Pahuuden syvin olemus

Taas kerran on tullut opittua jotain sellaista, mistä muille kertomatta jättäminen olisi moraalisesti väärin. Siispä julistetaan sitä nyt sitten kunnolla. 

Tämä on kirjoitus todellisesta pahuudesta, ei mistään raamatun saatanasta. Lainaan tässä aika paljon Ann Heberlein kirjassa Pieni kirja pahuudesta, olleita ajatuksia, sillä mitäpä sitä muuttamaan muotoa, jos joku on hyvin osannut tiivistää sen mistä pahuudessa oikeasti on kyse. Nimittäin ihan tavallisista ihmisistä. Nämä asiat pitää tietää siksi, ettet SINÄ, lukija, ihan tavallinen ihminen ruudun sillä puolen, tule koskaan pahaksi pelkkää tietämättömyyttäsi.

Paha saa kasvualustaa, kun ihmiset lakkaavat ajattelemasta ja pohtimasta, eivätkä enää valitse tietoisesti pahaa tai hyvää, hyväksymistä tai vastustamista. - Hannah Arendt.

Tämä on ollut tilanne natsi-Saksassa. Siellä lukemattomista tavallisista ihmisistä tuli sellaisen ideologian kannattajia, joka mahdollisti holokaustin. Olisiko kukaan heistä yksin ryhtynyt polttamaan toisia ihmisiä elävältä tai käyttämään heitä julmissa kokeissaan, ellei koko yhteiskunta olisi tehnyt perusteellista työtä saadakseen heidät näkemään juutalaiset ei-ihmisinä, esineinä, syynä kaikkeen kurjuuteen? Natsien propaganda oli niin perusteellista, että se läpiäisi koko yhteiskunnan. "Koulu, vanhemmat ja vapaa-ajan harrastukset yllyttivät antisemistiseen ajatteluun. Koulun uskonnonopetus lakkautettiin, paheksuntaa herättävä kirjallisuus, maalaustaide ja musiikki kiellettiin ja nopeasti kyhätyt uudet historian kirjat otettiin käyttöön." (s.76)

Miten sinä olisit elänyt, jos olisit syntynyt lapseksi natsi-Saksaan? Heberlein viittaa kirjassaan kahteen äärimmäisen tärkeään tositarinaan tähän liittyen. Toiseen, jossa "tavallisesta ihmisestä" tuli noissa olosuhteissa kykenevä äärimmäiseen pahuuteen ja toisesta, jossa kaksi sisarusta liittyivät vastarintaliikkeeseen ja kuolivat sen takia. Miksi nämä toiset pystyivät vastustamaan näitä olosuhteita, jotka nähdään selityksenä pahuudelle, joka pyyhkäisi koko kansakunnan yli? 

Ero oli tämä: "sisarusten lapsuudessa keskusteltiin paljon vastuusta, ihmisarvosta ja oikeista teoista. Sisarusten kasvuympäristö antoi heille valmiudet valita oikein, tehdä hyvää myös pahan vallitessa, ajatella itse ja tiedostaa sen, että heillä on valta valita." (s.78)

Immanuel Kantin ajatus oli, että jos vain noudatamme lakeja ja sääntöjä, pysymme erossa pahoista teoista ja saatamme elää hyvinä, oikeamielisinä ihmisinä, joita pahuus ei tahraa. Jo pelkästään natsit osoittavat tämän säännön vääräksi. Lain seuraaminen ei johda välttämättä hyvyyteen, se voi johtaa myös vääryyteen. (jos olet maallikko, joka uskoo lain oikeudenmukaisuuteen, kohtuullisuuteen tai moraalisuuteen, luepa tämän tekstin alla oleva oikeusfilosofian esseeni. Kirjoittanen tässä lähiaikoina myös tekstin siitä, miten Suomen rikosoikeudella ei ole mitään tekemistä sellaisen oikeudenmukaisuuden kanssa, jonka kansalaiset tuntevat. Ihan vain esimerkiksi, että laki ei ole yhtä kuin oikeudenmukaisuus.)

"Pahaa tekee ihminen toista ihmistä kohtaan. Paha ei vain tapahdu, sitä tehdään. Paha herättää järkytystä, pelkoa ja avuttomuutta ennen muuta siksi, että se on toisen ihmisen tekemää tai vaihtoehtoisesti ihmisten aiheuttamaa. Vain ihminen voi tunnustaa tai kieltää muiden ihmisten arvon, ihmisyyden ja oikeudet." (s.92)

Pahuutta sanotaan usein käsittämättömäksi. Mutta ei se sitä oikeasti ole, kun sitä on tarpeeksi nähnyt. Pahuudelle on syynsä, vaikkeivät ne syyt pahuutta oikeutakaan. Natsit, jotka eivät tehneet valintaa, vaan seurasivat sokeasti lakeja ja auktoriteettejä. Olivat kuuliaisia. 

Kuinka moni teistä on valmis rikkomaan lakeja, sääntöjä ja auktoriteettejä vastaan, kun sisimmässään tietää niiden olevan väärässä? Kuinka moni on valmis siihen silloin, kun on ainut sillä kannalla oleva ja voi menettää jotakin sen takia? Sosiaalisen statuksensa tai henkensä? Vaan kuinka moni on uhrannut ajatustakaan sille, ovatko lait oikeita vai vääriä? Kuinka moni aktiivisesti miettii, ovatko tekoni oikeita tai vääriä? Siinä on nimittäin se paikka, josta pahuus syntyy. Ajattelemattomuudesta.

"Pahuus ja julmuus sikiävät ideologioista, joilla on valta muokata vihollisia, riistää muilta ihmisyys ja pelkistää heidät esineiksi." (s.274)

Kuka sotimaan lähtevä lähtee tappamaan isiä, veljiä, ystäviä, poikia? Entä kuinka moni lähtee tappamaan vihollista? Sitä kasvotonta massaa, joka on syynä kaikkeen sinun kohtaamaasi kurjuuteen? Niinpä niin. Entä kuinka moni ei halua omaan lähiöönsä maahanmuuttajia? Onko halusi syy sinulla olevat tiedot ulkomaalaisten osuudesta raiskausrikoksiin ja ennakkoluulot? Tunnetko oikeasti ketään maahanmuuttajaa? Pystykö näkemään heissäkin ihmisiä? Entä kantasi rikollisiin? Näetkö heissä vain kauhuleffojen psykopaatit tai median kuvaukset Josef Fritzlistä? Vai miltä tuntuisi ajatus, että osassa, suurimmassa osassa muuten, tapauksia kyse on enemmänkin huonoista valinnoista huonoissa olosuhteissa? 

Kaikki ajattelu, joka perustuu jaotteluun "me - te", johtaa pahuuteen. Ovi pahuuteen on kyvyttömyys ja/tai haluttomuus ymmärtää erilaisuutta. Ja kun nostat itsesi jalustalle, oikeutat itsellesi sen, että saat kohdistaa niihin toisiin pahoja tekoja. Tämä muuten tuli ilmi koulukiusaamista koskevassa tutkimuksessanikin. Kiusaajat oikeuttavat tekojaan sillä, että näkevät tekonsa toimintana, jolla pyritään pitämään muut kurissa ja pakottamaan heidät samoihin arvoihin ja käyttäytymismalleihin, joita kiusaajat itse kannattavat. Oli se sitten "oikea" pukeutumistyyli tai "oikeat" harrastukset. 

Palataan vähän taaemmaksi, niihin kahteen sisarukseen, jotka uhrasivat henkensä, koska eivät olleet valmiita luopumaan arvoistaan. Mistä siinä oli kyse? Heillä oli vahva moraali-identiteetti. Mikä se on? 

"Yksilön moraali-identiteetti rakentuu niistä periaatteista, normeista ja arvostuksista, jotka hän on ottanut omakseen ja joita hän pitää pätevinä. Se muodostuu vuorovaikutuksesta yhteisöjen, ideologioiden ja vakaumusten muodostaman kontekstin kanssa." (s.276)

Ne kaksi sisarusta olisivat ansainneet partiolaisten Mannerheimin soljen. Soljen, joka Mannerheimin omien sanojen mukaisesti jaetaan kunnianosoitukseksi niille, jotka ovat omalla elämällään osoittaneet olevansa valmiita järkähtämättä ja vailla pelkoa pitämään kiinni siitä mikä on oikein. He pitivät kiinni moraali-identiteetistään tilanteessa, jossa se maksoi heille heidän henkensä.

"On esimerkkejä ihmisistä, joilla on hyvin selkä ja horjumaton identiteetti ja jotka puolustavat oikeana pitämäänsä silloinkin, kun ovat vaarassa menettää jotakin. Valitettavasti vielä enemmän on esimerkkejä ihmisistä, jotka mielihyvin antautuvat manipuloitaviksi ja vaihtavat helposti aiemmat itsestäänselvät periaatteensa ja arvonsa toisiin." (s.278)

Ja nyt tulee tärkein huomio! 

"Yksi tärkeimmistä edellytyksistä väkivallan, julmuuden ja pahuuden synnylle on yksilön puutteellinen harkinta, kritiikitön ryhmään liittyminen ja sen arvojen omaksuminen. Oman moraali-identiteetin puuttumisella voi olla tuhoisia seurauksia."(s.280)

Tämä pätee mielestäni etenkin niihin tilanteisiin, joissa pahuuden nähdään aiheutuvat "pahoista olosuhteista". Ei voi kieltää, etteikö olosuhde ole paha, jos koko kulttuuri käskee tekemään jotain, mutta niin vain sieltäkin löytyy ihmisiä, jotka vastustavat pahaa. Voiko siis sanoa, että huono olosuhde synnytti pahuutta? Vai pitääkö meidän sittenkin kiinnittää huomio ihmisen valintaan? Aina on mahdollisuus valita. Eri asia on sitten, mitä niistä valinnoista seuraa. Sivuhuomiona muuten, että iso osa rikollisuutta selittävistä teorioista näkee rikollisuuden syynä huonot olosuhteet (joko yksilön ominaisuuksissa, seurassa tai ympäristössä) ja unohtaa sen, että kurjimmassakin tilanteessa on aina mahdollisuus valita.

"Ilman tavallisten ihmisten ajattelematonta tukea Hitlerkin olisi ollut vain yksinäinen, kieroutunut mies ilman valtaa." (s.287)

Tämän ihmiset säännönmukaisesti unohtavat. Vierestä seuraaja ei ole koskaan syytön. Se, että näet/kuulet/muuten saat tietää jostakin pahasta, etkä tee sille mitään, tekee sinusta yhtä syyllisen. Voit selittää toimimatta jättämistäsi erilaisilla peloilla (sosiaalisen statuksen menetyksestä, kostosta, jopa kuolemasta), mutta ne eivät oikeuta puuttumattomuuttasi. On asioita, joiden kohdalla puolueettomuuskin on pahaa. Jos et ota kantaa, asetut sivuun ja annat pahan tapahtua.

Heberleinin parhaimpia huomioita on seuraava:

"Ehkei pahuus sittenkään ole kovin käsittämätöntä: ehkä hoemme maneerisesti tuota vanhaa väittämää siksi, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, osallistua eikä muuttaa mitään. Ehkä olemme heikkoja. Tai vain laiskoja. Sen sijaan, että jaksaisimme, uskaltaisimme tai haluaisimme, työnnämme päämme pensaaseen. 

Elämme epäoikeudenmukaisessa maailmassa, missä yksillä on liikaa ja toisilla ei paljon mitään. Hyvin monet tutkimukset osoittavat, että epätasa-arvon ja väkivallan välillä vallitsee vahva ja johdonmukainen yhteys. Yhteys on selvä myös eri aikakausina ja eri ympäristöissä: kun epätasa-arvo vähenee, vähenee myös väkivalta. Kun epätasa-arvo lisääntyy, lisääntyy myös väkivalta.

Miksi? Siksi, että epätasa-arvo synnyttää turhautumista ja häpeää. Siksi, että epätasa-arvo johtaa alemmuuden tunteisiin ja herättää tarpeen hyvityksestä. Siksi epätasa-arvosta seuraa yhteiskunta, jossa eri sosiaaliset ryhmät ovat vastustajia ja jakavat toisensa "meihin ja heihin".

Epäoikeudenmukaisuudet heikentävät yksilön luottamusta yhteiskuntaan ja luovat pelkoja, jotka saavat ihmiset helposti turvautumaan vihamielisiin, vaarallisiin ideologioihin, fanatismiin ja yksinkertaistuksiin." (s.287-289)

Kun tietää mistä pahuudessa todella on kyse ja tietää mistä se kumpuaa, voi "oi rakas Jumala/Jeesus, poista kaikki pahuus maailmasta"-rukousten sijaan oikeasti estää ja vähentää sitä. Näin se käy:

"Ei sopeuduta ajattelematta ryhmiin, ei piilouduta anonyymiyden taakse, pidetään kiinni omasta moraali-identiteetistä, annetaan vakaumuksen ohjata tietä. Hyvyyden voi tulkita niin, että ottaa toisten tarpeet huomioon, tutkiskelee itseään joka tilanteessa ja miettii omaa vastuutaan ja sitä, mitä pystyy tekemään. Hyvyys tarkoittaa sitä, että käyttää valtaansa muihin siten, että mahdollisimman moni saa mahdollisimman hyvän elämän. 

Sisäisen äänensä - sen viheliäisen omantunnon - seuraaminen on joskus inhottavaa ja hankalaa. Siitä huolimatta se on välttämätöntä. Sen, joka pohtii asioita ja muodostaa oman käsityksensä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, on helpompi tehdä päätöksiä ja toimia konkreettisissa tilanteissa." (s.289-293)

Tulikin tästä mieleen, että eipä ollut ollenkaan huono tuo minun itse oivaltamani ja muotoilemani mietelauseen ajatus siitä, että kun lakkaa pohtimasta, ihminen sinussa kuolee. Ihminen joka ei ajattele, ei ole ihminen vaan kuollut kala tai zombi. Kulkee virran mukana. Jos virran suunta on joidenkin ihmisten toiminnan seurauksena paha, näistä kuolleista kaloista tulee pahoja kaloja. Ajattelemattomuuttaan. 

Maailmaan toki mahtuu niitä psykopaattejakin, mutta koska suurin osa pahuudentekijöistä on kuitenkin vain niitä kuolleita kaloja, ihmisten pitäisi saada tietää miten kuolleeksi kalaksi päädytään ja miten siltä voidaan välttyä. Se vähentäisi oikeasti ja paljon tehokkaammin pahuutta, kuin miljoonien ihmisten rukoukset.

Oikeus ja kohtuus - laki ja moraali törmäyskurssilla?

Tämä on siis yliopiston opintoihin kuuluva oikeusfilosofian esseeni, julkaisen sen tähän taustaksi seuraavalle tekstille, jossa väitetään, että lain sokea noudattaminen ei ole aina oikein. Näin siksi, että kaikki maallikot (siis ei-juristit) eivät välttämättä tiedä, että voimassaoleva laki ei ole yhtä kuin oikeus, kohtuus, hyvä moraali tai hyvyys. Pelkästään noudattamalla lakia, et ole oikeudenmukainen, kohtuullinen, korkea moraalinen tai hyvä.

OIKEUSFILOSOFIAN ESSEE

OIKEUS JA KOHTUUS  –  LAKI  JA MORAALI  TÖRMÄYSKURSSILLA?

Tausta

Minulla on tuttava, joka ottaa minuun yhteyttä aina silloin tällöin. Yhteydenoton aihe on aina oikeudellinen ongelma ja tuttavan vakiolausahdus ”suomalainen tuomioistuin ei kai vieläkään anna painoarvoa oikeudelle ja kohtuudelle?”. Mitäpä muuta tuttavalle voi vastata, kuin että suomalainen tuomioistuin soveltaa Suomen lakia kulloiseenkin yksityistapaukseen ja siihen lakiin on yritetty saada oikeus ja kohtuus sisäänrakennetuiksi?

Itsekseni aloin kuitenkin kerran pohtia asiaa. Onko sittenkään niin, että lakimme sisältävät oikeuden ja kohtuuden? Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti Olaus Petrin päivistä ja hänen tuomarinohjeistaan. Yksihän niistä kuului ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sillä sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään”.

Nykyään kaikenmaailman lautakasojen ja Kehittyvien Maakuntien Suomen keskellä uskottavammalta tuntuisi lause ”mikä ei ole vaalirahoittajan tai taustatahon tahto, ei saata olla lakikaan; sillä sen lainsäädäntövallan tähden, jonka he meille suovat, heidän tahtonsa laiksi hyväksytään”.

Tarkoituksenani on tässä esseessä pohtia sisältyvätkö oikeus ja kohtuus lakiimme ja mikä on moraalin merkitys tässä yhtälössä. Käsitykseni on, että kysymys lain ja moraalin välisestä suhteesta on oikeusfilosofinen.

Määritelmiä

Aiheessa ei päästä eteenpäin, ellei määritellä aluksi jotenkin oikeutta, kohtuutta ja moraalia. Laille annan tässä suoralta kädeltä sen merkityksen, että se on valtiollisen instituution, Suomessa eduskunnan, säätämä kokoelma sääntöjä, jotka määrittelevät, miten asiat yhteiskunnassa ratkaistaan. Näkemys on oikeuspositivistinen, mutta palvelee tämän esseen tarkoitusta.

Oikeus on tieteellisessä keskustelussa yleensä nähty subjektiivisena tai objektiivisena. Subjektiivinen oikeus merkitsee oikeutta johonkin tiettyyn seikkaan, esimerkiksi omistajan oikeutta esineeseen. Objektiivinen oikeus puolestaan nähdään joko oikeusjärjestyksenä tai yksittäisenä oikeusnormina. Uskon kuitenkin, että tämän esseen tarkoituksen kannalta hedelmällisintä olisi antaa oikeudelle määritelmä, jonka tavallinen kadunkulkija sille antaisi. Kokemusteni perusteella uskon määritelmän olevan ”oikeutta on, että jokainen saa sen mitä hänelle kuuluu”.

Kohtuudelle on oikeustieteessä annettu merkitys, että asioiden tila ei ole liian lievä eikä liian ankara. Maallikko voisi antaa kohtuudelle merkityksen, että kulloinkin otetaan huomioon asian eri puolet, osapuolet ja heidän asemansa, kun tehdään päätöstä jostakin.

Moraalilla puolestaan viitataan vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä. Moraalin merkitys tulee käsittääkseni esiin parhaiten valintatilanteissa. Kun pieni lapsi tekee valinnan kahden vaihtoehdon välillä, hän todennäköisesti valitsee parhaiten tarpeitaan tyydyttävän vaihtoehdon. Aikuisena, toivottavasti, päätöksessä otetaan huomioon muitakin seikkoja ja saatetaan valita vaihtoehto, joka ei ole omalta kannalta helpoin, mutta jota pidetään ”oikeana”, moraalisena.

Lain synty

Tuomas Akvinolainen väitti, ettei epäoikeudenmukainen laki ole laki ja että moraali määrittelee, mikä voidaan katsoa laiksi. Sinänsä hieno näkemys, kysymys vain kuuluu, kuka määrittelee mikä on oikein ja väärin? Hyvä esimerkki ongelmasta on, että ihmiset yleensä haluavat toimia oikein. Heillä vain sattuu olemaan eri käsityksiä siitä mikä on kulloinkin oikein. Suurin osa tyytyy näissä tilanteissa siihen, että kun asiasta on säädetty laki, se kertoo mikä asiassa on oikein, vaikka itse ei olisikaan samaa mieltä kaikista yksityiskohdista. Lain kautta tiedämme, miten pitäisi elää ja mitä tapahtuu, jos emme elä niin.

Mitä sitten Friedrich von Hayek tarkoitti sanoessaan ”Vallitseva usko ’yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen’ on nykyisin ehkä vakavin uhka vapaan sivilisaation useimmille muille arvoille”? Oma arvaukseni on, että hän viittasi sillä juuri siihen, miten lait syntyvät ja minkä aseman kansalaiset niille antavat.

Keskimäärin varmaankin ajatellaan, että laki tosiaan osoittaisi sen, mikä on oikein. Mutta varsinkin viime aikoina, lähinnä vaalirahasotkujen takia, on herännyt ajatus, että mitä jos laki sittenkin on vain kumartamista tietylle taholle? Kaikkein parhaiten tämä käy mielestäni ilmi vero-oikeuteen ja sosiaalioikeuteen kuuluvista säännöksistä. Se miten valtio ottaa ja miten se antaa, on ilmaistu niin monimutkaisesti, ettei siitä saa selvää, kenen etuja on ajettu ja kenen kustannuksella. Ja onkos tuo nyt kummakaan, kun ajattelee, että ihmisiä ne kansanedustajatkin vain ovat. He todennäköisesti ajavat myös omia etujaan, eli haluavat säilyttää työnsä. Mikä puolestaan edellyttää, että he säätävät lakeja, jotka miellyttävät niitä kansanosia, jotka ovat heitä äänestäneet. Ja miellyttääkö ihmisiä eniten oikeudenmukainen laki? Ei, ihmisiä miellyttää eniten laki, joka ajaa juuri heidän etujaan.

Tästä pääsemme siihen, että lakien luominen onkin vain lopulta keino toteuttaa politiikkaa. Se ei sellaisena välttämättä sisällä sitä mikä on asiassa oikein tai edes sitä, mitä useimmat pitäisivät oikeana. Näin ollen muut arvot väistyvät, kun motiivina onkin vain raha. Maksaako luonto siitä, että säädetään ympäristöystävällinen laki? Maksavatko syrjityt kansalaiset siitä, että heille suodaan tasa-arvoa? Ollaanko ylipäätään valmiita tekemään mitään ”oikein”, jos ei samalla kertaa pystytä velvoittamaan kaikkia muitakin tekemään niin?

Laki ja oikeus

Tapa, jolla laki syntyy, tarjoaa oivan mahdollisuuden skeptisyydelle. Skeptisyydelle sen suhteen, että laki sisältäisi oikeuden. Mielestäni lakiin kuitenkin sisältyy ainakin jossain määrin sitä, mitä kulloisenakin aikana pidetään oikeana, sillä muuten kansalaiset kapinoisivat sitä vastaan. Tai ainakin enemmässä määrin kuin nykyään.

Tähänkin voi kuitenkin heittää näkökulman, että yleensä ihmiset ovat yhtä mieltä vain aivan perustavanlaatuisista kysymyksistä. Esimerkiksi pidetään hyväksyttävänä, että lailla pyritään estämään syrjintää sukupuolen, rodun, kansalaisuuden, uskonnon jne. perusteella. Oikeina pidetään myös ihmisoikeuksia.

Mutta entäpä jos kysytään, tulisiko eutanasia sallia? Tällä hetkellähän laki kieltää sen. Suuri määrä ihmisiä lienee kuitenkin sitä mieltä, että ihmisellä pitäisi olla oikeus päättää elämänsä, jos se käy liian raskaaksi. Miksi sitä ei silloin saisi tehdä helposti, kivuttomasti ja ennen kaikkea arvokkaasti? Miksi joutua yrittämään itsemurhaa vaivalloisesti, epävarmasti ja kivuliaasti, vain koska laki on sitä mieltä, ettei eutanasia ole hyväksyttävää? Entä mitä mieltä kansalaiset olisivat, jos tietäisivät, että syytetty saa valehdella tuomioistuimessa? Jo nykyiselläänkin parjataan aika paljon sitä, kuinka valtio hyysää rikoksentekijöitä. Monen mielestä periaate ”mieluummin vapautetaan syyllinen, kuin tuomitaan syytön” on viety liian pitkälle.

Laki ei välttämättä tunnusta oikeutta, vaikka jotkut vaatisivatkin sellaista. Esimerkkinä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus. Suomessa samaa sukupuolta oleville suotiin sisäinen adoptio, eli pariskunnan toisen osapuolen biologisen lapsen adoptointi, vasta syyskuussa 2009. Ulkoinen adoptio, siis että lapsella ei olisi biologisia siteitä kumpaankaan ottovanhempaan, ei toistaiseksi ole sallittu. Useissa Euroopan maissa sisäinenkään adoptio ei ole sallittu samaa sukupuolta oleville pareille.

Laki saattaa myös velvoittaa johonkin, mitä osa ei hyväksy velvollisuudekseen. Erilaiset verot ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset eivät näe oikeutettuna perintöveroa, sillä onhan omaisuudesta jo verotettu sitä henkilöä, joka sen on kerännyt. Myös yritysten velvollisuus maksaa kirkollisveroa saattaa hiertää vaikkapa ateisteja, joilla on oma yritys.

Sisältääkö laki siis oikeuden merkityksessä ”kukin saa sen, mitä hänelle kuuluu”? Vastaus riippuu täysin kulloisenkin vastaajan mielipiteistä ja siitä, onko tuo mielipide yhtäläinen vallitsevan lain kanssa. Jos asiaa yrittäisi objektiivisesti tarkastella, vastaisin, että oikeus ei ainakaan absoluuttisesti toteudu. Lakeja ohjaa näet varsin paljon se, mihin valtio ylipäätään on kykenevä. Jos esimerkiksi halutaan suoda oikeuksia, jotka aiheuttavat menoja, pitäisi jotenkin oikeuttaa vastaavan rahamäärän tuottavia velvoitteita. Lopulta kysymys menee hyvinkin paljon oikeisto-vasemmisto akselille, huolehtiiko markkinatalous ihmisen pärjäämisestä omillaan vai onko tulontasaaminen ynnä muut sellaiset toimet tarpeen? Kysymys on myös siitä, että lain tulee tyydyttää suuri osa kansasta, jotta se säilyttäisi asemansa. Näin ollen vähemmistönä olevat joutunevat luopumaan oikeuksistaan, olivatpa ne kuinka oikeutettuja tahansa.

Laki ja kohtuus

Laki ei siis aina sisällä oikeutta, mutta sisältääkö se kohtuuden? Joiltakin osin ainakin vaikuttaisi, että kohtuutta on yritetty etsiä. Esimerkiksi kuluttajansuoja- tai työlainsäädännössä, jotka pyrkivät turvaamaan heikommassa asemassa olevaa sen sijaan, että kuluttaja ja yritys tai työntekijä ja työnantaja nähtäisiin tasavertaisina sopimuskumppaneina.

Toisilta osin taas tuntuu, että kohtuutta ei ole nimeksikään. Miksi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä maksimirangaistus on 4 vuotta vankeutta, vaikka teko on omiaan aiheuttamaan lapselle sellaiset traumat, ettei hän välttämättä koskaan pääse siitä yli ja teko haittaa hänen elämäänsä hänen loppuikänsä? Törkeän kirjanpitorikoksen maksimirangaistus on sama 4 vuotta ja törkeän rahanpesun 6 vuotta, vaikka näiden kahden rikoksen aiheuttamat oikeudenmenetykset ovat lähinnä varallisuuteen kohdistuvia ja tuskin näin ollen tuhoavat kenenkään elämää. Onko tämä kohtuullista kenenkään mielestä? Onko varallisuus tärkeämpi oikeushyvä kuin ihmisen itsemääräämisoikeus? Vai onko tässäkin taas kyse siitä, että raha loppupeleissä määrää, millaiseksi laki muodostuu?

Kohtuudesta puhuttaessa huomioon pitää myös ottaa se fakta, että kohtuus toteutuu yleensä enemmänkin lainkäytön puolella, kuin itse laissa. Eli lainsäätäjä säätää sellaisia avoimia normeja, jotka sitten antavat tuomioistuimelle mahdollisuuden ottaa kunkin tapauksen yksityiskohdat huomioon. Esimerkiksi vahingonkorvauslain 2 luvun 1 pykälässä sanotaan ”vahingonkorvausta voidaan sovitella, jos korvausvelvollisuus harkitaan kohtuuttoman raskaaksi ottaen huomioon vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet”. Rikoslain puolella lieventämis- ja koventamisperusteet puolestaan voidaan nähdä esimerkkeinä kohtuuden etsimisestä.

Koska lakiin ei voida ottaa kaikkia mahdollisia tilanteita, ovat juuri tällaiset ”avoimet pykälät” keinoja säännellä asioista yleisellä tasolla. Avointenkin pykälien kohdalla kuitenkin kaikkien tilanteiden kattaminen lienee mahdottomuus ja yksittäistapauksissa laki saattaa tuntua maallikoista kohtuuttomalta.

Laki ja moraali

Ei liene itsestäänselvyys, että laki ja moraali kulkisivat aina käsi kädessä. Helppo esimerkki tästä on Martin Luther King ja rotuerottelu. King rikkoi rotuerottelua koskevia lakeja kampanjoidessaan mustan vähemmistön kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa. Kingin näkemys oli, että rotuerottelua edellyttävät lait nöyryyttivät sekä mustia että valkoisia ja näin ollen hän katsoi niiltä puuttuvan moraalisen auktoriteetin. Hän myös katsoi, että näitä normeja oli rikottava avoimesti, jotta voitaisiin vedota yhteisön omaantuntoon.

Tietenkin on selvää, että punaista päin ajaminen, ja näin tieliikennelain rikkominen, on sallittua vaikkapa tilanteessa, jossa kuljettaa pahoin haavoittunutta sairaalaan. On myös tilanteita, joissa ihmisillä voi olla mahdollisuus noudattaa lakia, mutta silloin seuraukset saattaisivat olla sellaiset, että lain rikkominen on järkevämpi ratkaisu. Kuvitellaan esimerkiksi äiti, joka voi ruokkia lapsensa vain varastamalla. Onko hänellä silloin moraaliset perusteet rikkoa lakia ja hänen toimintansa laitonta, mutta anteeksiannettavaa? Jos rikos havaitaan, se kuitenkin todennäköisesti johtaa rangaistukseen, vaikkakin rangaistus saattaa olla varsin lievä.

Mutta missä menee raja sille, milloin lain säännöistä poikkeaminen on sallittua moraalisilla perusteilla? Pitääkö itse lain olla moraaliton, kuten rotuerottelu tapauksessa, vai pitääkö lain noudattamisen johtaa yksittäistapauksessa moraalittomaan lopputulokseen? Ja kenelle suodaan erityisoikeuksia moraalisilla perusteilla? Miksi jehovan todistajat on vapautettu asevelvollisuudesta rauhanaikana, mutta muihin uskonnollisiin näkemyksiin vetoavat totaalikieltäytyjät saavat ehdottoman vankeusrangaistuksen?

Laki voi olla siis moraalisesti paha: epäreilu tai liian tiukka. Voidaan kysyä, että pitäisikö lakien pyrkiä heijastelemaan yhteiskunnan sen hetkistä moraalia? Käsittääkseni konservatiivit näkevät asian näin. He tuskin pitävät moraalia muuttumattomana asiana, historiahan todistaa päinvastaista, mutta näkevät lain pohjimmiltaan julistavan sitä, mitä sillä hetkellä yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä.

Tietääkseni liberaalit puolestaan näkevät asian niin, ettei lain pitäisi ottaa moraalista kantaa asioihin. Sen sijaan sen tulisi luoda kehykset, joiden sisällä ihmiset voivat elää omien arvojensa mukaisesti, niin ettei heitä pakoteta noudattamaan jotakin tiettyä näkemystä. Tämänkin näkökulman mukaan lain tulee kuitenkin estää vahinkoa tai sen uhkaa aiheuttava toiminta.

Aiemmat esimerkkini koskivat lähinnä tapauksia, joissa moraali ”vaati” laista poikkeamista. Tilanne voi kuitenkin olla myös niin, että moraalisesti oikea toiminta vaatisi enemmän kuin pelkkä laki. Viittasin aivan tämän esseen alussa meneillään olevaan vaalirahakohuun. Lain ja moraalin suhdetta pohtiessamme, siihen on luontevaa palata. Vaalirahakohun yhteydessähän yksi jos toinenkin on joko heittäytynyt muistamattomaksi tai sitten todennut, ettei ole tehnyt mitään laitonta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että laki voi myös ”olla vetämättä” moraalin rajoja. Toiminta ei välttämättä ole oikein, vaikka se olisi laillista. Voisi myös kysyä, että onko poikien ympärileikkaus nyt laillista, kun korkein oikeus on antanut päätöksen (2008:93), että kyseinen toimenpide ei ollut oikeudenvastaista?

Haluan kuitenkin ottaa esiin sen seikan, että nämä asiat, joita olen tässä käsitellyt, ovat lähinnä ääritapauksia. Mielestäni yleisesti ottaen Suomen laki on hyvinkin ”moraalinen”. Tosin tähän varmasti vaikuttaa se, että minut on kasvatettu pitämään lakejamme suurimmaksi osaksi oikeina. Olenkin miettinyt muutaman kerran, että mitenköhän maissa, joissa sovelletaan Sharia-lakia? Pystyykö kukaan oikeasti pitämään sitä moraalisesti oikeana? Käsittääkseni sharian mukaisesti aviorikos tai varkaus saattaa johtaa jopa kuolemantuomioon, mutta murhan tehneenä voi päästä täysin pälkähästä, jos uhrin omaiset suovat anteeksi. Surullisia ovat myös tarinat kunniamurhista. Ei siitä hirveän kauan ole, kun julkisuuteen tuli tapaus, jossa tyttö, olikohan 14-15-vuotias, oli haudattu elävältä, koska hänen oli nähty puhuvan vieraille pojille. Ainoastaan puhuvan.  

Loppupäätelmä

Kuten filosofisia aiheita yleensäkin pohtiessa, kenties tälläkin kertaa syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mielestäni kuitenkin oikeus, kohtuus ja moraali kietoutuvat niin tiukasti yhteen, että niiden erikseen tarkastelu olisi mahdotonta ja keinotekoista. Ne muodostavat jonkinlaisen kehän, jonka pohjalta lakia voidaan arvioida. Yllätyin lopulta itsekin sitä, kuinka radikaaleihin lopputuloksiin päädyin tällä päättelylläni. En olekaan aikaisemmin kyseenalaistanut voimassa olevaa lakiamme näin suuressa määrin. Ja nyt on todettava, että olisi oikeasti niin paljon helpompaa työntää pää puskaan ja mennä virran mukana. Mutta miten silloin yhteiskunta koskaan muuttuisi? Ellei olisi niitä, joilla on rohkeutta puuttua epäkohtiin?

Arvoista ja ongelmista, joita ne mukanaan kantavat

Arvot ohjaavat elämää ja sen valintoja, mutta voi elämänkevät, kun niillä saakin aikaiseksi monta ongelmaa. Lähinnä itselleen ja toisinaan myös muille. Itselleen silloin, kun arvostaa jotakin, mutta ei itse ole sitä mitä arvostaa. Ja muille silloin, kun unohtaa, etteivät muiden arvot välttämättä ole yhtenevät omien arvojen kanssa. Suurin ongelma tietenkin tulee silloin, kun unohtaa, ettei kaikkien ihmisten arvojen tarvitsekaan olla yhtenevät. Viime aikoina olen kohdannut nämä kaikki kolme ongelmaa.

Ensinnä se itsetehty ongelma: arvostan tehokasta ihmistä. Tuttavapiirissäni on muutamia sellaisia. He haluavat tehdä paljon ja tekevät paljon. Kaikesta päätellen heillä on aika vähän vapaa-aikaa, mutta he ovat onnellisia. He kokevat paljon ja osaavat paljon. Itse en ole tällainen ihminen. Ehkä joskus nuoruusvuosinani olin, kun hoidin samanaikaisesti koulun, aikaavieviä luottamustehtäviä partiossa ja olin vielä lähes joka ilta kuntosalillakin. Tehokkaan ihmisen arvostaminen ei ole muuttunut miksikään, mutta tänä kesänä huomasin, etten 8 tunnin työpäivän jälkeen jaksanut/halunnut tehdä gradua. Hyvä kun edes sain jonkin verran liikuttua. Sitäkin huomattavasti vähemmän kuin olisin halunnut. Löysin itsestäni laiskan ihmisen. Ja näin, itseaiheutettu ongelma valmis: arvostaa tehokasta ihmistä, on itse laiska ihminen. Huono fiilis. 

Tässä kohtaa, pitää kai ihan tosissaan pysähtyä miettimään. Mitä minä haluan? Kuka minä olen? Mitä minun tarvitsee olla? Hei, kuka määritteli mitä minun tarvitsee olla? Tarvitseeko minun välittää siitä "jostakin" vai voinko itse päättää mitä minun tarvitsee olla? Ja vain yhden asian tiedän: en halua suorittaa elämää. Elämä ei ole suoritus. Yksi arvoistani on selkeästikin elämänlaatu. Minulle on tärkeämpää olla onnellinen, kuin saavuttaa asioita. Minun pohjimmainen kysymykseni taitaakin olla, millaisia valintoja minun on tehtävä, että olisin mahdollisimman onnellinen? 

Jos jollakin toisella on vastaavanlainen ristiriita siinä, mitä arvostaa ja mitä itse on, kehotan toki pohtimaan noita kysymyksiä. Ehkä löydät keinon poistaa ristiriita, joko ajatusten tasolla tai käytännön tekojen tasolla.

Sitten on se muille aiheutettu ongelma. Kun ei tajuta, etteivät muut välttämättä jaa samoja arvoja. Tämä on niin helppo unohtaa. Jos vaikka itse arvostaa ulkokuorta todella tärkeänä, ei välttämättä ymmärrä, miksi joku toinen ei laita kaikkea tarmoaan sen ylläpitämiseen/parantamiseen. Ja se toinen ei välttämättä ymmärrä, miksi ihmeessä toinen jaksaa nähdä niin paljon vaivaa ulkokuorensa suhteen, kun sisäpuolellakin olisi monta asiaa korjattavana. Se, että toisella on eri arvot, olisi hyvä muistaa, ennen kuin lähtee arvostelemaan ketään. Itse ainakin voin suoraan myöntää, että olen mennyt tässä asiassa monesti ja pahasti metsään. Mutta olisi muutamalla muullakin siinä hiukan petrattavaa ;) 

Kolmas arvojen aiheuttama ongelma oli se, ettei muista, ettei kaikkien tarvitse omata samoja arvoja kuin sinun. Sellaiset ihmiset, jotka unohtavat tämän seikan, eivät ainoastaan arvostele muita ihmisiä omien arvojensa pohjalta, he yrittävät muuttaa toiset ihmiset omia arvojaan vastaaviksi. Helpoimman esimerkin voin heittää omalta kohdaltani. Minä ihan tosiaan en ole vaatimaton ihminen. Tiedän sen. Mutta tiesittekö te, että minun arvoihini ei kuulu vaatimattomuus? En koe, että minun pitäisi olla vaatimaton, vaikka se niin perinteiseen suomalaisuuteen kuuluisikin. Se, etten halua olla vaatimaton, ei tarkoita, että haluaisin olla ylitsevuotavan itsekehuskeleva. Se vain tarkoittaa, että jos koen onnistuneeni jossakin, yleensä sanon sen. Jos minua kehutaan, en vastaa "no eihän tämä ollut mitään" vaan "kiitos". Vastaavasti minun puolestani muutkin voivat kyllä kertoa, jos ovat onnistuneet jossakin ja osaan olla vilpittömän iloinen heidän menestyksensä puolesta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun ihminen, jonka arvoihin kuuluu vaatimattomuus, on yrittänyt saada minua vaatimattomammaksi. Ja yhden sortin tarina on sekin, että toisinaan alkoholista nauttivat ihmiset yrittävät saada minutkin nauttimaan siitä. Tai nauttimaan sitä. Mitä muuten en ole tehnyt 8 kuukauteen. 

Huomaatte varmaankin pointin. Nuo kaksi ovat minussa ne asiat, mihin muut yrittävät eniten puuttua. Jollakin toisella ihmisellä ne asiat, mihin muut yrittävät puuttua, ovat toiset. Mikäköhän siinä on niin vaikeaa hyväksyä toiset sellaisina kuin he ovat? Miksi on niin vaikeaa antaa ihmisten tehdä omat valintansa ja elää niiden mukaan? Ei toisen tekemä valinta, vaikka vastakkainen olisikin, ole hyökkäys sinun tekemääsi valintaa kohtaan. Jos joku on sitä mieltä, että vaatimattomuus kaunistaa, niin olkoot. Jos joku haluaa rentoutua alkoholin äärellä, niin ihan vapaasti. Jutun juju on etsiytyä vapaa-ajallaan sellaisten seuraan, jotka jakavat samantyyppiset arvostukset kanssasi ja niissä tilanteissa, kun seuraa ei valita (esim. työ- ja kouluyhteisöt), hyväksyä se seikka, ettei kaikista voi eikä tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa (vikoineen päivineen) pitää tulla toimeen. Tätä toimeentulemista varmaan helpottaa, jos muistaa, miksi ihmiset ovat erilaisia.

Asuntomessujen antimia

Kotikaupungissani oli tänä kesänä asuntomessut, joten kävin siellä eilen, messujen toiseksi viimeisenä päivänä. Joku saattaa ihmetellä, mitä köyhä opiskelija tekee asuntomessuilla, jossa suurin osa taloista on arvoltaan 500 000 euron tienoilla ja se yksiökin mikä siellä oli, se varmaan maksaa enemmän kuin joidenkin omakotitalo. Sitten jos se köyhä opiskelija vielä sattuu olemaan sinkku, niin tuollaiset talot eivät edes kuulu tulevaisuuden suunnitelmiin. Siinäkään tapauksessa, että köyhän opiskelijan status vaihtuisi lähivuosina rikkaan juristin statukseen.

No mutta, mitäs messuilta sitten pystyi ammentamaan? Jos sisustuksella on itselle väliä, niin paljonkin. Kiertelemällä eri tavoilla sisustettuja taloja huomaa aika äkkiä, mitä itse ei ainakaan halua (neliön muotoista seinässä olevaa vessanpyttyä, joka ei edes osu maahan), mikä voisi toimia vaikka ajatuksena kuulostaakin hullulta (kaapin oviin naulatut oksat) ja minkä voi lisätä omalle "sitten kun"-listalleen (erään kylpyhuoneen värimaailma). Se kun on hyvä pitää mielessä, että kivalla sisustuksella asunto kuin asunto voi olla todella ihana.

Ja vastaavasti, jos asunto on kuin sillisalaatti, se on sitten eri juttu. Ellei tietenkin pidä sillisalaatista. Mutta "rakennusteknisesti" (okei, en ole varma, onko tuo oikea sana) kauneinkin asunto voi olla aivan hirveä, jos sen omistajat eivät pidä sitä siistinä. Vaatemöykky siellä, tiskivuori (jonka pelkää sortuvan lattialle hetkenä minä hyvänsä) tuolla,  lemmikkien karvoja joka paikassa, ilmassa mahdollisesti niiden pesemättömän käymälän haju, ja voitte olla varmoja, ettei sinne vieraat mielellään mene, eikä välttämättä omistajakaan kovin ylpeä asunnostaan ole.

Mutta jos sitten siisteyssaarnasta takaisin niihin juttuihin, mitä asuntomessuilla havaitsin. Kiinnitin huomiota, että lähes joka talossa oli seuraavia elementtejä:

- tv:n katselulle oli oma pieni huone/tila. Eli tv ei ollut olohuoneessa.

- monissa taloissa oli todella laajat terassit (ovatkohan miettineet kuinka kiva niitä on maalata säänkesto-aineilla joka kesä)

- jos päämakuuhuone oli toisessa kerroksessa, kyseisestä huoneesta pääsi lähes poikkeuksetta omalle parvekkeelleen

- parvekkeita muuten oli useimmissa taloissa 2-3

- kodinhoitotilat olivat todella isot (tarvitaanko siihen hommaan oikeasti noin paljon tilaa?)

- portaat yläkertaan olivat lähes joka talossa tosi kapeat (vai olenko minä jotenkin suunnattoman lihava?), miten ihmeessä yläkerran huonekalut on saatu ylös?

- huoneita oli ehkä monta, mutta ne olivat kaikki aika pieniä. Jos huoneessa oli sänky, ei siellä juuri muuta ollutkaan. Toisaalta mitään harrastehuoneita ei hirveästi ollut, kuten ei myöskään työhuoneita. Että oliko sisustajien oletus, että ihmiset eivät tee muuta kuin ole sohvalla, nuku ja tee ruokaa ja syö sitä ruokaa? Minä ainakin teen kodissani paljon muutakin.

- ikkunoita ja peilejä oli todella paljon. Kuka ne pitää puhtaana ja miten?

- aika monessa talossa oli kylpyhuoneessa 2 suihkua. Ja tietenkin talossa oli myös toinen pesuhuone, jossa oli sitten suihkukaappi.

- suihkutiloille oli yleensäkin varattu hirveästi neliöitä, mutta saunat olivat pieniä.

- merenranta-tonteilla olevissa taloissa oli käytännössä katsoen yksi seinä pelkkää ikkunaa. Olivathan ne näköalat uskomattoman hienoja, mutta pimeällä (jota Suomessa piisaa suurimman osan vuotta) kaikki sisällä oleva näkyy aika tehokkaasti ulos.

- ylipäätään talot olivat siis isoja, itseäni ei välttämättä huvittaisi siivota sellaista.

Nämä siis tällaisia yleishavaintoja. Sitten siihen kuvapläjäykseen. (Väkeä oli ihan hirveästi, joten ei ollut tilaa eikä aikaa ottaa laadukkaita valokuvia, vaan pääpointtina oli ylipäätään saada kuvia muistin tueksi tulevaisuutta varten.) Pahoittelen myös sitä, että nämä ovat ihan mielivaltaisessa järjestyksessä mitä asetteluun tulee, en nyt vain jotenkin osannut värkätä tuota html-koodia kuntoon.

Aloitetaan ulkoa. Pihoilla oli jonkin verran vesielementtejä ja totesin, että jos minulla ikinä on omaa takapihaa, vesielementti jossain muodossa on must.

  

Ei ehkä kuitenkaan tuollaista ihmistäkin isompaa vaasia. 

 

Puromainen juttu on jo lähempänä, mutta en haluaisi siihen tuollaista kivitarhaa ympärille. Tuo oikeanpuoleinen on ihan jännä jos pitää japanilaistyylisestä.

Sitten näin partiolaisena kiinnitin tietenkin huomiota muutaman pihan ratkaisuihin:

Yhden talon omistaja aikoo selvästikin istua pihallaan nuotion ääressä. Ja toinen oli tehnyt omalle tontilleen metsän. Siis ihan puolukka-kanerva-perusmetsänpohjaa ja kuusia. Oikein ihana idea etenkin tuollaiselle täysin kaupunkimaiselle alueelle, jossa ei ole lähes mitään alkuperäisestä luonnosta (ei sillä, alkuperäinen luontohan juuri tuolla paikalla oli merta noin 10 vuotta sitten).

 

Tuossa pihapolussa on nyt fengshuit kohdillaan. Saunarakennuksen kattonurmikotkin viehättivät.

 

  

Näkyi jonkin verran myös näitä seiniä, missä oli kuva. Arat ihmiset toteaisivat, että ei tällaista uskalla laittaa, mitä sitten kun siihen kyllästyy? Itse olen sitä mieltä, että jos kuvaksi valitsee jotakin ajatonta, kuten vaikkapa luonto, niin ei siihen kyllästy. Jos johonkin kyllästyy niin se on iänikuiset valkoiset, tylsät, mitään sanomattomat seinät, joita olen itse suurimman osan elämästäni katsonut. Sitten, kun ostan omistusasunnon, niin siitä ei varmaan valkoista seinää löydy :D 

Eikö olekin tosi viihtyisä tuo vasemmanpuoleisen kuvan tunnelma? Ehkä mun tulevassa kirjastohuoneessa voisi olla tuollainen seinä. Ja sitten tuossa oikealla. Se koko seinä oli kaapistoa, mutta sitä luuli vain seinäksi, koska siinä oli noita oksia. Eli tehokkaasti naamioitu.

 Huomasin näin jälkikäteen, että en kovasti kiinnittänyt keittiöihin huomiota. Muuta kuin sen verran, että keittiön pöydäksi kelpaisi tuollainen "vanhanoloinen" tummapuinen pöytä. Eräs henkilö kääntyisi haudassaan, jos olisi sinne jo ehtinyt, kun totean, että haluan asuntooni yhtään mitään vanhaa. Minut tuntevat tietävät, että en kauheasti mistään vanhasta perusta. Mutta yksi keittiönpöytä vahvistaa säännön? Ja voihan sen aina kattaa näillä toisessa kuvassa esiintyvillä moderneilla KoKo-astioilla, joista siis omakin astiastoni muodostuu jo nykyisinkin. (tuo vati missä nuo karkit ovat, se tosin ei ole KoKoa) Tuossa muuten havaintoesitystä siitä, miltä merenrantatalojen useimmat seinät näyttivät. Tai siis, että seinän tilalla oli useimmiten ikkuna.

 Olohuoneeksi minulle riittäisi tuollainen pikkuinen nurkkaus. Enhän juuri katso tv:tä (tällä hetkellä en edes omista sellaista). Mutta olisi kiva katsoa elokuvia ja dvd-boxeja hieman isommalta ruudulta kuin kannettavani näyttö.

Ja jos siihen tulee joku sohvapöytä, tuollainen olisi ideaalinen, sinne saisi tuollaisia pieniä istuinpalikoita alle. Jos vaikka joku eksyisi joskus pelaamaan kanssani lautapelejä.

Tämä parvekepuutarha hurmasi. Siellä oli tomaattia, perunaa, basilikaa, punaista ja mustaa viinimarjaa, pensasmustikkaa... En ole koskaan itse kasvattanut yrttejä tai mitään muutakaan, mutta tuolla tuli sellainen fiilis, että se voisi olla mukavaa. Ajatuksena muuten kiva tuo lautalattia, ainakin verrattuna niihin normaaleihin betonilattioihin, mitä kerrostaloasunnoissa normaalisti on. Tää oli tosiaan kerrostaloasunnon parveke. Eihän uskoisi?

Kasvimaita näkyi muuten tuolla muutenkin. Erään talon keittiöstä pääsi suoraan tällaiseen lasiseen kasvihuoneeseen. Toisessa taas oli talon seinustalla tuollaisia laatikoita, missä kasvoi vihanneksia.

Sitten ois kylpyhuoneita. Jotakin tuolla vasemmalla puolella olevan tyylistä kiitos. Värimaailma tuosta oikeanpuoleisesta kuvasta. Mutta ei noin pieniä ruutuja.

Siellä tosiaan ei makuuhuoneissa ollut muuta kuin sängyt, joten oli sitten erilaisia harrastehuoneita. Oli kuntosalia ja ompeluhuonetta, käsityöhuonetta. Ja meikäläisen suosikki: kirjastohuone. Se on jotain, mitä ehdottomasti haluan asunnossani joskus olevan. Tummaa puuta olevan arvokkaan näköisen kirjahyllyn, tummat kalusteet, paksut verhot, jalkalamppu. Pehmeä matto ja pieni tarjoilupöytä, johon voi laskea teekupposen. Siellä voi sitten sivistää itseään ammatillisesti tai uppoutua kirjojen taianomaiseen maailmaan. (siitä huoneesta pitää sitten pyyhkiä pölyt varmaan kahdesti viikossa, koska tummilla pinnoilla pöly näkyy aivan heti.)

Lopuksi voisi heittää tähän messualueen yleisilmettä ja kuvia ulkoa.

Paljon siis valkoista ja merinäköalaa. Monissa paikoissa oli myös tarroista tehtyjä tai maalattuja kuvia seinillä.

Talot oli melko jyhkeän näköisiä. Tämäkin on muuten puutalo. Näyttää aika paljon kivitalolta.

Sitten oli yksi talo, jossa oli yläkerrassa vain yksi iso tila ja päädyt lasia. Tällaiset näkymät sieltä oli ulos.

Ulkoa se näytti sitten tuolta. Sen nimi oli aitta. Näkeekö joku tuossa jotain aittamaista?

Tuossa vasemmalla näette selvästikin kokkolalaisten uuden hengailumestan. Että siinä oli mukava istuskella. Oikealla on kuulemma jäljitelmä kaupunginsalmestamme suntista. Hmm.. no on se nätempi kuin sunti.

Tuossa vasemmalla näkyy nyt niitä kaksikerroksisia rivitaloja. Sellainen kelpaisi minullekin. Oikealla on kuva yhdestä huoneesta talossa, jonka jokainen huone oli sisustettu siten, että siellä oli jotain Kaj Stenvallin jostakin ankkataulusta. Aika hurjan pinkki huone.

Tämä oli jännä talo sikäli, että se oli ikään kuin keskeltä kahtia ja sitten tuossa ylhäällä on tuollainen käytävä, mitä pitkin pääsee toiseen puolikkaaseen. Jos oikein ymmärsin, tämä ihan totta on yhden perheen asunto.

Mutta tällaisia kuvia ja ajatelmia. Ei muuten kestänytkään kuin 6 tuntia tehdä tämä postaus. Ihanan hidas tämä mun mobiililaajakaista.

Katoavista kansantaidoista

Hiphei, se toimi sittenkin. Nimittäin sooda teevärjäytymien poistajana, lempiteemukini on taas kuin uusi. Muutin tuossa kesäkuun alussa takaisin kotikaupunkiini ja äiti sitten muuton yhteydessä auttoi muun muassa pesemällä kaikki astiani. Hän huomasi siinä vaiheessa muutamassa teekupissani värjäytymiä ja antoi minulle soodaa, että saisin puhdistettua ne. Ei yhtään sillä, että olisi ollut kiire tai mitään, kun nyt vasta heinäkuun puolella sain aikaiseksi kyseisen kikan kokeilemista.

Muistui tuosta mieleen eräs toinen tapaus, yksi miespuolinen ystäväni onnistui saamaan villakangastakilleen varmaan parin desin verran sulaa steariinia. Minä totesin heti, että se takki oli sitten siinä, tuo ei pesukoneessa lähde. Mutta ystävänipä menikin Marttaliiton nettisivuille ja löysi sieltä keinon. Odottaa, että steariini kuivuu, sitten laittaa väliin jotain imukykyistä kangasta (me käytimme tiskirättiä), kankaan päälle vielä voipaperia ja sitten silittää. Steariini sulaa ja tarttuu imukykyiseen kankaaseen. Villakangastakki oli kuin uusi. Ja minä äimänkäkenä. Että ikäiseni mies osasi ratkaista tällaisen ongelman.

Äitini on myös kävelevä tietopankki mitä erilaisimpien kansantaitojen suhteen. Yksi niistä on lapsien hoito. Jos imettää liian pitkään, tulee lapselle allergioita. Jos laittaa lapsen nukkumaan ulos kylmiin vaunuihin, ei pidä ihmetellä, jos lapsi saa korvatulehduksen. (se joku vaunujen pohjakangas tms. pitää ottaa sisälle aina ja laittaa vaunuihin samalla kertaa kuin vauvakin, niin se on lämmin ja vauva ei saa korvatulehdusta) Ainakin nämä äiti on minulle jostain syystä monta kertaa kertonut, vaikka itselläni ei koskaan lapsia olekaan ollut. Tiedä sitten mikä määrä sieltä olisi tietoa tullut, jos olisin joskus saanut lapsen.

Ennen vanhaan maailma oli niin erilainen. Niin paljon piti osata itse. Vaatteetkin tulivat suunnilleen omista lampaista ja oman pellon antimista. Sitten jos jokin meni rikki, se korjattiin. Ei ollut joka kulmalla apteekkejakaan, joten ihmiset tiesivät mitkä kasvit auttoivat mihinkin vaivaan. Ei ehkä tiedetty, mikä kemiallinen ainesosa tarkalleen on se vaikuttava aine, mutta tiedettiin esimerkiksi, että mustaherukkumehu on hyväksi vilustuessa. Tästä johtuen ihmiset osasivat monia asioita, joita minä nyt päätin yhteisesti nimittää kansantaidoiksi. Sellaisia peruselämäntaitoja, jotka auttavat selviämään. Ihan itsensä ruokkimisesta, vaatettamisesta ja lääkitsemisestä lähtien.

Nykyään on niin helppo heittää jollain tavalla viallinen tai rikkinäinen asia pois ja hakea kaupasta uusi. Eipä tarvitse luonnonyrteistäkään tietää mitään, kun voi vaan kävellä apteekkiin ja etsiä purkin, jossa on kyljessä mainittu se vaiva, mikä sinua vaivaa. Mutta mitäs sitten, ku se tahriintunut kuppi on sellainen, että sitä ei enää valmisteta? Entä jos takki on niin mieleinen, ettei siitä halua luopua? Ja lapset, no he nyt sentään edelleen nykypäivänäkin hyötyisivät siitä, jos vanhemmilla olisi kikat hallussaan.

Nykyihminen on helposti niin uusavuton. Minä olen partiolainen, joten olen kai askeleen vähemmän uusavuttomampi, mutta mistäs minäkään mitään lapsenhoidosta tietäisin. Tai kasaa kikkakolmosia, kuten nyt vaikka tämä teekupin puhdistus soodalla. Ovat täysin sen varassa, mitä äiti tai mummo ovat kertoneet. Miten käy tulevaisuuden lapsien, kun meidän vastuullamme olisi siirtää heille tietoa? Tietoa, jota meillä ei välttämättä ole. 

Peruskoulussa on kyllä aine nimeltä kotitalous, mutta se on lähes pelkästään ruuanlaittoa. Ohessa on hieman oppia siitä miten ikkuna pestään, mutta ei mitään sen kummempaa. Kaiken lisäksi tuo oppi tulee oikeastaan väärässä paikassa. Se tulee siinä vaiheessa, kun oman talouden ylläpito on kovin kaukaista. Itse esimerkiksi pesin tänä keväänä (24 vuotiaana siis) ikkunani fairylla, kun en omistanut ikkunanpesuainetta. Ajattelin, että mikäs siinä, lasia se on ikkunalasi siinä missä on juomalasikin. Kerroin tästä äidille jälkikäteen ja hän totesi, että fairystahan tulee ankarat sateenkaaren värit ikkunaan, kun siihen aurinko paistaa. Minä vaan kuittasin, että ei näy mitään, ei hätää. Pesupäivä oli näet pilvinen. Seuraavana päivänä paistoi aurinko ja minä marssin kiltisti ostamaan ikkunanpesuainetta ja pesin ikkunat uudestaan seuraavana pilvisenä päivänä. 

En muista, mitä minulle on peruskoulun kotitalousopetuksessa kerrottu ikkunoiden pesemisestä, mutta ainakaan en muistanut, että tiskiaineella sitä ei voi tehdä. Ikkunoiden pesuun liittyvä ainoa muistamani sääntö on, että ikkunaa ei voi pestä silloin, kun siihen paistaa aurinko. Tämänkin olen varmaankin oppinut äidiltäni enkä kotitaloustunnilta.

Katoavista kansantaidoista on siis kyse. Ei koulussa ole enää kansalaistaito-ainetta, meille opetetaan eri kieliä, matematiikkaa, fysiikkaa ja kai kohta draamaakin. Ja entäs miehet? Kuinka paljon äidit ja mummot kertovat heille niksejään? Kun ennen vanhaan kodinhoidon ja lastenhoidon maailma oli naisten maailma. Se ei ole sitä enää nykyään, mutta opetetaanko miehille näitä taitoja? Köksässä ehkä, mutta entä ne parhaat vinkit, jotka tulevat äideiltä ja mummoilta? Ei kannata laskea sen varaan, että kyllä se poika löytää itselleen tytön, joka pitää siitä huolta.

Näin nykyaikaan sopivasti, voisiko joku kerätä johonkin kirjaan kaikki niksit, jotka tulee osata? Vähän semmoinen kuin Aku Ankassa on sudenpentujen käsikirja tai Muumeissa se Muumimamman isoäidin reseptikirja, joka tietää vastauksen kaikkeen.

Viimeistä kertaa bolognan punaisissa

Sain kuin sainkin itseni raahattua katsomaan Jätkänpatsaan lakitusta, olihan ainejärjestömme Artikla lakitusvuorossa. Yhdessä kohtaa hoksasin, että hei, tämä on viimeinen kerta, kun näissä rakastamissani ja vihaamissani bolognan punaisissa haalareissa olen. Rakastan niitä, koska jollain tavalla ne symboloivat sitä mitä olen aina halunnut olla ja sitä mitä minusta tuli. Ja vihaan niitä, koska minä tosiaan en yhtään tarvitsisi niitä kymmentä ylimääräistä kiloa, mitä ne noin visuaalisesti näyttävät minulle luovan.

Niin, tämä oli nyt tässä. Rovaniemi jää taakse muutamassa viikossa ja suuntaan innokkain ja jännittävin fiiliksin kohti työelämää. On yhtä aikaa hirveän haikeaa ja ihanaa lähteä viimeinkin elämässä eteenpäin. Tuntuu siltä, että taas on edessä iso hyppäys tuntemattomaan. Selviänkö työelämän haasteista? Pystynkö ratkaisemaan minun eteen tuodut oikeat oikeustapaukset, jolloin tekemilläni toimilla on merkittäviä vaikutuksia ihmisten elämään? Löydänkö oman paikkani työyhteisössä ja ylipäätään työelämässä. Koska menen töihin käräjäoikeuteen, olen aika onnellinen, että tunnen yhden ihmisen joka auskultoi parhaillaan ja kaksi, jotka ovat myös ensi kesänä töissä käräjäoikeuksissa. Kynnys konsultoida kavereita on varmasti pienempi kuin kynnys konsultoida jotakin muuta tahoa.

Mutta voi haikeus. 5 vuotta elämäni on ollut hyvin tiiviisti Rovaniemellä. Oikkarit ovat todella paljon keskenään, kämppiksiäni lukuunottamatta minä en ole tainnut tutustua kehenkään muuhun kuin oikkareihin näinä opiskeluvuosinani. Juristikunnassa ammatti-identiteettiä aletaan kasvattamaan välittömästi heti ensimmäisistä päivistä lähtien. Puhumattakaan siitä intensiteetistä, jolla ainejärjestöt omansa ottavat. Hyväntahtoista kilpailuhenkeä vallitsee ja oma ainejärjestö on tietysti kaikista paras, mutta bolognan punainen on aina bolognan punainen ja kanssaoikkarit ympäri Suomen maan kavereitamme. Tutuksi on tullut vuosien varrella niin lexiläisten kirkkotie kuin pykälistien pykälä-ainejärjestötilakin. Justuksen hallituksesta löytyi yllättäen toinen partiolainen. Hmm... Codexiin ei olekaan juuri suhteita, johtuneeko tästä mun ruotsinkielen taidosta, siis sen puutteesta...

Katson käyttäneeni opiskeluvuoteni järkevästi. Olen edennyt aika tehokkaasti opiskelujen saralla, mutta ollut myös The European Law Students' Association - ELSA Rovaniemen hallituksessa sekä oman ainejärjestöni hallituksessa. Olen osallistunut erilaisten tapahtumien järkkäämiseen, todistanut kv-viikolla yhden tyypin oksentavan juuri keskelle salia, kun paikan omistaja, jolla ei ollut mitään käsitystä tilaisuutemme luonteesta, tuli paikalle. Ja manannut poronkuseman jälkeen majoituskoulun salia siivotessani, että miksi ikinä suostuin hommaan. Olen myös osallistunut niin mahtaville sitseille, että unohdin ensimmäistä kertaa elämässäni tarkkailla alkoholinkäyttöäni ja sainkin sitten siinä 23-vuotiaana elämäni ensimmäisen krapulani. Olen pitänyt hauskaa Suomen elsalaisten kanssa NCM:ssä ja ollut seuraamassa ruumiinavausta. Top 1 karsein asia mitä olen ikinä todistanut muuten. Partiolaisuudestani huolimatta ensimmäinen vaelluksenikin sattui oikisajalle, tarkemmin ottaen viime syksylle.

Uskon, että aika kultaa muistot ja tulen kaipaamaan näitä vapaita vuosia. Tulen kaipaamaan tätä yhteisöä, jossa meitä yhdisti niin monet asiat. Oikislaisten opiskelijaelämä on ollut paikoin aika hurjaa. Varsinkin tällaiselle "kiltille partiolaistytölle". Täytyy sanoa, että käsitykseni normaalista ovat venyneet niin paljon, etten enää edes tiedä, missä menee rajat. Ainakin yhden kerran muistan miettineeni eräässä tilanteessa, että ennen oikista olisin ehdottomasti puuttunut tuohon, mutta kun täällä pätee niin täysin eri säännöt, niin en tiedä pitääkö puuttua vai ei.

Rovaniemen vuodet ovat muuttaneet minua. Maailmankatsomus on avartunut, kun on tarjoiltu niin paljon pohdittavaa professoreiden ja muiden opiskelijoiden taholta. Avartavaa on myös ollut se, että kun ennen pärjäsi aika hyvin tekemättä töitäkin, niin täällä ei aina meinaa pärjätä edes töitä tekemällä. Eli jollain tasolla oikis on ollut minun elämässäni ensimmäinen paikka, joka on opettanut minulle epäonnistumista. Ja sen, että jos epäonnistuu, niin pitää vain yrittää kovemmin. Tämä on myös opettanut, mitä on olla jatkuvasti ennakkoluulojen kohteena. 

Ennakkoluuloja tulee niin täysin tuntemattomilta ihmisiltä kuin läheisiltäkin ihmisiltä. Jotkut ajattelevat, että on kai todella älykäs ihminen, jos on juristi. Kämppikseni puolestaan totesi, että ei olisi uskonut, että opiskelen jotain niin kuivaa alaa kuin oikeustiede. Hänen käsityksensä oli, että kaikki juristit ovat tappotylsiä ja rutikuivia. Joiltain tahoilta sitten on kohdannut sellaista, että he luulevat, että pidämme itseämme jotenkin parempina kuin muita. Melkein tekisi sanoa, että on tullut kohdattua ns. herravihaa, vaikkei tässä vielä edes mitään "herroja" ollakaan. Että niin. Niin paljon kuin inhoankin sellaista selittelyä tyyliin "olen tätä mieltä, älä kuitenkaan ymmärrä sitä näin, sillä se ei tarkoita...", olen oppinut, että tällä ammatinvalinnalla sitä joutuu tekemään koko ajan. Tuntuu siltä, kuin pitäisi alleviivata itsestäänselvyyksiä, ei en ole erityisen fiksu, minulla on vain aika paljon itsekuria ja sinnikkyyttä, ei en pidä itseäni parempana kuin sinä. Useat minun tuntemani oikkarit ovatkin sanoneet, että he kertovat opiskelevansa oikeustiedettä, jos joku oikein sitä heiltä tivaa, tyyliin "mitä opiskelet?", "opiskelen yliopistossa", "niin mutta mitä alaa", "no oikeustiedettä". Ymmärrän hyvin miksi, he eivät jaksa vastata jatkuviin ennakkoluuloihin.

No oli miten oli, vuodet näinkin kaukana kotipiireistä ja "vanhasta elämästä" ovat muuttaneet minua ihmisenä. Jollain tavalla on hienoa, että olen itse luonut omat käsitykseni maailmasta, enkä oikeastaan ajattele maailmasta siten kuin esimerkiksi vanhempani tai sukuni. Olen löytänyt oman tieni ja omat arvoni. Ehkä minusta näiden vuosien aikana tuli aikuinen. Vannoin aina, että minusta ei tule kusipääjuristia, en tiedä onko niin käynyt, mutta voin sanoa, että olen ylpeä siitä mitä olen. Olen artisti. (ei-oikkareille tiedoksi: tässä yhteydessä termi tarkoittaa siis ainejärjestömme Artiklan jäsentä) Olen juristi. Ja tämä on sitä mitä olen aina halunnut olla. Vaikka kukaan muu kuin toinen juristi ei ymmärräkään, mitä on olla juristi.

Kiitos kaikille oikkareille, joiden kanssa ollaan taivallettu yhdessä. Toivottavasti kohtaan mahdollisimman monia teistä työelämässä. Myös muualla kuin vastakkaisilla tuoleilla oikeussalissa ;)

Onnistuneen elämäntapamuutoksen vaikeus

Oikeastihan pitäisi tarttua gradun lähdekirjoihin, mutta kas kun blogin kirjoittaminen onkin mukavampaa ja pitää takoa silloin, kun rauta on kuumaa, ts. silloin kun päähän putkahti aihe mistä voisi kirjoittaa.

Aina välillä näkee eri yhteyksissä kertomuksia, kuinka elämänmuutos oli helppoa, kunhan vain päätti ryhtyä siihen tai tarpeeksi halusi lopputulosta. Omien kokemusteni perusteella sanon, että ei ole. Ei edes noissa tilanteissa. Ajatellaanpa vaikkapa tupakkaa. Kyllä kaikki tietävät, että eihän se hyväksi ole. Rahanmeno, pahalta haiseminen ja puhumattakaan terveyshaitoista. Ja lähes kaikki tupakoitsijat, joita tunnen, ovat sanoneet että haluaisivat lopettaa tai että toivoisivat, etteivät koskaan olisi alkaneetkaan polttaa. Osa on päättänyt lopettaa. Ja aloittanut uudestaan. Ainut tupakasta irti päässyt ihminen, jonka tunnen, on äitipuoleni.

Oma kompastuskiveni on tietenkin elämäntapani. Olen monta kertaa miettinyt, että enkö muka tarpeeksi halua olla normaalikokoinen. (Urheilevana ja lihakset omaavana ihmisenä annan jonkin verran piut paut painolle numerona) Mutta kuulkaa, kun näkee jatkuvasti ympärillään tosi kivalla tavalla pukeutuneita ihmisiä ja tietää, ettei itse voi pukeutua sellaisiin vaatteisiin, koska ei vaan ruumiinrakenne ole vielä sellainen, niin kyllä minä haluan olla normaalikokoinen. Ja paljon haluankin. Kiitos hyvien jalkalihasteni, juoksu onnistuu myös tämän kokoisena, mutta en silti siinäkään voi olla miettimättä, että kuinka paljon helpommalta se mahtaisi tuntua, jos olisi vähemmän kannettavaa.

Onko ongelma sitten, että haluaa jotakin asiaa enemmän kuin toista? Haluanko muka oikeasti enemmän syödä herkkuja kuin olla normaalikokoinen? Tjaa-a. Herkut ovat minulle niin keino juhlia kuin myös lääkitä erilaisia tunteita. Sillä hetkellä, kun niitä syö, olo on aivan ihana. Monesti yhdistän siihen hyvän kirjan tai hyvän leffan. Avot. Arkielämän vähäistä suurempi nautinto. Tällä elämänkokemuksella olen tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen kompromissi pitäisi löytyä. Normaalikokoisena olo ei minun arvoasteikossani ole niin tärkeä, että sen takia luopuisin kokonaan noista ihanista hetkistäni. Mutta kuitenkin niin tärkeää, että yritän löytää tietä, mikä mahdollisimman hyvin takaisi sekä elämänlaadun, että normaalikokoisuuden.

Luulen, että mikä tahansa muutos vaatii oikeasti sitä, että tekee punninnan. Minkä valitsee, jos kahta asiaa ei voi saada yhtä aikaa? Tuskallisinta on se, että se valinta tehdään uudestaan ja uudestaan. Monta kertaa päivässä. Vaikka joku päättäisi lisätä elämäänsä liikuntaa ja tekee päätöksen, että hankkii salijäsenyyden, hänen pitää silti vielä tehdä joka kerta erikseen päätös, että lähteekö sinne. Rahahan toki tililtä menee joka tapauksessa. Jos punninnassa päätyy tulokseen, joka ei ole "oikea", ei sitä jaksa kauan. Tupakkalakko päättyy ja kevyempää itseä etsinyt löytää itsensä alkutilannetta pahemmasta jamasta.

Vaikeinta oikeasti onnistuvassa muutoksessa on löytää oikeat ratkaisut. Oikea on sellainen ratkaisu, minkä noudattamisessa sinulla ei ole mitään ongelmaa tai ongelma on hyvin pieni. Minulla esimerkiksi, että pyrkiä pitämään herkuttelut mahdollisimman vähäisinä, mutta että jos niin tapahtuu, niin sitten tapahtuu eikä siitä tartte morkkiksia vedellä tai hommaa lopettaa. Seuraavana päivänä voi vaikka juosta pidemmän lenkin ja syödä keittoruokaa kompensaatioksi. Eli tavallaan löytää ne tavat, jotka tyydyttävät ristiriitaisia haluja. Oikein on myös minun tapauksessani napata 20 g da capo-patukka sen 200 g jättilevyn sijaan, silloin kun kertakaikkisen ylitsepääsemätön suklaanhimo yllättää. Eli oikeaa on siis minulle sallia herkuttelu silloin tällöin, mutta pyrkiä pitämään määrä kohtuullisena.

Toiseksi vaikeinta onnistuvassa elämäntapamuutoksessa on tavan hitaus. Jos olet luonteenlaadultasi "kaikki tänne heti", on suuri riski, että nopeiden tulosten puuttuminen lannistaa halusi jatkaa yrittämistä. Onnistuva elämäntapamuutos tarvitsee ajattelutapojen ja tottumusten muutosta. Niissä onnistuminen on hidasta ja menee aika kauan, että jokin mikä aikaisemmin oli joka kerralla tietoinen valinta, ei olisikaan enää tietoinen valinta vaan tottumus. Kun jostakin tulee tottumus, se ei enää ole valinta, joka olisi pois jostain muusta, joten tottumus ei enää vaikuta elämänlaatuun. Siinä on yksi parhaimmista oivalluksistani. 

Koska olen niin tottunut siihen, että leivän päällä saa olla vain kalkkuna-, kinkku- tai kanaleikkele seuranaan vihanneksia, elämänlaatuani ei huononna se, että siihen ei voi laittaa juustoa tai metwurstia. Siksi en kertaakaan ole repsahtanut niihin useaan kuukauteen. Jes, ainakin yksi asia, missä olen löytänyt oikean ratkaisun, koska siitä on tullut tapa. Nyt meneillään on tämä hunajan käyttäminen makeutusaineena, ei siis lisättyä sokeria mihinkään, ja maustetuista jugurteista siirtyminen luonnonjugurttiin. Toistaiseksi on toiminut hyvin jo kuukauden päivät ilman mitään tarvetta "repsahdella".

Vaikeaa on mielestäni myöskin olla sillä tavalla maltillinen, ettei yritä kaikkea kerralla. Jos toivottu lopputulos on kevyempi ihminen, minun kokemukseni mukaan sinne ei pääse sillä, että yhtäkkiä päättää alkaa liikkua joka päivä tunnin ajan, syö hillittömän määrän vihanneksia ja aloittaa totaalisen herkkulakon. Ensinnäkin liikuntaan tottumaton keho ei vaan kestä tuota kovin kauan. Toisekseen vihanneksia ei kauan jaksa lautaselleen ladata, jos ei ole löytänyt tapaa, jolla ne oikeasti ovat hyvänmakuisia. Eikä totaalisessa herkkulakossa kauan jaksa kärvistellä, sillä jos herkut ovat ongelma, silloin niillä on liian iso merkitys elämänlaatuusi, että voisit niistä kerralla täysin luopua. Paljon pidemmälle pääsee, jos aloittaa vaikka liikkumalla kolme kertaa viikossa. (huom. oikean lajin löytäminen todella tärkeää) Sitten kun se onnistuu ilman suurempia ongelmia, sitten voi vaikka miettiä tapoja herkuttelun kohtuullistamiseksi. Ja niin edelleen. Hidasta, mutta toimii.

Eli tiivistettynä, onnistunut elämäntapamuutos on vaikeaa. Vaikeaa siksi, koska onnistumisen avaimet ovat:

- itselle oikeiden ratkaisujen löytäminen. Jos toinen kehuu parantaneensa ruokavalionsa koostumusta tekemällä kukkakaalista muusia ja jättämällä näin kokonaan perunan pois, ei se toimi sinulla jos inhoat yli kaiken kukkakaalia.

- oikeaankin ratkaisuun päädyttyä, oikea valinta on tehtävä yhä uudestaan (eli pahimmillaan monta kertaa päivässä) niin kauan, että kyseessä ei enää ole valinta, vaan tottumus.

- onnistunut muutos on hidas muutos. Kaikilla ei ole tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa.

- onnistunut muutos etenee askel kerrallaan. Jos yrität muuttaa kaikkea kerralla, epäonnistuminen on todennäköisempää.

Tämä siis noin 13-vuotiaana jojoilemisen aloittaneen ja nyt 24-vuotiaana viimeinkin ylläolevat seikat oman kokemuksen kautta oppineen ihmisen elämänkokemuksella sanottuna. Olen havainnollistanut noita seikkoja oman muutokseni esimerkkejä käyttämällä, koska minulla ei ole kokemusta toisenlaisesta muutoksen etsimisestä. Uskoisin silti, että samat pääsäännöt pätevät myös tupakoinnista tai alkoholin liikakäytöstä irtipääsemiseen tai mihin tahansa elämäntapamuutokseen.

Tsemppiä kaikille niille, jotka kamppailevat jonkinlaisen muutoksen parissa.

"Jytkystä" jotain, mistä media ei ole hiiskunutkaan

Että semmoinen "jytky". Saatiin muuten samalla sana, joka tulee jokaisesta tuutista seuraavat pari viikkoa. Näiden eduskuntavaalien tulos on nyt niin ovela, että pitääpä oikein pidemmästi pohtia mitä tapahtui/tapahtuu.

Ensinnäkin on jännää, että lähes kaikki korkeastikoulutetut tai yhteiskunnallisia asioita tarkasti seuraavat ihmiset tuttavapiirissäni ovat tiukan perussuomalaisvastaisia. Facebook virtani onkin ollut eilisillasta asti täynnä "Hävettää olla suomalainen", "Perustetaan oma valtio", "Ei perussuomalaiselle Suomelle" yms. vastaavaa. Minusta on äärimmäisen mielenkiintoista, että lähes kaikki (saanko sanoa kaikki, kun en tiedä yhtään poikkeusta?) korkeastikoulutetut ihmiset ovat näin yhtenäisessä linjassa perussuomalaisia vastaan, vaikka muuten heidän poliittinen kantansa jakautuu aika tasaisesti kokoomuksen, keskustan, sdp:n, vihreiden ja vasemmiston välille. Korkeastikoulutetuista ihmisistä löytyy niitä, jotka ovat aktiivisia luonnonsuojelijoita, niitä joita asia ei kiinnosta juuri ollenkaan, niitä jotka kannattavat tiettyä perustoimeentuloa kaikille ihmisille ja niitä, joiden mielestä jokainen on oman onnensa seppä. Mutta persuasiassa kaikki ovat yhtä mieltä. Ja muistutetaan siis, että tähän persuvastaiseen rintamaan kuuluu tuttavapiiristäni myös ihmisiä, jotka eivät ole korkeastikoulutettuja, mutta jotka aktiivisesti seuraavat yhteiskunnallisia asioita ja politiikkaa.

Yhtään persussuomalaisia äänestänyttä en tunne, joten heistä on vaikeaa heittää minkäänlaista analyysiä. Koska korkeakoulutettujen tilanne oli yllämainittu, olettaisin kuitenkin että keskimääräinen perussuomalaisten äänestäjä lienee matalasti koulutettu. Ja koska yhteiskunnallisia asioita ja politiikkaa aktiivisesti seuraavat myöskin kuuluvat omassa elinympäristössäni persuvastaisiin, voisin varovaisesti olettaa, että perussuomalaisten kannattajissa on paljon niitä, jotka eivät aktiivisesti seuraa yhteiskunnallisia asioita tai politiikkaa. Jos nämä olettamukset pitävät yhtään paikkaansa, niin  sanotaanko näin, että tilanne on todella mielenkiintoinen.

Yhden "järkevän" syyn äänestää perussuomalaisia olen keksinyt. Perussuomalaisilla ei nimittäin ainakaan tiedettävästi ole mitään isoa taustatahoa. Yleisesti oletettu, ja ehkä ihan tosikin, fakta nimittäin on, että kokoomuksella on jonkinmoisena taustavoimana EK, sdp:llä SAK ja keskustalla nyt sitten vähän sitä ja tätä aina lestadiolaisista vaalirahakohussa ryvettyneisiin tahoihin. Itsekin olen istunut niin monta vuotta erilaisissa hallituksissa, tosin vain yhdistystasolla, että tiedän, että oikeata valtaa käytetään "ei niin päivänvaloa kestäviä" teitä pitkin. Itsekin niin toimineena, voin kertoa, että taitavasti toimittuna, muut eivät edes tajua, että jokin juttu on pohjimmiltaan sinun ansiotasi ja vaikka tajuaisivatkin, he eivät kuitenkaan koskaan tajua koko vyyhden syvyyttä. Vähän niin kuin yleinen miesten huijausperiaate "Saa mies luulemaan, että se oli hänen oma päätöksensä". Naisten strategioista ykkönen. Minulla on oikeastaan kaikki syyt uskoa, että myös politiikka toimii näin.

Niinpä "järkevä" syy äänestää perussuomalaisia olisi se, että puolueen taustalla ei ole sellaisia isoja tahoja kuin vanhojen suurten puolueiden taustalla on. Ihmiset ajattelivat, että nyt he voivat samalla jättää myös protestinsa sille, miten valtapuolueet ovat perimmiltään erilaisten tahojen lie'assa. Eikö ole muuten vähintäänkin outoa, että media ei ole tuonut tätä missään vaiheessa ilmi? Myöskään vaalirahasotkua ei mainittu kertaakaan eilen, vaikka siinä olisi nähtävissä yksi selkeä syy keskustan kannatuksen laskulle. Jos kysymys olisi pelkästään hallitusvastuusta, niin sen olisi pitänyt koskettaa kokoomustakin. Koko ajan tuotiin ilmi, että kansa todennäköisesti on tyytymätön päätöksiin EU-asioissa, mutta unohdettiin, että jos se olisi pohjimmainen ongelma, eniten olisi pitänyt kärsiä valtionvarainministeripuolueena kokoomuksen!

Minusta tässä on nähtävissä selvästi se, että halutaan murtaa taustavaikuttajien valtaa politiikkaan. Perussuomalaisilla ei ole ketään isoa rahoittajaa, jonka etua sen pitäisi ajaa. Keskustan tappion syynä näen vaalirahakohun, jossa siinäkin perimmiltään on kyse siitä, että kun antaa rahaa poliitikolle, saa vastalahjaksi poliitikolta esimerkiksi rakennuslupia.

Tähän siis tultiin. Mitäs tästä sitten seuraa? Hallituksen kokoonpano. Kokoomus lähtee vetämään neuvotteluja, perussuomalaiset todennäköisesti tulevat hallitukseen, koska kuten poliitikot itsekin eilen totesivat, kansan ääni on tässä tapauksessa niin selvä, ettei sitä voi sivuuttaa. Perussuomalaisten meno hallitukseen sulkee sieltä pois vihreät ja vasemmiston. Todennäköisesti myös rkp:n. Keskusta jättäytyi jo eilen oppositioon. Kristillisten kannatus ei riitä enemmistöhallitukseen. En oikeastaan näe tässä mitään muuta vaihtoehtoa kuin kombinaation kokoomus-sdp-perussuomalaiset. Mielenkiintoistahan siinä on nyt se, että kokoomuksen takana on tosiaan niitä työnantajatahoja, sdp:n taustalla työntekijätahoja ja perussuomalaisten takana ei ketään. Todella jännittävää nähdä mitä siitä seuraa.

Mielenkiintoista on myös se, että vaikka kokoomus on suurin puolue, ensimmäistä kertaa historiassa, joutuu se tuolla hallituskokoonpanolla tilanteeseen, jossa se joutuu aika melkoisesti taipumaan joissakin asioissa, sillä sdp ja perussuomalaiset ovat niissä huomattavasti enemmän samalla linjalla.

Soini totesi jo "Seuraavassa hallituksessa näkyy arvokonservatismi. Vihreät arvot saavat mennä. Ensin pidetään huolta Suomesta ja sitten vasta maailmanpelastamisesta.". No tässä vaiheessa minä liberaalina olen kyllä karvat enemmän kuin vähän pystyssä. Olen myös sitä mieltä, että se Suomen hyvinvointi on yksi ja sama, jos planeetta tuhoutuu. Eihän hallitsemattomaan tapahtumaketjuun, jota ihminen ei enää pysty pysäyttämään, tarvita kuin 2 asteen nousu maapallon keskilämpötilassa. Siitä kuilusta ei nousta, vaikka mitä tehtäisiin. Ja sinne ihmiset, jotka eivät seuraa yhteiskunnallisia asioita ja joille oma napa on se kaikista tärkein, meidät syöksevät tietämättömyydessään.

Kerroinko jo? Kannatan teknokratiaa. Syy: on väärin päästää ehdolle ihmisiä, jotka eivät ole kykeneviä hoitamaan valtion asioita ja on vielä enemmän väärin, että päätös jätetään sellaisen massan käsiin, josta suurin osa ei ole kykenevä tekemään järkevää päätöstä, koska ei omaa tarpeellisia tietoja järkevän päätöksen tekemiseksi.

Kyllä siitä jo oikeasti pitää jotain päätellä, että korkeastikoulutetut ja kaikki, jotka tietävät yhteiskunnallisista asioista yhtään syvällisemmin, olivat eri mieltä, mutta jäivät tyhmän enemmistön jalkoihin.