Karhunpoika sairastaa

Hei,

johan taas vierähti kolmisen viikkoa. Blogin kirjoittamiseen menee aina useampi tunti, joten kyse on viikonloppuhommasta ja jos viikonloppuun osuu reissu toiseen kaupunkiin, blogi yleensä jää. Blogi jää myös, jos iskee pahimman sortin sairaus. Toissaviikonloppuna olin Helsingissä ja viikko sitten perjantaina alkoi sellainen tauti, että olin ihan sänkypotilaana 3 päivää. Tein myös samalla oman ennätykseni sen suhteen, että kuin kauan olin syömättä. Tai ainakaan en muista, että olisin aiemmin ollut syömättä 3 päivää. Veljen kanssa vitsailtiin, että nyt on vakavaa, jos minä en pysty/jaksa syödä. Nyt tää on jo loppumaisillaan, ehkä enää muutama päivä tarttee yskiä. 

 

Helsingin reissu oli ihan jees. Menin siis perjantaina ensin vähäksi aikaa töihin Helsingin toimistolle, sitten vein laukkuni ystäväni toimistolle ja jatkettiin siitä Lakimiesliiton tilaisuuteen. Siellä oli oikein hyvin toteutettu paneelikeskustelu, mutta vähän pisti harmittamaan, kun yksi puhuja veti ihan saman shown, ku minkä se veti tammikuussa Asianajajapäivillä. Vaikka itse puhe olisikin sinällään hyvä, yllättävän tympeää oli katsoa se uudestaan. Ilta jatkui samassa tilassa hengaamisella ja sitten siirryttiin Teatteriin. Matkalla huomasin, että meitä (4 naista) lähti seuraamaan joku ulkomaalaisten miesten joukko. Hetken jo mietin, että mitenkähän tää tilanne kannattais ratkaista, mutta näköjään meitä oli lähtenyt seuraamaan myös poliisi, joka sitten otti ne miehet kiinni ja ongelma poistui. Muut meidän porukasta oli niin kännissä, että ne ei edes tajunnut mitä siinä tapahtui :D Ihan hyvä, että poliisi ennakoi. Olis ollut aika vaikeaa puolustaa kerralla kolmea henkilöä. Yhtä tai kahta ehkä vielä pystyis, mutta kolme on jo vaikea.

 

Teatterissa oli sitten hinnat niin hienot, että totesin yhdessä drinkissä olevan tarpeeksi ja join loppuillan ilmaista vettä. Lakimiesliiton tilaisuuksille tyypillisesti koko paikka oli sitten täynnä juristeja. Vieressäni tanssi eräs viime aikoina paljon otsikoissa viihtynyt kohu/julkkis/huippujuristi ja mietiskelin, että siinähän ois netonnut varmaan rahaa, jos ois ottanut kuvan tanssiseurasta, mutta aattelin sitten että en alennu moiseen. Tuo tyyppi on kyllä tosi outo. Ihmettelen, miten joku tässä ammatissa voi esiintyä julkisuudessa noin? Luulis, että Asianajajaliitolta olis tullut seuraamusta jo ajat sitten. Asianajajan kun on esiinnyttävä 24/7 ammattikunnan arvon mukaisella tavalla. Huvittavaa lisäksi on, ku se kuulemma niiden mukaan, jotka on sen kanssa salissa olleet, on vielä oikeasti tosi huono juristi. No mene ja tiedä, ei passaa itse arvioida, ennen kuin itse sattuu samaan saliin. 

 

Ystäväni humalatilasta huolimatta onnistuttiin yöllä hakemaan mun matkalaukku niiden toimistolta hälytystä laukaisematta ja seuraavana päivänä sitten suunnattiin brunssille Kallioon. Se oli mun elämän ensimmäinen brunssi. Ruoka oli ihan jees, mutta ympäristö oli aika epäviehättävä. Se oli joku tosi pimeä (siis ei-valoisa) tila, joka toimii öisin baarina. Hinta toki oli oikein kukkaroystävällinen, niistä hienojen paikkojen brunsseista saa pulittaa puolet enemmän. Brunssin jälkeen käveltiin ympäri Kalliota ja Töölönlahtea sekä käytiin Talvipuutarhassa. Sinne ois voinut ottaa eväätkin mukaan ja tulla istuskelemaan. Oikein harmittaa, etten ollut löytänyt paikka Helsingissä asuessani, siellä olisi voinut kyllä käydä eväsretkellä ystävien kanssa. 

Sairastamisen lisäksi viime aikoina on ajankohtaista ollut SM-liigan seuraaminen. Tarkemmin sanoen Kärpät-Saipa. Mä olen ikäni seurannut "leijonalätkää" eli maailmanmestaruus- ja olympiakisojen ne ottelut, joissa Suomi pelaa. SM-liigaa mä sen sijaan en ole kummemmin aiemmin seurannut. Syksyllä käytiin kaverien kanssa Kärpät-Saipa ottelussa ja se oli yllättävän hieno kokemus, niin aloin sitten seurata miten Kärpille käy. Pohjanmaalla/Lapissa ja Oulussa asuneena Kärpät on toki ainoa liigajoukkue, jota mä voin sydämestäni kannustaa. Ne voitti tällä kaudella tosi monta runkosarjan ottelua peräkkäin, mutta jännäksi tämä meni, kun Kärpät ja Saipa oli vastakkain välierissä. Mun flunssailun takia näin vain yhden ottelun screeniltä ja yhden paikan päältä, mutta muut 3 ottelua jäivät näkemättä. Sosiaalisesti tää oli jännä tapaus, koska asun Lappeenrannassa, mikä on Saipan kotikaupunki. Oli sitten sellaista, että minä kiljun "Jee!" ja koko muu baari tuijottaa hiljaa vihaisena. Finaaliotteluita ei välttis näytetä täällä screeniltä, joten voi olla että pitää sitten vaan tyytyä lehtien otteluseurantoihin. 

 

 Vaikka Kärppiä kannatankin, niin tämä nauratti

Tänä viikonloppuna koin, että flunssa alkaa olla siinä määrin väistymässä, että voi tehdä muutakin kuin vaan möllöttää sängyssä. Koska olin sairastaessani lukenut yhden kirjan, jonka sain Lakimiesliitolta Helsingin reissullani ja koska se ei ollut mikään ihmeellinen kirja, päätin viedä sen paikalliseen divariin. Täällä on oikein unelmadivari meikäläisen kannalta, siellä on älyttömästi fantasiakirjoja! Ja niin mä eilenkin sitten poistuin sieltä onnellisena lempikirjailijani, David Eddingsin, Eleniumin taru-kirjat mukana. Maksoi 0 euroa ja pääsin samalla eroon siitä toisesta kirjasta, jota en halunnut säilyttää. Tää oli hyvä löytö, sillä mainittuja kirjoja ei ole myyty enää varmaan 15-20 vuoteen. Nyt tarvitsee enää paikallistaa se Tamulin taru-sarja, niin sitten mä omistan hänen koko tuotantonsa yhtä sarjaa lukuunottamatta ja se yksi sarja on mun veljellä. Ah, ja voitteko kuvitella, mä oon lukenut Eleniumin tarun vain kerran elämässäni ja se oli yläasteella. Mikä nautinto, mä oon unohtanut koko juonen, voin lukea nuo nyt uudestaan. Tämän takia kannattaa omistaa hyvät fantasiakirjat. Kun jaksaa odottaa välissä vuosia, voi niitä lukea uudestaan ja uudestaan. Minä aika pitkälti omistankin kaikki hyviksi arvioimani fantasiakirjat ja oon sikäli onnekas, että välillä on tullut tehtyä tämän tyyppisiä löytöjä sellaisten kirjojen suhteen, joita ei enää valmisteta. 

 

Lähiajat siis kuluvat mukavasti nokka kiinni kirjassa Eleniumin tarun merkeissä ja sitten kun tää flunssa lopullisesti väistyisi, niin pääsisi taas jatkamaan noita aamulenkkejä. Odotan lisäksi kovasti että etenisi tämä kevät jonnekin. Ei voi olla näin harmaata! 

 

Eilen sain myös viimeinkin siivottua kämpän. Mun piti tehdä se jo viikko sitten, mutta kun menin sairastumaan, niin se jäi. Uudet kirjat totta kai piti asetella kirjahyllyyn, joka oli jo valmiiksi ääriään myöten täynnä ja siinä sitten järjestämisen lomassa tulin hetkeksi istahtaneeksi alas sellaisen kirjan kanssa, jonne on kerätty mun kaikki koulukuvat ykkösluokasta aina yliopiston siihen vuoteen, kun olin Artiklan hallituksessa. Oli ristiriitaista katsella sitä kirjaa. Rehellisesti on vähän sellainen olo, että haluasin vain polttaa siitä peruskoulun ajat. 

 

Lukio, kauppis, Rovala-opisto ja yliopisto olivat hienoa aikaa ja muistot niiltä ajoilta hymyilyttivät, mutta peruskoulu oli sellainen helvetti, että sen yhden työpaikan lisäksi en oo mistään niin onnellinen, että se aika on ohi. Miksi mulla on kirjallinen kuvia ihmisistä, jotka kiusasivat mua ja tekivät mun koulusta helvetin? Huomasin, että haavat eivät ole kai parantuneet vieläkään. Huomasin toivovani, että heillä olisi mennyt elämässä huonosti ja että karma olisi iskenyt heitä näpeille oikein kunnolla. No on siellä ainakin 4 ihmistä, joilla mä tiedän menneen tosi huonosti. Ja oon nyt niin paha ihminen, että voin sanoa olevani onnellinen, että heidän elämilleen kävi niin. Siinäpähän oppivat. Ois kannattanut olla parempi ihminen. 

Tästä tuli mieleen yksi tapahtuma tuosta muutaman viikon takaa. Kommentoin facebookissa erään ystäväni tilapäivitystä. Hänellä sitten sattuu olemaan kaverina pari lapsuusaikani piikkiä perseestä ja eikös nämä siihen taas mölyämään. Se oikein huvitti. Eikö ne reppanat tajua, että mä oon edennyt elämässäni valovuoden päähän heistä ja mulla on niin paljon hyviä ystäviä ja muutenkin sisältöä elämässäni, että mun ei oikeasti tartte välittää heidän räksyttämisestään paskan vertaa. Mua ei sellaiset maan matoset heilauta :D No annoin niiden sitten siinä räksyttää, kommentoimatta heidän räksytystään mitenkään ja tunsin nousevani niin paljon korkeammalle kuin he. Tyydyttävä hetki.

 

Multa on monesti kysytty, miten mä selvisin niin pitkästä ja perusteellisesta koulukiusaamisesta. Ja vastaus on tää, pidin jo silloin lapsena mielessäni, että koittaa tämä päivä, kun minulla menee hyvin ja heillä ei. Koittaa tämä päivä, jolloin minä olen voittaja ja elän elämää josta olen haaveillut ja he ovat ikuisia häviäjiä sossunluukulla tai vankilassa. Onneksi olin jo silloin kaukaa viisas ja tiesin, että peruskoulu kestää vain 9 vuotta, mutta loppuelämä parhaimmillaan jopa 75 vuotta. Unelmat tästä hetkestä, missä minä olen nyt, auttoivat jaksamaan. 

No joo, ehkä parempi lopettaa menneessä vellominen tältä osin tähän. Ehkä mä joskus poimin tuosta kirjasta talteen muistot peruskoulun jälkeiseltä ajalta ja poltan pois ne vuodet, joita ei olisi tarvinut ollakaan.