Uusia onnellisia muistoja hankkimassa

Heipä hei,

blogihiljaisuuteen on ollut kerrankin mukava syy! Minulla oli tuossa noin pari viikkoa sitten talviloma! Eikä mikä tahansa talviloma, vaan palkallinen sellainen ja vieläpä täältä Etelä-Suomesta katsottuna pohjoiseen (Kainuu ja Vuokatti) suuntautuva lasketteluloma! Minähän olen tässä jo pitkään ollut vakituisessa työsuhteessa, mutta kun käytin ekana vuonna seuraavan vuoden lomia, niin viime vuodelle ei jäänyt sitten ollenkaan talvilomaa. Tämä oli siis elämäni ensimmäinen palkallinen talviloma. Taisi myös olla elämäni ensimmäinen kunnon lasketteluloma, jos jättää laskuista pois kaamosluennot Leville, joissa mökkielämän ja laskettelun päälle sai "oikeudenkäynnin leikkimisen", luentoja ja porukan, jota ei päässyt itse valitsemaan. Kaamosluentoja lukuunottamatta olen aikaisemmin tehnyt vain päiväreissuja laskettelemaan. 

Mikä ihana kevättalvi!

Voin sanoa että kannatti! Onnellisuuden määrä oli ihan valtava jo siinä vaiheessa, kun poistuin lumilautani kanssa junasta Kajaanissa ja veljeni tyttöystävineen oli vastassa ja suuntasimme kauppaan ostamaan ruokaa ja herkkuja. Onnellisuuden määrä vain lisääntyi kun näin siistin mökin, ihanat talvimaisemat ja bonuksena, että hissiliput oli jo maksettu veljeni työpaikan toimesta. Siinä säästi ainakin 70 euroa. 

... ja siisti mökki

Siellä oli takkakin, johon me tehtiin tulet joka ilta. Tosin se oli haasteellinen tehtävä ilman puukkoa. Kokonaisia klapeja on partiolaistenkin vaikea saada syttymään. Ja sitten siellä oli ihana sohva jossa oli mukava köllöttää valkkarilasillisen kanssa, kun oli joka paikka ihan mahdottoman maitohapoilla lumilautailusta. 

Olemus oli edelleen pallo, mutta onneksi mahduin toppavaatteisiini :D

Lumilautailu oli ihanaa, mutta oli se myös varsin rankkaa. Tai siis minun lihaskunnolleni (tai sen puutteelle). Ahkerasti salilla käyvällä veljelläni ei ollut mitään ongelmia. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, mikä lumilautailussa syö niin paljon lihaksia. Tai no okei, silloin kun olet etukantilla, pohkeet on käytössä, silloin kun takakantilla, etureidet kärsii. Ja koska toisen jalan on aina oltava tuolihississä irti, niin joka kerta kun menet ylös, on perillä istuttava maahan laittamaan toinen jalka kiinni (seisoa ei voi, koska ei se lauta pysy paikallaan niin kauan). Sitten kun siitä äheltää itsensä ylös, pitää punnertaa itsensä maasta ylös. Mikä tietenkin ottaa olkapäihin, hauiksiin ja ojentajiin. Ja sitten vain toistoa useita tunteja kerrallaan, muutamana peräkkäisenä päivänä. Kun et ole tehnyt lihaskuntoharjoitteita viimeisen kolmen vuoden aikana kuin satunnaisesti. Hyvä ajatus! En olekaan varmaan ikinä ollut niin joka paikasta kipeä, kuin olin reissun viimeisenä iltana.

Vaikka painoa olikin nyt reippaasti enemmän kuin edellisellä laskettelukerralla, ainut vaikeus oli jalkojen kiinni laittamisessa lautaan. Minulla kun valitettavasti kaikki kilot kertyy tuohon vatsaan ja vielä niin että ovat edessä eivätkä juurikaan sivuilla, niin lopputulos on suunnilleen se kuin olisi yhdeksännellä kuulla raskaana. Yritä siinä sitten istua jalat suorina edessäsi ja sitoa jalkoja kiinni (tarttee yltää varpaisiin asti), kun koko läskikasa on siinä välissä. Jos blogia lukee isompia ihmisiä, jotka eivät normaalisti venyttele, niin kokeilkaapa. Istukaa lattialle jalat suoriksi eteenne niin että jalat ovat nilkoista sellaisen puolen metrin päässä toisistaan. No niin ja yrittäkääpä sitten pitää kiinni varpaista minuutin ajan. Jep. Just niin helppoa. Asiaa ei varsinaisesti helpota vaikka yrittäis laittaa polvia koukkuun, koska sitten se läskikasa vasta edessä onkin, eikä toivoakaan, että ylettyisi jalkateriin. Siinä missä se mäen alas tuleminen on jälkikäteisestä lihaskivusta huolimatta ihan mukavaa, niin tuota lumilaudan kiinnittämissäheltämistä mä inhoan. Siinä maassa istuessani ajattelin, että jos koskaan voitan lotossa, niin ekana kirurginveitsen alle ja saa tuo pallo luvan lähteä kerta heitolla. Arvista viis. Arpia on jo muutenkin niin paljon, ettei mitään väliä enää :D 

Oli siinä kuulkaa kurkotteleminen. Huijasin aina tempaisemalla eteenpäin ja tarttumalla toisella kädellä tuohon lautaan ja siten pitelemällä itseäni tarpeeksi mutkalla saadakseni jalat kiinni :D

Sää oli reissullamme mitä mainioin, aurinko paistoi koko reissun ajan kirkkaalta taivaalta, päivisin oli plus-asteita ja siellä oli ihanan talvista. Oikein kunnon hanget. Sain siis reissusta irti sen aidon kevättalvi-fiiliksen, mitä rakastan ja mitä ei ole ollut tarjolla täällä Etelä-Suomessa. Nyt kun täällä rupesi aurinko paistamaan, niin lumet aika pitkälti suli kertaheitolla. Eikä täällä missään vaiheessa kovin paljon ollutkaan lunta. Muutenkin täytyy sanoa, että näinä vuosina, mitä olen Etelä-Suomessa asunut, niin talvet ovat olleet ihan surkeita. 2014 talvena lunta oli vain pari viikkoa! Nyt oli vähän enemmän lunta, mutta eipä tämä ole hääviä verrattuna talviin, joihin olin tottunut Pohjanmaalla. Toivottavasti pääsisin jatkossakin kerran talvessa laskettelulomalle pohjoiseen. On sen arvoista! 

Yksi ilta käytiin myös kylpylässä ja sen jälkeen pitsoilla paikassa, jota oli kehuttu. Ja ne kaksi muuta sankaria ottivat pitsat omavalintaisilla täytteillä. Niiden pitsojen nimet oli kuvaavasti "idiootto" :´D

Täällä etelässäkin näyttää tällä hetkellä siltä, että asiat ovat paranemaan päin. Töihin tulee uusi mukava tyyppi. Meillä ei hirveen hyvin toimi henkilökemiat yhteen esimieheni kanssa, kun ollaan ihmisinä ihan erilaisia, niin mukava saada samanhenkinen ihminen piristämään työpäiviä. Ei tartte olla enää niin paljon yksin ja tietysti on se bonus, että saan iskettyä "ei-juristihommat" hänelle. Pitkällä aikavälillä se voi näkyä positiivisesti palkassani, koska silloin minulle pitäisi jäädä enemmän aikaa keskittyä hommiin, joista voin laskuttaa.

Toinen mukava juttu on, että eräs kaverini muuttaa keskustaan ja olen saamasta hänestä liikuntakaverin! Tämä on ehkä paras uutinen tosi pitkään aikaan. Siitä lähtien kun muutin pois Oulusta, olen kaivannut itselleni liikuntakaveria. Oulussa lenkkeilimme ja uimme aktiivisesti veljeni kanssa ja sitten kun muutin etelään nykyisen työni perässä, liikunta jäi lähes kokonaan. Jos on liikuntakaveri, sitä tulee lähdettyä yhteisesti sovittuihin juttuihin, koska eihän sitä kehtaa sanoa, ettei jaksa. Kyllä minä aina partioonkin vaivaudun, vaikka 90% ajasta en lähde sinne mielelläni. Kuitenkin aika harvoin harmittaa, että joutui pitämään partiota. 

Liikunnassa on sama. Lähteminen on vaikeinta, mutta kun on saanut lähdetyksi, harvoin kaduttaa. Muistan koko elämäni ajalta, että liikkumaan lähteminen on kaduttanut suunnilleen alle kymmenisen kertaa ja nekin ovat yleensä johtuneet loukkaantumisista. Tietenkin minua ottaa aina päästä, jos lähdin liikkumaan ja sitten kompastun ja loukkaannun. Kuvaavaa on tässä suhteessa, että tuossa yksi päivä mietin, että hei, mähän en olekaan loukkaantunut viime marraskuun jälkeen. Ja tajusin, että viime marraskuun jälkeen mä olen käynyt tasan kaksi kertaa lenkillä, että onko se nyt ihmekään, jos ei ole loukkaantumisia tullut.

Täällä etelässä on jo kovasti kevät

Mutta kun nuo tiet alkaa taas olla asfaltilla, niin eiköhän se ole kohta taas ihan turvallista lenkkeillä. Muutenkin lisääntyvä auringonvalo (verrattuna esim. joulukuuhun, jolloin koko kuukauden aikana paistoi aurinko 5 tuntia) on saanut mielialani paranemaan ja elämä näyttää vähän positiivisemmalta. Myös se että tapahtuu näitä positiivisia muutoksia ihmispiireissäni (uusi työkaveri ja liikuntakaveri), lisää arjessa jaksamista. 

Aurinkoista viikon jatkoa! 

Elämäni läskinä

Hei,

täällä on taas tehty töitä oikein urakalla ja blogia ei ole tullut kirjoiteltua, kun ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. No nyt on. Meillä oli torstaina sellainen oikeudenkäynti, että tulkki oli videoyhteyden kautta. No hänen työtään helpottaakseen myös oikeussalissa oli kamera joka kuvasi ja se kuva näkyi sitten siitä toisesta ruudusta. Yritä nyt sitten siinä keskittyä vakuuttamaan tuomaria tietystä kannasta, kun siinä on sellainen iso tv-ruutu, jossa näytät 20 kiloa peilikuvaa painavammalta norsulta :D Herran jestas! Pahempi kuin valokuvatkaan (jotka nekin voi olla tosi raadollisia välillä). Siis oikeasti, mä olin vaan yksi iso pallo. 

Sinänsä toi oli kyllä hyvää herättelyä, mä nimittäin olen "läskisokea" myös tähän suuntaan. Eli vaikka tiedän olevani läski, kuvittelen olevani "tietyn kokoinen" läski. Kuvittelen itseni oikeastaan vastaamaan ulkomuodolta sitä, mitä todennäköisesti olisin jos olisin 20-30 kiloa kevyempi. Pakko ryhdistäytyä. Tulin tällä viikolla selanneeksi myös vanhoja valokuvia ja totesin, että oon ollut läskisokea myös toiseen suuntaan. Eli pitänyt itseäni läskinä silloinkin, kun se ei ole ollut fakta. Oma kokemukseni on, että olen koko elämän ollut suhteessa pituuteeni suunnilleen samanlainen. 

Tässä ikävuosia suunnilleen 1. Aikuisen itseni mielestä suhteellisen normaalin näköinen lapsi.

Siis nyt tehdään pieni valokuvatrippi ja aloitetaan 27 vuoden takaisella kuvalla. Pikkulasten osalta olen vähän huono arvioimaan, miltä niiden pitäisi näyttää, muttta ei tuo nyt ihan mahdottoman läskiltä ainakaan näytä. 

Tästä kuvasta en ole aivan varma iästä. Arvioisin, että siinä 7 vuoden tienoilla. Hiukset ovat samanlaiset kuin ensimmäisenä koulupäivänä otetussa kuvassa. Tässä en mielestäni näytä ollenkaan läskiltä.

Mutta suunnilleen tästä se pyöristyminen sitten alkaa. Kuvan asento ei paljasta mahaa, mutta kasvoissa on jo enemmän pyöreyttä. Ikää noin 9 vuotta. Tästä lähtien alkaa mennä päin helvettiä. En muista kumpi tapahtui ensin, jalkapallon pelaamisen lopettaminen vai se että paras ystäväni muutti toiselle puolelle kaupunkia, mutta suunnilleen tuon ikäisenä liikunta ja metsissä juokseminen vaihtuivat fantasiakirjojen lukemiseen. 

Tässä ikää ehkä 10 tai 11 vuotta. Jalat ja kädet on vielä sidettävät, mutta keskivartalo on selvästi alkanut pyöristymään. Joitain noita aikoja muistan, että muutamien kavereiden syntymäpäivillä oli aina sipsiä ja dippiä. Meillä ei koskaan kotona ollut dippiä, sipsejä joskus. Mutta yhdistelmästä sipsi ja dippi tuli noita aikoja mun salainen pahe. Mä ostin viikkorahoilla dippiä ja sipsiä ja söin ne huoneessani salaa vanhemmilta. Yhdistettynä siis siihen, että liikunta jäi ja partion lisäksi mä en oikeastaan enää harrastanut muuta kuin lukemista.

Arvioisin, että oon tässä jotakuinkin 13-vuotias. Selkeä keskivartalo lihavuus on jo ja vartalo muotoutunut sellaiseksi, minkälaiseksi se sitten jäi. Puheet vatsan venymisestä varreksi tai rintojen kasvamisesta eivät pitäneet minun kohdalla paikkansa. Suunnilleen tuollaisena mä oon itseni kokenut tuosta 13-vuotiaasta lähtien. Mutta eihän se mielikuva vastaa totuutta, koska tuon jälkeen alkoi karmea 20 kilon lihominen, kun vanhemmat erosivat. En koskaan onnistunut vakuuttamaan nyt jo edesmennyttä mummoani siitä, että en tullut raskaaksi. En ole varma, uskooko edes äitini, että en ole ollut raskaana koskaan. Mutta 20 kiloa tosi nopeasti vatsaan ja pam, raskausarpia kymmenittäin.

Siinä yläasteiässä alkoi myös jojolaihduttelu. Joten aina välillä olin vähän paremmassa kunnossa ja välillä pulleammassa. Tässä kuvassa olen 15-vuotias. Huppari on lötkö joten se vääristää hieman, mutta tuo oli niitä parempia aikoja. Muistaakseni kasin ja ysin välisenä keväänä-kesänä laihdutin onnistuneesti paljon.

18-vuotiaana olen kuitenkin taas tällainen pullamössö. Ja sitten mä oon siitä asti jojoillut edes takaisin sellaista noin 10 kilon väliä. Oikiksen lopulla oli ja nyt on sellaiset tuosta skaalasta poikkeavat huiput. Kuitenkin niin, että tämän vuoden tammikuussa olleilla asianajajapäivillä pidin tuota ylioppilasmekkoani ja jakun takkia. Ihan hyvin mahtui. Viimeiset 10 vuotta olen siis ollut sen kokoinen, että olen voinut käyttää koko ajan samoja vaatteita. Riippumatta siitä, missä olen mennyt jojoilussani.

Se, että mä oon viimeksi ollut (oletettavasti) normaalipainoinen 7-vuotiaana, tekee tätä ikuista laihdutus-urakkaa vaikeammaksi. Pitäisi pystyä luopumaan siitä suurimmasta mielihyvän tuojasta (herkuista) ja vaihtaa se johonkin sellaiseen (hoikempaan kehoon), mistä mulla ei edes ole muistikuvaa, että miltä se tuntuu. Oon ollut niin kauan tälläinen, että mua on aina kohdeltu sinä näkymättömänä läskinä (toki erotuksella, että mulle ei olla ikinä oltu ilkeitä, toisin kuin joillekin isokokoisille ystävilleni, mutta oon ollut aina näkymätön) ja vaatteiden löytäminen on kokemukseni mukaan ollut aina yhtä vaikeaa. Ja koska mun vaatteet on mitä on, niin se on ihan sama vaikka painoa tippui se 16 kiloa, niin vaatteet oli edelleen samat. Edelleen olin niin iso, että oli vaikeuksia löytää vaatteita. Ja sitten kun sen lihoi takaisin, niin silläkään ei ollut mitään väliä, koska kohtelu on pysynyt samana ja samat vaatteet mahtuu edelleen. 

Viime viikonloppuna yritin piristää mielialaani ruuan sijasta kukilla

Oon kyllä kuullut, että elo on ihan erilaista normaalipainoisena ja tiedän sen siitäkin, että havannoin kyllä millaista normaalipainoisten ystävieni elämä on. Mutta ei se ole silti sama kuin oma kokemus. Sitähän voi kysyä itseltään, että kuinka valmis olisit luopumaan jostain sinulle tärkeästä jutusta saavuttaaksesi vuoden tai kahden päästä jotain sellaista, mikä kuulemma on hyvää, mutta jota et tarkalleen voi ymmärtää tässä vaiheessa? 

Silloin joulukuussa olin yltiöpositiivisena ja aattelin, että saisin ruoskittua itseni pudottamaan painoa laskettelureissuun mennessä. No nyt se 10 viikkoa on mennyt ja lopputulos tulee olemaan 4-5 kiloa pudotusta. Että se siitä sitten. Ei sen paremmin mennyt. On vaan niin helppo upota noihin työelämän haasteisiin. Ja kun yrittää epätoivoisesti pitää sitä palettia kasassa, ei siinä sivussa juuri mikään muu onnistukaan.

Mutta kulunut viikko meni taas vaihteeksi paremmin ja ehkä saan kokonaistiputukseksi sen -5 kiloa ennen torstaina alkavaa lomaa. Parempi kai sekin on kuin ei mitään ja reissun jälkeen vaan pakko jatkaa.