Rentoutumista pääsiäislomalla

Heissan,

täällä yksi onnellinen pääsiäislomalainen. Tai ainakin vielä olen saanut nauttia pääsiäislomasta ilman, että puhelin olisi soinut työn merkeissä. Oi tää 4 päivän vapaa tulee niin tarpeeseen. Mulla oli viime elokuussa viikon loma ja samaten viikko lomaa joulukuussa. Sitten vaikka alkuvuodesta olisi ollut tarjolla vaikka miten arkivapaita, niin ne meni multa kaikki ohi, koska tein 3 viikkoa töitä joka päivä pakottavista syistä. Ja sitten tässä onkin ollut nämä "härkäviikot". Joten pääsiäistä on odotettu! 

 

 Kuoppa ja rakennustyömaa. Ou jee. Ja tuhannen likaiset ikkunat.

Ensin näytti pahalta, kun kävi ilmi, että yksi asiakas on otettu kiinni ja vaikutti, että tässä joutuu lähtemään pääsiäislomalla sekä kuulusteluihin että vangitsemisoikeudenkäyntiin. Tästä käytiin keskusteluja torstaina, että miten tehdään ja mä ilmaisin, että ei nappaa ja työnantaja totesi, että ei hän mua rupea pakottamaan ja että katotaan sitten, jos tilanne aktualisoituu. Ei se puhelin nyt kuitenkaan oo vielä soinut. Että en tiedä pärjäskö se tyyppi yksinään vai menikö mun työnantaja vai mitä tapahtui, mutta pääasia on että mä oon saanut nauttia vapaasta. Nyt kop kop, puuhun, että sais vielä olla huomisen ja maanantainkin vapaalla. 

 

 Ne kaivaa sen kuoppansa ihan kiinni tuohon seinään. Että jos mä kuolen, ni se johtui sitten siitä, että tuo talo tippui tuonne kuoppaan. Josta kuulemma tulee 7 metriä syvä.

Pääsiäinen kuluu tänä vuonna ihan kotosalla. Tai siis täällä Lappeenrannassa. Pitkäperjantai meni yllättävää kyllä suurimmalti osalti nukkuessa. Siis en tajua mikä on ongelma, mutta mulla jo viikolla väsytti ihan urakalla. Saatoin nukkua töiden jälkeen pari tuntia ja sitten siihen päälle vielä 9 tunnin yöunetkin. Torstain ja perjantain välisenäkin yönä nukuin 9 tuntia ja siitä huolimatta vielä perjantaina päivällä 7 tuntia ja päälle normaalit yöunet perjantain ja lauantain välisenä yönä. En tiedä johtuuko tää nyt siitä, että mä oon ollut 2 viikkoa sairaana töissä vai mistä, mutta nyt ainakin on nukuttu. Onneksi sentään tänään pysyin suurimmalti osalti hereillä. 

 

 8 kuukautta siinä meni, mutta sain viimeinkin kötöstettyä tuon lakanan tuohon :D

Säät on olleet nyt aivan mahtavat. + 15 ja aurinko paistanut. Kannoin toppavaatteet kellariin ja sieltä ylös trenssin ja kesäkengät. Vielä naulakossa roikkuu villakangastakki ja yhdet talvikengät siltä varalta, että tässä tulee jotain takapakkia, mutta siis kaikkein kylmimmän ajan vaatteet on laitettu pois. Tämän lisäksi kävin tänään jopa kolmeen otteeseen ulkona. Ensin pieni shoppailukierros, sillä koska torstaina oli palkkapäivä, sain viimeinkin haettua pari tyynyä, jota olin kuolannut varmaan 3 viikkoa. Sitten ruokakauppa (koska oletettavasti kaupat on kiinni huomenna ja maanantaina) ja tämän jälkeen vielä rento tassuttelureissu "lähimetsään" kuuntelemaan linnunlaulua, tuijottelemaan puita, Saimaata ja muutenkin vain fiilistelemään kevättä.

 

 Raidalliset on uusia. Eikö ookki hienoja? :)

Nämä kaksi vapaapäivää olivat samalla myös kevään ensimmäiset oikeasti lämpimät päivät. Ihmisiä oleskeli aika paljon tuolla satamassa, lokit kirkuivat ja osalla vastaantulijoista oli jopa shortsit. Olisi kyllä kiva, jos tää kevät etenis jonnekin ja alkaisi viimeinkin vihertää. Talvi oli tynkä ja lumeton kevät tuntuu kestäneen jotenkin ikuisuuden. Kaipaan vaihtelua! Lisäksi olisi äärimmäisen kiva, että tämä köhä loppuisi, niin voisi taas jatkaa niitä aamulenkkejä. Selkä on tässä taas alkanut oireilla, ku en oo 3 viikkoon käynyt aamulenkeillä. Oon lisäksi vähän kypsytellyt ajatusta, että pitäiskö taas alkaa juoksemaan. Siinä joutuu taas lähtemään nollasta, mutta se on tosi palkitsevaa, kun siinä edistyy kuitenkin aika nopeasti. 

 ja sopii niin hyvin kokonaisuuteen! Totoro-tyyny sopii puolestaan paremmin tuohon tuolille, vieressä kun on tuo vihreä nappula ja pieni Totoro-pehmo.

Toinen mitä oon tässä kypsytellyt, on tämä operaatio tee jotain painollesi. Kyllä se tuossa sairastamisen myötä putosikin 2 kiloa, ku mua yksinkertaisesti ei oo kiinnostanut syödä. Mutta tästä ois varmaan hyvä jatkaa aktiivisesti. Motivaatiotekijä numero 1 on nyt vaatekaappi. Mulla ei oo varaa ostaa uusia vaatteita, joten mun on pakko pysyä sen kokoisena, että mahdun omistamiini vaatteisiin. Ja kyllä mä tällä hetkellä mahdunkin, mutta silleen epämukavasti. Esimerkiksi trenssini, villakangastakkini ja toppatakkini ovat kaikki ostettu silloin, kun olin hieman kevyemmässä kunnossa. Ne mahtuvat päälle, mutta ne näyttäisivät paremmilta ja tuntuisivat mukavammilta, jos painoa olisi vähän vähemmän. 

 

Joskus on tosi tympeää olla tällainen jojo. Välillä jos kovalla työllä onnistuukin saamaan painoansa alas, niin sitten jos ei oo skarppina, se hiipii takaisin. Ja sitten (niin kuin nyt) kun ollaan vaatteisiin mahtumisen rajoilla, skarpataan uudestaan koska on pakko. Kunnes lopulta johonkin päästyään, asian antaa olla ja taas lihotaan. Ongelma kai on, että mulla ei oikeasti koskaan ole ollut työkaluja pään sisäisten ongelmien ratkomiseen. Sitä voi jonkin aikaa pysytellä erossa herkuista tai pitää niiden kulutuksen sen verta vähäisenä että paino tippuu, mutta sitten taas mennään. Mä niin toivoisin, että mun aivot eivät olisi laatua "herkkujen syöminen on elämäsi suurin nautinto". Mutta kun ne se on. Ja se on mun ongelma. Eikä mulla ole hajuakaan miten tällainen ongelma oikein selätetään. Se että kyse on mun elämän suurimmasta nautinnosta, saa mut aina syömään uudestaan, koska "elämä nyt vaan ei ole elämisen arvoista ilman herkkuja". Kuulostaa niin typerältä, näin kun sen "ääneen sanoo" tai siis kirjoittaa tähän ruudulle. Että otetaan vinkkejä vastaan! Miten luopua lopullisesti jostain, mikä on kaikkein nautinnollisinta? Kohtuus on mulle tässä asiassa yhtä vaikeaa, kuin alkoholistille alkoholin kanssa. 

 

Pitäisi varmaan palata lukemaan noita vanhoja blogikirjoituksia aktiivisen karppauksen ajalta. Silloin se uutuuden viehätyksessään eteni jotenkin helposti se laihtuminen. Karppauksen mahtavuus kun on, että rasvaa saa mättää. Siinä jää sallituiksi aineiksi lohi, grillikylki, meetwursti, kerma ja rasvaiset juustot. Mutta kas kun tässäkin on niin hieno psykologia, että jos mä ajattelenkin tiukempaa karppausta, niin eiköhän rupea houkuttamaan kaiken maailman hedelmät! Maustetut jugurtit. Ja tomaattikeitto! Viimeisessä on 30 kcal per desi, mutta hiilareita ihan sikana, ku siinä on muistaakseni perunaa.

 

On tää vaikeaa. Mulla on yksi pahe ja se on tää ylensyöntihomma. Ja mä jumitan näissä samoissa ajatuksissa. Mietin äsken, että tuon mitä mä tuohon ylle kirjoitin, olen varmaan kirjoittanut tännekin varmaan 10 kertaa. Lukijoille tosi kiva. Taas se jauhaa tuota samaa virttä saamatta kuitenkaan mitään aikaan tai pääsemättä kuitenkaan mihinkään. Pahoittelen asiaa. Tästä blogista on tullut mulle vähän kuin päiväkirja, niin kai mä tänne sitten puran asioita niin kauan, että ympyrän kulkemisen sijaan keksin reitin ulos ongelmasta.

 

Toinen juttu mitä mä oon viime aikoina pohtinut aika paljon, on nää työjutut. Mulla ei oo hirveän hyvä palkka. Ja se tympii mua säännöllisesti ihan todella. Ku palkkapäivänä maksaa laskut ja lyhentää lainoja, niin elämiseen jää aika vähän. Ihan samalla elintasolla mennään edelleen kuin opiskelijanakin. Toki voisin asua halvemmastikin. Kämpän saisi ehkä 100 euroa halvemmalla, jos muuttaisi kauemmaksi ja huonompaan. Mutta minä olen sellainen kotihiiri ja esteetikko, että kodin on oltava viihtyisä. Mieluummin pihistelen sitten jostain muusta kuin asun kodissa joka ahdistaa. 

 

No niin tai näin. Oon nyt yrittänyt miettiä asiaa siltä kantilta, että ainakin mulla on työ. Saan enemmän rahaa, mitä saisin jos olisin työttömänä. Työkokemus karttuu koko ajan. Vaikka joskus tuntuu siltä, että oon ainut valmistunut juristi, jolla on näin surkea tilanne (kaverit tienaa sen 2000-4000 euroa kuussa), niin pitäis muistaa ajatella asiaa siltä kantilta, että suuremmalla osalla niitä töitä ei oikeasti ole ja tilanne voi olla hyvinkin toivoton. Oma tilanteeni on sellainen, että ehkä parin vuoden sisällä on mahdollista päästä auskultoimaan, jolloin tulotaso nousee useita satoja euroja kuussa. Eli tää on vähän sama kuin opiskelijalla, nyt on pärjättävä vähemmällä, mutta tunnelin päässä on valoa ja sekin on jotensakin arvioitavissa, että milloin sinne tunnelin päähän pääsee.

 

Pitäis muistaa myös arvostaa sitä, että se työni on oikeasti aika jees hommaa. Hyvin vähän on loppuunsa sellaisia aspekteja, mistä en pidä yhtään. Suurin osa hommasta on ihan ok ja loppuunsa aika paljon on sellaisia hienojakin hetkiä. Lisäksi tässä hommassa saa todella hyvin perspektiiviä elämään. Mulla on asiakkaita, jotka on esim. Ghanasta, Syyriasta ja Irakista. Siinä kun kuuntelee heidän kertomuksiaan, alkaa tää Suomi oikeasti tuntua aika mukavalta yhteiskunnalta. Sitten on ne ammattirikolliset. Heilläkin on omalla tavallaan hyvin toivottomat näkymät ja he joutuvat ihan käsittämättömiin tilanteisiin, mihin suurin osa ihmisistä ei koskaan joudu. Nuorisorikollisten osalta on havainnut, minkälaisista taustoista he tulevat, eikä voi muuta todeta, kuin että heillä ei ollut koskaan mahdollisuutta kasvaa kunnon kansalaisiksi. Ja sitten on hyvin raakojen rikosten uhreiksi joutuneet lapset ja heidän vanhempansa, jotka myös yrittävät keksiä miten selvitä tapahtuneesta. Tavanomaisimmasta päästä elämänkaarta ovat kuolemaan liittyvät työtehtävät, esimerkiksi perunkirjoitus. 

Kaiken kaikkiaan tässä pääsee näkemään ja kokemaan itsekin ihmisenä paljon enemmän, kuin nuorista elinvuosistani voisi päätellä. Ja se on rikkaus, sillä tämä mahdollistaa kasvun ihmisenä. Ei sellainen tasapaksu elämä valoisilla alueilla voisi koskaan kasvattaa näin paljon. Tässä oppii hienosti näkemään asioita monesta näkökulmasta ja ymmärtämään muita. Oppii olemaan vähemmän tuomitseva. Ja jos pysähtyisi ajattelemaan, tajuaisi että asiat on aika hyvin, jos ainoat ongelmat ovat ylipaino ja pieni palkka.

 

Luulen, että perusongelma on verrata itseään aina niihin, joilla menee paremmin. Unohtaa, että eivät hekään sinne pisteeseen suoraan tupsahtaneet, vaan jos jonkinmoinen polku on pitänyt ensin käydä läpi. Ja sitten on niitä, joilla vain oli joku lahjakkuus, jonka avulla sai aikaiseksi suorastaan satumaiselta vaikuttavan elämän. Niin kuin vaikka nyt noi tunnetuimmat bloggaajat. Hommassa pitää olla aika hyvä, että onnistuu pitämään kymmenien tuhansien päivittäiset lukijamäärät. Mutta sitten on ne miljoonat näkymättömät, jotka puurtaa ihan samalla tavalla kuin itsekin puurtaa. Palkinto tulee sitten joskus. Tai sitten ei tule, mutta sekin on vain elämää ja lopulta matka on tärkeämpi kuin päämäärä. 

 

Onnellisuus kumpuaa lopulta siitä, että on jotain mitä kohti pyrkiä ja toisaalta taito nähdä hyvät puolet siitä mitä on. Yksi tuttavani kirjoitti tuossa pitkänä perjantaina facebookiin aika kamalan tilapäivityksen koskien yksinäisyyttä ja toivottomuutta. En kommentoinut sitä mitenkään, kun se meni niin syvissä vesissä, etten tiennyt miten olisin sen tehnyt vaikuttamatta tekopirteältä ihmiseltä, joka ei näe toisen ahdingon syvyyttä. Mutta itsekseni mietin, miten jollekin on niin kamalaa olla yksin pääsiäinen. Minäkin olen yksin pääsiäisen, mutta en minä koe oloani yksinäiseksi. Minä olen nukkunut, lukenut, katsonut leffoja, kuunnellut musiikkia, kulkenut luonnossa ja kaupungilla, valokuvannut, pelannut tietokonepeliä, roikkunut netissä, kirjoittanut blogia. Kaikki tämä täysin yksin, mutta tuntematta oloani yksinäiseksi. 

 

Ja ennen kuin kukaan pääsee sanomaan, että olisin hirmusosiaalisissa tilanteissa työpäivinä, niin en minä loppuunsa ole. Asiakaspalavereita on ehkä pari tuntia viikossa, oikeudenkäyntejä/kuulusteluita ehkä kerran viikossa tai harvemmin. Esimieheni on kanssani samalla paikkakunnalla ehkä 1 päivän viikossa. Kaiken muun ajan olen täysin yksin. Asun yksin, kavereita näen ehkä noin kerran viikossa. Enkä silti tunne itseäni yksinäiseksi. Ymmärrän yksinäisyyden konseptin ainoastaan siinä yhteydessä, kun joutuu olemaan seurassa, johon ei ollenkaan sovi. Se on kamala tilanne. Mutta eihän sitä nyt yksin ollessaan ole yksinäinen. Saa olla oma itsensä ja tehdä mitä haluaa, ilman että kukaan tuomitsee tai muuten ihmettelee. 

 

Voi vaikka kirjoittaa tällaisen tajunnanvirtapostauksen, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja jossa ei loppuunsa ole minkäänlaista punaista lankaa. Ehkä tässäkin hommassa on järkeä ainoastaan, kun ottaa perspektiiviksi, että tämä on päiväkirja. Täynnä ihmettelyä milloin mistäkin. Puhetta enemmän itselle kuin muille. Eikä sellaisessa puheessa aina ole edes niitä parhaita selkäpaloja. Koska se selkäpala on yleensä se, että kirjoittamalla asiat ylös, saa niitä pois sydämeltään ja hyvällä säkällä saa jäsennettyä ajatuksiaan niin, että löytää ratkaisun. 

Rentouttavaa pääsiäistä itse kullekin!