Hei,
siis ihan uskomatonta, että edellisestä postauksesta on taas kulunut kuukausi. Tänä vuonna tämän blogin kirjoittaminen on kyllä ollut niin harvakseltaan tapahtuvaa, ettei moista ole ollut vuosikausiin. Ehkä sitten vuoteen sopivasti tuleekin kesälomaa koskeva postaus joulun välipäivinä... Aikajärjestyksessä tämä on kuitenkin järkevintä näin, sillä seuraavat aiheet on 30:n täyttäminen ja sitten ensi vuoden puolella varmaankin ajatuksia ensi vuodelle. Joitakin pitkän linjan tavoitteita varmaan pitäisi asettaa, koska olen saavuttanut aiemmat tavoitteeni. Mutta palataanpa ensin takaisin syyskuun alkuun.
Kivat korkeuserot, kuvassa Dubrovnikin vanhakaupunki kuvattuna Dubrovnikiin johtavalta tieltä
Täytin lokakuussa 30 vuotta ja olin päättänyt jo edellisenä vuonna, että haluan jonnekin lämpimään lomalle sen kunniaksi. Lokakuu oli kuitenkin hieman hankala ajankohta minkäänlaiselle lomalle, etenkin kun säästämismielessä matka piti varata useita kuukausia etukäteen. Siksipä ajankohdaksi valikoitui syyskuu. Heti oman määräaikaisen työsuhteeni päättymisen jälkeen niin ei tarvitse omia kesälomiaan miettiä ja vastaavasti matkaseuraksi lähtenyt äitini tiesi, että saa sinne oman kesälomansa. Loppujen lopuksi minulla oli mielenpäällä niin paljon muuta (työpaikan vaihtuminen, kaupungin vaihtuminen ja ensimmäinen omistusasunto), että jossain elokuun lopulla huomasin ajattelevani "ai niin, meillä on muuten se lomareissukin".
Pakollinen selfie, täällä ollaan. Vesi oli sinisempää kuin kuvassa näyttää.
Muuttoautoni oli purettu maanantain ja tiistain välisenä yönä, seuraavat päivät olivat asunnon järjestämistä ja saman viikon sunnuntaina suuntasin Helsinkiin, jossa olimme äidin kanssa yötä ennen kuin meillä lähti suora aamulento Dubrovnikiin. Yöpyminen Tikkurilassa oli hyvä rasti, sillä sieltä pääsi aamuyölläkin kätevästi junalla lentokentälle. Menomatkan lennosta on mainittava, että meillä oli loppumatkasta varmaan tunnin kestävä suhteellisen voimakas turbulenssi ja ajattelin jo että nyt tämä lentokone tippuu. Onneksi ei kuitenkaan tippunut, vaan laskeutui karuhkoon maisemaan vuorten välissä.
Kohteessa matka ei kuitenkaan alkanut ihan ideaalisella tavalla, vaikkakin jälkikäteen ajateltuna suhteellisen kivuttomasti sitä lopulta selvittiin hotellille. Lentokentältä tullut bussi juuttui ruuhkaan ja niinpä matka lentokentältä kaupunkiin kesti lähemmäs 2 tuntia. Suurempi järkytys oli kuitenkin se, että meille oli lentokentällä kerrottu, että koska majoitumme hotelli Lerossa, meidän pitäisi jäädä pois Pile-nimisellä alueella ja tämä osoittautui käsittämättömän ruuhkaiseksi liikenneympyrän tapaiseksi liikenteen risteyskohdaksi. Oikeasti, oot ekaa kertaa uudessa maassa ja bussi jättää sut laukkujen kanssa keskelle ruuhkaista risteystä niin että saat ensinnäkin purkaa ne laukkusi liikenteen seassa ja puikkelehtia sitten autojen keskeltä laukkuinesi jalkakäytävälle. Hyvä idea! Jalkakäytäväkin oli sitten ihan sikatäynnä ihmisiä ja ihan hetken oli olo, että ei oo tosi, miten tästä päästään eteenpäin.
Ennen myrskyä, myrsky hiipii jo vuorelta...
Onneksi kuitenkin löytyi suhteellisen nopeasti kioski, josta sai ostettua bussilippuja ja saatiin kuulla millä bussilla päästään perille ja mistä se lähtee. Bussinkin kohdalla mua tosin raivostutti, kun ihmiset vain tunki epämääräisesti, ei mistään jonottamisesta tietoakaan. Vahingossa osattiin kuitenkin nousta pois oikealla pysäkillä, joten edes se meni sitten hyvin.
Näin jälkikäteen ajatellen koko reissun parhaita asioita oli varmaankin juurikin hotelli. Lero oli hinnaltaan sangen edullinen, 4 yötä maksoi 300 euroa per henkilö ja taso vastasi täysin esimerkiksi Suomen Sokos hotelleja. Ihan aamiaista myöten, joka oli mahtava. Myös ilmastoitu hotellihuone oli plussaa 27-asteen helteillä. Niin ja ei torakan torakkaa missään. Eikä mitään muutakaan hyönteistä. Eikä mitään varastettu. (Kanarialla mut on ryöstetty hotellihuoneesta ja siellä on ollut myös jättimäisiä torakoita ja hämähäkkejä hotellihuoneissa) Lerosta myös sai varata sangen kohtuulliseen hintaan henkilöautokuljetuksen lentokentälle, mikä me tehtiinkin ja se oli niin oikea valinta. Bussi olisi lähtenyt mistä hitsistä lie ja sinne olisi ollut tuskaista kiivetä matkalaukkujen kanssa.
Yksi aurinkoinen aamupäivä saatiin
Ensimmäisenä päivänä suunnattiin hotellille menemisen jälkeen ensin syömään ja sitten sellaiselle Game of Thrones-kierrokselle. Dubrovnik on toiminut kyseisessä tv-sarjassa Kuninkaansataman kuvauspaikkana, joten kaupungin matkailu ottaa tietysti kaiken irti tästä. Kierros oli tosi mielenkiintoinen ja tulipa samalla kivuttua korkeaan linnoitukseenkin, mutta kierros jäi kesken, kun ihan jäätävä myrsky yllätti. Siis sitä vettä tuli niin älyttömästi, ettei Suomessa sellaista olekaan. Myös tuuli oli voimakasta. Ja me oltiin sillä hetkellä siellä korkeassa linnoituksessa, josta piti kävellä alas litimärkiä liukkaita portaita pitkin ja portaiden vieressä oli sellainen ehkä 50 cm korkea kaide ja sen takana kymmenien metrien pudotus rantakallioihin. En ihan heti muista milloin olen niin paljon pelännyt. En myöskään muista, että milloin viimeksi olisin ollut niin suuttunut, kuin silloin kun litimärkinä odotettiin bussia saapuvaksi ja taas ihmiset rynni ja ne mokomat maksoi käteisellä ja siinä kesti ikuisuus ja vettä tuli kuin maailmanloppuna. Ja ylipäätään koska sitä vettä tuli. Mä olin koko Suomen kesän mennyt ajatuksella, että meillä on ainakin yksi viikko takuuvarmaa aurinkoa ja lämpöä luvassa. Ja sitten ei ollutkaan.
Lokrumin saari on tuossa Dubrovnikin edustalla, kuva vuoren päältä
Ylipäätään se sää taisi olla sellainen, että se söi mua tosi paljon ja näin jälkikäteen ajatellen reissu oli "ihan kiva", mutta ei sinne tarvitse uudelleen mennä. Ekana iltana oli tosiaan se myrsky ja joka päivälle oli luvattu vesisadetta, niin se masensi. Loppujen lopuksi se eka ilta jäi ainoaksi kunnolliseksi vesisateeksi, toisena ja neljäntenä päivänä ei satanut ja kolmantena tihkutti ihan vähän. Mutta kun se uhka oli olemassa koko ajan ja toisen päivän aamua lukuunottamatta sää oli enimmäkseen pilvinen.
Tuuli niin ettei hattu pysynyt päässä
Toinen päivä oli reissun paras päivä. Aamulla jopa paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja suuntasimme rannalle. Se oli reissun kohokohta. Meri oli verrattain lämmin (jotain hieman yli +20 asteista, sellaista kuin Kokkolan uimahallin ulkoaltaan vesi) ja kauniin turkoosin väristä. Se oli se kokemus minkä takia siellä Dubrovnikissa kannatti käydä ja mitä olin etukäteen odottanutkin. Oli jotenkin ihmeellistä kellua siinä meressä ja katsella vieressä näkyvää kaupungin muuria. Äkkijyrkkähän se ranta oli, pikkukivet upottivat jalat ja merenkäynti suhteellisen kovaa, joten uimataidottomana sinne ei olisi ollut mitään asiaan. Myös banana splitin syöminen siinä aurinkovarjon alla turkoosia Adrianmerta katsellessa oli melkoisen priceless. Kun aurinko sitten meni pilveen, suuntasimme sellaiselle kaapelikärrylle, joka kipusi viereisen vuoren päälle. Sieltä oli tosi hyvät maisemat, joskin huipulla tuuli aika kovaa.
Cavtat, käveltiin tuollainen niemeke ympäri ja siinä se oikeastaan olikin
Kolmantena päivänä seikkailtiin hieman bussilla ympäri ämpäri, ennen kuin löydettiin kaupungin toisessa päässä olevalle bussiasemalle, josta lähti bussi läheiseen Cavtatin kylään. Sitä oli mainostettu Dubrovnikin Rivierana. Se oli toki ihan nätti paikka, mutta ei omasta mielestäni mitenkään kummoinen. Siellä oli lähinnä kahviloita ja muutamia krääsämyymälöitä. Me ei taidettu perillä viihtyäkään kuin joku pari tuntia, siinä ajassa se oli nähty. Busseja sieltä onneksi kuitenkin lähti puolen tunnin välein takaisin Dubrovnikiin ja saihan siinä matkalla katsella maisemia. Uskomattoman köyhältä se maa noin Euroopan maaksi näytti. Ehkä jossain Egyptissä on näyttänyt köyhemmältä. Suomessa kurjinkin lähiökerrostalo on paremmassa kunnossa kuin ne talot siellä. Tosin asiaan varmaan vaikuttaa, että maassa on ollut sota joskus 90-luvulla.
Cavtat, varsinainen keskus oli tosi pieni
Koska Cavtatin reissu jäi suunniteltua lyhyemmäksi, suunnattiin sen jälkeen vielä Dubrovnikissa kiertämään kaupungin muureja ja seikkailemaan muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa. Muurien kiertäminen oli myös hyvä kokemus, joskin korkeanpaikan kammo oli taas vähän koetuksella sen pahimmillaan vain 50 cm korkean kaiteen ja kymmenien metrien pudotuksen kanssa. Vanhasta kaupungista puolestaan tuli mieleen ehkä hieman Tukholman vanha kaupunki. Sellaisia pieniä kapeita kujia täynnä mielenkiintoisia putiikkeja.
Vanha kaupunki, kaupungin muurilta kuvattuna
Neljäntenä päivänä suuntasimme Dubrovnikin edustalla olevalle Lokrumin saarelle. Sinne pääsi vanhan kaupungin vieressä olevasta satamasta ja venematka kesti jotain 15 minuuttia. Perillä oli vehreä saari, kivikkoiset rannat ja paljon kaneja ja riikinkukkoja. Minä kävin siellä taas meressä uimassa, mutta äiti ei uskaltanut merenkäynnin vuoksi. No olihan se tietysti homma mennä uimaan kivikossa, kun oli niitä aaltoja. Kierreltiin siellä saaressa ja siellä ihastuttivat lähinnä ne kanit. Sitten siellä oli semmoinen kivikkoinen polku, jolle me eksyttiin ja joka oli ihan liian pitkä ja ihan liian vaikea mun jalkavammalle. Siinä taas ärsytti ja kovasti. Jotenkin tuskastutti niin paljon se maaston vaikeus ja typerä katkennut hermo, josta on haittaa mitä yllättävimmissä tilanteissa.
Lokrumista suunnattiin takaisin kaupunkiin, kun alkoi taas näyttää siltä, että vettä tulee niskaan. Käytiin silloin muistaakseni välissä hotellilla ja mentiin sitten vielä illalla kiertelemään vanhaan kaupunkiin, kun oli jo pimeää. Viidennen päivän aamuna lähdettiin takaisin Suomeen. Ei sekään ilman sydänkohtausta, vaikka lentokentälle päästiinkin nätisti hotellin autolla. Lentokentällä käsimatkatavarani osoittivat testien mukaan sisältävän räjähteitä, niin se oli aika jäätävä tunne. Ei mulla tietysti mitään räjähteitä ollut, joten matka pääsi jatkumaan, mutta se tunne, kun koneen näytölle tulee punaisella "explosive".... aivan jäätävää.
Lokrumin saarelta, tuolla kävin uimassa
Reissu oli siten oikeastaan vain 4 täyttä päivää. Mielestäni ihan riittävästi Dubrovnikiin, ei siellä oikein jäänyt mitään sellaista kokematta, mikä olisi vaatinut lisää aikaa. Tietysti jos säät olisivat paremmat, rannalla varmasti köllöttäisi mielellään useammastikin. Jos sattuisi olemaan sellainen ruumiinrakenne, että kajakki pysyy pystyssä (olen kokeillut, näin lihavana kuin minä olen, kajakilla ei voi meloa), niin hyvä ohjelma Dubrovinikissa olisi meloa kajakilla siinä vanhan kaupungin tuntumassa. Siellä olikin paljon matkailuyrityksiä, jotka järjestivät kajakkiretkiä kaupungin edustalla ja todennäköisesti lähellä olevalle luolalle, jonka näin veneestä.
Tämä löytyi kivikkoisen tien päästä, olisi pitänyt kulkea toisin päin niin olisi tajunnut pysyä poissa
Dubrovnikin matka oli kuitenkin "ihan hyvä reissu" eikä minua harmita, että se tuli koettua. Ja kuten aina maailmalla kulkiessa, opin taas itsestäni paljon. Olen aiemmin matkannut lähinnä "kulje perässä, kun muut järjestävät asiat"-tyylillä. Eli lapsena vanhempien kanssa Kanarian saarilla useita kertoja, teininä Ruotsissa partioleirillä ja armeijaleirillä, Egyptissä pakettimatkalla (kaikki oli laatua seuraa opasta) sekä ranskaa osaamattomana osana opiskelijaryhmää Brysselissä ja Luxemburgissa, jolloin asiat hoitivat lähinnä ne jotka osasivat ranskaa. Lisäksi 2010 kävin muutaman yön reissulla yksin Lontoossa. Ja 2015 käytiin yhden yön reissulla Tukholmassa, jossa asiat nyt toimivat samalla tavalla kuin Suomessakin ja oikeastaan äiti oli järjestänyt etukäteen kaiken olennaisen eli hotellin ja tutkinut kulkemiset.
Eli vaikka ulkomaan matkoja on siis takana varmaan jotain 10, matkaajana olen oikeasti ihan untuvikko. Englanti on helppo ja nuo muut ovat olleet "kulje perässä"-matkoja. Olen jo pidempään ajatellut, että haluan käydä mahdollisimman monessa eri paikassa ja nähdä maailmaa. Lapsena perhe meni aina sinne Kanarialle ja isä menee edelleen kerran pari vuodessa Lontooseen. Minä ajattelin haluavani vaihtelua. Nyt Dubrovnikin reissun jälkeen en olekaan enää ihan niin satavarma asiasta. Tai ainakin kohteet pitää valita kunnolla. Ei mitään manana-maita, missä ei ole järjestyksen hippustakaan.
Tajusin oikeastaan Dubrovnikin reissun myötä sen, miten syvää kontrollifriikkiyteni on. Ja se, että haluan etukäteen tietää miten asiat menee. Olen huono sietämään yllätyksiä ja hei, oikeastaan se olisi ollut pääteltävissä, sillä minä stressaan ja ärsyynnyn jopa siitä, jos joku mun kaveri ei osaa lyödä lukkoon aikatauluaan muutamaa päivää aiemmin. Itsehän pystyn aina sopimaan asioita, vaikka mitenkä paljon etukäteen ja se mitä on sovittu, niin se pitää. Mutta ne mun rennommalla elämänfiiliksellä elävät varmaan pärjäävät siten paremmin kaikissa yllättävissä tilanteissa ja ovat "oho, nyt kävi näin" ja odottavat kiltisti asioiden ratkeamista. He varmaan pärjäävät hyvin vaikka matkustaessaan Aasiaan. Sinne minun ei tarkemmin ajatellen varmaan koskaan kannata mennä. Ellei nyt sitten Japaniin, mutta sekin vain niin, että pitäisi lahjoa japania puhuva suomalainen ystäväni mukaan.
Pile-alue, ilman hirveetä liikennehärdelliä
Matkustamisessa on toki se hyvä puoli, että tajuaa miten törkeän hyvin asiat on Suomessa. Että meillä sinne bussiin jonotetaan kiltisti. Ja että meidän surkeimmatkin rakennukset on parempia kuin toisissa maissa olevat keskivertotönöt. Että meillä asiat menee aina keskimäärin ennakoitavasti ja asiat on järjestyksessä.
Hattu oli hyvä! Toisena päivänä löydettiin äidillekin hattu.
Ehkä minun "turistiprofiililla" pitää rajata ne matkustusmaat toisiin Pohjoismaihin ja Pohjois-Eurooppaan. Ehkä just ja just voi uskaltautua Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Näihin tosin vain, jos ne saa suorilla lennoilla, ettei tartte tehdä välilaskua mihinkään härdellipaikkaan, jossa keskimäärin kaikki voi mennä pieleen. Seuraava turvallinen reissu on varmaankin sitten Sveitsiin. Jossa sivumennen sanoen asuu saksaa puhuva suomalainen kaverini, joka muutti Sveitsiin lukion jälkeen :D Tällainen minä kai sitten olen reissaajana. Mukavuudenhaluinen ja turvallisuudenhaluinen kontrollifriikki, jolle enemmän tai vähemmän kaiken pitää olla ennakoitavissa. Oh joy.
Mutta ostettiin äidille joululahjaksi seikkailureppu, joten pitää suunnata yhdessä jonnekin turvalliseen kohteeseen seuraavaksi!
