Pieni valopilkku synkän ajan keskellä

Hei,

täällä yksi väsynyt tallustaja. En tiedä onko kyseessä normaali alkusyksyn väsymys, kun niin monet muutkin tuntuvat valittelevan väsymystään, vai onko syynä sitten tämä, että oon  edelleen sairaana ja joudun sinnittelemään töissä. Se on nimittäin yllättävän rankkaa, vaikka munkin työ on suurimmaksi osaksi vain istumista. 2 päivän sairasloma ja antibioottikuuri siis tulivat ja menivät, mutta eivät valitettavasti tehneet muuta kuin palauttaneet vähän ääntä. Syyttäjä sanoi vielä viikko sitten maanantaina oikeudenkäynnin jälkeen, että onpas mun ääni painoksissa. Asiakkaat säälittelee ja yrittää pysyä etäisyyden päässä. Mutta yritetään jaksaa, maailma kun ei pysähdy odottamaan, että minä olen terve. 

Noin kaksi viikkoa sitten oli hieno syyspäivä. Että terveisiä vaan Pohjanmaalle lumisateen keskelle.

Tämä on nyt poikkeuksellisesti jo toinen kerta tälle vuodelle, kun sairastan. Aiemmin oikeastaan koko elämäni ajan kaava on ollut, että kerran vuodessa, aina ei sitäkään, flunssaa 1-2 viikkoa kaavalla 2 päivää kurkkukipeä, 2 päivää nuha ja 2 päivää yskä. Alkuvuodesta oli 8 viikon sairastaminen ja nyt vedellään neljättä viikkoa. Epäilen oikeasti syyksi nyt työpaikkarakennustani. Siellä haisee. Kun tulet töihin aamulla, huomaat sen, sitten totut siihen päivän aikana. Kun illalla tulet kotiin, haistat taas saman hajun vaatteistasi, hiuksistasi ja jopa laukustasi. Tai siis haistaisin, jos olisi hajuaisti. Se on nyt kummallisesti kadonnut. Mielestäni mulla ei ole nenä edes tukossa, mutta mitään en haista. Outoa, mutta ehkä se johtuu tästä sairaudesta. No enpä ainakaan haista työpaikan hajua! Jee! Mutta takaisin aiheeseen, siis oma epäilykseni on edelleen, että siellä on hometta. Se tutkittiin, ettei siellä ole kosteutta, mutta joku siellä on mätänä. Ei tässä oo mitään järkeä, etten mä pysty tervehtymään.

Sairaanakin olen käynyt vetämässä sudenpentuja. Uusi lauma, uudet systeemit. Esimerkiksi se, että pidetään partiopaitoja lauma-illoissa.

No mutta, kaiken tämän sairastelu-angstailun keskellä on ollut iloinenkin hetki. Juhlimme nimittäin viime perjantai-iltana ystävieni kanssa Halloweeniä! Se on mun lempparijuhla ja oon pitänyt siitä yli kaiken jo ihan lapsesta asti. Viimeksi halloweeniä on tullut kunnolla juhlittua ystävien kesken varmaan lähemmäs 20 vuotta sitten. Olen nähkääs pari kertaa järjestänyt halloweenjuhlat lapsuuden kodissani. Siitä tuntuu olevan vuosisata, mutta muistan edelleen ilolla hämärää valaistusta, kummitusmarenkeja ynnä muuta asiaan kuuluvaa. 

Enimmäkseen olen kuitenkin viihtynyt vapaa-ajan sängyssä läppärin kanssa.

Nyt osa oli pukeutunut teeman mukaisesti, kaiverrettiin kurpitsoja, keskusteltiin kuolleista rakkaistamme (ja tietysti kaikesta muustakin, silleen kivaa ystäväaikaa), syötiin hyvin ja kuunneltiin sopivan karmeaa musiikkia. Tähän viimeiseen totesin, että spotify on oikeasti aika tosi hyvä ohjelma. Siis kuinka kätevää päästä käsiksi hirveään määrään musiikkia ja pystyä tekemään soittolistoja. Halloween-hakusanalla löytyi vaikka mitä siistejä kauhu-kuvaston äänimaailmoja. Vaikka olinkin edelleen sairas ja yksin menemään, niin jotenkin tämän lyhyen ajan unohdin sairastamiseni ja keskityin vain nauttimaan. 

Leivoin ystävilleni pitsan. Gluteenittomista jauhoista. Kerroin, että pitsassa on valkosipulia ja pohja gluteenittomista jauhoista vasta, kun he olivat jo kehuneet sitä :D Kjäh, kjäh, hyvä taktiikka.

Ystäviä jäi myös yöksi ja seuraavana päivänä suuntasimme Linnoituksen sadonkorjuumarkkinoille. Siellä ei kuitenkaan mitään hirmukivaa ollut. Tai olisi ollut esimerkiksi hienoja pipoja, mutta törkeillä hinnoilla. Joten päädyttiin vain kiertelemään ja katselemaan. Viikonloppu oli sosiaalisesti ihana piristysruiske niin lempparijuhlan vieton kuin totta kai ystävä-ajankin takia. Ja olin lisäksi tosi yllättynyt siitä, miten paljon mä nautinkaan siitä, että sai puuhastella ja ikään kuin tarjota muille. Eli just sitä, että kun oltiin mun kotona, niin minä käytännössä hoidin ruokahuollon. Se oli tosi kotoisaa. Olin unohtanut miten kotoisaa. Nyt kun sitä pysähtyy muistelemaan, niin kyllä mä tykkäsin silloin parisuhteessa ollessanikin puuhastella ja tehdä ruokaa silloiselle poikaystävälleni. Imurointi on oikeastaan ainoa kotityö joka mulla tosissaan vastustelee, kaikki muu on kotoisaa puuhastelua. 

Mä olin noita. Huomatkaa kasvoilta loistava aito ilo.

Tuon viikonlopun jälkeen olen taas mietiskellyt elämän valintojani. Tuli vähän sellainen olo, että pitäisikö sitä sittenkin harkita parisuhteeseen hakeutumista. Koska mä en kauhean tehokkaasti voi yksinäni puuhastella. Koska sitä puuhastelua ei ole. Mä en yksinään sotke ja itselleen ruuan tai vaikkapa teen laittaminen ei tunnu samalla tavalla kotoisalta puuhastelulta, kuin se on silloin, kun tarjoat toiselle. Muuten mä oon silloin tällöin kaivannut parisuhteesta sellaista tiettyä arjen jakamista ja totta kai sellaista yhdessä uusiin paikkoihin tutustumista. 

Kurpitsan tekeminen kesken

Mutta sitten kun tällaiset hetket iskee, yritän aina myös muistella niitä vastasyitä. Kukaan ei tosiaankaan sotke tällä hetkellä mun kotia. Sisustus ja astiat (naurakaa vain, mutta tää on mulle tosi tärkeä) on 100% sellaiset kuin haluan. Ja jos nää tuntuu pikkusyiltä, niin tässä tulee painavin. Mä en ole hetero. Aseksuaalina en halua harrastaa seksiä. Mä aina välillä mietin, että olisinko valmis "vaihtamaan" seksiä siihen, että saisin sen arjen kumppanuuden. Mutta on se kuulkaas melkoinen terva juotavaksi. Välillä mä ajattelen, että olisi niin paljon helpompaa olla "tavallinen" ihminen. Eikä pelkästään tässä suhteessa, vaan esimerkiksi myös maailmankatsomuksellisilta näkemyksiltä. Minun spekseillä on niin vaikeaa löytää itselleen sopivaa kumppania arkea jakamaan. Sen tarttis olla aseksuaali, joo niitä on ehkä miljoonasosa miesväestöstä. Se ei sais olla kristinuskoon (tai mihinkään muuhunkaan "minun uskontoni on ainoa oikea ja sinunkin pitää kuulua tähän"-uskontoon) kuuluva. Toisaalta täysi ateistikin olisi vaikea, koska minä uskon muutamiin sellaisiin juttuihin, mitä täyden ateistin on vaikea sulattaa. Ja vaikka listalla olisi vain nämä kaksi, niin ne rajaa sen joukon oikeasti jo tosi pieneksi. Joten yksin jatketaan. Pitää vain keksiä syitä pyytää ystäviä kylään useammin :D

 Tällainen siitä tuli. Eikö oo hieno! Taas siltä puuttuu nenä...

Toinen huolestuttava asia on, että mä olen myös ruvennut katsomaan esimerkiksi elokuvista, blogeista ja jopa omista sudenpennuistani (ne on oikeasti lapsia, mutta mä siis johdan niitä partiossa ja niitä sanotaan sudenpennuiksi), että ehkä lapsikaan ei sittenkään olisi ihan kamala vaihtoehto. Ja tää on vakava paikka! Mä oon nimittäin koko elämäni ollut ihan ehdoton, että ei missään nimessä lapsia. Ja tää on sellainen asia, että tässä pitää tehdä päätös aika pian, koska tämä päätös on lopullinen. Kumpaankin suuntaan. Mä olen jo 28-vuotias. Tässä on ehkä joku kaksi vuotta turvallisesti aikaa päättää alkaa hankkia tai sitten tehdä päätös, että ei hanki. Mulla on sinänsä helppoa, että kun olen nainen, niin jos se nyt fysiologisesti on mahdollista (etten ole jostain piilevästä syystä tietämättäni lisääntymiskyvytön), niin mähän voin saada lapsen pelkästään harrastamalla tarpeeksi usein suojaamatonta seksiä. Mä en tartte siihen parisuhdetta. 

 

 Nämä olisivat varmaan olleet nättejä pimeällä.

Mutta sitten tällaiseen ruljanssiin ryhtyminenkään ei liene liian kevyesti tehtävissä oleva päätös. Koska minä en oo ikinä irtosuhteita harrastanut ja toisekseen voisi olla aika rankkaa olla yksinhuoltaja. Myös lapselle voisi olla aika ongelmallista olla kokonaan ilman isää. Oon aina säälinyt niitä, jotka on ainoita lapsia (ai niin tääkin pointti, niitä lapsia pitäis silloin tehdä kaksi), koska heillä ei ole kokemusta mitä on olla jonkun sisarus. Olisihan se varmaan samalla tavalla ikävä lapselle, että hänellä ei olisi ollenkaan isää. Sitä kyseltäisiin häneltä koko hänen elämänsä ajan, että miksei hänellä ole isää ja hän varmaan miettisi, että miltä tuntuisi, jos olisi isä. Joten ehkä joo, jos projektiin "lapsi" haluaa lähteä, siihen oikeastaan olisi reilua jo sen lapsen itsensä kannalta olla parisuhde. 

Vanha kuva viime vuoden ruskasta.

Mikä tekisi minusta justiinsa sen kamalan stereotyyppisen naisen, joka kuumeisesti etsisi parisuhdetta, koska "biologinen kello tikittää". Ihan kamala ajatus. Ja tiedän, että perheeni ja sukuni, jotka ovat koko elämäni ajan kuunnelleet "en rupea ikinä seurustelemaan, en hanki ikinä lapsia"-juttujani, putosivat juuri tuoleilta. Mutta ei vielä sinänsä hätää. En vielä näitä vakavasti mieti, kunhan silloin tällöin pyörii mielessä. Ja tähänkin on yksi iso vastasyy. Maapallo on asuinkelvoton 2100. (jonkin aikaa sitten olleen uutisen mukaan. Oli asiantuntijalähteitä, pidin sitä uskottavana.) En haluais tehdä lasta kuolevaan maailmaan. Vaikka tasan nyt saisin lapsen, niin hän voisi olla vielä tuolloin elossa. Ja tätä mä yritän pitää mielessä, kun teen valintoja.

Tämäkin vanha kuva, mutta lukuunottamatta lehtiä puissa, tältä täällä on näyttänyt.

Tällaisia "kevyitä" pieniä pohdintoja tässä välissä. Elämässä ei siis viime viikonloppua ole muuta ihmeellistä tapahtunut, kuin että olen yrittänyt jaksaa olla töissä sairaana. Aktiivinen laihduttaminenkin odottaa nyt parantumista. Jos mä hädin tuskin jaksan olla hereillä, niin mä en jaksa stressata mistään. Toinen on, että oon nyt yrittänyt vältellä maitotuotteita, koska ne lisäävät liman eritystä ja mä jo muutenkin tukehdun limaan. Joten oon nyt syönyt sitten leipää. Ja voin kertoa, että vatsa ei voi hyvin. Se on oikeastaan ajoittain tosi kipeä ja ongelmat on tosi asia. On tämäkin, ku ei oo ku huonoja vaihtoehtoja valittavanaan. Mutta jotten lopettaisi näin masentavaan aiheeseen, niin todettakoon vielä, että olen edelleen syvästi rakastunut tähän uuteen läppäriini. Tämä on vain niin nopea ja toimiva verrattuna siihen edelliseen, että ei oo tottakaan. 

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, toivottavasti pysyttte terveinä!