Poikatytöstä joksikin muuksi

Hellou,

hetkisen taas vierähti blogin päivittäminen. Olen tässä tasapainoillut töiden järjestelyn, liikunnan harrastamisen ja siivousurakoiden kanssa. Nyt takana 2,5 viikkoa lomautettuna ja voin kertoa, että ei ole helppoa yrittää tukkia kaikkia töitä yhteen työpäivään viikossa. On ihan reippaasti stressaavaa esimerkiksi huomata eri tahojen lähettämiä yhteydenottoja, joissa tiedustellaan jotakin ja sitten vain joutua "istumaan vastaamisen päällä" useamman päivän. Oikein rattoisaa on myös se, jos on pyydetty jokin kirjelmä ja annettu sille 2 viikon määräaika. Normaalitilanteessa se antaisi 10 työpäivää aikaa tehdä se. Tässä tilanteessa aikaa on maksimissaan 2 työpäivää. 

 Korona pisti työpäivien ruokakuviotkin uusiksi. Salaatit jatkossa toimistolla.

Tästä johtuen tällä hetkellä arki on sitä, että lomautuspäivinä olen lähinnä siivoillut (pessyt saunan, keittiönkaapit, imuroinut jääkaapin takaa, puhdistanut liesituulettimen rasvasuojan, pessyt uunin yms.) ja työpäivät ovat olleet todella pitkiä, että olen ehtinyt tehdä kaiken tarvittavan. Myös se on vaihdellut, että mihin se työpäivä sijoittuu. On saattanut alustavasti olla jokin ajatus, että milloin seuraava työpäivä on, mutta sitten suunnitelmaa onkin joutunut useampaan otteeseen muuttamaan. Toivon ihan todella paljon, että tämä jää kahteen kuukauteen. En pidä siitä, että ei saa tavata ketään, ei saa matkustaa Kokkolaan (koska siinä ei ole järkeä, jos ei kuitenkaan saisi tavata ketään) ja että elämästä on kadonnut kaikki ennustettavuus. 

Picnicin uuniperuna-annos take awayna oli kans hauska

Lisäksi tässä välissä kävi myös niin, että vanha autoni ei mennyt katsastuksesta läpi ja aktualisoitui kysymys siitä, että pistääkö siihen vielä x määrän euroja korjaamisen muodossa vai hankkiiko jo uuden. Vanha auto oli 16 vuotta vanha ja sillä oli ajettu noin 212000 kilometriä, joten päädyin vaihtoon. Sain kaveriltani apua asiassa, mutta silti se oli 3 päivän härdelli etsiä uusi kulkupeli ja sen jälkeen vielä piti äheltää vanhat talvirenkaat rengashotellista ja viedä uudet sinne. Mutta nyt on auto päivitetty 12 vuotta uudempaan ja melkein 200000 kilometriä vähemmän ajettuun. Toivottavasti tällä pärjätään useampi vuosi. Tällä hetkellä olen eniten pähkinöinä bluetoothista ja mäkilähtöavustajasta. Hallelujah, nyt voi rauhassa siirtää jalan jarrulta kaasulle ilman, että auto valahtaa senttiäkään taaksepäin. Ja kun kännykän voi yhdistää autoon, voi halutessaan kuunnella vaikka omia spotify-listojaan. Jippii, ei enää paskaa musiikkia Jyväskylä-Kokkola välillä, jolla vanhalla autolla ei voinut kuunnella radio suomipoppia. 

 Uutena menopelinä Seat Ibiza vm. 2016

Tuossa tiivistettynä viimeisimmät korona-ajan kuulumiset. Sitten otsikon mukaiseen asiaan. Jostain luin, että kun laihtuu merkittävästi, sitä voi rakastua itseensä uudelleen. No minullahan on se tilanne, että itseäni en ole koskaan rakastanut. Olen aina pitänyt itseäni ympäristöstä saadun palautteen perusteella epäviehättävänä ja siihen päälle olen vielä ollut niin vahvasti poikatyttö, että olen kokenut itseni henkisesti enemmän miespuoliseksi kuin naispuoliseksi. Henkisellä puolella tässä suhteessa ei ole tapahtunut muutosta, mutta yhtäkkiä huomaan että ulkomuodolle tapahtui jotakin. Aiemmin ulkoinen olemus vastasi sisäistä. En juurikaan välittänyt siitä mitä päälleni puin ja vanhojen kuvien perusteella minulla ei myöskään ollut mitään tyylitajua. Lenkkarit, verkkarit ja collegepaita. Ei ikinä hametta tai mekkoa. En nyppinyt kulmiani, enkä meikannut. Hiukset olivat pitkät, mutta laittamattomat. 

 Tyypillinen esimerkki aiemmasta olemuksestani....

Kaikki muutokset eivät tapahtuneet kerralla, mutta tässä hiljattain tajusin, miten radikaali ero nykyisellä ulkoisella olemuksella on aiempaan. Nykyisin meikkaan, nypin kulmat ja hiuksiakin olen oppinut hoitamaan. Housujen käyttämisen olen käytännössä lopettanut kokonaan ja päälläni on aina mekko. Kädestä saattaa löytyä laukku. Toisin sanottuna olen alkanut näyttämään naiselta. Useamman kymmenen kilon pudottamisen jälkeen ilmeisesti myös viehättävyys on lisääntynyt, koska muiden toiminta on muuttunut. 

 ...nykyään kuljen useimmiten tämän näköisenä.

Aiemmin joko ei kommentoitu ollenkaan tai kommentit olivat ikäviä. "Joku läski", exäni kaverin ihmettelevä kommentti siihen, että seurustelimme. Monessa suhteessa olin näkymätön. Nyt yhtäkkiä tulee kehuja ulkomuodosta ja tiedusteluja mahdanko olla vapaa.  Aiempien sanallisten kiitosten sijaan asiakkaat ovat alkaneet halaamaan, jopa pussaamaan poskelle. Henkirikosoikeudenkäynnin jälkeen päämies kiitteli asian hoitamisesta ja sanoi minun olleen herttainen. Herttainen! Kaverilleni tätä viimeistä päivittelin ja hän totesi että mikäs hätä siinä on, häntä sanotaan kusipääksi :D

Minulla ei riitä sanat siihen, miten hämmentävältä tämä tuntuu. Olen ollut yli 30 vuotta se näkymätön, ruma ankanpoikanen, jonka on pitänyt yrittää pärjätä lähinnä olemalla ystävällinen ja tekemällä kovasti töitä. Olen tottunut siihen, että minua ei romanttisessa mielessä huomata eikä huomioida. Olen tottunut siihen, että jos jostain kiitellään tai kehutaan, se on yleensä saatu apu tai ammattitaito. Poikatyttöidentiteetti ei ole poistunut mihinkään. 

Jokin siinä rupesi näyttämään naiselta

Nyt en oikein tiedä miten pitäisi suhtautua tai mitä pitäisi ajatella ympäristön muuttuneesta toiminnasta. Olen yrittänyt vain kiittää kehuista, sillä tiedän, että hyvää tarkoittaenhan ne on sanottu. Sisäisesti hieman häiritsee, että yhtäkkiä ulkonäkö olisi muuttumassa siksi asiaksi, minkä perusteella arvioidaan. Asiantuntijatyötä tekevä ei välttämättä halua kuulla olleensa herttainen tai tulla halatuksi. Kun on tottunut pärjäämään itse, on kummallista kuulla kommentti, että toivottavasti miehesi arvostaa ja huolehtii sinusta. Samassa lauseessa siis sekä oletus sen miehen olemassa olosta että siitä, että ylipäätään tarvitsisin ketään huolehtimaan minusta. 

Aiemmin tilanne oli se, että koin itseni henkisesti miespuoliseksi, ulkomuodossani oli tiettyjä androgyyneja piirteitä ja minua loppujen lopuksi kohdeltiin aika "sukupuolettomasti". Nyt tilanne on se, että henkiset ominaisuudet ovat edelleen maskuliiniset, ulkomuoto on naisellinen ja minua myös kohdellaan naisena. Laihtumisen myötä en siis rakastanut itseeni uudelleen, vaan löydän itseni keskeltä kertakaikkiaan kummallista identiteettikriisiä, jossa yritän tottua siihen, että olen nainen ja minua kohdellaan sen mukaisesti.