Oikeus ja kohtuus - laki ja moraali törmäyskurssilla?

Tämä on siis yliopiston opintoihin kuuluva oikeusfilosofian esseeni, julkaisen sen tähän taustaksi seuraavalle tekstille, jossa väitetään, että lain sokea noudattaminen ei ole aina oikein. Näin siksi, että kaikki maallikot (siis ei-juristit) eivät välttämättä tiedä, että voimassaoleva laki ei ole yhtä kuin oikeus, kohtuus, hyvä moraali tai hyvyys. Pelkästään noudattamalla lakia, et ole oikeudenmukainen, kohtuullinen, korkea moraalinen tai hyvä.

OIKEUSFILOSOFIAN ESSEE

OIKEUS JA KOHTUUS  –  LAKI  JA MORAALI  TÖRMÄYSKURSSILLA?

Tausta

Minulla on tuttava, joka ottaa minuun yhteyttä aina silloin tällöin. Yhteydenoton aihe on aina oikeudellinen ongelma ja tuttavan vakiolausahdus ”suomalainen tuomioistuin ei kai vieläkään anna painoarvoa oikeudelle ja kohtuudelle?”. Mitäpä muuta tuttavalle voi vastata, kuin että suomalainen tuomioistuin soveltaa Suomen lakia kulloiseenkin yksityistapaukseen ja siihen lakiin on yritetty saada oikeus ja kohtuus sisäänrakennetuiksi?

Itsekseni aloin kuitenkin kerran pohtia asiaa. Onko sittenkään niin, että lakimme sisältävät oikeuden ja kohtuuden? Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti Olaus Petrin päivistä ja hänen tuomarinohjeistaan. Yksihän niistä kuului ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sillä sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään”.

Nykyään kaikenmaailman lautakasojen ja Kehittyvien Maakuntien Suomen keskellä uskottavammalta tuntuisi lause ”mikä ei ole vaalirahoittajan tai taustatahon tahto, ei saata olla lakikaan; sillä sen lainsäädäntövallan tähden, jonka he meille suovat, heidän tahtonsa laiksi hyväksytään”.

Tarkoituksenani on tässä esseessä pohtia sisältyvätkö oikeus ja kohtuus lakiimme ja mikä on moraalin merkitys tässä yhtälössä. Käsitykseni on, että kysymys lain ja moraalin välisestä suhteesta on oikeusfilosofinen.

Määritelmiä

Aiheessa ei päästä eteenpäin, ellei määritellä aluksi jotenkin oikeutta, kohtuutta ja moraalia. Laille annan tässä suoralta kädeltä sen merkityksen, että se on valtiollisen instituution, Suomessa eduskunnan, säätämä kokoelma sääntöjä, jotka määrittelevät, miten asiat yhteiskunnassa ratkaistaan. Näkemys on oikeuspositivistinen, mutta palvelee tämän esseen tarkoitusta.

Oikeus on tieteellisessä keskustelussa yleensä nähty subjektiivisena tai objektiivisena. Subjektiivinen oikeus merkitsee oikeutta johonkin tiettyyn seikkaan, esimerkiksi omistajan oikeutta esineeseen. Objektiivinen oikeus puolestaan nähdään joko oikeusjärjestyksenä tai yksittäisenä oikeusnormina. Uskon kuitenkin, että tämän esseen tarkoituksen kannalta hedelmällisintä olisi antaa oikeudelle määritelmä, jonka tavallinen kadunkulkija sille antaisi. Kokemusteni perusteella uskon määritelmän olevan ”oikeutta on, että jokainen saa sen mitä hänelle kuuluu”.

Kohtuudelle on oikeustieteessä annettu merkitys, että asioiden tila ei ole liian lievä eikä liian ankara. Maallikko voisi antaa kohtuudelle merkityksen, että kulloinkin otetaan huomioon asian eri puolet, osapuolet ja heidän asemansa, kun tehdään päätöstä jostakin.

Moraalilla puolestaan viitataan vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä. Moraalin merkitys tulee käsittääkseni esiin parhaiten valintatilanteissa. Kun pieni lapsi tekee valinnan kahden vaihtoehdon välillä, hän todennäköisesti valitsee parhaiten tarpeitaan tyydyttävän vaihtoehdon. Aikuisena, toivottavasti, päätöksessä otetaan huomioon muitakin seikkoja ja saatetaan valita vaihtoehto, joka ei ole omalta kannalta helpoin, mutta jota pidetään ”oikeana”, moraalisena.

Lain synty

Tuomas Akvinolainen väitti, ettei epäoikeudenmukainen laki ole laki ja että moraali määrittelee, mikä voidaan katsoa laiksi. Sinänsä hieno näkemys, kysymys vain kuuluu, kuka määrittelee mikä on oikein ja väärin? Hyvä esimerkki ongelmasta on, että ihmiset yleensä haluavat toimia oikein. Heillä vain sattuu olemaan eri käsityksiä siitä mikä on kulloinkin oikein. Suurin osa tyytyy näissä tilanteissa siihen, että kun asiasta on säädetty laki, se kertoo mikä asiassa on oikein, vaikka itse ei olisikaan samaa mieltä kaikista yksityiskohdista. Lain kautta tiedämme, miten pitäisi elää ja mitä tapahtuu, jos emme elä niin.

Mitä sitten Friedrich von Hayek tarkoitti sanoessaan ”Vallitseva usko ’yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen’ on nykyisin ehkä vakavin uhka vapaan sivilisaation useimmille muille arvoille”? Oma arvaukseni on, että hän viittasi sillä juuri siihen, miten lait syntyvät ja minkä aseman kansalaiset niille antavat.

Keskimäärin varmaankin ajatellaan, että laki tosiaan osoittaisi sen, mikä on oikein. Mutta varsinkin viime aikoina, lähinnä vaalirahasotkujen takia, on herännyt ajatus, että mitä jos laki sittenkin on vain kumartamista tietylle taholle? Kaikkein parhaiten tämä käy mielestäni ilmi vero-oikeuteen ja sosiaalioikeuteen kuuluvista säännöksistä. Se miten valtio ottaa ja miten se antaa, on ilmaistu niin monimutkaisesti, ettei siitä saa selvää, kenen etuja on ajettu ja kenen kustannuksella. Ja onkos tuo nyt kummakaan, kun ajattelee, että ihmisiä ne kansanedustajatkin vain ovat. He todennäköisesti ajavat myös omia etujaan, eli haluavat säilyttää työnsä. Mikä puolestaan edellyttää, että he säätävät lakeja, jotka miellyttävät niitä kansanosia, jotka ovat heitä äänestäneet. Ja miellyttääkö ihmisiä eniten oikeudenmukainen laki? Ei, ihmisiä miellyttää eniten laki, joka ajaa juuri heidän etujaan.

Tästä pääsemme siihen, että lakien luominen onkin vain lopulta keino toteuttaa politiikkaa. Se ei sellaisena välttämättä sisällä sitä mikä on asiassa oikein tai edes sitä, mitä useimmat pitäisivät oikeana. Näin ollen muut arvot väistyvät, kun motiivina onkin vain raha. Maksaako luonto siitä, että säädetään ympäristöystävällinen laki? Maksavatko syrjityt kansalaiset siitä, että heille suodaan tasa-arvoa? Ollaanko ylipäätään valmiita tekemään mitään ”oikein”, jos ei samalla kertaa pystytä velvoittamaan kaikkia muitakin tekemään niin?

Laki ja oikeus

Tapa, jolla laki syntyy, tarjoaa oivan mahdollisuuden skeptisyydelle. Skeptisyydelle sen suhteen, että laki sisältäisi oikeuden. Mielestäni lakiin kuitenkin sisältyy ainakin jossain määrin sitä, mitä kulloisenakin aikana pidetään oikeana, sillä muuten kansalaiset kapinoisivat sitä vastaan. Tai ainakin enemmässä määrin kuin nykyään.

Tähänkin voi kuitenkin heittää näkökulman, että yleensä ihmiset ovat yhtä mieltä vain aivan perustavanlaatuisista kysymyksistä. Esimerkiksi pidetään hyväksyttävänä, että lailla pyritään estämään syrjintää sukupuolen, rodun, kansalaisuuden, uskonnon jne. perusteella. Oikeina pidetään myös ihmisoikeuksia.

Mutta entäpä jos kysytään, tulisiko eutanasia sallia? Tällä hetkellähän laki kieltää sen. Suuri määrä ihmisiä lienee kuitenkin sitä mieltä, että ihmisellä pitäisi olla oikeus päättää elämänsä, jos se käy liian raskaaksi. Miksi sitä ei silloin saisi tehdä helposti, kivuttomasti ja ennen kaikkea arvokkaasti? Miksi joutua yrittämään itsemurhaa vaivalloisesti, epävarmasti ja kivuliaasti, vain koska laki on sitä mieltä, ettei eutanasia ole hyväksyttävää? Entä mitä mieltä kansalaiset olisivat, jos tietäisivät, että syytetty saa valehdella tuomioistuimessa? Jo nykyiselläänkin parjataan aika paljon sitä, kuinka valtio hyysää rikoksentekijöitä. Monen mielestä periaate ”mieluummin vapautetaan syyllinen, kuin tuomitaan syytön” on viety liian pitkälle.

Laki ei välttämättä tunnusta oikeutta, vaikka jotkut vaatisivatkin sellaista. Esimerkkinä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus. Suomessa samaa sukupuolta oleville suotiin sisäinen adoptio, eli pariskunnan toisen osapuolen biologisen lapsen adoptointi, vasta syyskuussa 2009. Ulkoinen adoptio, siis että lapsella ei olisi biologisia siteitä kumpaankaan ottovanhempaan, ei toistaiseksi ole sallittu. Useissa Euroopan maissa sisäinenkään adoptio ei ole sallittu samaa sukupuolta oleville pareille.

Laki saattaa myös velvoittaa johonkin, mitä osa ei hyväksy velvollisuudekseen. Erilaiset verot ovat tästä hyvä esimerkki. Ihmiset eivät näe oikeutettuna perintöveroa, sillä onhan omaisuudesta jo verotettu sitä henkilöä, joka sen on kerännyt. Myös yritysten velvollisuus maksaa kirkollisveroa saattaa hiertää vaikkapa ateisteja, joilla on oma yritys.

Sisältääkö laki siis oikeuden merkityksessä ”kukin saa sen, mitä hänelle kuuluu”? Vastaus riippuu täysin kulloisenkin vastaajan mielipiteistä ja siitä, onko tuo mielipide yhtäläinen vallitsevan lain kanssa. Jos asiaa yrittäisi objektiivisesti tarkastella, vastaisin, että oikeus ei ainakaan absoluuttisesti toteudu. Lakeja ohjaa näet varsin paljon se, mihin valtio ylipäätään on kykenevä. Jos esimerkiksi halutaan suoda oikeuksia, jotka aiheuttavat menoja, pitäisi jotenkin oikeuttaa vastaavan rahamäärän tuottavia velvoitteita. Lopulta kysymys menee hyvinkin paljon oikeisto-vasemmisto akselille, huolehtiiko markkinatalous ihmisen pärjäämisestä omillaan vai onko tulontasaaminen ynnä muut sellaiset toimet tarpeen? Kysymys on myös siitä, että lain tulee tyydyttää suuri osa kansasta, jotta se säilyttäisi asemansa. Näin ollen vähemmistönä olevat joutunevat luopumaan oikeuksistaan, olivatpa ne kuinka oikeutettuja tahansa.

Laki ja kohtuus

Laki ei siis aina sisällä oikeutta, mutta sisältääkö se kohtuuden? Joiltakin osin ainakin vaikuttaisi, että kohtuutta on yritetty etsiä. Esimerkiksi kuluttajansuoja- tai työlainsäädännössä, jotka pyrkivät turvaamaan heikommassa asemassa olevaa sen sijaan, että kuluttaja ja yritys tai työntekijä ja työnantaja nähtäisiin tasavertaisina sopimuskumppaneina.

Toisilta osin taas tuntuu, että kohtuutta ei ole nimeksikään. Miksi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä maksimirangaistus on 4 vuotta vankeutta, vaikka teko on omiaan aiheuttamaan lapselle sellaiset traumat, ettei hän välttämättä koskaan pääse siitä yli ja teko haittaa hänen elämäänsä hänen loppuikänsä? Törkeän kirjanpitorikoksen maksimirangaistus on sama 4 vuotta ja törkeän rahanpesun 6 vuotta, vaikka näiden kahden rikoksen aiheuttamat oikeudenmenetykset ovat lähinnä varallisuuteen kohdistuvia ja tuskin näin ollen tuhoavat kenenkään elämää. Onko tämä kohtuullista kenenkään mielestä? Onko varallisuus tärkeämpi oikeushyvä kuin ihmisen itsemääräämisoikeus? Vai onko tässäkin taas kyse siitä, että raha loppupeleissä määrää, millaiseksi laki muodostuu?

Kohtuudesta puhuttaessa huomioon pitää myös ottaa se fakta, että kohtuus toteutuu yleensä enemmänkin lainkäytön puolella, kuin itse laissa. Eli lainsäätäjä säätää sellaisia avoimia normeja, jotka sitten antavat tuomioistuimelle mahdollisuuden ottaa kunkin tapauksen yksityiskohdat huomioon. Esimerkiksi vahingonkorvauslain 2 luvun 1 pykälässä sanotaan ”vahingonkorvausta voidaan sovitella, jos korvausvelvollisuus harkitaan kohtuuttoman raskaaksi ottaen huomioon vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet”. Rikoslain puolella lieventämis- ja koventamisperusteet puolestaan voidaan nähdä esimerkkeinä kohtuuden etsimisestä.

Koska lakiin ei voida ottaa kaikkia mahdollisia tilanteita, ovat juuri tällaiset ”avoimet pykälät” keinoja säännellä asioista yleisellä tasolla. Avointenkin pykälien kohdalla kuitenkin kaikkien tilanteiden kattaminen lienee mahdottomuus ja yksittäistapauksissa laki saattaa tuntua maallikoista kohtuuttomalta.

Laki ja moraali

Ei liene itsestäänselvyys, että laki ja moraali kulkisivat aina käsi kädessä. Helppo esimerkki tästä on Martin Luther King ja rotuerottelu. King rikkoi rotuerottelua koskevia lakeja kampanjoidessaan mustan vähemmistön kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa. Kingin näkemys oli, että rotuerottelua edellyttävät lait nöyryyttivät sekä mustia että valkoisia ja näin ollen hän katsoi niiltä puuttuvan moraalisen auktoriteetin. Hän myös katsoi, että näitä normeja oli rikottava avoimesti, jotta voitaisiin vedota yhteisön omaantuntoon.

Tietenkin on selvää, että punaista päin ajaminen, ja näin tieliikennelain rikkominen, on sallittua vaikkapa tilanteessa, jossa kuljettaa pahoin haavoittunutta sairaalaan. On myös tilanteita, joissa ihmisillä voi olla mahdollisuus noudattaa lakia, mutta silloin seuraukset saattaisivat olla sellaiset, että lain rikkominen on järkevämpi ratkaisu. Kuvitellaan esimerkiksi äiti, joka voi ruokkia lapsensa vain varastamalla. Onko hänellä silloin moraaliset perusteet rikkoa lakia ja hänen toimintansa laitonta, mutta anteeksiannettavaa? Jos rikos havaitaan, se kuitenkin todennäköisesti johtaa rangaistukseen, vaikkakin rangaistus saattaa olla varsin lievä.

Mutta missä menee raja sille, milloin lain säännöistä poikkeaminen on sallittua moraalisilla perusteilla? Pitääkö itse lain olla moraaliton, kuten rotuerottelu tapauksessa, vai pitääkö lain noudattamisen johtaa yksittäistapauksessa moraalittomaan lopputulokseen? Ja kenelle suodaan erityisoikeuksia moraalisilla perusteilla? Miksi jehovan todistajat on vapautettu asevelvollisuudesta rauhanaikana, mutta muihin uskonnollisiin näkemyksiin vetoavat totaalikieltäytyjät saavat ehdottoman vankeusrangaistuksen?

Laki voi olla siis moraalisesti paha: epäreilu tai liian tiukka. Voidaan kysyä, että pitäisikö lakien pyrkiä heijastelemaan yhteiskunnan sen hetkistä moraalia? Käsittääkseni konservatiivit näkevät asian näin. He tuskin pitävät moraalia muuttumattomana asiana, historiahan todistaa päinvastaista, mutta näkevät lain pohjimmiltaan julistavan sitä, mitä sillä hetkellä yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä.

Tietääkseni liberaalit puolestaan näkevät asian niin, ettei lain pitäisi ottaa moraalista kantaa asioihin. Sen sijaan sen tulisi luoda kehykset, joiden sisällä ihmiset voivat elää omien arvojensa mukaisesti, niin ettei heitä pakoteta noudattamaan jotakin tiettyä näkemystä. Tämänkin näkökulman mukaan lain tulee kuitenkin estää vahinkoa tai sen uhkaa aiheuttava toiminta.

Aiemmat esimerkkini koskivat lähinnä tapauksia, joissa moraali ”vaati” laista poikkeamista. Tilanne voi kuitenkin olla myös niin, että moraalisesti oikea toiminta vaatisi enemmän kuin pelkkä laki. Viittasin aivan tämän esseen alussa meneillään olevaan vaalirahakohuun. Lain ja moraalin suhdetta pohtiessamme, siihen on luontevaa palata. Vaalirahakohun yhteydessähän yksi jos toinenkin on joko heittäytynyt muistamattomaksi tai sitten todennut, ettei ole tehnyt mitään laitonta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että laki voi myös ”olla vetämättä” moraalin rajoja. Toiminta ei välttämättä ole oikein, vaikka se olisi laillista. Voisi myös kysyä, että onko poikien ympärileikkaus nyt laillista, kun korkein oikeus on antanut päätöksen (2008:93), että kyseinen toimenpide ei ollut oikeudenvastaista?

Haluan kuitenkin ottaa esiin sen seikan, että nämä asiat, joita olen tässä käsitellyt, ovat lähinnä ääritapauksia. Mielestäni yleisesti ottaen Suomen laki on hyvinkin ”moraalinen”. Tosin tähän varmasti vaikuttaa se, että minut on kasvatettu pitämään lakejamme suurimmaksi osaksi oikeina. Olenkin miettinyt muutaman kerran, että mitenköhän maissa, joissa sovelletaan Sharia-lakia? Pystyykö kukaan oikeasti pitämään sitä moraalisesti oikeana? Käsittääkseni sharian mukaisesti aviorikos tai varkaus saattaa johtaa jopa kuolemantuomioon, mutta murhan tehneenä voi päästä täysin pälkähästä, jos uhrin omaiset suovat anteeksi. Surullisia ovat myös tarinat kunniamurhista. Ei siitä hirveän kauan ole, kun julkisuuteen tuli tapaus, jossa tyttö, olikohan 14-15-vuotias, oli haudattu elävältä, koska hänen oli nähty puhuvan vieraille pojille. Ainoastaan puhuvan.  

Loppupäätelmä

Kuten filosofisia aiheita yleensäkin pohtiessa, kenties tälläkin kertaa syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mielestäni kuitenkin oikeus, kohtuus ja moraali kietoutuvat niin tiukasti yhteen, että niiden erikseen tarkastelu olisi mahdotonta ja keinotekoista. Ne muodostavat jonkinlaisen kehän, jonka pohjalta lakia voidaan arvioida. Yllätyin lopulta itsekin sitä, kuinka radikaaleihin lopputuloksiin päädyin tällä päättelylläni. En olekaan aikaisemmin kyseenalaistanut voimassa olevaa lakiamme näin suuressa määrin. Ja nyt on todettava, että olisi oikeasti niin paljon helpompaa työntää pää puskaan ja mennä virran mukana. Mutta miten silloin yhteiskunta koskaan muuttuisi? Ellei olisi niitä, joilla on rohkeutta puuttua epäkohtiin?