alkaa palauttelemaan mieleen, että miten tuo päätetään. Pienenä teknisenä yksityiskohtana, ensi kerralla hankin sellaiset pyöröpuikot, ollut meinaan vähän tila vähissä noilla neljällä puikolla ja koko ajan saa pelätä, että silmukat karkaa. Ne itseasiassa kerran jo karkaskin, ku olin vielä aika alussa. Mutta hyvä tästä tulee. Pirteänvärinen ja lämmin kaulanlämmitin. 

Tuli muuten tuosta ylemmässä kuvasta olevasta käsityöpussukasta mieleen, että jännä miten jotkut asiat kestää aikaa. Mäkin olen tehnyt tuon pussukan siellä ala-asteella ja se on edelleen täysin pätevä käsityövälineiden säilytyspaikka. Lähinnä siellä on ompelutarvikkeita ja -lankoja, jotka on olleetkin huomattavan useammin käytössä, kuin nämä sukkapuikot. Myös äidilläni on sellainen hänen kansakoulussa tekemänsä pieni rasia tallella ompelurasiana. 

Toinen ihme on tämä tän päiväinen hankintani: 

Valkoinen neuletakki. Elämäni neljäs valkoinen vaate. Aiemmat ovat olleet kastemekko, morsiustyttömekko ja 1 valkoinen kauluspaita. Kahden ensimmäisen väriä en ole edes itse päässyt valitsemaan. Joten tämä on hyvin poikkeuksellinen lisä vaatekaappiini. Mutta jotenkin tää vain viehätti ja saan yhdisteltyä tätä aika kivasti jo omistamiini vaatteisiin. Kesällä tämä toiminee myös kevyestä takista. Nyt tuossa kuvassa on tuollanen kotiröhnötys-asu, mutta yleisilme muuttuu aika paljon, jos vaihtaa topinkin mustaksi ja laittaa mustat sukkahousut jalkaan. Saadaan asu, jossa aion mennä notaarikaverini läksiäisiin tuossa maaliskuun puolessa välissä. 

Heräsin tähän valkoisen käyttökelpoisuuteen, ku katselin netistä Valtiatar-nimistä tv-sarjaa. (Joka on muuten aivan loistava tv-sarja. Suosittelen jos tykkäät Gossip Girlistä ja Game of Thronesista, se on oikeastaan vähän kuin niiden risteytys.) Siinä on päähenkilö sellainen tummahiuksinen tyyppi, jolla on nyt ollut jonkin verran valkoista päällään, niin oivalsin, että kun omakin väritykseni on samantyyppinen, niin valkoinen saattaisi sopia mullekin. Korostaa se ainakin kivasti tummia hiuksia.

Mutta koska halusin korostaa, kuinka poikkeuksellisesta hankinnasta on kyse, päätin ottaa kuvan mun vaatekaapista. Talvivaatteita, huiveja ja sitä turkoosia trenssitakkia lukuunottamatta mun kaikki vaatteet on tässä: 

Sangen tummaa kuten huomaatte. Tämä parisen vuotta jatkunut innostus pinkkiin, turkoosiin ja mintunvihreään näkyy jo vaatekaapissa, mutta muuten ollaan edelleen aika tummalla linjalla. Jopa jumpin, joka nyt olisi sellainen vaate, että se useimmilla ihmisillä on iloisemman värinen, on mulla musta. Työvaatteeni ovat kolme mustaa jakkupukua ja yksi musta kotelomekko. Juhlamekot, kaikki mustia... 

Tää on itse asiassa ihan tyypillinen lihavan ihmisen vaatevarasto. Totuus on, että tummat vaan sopii paremmin ja vaaleiden vaatteiden kanssa näyttää helposti isommalta kuin onkaan. Esimerkiksi se mintunvärinen neuleeni on sellainen, että se kyllä tuo "5-10 lisäkiloa", mutta kun se on vaan niin ihanan värinen, niin en ole sitten välittänyt. Tän valkoisen neuletakin kanssa on pitkälti kiinni siitä, mitä sinne alle laittaa, että miltä kokonaisuus näyttää. Esimerkiksi mustilla housuilla ja mustalla paidalla/topilla kokonaisuus on oikein kiva. 

Mitä siihen lihavuuteen tulee, niin oon taas tässä viikolla sitäkin miettinyt, että pitäiskö asialle taas jaksaa tehdä jotain. Tiedän että hyvin lähtis tavaraa pois, kunhan vaan taas jättäis hiilarit (kasviksia, marjoja ja satunnaisia hedelmiä lukuunottamatta) pois ja aktivoisi itseään vaikka käymään lenkillä ennen työpäiviä. Mutta aloitus on taas tunnetusti vaikein. Lisäksi oon ollut tässä aika tehokkaassa hiilarikoukussa jo pitkän aikaa, vieroittuminen on helpommin sanottu ku tehty. 

Koska tää karsea tilanne on ollut vasta sellaisen puolen vuoden ajan, niin tuoreessa muistissa on kyllä aiemmat onnistumiset. Karppaamalla laihtuminen on äärimmäisen helppoa laihtumista, kunhan vaan pääsee siihen ketoosiin. Ja siihen "hiilarittomuuteen" (lainausmerkit, koska ei se täysin hiilaritonta ole, ku on kasvikset, marjat, hedelmät ja partis) tottuu suukin aika äkkiä. Muistan, että joskus kun olin tiukemmin karpannut pitemmän aikaa ja maistoin normaalia jugurttia, niin se tuntui ihan sokerihötöltä :D 

Ja mitä tulee niihin liikuntoihin, niin mä itse asiassa viikko sitten pyörittelin päässäni ajatusta aamulenkkien aloittamisesta, ennen kuin mä teloin sen jalkani uudestaan. No nyt se taas olis vähän parempi, että jos sitä uskaltais... Siihen nähden, että työn puolesta mun tarttis herätä vasta kasilta ja tuota viereistä tonttia rakennetaan arkisin aamuseiskasta alkaen, niin ei ehkä tosiaan olis temppu eikä mikään kääntää rytmit sellaisiksi, että heräisi seiskalta ja kävis kiertään lenkin ennen töihin lähtöä.

Mutta ei voi kyllä muuta todeta kuin että mä oon tän painoni kanssa sellainen ikuinen märehtijä. Välillä mietin, että pitäis tehdä jotain asialle ja välillä (pitempiäkin aikoja) mä en vaan välitä asiasta. Tajusin, että ei meidän perheessä ole koskaan kiinnitetty ulkonäköön mitenkään kummemmin huomiota, niin ei musta oo kasvanut sellaista, että mä siitä erityisesti välittäisin. En oo ikinä ollut kaunis, niin ei mulla ole sellaista sisäistä ajatusmallia "syö tän verran ja liiku tän verran että et lihoisi". 

Meillä aina kiinnitettiin huomiota siihen, että kuinka hyvä on koulussa, niin se onkin sitten se ainut asia, millä on ikinä ollut väliä. Se on ainut asia, missä on pitänyt suoriutua. Ja siihen nähden, että oon nykyään lakimies, niin kai mä jotenkin suoriuduinkin. Ne on ihan toiset perheet, joissa toitotetaan tytölle, että tärkeintä on olla kaunis ja muulla ei oo niin väliä. Mulla oli sellaisia tyttöjä luokkakavereina ja oli aika hassua kuunnella niiden puhetta siitä, miten niiden vanhemmat patisti niitä tietynlaisen ulkomuodon ylläpitoon, mutta eivät sitten välittäneet mistään muusta. En oo ikinä ymmärtänyt ihmisiä, joille koulu/työelämä tai siellä menestyminen ei ole tärkeää. Koska meidän perheessä se oli kaikista tärkeintä. Tärkeintä koko elämässä. Muut asiat kyllä tulee perässä, mutta tuon oli oltava kunnossa.

Ja tämän taustan takia nyt on aikuisenakaan vaikea ymmärtää, miksi muut keuhkoaa ulkonäöstä niin paljon. Ehkä se johtuu osittain siitä, että mun identiteettiin kuuluu olla se läski, ruma tyttö. Aivan kuten mun identiteettiin kuuluu olla työssä/koulussa menestyvä ja partiolainen. Mietin tuossa tällä viikolla, että jos mä yllättäen joku päivä heräisinkin (näinhän ei käy, mutta ajatusleikkinä) normaalipainoisena, niin mä en varmasti "osaisi olla" ja se ois heti identiteettikriisin paikka. Oon jo nyt täällä Lappeenrannassa (jossa on muuten 124 miestä suhteessa 100 naiseen) ollut ihan tuhannen ahdistunut, kun oon saanut osakseni lähestymisyrityksiä enemmän kuin missään muussa kaupungissa koko ikäni aikana. Mä meen näissä aina ihan paniikkiin, enkä tiedä mitä vastaisin. Pitkälle pääsen sillä, että teeskentelen, että en ymmärrä, mutta helkkari, ku osa sanoo asiat niin suoraan, ettei siinä edes voi teeskennellä, ettei ymmärrä toisen tarkoitusta. Kun eräs syyttäjä aloitti lauseensa "mitenhän minä tän nyt muotoilisin, että en syyllisty seksuaaliseen ahdisteluun..." niin mun eka ajatus oli lähteä välittömästi juoksemaan. Koska ei mulla ollut hajuakaan siitä, mitä tuota aloitusta seuranneisiin sanoihin olisi pitänyt sanoa. Ja voi naamakala, että mulla on ollut tuon jälkeen vaikeata salissa sen syyttäjän kanssa. Keskity nyt siinä tekemään työsi, kun tiedät mitä toinen sinusta ajattelee.

Just se, että mä en halua tällaisia kommentteja, aiheuttaa välillä sen, että mä en edes halua laihtua. Koska tiedän, että osa mun rumuudesta häviäis ylipainon mukana. Mä todennäköisesti olisin ulkoisesti viehättävämpi hoikempana ja sitten noita tulis vielä enemmän. Herran jestas, jos niitä tulee näin paljon jo näillä nykyisillä spekseillä, niin mä ihan aidosti en edes halua olla normaalipainoinen. Syyt miksi mä torjun ihmisiä on tosi henkilökohtaisia ja en halua koko ajan olla selittelemässä niitä.

Mutta sitten on taas ne seikat, että joo, vaatteita löytäis helpommin, jos ois kevyempi, liikunta vois olla vielä miellyttävämpää jne. Että punnitaan nyt tässä henkisesti, että mikähän olisi se yhtälö, että mut jätettäis rauhaan, mutta voisin silti olla sen kokoinen, että jotkut jutut olisi paremmin. Niin ja totta kai osa pohdintaa tulee aina olemaan se herkut vs. kurinalaisempi elämä. Että kumpaa sitä haluaa enemmän. Se on toinen mun isoista kysymyksistä tähän aiheeseen liittyen. 

Joskus tuntuu, että vastausta ei kyllä löydä itsekään. Tää on yksi harvoja asioita mun elämässä, jonka kanssa mä jahkailen näin paljon. Muiden asioiden suhteen pystyn yleensä salamannopeisiin päätöksiin, mutta joskus tuntuu, ettei oikein itsekään tiedä kuka on ja mitä elämältään haluaa. Siis niinku vapaa-ajalla. Onneksi mä edes työn osalta tiedän mitä haluan, niin on jotain mitä kohti pyrkiä... 

Surullisen jalan tarina

Hei,

nyt on pakko avautua taas tästä mun jalasta. Oon varmaan tässä niiden vuosien aikana, mitä oon blogia pitänyt, useammankin kerran maininnut jalastani. Mutta mä oon niin turhautunut ja surullinen. Mä en jaksa tätä aspektia mun elämässä. Tuntuu niin epäreilulta, että mä joudun kestämään tätä. Toki elämä ei ole reilua, jotkut on pyörätuolissa, neliraajahalvaantuneita jne. Mutta ei se tarkoita, etteikö minullakin olisi oikeus olla turhautunut tilanteeseeni.

 Tuo vastapäinen talo lähti pois. Harmi tuon päädyn taideteoksen osalta.

Tammikuussa 2005 mulla meni partioleirillä jalka "lopullisesti paskaksi". Sitä ennen oli ollut useampia pieniä tapaturmia, jotka olivat vaatineet ambulanssia, mutta tuolloin meni pohjeluu polven läpi reiteen, polvessa tuhannen tohjoksi ja poikki about kaikki jutut mitä siellä on. No ei siinä mitään, isolla leikkauksella lääkärit pystyivät korjaamaan nämä kaikki. Mutta kun sieltä meni myös hermo poikki ja sitä ei voitukaan korjata. Elämäni on terveyden suhteen ollut yhtä helvettiä tammikuusta 2005 lähtien. 

Ensin oli yllättävän rankka paikka olla sairaalassa se joku 2-3 viikkoa. Sitten piti olla sängyssä noin puoli vuotta. Ja kun lopulta kävelemään pääsi, niin ensin mulla oli muistaakseni noin pari vuotta jalassa lasta. Sitten pystyin ehkä noin 3 vuoden ajaksi vaihtamaan lastan maastokenkiin, jotka pitivät (muuten roikkuvan) nilkan jotenkin paketissa. Maastokengät oli siis ainoat mahdolliset kengät kesät talvet. Talvella toki ei mitään isompaa ongelmaa, mutta esim. 30 asteen helteillä vähän söi ihmistä. Jossain kohtaa viimeisen 4 vuoden aikana pystyin käyttämään taas lenkkareita ja viimeisen 2 vuoden ajan olen pystynyt pitämään kaikkia tasapohjaisia kenkiä. Korkokenkiä en tietenkään koskaan voi käyttää.

 

Mutta koko sen ajan, alkaen about kesäkuusta 2005, jos mä kävelen (tai juoksen), mä kaadun säännöllisesti. Pari kertaa on ollut hengenlähtö lähellä, koska oon kaatunut totaalisen väärässä/vaarallisessa paikassa. Nilkka on nyrjähtänyt kymmeniä kertoja, polvesta on lähtenyt iho useita kertoja. Todella pahasti jo kahdesti puolen vuoden sisällä. Ilman vammoja olen kaatunut satoja kertoja. Ja sitten esimerkiksi tänään ja tuossa 2 viikkoa sitten aika ikävästi. 

Lääkärissä en ole enää näiden tapaturmieni takia aikoihin käynyt. Mitä he voi tehdä niin kauan kuin mikään ei ole poikki/revennyt/pois paikaltaan? Ei mitään. Buranaa nassuun ja hampaita puremaan. 2 viikkoa sitten kaaduin pahasti tuossa valtion virastotalon edessä. Tuli pahat ruhjeet, verta ihan älyttömästi, jakkupuvun housut piti ommella kasaan ja luulen, että sääriluuhun tuli hiusmurtuma. Se on nimittäin koko tän 2 viikkoa ollut törkeän kipeä, turvonnut ja iho on tuntunut siitä kohdasta kuumalta. Mä onnuin sitä jalkaa ensin ehkä viikon, mutta nyt sillä on pystynyt kävelemään lähes normaalisti. Painoa se ei kestä yhtään, eli en voi olla polvillani enkä ns. konttausasennossa. 

Ajattelin tänään, tässä oltuani 2 viikkoa harrastamatta mitään liikuntaa, että jos se kestäis kävelylenkin. No kyllä se kestikin. Siihen asti että mä kaaduin taas. Ja se otti osumaa just siihen samaan kohtaan. Herran jestas tätä kipua. Veritulpan jälkeen pahin kipu ikinä. Oli kyllä lähellä että olisin alkanut huutamaan kivusta, mutta kasasin itseni, annoin vain kyynelten valua poskia ja kävelin pettyneenä kotiin. Mä oon niin väsynyt tähän. Oon niin väsynyt siihen, että mä aina loukkaan itseni. Ainut tapa pysyä ehjänä on oikeasti vaan istua perseellään tuolissa, mutta kun en mä sitäkään elämältäni haluaisi. Oikeastaan pyöräily ja uinti on ainoat jutut, mitä mä pystyn tekemään loukkaamatta itseäni. Kaikessa muussa tulee tasaisin väliajoin damagea. Pahinta tässä on, että mulla oikeasti oli kivoin olo pariin viikkoon, ku olin kävelyllä. Se tuntui hyvältä. Haistella raikasta ilmaa, katsella maisemia. Siis ennen kuin mä kaaduin. Nyt mä oon surullinen, katkera ja muhun sattuu.

En tiedä havainnollistaako tää kuva mitään, mutta yritin ottaa tän sivusta. Toinen jalka on nilkasta polveen suora tuosta säären kohdalta. Tässä on tällainen mukava pieni patti. Joka näyttää kuvassa tietenkin taas paljon pienemmältä, kuin miltä se näyttää ku sitä itse tuijottelee. Aivan sama juttu, ku oli sen ihon pois repeämisen kanssa, näytti valokuvassa paljon kesymmältä kuin mitä luonnossa.

Aina kun kuulee ihmisestä, jolla on terveytensä kanssa pahoja ongelmia, jotka vaikeuttavat arkea, sitä miettii, että miten se ihminen jaksaa. Mutta tällä hetkellä mä veikkaisin, että ei ne ihmiset aina jaksakaan. Mutta kun ei tässä oo vaihtoehtoja. Ei tässä mitään henkeä lähdetä itseltä vetämään vain siksi, että kohtalona on kärsiä. Niinpä sitä vain joutuu elämään sen oman ongelmansa kanssa. Välillä pärjää paremmin ja välillä on raskaampaa. Itselläni on henkisesti vaikeata aina kun loukkaan itseni siten, että paraneminen kestää päiviä tai viikkoja. Silloin se ikään kuin iskee koko voimalla "haha, sinä ole vammainen (mulla muuten ihan oikeasti on sellainen pysyvän haitan aste, että kuulun luokkaan "vammainen"), kärsi, kärsi, turha haaveillakaan, että voisit tehdä kärsimättä niitä asioita, mitä terveet tekevät". 

Meillä oli tuossa viime viikonloppuna lippukunnan talvileiri. Ja ne leikki siellä lipunryöstöä. Mun sydän meinas haljeta surusta. Ennen tammikuun 2005 tapaturmaa lipunryöstön ja örkin leikkiminen olivat parhaimpien asioiden joukossa mitä tiesin. Minä olin hyvä niissä ja en ole koskaan tuntenut olevani niin elossa, kuin silloin, kun ollaan leikitty näitä. Ja enhän mä kumpaakaan, tai mitään maastoleikkiä muutenkaan, pysty enää leikkimään. Mä en uskalla juosta metsässä täysiä, koska on liian suuri vaara, että mä kompastun johonkin. Voi nyrjähtää niveliä, tulla haavoja, ruhjeita ja mustelmia. Mä en voi juosta nopeasti ja vaihtaa äkkiä suuntaa, koska polvi yksinkertaisesti menee välittömästi pois paikaltaan siinä. Joten mä sitten vain puolueettomana tassuttelin ympäri aluetta ja seurasin, kun muut leikki. Suoraan sanottuna olisi tehnyt mieli itkeä kaikkien menetettyjen kokemusten vuoksi.

Muita sellaisia huippujuttuja, joista tosissani pidin ja joita en voi enää ikinä tehdä ovat esimerkiksi sählyn ja pesäpallon pelaaminen. Luojan kiitos vaihdoin jo ennen tapaturmaani laskettelusukset lumilautaan, sillä suksilla laskeminen ei missään nimessä onnistuis, mutta lumilautailu onnistuu. 

 Tsemppi-aamupala oli tarpeen, mieliala maanmudassa

Tulipa taas melkoinen valitusvirsi, mutta jollain tasolla mua aina helpottaa henkisesti, kun saan kertoa / kirjoittaa miltä minusta tämä kaikki tuntuu. Lyhyesti kuvattuna tuntuu niin kuin tuo tammikuun 2005 tapaturma olisi katkaissut selästä siivet, joilla lentää. Nyt pitää vaan rämpiä tämä elämä läpi tietäen, mitä elämä joskus oli ja mitä se tosi monelle muulle edelleen on, mutta voimatta itse enää koskaan tuntea niitä onnenhetkiä. Suoraan sanottuna tää on osittain myös syy sille, miksi tykkään nukkua niin paljon. Mä näen tosi usein / lähes aina unia, joissa teen kaikkia niitä asioita, mitä en tässä elämässä oikeasti voi tehdä. Välillä mua ei kiinnosta elää tätä elämää, joten haluan vain nukkua ja unissani elää sitä elämää, mikä tekee mut onnelliseksi. Vähän samaan tapaan kuin siinä Avatar-leffassa. Se päähenkilö on pyörätuolissa oleva entinen sotilas. Kun se "nukkuu", se siirtyy siihen toiseen kehoon ja pystyy taas elämään.

Tää kai ei olis näin raskasta, jos olisin sellainen sohvaperuna, joka ei edes haluais harrastaa liikuntaa/ muuten seikkailla. Mutta kun mä en ole. Mun veli sanoi silloin aikoinaan, että jos hänelle olisi käynyt niin kuin mulle, hän olisi tappanut itsensä. Kyllä mäkin sitä silloin mietin. Mutta oli asioita, joiden eteen mä olin tehnyt niin paljon töitä, että en halunnut lopettaa, kun aloin olla niin lähellä päämäärääni. Ja sitten mä kai vaan jotenkin opin elämään asian kanssa. Aina kun tulee näitä tapaturmia, mä itken hetken säälistä itseäni kohtaan ja sitten elämä taas jatkuu.

Fyysisesti vamma on jälleen kerran vähäinen, mutta se repi auki henkiset arvet.