Oon kolmekymppinen, takana on luja putki rilluvuosien?

Hei,

mä oon kolmekymppinen, onko takana luja putki rilluvuosien? No oikeasti kun meikäläisen mielenlaadulla tuli jätettyä "teini-iän angstitkin" välistä, niin samaten jäi myös ne rilluvuodet pitämättä. Vaikka joissakin asioissa (lue: ruuan suhteen) sorrunkin useimmiten hetken nautintoon pitkän tähtäimen palkintojen sijaan, keskimäärin olen kuitenkin sellainen ihminen joka suunnittelee toimintaansa ja asettaa itselleen pitkän tähtäimen tavoitteita. Ja 30 ikävuotta on jotenkin aina ollut minulle sellainen piste, että siihen mennessä olisi elämässä päästävä johonkin. Jotain pitäisi olla saavuttanut. 

Mä en rehellisesti sanottuna ole koskaan pitänyt avioliittoa tai lapsia tavoitteenani. Olin lähes täysi-ikäiseksi asti sitä mieltä, etten ikinä seurustelisi kenenkään pojan kanssa. Mutta sitten kuitenkin seurustelin 18-22 vuotiaana yhden kaksilahkeisen kanssa. Viimeiseen 8 vuoteen en kuitenkaan ole ollut parisuhteessa tai edes etsinyt seuraa. Viihdyn sinkkuna. Mitä tulee lapsiin, mulla oli jossain vaiheessa joku ihan lyhyt muutaman kuukauden kestävä mietintä "hmm... oliskohan mitään syytä hankkia lapsi?", mutta sitä lukuunottamatta vastaus on ollut lähes 30 vuotta ei. Ei, minusta ei tule äitiä. Mutta nyt tässä kolmikymppisenä mulla on koirakuume! Haluan koiran! Olen toki halunnut pitkään, mutta nyt haluan pahasti. Ura kuitenkin jarruttelee sitä, koska olen ammatissa, johon sisältyy jonkin verran matkustelua ja työpäivät voivat joskus venyä vaikka 12 tuntisiksi ilman, että voin itse vaikuttaa asiaan ollenkaan. Tänä syksynäkin on jo istuttu oikeudenkäynnissä iltaseitsemään. Käräjäoikeudessa töissä ollessa meni kerran päätösharkinta iltakasiin ja kolmisen vuotta sitten yksi oikeudenkäynti kesti vähän yli iltakymmeneen!

Veljeni tyttöystävän koira. Katsokaa nyt sitä! Tämä ei edes tuhoa mitään, eikä siitä lähde karvoja.

No kun nyt on lueteltu mitä mun tavoitteita elämässä ei ollut, ni sitten päästäänkin siihen mitkä olivat. Niitä oli kolme. 1) Omistusasunto 2) asianajajan ammatti 3) armeijan käyminen. Nämä siis olivat minun pitkän tähtäimen tavoitteeni ja nämä saavutettuani voisin "kuolla onnellisena".

Näistä viimeinen, armeijan käyminen voi tuntua oudolta tavoitteelta tytölle. Mutta kun olin ollut 8-vuotiaasta partiossa, niin sitä taustaa vasten se oli toki itsestäänselvyys. Se tavoite jäi kuitenkin täyttymättä minusta itsestäni riippumattomista syistä. Ollessani 18-vuotias minulta venähti tapaturman yhteydessä jalasta tärkeä hermo, eikä sitä voi lääketiede korjata. En ole sen jälkeen voinut koukistaa oikean jalan nilkkaani. Käytännössä olen huomannut, että tasapainokyvystä meni samalla 1/4 osa, koska en voi jännittää niitä lihaksia, joita tarvittaisiin pystyssä pysymiseen tietyissä asennoissa, esimerkiksi korkokengissä tai maastossa liikuttaessa. Joten eipä sitten mitään asiaa armeijaan. Itkin tätä murskaantunutta haavetta ja tavoitetta aikani silloin 18-vuotiaana ja sen jälkeen olen ollut milloin surullinen, milloin katkera asian johdosta. Toki asia tulee nykyisin vain hyvin harvakseltaan edes mieleeni. Oloani ei ole milloinkaan helpoittanut se, että monet muut armeijan käyneet ovat mitätöineet sen täysin hyödyttömäksi touhuksi. Itse en koskaan sitä niin nähnyt ja jos jostain syystä syttyisi sota, niin olisipa tosi kiva puolustaa maata ilman koulutusta. Ainut lohtuni tämän asian suhteen on, että ehdin olla vuonna 2004 kaksi viikkoa kestävällä "armeijaleirillä" Ruotsissa ja sen jälkeen osallistua muutamia kertoja menestyksekkäästi Pohjoismaiden välisiin sotilastaitokisoihin osana Suomen naisjoukkuetta. Niiden yhteydessä sain ajaa itseäni äärirajoille ja kokea ikimuistoisia hetkiä.

Tämä taitaa olla ainoa säilynyt kuva niiltä ajoilta, muut menivät tietokoneen formatoitumisen myötä :(

Siinä oli sitten tämän postauksen surullinen osuus. Koska jotenkin ihmeen kaupalla olen onnistunut 30 ikävuoteen mennessä tavoittamaan ne kaksi muuta! No asianajajan ammatti on ollut mahdollisesti toteutumassa olevana jo sen 4 vuotta, mutta tuo omistusasunto järkkääntyi aivan puskista vasta tänä vuonna. 

Mä koin lapsena ja nuorena tulevani joissakin asioissa hyvin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi joko vanhempien tai ikätovereideni tahoilta (vanhemmille terkkuja: en aikuisenakaan hyväksy selitystä "no se on sua nuorempi" syyksi sille, että pikkuveljeni sai tehdä asioita ja pääsi pälkähästä tuosta noin vaan tuon takia :D ) ja pitkälti sen takia mun kaikista tärkein arvo on oikeudenmukaisuus. Kestän paljon niin kauan kuin muutkin joutuu kestämään. Kestän äärimmäisen vähän, jos koen tilanteen epäoikeudenmukaiseksi. Kuvitteellinen esimerkki työelämästä: jos joisin kahvia ja työskentelisin sellaisen kanssa, jonka kanssa keitettäisiin sitä vuorotellen, ei välttämättä mitenkään tietyn listan mukaan, mutta kumpikin tekisi sitä jatkuvasti, niin tässä ei olisi mitään ongelmaa. Mutta jos joku mun kanssa samassa asemassa oleva laittaisi aina mut keittämään kahvia tekemättä sitä koskaan itse, niin mä ärsyyntyisin tästä äärimmäisen paljon ja kihisisin kiukusta joka kerta keittäessäni sitä kahvia, vaikka se on pikkujuttu ja helposti tehty. Ihan siksi, koska kokisin sen epäoikeudenmukaiseksi. Esimerkki on tosiaan kuvitteellinen, en juo kahvia ja aika harvoin kukaan on pyytänyt sitä keittämäänkään. Mutta tuosta käy hyvin ilmi, mitä tarkoitan sillä kun sanon ettei mikään maailmassa ole mulle tärkeämpää kuin oikeudenmukaisuus.

Kotisaaren pohjoisosan metsä <3

Ja siksi halusin 12-vuotiaasta asti asianajajaksi. Voidakseni itse vaikuttaa asioiden oikeudenmukaisuuteen. En maailmaa muuttamalla, siihen olen liian pieni ihminen, mutta case by case. No koska mä olin vaan "ihan hyvä oppilas" enkä mitenkään luonnostani nero, mun piti tehdä yläasteella ja lukiossa jonkin verran töitä saadakseni hyvät arvosanat ja sitten mun piti tehdä ihan älyttömästi töitä päästäkseni oikeustieteelliseen sisään ja että pääsin sieltä ulos siedettävillä arvosanoilla. Okei no jokainen oikeustieteelliseen päässyt joutuu tekemään älyttömästi töitä päästäkseen sieltä kunnialla uloskin. 

Lavastettu kuva! Oikeasti mä jouduin oikisvuosien aikana lukemaan niin paljon tenttikirjallisuutta, etten lukenut ollenkaan mitään "huvin vuoksi -kirjallisuutta" kuten fantasiakirjoja

Ja sitten mä jouduin tietysti etsimään töitä siinä missä muutkin. Mä olen ollut opiskeluaikoina hyvin vähän kesätöissä, ainoastaan yhden kesän. En tiedä hainko vääristä paikoista, liian harvoista paikoista vai mitä ihmettä mä mokasin työhaastatteluissa, mutta niin se vain meni, että 4. vuoden kesä oli ensimmäinen kesä, kun olin kesätöissä. Kävin kyllä joka vuosi haastatteluissa, mutta jäin aina valitsematta ja mulla oli jo aika iso identiteettikriisikin kehittymässä, että onko mun luonteessa jotain, minkä takia mua ei valita alan työtehtäviin. 

Mun opiskelutahti oli läpi oikiksen lukea 100 sivua per päivä. Tentti oli keskimäärin kerran kuussa ja koealue oli 1000-2000 sivua, joka piti tietysti lukea pariin otteeseen että sen muisti ulkoa asiasisällöltään

Yliopiston ja etenkin sen 4. vuoden käräjäoikeudessa vietetyn kesän myötä ajatukseni ammatinvalinnasta muuttuivat niin, että tavoite olikin syyttäjä tai tuomari. Tiesin kuitenkin, että asianajopuoli on se alalle meno työpaikka, tuomariksi tai syyttäjäksi pääsee vasta pitkän kokemuksen myötä, joten suuntasin valmistumisen jälkeisen työnhaun asianajopuolelle. Lopulta onnistuin saamaan ensimmäisen ihan oikean alan työpaikkani. Se ei ehkä ollut sitä mitä olin ajatellut, mutta pääsin alkuun ja sain ensimmäisen oikeudenkäyntikokemukseni avustajana. Tämän ensimmäisen työn jälkeen seuraavan työpaikan saaminen olikin jo vähän helpompaa, kun oli jo jotain tehnyt ja tiesi ainakin jotain missä oli oikeasti hyvä. Mulla yksi sellainen missä oikeasti oon hyvä on asiakkaiden kanssa toimeentuleminen. Se onkin näin jälkikäteen ajatellen hirveen hyvä asia, koska sitä on vaikea oppia, jos se ei tule luonnostaan. Juridiikan voi oppia. Niin varmaan ajatteli sitten mun uusi työnantajakin. 

Matkalla ekaan työhaastatteluun valmiina juristina

Vaikka asianajossa olikin monia hyviä puolia, siinä oli myös jotain negatiivisia puolia ja ajatus syyttäjän urasta tai tuomarin urasta kummitteli koko ajan takaraivossa ja suuntasinkin auskultoimaan kun olin tehnyt asianajoa 2,5 vuotta. Auskultoidessa näin konkreettisesti mitä tuomarin työ on. Toki jutut olivat käräjänotaarina paljon helpompia kuin tuomareilla, mutta kyllä siinä näkemyksen sai. Millaisia työpäivät suunnilleen olisivat, mitkä ovat homman plussat ja miinukset jne. Mä ajattelin varmaan jotain puoli vuotta, että seuraava työpaikka on ehdottomasti hovioikeus. Se olisi ollut tuomarin uralla seuraava askel enkä pitänyt edes vaihtoehtona sitä, että mulla olisi mahdollisuutta palata takaisin asianajoalalle siihen kaupunkiin, missä mun tutut ja turvalliset kuviot oli.

Kesällä tämä ulko-oveen!

No sitten kävi niin, että näin muiden kohdalla, ettei sinne hoviin ollutkaan niin helppo mennä. Sinne kun haluaa muutama muukin ihminen. Ja sitten joskus keväällä mulle soitti mun entinen työnantaja ja kysyi, tulisinko takaisin heille töihin syksyllä, sinne samaan kaupunkiin mistä olin lähtenyt. Ja siinä mä sitten olin. Keskellä äärimmäisen isoa valintaa, joka tarkoittaisi käytännössä työsuunnitelmien lukkoon lyömistä ainakin vähintään 5 vuodeksi. Koska eihän sitä voisi työpaikkaa vakituisesta työsuhteesta koko ajan vaihtaa, ilman että se alkaa näyttää epäilyttävältä cv:ssä. 

"ikkunalauta" itsenäisyyspäivänä

Punnitsin sitten mielessäni kummankin vaihtoehdon plussat ja miinukset ja päädyin palaamaan takaisin vanhaan työpaikkaani, vaikka se tällä erää tarkoittaakin, että tuomarin ura tai syyttäjän ura kenties siirtyykin jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen tai ehkä jopa, että niitä ei koskaan tule. Eihän sitä voi tietää mitä tapahtuu. Nämä kolme, asianajo, syyttäjälaitos ja tuomioistuin, on sellaisia, että ihmiset jonkin verran hyppii niissä tehtävistä toiseen. Korkeimpaan oikeuteen on valittu asianajajia, tiedän syyttäjiä joista tulikin tuomareita ja on jossain  varmaan asianajajakin, joka on joskus ollut tuomari. Mutta ihan pikkuisen olen ollut jo nyt havaitsevinani sitä, että samalla tavalla kuin juristin rooli kasvaa osaksi identiteettiä, myös nämä kolme ovat rooleja jotka huomaamatta kasvavat osaksi identiteettiä. Hirmuhyvä kysymys on, että jos on tarpeeksi kauan jollakin puolella, voiko sitä enää kuvitella hyppäävänsä toiselle puolelle? Toki voin rehellisesti sanoa, että syyttäjän ja tuomarin työstä kaipaisin ihan äärettömän paljon sitä, ettei mun ikinä tarvitsisi väittää mitään älytöntä. Se ois niiden töiden iso plussa. Mutta sitten yhtä iso plussa on asianajopuolella oleva oikeus valita työnsä, jolloin voi vaikuttaa niiden laatuun ja määrään sekä ainakin oman päämiehen osalta siihen, minkälaisten ihmisten kanssa joutuu olemaan tekemisissä. Nämä taas ei valtiolla onnistu, siellä sitä työtä voi olla ihan älyttömästi ja välillä se voi olla sellaista, etteipä paljon nappaa tai asiakas on hankala.

Sain 30-vuotislahjaksi tämän Kalevala korun kaulakorun, siinä on kompassi!

Loppuunsa mun keväällä tekemääni valintaan vaikutti loppuunsa hyvinkin paljon seuraavat seikat: 1) saisin taas vakituisen työn ilman että sitä pitäisi etsiä tai hakea 2) pääsisin takaisin kaupunkiin, jossa mulla oli tosi hyvät ammatilliset kuviot ja useita kavereita 3) itse kaupunki on omasta mielestäni Suomen kaunein ja siellä on tosi hyvä ilmasto 4) pitkällä tähtäimellä asianajoala on ainut realistinen mahdollisuus ikinä palata Kokkolaan/Pohjanmaalle asumaan 5) vakityön ja "lukkoutuvien" tulevaisuuden suunnitelmien myötä voisin viimeinkin ostaa omistusasunnon 6) tuomioistuinuran valitseminen olisi tarkoittanut vuosien epävarmuutta määräaikaisine työsuhteineen ja paikkakunnalta toiselle muutteluineen ja olin jo vähän kyllästynyt siihen muutteluun ja siedän huonosti epävarmuutta. Nämä pääsivät vaikuttamaan lähinnä siksi, että kun asianajoa, syyttäjänhommia ja tuomarinhommia vertailee, ne plussat ja miinukset menee suhteellisen tasan. Kaikissa niistä on positiiviset puolensa ja negatiiviset puolensa. Joten tässä sitä ollaan, musta tuli asianajaja. Se oli mun lapsuuden unelma ja tavoite, mutta se ei varsinaisesti ollut mun tavoite enää viimeiseen 6 vuoteen, mutta tässä tilanteessa nyt tulin sen valinneeksi.

Vietettiin uutta vuotta aika ex tempore mun luona pelaillen ja hyvin syöden

Vaikka mä olen ollut valmistumisen jälkeen nyt kolmesti vakituisessa työsuhteessa, olen edelleen jotenkin ihmeissäni, että miten se on mahdollista. Mulla oli niin kangerteleva alku työuralla niiden puuttuvien kesätöiden myötä ja just työuran alussa tehdyt valinnat tai tilanteet joihin joudut, on sellaisia, että ne voivat tuomita sut loppuiäksesi. Jos teet ensimmäisen 5 vuoden aikana virheitä tai asiat ei vain järjesty yrityksistäsi huolimatta, voi olla ettet pysty enää koskaan korjaamaan niitä ja sitten oot työttömänä lopun ikäsi, vaikka hyvin kohtuutonta se onkin. Harva nuori aikuinen tajuaa niitä ensimmäisten valintojensa merkityksiä. Siksi mä pelkäsin niiden yliopistovuosien kesätyöttömyyden vuoksi ihan kuollakseni, että en tule ikinä kelpaamaan minnekään. Onneksi pelko oli loppujen lopuksi turha ja enää ei tarvitse pelätä. Jos mun työsuhde ikinä mistään syystä loppuisi, omaan jo nyt niin paljon kokemusta, että voisin perustaa oman asianajotoimiston ja työllistää siten itseni jos se olisi tarpeen.

Vaaleanpunaiset korut, kynnet ja sohvatyynyt! Ei olisi esim. 12-vuotias meikäläinen ikinä uskonut!

No mitä tulee sitten siihen asuntoon, niin sehän oli just tuon "vuosien määräaikaisuudet edessä"-ajatuksen takia hyvin kaukainen haave, josta sitten ihan yhtäkkiä tulikin toteutettavissa oleva, koska valitsin vakituisen työsuhteen. Se on jännä, että miten sitä aiemmin tuli ajateltua että "mulla on vaan tää työ" ja sitten kun nyt on myös se asunto, niin yhtäkkiä sitä ajatteleekin, että "oho, saavutin elämäntavoitteeni". Mulla on moni kaveri ostanut oman asunnon tai jopa talon jo aikoja sitten, niin tunsin olevani vähän jäljessä siitä kelkasta. Mutta nyt yhtäkkiä olenkin sitten ihan mukana :D 

Myös kuohuviini oli vaaleanpunaista! Tuota en tosin itse ostanut vaan uusi kaveri toi mukanaan :D

Oman asunnon omistamisessa on jotain erityistä. Se on sellainen ajatus "tämä on mun oma, ei ole mitään vuokranantajaa, joka päättäisi miltä täällä näyttää". Saa tehdä mitä vaan! Niin kuin vaikka maalauttaa olohuoneen seinät vaaleanvihreiksi (to do-listalla edelleen). Tietysti siinä on myös se, että kun tietää, että ei sitten vanhana millään eläkkeellä mitään vuokria makseta, niin pitää maksaa itselleen oma kämppä työuran aikana. Ja ooo... sitä rahan määrää sitten joskus 50-vuotiaana, kun on varmaankin edelleen isoiksi laskettavat tulot ja asuntolaina maksettu! Tässä hetkessä tietysti iloitsen suunnattomasti siitä, että tämä minun omistusasuntoni on ihan paras asunto, missä olen asunut sen jälkeen, kun muutin isän luota pois 20-vuotiaana. Ja tämä on mun oma <3 Kaunein asunto, missä olen itsekseni koskaan asunut on mun oma. Ja tämä vielä sijaitsee Saimaan saaristossa, mutta kuitenkin tarpeeksi ison kaupungin keskustaan on matkaa vain se 2 km. Ja tämä saari on aivan ihana. Ja ja ja... no onhan tää nyt täydellistä.

Taloyhtiömme laiturin viereen on näemmä aurattu luistelukenttä. Aika makeeta! Oma luistelukenttä! Harmi ettei voi sen hermovamman takia luistella :(

Että kun katsoo nyt sitten elämää tässä kolmekymppisenä, voi todeta, että ihan hyvin meni. Aina ei ollut helppoa, mutta pidän tosi paljon tästä pisteestä mihin onnistuin pääsemään. Olen tehnyt monta oikeaa valintaa ja elän nyt sitä elämää, josta haaveilemalla selvisin vaikeista ajoista lapsena ja nuorena. Olen onnistunut pitämään mukana monta hyvää ystävää, vaikka osan kanssa meillä onkin paljon kilometrejä välissä ja nähdään pari kertaa vuodessa tai harvemmin. Minkään maailman ikäkriisiä ei ole. On hienoa olla omillaan toimeentuleva aikuinen, joka saa ja pystyy lain ja työvelvoitteiden rajoissa tekemään mitä vaan ja joka on onnistunut haalimaan itselleen haluamansa elämän.