Mutta mitä tapahtui liikunnalle?

Hei,

voisi melkein kysyä myös mitä tapahtui tälle blogille? Parhaimmillaan päivitystahti oli parin päivän välein silloin, kun käytin tätä itselleni tukena laihdutusprojektissa vuonna 2012. Sittemmin olen keskimäärin pyrkinyt päivittämään tätä kerran viikossa. Kunnes joskus viime syksynä tuli olo, että ei oikeastaan ole enää hirveästi kirjoitettavaa ja toisaalta tämä jossain vaiheessa tuntui myös taakalta. Sitten kun tämähän ei ole pakollista, kirjoittamisen helposti jätti väliin, jos yhtään siltä tuntui. Mutta nyt ajattelin taas pitkästä aikaa kirjoittaa, sillä keksin tuossa venytellessäni aiheenkin. Mitä tapahtui liikunnalle?

Taustoitetaanpas vähäsen. Olen ollut suhteellisen aktiivinen ihminen lapsuudestani suunnilleen vuoteen 2013 saakka. Lapsena olen partion ohella harrastanut jalkapalloa ja voimistelua. Tai mitä se nyt on kun lapset pyrkii tanssimaan koreografian mukaan ryhmänä :D Yläasteikäisenä löysin ohjatut liikuntatunnit ja minulla oli yläasteen ja lukion aikaan jäsenyys paikalliselle kuntosalille, jossa kävin noin 5 kertaa viikossa "varjonyrkkeilyssä", stepissä jne. Ilmeisesti jossain jalkapallon ja ryhmäliikunnan välissä oli myös han moo do-niminen taistelulaji. Niin ja tietysti pari kertaa viikossa partio ja myös suurin osa viikonlopuista joko partioretkellä, -leirillä, -kisoissa tai -kurssilla. Aikuinen minäni oikein ihmettelee, mistä energia siihen kaikkeen löytyi. Varmaan siitä, että olen aina pärjännyt koulussa ja saanut hyviä arvosanoja ilman minkäänlaista työtä niiden eteen. Tai siis tämä oli akselilla peruskoulu-lukio-kauppaopisto. 

Yliopisto-aikanani minulla oli yhdessä vaiheessa jäsenyys rovaniemeläiselle kuntosalille, jossa oli vain kuntosali- ja uintimahdollisuus. Myöhemmin oli myös jäsenyys sellaiselle salille, jossa oli ryhmäliikuntaa. Siellä tutuksi tuli myös kuntonyrkkeily. Rovaniemellä ollessani aloitin myös juoksemisen. Oikeastaan täysin tyhjästä, mutta sellaisella 3-4 kertaa viikossa tahdilla juoksuaika piteni 5 minuutista vähitellen puoleentoista tuntiin. Pisimmilläni olen juossut yhteen mittaan 15 kilometriä. Se taisi olla vuonna 2011 tai 2012. Niitä aikoja, kun kirjoitin gradua Kokkolassa. Sitten muutin työn perässä Ouluun ja liikunta hieman harveni, mutta jatkui edelleen. Veljeni asui silloin siellä ja kävimme viikoittain yhdessä uimassa ja kävelyillä. Harvemmin juoksemassa, koska minun vauhtini on hankala veljelleni. Se on nopeampi kuin hänen kävelynsä, mutta hiljaisempi kuin hänen juoksunsa :D Ja sitten minä jouduin muuttamaan työn perässä Helsinkiin. Me molemmat surtiin siinä kohtaa liikuntakaverin menetystä. 

Helsinkiin muutosta alkoi sitten minun lihominen takaisin entisiin mittoihini ja niiden ylikin ja valitettavasti myös totaalilopetus liikunnalle. Jälkikäteen ajateltuna se oli oikeastaan aika paha terveyden kannalta, vaikka olikin loistava juttu urani kannalta. Miten siis voi käydä niin, että 27 vuotta aktiivisesti liikuntaa harrastanut ihminen yhtäkkiä lopettaa sen täysin ilman, että suunnittelee sitä? Miten niin voi huomaamatta vain käydä? Siten, että se ihminen aloittaa työn, joka on ihan hirveän vaikea ja kaiken lisäksi rupeaa siinä ohessa tekemään turkasen vaikeaa ja työlästä tutkintoa työn ohella.

Aloitin siis asianajotyöt ja iltaisin kaikki aika meni asianajajatutkinnon tekemiseen. Ensin piti lukea useita kuukausia kirjalliseen kokeeseen, joka on oikeustieteellisen pääsykokeen jälkeen vaikein koe, minkä olen eläessäni tehnyt. Ja minä tein sen kokeen ollessani valmis juristi. Sitten seuraa työläs oikeudenkäyntiosa, johon teet niitä etätehtäviä normaalitöidesi päälle. Lopputulos on, että käytät noin 10 kuukauden ajan lähes kaiken hereilläoloaikasi työhön. Ja siinä ajassa valitettavasti voi kadota kokonaan päästä ajatus, että liikunta on itsestäänselvä osa arkea, jolle raivataan tilaa 3-5 kertaa viikossa. Liikunnasta tulee sellainen pakkopulla, jota mietit kuoliaaksi asti töistä stressaantuneena iltaisin, että pitäiskö tehdä jotain ja valitset sitten kuitenkin sen nojatuolin ja kirjan, koska se on palauttaa parhaiten pääkoppaa. Ja tämä on hirveän surullista.

Kyllä mä sen asianajohomman lopulta opin niin, ettei siitä tarttenut enää niin hirveästi stressata. Siihen meni noin vuosi. Mutta sen jälkeenkin on ollut ongelmia saattaa liikunta takaisin osaksi arkea. Ja juuri kun löysin Lappeenrannasta itselleni lenkkikaverin, itse asiassa aivan loppuaikoina kaksikin sellaista, mä jouduin muuttamaan Kajaaniin. Täällä hommasin heti alusta lähtien salijäsenyyden. Ja sitten paljastui, että meidän työpaikalla on hometta. Ihan homekoiran merkkaamaa hometta. Jotenkin tuntuu siltä, että se laskee kynnystä sairastaa. Suurin piirtein kaikki sairastaa vähän väliä. Minulla tuli ensin myyräkuume, sitten ongelmia poskionteloiden kanssa ja korvatulehdus. Lisäksi mua on jatkuvasti yskityttänyt, nokka vuotaa ja silmiä kirvelee. Tämän yhtälön kanssa olen yrittänyt käydä salilla edes välillä, koska maksan kuitenkin joka kuukausi sen maksun. 

On rehellisesti sanottava, että olisi siellä salilla voinut käydä useamminkin. Tänään oli itse asiassa eka kerta sen poskiontelo/korvatulehdushärdellin jälkeen. En tajua mikä siinä on niin vaikeaa rakentaa uudestaan sitä aktiivista elämäntapaa, jonka kuitenkin on omannut suurimman osan elämästään. Tällä hetkellä kuitenkin lajikin on sellainen, josta minä pidän. Se oli paha se vuosi 2013, mutta tietyllä tapaa paha oli myös yliopistovuodet vapauksineen. Opiskelunihan oli melkein pelkästään kirjan lukemista kotona. Se tarkoitti, että saattoi aamulla herätä mihin aikaan halusi, käydä juoksemassa/harrastamassa liikuntaa ja sen jälkeen aloittaa lukemaan. Nyt oikeasti on opeteltava siihen, että olet töissä sen noin 8-16.15 arkipäivisin ja liikunta on mahdutettava siihen. Ehkä se on osittain tuo täyden työviikon tekeminen ja siihen liikunnan yhdistäminen, mikä tässä on nyt mulla opeteltavana. 2005 vuonna päättyneen lukion jälkeenhän olen elänyt sellaista "ole jossain arkisin 8/9 - 16/17 -elämää" oikeastaan vasta noin 3 vuotta. Enkä ole tuona aikana onnistunut yhdistämään säännöllistä liikuntaa osaksi arkeani.

Nyt kun on sellainen työ, jota ei tarvitse stressata lähes ollenkaan, on oikein hyvä aika opetella ottamaan liikuntaa takaisin osaksi arkea. Ja koska aamuliikunta ei enää onnistu (en todellakaan rupea heräämään vartin yli viisi, että ehtisin liikkua aamulla ennen töihin menoa), olen onneksi löytänyt niin sanotut pöllövuorot. Eli että menee salille suunnilleen puoli kasin aikaan illalla. Silloin ei ole kovin montaa kanssatreenaajaa, joten laitteisiin ja haluamilleen tangoille ja painoille pääsee ilman isompaa jonotusta, mutta kuitenkin kerkeää vielä käymään saunassa, ennen kuin se sulkeutuu. Ja liikunnan jälkeen on sentäs itseensä tyytyväinen olo. Onneksi menin. Peilikuvakin näyttää kivemmalta treenin jälkeen, vaikka eihän siinä tietysti mitään muutoksia tapahdukaan. Ainakaan viikkotasolla. Mutta ehkä vuositasolla jotain alkaa tapahtua.

Tällaisia ajatuksia tänään. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille :)