Kipuaa kipuaa, hitaasti mutta varmasti

Hei,

täällä yritetään murtautua huonosta kierteestä (josta oli puhetta viime postauksessa). Nukkuminen kiinnostaa edelleen, oikeudenkäyntejä tippuu kulman takaa yllättävästi (vaikuttaa työaikoihin ennalta-arvaamattomasti) ja tuntuu, että vaikeaa on. Edistys ei ole ollut täysin toivotulla tasolla (4 liikuntakertaa viikossa), mutta sitä on tapahtunut. Hei 3 on enemmän kuin 0! Tänään tempaisin ja tein hyvin pitkästä aikaa ensimmäisen kahvakuultatreenini. Koko keho tärisee vieläkin. Kuolen huomenna. Venyttelyistä huolimatta.

 Seurasaari oli ensimmäinen kohde veljeni visiitin yhteydessä, kesyjä oravia oli täälläkin

Olen kuitenkin tehnyt tässä jännän huomion. Pätee sekä juoksuun että kahvakuulaan. Kumpikin ovat sellaisia lajeja, että mulla on aina ennen suoritus ollut kiinni ns. "hapen riittävyydestä" eli ts. "kunto" on ollut huono. Nyt kun on ollut pitkä vähempi liikunnallinen jakso ja varmaan pisin lihaskuntoa sisältämätön jakso koko elämässäni (mitäs pitää olla näin köyhä, ettei oo varaa kuntosalijäsenyyteen), niin huomasin, että sekä juoksussa että kahvakuulassa, homma oli kiinni lihaskunnosta. Happea olisi kyllä riittänyt, mutta ensimmäisenä alkaa sattumaan lihaksiin ja sattumaan todella. Apua, en edes halua ajatella kuinka paljon lihasmassaa olen menettänyt. Pitää ehdottomasti liikutella kahvakuulaa jatkossakin.

 

 Hassun muotoinen talo, Seurasaaresta tämäkin

Kahvakuulan mä vielä ymmärrän keskivartalon ja käsien osalta, ne kun ei mitään kauppakasseja kummempaa aktiviteettia mun arjessa saa, mutta että jalkojen lihakset pistää vastaan? What is this? Never happened before in my life. Tosi outoa. Mähän kävelen 15 km viikossa joka tapauksessa, miten niistä muka yhtäkkiä katois lihakset jonnekin niin, että juostessa ongelma onkin lihaksissa eikä hapenottokyvyssä? No oli mikä oli, yritetään palauttaa lihaskuntoakin.

 

 Tsekkailtiin Tornista näkymiä Helsingin keskustaan

Muuten elämään kuuluu edelleen töitä töitä ja töitä. Ystäväni kanssa juttelinkin, että eihän mulla muuta elämää enää olekaan. Tiedättekö mistä sen huomaa? Siitä että tekisi mieli päivittää facebookiin lähes pelkästään kaikkea hassua töissä sattunutta (tänäänkin oli sellainen oikeudenkäynti että oksat pois). Ystävien kanssa puhuessa ei juuri muusta tule puhuttua kuin töistä. Jokseenkin sama alkaa olla myös perheen kanssa (vaikka on meillä onneksi vielä muutama muukin puheenaihe). Olen aina ollut äärimmäisen urakeskeinen ihminen, mutta jotenkin on silti jännää löytää itsensä tästä pisteestä. Oikeastaan tää on myös aika surullista, sillä tiedän, että ihmiset aina sanovat vanhoina/kuolinvuoteellaan että kumpa olisivat tehneet vähemmän töitä. Eli työ ei ole sellainen asia, jonka pitäisi olla näin keskeisellä sijalla elämässä, kuin mitä se mulla just nyt on. 

 

Ajeltiin ympyrää raitiovaunulla

Mutta en vaan tiedä, että mistä ihmeestä mä repisin sisältöä elämääni? Parisuhdetta en halua, ystäviä näen kyllä silloin tällöin, arvaamattomien työaikojeni ja epätietoisuuteni asuinpaikkakunnasta takia en voi aloittaa taas aktiivipartiota, rahatilanteen takia en voi ostaa salijäsenyyttä ja lähteä ryhmäliikuntatunneille (joita rakastan kuuhun ja takaisin), vaan joudun tyytymään kahvakuulan heilutteluun ja yksin ympyrän juoksemiseen. Kirjoja mä luen aina iltaisin. Mutta ku mä haluisin toimintaa mun elämään. 

 Korkeasaaressa tultiin siihen tulokseen, että riikinkukot osaa lentää. Tää oli varmaan 5 metrissä puussa.

Havahduin tuossa jokin aika sitten siihen, että mä elän hirveästi menneessä. Mä muistelen kaikkia huippuja partiojuttuja, koska ne oli mun elämän parhaita hetkiä. Mutta tiedättekö miltä se tuntuu 26-vuotiaana muistella aikaväliä 9-20 wee ja miettiä että ne oli parhaita juttuja ikinä. Mitään ei oo tapahtunut sen jälkeen. No yksittäisiä valopilkkuja (Kilke 2010 ja muutamat hetket liittyen oikikseen), mutta suurella mittakaavalla mä olen elänyt äärimmäisen tylsää elämää siitä asti, kun aloitin yliopisto-opinnot. Mun elämä on ollut vaan kamalaa suorittamista, vailla ollenkaan seikkailua. Vaikka seikkailu on mulle maailman tärkeimpiä juttuja. 

 Tää ei ollut kenguru, vaikka se siltä mun mielestä näyttääkin :D

Haluan tuntea olevani elossa, haluan tehdä asioita, joita voin muistella vanhana kiikkustuolissa. En halua vain joka päivä syödä aamupalaa, mennä töihin, istua iltaa koneella/harrastaa satunnaisesti liikuntaa ja mennä nukkumaan. Päivästä ja viikosta toiseen vailla mitään seikkailua. Ja elämäni suurin "seikkailuntuottaja" on aina ollut partio. Mulla on nyt pahoja vieroitusoireita siitä. Tekee näin kesällä pahaa lukea facebookista, kun koko ajan muut on leireillä milloin missäkin ja kokee hienoja asioita. Ihan sellaisia yksinkertaisia, niinkuin tällä viikolla oli telttasaunaa ja pareittain laudan palasilla hiihtämistä dyyneillä (kotilippukunnallani oli leiri).

 

 Nyt lupasi kyllä kyltti liikoja... Yhtään haltiaa ei näkynyt

Voi että kun tämä elämä vakiintuisi. Voi että kun tietäisin, että olisin jollakin paikkakunnalla edes vuoden. Mutta kun ei. Helsingissä oon ollut kohta 5 kuukautta, en vielä tiedä, muutanko täältä ihan kohta pois. Tätä ennen olin Oulussa 8 kuukautta ja sitä ennen vuoden Kokkolassa. Kauheata matkalaukkuelämää :( Mutta tälle nyt ei vielä paljoa voi, kun työura on näin alkuvaiheessa. Ehkä sitten joskus nappaan tuomarin viran jostain perähikiältä minne kukaan muu ei halua ja pysyttelen onnellisena siellä. 

 

 Aarniometsä oli ihan jees, mutta ei mielestäni mitenkään erityinen

Meanwhile, pitäis yrittää saada paras mahdollinen irti siitä, mitä on jo nyt, eikä vain surkutella sitä mitä oli joskus, mutta ei ole nyt. Viikko sitten mun veli oli täällä viikonlopun. Oli aika intensiivinen viikonloppu, ku saavuttiin Helsinkiin samaan aikaan junalla (minä Lappeenrannasta ja veljeni Pohjanmaalta) ja sitten hän lähti vasta maanantai-aamuna, minä painelin suoraan häntä saattelemasta töihin. Viikonloppuna tuli odotetusti paljon kävelyä, mutta täytyy kyllä sanoa, että yksi luonnonsuojelualue oli pettymys. Helsingin kaupungin nettisivuilla keskuspuiston pohjois-osaa mainostetaan jonakin suurimpana aarniometsänä mailla halmeilla ja kaikilla muillakin ylisanoilla. No ei ollut sen väärti. Tai no oli se ihan mukava peruskävelyreissuksi, mutta ollaan me hienomman näköisissä luontopaikoissa oltu. Korkeasaaressa puolestaan eläimiä kiinnosti nukkua piiloissaan sen sijaan, että olisivat pistäneet meille showta pystyyn. 

 Aiemmasta postauksesta tuttu orava seikkailee taas. Mihin se mansikka menikään? (mulla on paljon näitä oravakuvia, tulee varmaan muutaman postauksen ajan vierailevana tähtenä)

Mutta säät oli aivan mahtavat, syötiin hyvin ja kyllähän me kerettiin paljon pyöriä ympyrää, sekä katsella parina iltana leffat. Se viikonloppu tuntui ihan lomalta. Jälleen kerran olin lomalla kotikaupungissani. Jotenkin yhdistän aina tuollaiset sekuntiaikataulut, ulkonasyömiset ja nähtävyyksien ihmettelyt lomaan, ku sellaista lomareissumme ovat pitkälti aina olleet. Etukäteen olin vähän huolissani, että miten mä jaksan, kun en saa nukkua kuin yöllä, mutta hyvin se meni ja ihan hyvin pysyin hereillä jopa maanantaina töissä. 

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Yritetäänpä palailla viikonloppuna :)