Viimeistä kertaa bolognan punaisissa

Sain kuin sainkin itseni raahattua katsomaan Jätkänpatsaan lakitusta, olihan ainejärjestömme Artikla lakitusvuorossa. Yhdessä kohtaa hoksasin, että hei, tämä on viimeinen kerta, kun näissä rakastamissani ja vihaamissani bolognan punaisissa haalareissa olen. Rakastan niitä, koska jollain tavalla ne symboloivat sitä mitä olen aina halunnut olla ja sitä mitä minusta tuli. Ja vihaan niitä, koska minä tosiaan en yhtään tarvitsisi niitä kymmentä ylimääräistä kiloa, mitä ne noin visuaalisesti näyttävät minulle luovan.

Niin, tämä oli nyt tässä. Rovaniemi jää taakse muutamassa viikossa ja suuntaan innokkain ja jännittävin fiiliksin kohti työelämää. On yhtä aikaa hirveän haikeaa ja ihanaa lähteä viimeinkin elämässä eteenpäin. Tuntuu siltä, että taas on edessä iso hyppäys tuntemattomaan. Selviänkö työelämän haasteista? Pystynkö ratkaisemaan minun eteen tuodut oikeat oikeustapaukset, jolloin tekemilläni toimilla on merkittäviä vaikutuksia ihmisten elämään? Löydänkö oman paikkani työyhteisössä ja ylipäätään työelämässä. Koska menen töihin käräjäoikeuteen, olen aika onnellinen, että tunnen yhden ihmisen joka auskultoi parhaillaan ja kaksi, jotka ovat myös ensi kesänä töissä käräjäoikeuksissa. Kynnys konsultoida kavereita on varmasti pienempi kuin kynnys konsultoida jotakin muuta tahoa.

Mutta voi haikeus. 5 vuotta elämäni on ollut hyvin tiiviisti Rovaniemellä. Oikkarit ovat todella paljon keskenään, kämppiksiäni lukuunottamatta minä en ole tainnut tutustua kehenkään muuhun kuin oikkareihin näinä opiskeluvuosinani. Juristikunnassa ammatti-identiteettiä aletaan kasvattamaan välittömästi heti ensimmäisistä päivistä lähtien. Puhumattakaan siitä intensiteetistä, jolla ainejärjestöt omansa ottavat. Hyväntahtoista kilpailuhenkeä vallitsee ja oma ainejärjestö on tietysti kaikista paras, mutta bolognan punainen on aina bolognan punainen ja kanssaoikkarit ympäri Suomen maan kavereitamme. Tutuksi on tullut vuosien varrella niin lexiläisten kirkkotie kuin pykälistien pykälä-ainejärjestötilakin. Justuksen hallituksesta löytyi yllättäen toinen partiolainen. Hmm... Codexiin ei olekaan juuri suhteita, johtuneeko tästä mun ruotsinkielen taidosta, siis sen puutteesta...

Katson käyttäneeni opiskeluvuoteni järkevästi. Olen edennyt aika tehokkaasti opiskelujen saralla, mutta ollut myös The European Law Students' Association - ELSA Rovaniemen hallituksessa sekä oman ainejärjestöni hallituksessa. Olen osallistunut erilaisten tapahtumien järkkäämiseen, todistanut kv-viikolla yhden tyypin oksentavan juuri keskelle salia, kun paikan omistaja, jolla ei ollut mitään käsitystä tilaisuutemme luonteesta, tuli paikalle. Ja manannut poronkuseman jälkeen majoituskoulun salia siivotessani, että miksi ikinä suostuin hommaan. Olen myös osallistunut niin mahtaville sitseille, että unohdin ensimmäistä kertaa elämässäni tarkkailla alkoholinkäyttöäni ja sainkin sitten siinä 23-vuotiaana elämäni ensimmäisen krapulani. Olen pitänyt hauskaa Suomen elsalaisten kanssa NCM:ssä ja ollut seuraamassa ruumiinavausta. Top 1 karsein asia mitä olen ikinä todistanut muuten. Partiolaisuudestani huolimatta ensimmäinen vaelluksenikin sattui oikisajalle, tarkemmin ottaen viime syksylle.

Uskon, että aika kultaa muistot ja tulen kaipaamaan näitä vapaita vuosia. Tulen kaipaamaan tätä yhteisöä, jossa meitä yhdisti niin monet asiat. Oikislaisten opiskelijaelämä on ollut paikoin aika hurjaa. Varsinkin tällaiselle "kiltille partiolaistytölle". Täytyy sanoa, että käsitykseni normaalista ovat venyneet niin paljon, etten enää edes tiedä, missä menee rajat. Ainakin yhden kerran muistan miettineeni eräässä tilanteessa, että ennen oikista olisin ehdottomasti puuttunut tuohon, mutta kun täällä pätee niin täysin eri säännöt, niin en tiedä pitääkö puuttua vai ei.

Rovaniemen vuodet ovat muuttaneet minua. Maailmankatsomus on avartunut, kun on tarjoiltu niin paljon pohdittavaa professoreiden ja muiden opiskelijoiden taholta. Avartavaa on myös ollut se, että kun ennen pärjäsi aika hyvin tekemättä töitäkin, niin täällä ei aina meinaa pärjätä edes töitä tekemällä. Eli jollain tasolla oikis on ollut minun elämässäni ensimmäinen paikka, joka on opettanut minulle epäonnistumista. Ja sen, että jos epäonnistuu, niin pitää vain yrittää kovemmin. Tämä on myös opettanut, mitä on olla jatkuvasti ennakkoluulojen kohteena. 

Ennakkoluuloja tulee niin täysin tuntemattomilta ihmisiltä kuin läheisiltäkin ihmisiltä. Jotkut ajattelevat, että on kai todella älykäs ihminen, jos on juristi. Kämppikseni puolestaan totesi, että ei olisi uskonut, että opiskelen jotain niin kuivaa alaa kuin oikeustiede. Hänen käsityksensä oli, että kaikki juristit ovat tappotylsiä ja rutikuivia. Joiltain tahoilta sitten on kohdannut sellaista, että he luulevat, että pidämme itseämme jotenkin parempina kuin muita. Melkein tekisi sanoa, että on tullut kohdattua ns. herravihaa, vaikkei tässä vielä edes mitään "herroja" ollakaan. Että niin. Niin paljon kuin inhoankin sellaista selittelyä tyyliin "olen tätä mieltä, älä kuitenkaan ymmärrä sitä näin, sillä se ei tarkoita...", olen oppinut, että tällä ammatinvalinnalla sitä joutuu tekemään koko ajan. Tuntuu siltä, kuin pitäisi alleviivata itsestäänselvyyksiä, ei en ole erityisen fiksu, minulla on vain aika paljon itsekuria ja sinnikkyyttä, ei en pidä itseäni parempana kuin sinä. Useat minun tuntemani oikkarit ovatkin sanoneet, että he kertovat opiskelevansa oikeustiedettä, jos joku oikein sitä heiltä tivaa, tyyliin "mitä opiskelet?", "opiskelen yliopistossa", "niin mutta mitä alaa", "no oikeustiedettä". Ymmärrän hyvin miksi, he eivät jaksa vastata jatkuviin ennakkoluuloihin.

No oli miten oli, vuodet näinkin kaukana kotipiireistä ja "vanhasta elämästä" ovat muuttaneet minua ihmisenä. Jollain tavalla on hienoa, että olen itse luonut omat käsitykseni maailmasta, enkä oikeastaan ajattele maailmasta siten kuin esimerkiksi vanhempani tai sukuni. Olen löytänyt oman tieni ja omat arvoni. Ehkä minusta näiden vuosien aikana tuli aikuinen. Vannoin aina, että minusta ei tule kusipääjuristia, en tiedä onko niin käynyt, mutta voin sanoa, että olen ylpeä siitä mitä olen. Olen artisti. (ei-oikkareille tiedoksi: tässä yhteydessä termi tarkoittaa siis ainejärjestömme Artiklan jäsentä) Olen juristi. Ja tämä on sitä mitä olen aina halunnut olla. Vaikka kukaan muu kuin toinen juristi ei ymmärräkään, mitä on olla juristi.

Kiitos kaikille oikkareille, joiden kanssa ollaan taivallettu yhdessä. Toivottavasti kohtaan mahdollisimman monia teistä työelämässä. Myös muualla kuin vastakkaisilla tuoleilla oikeussalissa ;)

Onnistuneen elämäntapamuutoksen vaikeus

Oikeastihan pitäisi tarttua gradun lähdekirjoihin, mutta kas kun blogin kirjoittaminen onkin mukavampaa ja pitää takoa silloin, kun rauta on kuumaa, ts. silloin kun päähän putkahti aihe mistä voisi kirjoittaa.

Aina välillä näkee eri yhteyksissä kertomuksia, kuinka elämänmuutos oli helppoa, kunhan vain päätti ryhtyä siihen tai tarpeeksi halusi lopputulosta. Omien kokemusteni perusteella sanon, että ei ole. Ei edes noissa tilanteissa. Ajatellaanpa vaikkapa tupakkaa. Kyllä kaikki tietävät, että eihän se hyväksi ole. Rahanmeno, pahalta haiseminen ja puhumattakaan terveyshaitoista. Ja lähes kaikki tupakoitsijat, joita tunnen, ovat sanoneet että haluaisivat lopettaa tai että toivoisivat, etteivät koskaan olisi alkaneetkaan polttaa. Osa on päättänyt lopettaa. Ja aloittanut uudestaan. Ainut tupakasta irti päässyt ihminen, jonka tunnen, on äitipuoleni.

Oma kompastuskiveni on tietenkin elämäntapani. Olen monta kertaa miettinyt, että enkö muka tarpeeksi halua olla normaalikokoinen. (Urheilevana ja lihakset omaavana ihmisenä annan jonkin verran piut paut painolle numerona) Mutta kuulkaa, kun näkee jatkuvasti ympärillään tosi kivalla tavalla pukeutuneita ihmisiä ja tietää, ettei itse voi pukeutua sellaisiin vaatteisiin, koska ei vaan ruumiinrakenne ole vielä sellainen, niin kyllä minä haluan olla normaalikokoinen. Ja paljon haluankin. Kiitos hyvien jalkalihasteni, juoksu onnistuu myös tämän kokoisena, mutta en silti siinäkään voi olla miettimättä, että kuinka paljon helpommalta se mahtaisi tuntua, jos olisi vähemmän kannettavaa.

Onko ongelma sitten, että haluaa jotakin asiaa enemmän kuin toista? Haluanko muka oikeasti enemmän syödä herkkuja kuin olla normaalikokoinen? Tjaa-a. Herkut ovat minulle niin keino juhlia kuin myös lääkitä erilaisia tunteita. Sillä hetkellä, kun niitä syö, olo on aivan ihana. Monesti yhdistän siihen hyvän kirjan tai hyvän leffan. Avot. Arkielämän vähäistä suurempi nautinto. Tällä elämänkokemuksella olen tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen kompromissi pitäisi löytyä. Normaalikokoisena olo ei minun arvoasteikossani ole niin tärkeä, että sen takia luopuisin kokonaan noista ihanista hetkistäni. Mutta kuitenkin niin tärkeää, että yritän löytää tietä, mikä mahdollisimman hyvin takaisi sekä elämänlaadun, että normaalikokoisuuden.

Luulen, että mikä tahansa muutos vaatii oikeasti sitä, että tekee punninnan. Minkä valitsee, jos kahta asiaa ei voi saada yhtä aikaa? Tuskallisinta on se, että se valinta tehdään uudestaan ja uudestaan. Monta kertaa päivässä. Vaikka joku päättäisi lisätä elämäänsä liikuntaa ja tekee päätöksen, että hankkii salijäsenyyden, hänen pitää silti vielä tehdä joka kerta erikseen päätös, että lähteekö sinne. Rahahan toki tililtä menee joka tapauksessa. Jos punninnassa päätyy tulokseen, joka ei ole "oikea", ei sitä jaksa kauan. Tupakkalakko päättyy ja kevyempää itseä etsinyt löytää itsensä alkutilannetta pahemmasta jamasta.

Vaikeinta oikeasti onnistuvassa muutoksessa on löytää oikeat ratkaisut. Oikea on sellainen ratkaisu, minkä noudattamisessa sinulla ei ole mitään ongelmaa tai ongelma on hyvin pieni. Minulla esimerkiksi, että pyrkiä pitämään herkuttelut mahdollisimman vähäisinä, mutta että jos niin tapahtuu, niin sitten tapahtuu eikä siitä tartte morkkiksia vedellä tai hommaa lopettaa. Seuraavana päivänä voi vaikka juosta pidemmän lenkin ja syödä keittoruokaa kompensaatioksi. Eli tavallaan löytää ne tavat, jotka tyydyttävät ristiriitaisia haluja. Oikein on myös minun tapauksessani napata 20 g da capo-patukka sen 200 g jättilevyn sijaan, silloin kun kertakaikkisen ylitsepääsemätön suklaanhimo yllättää. Eli oikeaa on siis minulle sallia herkuttelu silloin tällöin, mutta pyrkiä pitämään määrä kohtuullisena.

Toiseksi vaikeinta onnistuvassa elämäntapamuutoksessa on tavan hitaus. Jos olet luonteenlaadultasi "kaikki tänne heti", on suuri riski, että nopeiden tulosten puuttuminen lannistaa halusi jatkaa yrittämistä. Onnistuva elämäntapamuutos tarvitsee ajattelutapojen ja tottumusten muutosta. Niissä onnistuminen on hidasta ja menee aika kauan, että jokin mikä aikaisemmin oli joka kerralla tietoinen valinta, ei olisikaan enää tietoinen valinta vaan tottumus. Kun jostakin tulee tottumus, se ei enää ole valinta, joka olisi pois jostain muusta, joten tottumus ei enää vaikuta elämänlaatuun. Siinä on yksi parhaimmista oivalluksistani. 

Koska olen niin tottunut siihen, että leivän päällä saa olla vain kalkkuna-, kinkku- tai kanaleikkele seuranaan vihanneksia, elämänlaatuani ei huononna se, että siihen ei voi laittaa juustoa tai metwurstia. Siksi en kertaakaan ole repsahtanut niihin useaan kuukauteen. Jes, ainakin yksi asia, missä olen löytänyt oikean ratkaisun, koska siitä on tullut tapa. Nyt meneillään on tämä hunajan käyttäminen makeutusaineena, ei siis lisättyä sokeria mihinkään, ja maustetuista jugurteista siirtyminen luonnonjugurttiin. Toistaiseksi on toiminut hyvin jo kuukauden päivät ilman mitään tarvetta "repsahdella".

Vaikeaa on mielestäni myöskin olla sillä tavalla maltillinen, ettei yritä kaikkea kerralla. Jos toivottu lopputulos on kevyempi ihminen, minun kokemukseni mukaan sinne ei pääse sillä, että yhtäkkiä päättää alkaa liikkua joka päivä tunnin ajan, syö hillittömän määrän vihanneksia ja aloittaa totaalisen herkkulakon. Ensinnäkin liikuntaan tottumaton keho ei vaan kestä tuota kovin kauan. Toisekseen vihanneksia ei kauan jaksa lautaselleen ladata, jos ei ole löytänyt tapaa, jolla ne oikeasti ovat hyvänmakuisia. Eikä totaalisessa herkkulakossa kauan jaksa kärvistellä, sillä jos herkut ovat ongelma, silloin niillä on liian iso merkitys elämänlaatuusi, että voisit niistä kerralla täysin luopua. Paljon pidemmälle pääsee, jos aloittaa vaikka liikkumalla kolme kertaa viikossa. (huom. oikean lajin löytäminen todella tärkeää) Sitten kun se onnistuu ilman suurempia ongelmia, sitten voi vaikka miettiä tapoja herkuttelun kohtuullistamiseksi. Ja niin edelleen. Hidasta, mutta toimii.

Eli tiivistettynä, onnistunut elämäntapamuutos on vaikeaa. Vaikeaa siksi, koska onnistumisen avaimet ovat:

- itselle oikeiden ratkaisujen löytäminen. Jos toinen kehuu parantaneensa ruokavalionsa koostumusta tekemällä kukkakaalista muusia ja jättämällä näin kokonaan perunan pois, ei se toimi sinulla jos inhoat yli kaiken kukkakaalia.

- oikeaankin ratkaisuun päädyttyä, oikea valinta on tehtävä yhä uudestaan (eli pahimmillaan monta kertaa päivässä) niin kauan, että kyseessä ei enää ole valinta, vaan tottumus.

- onnistunut muutos on hidas muutos. Kaikilla ei ole tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa.

- onnistunut muutos etenee askel kerrallaan. Jos yrität muuttaa kaikkea kerralla, epäonnistuminen on todennäköisempää.

Tämä siis noin 13-vuotiaana jojoilemisen aloittaneen ja nyt 24-vuotiaana viimeinkin ylläolevat seikat oman kokemuksen kautta oppineen ihmisen elämänkokemuksella sanottuna. Olen havainnollistanut noita seikkoja oman muutokseni esimerkkejä käyttämällä, koska minulla ei ole kokemusta toisenlaisesta muutoksen etsimisestä. Uskoisin silti, että samat pääsäännöt pätevät myös tupakoinnista tai alkoholin liikakäytöstä irtipääsemiseen tai mihin tahansa elämäntapamuutokseen.

Tsemppiä kaikille niille, jotka kamppailevat jonkinlaisen muutoksen parissa.

"Jytkystä" jotain, mistä media ei ole hiiskunutkaan

Että semmoinen "jytky". Saatiin muuten samalla sana, joka tulee jokaisesta tuutista seuraavat pari viikkoa. Näiden eduskuntavaalien tulos on nyt niin ovela, että pitääpä oikein pidemmästi pohtia mitä tapahtui/tapahtuu.

Ensinnäkin on jännää, että lähes kaikki korkeastikoulutetut tai yhteiskunnallisia asioita tarkasti seuraavat ihmiset tuttavapiirissäni ovat tiukan perussuomalaisvastaisia. Facebook virtani onkin ollut eilisillasta asti täynnä "Hävettää olla suomalainen", "Perustetaan oma valtio", "Ei perussuomalaiselle Suomelle" yms. vastaavaa. Minusta on äärimmäisen mielenkiintoista, että lähes kaikki (saanko sanoa kaikki, kun en tiedä yhtään poikkeusta?) korkeastikoulutetut ihmiset ovat näin yhtenäisessä linjassa perussuomalaisia vastaan, vaikka muuten heidän poliittinen kantansa jakautuu aika tasaisesti kokoomuksen, keskustan, sdp:n, vihreiden ja vasemmiston välille. Korkeastikoulutetuista ihmisistä löytyy niitä, jotka ovat aktiivisia luonnonsuojelijoita, niitä joita asia ei kiinnosta juuri ollenkaan, niitä jotka kannattavat tiettyä perustoimeentuloa kaikille ihmisille ja niitä, joiden mielestä jokainen on oman onnensa seppä. Mutta persuasiassa kaikki ovat yhtä mieltä. Ja muistutetaan siis, että tähän persuvastaiseen rintamaan kuuluu tuttavapiiristäni myös ihmisiä, jotka eivät ole korkeastikoulutettuja, mutta jotka aktiivisesti seuraavat yhteiskunnallisia asioita ja politiikkaa.

Yhtään persussuomalaisia äänestänyttä en tunne, joten heistä on vaikeaa heittää minkäänlaista analyysiä. Koska korkeakoulutettujen tilanne oli yllämainittu, olettaisin kuitenkin että keskimääräinen perussuomalaisten äänestäjä lienee matalasti koulutettu. Ja koska yhteiskunnallisia asioita ja politiikkaa aktiivisesti seuraavat myöskin kuuluvat omassa elinympäristössäni persuvastaisiin, voisin varovaisesti olettaa, että perussuomalaisten kannattajissa on paljon niitä, jotka eivät aktiivisesti seuraa yhteiskunnallisia asioita tai politiikkaa. Jos nämä olettamukset pitävät yhtään paikkaansa, niin  sanotaanko näin, että tilanne on todella mielenkiintoinen.

Yhden "järkevän" syyn äänestää perussuomalaisia olen keksinyt. Perussuomalaisilla ei nimittäin ainakaan tiedettävästi ole mitään isoa taustatahoa. Yleisesti oletettu, ja ehkä ihan tosikin, fakta nimittäin on, että kokoomuksella on jonkinmoisena taustavoimana EK, sdp:llä SAK ja keskustalla nyt sitten vähän sitä ja tätä aina lestadiolaisista vaalirahakohussa ryvettyneisiin tahoihin. Itsekin olen istunut niin monta vuotta erilaisissa hallituksissa, tosin vain yhdistystasolla, että tiedän, että oikeata valtaa käytetään "ei niin päivänvaloa kestäviä" teitä pitkin. Itsekin niin toimineena, voin kertoa, että taitavasti toimittuna, muut eivät edes tajua, että jokin juttu on pohjimmiltaan sinun ansiotasi ja vaikka tajuaisivatkin, he eivät kuitenkaan koskaan tajua koko vyyhden syvyyttä. Vähän niin kuin yleinen miesten huijausperiaate "Saa mies luulemaan, että se oli hänen oma päätöksensä". Naisten strategioista ykkönen. Minulla on oikeastaan kaikki syyt uskoa, että myös politiikka toimii näin.

Niinpä "järkevä" syy äänestää perussuomalaisia olisi se, että puolueen taustalla ei ole sellaisia isoja tahoja kuin vanhojen suurten puolueiden taustalla on. Ihmiset ajattelivat, että nyt he voivat samalla jättää myös protestinsa sille, miten valtapuolueet ovat perimmiltään erilaisten tahojen lie'assa. Eikö ole muuten vähintäänkin outoa, että media ei ole tuonut tätä missään vaiheessa ilmi? Myöskään vaalirahasotkua ei mainittu kertaakaan eilen, vaikka siinä olisi nähtävissä yksi selkeä syy keskustan kannatuksen laskulle. Jos kysymys olisi pelkästään hallitusvastuusta, niin sen olisi pitänyt koskettaa kokoomustakin. Koko ajan tuotiin ilmi, että kansa todennäköisesti on tyytymätön päätöksiin EU-asioissa, mutta unohdettiin, että jos se olisi pohjimmainen ongelma, eniten olisi pitänyt kärsiä valtionvarainministeripuolueena kokoomuksen!

Minusta tässä on nähtävissä selvästi se, että halutaan murtaa taustavaikuttajien valtaa politiikkaan. Perussuomalaisilla ei ole ketään isoa rahoittajaa, jonka etua sen pitäisi ajaa. Keskustan tappion syynä näen vaalirahakohun, jossa siinäkin perimmiltään on kyse siitä, että kun antaa rahaa poliitikolle, saa vastalahjaksi poliitikolta esimerkiksi rakennuslupia.

Tähän siis tultiin. Mitäs tästä sitten seuraa? Hallituksen kokoonpano. Kokoomus lähtee vetämään neuvotteluja, perussuomalaiset todennäköisesti tulevat hallitukseen, koska kuten poliitikot itsekin eilen totesivat, kansan ääni on tässä tapauksessa niin selvä, ettei sitä voi sivuuttaa. Perussuomalaisten meno hallitukseen sulkee sieltä pois vihreät ja vasemmiston. Todennäköisesti myös rkp:n. Keskusta jättäytyi jo eilen oppositioon. Kristillisten kannatus ei riitä enemmistöhallitukseen. En oikeastaan näe tässä mitään muuta vaihtoehtoa kuin kombinaation kokoomus-sdp-perussuomalaiset. Mielenkiintoistahan siinä on nyt se, että kokoomuksen takana on tosiaan niitä työnantajatahoja, sdp:n taustalla työntekijätahoja ja perussuomalaisten takana ei ketään. Todella jännittävää nähdä mitä siitä seuraa.

Mielenkiintoista on myös se, että vaikka kokoomus on suurin puolue, ensimmäistä kertaa historiassa, joutuu se tuolla hallituskokoonpanolla tilanteeseen, jossa se joutuu aika melkoisesti taipumaan joissakin asioissa, sillä sdp ja perussuomalaiset ovat niissä huomattavasti enemmän samalla linjalla.

Soini totesi jo "Seuraavassa hallituksessa näkyy arvokonservatismi. Vihreät arvot saavat mennä. Ensin pidetään huolta Suomesta ja sitten vasta maailmanpelastamisesta.". No tässä vaiheessa minä liberaalina olen kyllä karvat enemmän kuin vähän pystyssä. Olen myös sitä mieltä, että se Suomen hyvinvointi on yksi ja sama, jos planeetta tuhoutuu. Eihän hallitsemattomaan tapahtumaketjuun, jota ihminen ei enää pysty pysäyttämään, tarvita kuin 2 asteen nousu maapallon keskilämpötilassa. Siitä kuilusta ei nousta, vaikka mitä tehtäisiin. Ja sinne ihmiset, jotka eivät seuraa yhteiskunnallisia asioita ja joille oma napa on se kaikista tärkein, meidät syöksevät tietämättömyydessään.

Kerroinko jo? Kannatan teknokratiaa. Syy: on väärin päästää ehdolle ihmisiä, jotka eivät ole kykeneviä hoitamaan valtion asioita ja on vielä enemmän väärin, että päätös jätetään sellaisen massan käsiin, josta suurin osa ei ole kykenevä tekemään järkevää päätöstä, koska ei omaa tarpeellisia tietoja järkevän päätöksen tekemiseksi.

Kyllä siitä jo oikeasti pitää jotain päätellä, että korkeastikoulutetut ja kaikki, jotka tietävät yhteiskunnallisista asioista yhtään syvällisemmin, olivat eri mieltä, mutta jäivät tyhmän enemmistön jalkoihin.

Oman elämänsä herruudesta

Onko elämäsi sitä mitä haluat sen olevan? Tätäpä ei moni huomaa syvällisesti pohtia. Mielessä saattaa toki käydä, että voi, kun olisi vähemmän stressiä, lotossa voittaminen olisi aika jees ja kunpa tuon minua ärsyttävän asian saisi jotenkin kadotettua. Tämä me kyllä osataan, todeta asiat, joista ei pidetä tai joihin toivottaisiin muutosta. Mutta olettaisin, että harva oikeasti pohtii, mitä tarkalleen haluaa, saatikka, että alkaisi toimia sen mukaan.

Voin myöntää, että itsekin olen kovin pitkään kävellyt teitä, jotka eivät olleet omiani. Vaikka olen muka aina ollut ihminen, joka määrää itse oman elämänsä suunnan. On käynyt nimittäin niin, että olen todennäköisesti alitajuisesti yrittänyt kulkea polkuja, joita yhteiskunta tai joku taho odottaa minun kulkevan.

Ensimmäinen mieleentuleva esimerkki on jalkapallo. Aloitin sen vääristä syistä, mutta jatkoin sitä monta vuotta, koska koin, että minun ei hyväksytty lopettaa sitä. Sitten monta vuotta koulukiusaamisen kestämistä, koska sisään rakennettuna oli ajattelumalli, että ei ole oikein "kiusata takaisin". Jos nyt voisin palata noihin aikoihin, en alistuisi kestämään sellaista paskaa niskaani. Jossakin vaiheessa piilottelin sitä, että olin partiolainen. Lähes 15 vuotta piilottelin maailmankatsomustani ja vastasin valheellisesti, jos sitä joku minulta kysyi. En muuten koskaan ole ollut ateisti. Mutta se oli vastaus, jonka kysyttäessä annoin. Koska minulla ei ollut rohkeutta kertoa miten minä maailman ajattelen, kun niin monen muun maailma poikkeaa niin täydellisesti siitä, mitä minun maailmaani kuuluu.

Partio antoi minulle hyvin monta vuotta todella paljon sisältöä elämään. Partio kuitenkin nykyisellään on ensisijaisesti nuorisojärjestö ja minulle kävi ihan viime vuosina selväksi, että aikuiselle partio on kovin helposti sitä, että raadat niska limassa sen eteen, että lapsilla olisi mukavaa, mutta aikuiset eivät enää saakaan itse elämyksiä. Ollessani viime kesänä Suomen Partiolaisten suurleirillä Kilkkeellä aikuisohjelmamestari, kuulin kritiikkiä, että aikuisille ylipäätään ei pitäisi järjestää ohjelmaa, koska partio on nuorisojärjestö. Ohjelmauudistuksessa aikuiset onkin laitettu "tuen" osaan. Joka paikassa puhutaan "aikuisesta tuesta". Niin, tuki muille. Voi niitä onnellisia, joille riittää mielihyväksi se, että saa mahdollistaa elämyksiä lapsille ja nuorille. Itse en tuohon joukkoon kuulu. Monta vuotta kuitenkin kuljin sitä "aikuisen tuen" polkuakin, ihan vain velvollisuuden tunteesta.

Sitten on tämä alkoholi/biletys. Jossain vaiheessa huomasin, että yleinen olettamus on, että bilettäminen on hauskaa ja että siihen kuuluu keskeisesti itsensä humalaan juominen. Etenkin opiskelijapiireissä. Niin monta vuotta minä sitten yritin niissä käydä ja hieman siemailla. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta suurimmaksi osaksi ajatellen, että olisin missä tahansa muualla mieluummin. Minä ihan tosiaan yritin nähdä, mitä kivaa muut siinä näkevät. Mutta ei auennut.

Jotenkin viime aikoina olen kokenut, että olen viimeinkin oman elämäni herra. Minulla on suurimman osan ajasta onnellinen olo ja teen vain niitä asioita, joista oikeasti nautin. En suostu olemaan mitään, mitä muut olettavat minun olevan. En suostu käyttäytymään tavoilla, joilla muut minun olettavat käyttäytyvän.

Se on tarkoittanut, että olen avoimesti sitä mitä olen ja jos joku kysyy maailmankatsomustani, minä kerron sen. Se tarkoittaa, että olen ryhtynyt absolutistiksi. Se tarkoittaa, etten juuri käy baareissa, koska en viihdy siellä. Olen jättänyt aktiivipartion. Jäsenmaksua maksan tukeakseni toimintaa, mutta niin kauan, kuin minun oletetaan antavan sinne enemmän kuin mitä minä koen sieltä saavani, niin kauan minä en siihen enää sekaannu jäsenmaksun maksamista enempää. Minä haluan itsekin elämyksiä sen sijasta, että tekisin niitä vain muille. Tämä on aika radikaalia niissä piireissä, olla näin itsekäs.

Minun vapaa-aikani kuluu nykyisin enimmäkseen liikunnan ja kirjojen parissa. Jaksaa muuten työnsäkin, joka minulla kesäkuun alkuun asti siis gradun tekeminen, paremmin, kun vapaa-ajalla ei joudu tekemään mitään sellaista, mistä ei pidä. On ihanaa olla avoimesti täsmälleen sitä mitä on. Piilottelu on turvallista, mutta ahdistavaa. Kaappi näet käy ahtaaksi, jos sen joutuu jakamaan liian monen luurangon kanssa ;)

Minun taisteluni oman elämäni herruudesta siis liittyi vapaa-aikaan ja rohkeuteen olla oma itsensä. Joillakin se voi liittyä työhön. Jotkut varmasti kokevat, että valittu ala ei olekaan se oma. Sen voi huomata työpaikassa tai opiskeluvaiheessa. Kehotan vakavasti vaihtamaan suuntaa sillä hetkellä, kun on varma, että nyt mennään väärään suuntaan. Kaikki se aika, minkä tuhlaat ollaksesi jotain muuta kuin mitä oikeasti haluat olla, kaikki se aika on pois siitä, että ottaisit askeleita haluamaasi suuntaan. 

Jos sen sijaan, että kulkisi kohti oman elämänsä majakkaa, kulkee reittejä, jotka muut ovat saneleet, voi pahoin henkisesti. Se pahoinvointi on sitä luokkaa, että haluaisi haudata itsensä jonnekin eskapismiin eikä milloinkaan herätä todellisuuteen. Sitä ei kenellekään toivo.

Jos sinä et oikeasti halua olla 12-tuntisia työpäiviä tekevä uraohjus, älä ole. Älä ole mukana vapaaehtoistoiminnassa, jonka päämäärä ei ole sinun päämääräsi, vaan etsi sellainen järjestö, jonka päämäärä on sinulle niin tärkeä, että aidosti haluat olla mukana pyrkimässä sitä kohti. Jos kaikki muut tekevät jotakin, älä sinä tee sitä, jos et aidosti pidä siitä. Älä piilottele itseäsi, jos sinua ahdistaa se. 

Mitä enemmän yhteiskunnassa on erilaisuutta, sitä paremmin sitä siedetään. Mitä enemmän ihmiset uskaltavat tuoda esiin omia arvojaan ja toimia niiden mukaan, sitä vähemmän yhteiskunta olettaa kaikkien omaavan samat arvot ja toimivan samoilla tavoilla. Jätetään uraohjuus niille, joille se on tapa toteuttaa itseään, vanhemmuus niille, jotka aidosti haluavat asettaa lapsen etusijalle ja edistetään asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Sen omankin olon parantaminen on osa maailmanparantamista.

- - - - - - - - - 

Taidanpa muuten valmistautua henkisesti vastailemaan kesän sukujuhlissa, että ei, en halua parisuhdetta, enkä perustaa perhettä. Olen onnellisin yksin, sillä silloin en joudu tekemään vapaa-ajallani mitään kompromisseja. Rauhassahan tämän asian kanssa on tähän asti saanut olla, mutta kun ikää alkaa olla se 25 vuotta ja opiskeluista siirrytään viimeinkin työelämään, oletan, että tähän aiheeseen liittyviä odotuksia ja kysymyksiä alkaa ilmetä.

Poliittisia näkemyksiäni

Taannoin minua pyydettiin kertomaan poliittisia näkemyksiäni. Nyt on sellainen mielentila, että täältä pesee!

Nyt täytyy sanoa, että mä oon rehellisesti aivan hirveän ärsyyntynyt ja voimaton sen typeryyden edessä, mitä tässä on viime aikoina kohdattu. On ehdokkaita, joiden mielipiteet ovat niin käsittämättömiä, että ihmettelen suuresti, miten he ovat voineet niihin päätyä. Ja sitten huhupuheiden mukaan, ei hirveän luotettava lähde tosin, on ihmisiä, jotka aikovat äänestää perussuomalaisia protestiksi ns. vanhoille puolueille. Siis tiedättekö mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että he aikovat äänestää jotakin tahoa vain siksi, että eivät pidä asioiden nykytilasta eivätkä halua äänestää vanhoja puolueita. Se tarkoittaa, etteivät he välttämättä tiedä, mille ovat ääntänsä antamassa.

En muista, kohdanneeni tällaista hullun myllyä yhteiskuntamme yleisiä arvoja vastaan milloinkaan aiemmin.
 

Yhdellä suunnalla on Soini, joka vakavasti on sitä mieltä, ettei raiskatulla naisella ole oikeutta aborttiin. Olisiko Soini itse valmis kantamaan muistutusta häntä kohdanneesta väkivallasta 9 kk kehossaan siihen liittyvine fyysisine vaivoineen? Ja sitten synnyttämään sen? Synnytykseen kuoleminen ei ole Suomessa aivan todennäköisin vaihtoehto, mutta sen sijaan paljon todennäköisempää on esimerkiksi peräaukon sulkijalihaksen repeytyminen synnytyksen yhteydessä. Tiedätte kyllä, mikä ei enää onnistu, jos näin käy. Ja vaikkei synnytyksessä kävisikään mitenkään normaalia huonommin, ei sitä hyvällä tahdollakaan mukavaksi kokemukseksi voi sanoa.

Sitten on joku piraattipuolue. Joka ihan pokkana väittää, että niillä ihmisillä, jotka ovat uhranneet tekijänoikeuksien alaisiin teoksiin työaikaansa, inspiraatioitaan ja rahaansa, ei olisi oikeuksia tuotoksiinsa. Ääritapausten mielestä teosten vapaa jakaminen on oikein niin kauan, kuin siitä ei saa rahaa. Unohtaako piraattipuolue miten paljon esimerkiksi elokuvien tekeminen maksaa? Olisiko piraattipuolueen jäsenet valmiita luovuttamaan omaa työpanostansa vapaasti kaikkien jaettavaksi? Stereotyyppisenä esimerkkinä, olisiko joku IT-tukihenkilö valmis korjaamaan vaikkapa 100 tietokonetta ilmaiseksi?

Eräs piraattipuolueen listoilta oleva esitti jopa niin hurjan väitteen, että tietyn miesryhmän seksin puute on tasa-arvo-ongelma. Jota pitäisi korjata muun muassa sillä, että naispuoliset opetettaisiin jo koulussa olemaan enemmän seksuaalisia. Ai siis niinkö suoraan sanottuna antamaan kaikille, jotka vaan viitsivät pyytää? Olisiko arvon ehdokas itse valmis harrastamaan seksiä sellaisen henkilön kanssa, joka on hänestä täysin vastenmielinen?

Sitten on niitä, jotka haluaa markan takaisin. No kelluva pikkuvaluuttahan se vasta hyvää tekee tällaiselle nysämaalle kuin Suomi, jonka talous perustuu hyvin pitkälti vientiin. Tai ajatelkaapa asiaa vaikka siltä kannalta, millä hinnalla valtiollemme annettaisiin lainaa, jos meillä olisi riskaabeli valuutta? Ja nyt joku siellä huutaa, että ei Suomen pidä ottaa lainaa. Suomi loi itsellensä 90-laman jälkeen systeemin, jonka pitäisi taata kaikille edes jokseenkin ihmisarvoinen elämä. On tukiverkko, joka tukee, jos ihminen kohtaa työttömyyttä, sairautta jne. Se tukiverkko maksaa paljon. Tarvitaan veronkorotuksia kattamaan se verkko. Tukiverkko piti ottaa niin nopealla tahdilla käyttöön, ettei sen yhteydessä voitu tehdä niin radikaaleja veronkorotuksia kuin se olisi vaatinut. Koska 90-luvun lamassa ei ollut varaa sellaisiin veronkorotuksiin, kun kansalaisilla meni jo muutenkin aika huonosti.

Jotkut haluavat meidät irti EU:sta. Toiset haluavat käytännöllisesti katsoen sulkea rajamme. Suomi suomalaisille ja niin edelleen. Osa nipisee verojen kohdentamisista. Onhan näitä...

No mitä mieltä minä olen asioista? Sitähän minulta kysyttiin.

Minusta maapallo ei ole niin iso ja Suomi sellaiseen omavaraisuuteen kykenevä, että voisimme mitenkään eristäytyä muusta maailmasta. Enkä pitäisi eristäytymistä oikeana, vaikka meillä olisikin siihen mahdollisuus. Ajatelkaapa asiaa vaikka tältä kantilta: minä olen kohta juristi. Voisinhan minä liikkua pelkästään juristikaverieni kanssa juristimaailmassa. En minä silloin ymmärtäisi yhteiskunnasta mitään, koska näkisin siitä vain yhden puolen. Silloin kannattaisin sitä, että ei olisi julkisia palveluita, koska en haluaisi maksaa veroja. Minulla olisi varaa maksaa itse yksityiselle taholle ne palvelut, joita itse tarvitsisin. Mutta en minä ole mitenkään erillinen osa yhteiskunnasta. Eikä ole ammattikuntanikaan. Minusta meidän pitää osallistua siihen, että kaikilla on jonkinlaiset oltavat. Minusta on enemmän eettisesti oikein, että kaikilla olisi jonkin verran, kuin että joillakin ei ollenkaan ja joillakin kaikki. Samalla periaatteella: en minä hyvällä omalla tunnolla Suomessa asuisi, jos Suomi eristäytyisi eikä välittäisi muun maailman ongelmista. Onneksi Suomi ei kuitenkaan voi olla välittämättä muun maailman ongelmista, joten tätä moraalista probleemaa ei synny.

Verotus. Minusta verotuksen pitää olla sellaisella tasolla, että voidaan taata ne hyvinvointiyhteiskunnan palvelut, jotka ovat tarpeellisia. Ja joista olemme kaikki niin kovin ylpeitä. On koulujärjestelmä, joka takaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet. On sairaanhoitoa, poliisia, palokuntaa. Sanalla sanoen on turvallisuutta. 

No mistä ne rahat pitäisi kerätä? Tämän asian suhteen oma kantani on kaksijakoinen. Toisaalta kannatan progressiivisuutta, eli kukin maksukykynsä mukaan. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on oikein pyrkiä ohjailemaan veroilla ihmisten käyttäytymistä. Ihmisten käyttäytymistä on tarpeen ohjailla luonnonsuojelemiseksi ja ihmisten terveyden takia. Siksi minä varmaan pistäisin hirmuisen ankarat verot kaikelle epäterveelliselle ja pidän nykyisen hallituksen vihreätä verouudistusta positiivisena. Minun mielestäni on oikein, että me tinkisimme nykyisestä elintasostamme, jotta pallomme säilyisi myös jälkipolville. Ihmiset nipisevät, että kulutukseen kohdistuva verotus on epäreilu. No ehkä se onkin, mutta kokonaispointti on vähentää sitä kulutusta. Ja uskokaa ihmiset, varmasti siitäkin tehtäisiin progressiivinen, jos se olisi mahdollista. Mutta käytännössä ei ole mahdollista, että jokainen esittäisi kaupassa palkkakuittiaan ja tuotteen hinta määräytyisi sen mukaan. Kulutuksen ohjailemisen tarve on mielestäni niin suuri, että siihen on oikeutus, vaikkei ohjailu kohdistukaan kaikkiin kansalaisiin samalla volyymillä.

Minä laittaisin progressiiviseksi myös kunnallisveron ja pääomaveron. Yrityksiltä muuten poistaisin kirkollisverovelvollisuuden. Mielestäni on väärin, että myös tahot, jotka ovat kaikin puolin vastaan kaikkea, mitä kirkko edustaa, joutuvat yrityksen kautta tukemaan tätä instituutiota. Ottakoot kirkko veronsa niiltä, jotka kokevat kirkon sanoman oikeaksi. Jos joku nipisee yhteiskunnallisesta työstä, jota kirkko tekee. Niin miksei voitaisi laittaa se suoraan kunnille velvollisuudeksi? Nostetaan sitä kunnallisveroa sen verran, että kunnat voisivat suoriutua niistä tehtävistä.

Progressiivisuutta olen muuten miettinyt siltä kantilta, että onko se oikein, että esim. juristi opiskelee peruskoulun jälkeen 8 vuotta (lukio + yliopisto 5 v.) ja tämän jälkeen tekee tehtäviä, jossa keskimääräinen työaika viikossa on 50 tuntia. Kaikilla aloilla, kaikissa ikäluokissa. Tämä tieto perustuu lakimiesliiton tutkimukseen. Työtehtävät sisältävät usein myös huomattavaa vastuuta ja siten myös enemmän stressiä. Palkka on monen mielestä tähtitieteellinen, mutta verottaja nappaisee siitä palkasta kuitenkin noin 60 % pois. Miltä jostakin alemman palkkaluokan ihmisestä tuntuisi, jos hänen kokonaisveroprosenttinsa olisi 60?

Sitten meillä on vaikkapa merkonomi. 3 vuotta koulua käyty peruskoulun jälkeen ja työtehtävänä vaikkapa kaupan kassa. Keskimääräinen työaika noin 37 tuntia viikossa. Työt eivät todellakaan seuraa kotiin tai valvota öisin. Palkka on huomattavasti pienempi. Mutta niin on kuulkaas veroprosenttikin. Olen itse myös ylioppilas-merkonomi. Tiedän kuinka helppo koulu kauppaopisto on. Olen myös ollut kaupan kassalla. Ei se aina hääviä ole, selkää särkee ja osa asiakkaista on aaseja. Mutta työt tosiaan aina jäivät työpaikalle. Ei minkään maailman stressiä. Palkka suhteessa koulutukseen, työnlaatuun, vastuuseen ja työstä aiheutuvan stressin määrään on kohtuullinen. Eikä veroprosenttina 20-30% tunnu läheskään niin tympäisevältä, kuin se, että tietää, että kun tekee kuukauden töitä, niin oikeasti siitä jää käteen rahaa vain siltä ensimmäiseltä 12 päivältä, 18 päivän palkka menee suoraan verottajalle ja sitä kautta eri tahoille.

Voin rehellisesti myöntää, että joskus minusta tuntuu epäreilulta, kuinka paljon minun oli/on tehtävä töitä ja miten suuri osuus siitä menee jollekin muulle kuin itselleni. Tiedän kuitenkin tästä huolimatta olevani etuoikeutettu. Se minun 40 prosenttiakin on enemmän kuin monen brutto. Sillä saa elämänlaadun, jossa ei ole mitään muuta valittamista, kuin se stressin määrä ja vapaa-ajan puute. Ei voi muuta kuin toivoa, että pystyisin minimoimaan tuon ensimmäisen. Vapaa-ajan menetin jo silloin, kun tämän ammatinvalinnan tein.

Mutta siis, minun ajoittain kokemaani epäreiluutta tärkeämpää on kuitenkin, että tämä on hyvinvointiyhteiskunta, jossa ihmisille tarjotaan mahdollisuus selviytyä. Mahdollisuus omilla valinnoillaan vaikuttaa siihen, millaiseksi elämä muodostuu.

Arvojen suhteen olen liberaali. Ei minulta ole mitenkään pois, jos toinen perustaa elämänsä omien arvojensa pohjalle tai toimii tavoilla, jotka kokee omikseen. Niin kauan, kuin tämä toinen yksilö ei omilla toimillaan vahingoita toisia ihmisiä.

Ehkä tässä on tarpeeksi paatosta yhdeksi kirjoitukseksi. Vihaista palautetta odotellessa ;)